sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Suunnitelmien muutos, tarte tatin päärynöistä

Äh, kaikki ostamani persikat olivat eritavoin pilallisia. Olisi pitänyt ostaa nektariineja, ne ovat jotenkin varmempia hedelmiä. Onneksi meillä oli muutama päärynä, joten tein sitten niistä jälkiruokaa. Vastoinkäyminen persikoiden suhteen latisti tunnelmaa sen verran, että kaivoin pakastimesta valmiin taikinan, jonka sitten käytin päärynätäytteiseen tarte tatiniin. 

Kuorin 3 päärynää ja halkaisin ne. Kuopaisin siemenkodat pois. Nostin tatinvuoan kaasuliekille ja lusikoin 4 rkl fariinisokeria vuoan pohjalle ja sille kaveriksi noin 50 g voita. Kuumensin seoksen ja asettelin päärynäpuolikkaat vuokaan. Kun taikina oli sulanut, kaulin sitä ohuemmaksi ja leikkasin siitä pyöreän kiekon. Nostin taikinan vuoan päälle ja tukin taikinan reunat vuoan reunoilta päärynöiden alle. Paistoin tatinia 180 asteessa noin 40 minuuttia, kunnes taikinan pinta oli kauniin värinen ja tuoksu kieli kypsyydestä. Annoin piiraan levätä vuoassa noin kymmenen minuuttia ennen kuin asetin tarjoilulautasen vuoan päälle ja varovaisesti käänsin vuoan alassuin lautaselle. Tarte tatin lähti kokonaisena irti lautaselle ja söimme sen hyvällä jälkiruokahalulla jäätelöpallon ja kahvikupillisen kera.


Syksyn sävel

kaunista likaa
Syyskuu vetelee viimeisiään, mikä tuntuu hullulta. En ollut huomannut vielä kesänkään loppumista ennen kuin tällä viikolla ja nyt pitäisi jo aloittaa lokakuu. Olen joutunut pukemaan sukat jalkaani, mitä ei yleensä tapahdu ennen marraskuuta. Ei enää aamiaisia terassilla, ei koko päivän kestäviä grillaussessioita, juuri ja juuri tarkenee nopeasti grillata kanapalat tai makkarat. Aamiaiselle paistelin kohtuullisen kasan amerikkalaisia pannukakkuja, uskokaa tai älkää, koko pino hupeni. Käytän aina tätä ohjetta.

parempia kuin Denny'sillä, vaikka itse sanonkin


Tämän sunnuntain päivällispöydässä esitellään tähdenlennot kiireisen viikon varrelta, eikä uusia makuelämyksiä ole tiedossa. Tosin nyt ovat kyseessä aivan parhaat tähdenlennot, sillä eilen oli vuotuinen Mysi-päivä, askaroin kaalikääryleitä. On se ihanaa, ettei nuoriso pidä niistä, jolloin minulle jää enemmän. 

Koska varsinainen päivällinen on käytännössä lämmitystä vaille valmis, aion panostaa jälkiruokaan, jonka pääosan saavat persikat. Käytin aamutuimaan tunnin ohjeen valitsemiseen, harkitsin pitkään keikauskakun, tuon 70-luvun hitin ja tarte tatinin välillä. Minulla on hieno tarte tatin-vuoka ja sen pariksi tarjoilulautanen, joita olen käyttänyt vain kerran. Nyt ajattelin, että toinen kerta on paikallaan, vaikka upside down cake-tyyppinen lähestyminen myöskin houkutteli. Tatinista lisää illempana, kunhan se on saatu aikaan ja varmaan syötykin.

Italian matkan lähestymisen voi sekä aistia lievänä jännityksenä, että nähdä matkalaukkuina, jotka on jo otettu esille. Keskiviikkona lennämme ja edessä on viikko, johon mahtuu sekä tuttuja juttuja, että uusia kokemuksia. Kammenpyörittäjä on jo pakannut polkupyörät, etenkin minun vintagepösöni purkaminen vei aikaa ja virtuaalitupakkia enemmän, kuin olisi arvannutkaan. Sen kokoaminen ajokuntoonkin tulee viemään hieman aikaa, toivottavasti lämpimämmissä olosuhteissa, kuin purkaminen. Ensimmäistä kertaa ikinä minäkin mietin asukokonaisuuksia ja jopa käsilaukun valintaa, joten todellakin voi sanoa, ettei ihmeiden aika ole ohitse.

vaatii vähän viksaamista
Kammenpyörittäjän Gios

torstai 26. syyskuuta 2013

Eivät ne besserwisserit ja negatiiviset ihmiset aina ole oikeassa!

Usein kuulee sanottavan, ettei kukaan voi saada kaikkea. Ei pidä paikkaansa! Kammenpyörittäjä ainakin sai, kun korjasi työkaverin pyörän. Miten minäkin saisin kaiken?

todistusaineisto

Kesä sitten loppui aivan seinään. Tuntui aamulla klo 04.05 töihin ajellessa, että syksykin jäi väliin ja siirryttiin suoraan talveen. Kammenpyörittäjä otti eilen muutaman kuvan pihan viljelyksistä.

Mikä järki enää kukkia?
melkein valmiit
kesäkaverit
auringot maljakossa

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Tee itsesi tarpeelliseksi, osa 2

Meillä on työtiloissa nyt niin kylmä, että villasukat olisivat tarpeen, mutta lankojen ja puikkojen puutteessa tein lämmintä leipää tekemään oloa mukavammaksi. Kokeilin viime vuoden toukokuussa tortanoa ja semmoisen askaroin nytkin. Tein tavallisen puolen litran taikinan vaaleista jauhoista. Annoin sen kohota tunnin verran ennen kuin taputtelin sen leivinpaperin päälle pellille noin sentin paksuiseksi levyksi. Sirottelin pinnalle (jätin neljäsosan taikinalevystä ilman täytettä) aurinkokuivatun tomaatin paloja ja levitin pinnalle vähän tomaattista öljyä purkista. Sirottelin pizzayrttimaustetta taikinalevylle ja asettelin muutaman viipaleen parmankinkkua. Viimeiseksi raastoin täytteiden päälle comte-juustoa ja käärin taikinan rullalle. Käänsin taikinapötkön kiepille ja jätin sen vileä kohoamaan siksi aikaa, kun uuni kuumeni 250 asteeseen. Laitoin leivän uuniin, laskin lämpötilan 200 asteeseen ja paistoin leipää 35 minuuttia. Toiselta reunalta taikina hieman repesi ja paljasti täytteet, mutta vakuutin sen olevan juuri tarkoituskin. En ole ihan varma menikö se läpi.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Tie työkavereiden sydämiin käy vatsojen kautta


Meillä alkaa olla työpaikan taukokeittiössä perustarpeet tavallisimpiin leipomisiin. Näin sadonkorjuun aikaan sieltä löytyy usein omenia yleisesti syötäväksi. Työpäivästä muodostui hiljaisen puoleinen ja muiden tullessa päivävuoroon, siirryin keittiöön kehittelemään jotain päiväkahveille. 

Käytin tätä Mustikkasuu-blogin ohjetta ja tuunasin sitä hieman. Edellisellä kerralla tein aivan ohjeen mukaan, joten nyt olikin jo aika alkaa soveltaa. 
  • 4 kananmunaa
  • 2 dl sokeria (vähensin määrää desillä)
  • 150 g voita sulatettuna
  • 2 dl maitoa
  • 2 tl vanilliinia
  • 3tl leivinjauhetta
  • 5 dl vehnäjauhoja
Täyte:
  • 6 pientä omenaa
  • nokare voita
  • 2 rkl fariinisokeria
  • kourallinen kuivattuja, pehmeitä karpaloita
Kuumensin uunin 200 asteeseen (se pitää aloittaa hyvissä ajoin, taukokeittiön uuni on universumin hitain) ja sulatin voin kattilassa. Pilkoin omenat ohuehkoihin lohkoihin ja sulatin paistinpannulla nokareen voita. Lisäsin pannulle omenaviipaleet ja fariinisokerin, paistelin lohkoja hetkisen ja jätin ne sitten pannulle hautumaan lieden reunalle. Vatkasin sokerin ja kananmunat vaahdoksi. Lisäsin mukaan jauhot, leivinjauheen, vanilliinin ja maidon, viimeisenä sulan, jäähtyneen voin. Levitin taikinan leivinpaperilla vuorattuun lasivuokaan. Asettelin hieman pehmenneet, karamellisoituneet omenaviipaleet taikinan pinnalle ja ripottelin väleihin kuivattuja karpaloita. Marjoja olisi voinut hieman painella taikinan sisälle, ne näyttivät kuivettuneilta rusinoilta valmiissa piirakassa. Paistoin piirakkaa noin 35 minuuttia. Kakkutikun puutteessa kokeilin kypsyyttä kuivalla spagetilla, jota kaapista löytyy myös aina. 

mustat pilkut EIVÄT ole kärpäsiä
Tein myös sämpylöitä, jotka tällä kertaa muotoilin vähän uuteen tapaan. Taikinan tein aivan näppituntumalla, mutta suurinpiirtein näitä aineksia käytin:
  • 0,5 l lämmintä vettä
  • 1 pussi kuivahiivaa
  • 2 tl suolaa
  • 2 rkl pizzamaustetta (yrttisekoitusta löytyi kaapista)
  • 6 aurinkokuivatun tomaatin kappaletta pieniksi paloiksi leikattuna
  • 0,5 dl oliiviöljyä
  • noin 6 dl jauhoja, joista osa oli karkeita sämpyläjauhoja, osa vehnäjauhoja
Sekoitin kaikki ainekset pehmeäksi taikinaksi ja jätin sen kohoamaan piirakan leipomisen ajaksi. Kun taikina oli kohonnut kaksinkertaiseksi, taputtelin sen soikeaksi kiekoksi uunipellille. Painoin sen keskelle juomalasilla pyörylän ja sen ympärille isolla veitsellä sektoreita. Paistoin sämpyläkiekkoa noin 20 minuuttia. Leivästä tuli hauskannäköinen ja kukin saattoi ottaa sen kokoisen palan kuin halusi. Pienellä tinkaamisella sain tarpeeksi kehuja, joita olin vaillakin. Kuvat ovat taattua iLaatua. En pahoittele.


maanantai 23. syyskuuta 2013

Päärynäpiilo


Lauantaina vietin niin paljon aikaa keittiössä, että eilinen menikin sitten aivan tähdenlentoja lämmitellessä ja illan uutta Silta-kautta odotellessa. Onneksi ne mehutkin tuli keitettyä, sillä eilen oli niin syyssateinen päivä, ettei paremmasta väliä. Lauantain aterian päätöksenä meillä oli hauskaa päärynäkakkua, jonka kuvaan ihastuin foodgawkerin kautta löytämässäni If in doubt, bake a cake!-blogissa. Olimme ostaneet Ween Maan Wiljaa-markkinoilta sieviä, pieniä päärynöitä, jotka jo huusivat käyttämistään. Ne olivatkin oikein sopivat tähän kakkuun pienen kokonsakin puolesta. Lähdeblogissa oli tehty kakku pieneen vuokaan ja neljään annoskuppiin, mutta minä käytin kaikki taikinan yhteen isompaan vuokaan. 

Kakkutaikina:
  • 180 g pehmeää voita
  • 190 g sokeria
  • 3 kananmunaa
  • 190 g vehnäjauhoja
  • 1 tl leivinjauhetta
  • 40 ml maitoa
  • 1 rkl vaniljauutetta
  • puolen sitruunan mehu
Päärynät:
  • 7 pientä päärynää
  • 1 l vettä
  • 2 dl sokeria
  • kanelitanko
  • puolen sitruunan mehu
Valmistelin irtopohjaisen vuoan voitelemalla sen huolellisesti ja jauhottamalla sen vehnäjauholla. Leikkasin päärynöiden pohjasta pienen viipaleen pois, jotta ne seisoisivat pystyasennossa. Koversin veitsen terällä siemenkodan pois ja kuorin päärynät jättäen karan paikalleen. Kuumensin veden kiehuvaksi ja lisäsin mukaan sokerin ja kanelitangon. Laitoin päärynät kiehuvaan veteen, mutten keittänyt niitä kuin hetken, sillä ne olivat niin kypsiä, että pelkäsin niiden hajoavan. Muutaman minuutin kuluttua nostin päärynät lautaselle alassuin kuivahtamaan taikinan valmistamisen ajaksi.

Kuumensin uunin 165 asteeseen. Vatkasin voin ja sokerin vaahdoksi ja lisäsin kananmunan kerrallaan koko ajan vatkaten. Lopuksi lisäsin mukaan jauhot, leivinjauheen, maidon, vaniljauutteen ja sitruunamehun. Sekoitin taikinan tasaiseksi ja kaavin sen valmistelemaani vuokaan. Pukkasin päärynät taikinaan tasaisin välein ja paistoin kakkua kaikkiaan noin tunnin. Paistamisen alussa yksi päärynöistä tunsi olonsa heikoksi ja meni kyljelleen, mutta nostin sen pihdeillä pystyyn, taikina oli vielä pehmeää. Kakku oli oikein mukava aterian päätös jäätelöpallon ja kahvikupillisen kanssa ja arvostin sitä, etteivät päärynät olleet liian makeita. Lähdeblogissa kakku näytti kyllä kauniimmalta, mutta sehän on vain hyvä juttu!


lauantai 21. syyskuuta 2013

Koko päivä keittiössä


Aamulla tuumailin tekeväni kaikenlaista. Arvatkaa miten siinä kävi? Tein kaiken, mitä aioinkin! Ja vähän enemmänkin! Piirtäkää iso rasti mihin tahansa seinään, sillä tällaista ei useinkaan tapahdu. Huomenna palaan omaksi itsekseni, älkää olko huolissani. 

Me tosiaankin söimme kolme ruokalajin päivällisen. Alkuruokana meillä oli samettista hokkaidonkurpitsakeittoa. Pääruoaksi söimme lasagnea ja jälkiruoaksi päärynäkakkua, naputtelen kakun ohjeen huomenissa, kun hieman tästä tokenen kaikesta ahkeruudestani. Näette sitten lähdeblogista, miten nätin kakusta oikeasti voi saada. Sivupuuhana tein konjakkista uuniomenahilloa, josta myös huomenna enemmän. Koko päivän myös pöhisi mehuasema ulkona, sillä Kammenpyörittäjä törmäsi männäviikolla metsässä neljään puolukkaämpäriin. Tuloksena 12 litraa hyvä isä-mehua.




Lempimutrusuuni, Mark Cavendish voitti Tour of Britainin toiseksi viimeisen etapin, eikä minulla ole siihen mitään mussuttamista. Sir Bradley (on jotenkin nautinnollista sanoa Sir Bradley) johtaa edelleen ennen viimeistä etappia. 

Kolme menua

shh, muut vielä nukkuvat
Lauantaiaamu, perinteinen ikioma hetkeni, on ylivoimainen suosikkituokioni viikon kaikista ohikiitävistä tunneista. Hyvin harvoin enää olen töissä tänä nimenomaisena aikana, joten useimmiten saan nauttia tästä joka viikko. Tulin viime yönä töistä yhden aikaan enkä saanut heti unta, vaan mietin niitä näitä ja kuulostelin yöhiljaista taloa vielä kahdelta. 

Vaikka uneni jäivät lyhyiksi, en malttanut nukkua pitkään, vaan nousin untuvapeittoni alta ja siirryin sohvan minun muotoiseeni mutkaan viltin alle. Oli mukava lukea lempiblogini ajantasalle, kenties löytää jonkun minulle uuden, mukavan blogin. Löysinkin sellaisen Ja kaikkea muuta-blogin kaltaiseni aamunvirkun Minnan suosikkiluettelosta. Kirjatoukka ja Herra Kamera. Tuli tunne, että olisin joskus lukenut tuota blogia aiemminkin, mutta sitten kadottanut sen blogiviidakkoon. Ja niin olinkin. Mukava, että löysin sen uudelleen. Laittautuisin lukijaksi, mutta tuo blogipohja on minulle vieras, enkä tiedä miten sen lukijaksi voi liittyä.

Samalla aivoni raksuttivat tämän päivän ruoan parissa. Oli siitä harvinainen viikonloppuaamu, että minulla oli lähes selvät sävelet päivällisen suhteen. Jopa raaka-aineet yhtä pientä juttua lukuunottamatta oli hankittu jo edellisinä päivinä. Ja mikä hienointa, ohjeetkin oli jo bongattu. Tai otettaisiin siitä puolikuuluisasta omasta päästä. Melkein harmitti kahdeksalta, ettei voinut vielä mennä keittiöön kolistelemaan. Mutta vain melkein, sillä viltin allakin oli kiva olla. 

Tänään meillä tarjottaisiin seuraavanlainen sesonginmukainen, internationaalinen ja innovatiivinen menu:
kurpitsa
pasta
päärynä

Tuohon tapaan olen nähnyt joisssakin ravintoloissa menuja ilmoitettavan ja olen oppinut jo laittamaan suuni kiinni, vaikka olen ollut hämmentynyt. Too much information on tietysti too much information, mutta jää siinä chefille holkkumavaraa. Perinteisempään tapaan ilmaistuna menu kuulostaa tältä:

kurpitsakeittoa
lasagnea
päärynäkakkua

Ja sitten kerta vielä, tällaista meillä tullaan syömään, kun keittiössä häärää (jos hääräisi) parantumaton kaunosielu ja krumeluurien ystävä:

pehmeän aromikas hokkaidonkurpitsakeitto 
pitkään haudutettu lasange nonnan salaisin yrtein
tuoksuva venäläinen päärynäpiilo

Myöhemmin lisää siitä, mitä oikeasti tapahtuu. Aion myös tehdä kaikkien (loiva liioittelu) tekemää uuniomenahilloa, vaikka Kammenpyörittäjä on ehdottomasti kieltänyt minua tekemästä mitään omenasoseita pakastimeen. Luulemme niitä jatkuvasti lihaliemiksi, sillä jäisinä kalikat ovat kuin kaksi marjaa, eikä holtittomuuteni purkkien merkkaamisessa näytä vähenemisen merkkejä. Jos omenasosepurkki onkin merkitty, sen vuosiluku alkaa olla jo melko muinainen, joten ainakaan se aikaisemmin käyttämäni menetelmä ei ole tuottanut menekiltään joutuisaa lopputuotetta.  Olen lukenut nyt niin monta uuniomenahillopostausta, etten malta enää olla itsekin kokeilematta etenkin, kun saimme aivan ihania omenoita ystävämme puutarhasta. Niinpä ajattelin, että helpompi on pyytää anteeksi kuin lupaa. Mukavaa launtaita! Kello on kohta yhdeksän, silloin voi jo mennä ottamaan uunipellit esille, pilkkoa omenia, kolistella mahdollisimman vähän, voihan, eikö voikin?

teen vain tällaisen pikkukuormurillisen omenahilloa, en yhtään enempää

torstai 19. syyskuuta 2013

Ö allakan laidalla tekee lihapataa Jamien neuvoin


Nyt kun tämänvuotinen ruokahaasteiden trio on kokattu läpi ja olen hengähtänyt muutaman päivän, tuntuu olo vähän heitteillejätetyltä. Edellisillä kerroilla taisin olla lähinnä helpottunut, etenkin ensimmäisellä, sillä en ollut aloittaessani ollenkaan varma, että ylipäätään saisin blogin aikaiseksi. Viime vuonna tunteissa oli jo mukana vähän tottumuksen tuomaa tyytyväisyyttä, mutta nyt on uusi merkillinen olo. Haasteiden päättymistä sattui vielä seuraamaan sellainen viikko, jolloin olemme kaikki viilettäneet menoissamme, töissä ja opinnoissa eri aikoihin. Emme ole istahtaneet ruokapöytään kertaakaan kaikki yhdessä, emmekä ehdi sitä tehdäkään ennen lauantaina. 

Tänään minulla oli aamulla aikaa keittiöpuuhiin ja valmistin perheelle aterian, vaikken itse olisikaan kotona päivällisaikaan. Koska aikataulumme eivät osu yksiin, ruoan oli oltava sellaista, joka kestää odottelua. Mikäpä silloin olisi enemmän paikallaan kuin muheva lihapata? Koska sattumoisin Iso-Brianniassa ajetaan juuri The Tour of Britain-etappikilpailua, teen lihapatani Englannin virallisen vekkulin, Jamie Oliverin neuvoin. Ikävä kyllä ohje ei ole peräisin hänen kirjastaan Jamie's Great Britain, vaan hänen verkkosivuiltaan ja kenties jostain muusta kirjastaan. Olisipa ollutkin somaa samantien ottaa yksi piste keittokirjahaasteeseenikin. Muttei makeaa mahan täydeltä. Ohje on täältä.

Minulla oli kaksi kilon palaa naudan sisäpaistia. Arvelin kuitenkin, että jos Jamien Jools-rouva ruokkii kilolla lihaa suurperheensä, ei minunkaan ollut syytä liioitella. Käytin pataan:
  • 1,2 kg naudan sisäpaistia 5 cm kuutioiksi leikattuna
  • 4 porkkanaa paloina
  • 10 pientä perunaa (niitä oman maan tuotteita!)
  • 1 sipuli kuorittuna ja isohkoihin lohkoihin leikkattuna
  • suolaa ja pippuria
  • salvianlehtiä (pakastettuja)
  • timjamia (koska sitä oli)
  • vehnäjauhoja lihapalojen tomuttamiseen
  • 1 kaskinauris (palsternakan ja maa-artisokkien puutteessa)
  • neljäsosa hokkaidon kurpitsasta (myskikurpitsan sijaan)
  • 3 dl punaviiniä
  • 0,5 l lihalientä
  • 4 rkl tomaattipyrettä
  • voita 
  • öljyä
Jamie vakuutti, että lihoja ei tarvitse käyttää pannulla ja minähän mielelläni tottelin, koska täten säästin aikaa mukavasti. Valmistelin kaikki ainekset saataville, pilkoin juurekset ja pyörittelin lihakuutiot kevyesti suolatuissa ja pippuroiduissa vehnäjauhoissa. Sulatin padan pohjalla nokareen voita ja lisäsin pikkuisen öljyä mukaan. Kippasin pataan salvianlehdet ja pilkotun sipulin ja annoin niiden kypsyä muutamia minuutteja. Sitten vain keräsin kaikki kasvikset, lihapalat, tomaattipyreen, viinin ja liemen pataan ja ripottelin päälle runsaasti pippuria ja tuoretta timjamia. Suolaa laitoin maltillisesti. Nostin liemen kiehumaan ja laitoin kannen padan päälle. Siirsin padan 160 asteiseen uuniin ja jätin sen sinne neljäksi tunniksi. 

Ohjeen lopussa oli vielä pieni padanpiriste, gremolatamuunnelma, jonka unohdin valmistaa, mutta se kuulosti näin jälkilukemalla oikein hyvältä. Siinä sekoitetaan valkosipulimurskaan sitruunan raastettua kuorta ja rosmariinisilppua. Tätä kun ripottelee annoksensa päälle, se Jamien mukaan tekee ihmeitä. Hyvää pata oli ilman tätäkin. 


Eilen illalla katselimme kaihoten Walesin maisemia, joissa Tour of Britainin neljäs etappi ajettiin. Loppukirissä lempparimutrunaamani, Mark Cavendish näytti kaapin paikan kaikille muille ja kokonaiskilpailua johtaa Sir Bradley Winggins. Jos teillä on lapsekas huumorintaju, jonka ominaispiirteisiin kuuluu samojen asioiden toistaminen ja siitä suunnattomasti huvittuminen, suosittelen tätä sivua.



maanantai 16. syyskuuta 2013

Muistoja kesältä


Eräänä päivänä ennen Vueltaa kokkailimme ribsejä ja kiemuraperunoita. Huomasin kuvat tuolta illalta etsiessäni kuvavarastostani jotain muuta ja mieleen palasi, mitä oikein tapahtuikaan. Kaikki sai alkunsa siitä, että meillä oli käymässä sukulaisia pohjoisesta. Oli tarkoitus grillata ja saada sisäpiirin tietoa Weberin hiiligrillin käyttämisestä. Teimme perinteisen työnjaon, eli miehet menivät "läskikaupoille" ja naiset kirpparille, kuten jo tuolloin kerroin. Enhän minä mitenkään voinut täydellisesti luottaa siihen, mitä lihaa miesväki toisi kyliltä, joten menin itsekin ostamaan lihaa, ihan vähän vain. Se tarkoitti kahta suurta riviä possun kylkiluita. Lähemmäs kahta kiloa. 

Koska luottamuksen puutteeni oli täysin aiheetonta, tungin ribsit vähin äänin, hieman häpeissäni kylmälokeroon ja osallistuin miehisen hankintareissun saaliin, kalkkunan valmistamiseen aivan muina tyttöinä. Sukulaisten lähdettyä kotimatkalle, tunnustin Kammenpyörittäjälle sikaostokseni ja hän lupautui leppymään jossain aikamäärässä, kunhan laittaisin ribsit siihen kuntoon, että hän voisi ne grillata. Vaikken erityisesti pidä raa'an sianlihan käsittelystä arvelin, ettei minun kannattanut juuri silloin prinsessoida. 

Kesäkuisessa Pohjanmaan blogimiitissä olimme maistelleet (lue:syöneet ahnaasti) Soppaa ja silmukoita-Marjan valmistamia ribsejä ja niiden marinointiohjeen muistin nähneeni hänen blogissaan. Sieltähän se löytyikin. Sikailuvinkit Marja oli alunperin ottanut Steve Raichlen "Best ribs ever"-kirjasta, johon minulla ei ole ollut onnea sen enempiä tutustua. 

Luin Marjan postauksen ja homma tökkäsi vasta ensimmäiseen lauseeseen. Se kuului yksinkertaisesti näin: Poista ribseistä kalvot. Höh, no enkä poistaisi, sehän olisi kauheaa nyhväämistä ja kyllä grillin kuumuus kalvot sulattaisi. Yritin kyllä (noin 20 sekuntia), mutta en saanut edes veitsen kärkeä kalvojen alle. Kuten huomaatte, en lainkaan tiennyt mitä tein. Hieman epävarmana siirryin seuraavaan vaiheeseen. Valmistin mausteseoksen. Siihen meni:
  • 3 rkl korianterinsiemeniä
  • 2,5 rkl kokonaisia mustapippureita
  • 2 kokonaista tähtianista
  • 2 rkl sinapinsiemeniä
  • 3 rkl tummaa sokeria 
  • 1 iso valkosipuli kuorittuna ja karkeasti pilkottuna
  • 2 rkl karkeaa merisuolaa
  • 1-2 rkl öljyä
Minulla ei ole vieläkään isoa morttelia, joten keräsin kuivat ainekset pieneen kahvimyllyyn, siihen jolla tein ras el hanouta. Surruuttelin aikani, kunnes mausteet olivat melko hienoa santaa. Maustejauheen kumosin säälitttävänpieneen mortteliini ja lisäsin sinne loput ainekset. Hiersin seosta sen verran, että sain siitä aikaan karkeahkoa tahnaa. Tämän tahnan hieroin ribsien pintaan, käärin ne kelmuun ja laitoin jääkaappiin. 

Seuraavana päivänä tulin kurkistaneeksi keittokirjahyllyssä olevaan grillausaiheiseen opukseemme ja siellä oli heti nähtävillä, miten kalvot poistetaan ribseistä. Päätin poistaa kalvot nyt ennen grillaamista, parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Otin ribsit isolle tarjottimelle, asensin ohuet gummihanskat käsiini ja kiskoin kalvot pois melkein yhdellä riuhtaisulla. Taputtelin marinadit takaisin kylkirivien päälle ja olin kuin en olisikaan. 

Kammenpyörittäjä suoritti grillaustoimenpiteet, joihin olimme varanneet aikaa useita tunteja. Koska tapahtumasta on jo monta viikkoa, en oikein muista enää kuinka se kävi, paitsi että se sisälsi paljon seisoskelua grillin äärellä, virvokkeiden nauttimista ja ribsien sutikoimista moppauskastikkeella, johon tuli:
  • melkein koko pieni pullollinen ginger alea (loput maistelimme ja muistelimme, oliko se samanlaista kuin lapsuuksissamme)
  • 1,2 dl siideriviinietikkaa
  • 1 tl karkeaa merisuolaa
Olin aivan pettynyt, kun ymmärsin, ettei minulla ollut sellaista miniatyyrimoppia, jollaisia amerikkalaisissa grillausohjelmissa käytetään. Jouduimme tekemään sutikoinnit silikonisudilla. Moppauskastikkeen valmistin keräämällä ainekset lasipurkkiin ja ravistelemalla sitä niin kauan, että suola liukeni. Näin siis oli tarkoitus tehdä, mutta ginger ale ja siideriviinietikka tykkäsivät toisistaan sen verran vähän, että liemi ei tahtonut pysyä tiukasti kannella suljetussa purkissa. Tyydyin hienovaraisesti heiluttelemaan purkkia ja lopuksi siivosin kastikkeen roippeita sääristäni. Se oli ihan hyvää.

Mikäli muistini ei petä minua aivan täydellisesti, liotimme jotain puulastuja vedessä noin tunnin. Kaadoimme veden pois ja kun grilli oli saatettu siihen malliin, että grillaamisen epäsuoralla menetelmällä saattoi aloittaa, ripottelimme (minä mitään ripotellut, Kammenpyörittäjä se oli) märät lastut hiilien ja brikettien päälle. Käytimme niiden yhdistelmää, koska grillaamisen oli määrä kestää ja kestää. 


Minulla on sellainen muistikuva, ettei siinä sitten loppujen lopuksi mennytkään niin kauhean kauan, alle kaksi tuntia. Grillin lämpötiloista en ala nyt satuilla yhtään mitään. Kammenpyörittäjä käänteli ribsejä silloin tällöin ja siveli pintaa kastikkeella ja toivoimme, että naapurit tulisivat kateellisiksi tuoksuista. He eivät olleet kotona. Että sellaista naapuriapua meilläpäin.

Samaan aikaan, kun Kammenpyörittäjä suoritti äärimmäisen vaativaa grillaustointa, minä askartelin perunakierteiden parissa. Ostin edellisellä Helsingin reissulla Chez Mariuksesta perunaporan, jonka käyttötavasta minulla ei ollut mitään hajua. Siinä ei ollut yhtään liikkuvaa osaa, eikä moottoria, joten arvelin kyllä hoksaaavani, kuinka se toimisi. Olimme ammoisilla Amerikan kiertueilla syöneet Arby's-voileipäketjun kierreranskalaisia ja sellaisia haaveilin nyt saavani aikaan. Olin ostanut suurehkoja perunoita, joka osoittautui hommassa aika vääräksi metodiksi. Pitää ostaa pienehköjä perunoita, jotka ovat soikulan pyöreitä. Näin tulisi mahdollisimman vähän ylijäämäpaloja. Ne tietysti niin kätevä emäntä, kuin kelpo marttakin tietysti käyttäisi johonkin muuhun ruokaan, mutta en minä, en sinä päivänä. Anteeksi.

Perunapora, jonka virallinen nimi oli juureskierrerauta ei ollut vaikea käyttää. En rikkonut puoliakaan perunoistani ennen kuin homma alkoi käyttää. Rautaa vain kierretään perunaan kuin korkinavaajaa viinipullonkorkkiin (tai no ainakin vähän niinkuin sinnepäin) ja kun terä tulee perunan toisesta päästä ulos, vedetään koko värkki ulos sieltä väärästä päästä. (tämä ei ole onneksi anatomian luento) Peruna käännetään käsin halki ja keskellä oleva nätti kierre jää jäljelle ja kahteen osaan halkeavat roipepuoliskot käytetään perunaruokalajikkeiden valmistamiseen. Jos joku tietää, miten tuota rautaa oikeasti pitää käyttää, en pahastu neuvoista. Paljonkaan. Sain kyllä muutaman harjoituskappaleen jälkeen ihan kelpoja kierteitä aikaan, laitoin ne kylmään veteen odottamaan. Vaikka perunalajikkeen valintani oli mennyt muodon puolesta pieleen, toivoin sen olevan sopivaa friteeraamiseen.


Olen tässä kesän aikana hoitanut ainakin osani uppopaistamisesta. Nyt ei hetkeen tee mieli mitään friteerattua, mutta tuona päivänä kyllä ilomielin kuumensin padassa 1,5 litraa öljyä 160 asteeseen. Uppopaistoin perunakierteet ensin yhteen kertaan, noin 5 minuuttia ja jätin ne jäähtymään talouspaperin päälle. Kun ruoka muuten alkoi olla valmista, kuumensin öljyn 180 asteeseen ja uppopaistoin kiemurat uudelleen, taas noin 5 minuuttia. Valutin niistä ylimääräiset rasvat pois ja suolasin ne. 

Ribsit onnistuivat hienosti, ne oli helppo leikata terävällä veitsellä luiden väleistä paloihin ja vaikka olin tössinyt kalvojen kanssa, oli hienon marinadin maku imeytynyt ribseihin kunnolla. Perunakierteet olivat ihmeen ilmavia, jos nyt uppopaistetusta perunasta kehtaa siten sanoa, eikä kumpaakaan ruokaa jäänyt yhtään. Salaatista en ole ihan varma. 


sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Suolaista, makeaa ja vähän perunoita


Tänä vuonna tonttiviljelmiemme tulokset ovat olleet hieman vaatimattomia. Suurin osa tomaateista on vasta kypsymässä, kurkkuja olemme syöneet ja noin sadan kukan jälkeen on kaksi kesäkurpitsaa viimein valmistumassa. Luin aamulla Ja kaikkea muuta-blogia, siellä oli tehty persiljasuolaa.  Ihmettelin millä voisin edes harventaa ainoaa kunnolla tuottanutta yrttiämme, minttua. Se tulee jo kasvihuoneen ovesta vastaan, enkä ole keksinyt sille juuri mitään virkaa. Lipstikka oli tarkoitus leikata alas ja pyöräyttää karkean merisuolan kanssa ihanan tuoksuvaksi yrttisuolaksi. Arvelin, ettei minttu suolan kansaa passaa, mutta entä sitten sokerin? 

Kokeilin oitis minttusokerin tekemistä. Kaadoin yleiskoneen kulhoon raesokeria koko paketillisen ja päälle niin paljon mintunlehtiä, kuin kulhoon mahtui. Ja sitten vain terä hommiin. Seoksesta tuli paljon kuivempaa kun yrttisuolasta. Levitin sen talouspaperin päälle tarjottimelle ja sitten vain kuivattelemaan. Sokeri kuivui todella nopeasti ja ihme kyllä minttu ei tuoksunut juuri ollenkaan. Vieressä kuivuva lisptikkasuola taisi puuduttaa nenäni. Minttusokeri maistuu kuitenkin oikein hyvältä ja se oli illalla jo purkituskunnossa. Kokeilin myös oreganosuolan tekoa, se on vielä märkää ja saa olla tarjottimella ainakin pari päivää.

minttusokeri ja ystävänsä lipstikkasuola
Perunaviljelmämme tuottivat tänä vuonna monta perunaa. Viljelmät käsittivät kaksi ämpäriä, jotka Kammenpyörittäjä kumosi tänään. Sen lisäksi, että ämpäreistä löytyi monta vaaleaa perunaa, jonka lajikkeesta minulla ei ole mitään tietoa, myös muutama blue congo-peruna ja lukemattomia kastematoja. Kumpa olisimme juuri lähdössä ongelle. Mitähän sitä tekisi tuolla hienolla sadolla? Onneksi se on sen verran pieni, ettei tarvitse alkaa kellaria kaivaa. 

Perinteitä kunnioittaen, churroja jo vuodesta 2011


Tänään on Campasimpukan alkuperäiseen, joskin ajoittain hieman hunningolle jäävän teeman tämän vuotisen päätöksen päivä. Jo kolmannen kerran saavutamme maalimme, olemme kokkailleet tänäkin vuonna Giro d'Italian, Tour de Francen ja La Vueltan merkeissä. Vuelta-karavaani karauttaa Madridiin illansuussa ja meillä koittaa blogivapaus, mikä tuntuu tässä vaiheessa vuotta oikein hauskalta. Tuntuu, että saan kokata mitä tahdon, vaikka tietysti olen muutenkin saanut tehdä niin. Itseasetetut raamit ovat kyllä vankkoja ja kun portit aukeavat, tulee vapaudentunne, joka on vähintäänkin keinotekoinen, yhtä virtuaalinen kuin aitakin.

Blogin aloitusvuonna 2011 tein Vueltan viimeisenä päivänä ensimmäistä kertaa elämässäni churroja. Olin jo tottunut uppopaistamiseen, mutta churroja en ollut koskaan edes syönyt. Onnistuin silloin aivan kelpoisasti ja tuumin, että näitähän voisi silloin tällöin tehdä aamiaiselle. Seuraava kerta olikin vasta vuoden kuluttua. Viime vuonna hääräsin Vueltan päätöspäivänä samoissa puuhissa ja päättelin kyseessä olevan jo perinteen. 

hieman pitempi perinne kuin Campakeittiössä


Viime syyskuun churropäivän jälkeen olemme kyllä nauttineet kerran churroja, nimittäin Espanjan-reissullamme. Kyttäsin churrokojuja matkan alusta asti, mutta vasta viimeisenä aamuna ennen lentokentälle paluuta osuimme avoinna olevaan paikkaan, josta herkut lähtivät mukaamme. Olimme tietysti aivan amatöörejä ostopuuhissa. Myyntitiskissä oli valmiina erilaisia churrokiekuroita ja luulin meidän valitsevan niistä mieluisat. Eipä toki, churrot paistettiin silmiemme edessä ja muutamassa minuutissa saimme tötteröllisen herkullisia pitkulamunkkeja suklaakastikkeen kera. Ihastelin hienoa taikina-automaattia, mutta Kammenpyörittelijä pyöritteli päätään, kun vihjailin miten kätevä sellainen olisi kotona. Kuulema ei. Koska olimme Kataloniassa, churrot olivat tietysti xurroja.

muut jo söimme ennen kuin muistimme ottaa kuvan
Olin aikoja sitten merkannut suosikkeihini xurro-ohjeen, jotä tällä kertaa käyttäisin. Cooking Classy-blogin churro bites-kuvat jäivät mieleeni ja sellaisia minäkin nyt tahdoin tehdä. Käytin kuitenkin luotto-ohjettani (kolmannella kerralla on siis kyse jo sekä perinteestä,  että luotto-ohjeesta), koska siinä ei ole mitään vikaa. Pitempien churropötkylöiden sijaan tekisin pieniä palasia. Kopioin tähän ainesluettelon edellisista postauksistani, sillä laiskuus on hyveeni. Ohjeen on tarjonnut käyttööni alunperin maku.fi. Jos olet ensimmäistä kertaa churro-ohjeen äärellä ja kaipaat tarkempia neuvoja, kurkkaa teko-ohjeet tästä viimevuotisesta postauksestani. Jostain syystä en silloin ole ollut kovin laiska, vaan olen kiltisti kirjoittanut ohjeen uudelleen. Edellisillä kerroilla käytin muovista tähtityllaa pursotukseen, eikä sillä saa käyttämästäni taikinasta niin teräväraitaista lopputulosta kuin haluaisin. Nyt minulla oli käytössä uusia, keväällä Saksasta tuomiani metallityllia, joilla toivoin pääseväni parempaan lopputulokseen. Ei tainnut toimia sen kummemmin, ehkä kyse on enemmän taikinasta, kuin tyllasta. 
  • 2,5 dl vettä
  • 100 g voita
  • 2,5 dl vehnäjauhoja
  • ripaus suolaa
  • 3 kananmunaa
  • 1 l rypsiöljyä paistamiseen
  • sokeri-kanelisekoitusta valmiiden churrojen pinnalle
Suklaakastiketta varten kokeilin ensimmäistä kertaa tuotetta, jota en ollut aikaisemmin kaupoissa edes huomannut. Etsin leivontahyllystä kunnollista suklaata, kun katseeni osui tähän pussiin. Se oli oikein kätevä tuote. Tämä mainos on aivan spontaani, se tuli pyytämättä ja äkkiäarvaamatta. Suosittelen. 


Uppopaistoin minixurroja aikani, Kammenpyörittäjä oli apukäsinä pusertamassa taikinaa pussista. Jossain vaiheessa hän kysyi, että voisiko lopuista tehdä pitempiä, että taikina loppuisi joskus. Erinomainen idea. Hetken päästä päästelin taikinaa jo melkoisia kiemuroita, sillä konstilla taikina viimein loppui ja pääsimme nauttimaan espanjalaisaamiaista.



Vueltan 21. etappi ajetaan Leganésista Madridiin ja tällä seremoniallisella kilpailun päätösetapilla on mittaa 109,6 km. Jollei mitään haaveria satu, Chris Horner nousee iltasella korkeimmalle palkintokorokkeelle ja saa sinne vierelleen Vincenzo Nibalin ja Alejandro Valverden. Lähetyksen pariin pääsemme viiden aikaan, sitä ennen voi katsoa vielä uusintana eilistä etappia, jos tahtoo myötäkärsiä ajajien tuskaa eeppisessä nousussa.


lauantai 14. syyskuuta 2013

Tytöt uuniissa

kaskinauriit

En ole aikoihin ostanut kokonaisia broilereita, mutta eilen osui silmään (auts) luomusellaisia persmarketin pakastealtaasta. Vaikka näillä luomulinnuilla oli hintaa melkoisesti, nostin niitä kaksi kappaletta ostosvankkuriini ja jatkoin matkaa. Yön yli lintuset sulivat jääkaapissa ja tänään niistä oli määrä loihtia espanjalaisvaikutteista apetta. Etsiskelin ohjetta, millä spaniseeraisin linnut ja löysinkin kiintoisalta vaikuttavan ohjeen Jamie Oliverin sivuilta. En nyt voi mennä vannomaan, miten espanjalaista tämä ruoka on, mutta emmekö voi hyvin Jamieen luottaa? Onhan siinä chorizoakin, joten kyllä tässä riittävän autenttisia ollaan. Lisäilin hieman aineksia, mutta ei kerrota kenellekään.
  • 2 luomubroileria (1,5 kiloisia)
  • 1 kg perunoita
  • 2 pientä kaskinaurista
  • 1 valkosipuli
  • 2 keltasipulia
  • 2 sitruunaa
  • nokare voita
  • suolaa ja pippuria
  • liraus valkoviiniä
  • hieman tummaa siirappia
  • muutama ohut viipale chorizoa
Kuumensin uunin 200 asteeseen ja keitin kattilallisen vettä. Kun vesi kiehui, kaadoin sinne sitruunat, pilkotut perunat ja kaskinauriit. Annoin niiden esikypsyä viisi minuuttia ja kaadoin ne sitten lävikköön hieman jäähtymään. Kastelin arkin leivinpaperia ja rypistelin sen. Levitin sen korkealaitaisen uunivuoan pohjalle. Olin mallannut, että kaksi lintua lintua mahtuu siihen vierekkäin. Sirottelin kuorimattomat valkosipulinkynnet ja isoiksi lohkoiksi leikatut sipulit vuokaan paperin päälle. Levitin esikeitetyt perunat ja kaskinauriit vuokaan. Liruttelin pikkuisen siirappia vuokaan ja ripottelin aivan vähän suolaa ja paljon pippuria. 

Kuivasin broilerien pinnat paperilla ja käänsin siivet linnun alle. Hieroin lintujen pintaan voita ja sirottelin päälle suolaa ja pippuria. Pistelin kuuman kylvyn saaneet sitruunat muutamasta kohtaa ja pukkasin yhden kummankin linnun sisuksiin. Nostin linnut vuokaan perunoiden ja muiden hökeiden päälle ja koska olin jo muutenkin sävellyt mielin määrin, jatkoin samalla linjalla ja kaadoin lintujen päälle noin desin verran valkoviiniä. Lintujen nahkaan ja vuoan pohjalle asettelin chorizoviipaleita. Paistoin broilereita noin 1 tunti 20 minuuttia. Kun pistin linturaukkaa kakkutikulla koipeen ja rintaan ja lihasneste oli aivan kirkasta, otin vuoan uunista ja peittelin sen foliolla puoleksi tunniksi lepäämään ennen kuin kävimme käsiksi. Tuoksu oli todella viekoitteleva ja sai vatsat kurnimaan kuorossa. 

Sain leikattua linnut kohtuullisen nätisti, liha oli mehukasta ja maistuvaa. Samoin perunat ja nauriit olivat pehmeitä ja maukkaita, valkosipulit eivät ehtineet aivan pehmeiksi, mutta olivat nekin hyviä. Jaksoimme kaikki syödä rintapalat, mutta koivet jäivät huomiselle. Rungoista keittelen huomenna lientä.

tytöt ennen uunia













tytöt uunin jälkeen
lautasella
Vueltan toiseksi viimeinen etappi ratkaisi kokonaiskilpailun tilanteen Chris Hornerin eduksi. Aivan järkyttävä loppunousu sai Vincenzon Nibalin taipumaan. Päivän etappi nosti tämän vuoden Vueltan sille jännittävyyden tasolle, jota olin odottanutkin. Etapin ykköseksi ehti nuori Kenny Elissonde, joka maaliviivalla vuoroin nauroi ja itki voittoaan. Huomenna Vuelta päättyy Madridiin seremonialliseen 21. etappiin. 


Kävimme tänään Ween Maan Wiljaa-tapahtumassa. Tänä vuonna tapahtuma saavutti jo 20 vuoden iän. Kaunis sää suosi ja Paviljongin pihapiiriin levittäytyvässä markkinakojujen viidakossa oli paljon väkeä. Meillä oli tarkoitus ostaa tavanomainen valkosipuliletti ja sellaisen löysimmekin. Jätimme jälleen Anopin henkäys-kastikkeen ja pullapussit ostamatta, mutta mukaamme lähti pieniä makoisia päärynöitä ja luumuja, sekä perunarieskaa. Huomennakin vielä ehtii ostoksille.