perjantai 27. tammikuuta 2017

Ylihidasta lammasta


Laitoin jo eilen illalla haudutuspataan lampaanpaistin. Se vaati hieman trimmaamista, rasvoja täytyi poistaa ja pikkuisen piti luutakin sahata, että palanen mahtui haudutuspataan. 

Lampaanpaistia haudutuspadassa

  • 2,5 kg luullinen pala lampaanpaistia (ennen rasvojen renssaamista ja luun katkaisua)
  • 3 dl punaviiniä
  • 2 porkkanaa
  • 6 pientä sipulia
  • suolaa ja pippuria
  • 4 laakerinlehteä
  • vettä
Trimmasin sulatetun lampaanpaistin rasvoja vähemmäksi ja kokeilin sovittaa paistia haudutuspataan, mutta eihän se mahtunut. Luu oli liian pitkä. Kun Antti tuli kotiin illalla haettuaan Opiskelijan kotiin Alankomaiden reissulta, pyysin häntä sahaamaan paistin luuta lyhemmäksi. Lihansahaamiseen varatulla sahalla lähti sitten palanen luuta ja jopa mahtui pala pataan. Laitoin ensin padan pohjalle kuoritut sipulit ja porkkanat. Hieroin paistin pintaan suolaa ja pippuria ja nostin paistin pataan. Lisäsin mukaan laakerinlehdet ja liemeksi viiniä ja vettä sen verran, että paistin oli puoliksi liemessä. 

Laitoin Crock Pot-padan low-asetuksella 10 tunniksi töihin illalla ennen kuin menin nukkumaan. Aamulla lähdin töihin. Paisti näytti siinä vaiheessa ihan mukavalta, muttei valmiilta. Antti käänsi paistin kylkeä aamupäivän sähkökatkon jälkeen ja laittoi edelleen padan ajastusta low-asetuksella siihen asti, että olin palannut töistä. Pata oli hommissa kaikkiaan 16 tuntia. Liemen siivilöimme ja pakastimme myöhempää käyttöä varten.

Aterialle keitimme tummaa riisiä ja asettelimme lautasille hieman salaattia ja tomaattia, riivimme ylikypsästä paistista nyhtöpaloja riisin kaveriksi. Liha oli todella hyvää, loput kauhoin rasiaan riisin ja liemen kanssa huomenna syötäväksi. 

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Crock-Pot-välilehdelle, jonne kerään kaikki haudutuspata-aiheiset postauksemme.


torstai 26. tammikuuta 2017

Sinne meni

Tänään täytyy pistää ihmisenmoiset vaatteet päälle, kammata tukka ja ottaa kulkukortti naulasta. Campis palaa töihin! Luonnollisesti heräsin liian aikaisin ja ehdin koostaa vuoden ajalta kuvakollaasin, jossa on jotain mitä ehdin vuoden aikana touhuta. Vaikka aika meni ihan tolkuttoman nopeasti, näkee kuvista, että on sitä reissattu, on tehty ruokaa ja mikä tärkeintä - oltu tekemättä mitään, mikä on ehdottominta lempipuuhaani. 

Töissä minua varten on oma kansio, jonne on kerätty kaikki  mitä nyt pitäisi kerrata, mikä on muuttunut ja tullut uutta.  Tällaiseen työpaikkaan saan palata!


keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Pieleen meno ja korjausliike


Eilen kokkisotailin siihen malliin, että olin itseeni oikein tyytyväinen. Se yleensä tietää, että kohta menee pieleen. Emme jaksaneet eilen syödä jälkiruokaa ja jätin mascarponevaahtoni sifoniin odottamaan jääkaappiin kyljelleen, kuten oli neuvottu. Ei parane kertoa ohjetta, minkä mukaan tein sillä se ei sietänyt seisottamista, vaan jymähti pulloon niin, että tänään kaikki kaasu pölähti pullosta pihalle ja vaahtomassa oli vanukasmassaa pullon toisella laidalla. Syynkin ymmärrän nyt, se oli liivate ja rasvaiset maitotuotteet, se mascarpone, joka minun piti käyttää hyödykseni. Eli ei liivatetta pitempään säilytettävään massaan, muistan tästedes. Kun kokeilen uudelleen mascarponevaahtoa ja saan sen onnistumaan, teen siitä sitten postauksen. 

Korvaavaksi jälkiruoaksi tein sitten persikkavaahtoa, johon tuli vain samaista persikkasosetta ja maitotuotteeksi kermaa, koska talossa ei ollut enää mascarponea, ei rahkaa, eikä maustamatonta jogurttia. Vähän minua harmitti. Vaahtoon tuli yksinkertaisesti 1 dl persikkasosetta, 1,5 dl kermaa, 1 rkl tomusokeria ja ripaus vaniljajauhetta. Siivilöinti 0,25 litran sifoniin (josta se vanukas oli kuin olikin saatu putsattua pois), kaasupatruuna perään ja pullo jääkaappiin odottamaan. 

Sitten tein kokeilun miten laitan tarjolle jäätelöä, liekitettyä tuoretta ananasta ja tuota persikkavaahtoa. Sain aikaan niin kamalan näköisen annoksen, että minun täytyy olla hirveässä kännissä ennen kuin näytän sitä kuvaa kenellekään. Otin siis kuitenkin kuvia annoksestani, jolla olisin voinut hyvin osallistua Hirvein Kokki-kilpailun Rumin annos-tehtävään, olisin voinut voittaa jonkun viimeinen oljenkorsi-pinssin. Toivoin, että kuvassa annos näyttäisi siedettävältä, mutta ei. Se oli ihan kamala. Mutta se maistui hyvältä, söin sen äkkiä ennen kuin Antti tuli sisälle lumitöistä. 

Uusintayritys oli  hieman parempi, mutta on siinä vieläkin toivomisen varaa. Maku oli kyllä hieno, vaniljajäätelöstä stanssilla kiekko lasipurkkiin (ah, kuinka originellia), päälle jäähtyneet liekitetyt ananaspalat ja pinnalle persikkavaahtoa ja vadelmapölyä. Että tämmöistä tällä kertaa.



tiistai 24. tammikuuta 2017

Nyt on loppu lähellä



Tänään on teemana loput ja viimeiset. Minun melkein vuoden mittainen vuorotteluvapaani on lopussa, torstaina palaan riviin. Tosin ensin vain opetuslapseksi, sillä minun lisenssini ovat vanhentuneet ja minua pitää opettaa oikein kunnolla, ennen kuin saan taas tehdä töitä itsenäisesti. Myös keittiössä oli jämäpäivä, tutkailin mitä jääkaapissa piileksii ja sen mukaan, kauppaan menemättä, valmistin meille päivällisen. Myös pakastimen puolella oli yhtä jos toista käyttöä vaativaa. Tiedossa siis taas pienimuotoinen yhden naisen kokkisota.

Näistä piti päästä eroon

  • nollalaatikossa jääkohmeessa muutama pala hidasankkaa
  • pakastimessa ollut lehtitaikinalevy (pakkaus kolhiintunut, viisainta käyttää pois)
  • kaksi aukaistua kermapurkkia (miksi niitä on aina kaksi kaapissa?)
  • avattu purkki mascarponea
  • pakastehernepussin loput (nyt kun se ei vielä ole levinnyt pakastimen pohjalle)
  • pekonipaketin loput
Herneet päätin käyttää ilmavaksi keitoksi, se on ollut paras onnistumisen sifonin kanssa. Pekoni pääsi keiton kaveriksi. Tämä oli ateriamme alkuruoka. Keiton tein aivan samalla tavalla kuin ensimmäisen sifonikokeiluni. En naputtele ohjetta tähän uudelleen, linkin takaa se löytyy helposti. Muistin muuten tällä kertaa lämmittää lautasetkin, minulla on ollut sellainen vekotin ties kuinka kauan ja olen tainnut käyttää sitä kerran aikaisemmin. Keitto pysyi lämpimänä ja kuohkeana selkeästi paremmin lämpimässä lautasella.





Pääruoaksi tein täältä löytämäni ankkapiiraan. Käänsin ohjeen brutaalisti google-kääntäjällä englanniksi ja sovelsin sen mukaan, mitä meiltä löytyi. Piirakan pohjaksi kelpasi lehtitaikinalevy oikein hyvin ja vaikkei ankka ollut savustettua, niin eipä siitä minua varmaan tilille vaadita. 

Ankkapiiras

  • valmis lehtitaikinalevy (melkein pellin kokoinen)
  • tähdeankkaa noin 150 g suikaleiksi leikattuna
  • muutama kuivattu sieni, en muista minkä nimisiä ne ovat
  • 1 punasipuli
  • 3 kananmunaa
  • 2 dl kermaa
  • oliiviöljyä
  • suolaa ja pippuria
Sulatin taikinan, taittelin sen auki leivinpaperiarkin päälle ja kaulin sitä hieman suuremmaksi. Nostin taikinalevyn uunivuokaan ja pistelin sitä kalapiikillä. Esipaistoin pohjaa 180 asteessa kiertoilmalla 10 minuuttia. Sillä välin leikkasin ankanpalat suikaleiksi ja käytin niitä pannulla oliiviöljytilkassa, maustoin hieman lisää suolalla ja pippurilla. Liotin sieniä kuumassa vedessä hetkisen ja leikkasin sitten sienet suikaleiksi. Sekoitin vispilällä kerman ja kananmunat tasaiseksi seokseksi ja maustoin sen pippurilla ja ripauksella suolaa. 

Kun pohja oli esipaistunut, levitin sille ankkasuikaleet, sipulit ja sienet ja kaadoin päälle kerma-kananmunaseoksen. Paistoin piirakkaa vielä 180 asteessa kiertoilmalla noin 35 minuuttia. 



Jälkiruoaksi tein pienemmällä sifonilla jälkiruoan, johon upotin niin loput kermasta kuin mascarponestakin. Jälkkäristä kerron seuraavassa postauksessa, sillä sitä syömme vasta myöhemmin illalla tai huomenna, eikä siitä ole vielä kuvaa.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään kaikki jämäruokapostaukset ja hävikistä herkuksi-teemaiset kehitelmät. En laita tätä Sifoni-välilehdelle, sillä siellä on jo identtinen hernekeitto.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Nopea oliiviton chorizopasta



Muistelin, että joku Kamera & Kauha-blogin vuodenvaihteen pastaohjeista oli sellainen, että halusin kokeilla. En muistanutkaan väärin, sieltähän se ohje löytyi. Minulla ei nyt ollut kuitenkaan oliivinälkä, mutta muutama tomaatti oli pehmenemisen partaalla, joten laitoin ne oliivien sijasta. 

Chorizopasta kahdelle

  • 200 g pennepastaa
  • 3 pientä chorizo (raakamakkarana tällä kertaa)
  • 1 pieni mieto punainen chili
  • kevätsipulin varsia (jäänyt jotain huippuja viikonlopun kokkailuista)
  • 3 pientä tomaattia
  • pippuria
  • suolaa pastankeittoveteen
  • tuoretta basilikaa
  • parmesaania
Laitoin pastaveden kiehumaan ja keitin sitten hyvin suolatussa vedessä pennepastaa pakkauksen ohjeen mukaiset 8 minuuttia. Sinä aikana leikkelin chorizot viipaleiksi ja paistoin niitä pannulla, en laittanut mitään öljyä, sillä chorizosta sitä irtoaa yllin kyllin. Lisäsin pannulle silputut sipulit, chilin ja tomaatit. Kun pasta oli kypsää, kaadoin pastan pannulle ja sekoitin. Kiersin myllystä pippuria ja ripottelin pinnalle basilikaa. Annosten päälle höyläsimme vielä parmesaanipalasta läpinäkyvän ohuita siivuja tryffelihöylällä. Eipä sillä vekottimella juuri muuta virkaa olekaan, mutta parmesaanin höyläämiseen se on erinomainen! 

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Kaksi on enemmän kuin yksi


Sous vide-kokkailut ovat olleet vuoden ajan aika pinnalla keittiössämme. On ollut hauska kokeilla erilaisia raaka-aineita tasalämpökypsennyksellä ja monen onnistumisen ja muutaman totaalisen floppaamisen jälkeen olen valmis sanomaan, että sous vide on ihan järkevä menetelmä kotikeittiössäkin, eikä mitenkään ylihifistelevä homma. Jos minua joku tässä harmitti oli se, että kokonaista ateriaa ei ollut mahdollista tehdä, sillä liha ja vihannekset vaativat niin eri lämpötilan kypsyäkseen. Sehän tarkoitti sitten sitä, että nettikaupoista metsästyi meille toinen sous vide-laite. 

Tämän uuden tötterön merkki on Steba ja se kehuu olevansa saksalainen. En ole vielä tutustunut sen merkin verkkosivuihin, Sansairen sivut ovat oikein hyvät ja siellä on paljon ruokaohjeita ja tietoa ruoan valmistamisesta tällä menetelmällä.



Lauantain päivällisen muodostivat naudan sisäfilepihvit, muutama erilainen kasvis sous vide-menetelmällä ja perunaespuma. Espuma on espanjaa ja tarkoittaa vaahtoa. Se ei ole kuitenkaan sellaista kuplaista vellivaahtoa, jota ravintoloissa vierastan, vaan ilmavaa, hyvin sileää pyremaista vaahtoa. Kokeilin tehdä perunaespumaa jo viikko sitten, mutta siitä tuli täydellinen epäonnistuminen, eikä massa päässyt (onneksi) edes sifoniin asti, vaan kompostiin jo sitä ennen. Käytin nimittäin väärää perunalajiketta ja sain aikaan semmoisen liisterin, että olisipa ollut kätevää, jos olisi juuri ollut tapetointihommia. Ei ollut ja älysin keskeyttää homman ja kokeilla perunaespumaa uudelleen jauhoisella perunalla. 

Naudan sisäfilepihvit sous vide

  • 1-2 pihviä syöjää kohden riippuen fileen paksuudesta ja ruokailijoitten nälästä/ahneudesta
  • suolaa ja pippuria
  • voita viimeistelypaistamiseen
Minulla oli pakastettua naudan sisäfilettä, josta Antti sahasi päivän tarpeeseen sopivan palan lihan paloitteluun varatulla sahalla. Sulatin lihapalan ja leikkasin siitä pihvejä. Olimme juuri lukeneet edellisiltana, että pihvejä voi kypsentää enemmänkin kuin kerralla tarvitsee, kunhan pihvit heti jäähdyttää vakuumipussissaan ja sitten myöhemmin lihan pitäisi olla ihan ok kunnossa useiden päivien ajan. Saapa nähdä. Valmistelin kaikkiaan 7 pienehköä pihviä tasalämpökypsennykseen. Kun liha oli sulaa, kuivasin pihvejä paperilla ja ripottelin niiden pinnalle suolaa ja pippuria. Suljin lihapalat vakumointikoneella kypsennyksen kestäviin muovipusseihin, yhden pihvin kuhunkin pussiin. 

Kun ruoka-aika alkoi lähestyä, kuumensin vettä suuressa kattilassa Sansairella 55 asteeseen ja laitoin pihvipussit veteen. 55 astetta vastaa ymmärtääkseni medium miinus-kypsyyttä, tai ihan aavistuksen enemmän. Olin leikannut pihvit noin 3-4 sentin paksuuteen. Pihvit olivat 55 asteessa noin 90 minuuttia.

Kasviksia sous vide

  • 1 suuri punasipuli
  • 2 yksikyntistä valkosipulia
  • palanen fenkolia
  • 1 suurehko porkkana
  • pikkuisen voita
  • suolaa ja pippuria
Kuorin sipulin ja halkaisin sen kahteen osaan kannasta huippuun. Ripotin leikkuupinnoille suolaa ja pippuria ja tälläsin niille pikkupalat voita. Suljin puolikkaat vakuumiin. Olisin voinut varmaan laittaa molemmat palat samaan pussiin, mutta en kumminkaan laittanut. 

Porkkanan kuorin ja halkaisin pitkittäin kahteen pitkulaiseen palaan, nekin maustoin kevyesti suolalla ja pippurilla, mutta maltilla. Sisustin niidenkin pussin pienellä voinokareella. 

Fenkoli oli just sillä rajalla, että pian se olisi ollut pilalla, trimmasin kehnot osat pois ja jäljelle jäi kaksi pientä palaa, jotka vakumoin samoin maustein kuin muutkin veggiet. Valkosipulit kuorin, halkaisin ja vakumoin.  Kuumensin Steba-tötteröllä veden toisessa kattilassa 85 asteeseen ja laitoin pussit veteen. 

Sekä lihan, että kasvisten oli määrä olla vedessä noin 90 minuuttia, jonka jälkeen ne olisivat sopivan kypsiä. Sen jälkeen olisi aikaa noin 3-4 tuntia, jonka aikana ruoka ei menisi suuntaan eikä toiseen vesihauteessa, mutta jossain vaiheessa rakenne alkaisi kyllä muuttua jonkunlaiseen muussautumisen suuntaan. Tätä en ole kokeillut. 


Perunaespuma sifonilla

  • 300 g jauhoista perunaa
  • 1,5 dl maitoa
  • 0,5 dl kermaa
  • 2 rkl voita
  • puolikkaan sitruunan raastettu kuori
  • pippuria
  • suolaa
  • muskottipähkinää
  • tuoretta rosmariinia
  • 1 kaasupatruuna
Ohje oli hieman epälooginen. Siinä puhuttiin oliiviöljystä, mutta ei missä vaiheessa se laitettaisiin. Käytin voita. En laittanut perunalisäkkeeseen lainkaan valkosipulia, koska sitä oli jo kasvislisäkkeenä. Kuorin perunat ja punnitsin ne. Arvelin, että onkohan viitisen perunaa noin 300 g ja minua nauratti, kun vaaka näytti 299 grammaa viidennen perunan jälkeen. 


Kypsensin perunat paloina vedessä ja kaadoin kypsät palat siivilään. Kuumensin samassa kattilassa maidon yhdessä rosmariinin, suolan, pippurin, sitruunankuoren ja muskottipähkinän kanssa. Lisäsin mukaan kerman. Puristin mukaan kuumaan liemeen perunat perunalumipuristimella. Sekoitin massan tasaiseksi. Se oli löysän vellin vahvuista. Maistelin ja lisäsin vielä suolaa. Siivilöin massan oikein tiheällä siivilällä, jonka Antti hommasi minulle, kun marmatin, ettei meillä ole tarpeeksi tiheää siivilää. No nyt on. 

EDIT 24.1. Näköjään minäkin olin epälooginen, unohdin mainita, että lisäsin voin sinne kuumaan maitoon ja perunalumeen.

Jätin massan kattilaan odottamaan ruoka-aikaa. Olisin voinut tehdä sen valmiiksi asti sifoniin, jos olisin käyttänyt sen heti, tai jos sous vide-kattiloissani olisi ollut noin 75 asteinen vesi, olisin voinut laittaa pullon sinne pysymään lämpimänä. Olen lukenut, että pulloa ei pitäisi pitää 75 astetta kuumemmassa vedessä. 

Juuri ennen kuin aloimme syödä, tein espuman valmiiksi. Kuumensin massan kattilassa sekoitellen sitä pohjia myöten ja kaadoin sen kuumana sifonipulloon. Laitoin pullon kannen tiivisteen kunnolla paikalleen ja laitoin kannen tiiviisti kiinni. Käänsin kaasupatruunan kiinni kahvassa ja kaasu pääsi oikealla tavalla pullon sisälle. Ravistin pulloa muutaman kerran rivakasti ja käänsin patruunakahvan irti. Laitoin tilalle metallisen tulpan. Nostin pullon pihvienkypsennyskattilaan, jossa veden lämpötila oli 55 astetta. Siellä se odotti sen aikaa, että viimeistelin aterian muut osat.


Annosten sommittelu

Ensin kuumensin paistinpannun kuumaksi ja laitoin sille pari hyvänkokoista nokaretta voita. Otin pannun kuumetessa neljä pientä pihvipussia pois vesihauteesta ja aukaisin pussit. Asetin pihvit talouspaperin päälle ja taputtelin niiden pinnat kuiviksi. Kun pannu oli kuuma, nostin pihvit pannulle saamaan viimeistelypinnan. 

Pihvien ollessa pannulla Antti avasi kasvispussit ja asettelin porkkanaa, sipulia, fenkolia ja valkosipulia lautasille. Kun pihvit olivat saaneet molemmille puolille hyvän paistopinnan, nostin ne lautaselle (kaksi folion alle odottamaan) ja lopuksi otin sifonin vesihauteesta patakintaalla suojatuin käsin. Kuivasin pullon pinnan ja ravistin pulloa rivakasti kymmenkunta kertaa. Kokeilin pikkuastiaan ensin millaista jälkeä pullosta tulee ja se oli  juuri sellaista samettia, kuin pitikin, joten tein annoksiin muutaman täplän ilmavaa perunavaahtoa. Nostin vielä pihveille ohuet viipaleet maustevoita.

Kaikki aterian osat olivat kyllä niin hyvin onnistuneet, että olin aivan onnessani. Pihvin kypsyys oli aivan optimaalinen, kasvikset kypsiä, mutta napakoita rakenteeltaan. Perunaespuma oli ilmavaa, sileää ja niin hyvää, että söimme sitä enemmän kuin tavallisesti syömme perunaa aterialla. Olisi kiva, jos saisin rakenteen vielä pysymään korkeampana, nyt vaahto laskeutuu aika pian matalaksi läikäksi. ehkä hieman enemmän voita, tai lämmitetty lautanen auttaisi. En koskaan muista lämmittää lautasia, vaikka minulla on ihan sitä varten vempelekin. Etenkin punasipulin ja fenkolin rakenne oli ihastuttava ja kaikkiaan koko ateria oli mainio. 



Aterian jälkeen otimme loput pihvipussit pois vesihauteesta. Laitoimme suureen kattilaan isoja jääpaloja ja kylmää vettä ja upotimme pussit jääveteen jäähtymään nopeasti. Noin 20 minuutin kuluttua otimme pussit vedestä ja laitoimme ne jääkaapin nollalaatikkoon odottamaan seuraavaa päivää. Saa nähdä miten ne kestävät tämän ja onko pihvi vielä syötävää uudelleen lämmityksen jälkeen. Pitää vielä varmistaa, että tehdäänkö lämmitys pannulla vai miten. 

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Sous vide- ja Sifoni-välilehdille, joille kerään aiheisiin liittyvät postaukset.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Liika on liikaa



Joskus amerikkalaiset cup-mitat hämäävät niin, ettei tajua tekevänsä jotain liian suurta. Vaikka siis oikeasti tietääkin, että 2 cup-mitallista on melkein 5 dl. Ja 5 dl jauhoja aamiaisvohvelitaikinassa kahdelle on ihan julmetun paljon. Kun vielä viisaattomasti aloittaa niiden jauhojen mittaamisella ja lisää heti muita aineita, ei voi enää pienentää, kun huomaa, ettei tässä kohta kulho riitä. No, onpa vohvelitaikinaa sitten huomiselle aamullekin. Siellä mistä ohjeen otin ja sovelsin minkä kerkisin, puhuttiin kuudesta vohvelista. En sitten kuinka julmetun suuria ne ovat, puolen jalkapallokentän? 

Laitan tähän mitat sen mukaan miten tein ja arvioin, että taikinasta tulee ainakin 12 kpl 10x15 senttistä vohvelia. Ja sen lisäksi ne kaksi, mitkä pilasin alussa ja kaavin kompostiin. Mitat hieman pyöristellen ja maitotuotteet yhdistellen jääkaapin aarteista. Idea on lähdeohjeen mukaan, että nestettä on hieman vähemmän kuin kuivia aineita, mutta taikina jäi niillä määrin aivan liian paksuksi, joten laitoin yhtä monta desiä nestettä kuin jauhojakin.

Liian paljon vohvelitaikinaa kahdelle

  • 5 dl vehnäjauhoja
  • 5 dl yhteensä maitotuotteita ja sen kaltaisuuksia (lue: rahkaa, kookosmaitoa, loraus maitoa ja kermaa)
  • 0,5 tl ruokasoodaa (vähän ihmettelin, mutta ilmeisesti ohjeen "buttermilkin" kanssa sopiva kohotusaine)
  • 1 tl suolaa 
  • 1 tl kanelia
  • 2 rkl sokeria (oma sörkintäni ohjeeseen)
  • 50 g voita sulatettuna
  • 2 kananmunaa
  • 0,5 tl vaniljajauhetta
En ruvennut kikkailemaan kananmunien erottamisella(kaan), vaan sekoitin vain kaikki taikinan ainekset sähkövatkaimella tasaiseksi taikinaksi. Kuumensin vohveliraudan ja sutikoin (siskot kokkaa-Nelleltä oppimani hyvä sana) hieman voita paistopinnoille. 

Sitten tein tyhmästi, laitoin taikinaa liian isot kauhalliset raudan paistopinnoille ja laitoin kannen kiinni. Kohta taikinaa alkoi pursua vähän joka välistä. Ei kauhean kivaa. Piti ottaa virta pois laitteesta, kaapia puoliksi paistunut taikina kompostiin, kaivella taikinaa sieltä vähän joka välistä ja pyyhkiä yltä ja päältä. Ei siis liikaa taikinaa. Mieluummin liian vähän. Uskokaa.

Aloitin uudelleen, kun siivous oli tehty ja laitoin maltillisen määrän taikinaa. Nyt onnistui. Taikina oli oikein toimivaa, kunhan sitä ei laittanut liikaa. Paistoin kuusi onnistunutta vohvelia ja loput taikinat kaavin kannelliseen purkkiin ja huomenna meillä syödään vohveleita aamiaisella tai itketään ja syödään. 

Syy miksi meillä oli tänä aamuna vohveleita oli varsinaisesti se, että tein eilen uusintayrityksen mansikkamoussesta sifonilla. Muistatte ehkä sen säälittävän näköisen annoksen, jota oli koitettu koristella syötävällä kullalla (joo!!!), mutta silti se näytti säälittävältä. Olin tukkinut sifonin suuttimen mansikansiemenillä, jotka olin taitavasti rikkonut teräviksi blenderissä. Tiedän, olisi pitänyt tajuta. Eilen revisitoin ohjetta ja kun oli oikeat välineet ja hippusen järkeä, niin tulos oli aivan toista luokkaa. Ihan vähän muutin ohjetta, kun ei ollut maustamantonta jogurttia, käytin sen tilalta kermaa. 

Mansikkamousse puolen litran sifoniin 

  • 200 g kevyesti sokeroitua mansikkapyrettä
  • 200 g maitorahkaa
  • 1 dl kermaa
  • 1 kaasupatruuna (huom! vain yksi)
Olin sulattanut jääkaapissa puolen litran purkillisen mansikkaviipaleita, jotka olivat kevyesti sokeroituja. Tällä kertaa käytin uutta ultratiheää siivilääni, jonka sain viikolla jälkijoululahjana. Se on todellakin paljon tiheämpi kuin mikään muu talouden siivilöistä. Sen kanssa samassa paketissa saapui sifonipullon suulle justiinsa passeli suppilokin, joka taas sopii yhteen siivilän kanssa. 

Puristin nuolijalla mansikkaviipaleita siivilän läpi toivoen, että siemenet jäävät siihen. Ja kyllähän ne jäivät. Puolen litran purkillisesta mansikkaviipaleita tuli melko tarkkaan tarvitsemani 200 g sileää mansikkapyrettä, jäljelle jäi hieman massaa, jonka taikinoin vielä johonkin.

Muutoin tein moussen ihan samalla tapaa kuin ekallakin kerralla, en tosin nyt sössinyt kaasupatruunoittenkaan kanssa. Olen oppinut tarkistamaan vielä kerran, että kannessa oleva tiiviste on varmasti oikein paikallaan. Eli kaikki ainekset sekaisin vispilällä ja sitten vielä massan toinen siivilöinti pulloon suoraan. Nyt se onnistui uuden suppilon avulla helposti. Kaasupatruuna kiinni, kiertäminen, ravistaminen ja pullo kyljelleen jääkaappiin. 

Tein moussen eilen päivällä ja söimme sitä illalla pari pientä annosta cortadolaseista mustikoiden kanssa. Koska puolesta litrasta tulee moussea niin paljon, päätin jo illalla, että syömme sen loppuun vohveleiden kanssa seuraavana aamuna. Mousse piti pintansa pullossa hyvin, eikä edes pursottaminen melko lämpimän vohvelin päälle sulattanut sitä liemeksi. Rakenne oli niin sileä ja ilmava kuin olla voi. Joskus kannattaa mokailla, että ymmärtää miksi jotain tapahtuu ja miten sen voi välttää. 


Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidassa oleville Sifoni-ja Pannukakut-välilehdille. Vohvelit ovat sen verran läheisiä sukulaisia pannukakuille, että nekin voivat olla kokoelmasivulla aivan hyvin. 

perjantai 20. tammikuuta 2017

Hidasankkaa

Pakastimessa liian pitkään viihtynyt ankka päätyi tällä viikolla haudutuspataan. Summittaiset neuvot otin tältä sivulta

Kärsivällisen pata-ankka

  • 1 pakasteankka
  • 1 porkkana
  • 2 omenaa
  • 2-3 pientä perunaa
  • 2 varsisellerin vartta
  • 1 yksikyntinen valkosipuli
  • 4-5 pientä sipulia
  • 1 mandariini
  • suolaa ja pippuria
  • yrttejä, jos muistat
Sulatin ankan hitaasti jääkaapissa ja kun se oli sula, otin se tarjottimelle. Otin sisuksista pois irrallisen kaulan, sisäelimiä ei ollut mukana.  En laittanut kaulaa pataan, vaan suoraan kompostiin. Asettelin suuremman haudutuspadan pohjalle pediksi ankalle porkkanan, muutaman pienen sipulin, omenan kahteen palaan halkaistuna, sellerin varret ja valkosipulin. Tämän pedin on tarkoitus nostaa ankkaa hieman ylemmäs padassa, ettei se likoa liikaa omassa rasvassaan hauduttamisen aikana. Minulla olisi ollut sopiva pieni ritiläkin, joka on peräisin jostain muinoin käyttämästämme riisikeittimestä, mutta halusin laittaa sellaisen pedin, josta voisi irrota makua lintuun.


Kuivasin ankan pintaa ja sisusta paperilla ja tungin sisuksiin mandariinin halkaistuna, omenan lohkoina ja sipulin paloina. Olin ripotellut niihin hieman suolaa ja pippuria. Hieroin ankan rintapuolen nahkaan suolaa ja pippuria niin paljon, kuin sain siihen tarttumaan. Otin suuren palan harvaa juustokangasta ja nostin ankan kankaan päälle ja sitten kankaasta pitäen ankan pataan. Kangas olisi sen tähden, että sen avulla lintu olisi helpompi nostaa kypsänä pois padasta. 

Pata tuli aivan täyteen ja minun piti hieman tunkea linnun koipien päitä, että sain ankan mahtumaan, Käänsin kankaan reunat päälle ja laitoin padan kannen kiinni. Se juuri ja juuri mahtui menemään tiiviisti päälle. Asetin padan high-asetukselle 10 tunniksi. 

Muutaman tunnin kuluttua ei näkynyt vielä oikein mitään elämää padassa, alkoi jännittää, että tuleeko tästä yhtään mitään, onko ankka liian suuri pataan. Mutta kyllä se sitten alkoi siitä suttaantua. Viiden tunnin kuluttua padassa oli linnun alla ja ympärillä lientä aika paljon ja neuvojen mukaan poistin sitä jonkun verran. Minulla on sellainen vekotin, jolla voi imeä lientä ja valella paistia. Valelin kyllä hieman pöytää ja lattiaa. En tarkoituksella. 

Kun oli jo ilta ja olin kertonut Antille, ettei ankasta tule tänään valmista, oli pata ollut hommissa kaikkiaan 10 tuntia. Silloin ankka oli ihan kypsä. Nostin sen kankaan avulla tarjottimelle ja annoin jäähtyä noin kymmenen minuuttia. Irrotin nahkan rintapuolelta ja irrotin kankaan linnun ympäriltä, se oli niin kypsää, että koivet irtosivat aivan itsestään. Kangas meni roskiin, se oli niin rasvainen, ettei sitä kannattanut alkaa pestä.


Riivin lihat linnusta, kun se oli jäähtynyt sen verran, että näpit kestivät käsitellä sitä. Söimme ankkaa sitten vasta seuraavana päivänä vähän kiinalaiseen tyyliin, tein samanlaisia lettusia kuin tein pekingin ankka-projektissamme monta vuotta sitten. Lämmitin lihaa pannulla ja lisäilin siihen hieman mausteita, otimme lettusille kurkkua ja sipulia ja pikkuisen hoisinkastiketta lisäämään makua. En nyt tiedä oliko tämä homma ihan siihen käytetyn ajan ja sähkön väärti, mutta sainpa ankan pois pakastimesta viemästä tilaa. Tällä kertaa ei sentään tarvittu kompressoria hommassa eikä lintuparkaa roikotettu viimassa vuorokautta.


Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Crock Pot-välilehdelle, jonne kerään kaikki haudutuspatapostaukseni.

torstai 19. tammikuuta 2017

Säästäväisen lohikeitto


Erään päivän savulohiaterialta jäi pieni pala kalaa ja tunnollisena laitoin sen jääkaappiin odottamaan hyvää tähdenlentoideaa. Nyt ei mikään piirakka innostunut, eikä kalaa ollut tarpeeksi oikein juuri mihinkään. Kahden hengen thaityyliseen keittoon arvelin kalan riittävän kuitenkin hyvin ja sellaista meillä oli sunnuntaina.

Thaityylinen kalakeitto

  • 1 pieni nippu nuudeleita (sellaisia suoria spagetin näköisiä täysjyvänuudeleita, ties minkämaalaisia)
  • noin 100 g lämminsavulohta
  • noin 50 g jokiravun pyrstöjä
  • pieni pala fenkolia (noin kolmannes keskikokoisesta möllykästä)
  • pieni pala tuoretta inkivääriä
  • muutama pieni tomaatti
  • 1 porkkana
  • vettä
  • puolikas säilykepurkki kookosmaitoa (sellainen hernaripurkin kokoinen)
  • 1 tl osterikastiketta
  • 1 tl sitruunakastiketta (jotain aasialaista, en muista mitä varten ostettu)
  • 1 rkl vihreää currytahnaa
  • loraus oliiviöljyä
  • 3 laihaa kevätsipulia (niiden kunnossa olevat kohdat)
  • puolikas punaista chiliä, ei kovin kuumottavaa
  • muutama oksa tuoretta fenkoliyrttiä ja korianteria
  • suolaa ja pippuria
  • 1 limetti (puolikkaan mehu keittopohjaan ja toinen puolikas lohkoina tarjoiluun)
Aloitin kiehauttamalla vettä kattilassa ja keittämällä nuudeleita hetkisen vedessä. Otin melkein kypsät nuudelit lautaselle odottamaan. Kuorin porkkanan ja leikkasin sen mandoliinilla oikein ohuiksi kiekoiksi, samoin leikkasin fenkolin viipaleiksi ja tomaatit lohkoiksi. Raastoin kuoritun inkiväärin ja silppusin chilin ja sipulit. Otin jokiravut liemestä valumaan ja pilkoin lohen suupalan kokoisiksi. 

Kuumensin paksupohjaisessa kattilassa öljyn ja lisäsin sinne kuullottumaan porkkanat, fenkolit, inkiväärin, sipulit ja chilit (jätin muutaman chiliviipaleen koristeluun). Hetken kuluttua lisäsin mukaan vettä, currytahnan, sitruunakastikkeen ja osterikastikkeen. Maistelin ja lisäsin hieman suolaa ja pippuria. Lisäsin vielä hieman vettä, niin että sitä oli kaikkiaan noin 3 dl ja ainekset kiehuivat melko vähässä vedessä. Noin viiden minuutin kuluttua lisäsin mukaan kookosmaidon, puolikkaan limetin mehun ja maistelin lisää. Lopuksi nostin sekaan melkein kypsät nuudelit, lohipalat ja ravut. Kuumensin kaikki ja annostelin keittoa kuppeihin. Laitoin pinnalle hieman fenkoliyrttiä, korianteria ja chiliviipaleita, sekä pari limettilohkoa. Olipa lämmittävää keittoa, nenä alkoi vuotaa. Keitossa oli mukava, lievä savuinen vivahde lohesta, muttei liikaa. 


Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään kaikki blogin tähderuokapostaukset. 

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Kotikylän ravintolassa


Käväisimme eräänä päivänä Jyväskylässä ravintolassa, sillä kotikaupunginkin ravintoloita pitää kannattaa. Valitsimme kohteeksi monelta kerralta tutun Harmoonin, sillä siellä rahaa ei mene ihan kamalan paljon ja ruoka on joka kertaa ollut hyvää, joillakin kerroilla erinomaistakin. 

Päädyimme tilaamaan nyt tarjolla olevan venäläisen menun, minä olen syönyt sen jokaisena kertana, kun Harmooni on ollut tammikuussa olemassa. 

Ensin saimme pikkuruisen moikkauksen keittiöstä, purnukassa oli jonkunlainen majoneesitipla, tomaattikastiketta ja maukasta chorizoa. 

Alkuruokana oli perunablini, kuten aiempinakin kerroilla. Nyt kahden pienen sijaan oli suuren blinin puolikas. Lisäkkeet olivat aika tavanomaiset, mutta maistuvat.

Olin lukenut, että menun tilanneet saavat myös valikoiman Harmoonin leipiä, ne meidän piti erikseen pyytää, mutta saimme ne toki pyynnöstä. Leipien kanssa oli hyvää aurinkokuivatulla tomaatilla maustettua vaahdotettua voita.


Väliruokana oli todella pieni tartar, joka oli vasikan lihaa. Annoksen pienuus ei haitannut, sillä pääruoka oli suuri. 

Pääruoka oli villisikaa, joka oli nyhtömäisen mureaa. Sitä oli melkoinen kimpale lautasella ja lisäkkeinä paahdettua lanttua, ellen aivan väärin muista ja hyvin jännän makuinen lisäke, jossa oli pinaattia ja sieniä.

Jälkiruoka oli pavlova ja viikunasorbettia. 

Venäläinen menu maksoi 54 euroa ja sille soviteltu juomapaketti oli 32 euron hintainen. Näin ollen lasku teki kahdelta 172 euroa. Bliniä lukuunottamatta menun venäläisyys ei kauheasti tullut esille, mutta annokset olivat kyllä ihan kivoja. 


Olen iloinen, että Jyväskylässä on olemassa Harmoonin kaltainen mutkaton ravintola, jossa saa kuitenkin makujen puolesta teknisesti hyvää ruokaa, toisinaan ulkonäkö on hieman vaatimaton. Listat vaihtuvat riittävän usein ja melko vähissä vaihtoehdoissa on kuitenkin aina kasvisvaihtoehtokin. Viinien osalta Harmoonissa on osaamista, joka kerta olemme saaneet hyviä valintoja annostemme pareiksi. 

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. 

tiistai 17. tammikuuta 2017

Perunalastut

Välillä tulee mieliteko syödä perunalastuja. Olen siinä asiassa oikein tylsä, ei mitään grillimaustettuja, ei mitään dippejä. Vain suolalla maustettuja lastuja ja sillä siisti. Halusin kokeilla saanko itse aikaan rapeita lastuja. Olen aikaisemmin tehnyt maa-artisokasta lastuja, eikä se ainakaan ollut vaikeaa. 

Perunalastut

  • 1 litra rypsiöljyä friteeraamiseen
  • 4 keskikokoista perunaa
  • suolaa
Pesin perunat hyvin ja siivutin ne ohuiksi viipaleiksi mandoliinilla. Kuumensin öljyn 170 asteeseen kattilassa ja paistoin sitten noin 6 lastua kerrallaan. Minulla oli pieni kattila käytössäni, isommassa padassa olisi saanut enemmän kerrallaan tehtyä. Kun lastut olivat kauttaaltaan ruskettuneita, nostelin ne reikäkauhalla vatiin talouspaperin päälle kuivahtamaan. Ripottelin päälle suolaa. Osasta tuli hyvinkin rapeita, osa jäi hieman sitkeiksi, mutta ei se haitannut mitään. Söimme kotitekoisia sipsejä kotitekoisten hampurilaisten kaverina. Kun öljy oli jäähtynyt, siivilöin öljyn takaisin pulloon, voin käyttää sitä samantapaiseen friteeraamiseen toisenkin kerran ennen kompostiin päätymistä. 

maanantai 16. tammikuuta 2017

Viimaisessa Tallinnassa


Pieni Saarenmaan kierros oli osoittautunut onnistuneeksi ja ensimmäisen Tallinnan illan ravintola Bocca oli jo melko lähellä sitä, mitä toivomme italialaiseksi itseään kuvailevalta ravintolalta. Jäljellä oli vielä yksi kokonainen päivä Tallinnassa ja päivällinen Piritan tien varressa illalla. 

Edellisellä vuodenvaihteen minilomasella Tallinnassa olimme huomanneet, että monet museoista ovat tähän aikaan vuodesta kiinni maanantain lisäksi myös tiistain. Keskiviikkona lempimuseomme KUMU kuitenkin oli auki ja menimme sinne heti kohta sen avauduttua. Oli muuten niin kova tuuli, että piti oikein etukumarassa taistella tiensä parkkipaikalta museoon vievän käytävän suulle. Onneksi ei ollut mitään kaunista kampausta, se olisi ollut muisto vain. 


KUMUn tämänhetkinen vetonaula Paul Delvauxin näyttely Uneksija herää oli todella vaikuttava ja laaja. Teoksia oli monelta vuosikymmeneltä. Delvaux ehkä tunnetaan parhaiten leijuvista naishahmoistaan, mutta minä pidin eniten hänen 1920-luvun maisemakuvistaan, metsistä ja satama- tai rautatiekuvistaan. Muutoin teimme rivakan kierroksen muissa kerroksissa, KUMUun ei koskaan kyllästy. 


Iltapäivällä pienen lepotauon jälkeen kävimme vanhankaupungin kaduilla katsomassa vieläkö tutut ravintolat ovat avoinna ja miltä joulutori tällä kertaa näytti. Nyt tietyöt oli saatu valmiiksi kukkakioskien kohdalla, mikä on varmasti helpotus yrittäjille. Hetkittäin taivaskin näytti sinisiä kaistaleita.



Myös piparkakkunäyttelyyn ehdimme, se oli avoinna viimeistä päivää. Tällä kertaa teemana oli metsä, eikä näyttely ollut ehkä niin hauska kuin aiemmilla kerroilla, mutta yhtä hyväntuoksuinen se oli. 


Sää oli niin kertakaikkisen viimainen, että poikkesimme Lusikas-ravintolaan kysymään olisiko heillä ostereita, tällä kertaa niitä ei mainostettu ulkopuolella. Olihan niitä ja nautimme pienen iltapäiväpalasen ja lämmittelimme tovin ravintolan rauhallisessa ilmapiirissä. Tällä kertaa tohdin syödä yhden tilaamistamme ostereista, se oli ihan hyvä, olen valmis myöntämään.




Päivällispöydän olin varannut kesältä tutusta Tuljakista. Meillä oli valmiina Tallinnan joukkoliikenteen bussikortit ja 1A-bussilla päräytimme sopivissa ajoin aivan Tuljakin kohdalla olevalle pysäkille. Se on sama pysäkki, jolla jäisi pois, mikäli olisi menossa Tallinnan kuuluisalle Laululavalle. Moni muukin bussi kulkee tuolta osin samaa reittiä, mutta koska tiesimme 1A:n varmasti olevan oikealla reitillä, menimme sillä. 



Tuljakin piha ja kulkukäytävät olivat saaneet uusia muotoja hurjasti lentävästä lumesta, oli mitä ihaninta astua ovesta sisään lämpimään ravintolaan. Meidät vastaanottanut henkilö huolehti takkimme kaappiin ja johdatti meidät pöytään. 




Kello oli tuolloin seitsemän ja sali oli melko tyhjä. Nyt oli tunnelma hyvin toisenlainen kuin kesällä, jolloin paikalla oli suuria ryhmiä ja puheensorina lähes melun tasolla. Tällä kertaa tila sieti asiakkaiden puheen oikein hyvin. Oli mukava istahtaa pöytään, lämmetä ja katsoa ulos seinän kokoisista ikkunoista miten lentävä lumi teki veistoksiaan pihamaalla. 


Ruokalista oli osittain sama kuin kesällä, mutta onneksi myös riittävän eri. En aikonut ottaa samoja ruokalajeja, vaikka kesäinen pulperoannokseni tekikin minusta kerrasta mustekalan ystävän. Antti sen sijaan todellakin aikoi ottaa saman annoksen, hän piti niin kovasti ravintolan tartarista, ettei aikonut jättää sitä väliin mistään hinnasta. Minä otin pastramileivän ja voi jessus, että se oli hyvä! Itse asiassa siinä oli hyvin samankaltainen makumaailma kuin tartarissa, mutta olomuoto eri. Vielä ennen alkuruokia saimme samanlaisen mehevän palan possunvatsaa sinapin kanssa kuin kesälläkin, se oli yhtä hyvää nytkin, sopi vielä makunsa puolesta joulunjälkeiseen aikaan todella hyvin. Älyttömän hyvä alku aterialle kummallakin puolella pöytää. 





Pääruokina meillä oli ankkaa ja Aberdeen Angus-pihvi. Minun ankkani oli makuuni aivan yltiöpäisen ihanasti paistettu, Antti sanoi se olevan siinä rajalla, että onko liian raaka. Hänen pihvinsä oli todella hyvä. Kaikki tilperhöörit oli aseteltu pihvin päälle sellaisella tarkkuudella ja sievyydellä, että keittiössä oli pakko olla jonkun kaunosielun.


Jälkiruoaksi valitsimme "Puolikuun" ja "Icebergin", kumpikin oli jännä ja hauska. Taisimme vaihtaa annoksiamme puolivälissä ja pitää enemmän siitä toisen valinnasta.



Lopuksi joimme vielä espressot ja otimme kylmää paluumatkaa varten etukäteislämmittäjiksi talon limoncellot. Ateriasta on pian kaksi viikkoa, enkä enää muista paljonko se maksoi. Tarjoilu oli tälläkin kertaa miellyttävää ja tunnelma ravintolassa rauhallinen ja lämmin. Vaikka Tuljakiin pitää lähteä keskustasta noin kolmen kilometrin päähän, sitä voi kyllä erittäin suurin sanoin suositella. Kesällä matka on kiva kävellä, miksei talvellakin, jos ei tuule ihan niin paljon kuin tällä kertaa. Taksillakaan matka ei liene kovin kallis, bussilla pääsee muutamalla eurolla. Ehdimme juuri kipaista leveän rantabulevardin oikealle puolelle, kun kohdalle sattui yksi keskustaan menevistä busseista ja viidessä minuutissa olimme melkein hotellimme kohdalla olevalla pysäkillä. 





Kotimatkan aamuna sää oli, jos mahdollista vieläkin kylmempi ja viimaisempi. Keskusta parkkitalossa ollut automme oli muurautunut pyörivästä lumesta aivan uuteen muotoon eikä satamassa näkyvyyttä ollut kuin juuri harakoitten lentosääksi. Onneksi laivamatkalla tuuli oli ilmeisen hyvästä suunnasta, Europa ei keikkunut nimeksikään.


Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidassa oleville Poissa kotoa- ja Valmiissa pöydissä-välilehdille, joille kerään reissu- ja ravintola-aiheisia postauksiamme. 

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Yhden kerroksen tiramisu


Nyt kun minulla on vielä aikaa, päivällispuuhat vievät helposti puolet päivästä.  Perjantaina meillä oli jälkiruokana tiramisu, joka oli nopeasti pistetty kasaan, pisin aika kului kahvikoneen lämpenemistä odotellessa. 


Yhden kerroksen tiramisu

  • 8 savoiardikeksiä (niitä sanotaan myös ladyfingers-kekseiksi)
  • 1 tuplashotti espressoa
  • 3 dl kermaa
  • 60 g mascarponea
  • 4 kananmunan keltuaista
  • 30 ml amarettoa
  • 90 g tomusokeria
  • kaakaota
  • 1 kaasupatruuna
Tein ensin täytemassan sifonia varten. Mittasin kulhoon kerman, mascarponen, keltuaiset, amaretton ja tomusokerin. Sekoitin ainekset tasaiseksi  massaksi vispilällä ja siivilöin sen kannuun. Kaadoin tasaisen massan sifoniin, sitä oli juuri puoli litraa. Laitoin tiivisteen pullon kanteen, kiinnitin pienemmän tähtityllan ja kiersin kaasupatruunan paikalleen. Kun kaasu oli vapautunut pullon sisälle, ravistin pulloa rivakasti kymmenkunta kertaa. Pullon ulkopinta kylmeni heti melkoisesti, se on hyvä merkki siitä, että kaasu on jäänyt kunnolla pulloon, eikä karannut. Otin tyhjän patruunan pois ja laitoin metallisen tulpan paikalleen.

Asettelin nelikulmaisiin annosastioihin neljä savoiardikeksiä vierekkäin kumpaankin. Kostutin keksit espressolla. Ravistin uudelleen sifonia muutamia kertoja ja pursotin mascarponemassaa ruusukkeina keksien päälle riveihin. Siivilöin pinnalle kaakaota ja laitoin annokset jääkaappiin tekeytymään. Nämä olivat paljon nopeammat tehdä kuin aikaisemmat tiramisut, joita olen tehnyt.



Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Sifoni-välilehdelle, jonne kerään kaikki ilokaasuohjeeni. Ohje tiramisuun on otettu iSi-kotisivulta