maanantai 31. lokakuuta 2011

Crème brûlée mesiangervolla maustettuna


Huomatkaa, olen oppinut jotain! Nimittäin tekemään noita väkäsiä kirjaimien päälle! Tänä kesänä  keräsimme ensimmäistä kertaa mesiangervon kukintoja kuivumaan. Sillä Sipuli-blogin crème brûlée vuoden takaa kuulosti jo silloin kiinnostavalta ja on ollut mielessäni kokeiltavien listalla siitä asti. Tämän viikon  lauantaina oli kokeilun paikka, brûlée päätti päivällisemme maistuvasti.  Tein edelleen seoksen kattilassa Nigellan tapaan, mutta lisäsin pari teelusikallista kuivattua mesiangervoa. Mittasin tällä kertaa kastikkeen lämpötilaa ja kun se lähestyi 82 astetta, oli paksuus sopiva, eipä tarvinnut pelätä, ettei hyytyisi. Ulos peiteltynä jäähtymään nostetut annokset hyytyivät puolessa tunnissa. En kertonut koko ruokaseurueelle etukäteen mesiangervosta, parin ensimmäisen lusikallisen jälkeen sain kysyviä, mutta hyväksyviä katseita. Olen iloinen, että mesiangervoa on runsaasti kuivattuna, kokeilen sitä varmasti uudelleen. 

lauantai 29. lokakuuta 2011

Ossobuco hirvestä ja risotto milanese

Pitkän ja vaativan työrupeaman jälkeen vapaa viikonloppu maistui henkisestikin makoisalta jo aamusta lähtien. Olin koko viikon haaveillut lauantaisesta kokkaamissessiosta ja perjantainen kauppareissu onnistui mainiosti. Jo alkuviikosta marketin tiskissä oli hirveä eri muodoissa, jopa potkaviipaleita. Silloin ei ollut aikaa isommille kokkauksille ja eilen menin käänteistoiveikkaana paikalle. Potkaa oli kuin olikin edelleen myynnissä ja ostin iloisena kuusi viipaletta. Niinpä pääruoka oli päätetty. Ossobuco neljälle:
  • 4-6 potkaviipaletta siistittynä (mahdolliset luunsirut raaputetaan pois ja reunan kalvo leikataan poikki parista kohtaa, ettei se kiristä lihapalaa turhaan)
  • 1 porkkana pikkupaloiksi leikattuna
  • 1 sipuli silputtuna
  • valkosipulin kynsiä oman maun mukaan
  • (pala selleriä, puuttui meiltä)
  • 2-3 rkl voita
  • 2 rkl vehnäjauhoja
  • suolaa
  • pippuria
  • rosmariinia
  • timjamia
  • sitruunan kuorta raastettuna
  • tölkki kokonaisia kuorettomia tomaatteja
  • lihalientä ja valkoviiniä yhteensä sen verran ainekset peittyvät
Suola ja pippuri sekoitetaan jauhoihin. Kuivatut, siistityt potkaviipaleet pyöritellään jauhoissa kauttaaltaan. Niitä paistetaan voissa molemmin puolin niin, että saavat kauniin ruskean paistopinnan. Pintapaistetut viipaleet nostellaan pataan. Lopuksi silputut vihannekset paistetaan kevyesti pannulla ja lisätään pataan. Pataan kaadetaan tomaatit, liemi, viini, yrtit ja sitruunankuori. Annetaan kypsyä kaikessa rauhassa kunnes liha irtoaa luusta. Maistellaan ja lisätään suolaa ja pippuria tarpeen mukaan.

Ossobucon kaveriksi lautaselle valmistin risotto milanesea täältä otetulla ohjeella, en ole vielä niin kokenut risoton tekijä, että se menisi ulkomuistista. Edellisellä kerralla keväällä pihistelin liemen kanssa, mutta nyt varasin kuumaa lientä riittävästi.  Jos tarvitset risoton perusohjetta suomeksi kurkkaa tänne keväiseen postaukseeni.

Luin monesta lähteestä, että ossobuco tykkää (tai syöjät siis tykkäävät) gremolatasta ja sellaistakin sommittelin lautaselle.  Risotto onnistui hyvin, ainoastaan sahramihiput eivät oikein suostuneet luovuttamaan väriään, vaikka makua kyllä riitti. Liha oli mureaa ja irtosi haarukalla, luuydin ei ollut suosikkimme, mutta ainakin yksi meistä nyt tietää, miltä se tuntuu suussa. 


Alkuruoaksi meillä oli lohimureketta. Siitä ja jälkiruoasta tuonnempana.

torstai 27. lokakuuta 2011

Wannabe-Martan kokeilu, karpalohyytelö


Kammenpyörittäjä on ollut taloutemme säilömisvastaava, minä olen osallistunut lähinnä valmiiden tuotteiden lusikoimiseen lautaselle. Siinä olen aika hyvä. Nyt kuitenkin halusin kokeilla karpalohyytelön tekemistä, ei vähiten siksi, että osa marjoista oli omin pikkukäsin poimimiani. Ohjeen otin Dansukkerin sivuilta ja lisäsin mukaan kaksi kanelitankoa, joita eräässä toisessa ohjeessa käytettiin.  Martat neuvoivat miten purkit pitää puhdistaa, mutta koska eilen en vielä haaveillutkaan hyytelön tekemisestä, en aloittanut liottamalla purkkeja yön yli. Mikäli hyytelöni ei hyydy tai homehtuu tai molempia, tiedän katsoa peiliin. Noin kolmenkymmenen epäonnistuneen kuvan jälkeen sain valaistusapua Kammenpyörittäjältä ja hyytelöni kaunis väri erottuu hyvin. Kunhan hyytelö on asettunut viileässä, raportoin onko minussa ainesta Martaksi.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Lohilaatikko, arkiruokaa ja jääkaapin tyhjennystä


Meillä oli kylmälaatikossa kylmäsavulohta, joka oli käytettävä ruoaksi, enää ei auttanut vetkuilla. Kurkkaus vihanneslaatikkoon nostatti pöydälle pussinpohjallisen perunoita, muutaman porkkanan, palan bataattia ja kevässipuleita. Näitäpä siis vuokaan viipaleina, kylmäsavulohi pieniksi suikaleiksi, pippuria (ei suolaa juurikaan, lohen suolaisuuden vuoksi), päälle maidon ja kerman sekoitusta, niin että viipaleet peittyivät. Vuoka uuniin 200 asteeseen ja parin tunnin kuluttua pehmeäksi hautunut lohilaatikko oli valmista nautittavaksi.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Volterralaiset espressot


Työelämässä on menossa hetki, jolloin lisähappea tarvitaan tai ainakin jotain luonnonvirkistettä. Olimme melkein jo käyttäneet Italiasta, pienestä volterralaisesta kahviliikkeestä ostamamme kahvipavut, kun havaitsimme, ettemme ole maistaneet kumpaakin kahvia samaan aikaan, emme verranneet vaaleampaa ja tummempaa paahtoa keskenään. Nytpä siis kofeiinia kaksin käsin! Ensimmäinen kupillinen oli tummempaa paahtoa, se joutui odottamaan hetken kauemmin, kuin toisena tehty vaaleampi. Sisällä keinovalossa näytti, ettei valmiissa kupillisissa ollut juuri värieroa, mutta ulkona syksyn raa´ahkossa valossa eron huomasi. Crema ei tuulisesta säästä ja kupin asettelusta oikein tykännyt, mutta maku kummassakin kahvissa oli erinomainen, pidämme niistä molemmista. Emme harmitelleet kuitenkaan sitä, ettemme ostaneet useampia laatuja tai isompia pussillisia. Aina on se mahdollisuus, ettei papu olekaan mieluisa ja mitä sitten tekee kolmella kilolla (tai yhdelläkään) mitäänsanomatonta tai pahaa kahvia? Myös paperinen pakkaus puolsi pientä ostoerää ja pikaista käyttöä. Jos käymme vielä Volterrassa, menemme ostamaan lisää tätä hyvää kahvia!

Suklaa Varustelekan valikoimista

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Ruoka lautasten mukaan, lihamureketta ja muusia


Teemat ovat siirtyneet väliosoitteeseen varastoon, joten kaapissa ovat kätevimmin käden ulottuvilla nostalgiaosastoon kuuluvat "palmusaarilautaset". Kiertelin keväällä kirppareilla ja silmiini osui tutunnäköisiä lautasia, oikein hönkäys menneisyydestä ryöpsähti vastaani, nehän olivat samanlaisia kuin meillä kotona, äidin Haaparannasta 1960-luvulla ostamat! Niiltä syötiin meillä lähinnä jouluna, muulloin ne olivat "liian hienoja". Ostin kuusi lautasta ilomielin. Muutamaa viikkoa myöhemmin löysin samasta paikasta vähän pienempiä lautasia ja taas kassakone kilahti. Ja eiköhän taas parin viikon kuluttua, tällä kertaa aivan toiselta kirpparilta, löytynyt melkein täydellinen kahviastiasto kahdelletoista. Sen hintaa sentään mietin hyvän aikaa, lähes 3 minuuttia. Kotoinen miesväki kyllä jo vähän pyöritteli silmiään,  milloin meillä on käytetty kahvikuppeja asetteineen. 

Äiti muisteli, miten nuorena rouvana Haaparannassa oli kerran repäissyt ja ostanut ison astiaston, vaikka siihen aikaan niitä rahanreikiä oli varmasti muitakin. Koskaan en ole aiemmin muualla, kuin perheemme ruokapöydässä nähnyt sellaisia lautasia. Olenkin nyt ollut ihmeissäni, kuinka on Ruotsissa 1960-luvulla myyty bulkkiastiasto (mitään merkintöjä tai painatuksia niissä ei ole eivätkä ne näytä kalliilta, joissakin painatuksetkin ovat vähän vinossa) säilynyt joissakin keskisuomalaisissakin kodeissa tänne asti ja päätynyt kirppareille nyt, vuosikymmeniä myöhemmin. Isoäidin jäämistöäkö on jaeltu eri kirppareille? Äitini lahjoitti minulle kaapeistaan oman  palmusaariastiastonsa tallella olevat osat ja nyt meillä on lautasia ainakin pienien päivälliskutsujen pitämiseen. Aluksi olin sitä mieltä, että lautaset pitää pestä käsin, mutta katin kontit, eläminen saa näkyä. Jos kultaukset eivät äidin keittiössä lähteneet vuosikymmenissä, samaa voinee toivoa meidänkin keittiössämme. Onko kuvissa näkyvä astiasto kenellekään tuttu?


Koska palmusaariastiasto on nyt varsinaisesti päässyt framille, halusin valmistaa sille sopivan ruoan. Se ei omiaan sushin syömiseen (tai miksipä ei?) eikä se ole pizzalautanen. Se on porsaankyljys- tai lihamurekelautanen. Hankimme äskettäin ruokapiirin kautta jauhelihaa Alapeuran tilalta,  tänään siis lihamureketta, perunasosetta ja höyrytettyä porkkanaa! 

Sunnuntain ruokaa on mukava tuunata vähän, jos vain aikaa riittää, joten sommittelin lihamurekkeelle kinkkukuoren ja väritin perunamuusiakin, tällä kertaa bataatilla, vaikka semmoista ei kyllä palmusaarilautasten ensivuosina varmaan oltu Rovaniemen korkeudella nähtykään. Lihamurekkeeseen käytin
  • 800 g  (heh, oli aluksi kg, aika tuhti mureke)  Angus-pihvikarjan jauhelihaa
  • 1 paahtoleivän viipale
  • 2 kananmunaa (kupin kautta, vahingosta viisastuneena)
  • 0,75 dl kermaa
  • 2 kevätsipulia
  • 2 valkosipulinkynttä
  •  nippu persiljaa ja basilikaa
  • 100 g fetajuustoa
  • 10 viipaletta serranokinkkua
  • suolaa ja pippuria
  • 1 rkl worchester-kastiketta
  • nokare voita 
  • 2 rkl dijon-sinappia
Otin paahtoleipäviipaleen lautaselle vähän kuivahtamaan jo aamusella. Mureketaikinan valmistus aloitetaan murustelemalla leipä kulhoon ja kostuttamalla se kermatilkalla  ja hiertämällä se isolla lusikalla pehmeäksi mössöksi. Sipulit ja valkosipulit silputaan, kuullotetaan pannulla voissa ja annetaan jäähtyä. Fetajuusto pienitään murusiksi ja yrtit silputaan. Jauheliha, munat, yrtit, feta ja mausteet kerätään kaikki kulhoon turvonneen leipämassan kanssa ja taikina sekoitetaan tasaiseksi. Jos haluaa käyttää yleiskonetta, ei taikinaa kannata vaivata liikaa, ettei murekkeesta tule liian tiivistä. Taikinasta otetaan pieni nokare ja paistetaan pannulla, mikäli raa´an lihan maistaminen ei houkuta. Koepalasesta on hyvä testata mausteet ja tarvittaessa lisätä. Tästä taikinakoosta tulee suuren leipävuoan kokoinen mureke.

Kun taikinassa on riittävästi makua, sen voi jättää jääkaappiin hetkeksi tasaantumaan joko kulhossa  tai jos on kiireempi, paistella samantien. Uuni lämmitetään 200 asteeseen. Otetaan pitkänmallinen leipävuoka ja vuorataan se serranolla, siten että kinkkuviipaleet asetellaan vinottain ja noin kolmasosa viipaleesta vuoan reunan yli roikkuen. Vuoka täytetään mureketaikinalla kostein käsin painelemalla, muttei liian tiiviisti, ettei murekkeesta tule kumimaista. Murekkeen pinnan voi sivellä dijon-sinapilla, jos siitä pitää ja asetella silolehtipersiljan lehtiä sinapin päälle. Serranoviipaleiden päät käännellään vinottain murekkeen (ja sinappi-persiljakerroksen) päälle.



Lihamittari asetetaan murekkeeseen niin, ettei anturin pää kosketa vuokaa. Paistetaan kunnes mittari näyttää 65 astetta, tai 68 jos haluaa vähän kuivemman lopputuloksen. 65 asteen sisälämpötila varmistaa sen, että mureke on kypsää, ei enää punaista sisältä, mutta vielä mehukasta. Murekkeen annetaan hetken vetäytyä astiassaan. Kun murekkeen kippaa lautaselle tai leikkuualustalle, kannattaa varoa, ettei mahdollisia paistonesteitä roisku päälle, valutin hieman nestettä astiaan ennen kiepsautusta, mutta sain silti vähän roiskittua pöydälle. Murekkeen päälipuoli on kauniimpi parmankinkun saatua väriä, joten mureke on hyvä kääntää varovasti oikeinpäin kippaamisen jälkeen. Terävällä veitsellä saa leikattua kauniita viipaleita.

Lisäkkeenä meillä oli  puikula-bataattimuusia, jossa oli nesteenä punaista maitoa ja pikkuisen siirappia bataatin lievää makeutta korostamassa. Lautaselle päätyivät myös höyrytetyt ruusukaalit ja porkkanat. Etikkapunajuuret olisivat sopineet ateriaan myöskin hyvin, mutta niitä meillä ei ollut. Kastikkeen valmistin pakastimesta löytyneestä käristysliemen tilkasta, jonka suurustin jauholla ja pyöristin kermalla. Dijonsinappi kinkkukuoren alla toimi erityisen hyvin tuomassa pikkuisen särmää, mureketaikinan suolan kanssa kannattaa olla varovainen, serranossa sitä on ainakin tarpeeksi.

Niin epätrendikästä kuin osasin tehdä!

lauantai 22. lokakuuta 2011

Raviolit ja minä, toinen erä


Minulla on vähän sellaista ongelmaa, että päivä menee joko ihan lötköillessä tai sitten haalin siihen liikaa puuhaa. Olisi parempi tehdä asioita tasaisesti, silloin ei varmaan heräisi sen aktiivisen päivän jälkeen kuin jyrän alle jääneenä. Eilinen suohumppa tuntuu tänään reisissä, selässä ja vatsassa (ilmeisesti siellä on jotain lihaksia, jopa minulla). Ehkä myös liian matalan pöydän ääressä askaroitu ravioli on syynä niskan jäykkyyteen. Mutta vaikka kroppa huutaa armoa, on mieli iloinen, kun jotain on saatu aikaan. 

Keväisten Italia-viikkojen aikana kokeilin pastan tekoa kerran, muut syömämme pastat olivat kaupasta ostettuja. Silloin raviolikokeiluni oli kastia "syötävää, mutta on se ilmoja pidellyt". Tietenkin tällainen riman hipominen jää vähän kaihertamaan ja uusintakierros on paikallaan, mutta vasta kun aikaa on kulunut riittävästi, että ruokaseurakin on ehtinyt unohtaa edellisen "elämyksen". Taannoisen Italian-matkamme tuliaispakettiin kuului paikallisen Tokmannin valikoimien raviolimuotti ja sievä pieni kaulin. Valitsin muottia tuskastuttavan kauan, kokoja ja malleja oli useita. Nyt tiedän, että olisi pitänyt ottaa sellainen, missä oli isommat koloset tai ottaa molemmat, ottaa ne kaikki!

työkoneet homman mukaan
Taikinaohjeen otin Pastanjauhajista, sielläkin oli askaroitu ravioleja. Olin hieman hajamielinen taikinan kanssa, sekoitin sen koneella ja lopetin pyörittämisen pikkuisen aikaisin, aineksista ei ehtinyt muodostua palloa ja se oli melko sitkasta kaavittavaa koneen kulhosta. Jääkaapissa kelmuun käärittynä taikina asettui kyllä mukavan sileäksi palleroksi ja kunhan sain sen kelmusta irti, se oli hyvä työstää käsin loppuun. Olen joskus tuuminut, että pitäisi kokeilla pastakoneen käyttöä joskus ihan ilman, että tahtoisi syödä pastaa. En ole vielä päässyt koneen kanssa sinuiksi, pöljän tuurilla onnistui ensimmäinen kerta, sittemmin olen vähän haparoinut masiinan kanssa. Taikinaan tuli
  • 225 g 00-vehnäjauhoja
  • 1/4 tl suolaa
  • 1/2 tl oliiviöljyä
  • 2 kananmunaa
  • 4 kananmunan keltuaista
Ainekset taikinakulhoon ja sekoitusta, se ei ole sen kummempaa, jos siis malttaa pyörittää riittävästi. Tutustuin muuten eilen ensimmäistä kertaa elämässäni pilaantuneeseen kananmunaan, itse asiassa kahteen eikä rasia ollut edes aataminaikuinen. Olen aina ollut sitä mieltä, että kananmunat ovat tietysti parhaimmillaan tuoreina, mutta ei sitä päivämäärää tarvitse niin tarkkaan tuijotella. Alan jälleen suosi(tell)a tapaa rikkoa muna kerrallaan kuppiin. 

Taikinan levätessä sekoitin raviolin täytteen.  Siihen tuli
  • rasiallinen ricottaa
  • kaikki kelvolliset pinaatinlehdet (melkein jäin ilman pinaattia, paleltuu jääkaapissa nopeasti)
  • muutama basilikan lehti
  • ripaus suolaa ja pippuria
Ryöppäsin pinaatit tilkassa vettä, jäähdytin ja valutin niistä vettä hetken aikaa, silppusin lötkähtäneet lehdet ja basilikan ja sekoitin ne juustoon, maustoin suolalla ja pippurilla.

Edessä oli askarteluosuus. Kiinnitin pastakoneen ruokapöydälle asetetun leivinlaudan reunaan, meillä ei ole keittiössä sopivaa työskentelytasoa, jonka reunaan pastakoneen saisi kiinni. Mikä suunnittelumoka! Tästä pitäisi puhua enemmän, ettei kukaan keittiöremppaaja joutuisi tämän katastrofin kanssa enää tekemisiin! Jauhotin koneen, laudan, rintamukseni ja vähän lattiaa. Jaoin pastataikinan neljään osaan ja parhaani mukaan survoin sitä osina pastakoneen läpi. Voi että se näyttää helpolta, kun sen joku muu tekee. Jokatapauksessa sain aikaan kaksi pitkulaista levyä, joista ensimmäisen nostin kauniin muottini päälle varovaisesti niin, että sain kaulimen pyöreällä päällä hieman painettua kolosten kohdalta ilman, että pastalevy (paljon) rikkoutuisi. Annostelin aivan minimaalisen lusikallisen täytettä kolosiin. Olin unohtaa kostuttaa alempaa pastalevyä raviolipalojen välistä, mutta muistin kuin muistinkin. Nostin toisen levyn päälle ja toivoin parasta. Kaulitsin sievällä pikkukaulimellani ees taas muutamaan kertaan ja kippasin tuotoksen leivinpöydälle, se näytti ihan hyvältä, mutta mikäli kaulimen oli tarkoitus irrottaa raviolipalaset toisistaan, sitä se ei tehnyt. Ehken kaulinnut riittävän rivakasti tai sitten tosiaan on tarkoituskin taikinapyörällä irrotella palat viivoja myöten, kuten teinkin. Taikina oli paikoin aivan tolkuttoman ohutta ja pelkäsin kuinka keittovaiheessa kävisi. Erottelin raviolit toisistaan jauhoiselle alustalle (ei lattialle).


Koska pipertelyintoni oli suoraan käänteisverrannollinen siihen, miten paljon halusin saada syötävää lautasille, hylkäsin ihastuttavan muottini ja otin toisen muotin kehiin. Ostin taannoin kirpparilta pieniä piirakkamuotteja, joilla saisi vaikka millaisia pikkuleivonnaisia aikaan ja Kokkeillaan-blogissa niitä oli käytetty raviolien tekoon ja minä matkimaan! Loput taikinasta kaulin parhaan taitoni mukaan levyiksi, joista otin muotilla pyörylöitä. Muottiin asetetun taikinan palasen päälle sai laitettua hieman runsaamman lusikallisen täytettä ja sitten vaan hampaat yhteen, muotista irtosi nätisti sieviä ravioleja. Kokkeillaan-blogin linkistä työvaiheet näkyvät tyhjentävästi.


Keitin isossa padassa vettä ja suolasin sen. Kaikki pienet raviolit pääsivät ensin pataan ja hyvä vinkki pitää vesi pihdeillä sekoittaen pyörivässä liikkeessä varmistaa sen, ettei yksikään ravioli takerru padan pohjaan vaan jää lillumaan kypsyessään. Pienet raviolit kypsyivät noin kolmessa minuutissa eikä yksikään päästänyt täytettään valumaan veteen. Nostelin kypsät raviolit öljyttyyn lämpövatiin ja kansi kiinni. Isommat raviolit olivat padassa noin 5-6 minuuttia eikä yksi tai kaksi lisää olisi ehkä ollut pahaksi. 

Söimme raviolit salvia-voikastikkeen ja parmesanin kanssa. Kastikkeeseen tuli arviolta 50 g suolatonta voita, jonka sulatin pannulla. Nakkasin sinne paistumaan noin 10 suurta salvian lehteä ja annoin niiden käristyä, siinäkin olisi voinut pieni lisärapeus olla paikallaan, mutta kun se pastankeitto oli justiinsa menossa ja muut kootut selitykset. Puristin voihin vähän sitruunan mehua sekä pienet ripaukset suolaa ja pippuria, sekoitus ja kastike oli valmis. Kuvassa salvian lehdet näyttävät kyllä hieman teloitetuilta, mutta sitä se kuuma voi teettää.


Kannustavahenkinen kotoinen tukijoukkoni oli sitä mieltä, että tällä kertaa onnistuin paljon paremmin ja nämä olivat parhaat kotonasaadut raviolit ikinä! Otin kehut vastaan yhtään enempiä laskutoimituksia tekemättä ja olin tyytyväinen. Seuraavalla kerralla keskityn paremmin taikinan tekoon ja katson pari opetuspätkää pastakoneen käytöstä. Pienistä ravioleista ei tullut otettua annoskuvaa, vaikka ne olivat loppujen lopuksi paremmin onnistuneita.

Tiskejä setviessäni mietin, että olisi kiva tietää kuinka pian oppisi taitavaksi pastantekijäksi, niin että perheen ruokkisi vaivatta ja helposti itsetehdyillä ravioleilla tai cannelonien tekeminen ei olisi kokopäiväpuuhaa. Vaatinee ainakin pari harjoituskertaa vielä ennen kuin voin vaihtaa tunnisteet "työläät ja hitaat" "nopeiksi ja helpoiksi".

perjantai 21. lokakuuta 2011

Karpaloperjantai


Tänä syksynä kotimme lähellä olevalla suolla (koordinaatit salaisia) on todella paljon karpaloita, noita soidemme pikku vitamiinipommeja. Kammenpyörittäjä keräsi jo eilen pienen ämpärillisen marjoja, mutta sanoi niitä jääneen vielä runsaasti. Niinpä tämä aamuna myös taloutemme sohvavastaava ryhdistäytyi, nousi polkupyörän selkään ja pyöräili vaativan 10 minuutin matkan suon reunaan. Kaunis, aurinkoinen sää ja sopivan pieni ämpäri siivittivät minutkin poimimaan innokkaasti karpaloita, joita oli tosiaan aivan tolkuttoman paljon. Aiemmat kokemukseni karpaloiden poimimisesta ovat olleet sen kaltaisia, että yksi marja siellä ja toinen täällä, mutta nyt oli toisin. Suo oli paikoin melkoisen kostea, sen sain kokea myös ihan rähmälläni, sillä unohduin liian pitkäksi aikaa sijoilleni ja kaunis punainen kumpparini imeytyi suohon, jolloin seuraava askel jäikin haaveeksi ja otin kontaktia ainakin muutamaan eri sammallaatuun. Kiitos nykyisten ulkoiluvaatemateriaalien, ei muuta kuin rivakka suoveden kiertäminen pois polvista ja jatkamaan poimimista! Saimme parissa tunnissa viitisen litraa karpaloita, kylmät varpaat ja punaiset posket. 



Kotona oli ohjelmassa tietysti marjojen puhdistamista, joka ei ollutkaan kovin työlästä, suolta poimittujen karpaloiden seassa oli vain vähän kuivia heinänkorsia. Kammenpyörittäjä kehitti pikaisen iltapäivälämmikkeen, jonka nimesimme suoshotiksi. Pari lusikallista marjoja survottiin soseeksi. Lusikallinen sosetta, jääpala ja pikku tömpsy vodkaa talouden pienimpään lasiin, pinnalle muutama ehjä marja. Kylläpä puistatti (hyvällä tapaa) ja lämmitti. 


Suurin osa karpaloista päätyi sellaisenaan pakastimeen, mutta puolisen litraa meni tämän päivän jälkiruokaan, karpalokiisseliin. Laitoin puoli litraa marjoja ja litran vettä kattilaan ja annoin kiehua hetken aikaa, karpalot poksahtelevat iloisesti kuumetessaan, joten kansi ja varovaisuus oli paikallaan, kuuma karpalotirskaus ei tehnyt kauhakädelle hyvää eikä ollut niin kiva siivota liedeltäkään. Jätin kiehahtaneen kiisselipohjan kattilaan hautumaan noin puoleksi tunniksi, jonka aikana lopun suosaaliin puhdistaminen jatkui. Siivilöin marjojen kuoret pois liemestä ja painelin marjamössöä varovasti kauhalla, varoen niitä marjoja, jotka vielä eivät olleet poksahtaneet. Kaadoin siivilöidyn karpaloliemen takaisin puhtaaseen kattilaan ja kuumensin sen uudelleen, lisäsin mukaan ruokosokeria sen verran, että liemen kirpeäys taittui ja maku oli sopivan makea. Sekoitin noin 5 ruokalusikallista perunajauhoa tilkkaan vettä ja kaadoin suurusteen ohuena nauhana mehuliemeen ja nostin sen vispilällä kevyesti sekoittaen pulpahtamaan kerran tai kaksi, jolloin kiisseli sakeni. Kaadoin kiisselin kulhoon jäähtymään ja nautimme sen iltaisena jälkiruokana kermavaahtolusikallisen kanssa. 


Päivällisellä meillä oli toinen erä ravioli vs minä. Sen lopputuloksesta tuonnempana.

torstai 20. lokakuuta 2011

Kevätkääryleet syksyyn synkkään


Käsillä ovat varmaan ne syksyn pimeimmät ajat, kun lunta ei vielä ole ja luonto on asettumassa lepoon. Mietin, että mitä mukavaa tekisin ruoaksi, jotain uutta meille ja kuitenkin suhteellisen varmasti onnistuvaa. Muistin, miten Kulinaarimurulassa oli tehty keittiökaappien siivousta ja pysähdytty riisipaperipakkaukseen. Minullakin oli sellainen pakkaus kaapissani, joten tänään siis kokeilin kevätkääryleiden tekemistä.

Lueskelin ohjeita sieltä täältä ja päätin soveltaa vapaasti, tekisin kanatäytteen ja nyt harmittelin ensimmäistä kertaa ikinä, ettei kiinankaali ollut ostoslistalla. Se olisi sopinut tähän. Sillä Sipuli-blogin ja Hesarin ruoka-sivun ohjeiden risteytyksellä mentiin. Leikkasin yhden ison broilerin rintafileen ohuiksi suikaleiksi. Marinoin suikaleita hetken aikaa seoksessa, jossa oli loraus soijakastiketta, miriniä, teelusikallinen maissitärkkelystä ja pieni liraus limetin mehua. Jos näitä aineksia ei mainittu linkittämissäni ohjeissa, se johtuu siitä että sovelsin ja jätin pois niitä, mitä meiltä ei löytynyt, kuten inkivääriä (tosin kyse oli vain siitä, etten sitä löytänyt jääkaapista). Leikkasin puolikkaan paprikan pieneksi silpuksi, samoin yhden kevätsipulin ja suikaloin hieman kesäkurpitsaa kuorimaveitsellä. Pari pientä valkosipulikynttä myös päätyi hakkelukseksi. Sitten odotin kauppareissulta tulevaa kammenpyörittäjää ja sain porkkanaakin ruokaan lisättäväksi.

Meillä ei ole wokkipannua, joten paistoin aluksi lihan tavallisella paistinpannulla niin nopeasti ja niin kuumalla kuin uskalsin. Nostin kypsät lihat pois pannulta ja paistoin nopeasti vihannekset. Pilkoin lihaviipaleet vielä pienemmiksi ja sekoitin ne jäähtyviin vihanneksiin ja jätin tämän täyteannoksen jäähtymään.

Otin ison leikkuulaudan, puhtaan keittiöpyyhkeen ja laakean lautasen, jolle kaadoin viileää vettä. Kastelin riisipaperipyörylän lautasella olevassa vedessä ja nostin arkin hetkeksi pyyhkeelle pehmenemään, samaan aikaan laitoin uuden arkin veteen. Sitten nostin kastellun arkin leikkuulaudalle ja vedessä olevan arkin pyyhkeelle kuivahtamaan. Asettelin sitten leikkuulaudalla olevalle arkille pari pikkulusikallista täytettä, käänsin alareunan täytteen päälle, kiepautin pari kierrosta ja taitoin sivureunat päälle ja kieputin lopun rullalle. Sain aikaan ensikertalaiseksi ihan silmänsietäviä kääryleitä. Nyt muistankin, että ohjeissa mainittu liisteröintiaines jäi kokonaan tekemättä, se mihin tulee keltuainen, vesitilkka ja vähän vehnäjauhoa. Mutta ei sitä kyllä tarvittukaan. Kun kääryle oli valmis, oli vedessä oleva arkki sopivan kostunut, joten se kuivahtamaan, uusi arkki veteen ja kuivahtanut arkki täyttöön. Mukavaa sarjatyötä. Tarkoitus oli valmistaa 12 käärylettä, mutta täyte loppui kääryle numero 11 kohdalla.


Olisin voinut aloittaa öljyn kuumentamisen jo ennen kuin kääryleet oli pyöritetty valmiiksi, mutta hyvä myöhemmin, kuin ei milloinkaan. Kuumensin padassa vähän alle litran verran rypsiöljyä 180 asteeseen. Friteerasin 3-4 käärylettä kerrallaan muutamia minuutteja. Pieneksi ongelmaksi muodostui se, etteivät kääryleet suostuneet nätisti kääntämään kylkeään vaan pyörähtivät itsepäisesti takaisin sille ensin öljyyn joutuneelle puolelleen. Pitelin niitä säälimättä upoksissa metallipihdeillä, kunnes pinta näytti riittävän rapealta. Paistamiseen meni noin 5-6 minuuttia. Asettelin valmiit kääryleet metalliseen vatiin talouspaperin päälle ja laitoin vadin 100 asteiseen uuniin odottamaan koko satsin valmistumista.


Kääryleet olivat oikein herkullisia pikkuisen tuliseen kaupalliseen kastikkeeseen dipattuina.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Karpalotarteletit


Italiasta ostamani pienet piirakkavuoat ovat tuijotelleet minua reunat rypyssä siitä asti, kun palasimme kotiin, en ole tullut asettaneeksi niitä pois näkyviltä, joten ne eivät antaneet unohtaa itseään, ennen kuin niitä oli kokeiltu. Ne eivät ole sellaisia tartelettivuokia, kuin ohjeissa näkyy, mutta liikuttavan liki, joten sellaisen leipomuksen äärellä siis tänään. Kammenpyörittäjän maastopyörälenkkien saalista, karpaloita oli myös tarkoitus käyttää. Englanninkielisissä ohjeissa puhutaan tarteleteista, mutta suomeksi olen nähnyt muodon tartaletti.

Kesäisten Ranska-kokkausviikkojen jänistysykköseni oli leipurinkerma, siitä luin ensimmäistä kertaa toissakesäisen Glorian Ruoka&Viini-lehden Ranska-numerosta. Silloin ajattelin, että tuota kokeilen ihan pian. No, eikö reilu vuosi ole melkoisen pian? Tai ei järkyttävän kauan kuitenkaan? Kesällä en saanut aikaiseksi kokeilla tämän myös ilmeisesti diplomaattikreeminäkin tunnetun leivonnaistäytteen valmistamista. Tämä lokakuinen sunnuntai sen sijaan oli SE päivä. Ensin piti tietysti löytää se lehti...

Lehtihän löytyi helposti, mutta ehkä juuri siksi otinkin ohjeen Sokerikukkasia-blogista , siellä oli tehty tätä leipurinkermaa. Pidän sanasta tavattomasti, se on jotenkin niin kaunis! Tein puolikkaan annoksen siitä, mitä Sokerikukkasissa oli tehty ja siihen meni:
  • 2 dl täysmaitoa
  • 0,5 vaniljatankoa siemenineen
  • 2 keltuaista
  • 40 g sokeria
  • 15 g maissitärkkelystä
  • 12,5 g (joo joo, siis pieni siivu) voita
Maito kaadetaan paksupohjaiseen kattilaan ja sekaan raaputetaan puolikkaan vaniljatangon sisukset ja tankokin laitetaan maitoon, joka kuumennetaan lähes kiehumispisteeseen. Annetaan jäähtyä vartin verran. Keltuaiset ja sokeri vatkataan vaaleaksi vaahdoksi ja maissitärkkelys sekoitetaan mukaan. Vaniljatanko kalastetaan hieman jäähtyneestä maidosta pois ja kolmaosa maidosta kaadetaan munaseokseen ja sekoitetaan. Tällä tapaa muna ei muutu kokkeliksi, joka helposti tapahtuu, jos se kaadetaan suurempaan määrään kuumaa nestettä. Seos kaadetaan takaisin kattilaan lopun maidon sekaan ja koko ajan vispilällä sekoittaen kuumennetaan uudelleen lähelle kiehumispistettä niin, että kastike sakenee, muttei ala kiehua. (hassusti sanottu, ei sitä vispilällä kuumenneta, mutta ymmärrätte varmaan) Kastike kaadetaan kulhoon ja sen annetaan jäähtyä kymmenen minuuttia, jonka jälkeen mukaan sekoitetaan voinokare. Kastike peitetään kelmulla ja laitetaan viileään paikkaan jäähtymään. Leipurinkerman sanotaan säilyvän viikonkin päivät jääkaapissa ja se notkistetaan vatkaamalla ja vähän lämmittämättä.

Leivospohjien ohjeen otin Umami-blogista, jossa kerrottiin taikinan riittävän 20 tartelettiin. Minun vuokeini ollessa varmaan liian isoja ollakseen oikeita tartelettivuokia taikina riitti hyvin 6 pikkuvuokaan. Taikinaan tuli:
  • 150 g pehmeää voita
  • 0,5 dl sokeria
  • 1 kananmuna
  • 3,5 dl vehnäjauhoja
Edelleen sen sähkövatkaimen puuttuessa kokeilin käsivoimiani ja kyllähän se pehmeä voi sokerin kanssa vaahtoutuu, kunhan jaksaa äheltää. Mukaan yksi kananmuna ja jauhoja, joita en laittanut ihan niin paljon, kuin ottamassani ohjeessa, ehkä puolisen desiä vähemmän. Sekoitin tasaiseksi taikinaksi ja laitoin sen jääkaappiin odottamaan siksi aikaa, kun voitelin vuokat pehmeällä voilla. Jauhotetuin käsin jaoin taikinan kuuteen osaan, jotka pyöritin pieniksi palloiksi ja taputtelin vuokiin. Paistoin pohjia 200 asteessa noin 20 minuuttia, hieman pitempään kuin käyttämässäni ohjeessa, johtuen suuremmasta annoskoosta. Kun pohjissa oli kaunis väri, otin ne uunista ja jäähdytin. Jäähtyneet pohjat irtosivat mukavasti vuokista.

Päivällisen jälkeen sekoitin leipurinkermaa hieman, lisäsin siihen puolitoista desiä kermaa vatkattuna ja lusikoin sitä tartelettipohjalle pari lusikallista, päälle ripottelin muutamia lähisuon karpaloita ja oli hyvää! Jos jotain negatiivista pitää ihan hakemalla hakea, niin leipurinkermaa olisi voinut uskaltaa kuumentaa ihan vähän vielä lisää, se jäi aavistuksen juoksevaksi, mutta maussa ei ollut moittimista.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Näppylämuussi ja kuolleiden lehtien ajo


Joillekin ruokalajeilla on hassuja lempinimiä ja niitä on hauska joskus kokkailla ihan vaikka vain sen takia, että saa hymyn perheenjäsenten huulille heidän kysyessään, mitä tänään syödään. Vuosia sitten kuulin koulujen ja päiväkotien, miksei myös vanhainkotienkin suosikkiruoalle, lihaperunasoselaatikolle kivan ja kuvaavan nimen, näppylämuussi. Se pitää vielä sanoa p-kirjaimia korostaen ja kahdella s-kirjaimella. En tee sitä usein, oikeastaan vain, kun jotain lihaa on jäänyt edelliseltä päivältä ja on vähän laiska olo. 

Eilen söimme padassa pitkään haudutettua lammasta, joka oli niin kypsää, että se irtosi haarukalla riipien ihaniksi maukkaiksi suikaleiksi. Tätä silppua jäi juuri näppylämuussin verran. Tänään höyrytin kilon verran puikulaperunoita kypsiksi ja puristin ne perunapuristimella (sähkövatkain edelleen ostamatta) hiutaleiksi. Sekoitin perunan oikein löysäksi velliksi maidon kanssa, maitoa meni noin 5 dl. Kolme kananmunaa meni myös joukkoon, suolaa ja pippuria ja vielä pienemmäksi silpuksi hakattu liha. Kaadoin vellin voideltuun vuokaan ja sen sijaan, että olisin tavalliseen tapaan ripotellut korppujauhoa pinnalle, hyödynsin eiliseltä jääneet kaksi isoa rosamundaperunaa, joita emme jaksaneet syödä uuniperunoina. Leikkasin perunat kuorineen aivan ohuiksi viipaleiksi ja asettelin ne perunavellin pinnalle, toiveena että niistä muodostuisi mukava rapea pinta. Muutama nokare voita vielä pinnalle ja sitten uuniin 180 asteeseen, kunnes ruoka oli pinnaltaan kauniisti ruskettunut. Paistumiseen meni noin 45 minuuttia ja perunaviipaleet pinnalla toimivat oikein hyvin.

Tänään ajettiin ammattipyöräilyn kauden Euroopan päätöskilpailu  Giro di Lombardia. Tour de Francessa itsensä pahasti loukannut Alexandre Vinokourov oli ilmoittautunut mukaan tähän kilpailuun, hänen oli tarkoitus ajaa se ammattilaisuransa jäähyväiskilpailuna. Hän on kuitenkin muuttanut mielensä ja aikoo ajaa ammattilaisena vielä seuraavan kauden, mikä ilahduttaa kotikatsomoamme. Voittajaksi polki Leopard-Trek-tallin Oliver Zaugg, joka ylsi ammatilaisuransa ensimmäiseen voittoon.


perjantai 14. lokakuuta 2011

Kyllästymistä ja innostumista samassa paketissa


En tiedä miten muilla on, mutta minut valtaa toisinaan samanaikaisesti kyllästyminen ja innostuminen. Usein kyse on sentään saman aihepiirin eri puolista. Nyt on tapahtunut niin, että olen yhtäaikaisesti sekä totaalisen tympääntynyt astioihimme, että innostunut niistä. Ei kuitenkaan samoista kipoista ja kupeista. On helpottavaa, ettei meillä ole häälahjaksi saatuja isoja serviisejä tai muuten rakkaudella annettuja perintökalustoja, joten kaikki mihin olen kyllästynyt on itse hankittua. Niinpä hyvällä omallatunnolla myös hankkiudun niistä eroon. 

Kun perustin ensimmäistä omaa kotiani julmetun kauan sitten, oli kaupoissa vielä Arabian Teemaa, sittemmin (kun olen katsonut toisaalle, ilmeisesti vuosia) Teeman valmistajaksi on vaihtunut Iittala. Silloin kauan sitten Teemaan tuli uusi harmaa väri, johon ihastuin kovasti. Ensimmäisistä tileistäni ostin muutamia harmaita lautasia ja kuppeja, mutta ne olivat niin kalliita, että keräilyintoni laantui ja ostin jonkun halpa-astiaston kuvastosta. Ilmeisesti moni muukin teki saman tempun, sillä harmaa poistui melko pian valikoimista.


Sitten kului vuosia, ainakin kymmenen, kun harmaa otettiin uudelleen tuotantoon, liekö silloin ollut jo Iittalaa. Ilahtuneena hankin harmaita Teemoja lisää ja olinkin niihin monet vuodet oikein tyytyväinen, jopa siinä vaiheessa, kun tuotanto oli taas loppumassa ja laarinpohjilta vietiin viimeisiä, taisin ostaa jonkun tarjoiluastian. Harmaan värin hyvä puoli oli se, ettei siihen tullut lusikasta jälkiä, kuten olen nähnyt valkoiseen ja keltaiseen tulevan, monet lasten puurot on kaavittu kupposista ja lukemattomat ateriat syöty ja lautaset ovat edelleen lähes uudenveroiset. Keittiömme armoton laattalattia on koitunut muutaman lautasen kohtaloksi.

Tämän ei ole tarkoitus olla sen enempää Teeman kehu- kuin haukkumispostauskaan, vaan kertomus siitä, miten bloggaaminen voi perinpohjaisesti muuttaa ihmistä. Mikään ei ole ennallaan, kun blogi on kerran menty aloittamaan, kaikki on lopullisesti toisin. No, ihan pikkuisen liioittelen, mutta yksi kaunis päivä huomasin, etten ole tainnut kelpuuttaa harmaata Teema-astiaa blogikuviin kuin kerran. Viime talvena, kun näppäilimme kuvia ruoka-annoksista vasta blogista haaveilevina, saattoi jokunen ruokanökönen olla harmaalla alustalla. Miten en ole huomannut kaikkina näinä vuosina, että ruoka näyttää yleensä aika kamalalta kiiltävällä harmaalla lautasella? (mattapintainen on jo ihan toinen juttu) Luultavasti siksi, etten ole niin paljon ajatellut sitä, miltä ruoka näyttää. Joskus en ole ajatellut juuri sitäkään, miltä se maistuu, mutta nyttemmin ruoan ulkonäkö on tullut yhä tärkeämmäksi. Eikä se minusta ole paha juttu, turhaa tai snobbailua, tai jos onkin niin en välitä. Haluan, että ruoka maistuu hyvältä ja jos se vielä näyttääkin hyvältä, niin avot!

Ennen kuin Campasimpukka-blogi syntyi toukokuussa, innostuin uudelleen monien vuosien tauon jälkeen (olenpa minä nyt innostuvainen ollut, eipä uskoisi) kirppareista. Lasten ollessa pieniä kävimme useinkin kirppareilla, ostimme vaatteita ja leluja, mutta oikeastaan muuta ei mukaan tarttunut. Nyt katselin toisten turhuuksia ihan uusilla silmillä. Astioita, keittiövälineitä, pöytäliinoja, kuhmuisia kattiloita! Kirpparithan olivat pullollaan kaikkea ihanaa ja tähdellistä. Aloin tuumia, että blogia varten ottaisimme kuvia, joissa ruoka on erilaisille, sekalaisille astioille aseteltuina, milloin minkälaisille ja samaa sorttia sekaista olisivat myös aterimet. En vielä siinä vaiheessa hylännyt arkiastioitamme enkä vähän fiinimpää sarjaa, jota ei ole isoa määrää, mutta joita riittää pieneen kattaukseen. Tässä syksyn mittaan ajatus kypsyi.

Ehdotin sitten eräänä päivänä kammenpyörittäjälle, että mitäs jos heivattaisiin pois kaikki nämä harmaat astiat, nämä joitten kahvikuppeja ei ole käytetty sitten nuorimmaisen ristiäisten, ei siitä toki ole kuin 15 vuotta. Jos laitettaisiin samalla pois nämä aterimet, jotka olemme saaneet x vuotta sitten työpaikan joululahjana ja joita olemme kaikki nämä vuodet pitäneet rumina ja joissa kahvat löystyvät ja veitsien terät kukkivat ruostetta? Mitä jos kaapeista otettaisiin pois kaikki, mistä emme pidä? Kammenpyörittäjä katsoi minua hetken ja vastasi, että ok. Tämän kauhean väännön jälkeen päätös oli tehty. Mutta toteuttaminen on vielä tekemättä. Sen aika on nyt viikonloppuna, kaikki mitä emme ole käyttäneet moneen vuoteen (remontista tulee nyt neljä vuotta, se lienee hyvä aikamäärä), lähtee.

Meillä oli koko kesän muutenkin hassunnäköisiä kattauksia, kuvattava ruoka-annos oli fiinisti aseteltuna kauniille astialle, sen söin yleensä minä jäähtyneenä ja muu perhe sai kuumaa ruokaa tavallisilta astioilta, ei niin piperrettynä. En tosin ole hyvä pipertämään ja asettelemaan, mutta sen minkä nyt kuvia varten sain nykerrettyä. Yleensä annokseni oli myös paljon pienempi, kuin muilla. Se tosin oli vain hyvä asia, kun muistelee mitkä määrät juustoa, kermaa ja voita on kulunut toukokuusta lähtien.

Astiakaappien paraatipaikan tulevat nyt ottamaan erilaiset lautaset ja kulhot, hyvässä lykyssä  jotakin laatua on kaksi, muuten syömme jokainen erilaisilta astioilta. Eikä ole maailmanloppu, jos jotain menee rikki, kun tuotanto on loppunut jo vuosikymmeniä sitten. Ostetaan uutta vanhaa tilalle, jos oikein äidytään tuhlaamaan, voi lautanen maksaa kaksikin euroa. Myös IKEAn valikoimien edullisia astioita tullee kaappiimme lisää, niissä on hyviä kuvauslautasia myöskin! Aterimia on myös jos jonkinlaista. Koska perheeseen ei kuulu enää pikkulapsia, voi kaikille kattaa teräväpiikkiset Sorsakosket. 

En väitä, että keksisin tässä mitään uutta, luultavasti olen auttamatta myöhässä ja vanhoilta sekalaisilta astioilta syöminen on jo ihan menneen talven lumia. Mutta ei se mitään, minä olen nyt innostunut tästä ja minikokoinen syysalakuloni on tiessään.

Ja minne lähtevät harmaat lautaset? Kokeilemme tuonnempana kirpparipöydän pitämistä itsekin, jospa joku ilahtuu nähdessään, että hei täällä näitä just nyt olisi. Ja jos ei, SPR ottanee harmaatkin lautaset vastaan.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Mitä sitä sitten keksisi?


Mieleni on vallannut minikoinen syysalakulo yhdistettynä töiden alkamisen kiireeseen, tuttu tunne. En oikein tiedä mitä haluaisin tehdä, silloin kun aika on omaani. Tuntuu, että päästäni ideat ja toiveet keittiöpuuhien suhteen olisivat lopahtaneet ja ruoanvalmistamisen sysääminen kokonaan Kammenpyörittäjän, perheemme vapaaherran, harteille on niin houkuttavaa. Hän kyllä tarttuukin toimeen ja pitää perheen ruokittuna. Tulee mieleen Erinin kappale Popeda, jossa nainen toivoo, että toinen päättää silloin, kun itse ei osaa ja haluaa välttää vastuun. 

Niinpä otan pienen tuumaustauon, odotan että minulla on aikaa vähän enemmän ja bloggaan sitten taas. Jos joku keksii minulle mukavaa syksypuuhaa, jolla mieli virkistyy, niin saa ehdottaa! Samainen joku tai aivan toinen joku voi tietysti kysyä, että mikä järki lähteä syksyllä kesäisiin maisemiin lomalle, jos sieltä palattuaan on parissa päivässä mieli maassa ja takki tyhjänä. Hyvä kysymys, mutta ei voi enää auttaa!

Ai mutta nythän muistankin mitä tahdon tehdä! Mutta siitä  lisää, kun vapaa viikonloppu koittaa! (sen kokoinen alakulo)

tiistai 11. lokakuuta 2011

Vielä vähän Italiasta osa 3

Toscanan pölyä vielä kotonakin
L´Eroica siis meni mainiosti ja ensi vuonnakin olisi mukava päästä paikanpäälle, minä norkoilemaan ja kammenpyörittäjä ajamaan. Koitoksen jälkeen meillä oli vielä muutama päivä aikaa nautiskella täyskesästä Italian malliin. Gios pakattiin takaisin kuljetuslaukkuun ja maanantaiaamuna jatkoimme matkaa, suuntasimme Italian länsirannikolle ajatuksena poiketa parissa keskiaikaisessa kaupungissa ennen pika-aurinkolomaa Livornon lähistöllä. Ensimmäinen pysäkki oli San Gimignano ja toinen Volterra. Kumpikin oli rakennettu korkealle mäelle ja oli muurein ympäröity. Vaeltelimme niissä joitakin aikoja katsellen rakennuksia ja kahvilla käyden, pieniä ostoksia tehden.

Kolmekahvainen Faema
Kahvikauppa ja -paahtimo Volterrassa
Teatteri Volterrassa
Iltapäivällä majoituimme Marina di Cecinaan Hotel Torneseen, joka oli mukava pienehkö hotelli aivan lähellä rantaa, Välimeri oli kahden korttelin päässä. Teimme varauksen Hotels.com-palvelun kautta edellisenä iltana. 69 euron hintaan saimme mukavan toisen kerroksen huoneen hyvällä aamiaisella. Auton paikoitus yön ylitse maksoi 4 euroa suljetulla sisäpihalla. Iltapäivän lämpimät tunnit leikimme rantalomalaisia  eikä ollut hassumpaa vähän uiskennella meressäkin. Illalla kävimme yhdessä harvoista avoinna olevassa ravintolassa syömässä.

Hotelli Auroran ravintola oli vielä auki ja sen ulos katetussa osiossa oli mukava istua illalliselle. Tilasimme kaksi antipastolautasta, merellisen ja toscanalaisen. Ensimainitusta oli niitä vähän pelottavia "lonkeroita", eli mustekalaa ja kalmaria, katkarapuja, sinisimpukoita ja pieniä simpukoita, joitten nimeä suomeksi en muista. Toisessa lautasessa oli erilaisia lihaleikkeleitä. Kuvia ei ole siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niitä yhtäkään otettu, mutta hyviltä maistuivat niin meren kuin maankin antimet, joskaan en vieläkään tunnustaudu mustekalan ystäväksi. Toiseksi ruokalajiksi valitsimme raviolia bolognese-kastikkeella ja merellistä risottoa. Ravioli oli hyvää, mutta risotto oli kyllä pettymys, minkäänlaista tahmeaa rakennetta ei ollut, suolaa oli rutkasti ja mieleen tuli kyllä suomalainen he-ma-paa sisältävä riisipöperö, jota risotoksi kutsutaan. Neljän euron palvelumaksu suoraan laskussa oli ainakin ylenpalttinen, sen verran kismitti surkea risotontekele.

Viimeisen kokonaisen päivän vietimme Luccan kaupungissa, se olikin ensimmäinen keskiaikainen muurein ympäröity kaupunki reissullamme, joka EI ollut mäelle tai useammalle rakennettu. Kuljeskelimme jälleen pitkin varjoisia katuja, poikkesimme kirkoissa, söimme pizzaa pikkuisessa kadunvarsipaikassa. 


Iltapäivän kuumat tunnit olivat kuulema oivallisia pieneen liikuntaan, joten kammenpyörittäjä otti vuokralle kaupunkipyörän ja ajeli muutaman tunnin kauniin kaupungin muurille rakennettua upeaa kevyenliikenteen väylää ja keskustan autoliikenteeltä melkein kokonaan suljettuja katuja. Minä sen sijaan nautin viileän hotellihuoneen rauhasta ja nopeasta, ilmaisesta netistä Hotel Rexissä. Tämänkin sata euroa maksaneen yöpaikan varasimme pari päivää aiemmin, hotellin sijainti Luccan rautatieaseman ja kaupungin muurin välissä oli aivan ihanteellinen.


Iltasella kävelimme keskustaan syömään Luccan Areenalle. Paikalla on aikoinaan ollut roomalaisajan areena, mutta sittemmin se on hävinnyt, tullut käytetyksi uusiin rakennuksiin. Areenan ovaalimuoto on jäänyt kuitenkin jäljelle ja nyttemmin paikka on kaunis pittoreskeine taloineen ja katuravintoloineen. Jälleen on kyse paikasta, jossa varmasti saa maksaa turistikohdelisää, mutta siltikin olimme tyytyväisiä syömiimme alkupaloihin ja pastaan. 


Reissun viimeisen päivän käytimme aiemmin esiteltyjen tuliaisten ostamiseen ja lentokentälle hankkiutumiseen. Käväisimme Pisassa tarkistamassa tornin kaltevuuden, eikä ole tainnut tulla muutosta sitten viime näkemän. 

aito
luultavasti ei niin aitoja
Nyt reissumuistot koottu pakettiin, leikkeleitä ja juustoja on vielä nautittavaksi, sahramiakin on jo käytetty. Nenänpäässä on nähtävissä pientä päivetystä, pyykit pesty, matkalaukut purettu. Arki on alkanut.

 uusi vähän aikaa sitten

maanantai 10. lokakuuta 2011

Lisää ruokaa, juomaa ja majoituksia, osa 2


Palatsihotellimme aamuaurinkoisella pihalla nautitun mainion aamiaisen jälkeen oli mukava lähteä tutustumaan Gaiolen kylään ja noutamaan kammenpyörittäjän osallistumispakettia. GPS oli sitä mieltä, että pienimmät tiet vievät varmimmin perille, mutta käytimme hieman omaa tahtoamme ja suuntasimme sorateiltä takaisin asvalttiteille. Matkaa Sienasta Gaioleen oli noin 30 km ja näimme paljon pyöräilijöitä matkan varrella, jopa niin paljon, että mieleen hiipi ajatus siitä, että minä päivänä se L´Eroica oikein ajetaankaan! Olimme kuitenkin aivan oikeassa päivässä, kammenpyörittäjä sai tarvittavat dokumentit tapahtumaan osallistuakseen ja tutustuimme hieman kylään seuraavan päivän varalle. 


Olimme jo päättäneet, että iltasella kävelemme Sienan keskustaan syömään, joten iltapäivän vietimme hotellilla seuraavan päivän pyöräkoitoksen varusteita tarkastaen, välipalasta ja maisemista nauttien. 



Käsityksemme 20 minuutista eivät olleet pahasti ristiriidassa hotellin väen käsityksestä, juurikaan sen enempää aikaa ei matka vienyt. Lauantai-iltainen Siena oli rauhallinen ja hiljainen siihen asti, että saavuimme Piazza del Campolle. Siellä alkoi olla väkeä, niin turisteja kuin paikallisiakin. Tarkoituksemme oli etsiä ravintola sivummalta, mutta suunnitelma kariutui siihen, että useimmat ravintolat olivat jo kiinni sesongin hiipuessa tai eivät olleet vielä auenneet illaksi. Niinpä valitsimme aukion reunalta ravintolan, jonka menusta oli valittavissa gnochhit ja risottoa.  Söimme aterian aluksi bruschettaa ja antipastolautasen. Bruschetta varmaankin oli sellaista kuin pitikin, mutta leipä oli kyllä todella kuivaa ja mozzarellamuruset sitkaita. Antipastolautasellinen meni nopsasti parempiin suihin jaettuna, kaikki oli todella hyvää.




Koska arvasimme jo alusta alkaen, ettei meillä ole turnauskestävyyttä kokonaiseen perusteelliseen italialaisillalliseen, tilasimme enää vain yhdet annokset ikäänkuin pääruoaksi, joka käsittääkseni on vasta ensimmäisen ruokalajin osastossa paikallisten pöydässä. Tein toukokuussa kaksi kertaa gnochheja enkä  ollut koskaan syönyt niitä ravintolassa. Samoin oli risoton laita, halusimme saada tuntumaa siihen, miltä risoton oikeasti tulisi maistua.


Gnochhit neljän juuston kastikkeella olivat hyviä, pehmeitä ja ilmavia. Jokainen pallero kävi kaupaksi ja olin todella tyytyväinen muistoihini keväisistä kokeiluistani. En ollut aivan metsässä asian kanssa. Risoton rakenne oli hyvä,  kermainen vaikka varmaan ilman kermaa, pikkuinen purutuntuma riisissä, mutta annos oli niin suolainen, ettemme syöneet sitä loppuun. Pinnalla olleet kaksi parsan palaa olivat aivan kuin parsavaahtoa, haarukan tökkäisystä ne hajosivat ihan atomeiksi. Enpä osaisi niin paljon kypsentää parsaa ja toivon, ettei se ollut kokinkaan tarkoitus. Risoton rakenne keväisessä yritelmässäni oli siis myös lähellä oikeaa, saatoin todeta tyytyväisenä. Talon viinin ja palvelumaksun kanssa illallinen maksoi 60 euroa, jossa oli varmaankin vähän aukiolisää. Emme kuvitelleetkaan olevamme hienossa ravintolassa vaan lähinnä turisteille tarkoitetussa paikassa, jossa kyllä ruokaili paljon paikallisiakin. Niin ollen olimme tyytyväisiä ja etenkin vatsat täynnä lähtiessämme paluumatkalle pimenevään iltaan. Ja muutamat ylä- ja alamäet olivatkin paikallaan, hieman laskemaan aterian sijaintia vatsassa. 

tuulen tuomaa Porta Romanalta