maanantai 31. lokakuuta 2016

Merenpinnan alla (kind of)

Emme ole kuninkaallisten hovikuvaajia, joten se osuus kuvasta on lainaa.

Joitakin maita on sitten vaikea käsittää. Aattelepa nyt itekkin. Esimerkiksi niitä, joissa on kuninkaallisia. On kuningas, kuningatar, liuta prinsessoja, hovinaisia ja lakeijoita. On palatseja, joitten hevostalleissa on kiemuraisia kruunajaisvaunuja ja puistoissa kullattuja patsaita. Sitten on niitä maita, joissa kaikki, aivan kaikki ajavat pyörillä, usein molemmat kädet taskussa ja ilman kypärää ja sitten on vielä niitäkin, joissa GPS:n korkeusmittari saattaa näyttää miinusmerkkisiä lukemia. Kaiken lisäksi on olemassa paikka, jossa kaikki tämä toteutuu yhtä aikaa ja silloin kyseessä ovat Alankomaat. En ollut etukäteen selvillä kovin tarkkaan siitä milloin voi sanoa Hollanti ja milloin pitää ehdottomasti sanoa Alankomaat, enkä ole vielä viikon minilomasen jälkeenkään. Joka tapauksessa olimme juuri Antin kanssa matkalla, josta riittää juttua ainakin parin postauksen verran. 


Syy miksi matkustimme lokakuun viimeisellä viikolla Alankomaihin juontaa hieman yli 22 vuoden takaiseen aikaan, sillä silloin syntyi meidän Opiskelijamme. Nyt on vierähtänyt aikaa rapiat pari vuosikymmentä ja Opiskelija on lennähtänyt maailmalle, ei vain lapsuudenkodistaan ja kotikaupungistaan, vaan vieläpä kotimaastaankin. Äidin onneksi ainakin toistaiseksi väliaikaisesti, sillä kyseessä on opiskelijavaihto. Elokuun alussa hän lähti ja näin kauan maltoimme mielemme ennen kuin matkustimme katsomaan, ettei se poika siellä mitään vaan möhli (kuten Aki&Turo lauloivat jo 80-luvulla). Kutsua emme varsinaisesti saaneet, mutta miten se sanonta meneekään, hiljaisuus on vaikenemisen merkki

Koska emme saaneet ehdotonta kieltoa matkustaa tuohon merkilliseen maahan ja meille oli jopa kerrottu osoite, jossa perillisemme majailee, katsoimme nämä seikat riittävän kutsuksi ja lennähdimme kalpean sinisellä ilma-aluksella Schipholin kansainväliselle lentoasemalle varhain toissa lauantaina. Se on muuten julmetun iso mesta, siellä kesti kohtuu pitkän ikuisuuden kävellä matkatavarahalliin, mutta kyllähän sellainen onnistuu, onhan tässä kävelty pitempiäkin matkoja. Pian sen jälkeen, kun iloinen jälleennäkeminen matkalaukkujen kanssa oli ohitse (on aina hieman kuumottavaa odotella hihnan ääressä, että tuleeko se oma kapsäkki sieltä vai ei), jatkoimme kävelyä toisen ikuisuuden päästäksemme autovuokraamoon. Mieluummin kyllä kävelen aina vuokraamon tiskille kuin odottelen tupakkakatoksen välittömässä läheisyydessä jotain epämääräisesti merkittyä shuttle bussia, josta ei voi olla varma viekö se maailmanmatkaajan oikeaan byrooseen vaiko väärään. 



Saimme nopeasti allemme autoista parhaan (lue volkkarin) ja näpelöimme uudehkoon GPS-aparaattiimme Opiskelijan osoitteen. Minä edelleen hieman kaipaan vanhaa tompsukkaamme, joka jäi sairaseläkkeelle kesän Norjan matkan jälkeen. Loppumatkasta se nukahteli omia aikojaan ja heräsi välillä kesken pitkän erämaataipaleen sanomaan, että tee u-käännös, jos mahdollista, vaikkei risteystä oltu nähty sitten Kittilän. 

Vaikka tälläkin minilomasella minä osallistuin ajamiseen vain matkustajan ja ajoittaisen kartanlukijan ominaisuudessa, saatoin vierestäkin päätellä, että nyt oli helppo ulosajo (so to speak) lentoasemalta. Toisinaan sitä on jouduttu heti väärälle puolelle tietä (yöllä, sumussa) tai sellaiseen moottoriteiden viidakkoon, että arempaa  hirvittäisi. Amsterdamin kansainvälisen lentoaseman sijainti oli meidän määränpäähämme nähden ihanteellinen ja muutamassa minuutissa olimme menossa oikeaan suuntaan, eikä lauantaiaamun liikennetiheyskään ollut hiuksianostattava. Sitä olemme joskus miettineet Hollannissa, että onko maassa tosiaan niin paljon liikennettä, että melkein koko maa on päällystettävä moottoriteillä, usein samaan suuntaan menee 4-6 kaistaa. Nyt kun viivyimme maassa hieman pitempään, näimme että asvalttikaistaleiden väleissä on kuin onkin vihreitä rantuja, sekä kyliä ja kaupunkeja. Mutta ymmärrämme hieman paremmin, että maata on tosiaan ollut tarpeen hankkia lisää, vaikka merenkin pohjalta. 

Lelystadin lentokenttä oli vielä 60-luvulla merta
Ennen kuin kello oli 12, olimme perillä Nijmegenissä, jossa Opiskelija opiskelee (näin minulle on vakuutettu ja miksen uskoisi?). Löysimme poikamme kaupungin keskustasta, jonne hän oli pyöräillyt varmaankin molemmat kädet taskussa ilman kypärää, ilman takkiakin, kuten heti huolestuneena pistin merkille. Emme vielä päässeet hotelliimme siihen aikaan, joten saimme pienen kiertueen pojan kotikulmilla ja saatoin tehdä kaikkien äitien rakastaman tupatarkastuksenkin hänen asunnollaan. Kyllä siellä kelpaa lapsosen asustella. 


Tutustuimme kaupungin keskustaan, kävimme syömässä mehevät voileivät keskusaukion ravintolan terassilla ja puhua pälpätimme aivan kuin emme olisikaan olleet näkemättä toisiamme yli kahteen kuukauteen. Poika mainitsi, ettei ole sitten elokuun alun nähnyt muita suomalaisia vaihto-opiskelijoita kertaakaan, mutta siinä istuessamme syömässä heitä kulki ohitse aivan kaksin kappalein. Suomalaiset vetävät toisiaan puoleensa tehokkaasti. 


Majoituksemme sijaitsi samassa talossa kuin viime vuoden kiertueen kaunein pyörämuseo, Velorama. Emmepä vain silloin tienneet, että Opiskelija olisi tulossa kaupunkiin uudelleen aivan asumaan asti. Tähän varmaan sopii klisee siitä, miten maailma on pieni, mutta onkos tuo nyt kummakaan. Alankomaatkin on niin pieni. Iltapäivän loikoilimme hotellissa hieman leväten ja jutellen, Opiskelija katsoi televisiota ensimmäistä kertaa sitten kotoalähdön, joten aivan tv:n orjaksi häntä ei voine sanoa. Antti kävi Veloramassa uudelleen, mutta sulkemisaika oli niin lähellä, ettei hän ehtinyt viipyä siellä kuin reilun tunnin. Pyöräkuvia tuosta tuokiosta ei ole sataakaan. 



Illaksi meillä oli varattuna pöytä Bistro Floresista. Olin tehnyt etukäteen tutkimustyötä löytääkseni päivällispaikan, joka täyttäisi kolme tärkeintä kriteeriä. 
  1. paikan täytyisi olla kävelymatkan päässä majoituksesta
  2. sillä saisi olla mukavat verkkosivut, mielellään myös englanniksi
  3. plussaa olisivat annoskuvat
  4. hinta ei olisi päätähuimaava
  5. varauksen saattaisi tehdä netin kautta
Pikaisella laskutoimituksella kriteerejä näyttäisikin olevan viisi, mutta en olekaan mikään ornitologi. Listaamistani kriteereistä tällä kertaa toteutui kolme ja puoli. Sivut oli vain hollanniksi (enkä edes löydä menua nyt sivuilta), eikä annoskuvia juurikaan ollut, mutta varauksen saattoi tehdä netissä ja menu vaikutti kiinnostavalta, niin paljon kuin siitä nyt ymmärsinkään. Käytän paljon tripadvisoria, en niinkään arvosteluiden vuoksi, nehän saattavat olla mitä tahansa tuubaa, vaan lähinnä löytääkseni vieraassa paikassa ravintoloita ja niiden verkkosivuja. Näin toimin nytkin ja kun Opiskelija vielä kertoi tietävänsä missä ehdottamani Flores sijaitsi, niin sieltäpä sitten varasin pöydän meille seitsemäksi. Arvelin, että alankomaalaiset ovat niin outgoing folks, että lähtevät lauantaiehtoona ihmisten ilmoille. Enkä väärässä ollutkaan. 

Paikka oli lähes täynnä, kun täsmällisesti saavuimme kello 19 Floresiin. Tilaaminen kävi sukkelasti englanninkielisestä menusta. Söimme ankkaa, viiriäistä, jotain vaaleaa kalaa, kasviskroketteja, flank steakia ja lampaanpotkaa. Jälkiruokiakin tilasimme kaksi, joista etenkin opiskelijan kaunis annos oli hyvä. Minulla oli hieman kummallinen murumainen teos. Antin tuplashotti espressoa oli pätevä. Juomina meillä oli alkuun kuohuviiniä ja ruokien kanssa vettä ja pullo roseviiniä. Lasku kolmen hengen ateriasta oli noin 150 euroa, mitä pidimme oikein kohtuullisena. Paikka oli oikein miellyttävä, tarjoilu ripeää ja vilkas lauantai-ilta kului Bistro Floresissa mitä parhaiten. Jos satutte Nijmegeniin, niin tätä voimme suositella päivällisravintolaksi. Tosin ainakin tähän vuodenaikaan se on sunnuntaisin ja maanantaisin suljettu. 



Ennen yöpuulle vetäytymistämme Opiskelija veti meille vielä pienen iltaisen kävelyretken keskustassa, jossa ravintolat olivat hiljenemään päin, mutta pikaruokaluukulla riitti kuhinaa. Poika tunnusti joskus kokeilleensa tällaista pienestä lokerosta ostettavaa hampurilaista, josta ei kauheasti ollut kuulema mainesanoja sanottavaksi, mutta vastaa meikäläisiä snagareita aamuyön tunteina. 



Seuraavissa osissa vierailemmme mm. Utrechtissa, karkaamme Saksaan ja piipahdamme Rotterdamissa. Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyville Valmiissa pöydissä- ja Poissa kotoa-välilehdille, joille kerään ravintola- ja reissuaiheisia postauksiamme. 

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Red velvet-tiikerikakku


Joskus tulee tunne, että haluaa leipoa. Ei välttämättä niinkään syödä leivonnaisia, tai ei ainakaan kovin paljon, mutta leipoa tekee mieli. Toisinaan on kyllä juuri päinvastoinkin, tekisi mieli kyllä syödä kaikenlaisia hyviä leivonnaisia, muttei viitsisi leipoa. Viime viikolla oli tuollainen ensimmäisen sortin päivä. Halusin myös käyttää pois maidottoman rasvan (sellainen paketti, mihin töissä liimataan päälle tarra päällikön voiteluun) ja kananmunat, sillä tällä viikolla en ole niitä käyttämässä mihinkään. Kuuden kananmunan kakku ei ole mikään pikkuleivos, joten kakun oli määrä mennä Antin mukana töihin loppuunsyötäväksi, maidottomana kun se sopisi myös sille voideltavallekin. Löysin kakun ohjeen Ihearteating-blogista. Muutin ohjetta siis sen verran, että kakusta tuli maidoton. 

Redvelvet-tiikerikakku

  • 225 g maidotonta margariinia (muutoin tietysti voita)
  • 4 dl sokeria (vähensin määrää, pussi meni tyhjiin ja muutenkin melkein 6 dl kuulosti kamalan paljolta)
  • 6 kananmunaa (ohjeessa oli 5 suurta, minulla oli 6, joista pari oli aika pieniä)
  • 7 dl vehnäjauhoja
  • 2 tl leivinjauhetta
  • 2 dl kookosmaitoa (alkuperäisohjeessa jogurttia ja maitoa)
  • 0,7 dl kaakaota
  • 2 tl vaniljajauhetta 
  • ripaus suolaa
  • punaista elintarvikeväriä
  • kuorrutteeksi tilkka kookosmaitoa, tomusokeria ja punaista elintarvikeväriä sopivasti 
Kuumensin uunin kiertoilmalla 180 asteeseen ja valmistelin suuren rengasvuoan voitelemalla sen samalla maidottomalla rasvalla ja jauhottamalla vehnäjauhoilla. Vaahdotin rasvan ja sokerin, lisäsin mukaan kananmunan kerrallaan ja kookosmaidon. Yhdistin mukaan keskenään sekoitetut jauhot, leivinjauheen, suolan ja vaniljajauheen. Erotin taikinasta pois noin 2/3 ja jäljelle jääneeseen sekoitin mukaan kaakaon ja lopuksi punaista elintarvikeväriä niin paljon, että se oli mielestäni jokseenkin punertavaa. Tässä vaiheessa mukaan olisi pitänyt laittaa vielä hieman nestettä taikinaa notkistamaan, mutta minäpä unohdin. Olisin laittanut vielä sitä kookosmaitoa, jos olisin huomannut. 

Kaavin puolet vaaleasta taikinasta vuoan pohjalle ja tasoittelin taikinaa lusikalla. Asensin punertavan taikinan seuraavaksi ja tasoittelin taas. Lopuksi kaavin loput vaaleasta taikinasta päällimmäksi ja tasoittelin taas. Pyöräytin muutaman kerran terävää veistä taikinassa kutakuinkin vuoan pohjalle asti toivoen sen saavan aikaan hieman sopivaa sekoitusta taikinakerroksiin. Paistoin kakkua kiertoilmalla uunin keskiosassa 65 minuuttia. Kokeilin kakun kypsyyttä tikulla 50 minuutin kohdalla. Kun tikku oli pistoksen jäljiltä puhdas, oli kakku kypsä. Otin kakun pois uunista ja kärvistelin tarvittavat 10-15 minuuttia, ennen kuin kumosin kakun lautaselle. Miten voivatkaan minuutit olla joskus pitkiä? Mietin tekisinkö tomusokerista, elintarvikeväristä ja kookosmaitosta pienen kuorrutteen kakun päälle ja teinkin sitten, kun kakku oli kunnolla jäähtynyt. Yleensä teen kaikki kuorrutteet liian aikaisin ja ne imeytyvät kakkuun samantien.

Kakku kohosi uunissa todella korkeaksi ja leikatessa huomasi, että olisi sitä tekoväriä olla vieläkin enemmän, että väri olisi ollut punaisempi. Mutta maku oli oikein hyvä, rakenne ilmava ja kuorrutekaan ei kadonnut kakun sisälle sen tein. 


maanantai 24. lokakuuta 2016

Naan revisited


Paistoin jonkunsorttisia naanleipiä monta monituista vuotta sitten. Niin olivat painuneet mielen perukoille, että piti oikein kaivella, että olenko niitä koskaan edes tehnyt. Vastikään Hannele paistoi naaneja paistinpannulla ja minä heti tuumin, että tuotapa pitää kokeilla. Kun meillä oli viime viikon maanantaina muutenkin intiahkoa ruokaa, niin niille kokeilin Hannelen postaamaa ohjetta.

Naanleivät paistinpannulla

  • 1,5 dl vettä
  • 1 tl kuivahiivaa
  • 4,5-5 dl vehnäjauhoja
  • vajaa tl suolaa
  • 1 dl maustamatonta jogurttia
  • 25 g gheetä sulatettuna

Tarjoillessa

  • suolahippusia
  • sulatettua gheetä
  • nigellansiemeniä
Mittasin veden, hiivan, suolan ja jogurtin yleiskoneen kulhoon ja sekoittelin ne. Annoin seoksen viihtyä itsekseen noin viisi minuuttia. Lisäsin sitten mukaan jauhoja, jätin pikkuisen varalta odottamaan. Lurittelin sulatetun gheen mukaan ja annoin koneen vaivata taikinaa hyvän kymmenen minuuttia ja lisäsin loppupuolella pikkuisen jauhoja. Taikinasta tuli aika tarttuvaista, mutta semmoista sen piti muistaakseni ollakin. Jätin taikinan kohoamaan huoneenlämpöön noin neljäksi tunniksi suihkumyssyllä peitettynä. 

Kun ruoka-aika lähestyi, kaavin taikinan jauhotetulle leivinalustalle ja taputtelin sen pallon muotoon. Leikkasin pallon kuuteen palaan ja taputtelin niitä aika ohkaisiksi pitkulaisiksi lätyiksi, hieman toisestä päästä leveämmiksi. Kuumensin valurautapannun kuumaksi ja paistoin leipiä molemmin puolin noin kolme minuuttia, kunnes niihin alkoi tulla ruskeita pilkkuja. Peittelin valmiit leivät pyyhkeellä ja alkaessamme syömään, levitin niille siveltimellä sulatettua gheetä, ripotin pinnalle hieman suolahiutaleita ja nigellansiemeniä. Niitä sitten huomenissa säikähtää joksikin eläväksi leipäkorissa, mutta koitan muistaa, etteivät ne ole mitään ötököitä, eivät varmasti liikukaan yhtään. Naanleipä sopi hyvin mausteisen chicken tikka masalan kanssa syötäväksi.


lauantai 22. lokakuuta 2016

Intialaisen päivällisen jälkiruoka - appelsiinia ja sahramia panna cottassa


Etsin jotain intialaista jälkiruokaa maanantain päivälliselle, mutta ne monet näyttivät aika erikoisilta, paljon erilaisia riisivellejä ja tahmeita leivonnaisia. En muista mikä tässä valitsemassani jälkiruoassa oli se intialainen osuus, muttei se mitään. Minulla ei ollut lähdeblogin ruusuvettä, mutta appelsiinivettä oli, joten sillä mentiin. 

Appelsiinin ja sahramin makuinen panna cotta

  • 3 dl kermaa
  • 2 liivatelehteä
  • tilkka vettä liivatelehtien liottamiseen
  • pari kunnon sahramihippusten nippua
  • tilkka maitoa sahramin uuttamiseen
  • pikkuisen sokeria
  • 2 tl appelsiinivettä
  • annoksen pinnalle 1 rkl luumu-päärynäkompottia
Liotin liivatelehdet kylmässä vedessä. Kuumensin pikkuisessa kattilassa tilkan maitoa ja laitoin sahramin maitoon uuttumaan muutamaksi minuutiksi. Kuumensin vähän isommassa kattilassa kerman, appelsiiniveden ja sokerin. Lisäsin mukaan maidon, josta siivilöin sahramihiput pois. Puristelin liivatelehtiä hieman ja lisäsin ne mukaan seokseen ja jatkoin kuumentamista. Vispilöin koko ajan. Kun seoksen lämpötila oli 85 astetta digitaalimittarilla mitattuna, laitoin liekin kattilan alta pois ja kaadoin seoksen annoskuppeihin. Niitä tuli kaksi pientä lasista kuppia ja kaksi metallikuppia, joihin tuli vain noin alle desi seosta. Peitin astiat kelmulla ja laitoin kylmään hyytymään. Noin viidessä tunnissa panna cotta oli täysin hyytynyt. Lusikoin annosten päälle hieman tekemääni luumu-päärynäkompottia, jossa maisui mukavasti calvados. Rakenne oli nyt todella passeli, ei kumimainen, kuten joskus olen onnistunut saamaan aikaan. Maku oli miellyttävä ja makeus sopiva.


perjantai 21. lokakuuta 2016

Museoita ja kaviaaria


Museokortti tykkää, että sitä käytetään, sen nyt tietää jokainen tuon keltaisen kortin hankkinut. Me käytimme korttejamme tänään kolme kertaa, kun oikein vauhtiin pääsimme. Kävimme katsomassa HAM:ssa olevan Yayoi Kusaman näyttelyn, jota ei voinut katsoa kuin leveä hymy huulilla. Oli ilo nähdä niin paljon lapsiperheitä museossa. Näyttely on avoinna 22.01.2017 saakka, suosittelemme lämpimästi. 



Seuraavaksi poikkesimme Didrichsenin taidemuseoon, jossa minä en ollut koskaan aikaisemmin käynyt. Siellä on nyt hieno Lionel Smitin näyttely Faces, josta pidimme kovasti. Näyttely on nähtävillä 29.01.2017 saakka. Rakennus itsessään on jo näkemisen arvoinen, myös pihan veistoksia kannattaa käydä katsomassa. 


Päivän kolmas taidepläjäys sijaitsi Kiasmassa. Nyt siellä on Mona Hatoumin teoksia pari talon kerroksista. Kiasmassakin oli paljon väkeä, on aina todella hienoa, että museoissa on lähes tungosta. Hatoumeja voi nähdä 26.02.2017 asti. 





Henkisten herkkujen lisäksi kävimme alkuillasta Eteläsatamassa Finlandia Caviarissa nauttimassa melkoisia herkkuja. Kotona joku aika sitten syömämme pieni kaviaarialkupala oli sen verran hyvää, että halusimme hieman lisää. 


Antti oli sitä mieltä, että myös muutama osteri oli paikallaan. Minä rohkenin syödä yhden, tällä kertaa olin valmis pitämään osteria lähes hyvänmakuisena. Olivat kyllä hyviä ja hienoja ostereita, mutta minulle edelleen hieman pelkokerroin-ruokaa. 


Kaviaaripuolelta valitsimme annoksen, jossa oli jaettavaksi neljää erilaista kaviaaria, kutakin 10 g. Ei siinä siis mitenkään isolla lusikalla syöty, mutta todella hyviä olivat kaikki laadut. Lisänä oli tryffelivoilla siveltyjä paahtoleipiä, smetanaa ja viiriäisenmunia. Tämä ylellinen maisteluannos maksoi sen verran kuplivan juoman kanssa, että poikkesimme ostamaan iltapalaa kaupasta. 



Finlandia Caviar oli oikein viihtyisä paikka, meidän kanssamme yhtä aikaa sinne poikkesi venäläisiä ostamaan tuotteita mukaan tai syömään ostereita. Tarjoilu oli ystävällistä ja paikassa viettämämme tunti oli miellyttävä. 


Liitän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne keräämme ravintola-aiheisia postauksiamme, sekä Poissa kotoa-välilehdelle, jonne keräämme reissuaiheiset jutut. 

torstai 20. lokakuuta 2016

Kaapintyhjennysquiche



Jääkaapista täytyi käyttää tuotteita pois ja syödäkin piti. Jotain oli liikaa, jotain ei ollenkaan. Lopputuloksena oli lohipiirakka, jossa ei ollut sitten niin mitään vikaa! Käytettävänä oli purkinpohja kermaa, kaksi pakettia viiriäisenmunia (muttei lainkaan kananmunia, ne menivät jo kakkuun edellisenä päivänä), juustokannikoita ja avattu paketti graavilohta, jota emme ehtisi syödä ennen reissuunlähtöä. Etsin ensin piirakkapohjaohjetta, johon ei tulisi kananmunaa, joita ei siis ollut talossa, mutta muistin ne viiriäisenmunat. 

Googlaamalla sain selville, että noin 5 viiriäisenmunaa vastaa yhtä kananmunaa ja niinhän se nyt järjenkin mukaan suurinpiirtein olisi. Siispä saatoin käyttää Everyday Flavors-blogin ohjetta, johon Google hyvää hyvyyttään tarjosi minulle käännöksen puolasta englanniksi. Listasta löytyi kyllä skottigaeli ja sundaneesi, muttei suomea, mistä hieman närkästyin. Toisaalta, nämä käännökset ovat useimmiten kyllä liian hauskoja arkipäivään. Englanniksi aineista ja määristä saa selkoa ja muut hassut kohdat voi ohittaa hymyllä. Tämän kielipoliittisen syrjinnän tähden minäkin rupesin heti soveltamaan minkä kerkisin. 

Lohipiirakka

Pohja

  • 230 g vehnäjauhoja
  • 120 g kylmää voita
  • pikkuise  cheddarraastetta
  • 5 viiriäisenmunaa
  • 1 tl suolaa
  • 1 rkl kylmää vettä

Täyte

  • 1 sipuli
  • 1,5 dl kermaa (enempiä ei ollut)
  • 8 viiriäisenmunaa
  • 2 tl dijonsinappia (enkä laittanut)
  • juustopaloja raastettuna, noin 100 g yhteensä (minun lisäykseni)
  • muutama graavilohiviipale
  • pippuria
  • ripaus suolaa
  • loput viiriäisen  munat rikottuina täytteen päälle (minun lisäykseni)
  • tuoretta tai kuivattua tilliä (ei meillä ollutkaan tilliä)
Leikkasin kylmän voin pikkukuutioiksi ja mittasin jauhot ja suolan kulhoon. Nypin sormin voin jauhoihin niin, että koostumus muistutti hiekkaa. Lisäsin mukaan juustoraasteen ja viiriäisenmunat, jotka ovat viheliäisiä kuoria keitettyinä ja raakoina ne vasta pistävätkin vastaan ja koko ajan mukaan meinaa tulla pieniä kuorenpaloja. Siksi rikoin ne pikkukuppiin enkä suoraan taikinaan. Ei se muutenkaan olisi viisasta mahdollisen pilallisen munan vuoksi, mutta en aina viitsi olla niin huolellinen. Onni on toistaiseksi ollut myötä. Sekoitin ainekset ja lisäsin ihan pikkutilkan kylmää vettä. Sain muodostettua aineksista tasaisen taikinan, jonka käärin kelmuun ja laitoin jääkaappiin noin puoleksi tunniksi miettimään kaikkia tekosiaan. Ei niitä kyllä paljon ollut ehtinyt kertyä, kun oli ollut olemassakin niin vähän aikaa, mutta kumminkin.

Kuumensin uunin 170 °C asteeseen kiertoilmalla (ohje sanoo kyllä 180 °F, mutta en tietenkään usko nut sitä) ja etsiskelin esille kaikki täytteen ainekset. Kaulitsin pohjan pitkulaiseksi levyksi, halusin käyttää kaunista suorakaiteenmuotoista irtopohjavuokaani. Voitelin kevyesti vuoan, kun en muistanut meinaako siihen tekeleet tarttua voitelematta. Asettelin levyn vuokaan ja painelin taikinan pohjalle ja reunoille, jätin hieman taikinaa ylettymään vuoan reunojen ylitse, käytin brittikokki James Martinin vinkkiä. Minnehän sekin mies on kadonnut, ei näy juuri nykyään kokkiohjelmissa? Mutta eipä oikeastaan näy kokkiohjelmiakaan, ellei kaikkia kymmeniä Jamie Oliverin ja Gordon Ramsayn ohjelmia oteta huomioon. On nekin ihan kyllä ihan ok äijiä, ei siinä mitään. Gordon saisi huutaa minulle kitarisat täristen ihan hyvin. Keittiössä. 

Asiaan. Jätin siis hieman taikinaa vuoan reunojen yli ja taitoin se kevyesti ulkopuolelle, pistelin pohjaa kalapiikillä sieltä täältä. Asetin taikinapohjan päälle leivinpaperipalan ja ripottelin sille ylisievät keraamiset piirakkapainoni. Niitä tekisi joka kerta mieli maistaa, edes yksi, mutta olen pysytellyt järjissäni siltä osin. Myös kuivat herneet tai riisi käy painoksi, niitä voi käyttää tässä tarkoituksessa monta kertaa (niitä ei tee mieli maistaa), kippaa vaan jäähtymisen jälkeen takaisin pussiin tai purkkiin. Esipaistoin pohjaa noin 20 minuuttia. Vartin kohdalla otin pohjan uunista siksi aikaa, että poistin painot ja paperin ja paistoin vielä viisi minuuttia. Jäähdytin pohjaa sitten hetkisen ja heti kun näppini antoivat myöten koskea vuokaan, leikkasin terävällä veitsellä vuoan reunaa myöten ylitaivutetun taikinan. Näin reunasta tuli siisti, eikä se sitten loppupaistamisessa enää kutistuisi. Kai, toivottavasti, fingers crossed. (ei kutistunut)

Esipaistamisen aikana olin rikkonut kahdeksan viiriäisenmunista kulhoon, lisännyt sinne kermaa ja raastanut mukaan jääkaapin juustoaarteita, esimerkiksi oikein hyvää, kipakkaa cheddaria ja sitten jotain, jossa ei lukenut mitään tunnistetietoja, mutta elossa se oli. Muttei liian elossa, jos tiedätte mitä tarkoitan. Mukaan ei päässyt myöskään mitään ulkojuustoja. Silppusin mukaan pienen sipulinkin ja sekoitin täytteen tasaiseksi ja ripautin sinne suolaa ja pippuria. 

Kun pohja oli jäähtynyt sopivasti, asettelin lohiviipaleet taikinakuorelle, kaadoin täytteen päälle ja vielä loput viiriäisenmunat kokonaisina. En tietenkään kuorineen päivineen, vaan tappelin ne rikki ja koitin saada keltuaisetkin pysymään ehjinä. Törkkäsin vuoan takaisin uuniin ja paistoin piirakkaa vielä noin 20 minuuttia, kunnes täyte oli hyytynyt ja pinta kauniinvärinen. Piirakka oli hyvää kuin mikä, eikä se haitannut, että ohje olisi ollut luettavaksi esperanto(hkok)sikin, muttei suomeksi. Onko google-esperanto tuollaista? Sanokaa te.




keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Mango-appelsiinilassi



Maanantaisen chicken tikka masalan ruokajuomaksi tein kylmänviileän lassin. Sain siihen käytettyä hedelmäkorinkin tyhjäksi, mikä on aina välillä oikein hyvä juttu. Ohjeen nappasin täältä. Juomaa tuli noin litran verran.

Mango-appelsiinilassi

  • 3 appelsiinia
  • 1 mango
  • 2,5 dl maustamatonta jogurttia
  • loraus hunajaa
  • muutama jääkuutio
Fileroi appelsiinit ja purista kuorikimpusta mehua astiaan, johon keräät hedelmälohkot. Kuori ja kuutioi mango niin kuin parhaaksi näet. Minä en osaa sitä kovin hyvin. Onneksi mango oli juuri sopivan kypsä, joten sain sen melko nätisti leikeltyä paloihin. Murskaa ensin jääpalat tehosekoittajan kannussa karkeaksi. Laita hedelmäpalat kannuun jäämurskan päälle, lisää mukaan jogurtti ja hunaja ja surruuttele tasaiseksi. Tarjoa mausteisen ruoan kaverina, viilentää suuta mukavasti. 

maanantai 17. lokakuuta 2016

Intialainen ateria



Kun maanantai koittaa, minulle tulee usein puuhakas olo. Sellaista ei usein viikonloppuisin nähdä, mutta maanantaissa on jotain sellaista, että tekee mieli aloittaa päivällispuuhatkin jo ennen kuin päivä valkenee. Niin tänäänkin. Tuli mieleen, että mitään edes haaleasti intialaista ei ole tullut tehtyä aikoihin. Tikka masalaa en ollut koskaan tehnyt aikaisemmin. Enkä varsinaisesti tainnut tehdä nytkään. Kyse on länsimaistuneesta ruoasta, jossa lienee jotain Intiaan viittaavaa. Mutta onko se nyt niin nuukaa? Ohjetta varten vilkuilin hieman tätä postausta. Tein kuitenkin kuten tykkäsin.

Chicken tikka masala crock potissa

  • 2 broilerin koipireittä luineen nahkoineen
  • 3 broilerin rintafilettä
  • loraus oliiviöljyä
  • 4 suurta valkosipulinkynttä murskattuna
  • peukalonkokoinen pala tuoretta inkivääriä kuorittuna ja raastettuna
  • saman kokoinen pala tuoretta kurkumaa kuorittuna ja raastettuna (käytä hanskoja, ettet saa rumia keltaisia sormia päiviksi)
  • 1 tl sokeria
  • 3 rkl garam masala-maustetahnaa purkista (purkinpohja)
  • 1 punainen chili silppuna
  • monta kevätsipulin vartta silppuna
  • tölkki paseerattua tomaattia
  • 1 tl kuivattuja korianterin siemeniä murskattuna
  • 1 tl kuivattua kuminaa murskattuna
  • 2 kanelitankoa
  • 1 tähtianis
  • 2 tl suolaa
  • mustapippuria myllystä
  • 3 dl maustamatonta jogurttia (kahdessa osassa laitettuna)
  • koristeluun jotain vihreää yrttiä, meillä oli vain basilikaa
Laita pata kuumenemaan high-asetuksella. Kerää pataan ensin kaikki mausteet, chili, sipulit, inkivääri ja kurkuma. Kaada mukaan tomaattipurkillinen, garam masala ja puolet jogurtista. Sekoittele kaikki hyvin ja lisää mukaan broileripalat. Anna padan tehdä hommiaan high-asetuksella noin 4 tuntia tai low-asetuksella 6-8 tuntia. Käännä välillä kanapalojen kylkeä. Kun ruokailuun aikaa vielä pari tuntia, nosta kanapalat leikkuulaudalle ja leikkaa liha suupaloiksi, riivi pehmeä liha koirireisipaloista, jätä nahka pois. Nosta lihapalat takaisin kastikkeeseen ja jatka hauduttamista. Mausteita voi maistella tässä vaiheessa, liian vähän niitä tuskin on. Kun on aika syödä, lisää mukaan loput jogurtista ja sekoita, anna sen vielä kuumentua. Laita tarjolle basmatiriisin ja juuripaistettujen naanleipien kanssa, juomaksi sopii hyvin mango-appelsiinilassi.

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Crock Pot-välilehdelle, jonne kerään kaikki haudutuspata-aiheiset postauksemme.


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

10. kerta toden sanoo

Kohta on tarpeeksi kuumaa!
Ennen tätä postausta CampaSimpukan tunnisteluettolossa mainittiin sana pizza 9 kertaa. Olemme tietysti paistelleet pizzoja viiden ja puolen vuoden bloggaamisen aikana useamminkin, mutta niistä ei ole ollut paljon kerrottavaa. Useimmiten ongelma on ollut pohjassa ja toiseksi uunissa. Sähköuunilla nyt ei vain pääse sellaisiin kuumuuksiin, joita pizza tarvitsisi. Pohjan ongelmat ovat olleet täysin leipojaperäisiä, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että oikea ohje olisi löytynyt. 

Kesällä kun olin jaloittelemassa, oli tontille ilmestynyt uusi grilli, The Big Green Egg, joka on ollut ahkerassa käytössä siitä asti. Sillä on grillattu erilaisia lihoja ja paistettu patonkia. Pizzoja olemme paistaneet kaksi kertaa ennen eilistä. Jälkimmäinen kerta oli jo niin hyvä, että uskalsimme haaveilla leivinpaperin poisjättämisestä. 

Grillin saapumisen jälkeen taloon ilmestyi (tietysti tilattuna) kaksi Big Green Egg-kirjaa, joita olemme pläränneet ahkerasti erilaisia vinkkejä etsien. Myös Youtube-videoita on tullut katsottua läjäpäin. Mistä sitä ennen muuten etsittiin tietoa, kun piti kokeilla jotain ensimmäistä kertaa? Suuri osa hakutuloksista ei tietenkään liity asiaan mitenkään, jokunen on aivan päin persiettä. Yleensä jotain hyviä vinkkejä löytyy, tiedonetsintään varattu vartti on yleensä venynyt tunniksi ja etsityn tiedon lisäksi olen tullut tietäneeksi yleensä paljon  muutakin todella tärkeää.



Eilistä päivällistä aloitettiin valmistella jo perjantai-iltana, sillä halusin kokeilla taikinan kylmäkohotusta. Tein taikinan samalla ohjeella kuin ensimmäisessä kokeilussamme, mutta tällä kertaa kylmään veteen. Tai kylmään ja kylmään, sanotaan ettei lämpimään. Tällä ohjeella tulee neljä noin tavallisen ruokalautasen kokoista pizzaa. Kuivahiivan sijaan kokeilin nyt tuoretta hiivaa. 

Kylmäkohotettu pizzataikina 

  • 2,5 dl viileää vettä
  • 0,5 palaa tuorehiivaa
  • 7,5 dl durumvehnäjauhoja
  • 1 tl sokeria
  • 1 rkl oliiviöljyä
  • ripaus suolaa (ei ollut alkuperäisohjeessa, mutta vanhasta tottumuksesta sen laitoin)
Murustelin hiivan yleiskoneen kulhoon ja kaadoin päälle veden, liottelin hiivan veteen. Lisäsin muut ainekset (jätin jauhoja noin 1,5 dl mittaan siltä varalta, että jauhoja ei menisi ihan niin paljon). Kone vaivasi taikinaa noin 10 minuuttia. Lisäsin jauhoja noin puoli desiä vaivauksen aikana, loput jätin odottamaan leipomista. Taikinasta tuli rakenteeltaan melko kiinteä, ei yhtään tahmea vaivaimeen tarttuva pallo, jonka irrottelin nuolijalla kulhon pohjalle. Peitin kulhon kertakäyttösuihkumyssyllä ja laitoin kulhon jääkaappiin. Tuolloin oli perjantai-ilta noin kello 19. 

Lauantaiaamuna otin kulhon pöydälle noin kahdeksan aikaan. Taikina oli levinnyt kulhossa ja siinä oli paljon ilmareikiä, se oli tahmean näköistä, eikä määrä näyttänyt kovinkaan paljon lisääntyneen. Olin hieman huolissani, mutten tietenkään sanonut siitä mitään, kun Antti kysyi mitä taikinalle kuului. 

Iltapäivän puolella rohkaisin mieleni ja kumosin taikinan jauhotetulle pöydälle. Taikina oli jonkun verran kohonnut aamusta, sen kraaterinen pinta oli aika yllättävä, taikina oli kuin olikin aika kimmoisaa ja kiinteää, vaikka se näytti lähinnä lätsähtäneeltä pannukakulta. Leivinpöydällä siitä sain helposti pyöreän taikinapallon, jonka leikkasin neljään osaan. Kunkin pyöritin palloksi ja peittelin leivinliinan alle edelleen odottamaan. Valmistelin päälliset odottamaan. 

Koska oli tarkoitus yrittää saada pizzat lapiolle ja siltä grillin kivelle ilman paperia, aioin koota pizzan kerrallaan juuri ennen paistamista. Näin välttäisin sen, että pohja vettyisi ja lätty jymähtäisi metalliselle lapiolle. Yhden pizzan paistaminen veisi noin 5-6 minuuttia, joten yhden paistuessa ja ollessa melkein valmis, päällystäisin seuraavan odottamassa  olevan pohjan. 

Kun paistamisen aika lähestyi ja grilli kuumeni, valmistin pohjat loppuun. Ensimmäistä kertaa elämässäni saatoin pyöritellä pohjat käsin! Aluksi hieman kyllä kaulitsin pohjia, mutta sitten pyöritin pohjia leivinalustaa vasten runsaiden durumjauhojen päällä ja taikina venyi ja pysyi lähes pyöreänä lättynä aivan mainiosti. Pohjista tuli ohuita ja suorastaan  hienoja!

Täytteinä meillä oli prosciuttoa, mozzarellaa, salamia ja tomaatteja, toisessa versiossa tonnikalaa ja jokirapuja. Jauhotin pizzalapion ja nostin pohjan sille. Levitin Muttin pizzakastiketta alimmaksi, sitten juustoa, muita täytteitä ja pinnalle vielä juustoa. Antti toimi sitten paistomestarina, hänellä oli uskallusta hulauttaa pizza lapiolta kiven päälle ja kansi kiinni. Grillissä oli lämpöä noin 350 astetta. Tällä kuumuudella pizza paistui nopeasti. Otimme pizzat uunista puulapion päälle, sillä ainoalla metallilapiolla oli odottamassa jo seuraava pizza. Emme halunneet menettää hyviä lämpöjä ja saada kaikki neljä pizzaa nopeasti paistettua. Pizzat eivät tarttuneet kiveen ollenkaan, ne oli helppo ottaa pois ja pohja oli upean rapea, reunoilta paikoin jopa hieman kärtsähtänyt, mistä minä erityisesti pidän. 


Olimme todella tyytyväisiä lopputulokseen. Emme ole aivan varmoja siitä, mikä osuus oli taikinan yönylikohotuksella ja mikä sillä, ettei paistettaessa ollut paperia kiven ja pizzan välissä, mutta yks hailee! Näin teemme jatkossakin. Vaikkei tässä postauksessa muuten ollutkaan paljon uutta tietoa, halusin muistiin itselleni taikinan vinkit, että osaan seuraavalla kerralla tehdä samoin.

EDIT: Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Big Green Egg-välilehdelle, jonne kerään kaikki vihreän grillimme käyttökokemuksia käsittelevät postauksemme.

torstai 13. lokakuuta 2016

Järkyttävän hyvät pikkuleivät


Elokuussa meillä oli ilo olla paikalla, kun Mari Moilasen Syötäviä vietäviä-kirja julkaistiin. Saimme kirjan mukaamme tuosta mukavasta tilaisuudesta ja tänään kokeilin siitä ensimmäistä ohjetta. Vähän minä menin muuntelemaan, koska jauhovarastossani ei ollutkaan spelttijauhoja. Olin ihan varma, että olisi, mutta ne löytynevät vasta huomenissa, kun pikkuleivät on jo syöty. Noita ei nimittäin jää mihinkään vietäväksi. 

Toinen muutokseni oli lisätä taikinaan marachinokirsikoita, sillä niitä minulla oli ollut jo pitkään, ostin sen Hella & Herkku-kaupasta jo aikoja sitten. Tästä taikinasta tuli 21 isoa pikkuleipää. Vai pientä isoleipää? Ihan miten vain. Ai niin, lisäsin minä kananmunienkin määrää yhdellä, sillä varastoni kananmunat olivat ihan kamalan pieniä. Melkein piti olla suurennuslasi niitä etsiessä. 


Suklaa-kirsikkacookiet

  • 200 g voita
  • 3 dl muscovadosokeria
  • 7 dl vehnäjauhoja (piti olla täysjyväspelttijauhoja)
  • 2 tl leivinjauhetta
  • 0,5 tl suolaa
  • 1 tl jauhettua vaniljaa (piti olla 2 tl)
  • 3 kananmunaa (piti olla 2)
  • maito- ja valkosuklaanappeja pari pussinpohjaa (piti olla 3,5-4 dl rouhittua suklaata, eri värejä)
  • 1 dl marachinokirsikoita (ei pitänyt olla, sorry)
Kuumenna uuni 180 asteeseen kiertoilmalla (200 asteeseen, jos et käytä kiertoilmaa). Vatkaa pehmeä voi ja sokeri vaahdoksi ja yhdistä mukaan kananmunat yksi kerrallaan. Sekoita mukaan vehnäjauhot, joissa on mukana leivinjauhe, suola ja vanilja ja lopulta pyöräyttele sekaan suklaanapit ja kirsikat. Taikina on melko tönkköä, mutta siitä on helppo pyöritellä palloja. Jätä kunnon välit pallojen väliin. Minä laitoin 9 palloa toiselle pellille ja toiselle 12, eivätkä ne levahtaneet toisiinsa kiinni. Paista pikkuleipiä noin 13-15 minuuttia ja otettuasi ne pois uunista, paina ne kuumina lastalla litteämmiksi. Jäähdytä ja syö! 



Aivan älyttömän hyviä pikkuleipiä. Olen syönyt vasta pari, vielä ei kohdalle ole osunut kirsikkasattumaa, mutta onnistun varmasti sellaisenkin saamaan. Kerrankin on hyvä, että Antilla on iltavuoro. 



Kiitos Mari mainiosta kirjasta! Joulun lähestyessä sen ajankohtaisuus vain paranee. 

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Uusi lounastuttavuus - Le Qulkuri Jyväskylässä


Kävimme pari viikkoa sitten iltasella kutsuttuna maistelemassa viinejä Le Qulkurissa, meille uudessa paikassa. Tuolloin tapaamamme Mallaspullan väki oli  jo käynyt lounastamassa paikassa ja  heidän suosituksestaan lähdimme mekin lounaalle Lutakkoon. Ravintolan viikon lounaslista näytti ainakin tällä viikolla ilmestyvän sunnuntaina nettiin ja sen perusteella valitsimme lounaspäiväksi keskiviikon. 


Maanantaista perjantaihin lounaalla on joka päivä yksi liha- tai kalavaihtoehto ja yksi kasvisvaihtoehto. Niiden lisäksi alkuun on tarjolla paria kolmea salaattia, keittoa sekä leipää. Jälkiruokana on oikein pieni palanen makeaa kahvin tai teen kanssa. 


Tulimme paikalle heti kohta avaamisen jälkeen, lounasaika on arkisin klo 10.30-14.00. Väkeä lappasi sisään koko ajan, mikä oli oikein ilahduttavaa. Ehdimme ottaa salaatit, mutta keittojonossa jäimme suuren, jälkeemme tulleen seurueen jalkoihin. Pääruoka tuotiin meille pöytään jo ennen kuin ehdimme syödä alkuruoat, mutta ei se haitannut. 

Kuulin jo ennakolta ja näin Mallanpullan postauksista, että paikassa on painavat puupenkit, joilla en juurikaan tykkää ravintolassa istua, mutta kyllä se lounastaessa menettelee. Ei vaan passaa olla kovin kapoista hametta päällä ja sukkahousuja saa varoa, ettei silmä pakene. Vähän ikävämpiä ovat paikan painavat ja korkeahkot puupöydät, jotka uuttuuttaan vielä elävät. Paksut halkaistut hirret ovat vasta muotoutumassa ja lautaset keikkuvat pöydällä. 

Päivän pääruoka-annos oli ihan mukava, kaksi suurta tiivistä lihapullaa ja paljon perunaa. Salaatit olivat minusta oikein kivoja, eivät niitä aivan tavallisimpia ja leipä oli tosi hyvää. Keitto oli erinomaista, se otettiin pieneen korvattomaan kuppiin ja juotiin kupin reunalta. 


Lounas Le Qulkurissa maksoi 10,50 € ja oli minusta hintansa väärti. Lutakossa luulisi väkeä riittävän, kun lähellä on jos jonkunlaista yritystä ja oppilaitosta. Tosin en tiedä käyvätkö opiskelijat ravintoloissa lounaalla, ehkä eivät. Aiomme mennä toistekin ja kokeilla joskus iltasyömistäkin paikassa. Se on iltaisin auki vain perjantaisin ja lauantaisin ainakin tällä erää. 


Liitän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne keräämme ravintola-aiheisia postauksiamme.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Hevosbolognese painekattilassa


Painekattila ei enää pelota minua, en vain ole pitkään aikaan tehnyt sillä mitään. Se on kyllä oiva peli, kun aika on kortilla ja vaikkei olisikaan. Muistin eilen, että olin ostanut hevosen jauhelihaa kaksi pakettia ja toinen oli vielä odottamassa nollalaatikossa. Ensimmäisen paketin käytin perjantaina hampurilaispihveihin, niin brutaalia syötävää  meillä oli silloisen hienostelualkupalan jälkeen. 

Bolognese hevosen jauhelihasta

  • 500 g hevosen jauhelihaa
  • 2 viipaletta paksua englantilaistyyppistä pekonia (pakkauksen loppuunkäyttö)
  • 1 sipuli
  • 1 porkkana
  • muutama kevätsipulin varsi
  • erilaisia tomaatteja kotikypsyttämöstä (noin puoli kiloa)
  • 1 pieni kesäkurpitsa
  • 1 varsisellerin varsi
  • oliiviöljyä
  • 2 rkl tomaattipyrettä
  • 1 tölkki paseerattua tomaattia
  • 2 dl punaviiniä
  • suolaa ja pippuria
  • tuoretta basilikaa, oreganoa ja timjamia
  • annoksen päälle parmesania ja tuoretta basilikaa
Pilkoin tomaatit, sipulit, sellerinvarren ja valkosipulit, raastoin porkkanan ja kesäkurpitsan. Kuumensin oliiviöljyä painekattilassa ja kypsensin kasviksia kattilassa muutamia minuutteja. Leikkasin pekonin paloiksi ja paistoin ne pannulla rapeiksi. Lisäsin pekonin painekattilaan. Murustelin jauhelihan kuumalle, pekonirasvaiselle pannulle ja paistelin sitäkin hetkisen. Yhdistin jauhelihamurut painekattilaan. Sekoittelin ja lisäsin mukaan viinin, paseeratun tomaatin ja tomaattipyreen. Kiersin myllystä pippuria ja ripottelin mukaan suolaa. Nostin kastikkeen kiehumaan ja laitoin painekattilan kannen päälle.

Kun paine oli noussut kattilan kannen kahteen valkoiseen merkkiraitaan, pienensin lämpöä kattilan alla kakkoselle (asteikolla 1-9) noin puoleksi tunniksi. Jätin kattilan sitten noin vartiksi laskemaan paineen omia aikojaan ennen kuin avasin kannen. Sekoittelin, maistelin, lisäsin pippuria ja tuoreet yrtit silppuna. Keitin pastaa runsaasti suolatussa vedessä ja annoksen päälle höyläsin melkein läpinäkyviä lastuja parmesania tryffelihöylällä. Tavallisesti teen bolognesen haudutuspadassa ja se vie jopa 12 tuntia. Painekattilassa kastike valmistuu alkuvalmisteluineen tunnissa ja tulos on hyvin samanlainen. Hevosen lihan mausta pidämme kumpikin ja ostan sitä mielelläni jatkossakin.

EDIT: Olen lisännyt CampaSimpukan ylälaitaan Painekattilakokkailua-välilehden, jonne kerään kaikki aihetta liippaavat postaukset.



sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Pannukakkuviilausta


Tein viime helmikuussa japanilaistyylisiä korkeita pannukakkuja, jonka taikinaan jäi vielä parantamisen varaa. Sen jälkeen pannukakkurintamalla on ollut hiljaisempaa, vain strutsinmunasta tehtyjä lettuja on ollut pöydässämme sen jälkeen. Tänään tein korkeita pannukakkuja ja muuntelin hieman helmikuista ohjetta. En nyt ole ihan varma, menikö syteen vai saveen, ehkä vielä pientä viilausta tarvittaisiin. Tällä kertaa tein näin. Laitan kursiivilla kaikki muutokset edelliseen kertaan. Se ohje löytyy siis täältä

12 pannukakkua (ihan liikaa kahdelle, koska ihmeessä opin?)

  • 2,5 dl maidon ja kerman seosta (lähinnä kermatilkan käyttämiseksi loppuun)
  • 2 kananmunaa
  • 25 g sulatettua voita ja hieman lisää paistamiseen (taas paketin käyttö loppuun)
  • 4,5 dl vehnäjauhoja (kas jotain kohtaa en sörkkinyt)
  • 1,5 tl leivinjauhetta
  • 1 dl turkkilaista jogurttia
  • 0,5 dl sokeria
  • 1 tl vaniljajauhetta
  • 1 sitruunan kuori raastettuna
  • hieman neutraalia kasviöljyä stanssien voiteluun
Sekoitin kaikki taikinan ainekset tasaiseksi seokseksi. Voitelin neljä metallista stanssia öljyllä sisäpuolelta ja hieman alareunasta ulkopuoleltakin, ettei taikina jäisi siihen kiinni. Kuumensin crêpe-levyn ja levitin sille hieman voita, nostin voidellut stanssit kuumenemaan levylle. Lusikoin stansseihin suuren lusikallisen melkoisen paksua taikinaa. Annoin pannukakkujen paistua ensin melko miedolla lämmöllä, kunnes taikina pintaan alkoi nousta pieniä ilmakuplia. Nostin stanssit pois silikonikärkisillä pihdellä, paljain sormin metallistanssit ovat aika kuumia käsitellä. Käänsin pannukakut, jotkut niistä hieman levahtivat, ehkä niissä oli aavistus liian paljon taikinaa. Pannukakkujen pohjat alkoivat olla jo niin paistuneita, että ne oli käännettävä. Painoin stanssit takaisin paikalleen, jolloin levahtanut taikina puristui irti pannukakuista ja saatoin syödä pieniä maistiaisia odotellessani. 


Pannukakuista tuli aika tiiviitä, myös makeutta olisi saanut olla hieman enemmän, vaikka laitoinkin ne tarjolle vaahterasiiparin, mansikoiden ja hedelmien kanssa. Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Pannukakut-välilehdelle, jonne kerään kaikki pannukakkuja vähänkään liippaavat postaukseni.


perjantai 7. lokakuuta 2016

25 g alkupalaa


Tänään söin jotain sellaista, mitä en ollut koskaan aikaisemmin syönyt. Saattaisin syödä uudelleenkin. Alkuruoaksi sommittelimme jäiden keskelle 50 g kaviaaria kahdelle, sipulia, smetanaa ja pikkuisia paahtoleipäpalasia. Juomaksi tietysti samppanjaa eikä alkuruoassa ollut paljon valittamista.