perjantai 15. marraskuuta 2019

Fake bull balls

Pari vuotta sitten Merituuli yllytti minua syömään härän kiveksiä, kun minäkin menisin erääseen ravintolaan, mutta jänistin. Myöhemmin maistoin kiveksiä toisessa ravintolassa ja päätin, että nyt on kokeilut kokeiltu, ei tarvitse enää. Ei tietenkään olisi tarvinnut koskaan kertaakaan. Mutta yllytys, tiedättehän, onhan sitä vaikea vastustaa. En kuitenkaan ajatellut koskaan itse kokkaavani minkään olennon kiveksiä. 

Eikö kuitenkin ole sellainenkin sääntö, että ruoalla saa leikkiä, jos haluaa? Tänään minä tein ruokaa, jonka tarkoitus oli hämätä ja melkeinpä itsekin hämäännyin. Ruoka näytti aikalailla siltä, miltä esikuvansa, eikä suutuntumakaan ihan kauheasti poikennut. Luulen, etten tee koskaan enää tätä ruokaa. 

Fake bull balls

  • 8 siskonmakkaraa
  • 1,5 dl vehnäjauhoja
  • 2 kananmunaa
  • 3 dl pankomuruja
  • rypsiöljyä
lisäksi
  • keitettyä sushiriisiä
  • soijakastiketta
  • majoneesia
  • wasabia
  • lehtipersiljaa
Keitä sushiriisiä valmiiksi odottamaan. Sekoita majoneesiin wasabia makusi mukaan, ainakin sen verran, että hieman suuta kihelmöi. 

Ota esille kolme laakeaa astiaa riviin pöydälle. Laita ensimmäiseen vehnäjauhot, toiseen kananmunat kevyesti vatkattuna ja kolmanteen pankomurut. Kuumenna syvässä pannussa öljyä. 

Purista siskonmakkaramassaa kuoristaan vehnäjauhoastiaan, 3-4 palleroa/makkara. Pyörittele palat vuorotellen jauhoissa, kananmunassa ja pankomuruissa. Paista paneroidut pallerot öljyssä. 

Tarjoile fake bull balls, eli paneroidut siskonmakkarapallerot riisin, soijan ja wasabimajoneesin kanssa. Ruoka ei tarvitse mitään erityisiä lisämausteita, ei ainakaan lisää suolaa, sillä siskonmakkaroissa on suolaa tarpeeksi. 


Kohta alkaa jännä jalkapallo-ottelu, Hobitti on jo vauhdissa Viasatilla! Ei puhettakaan, että menisin nukkumaan ennen yövuoroa. 

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Myskikurpitsakeitto eikä sitten muuta


Tänä aamuna näin Hannan tehneen kurpitsakeittoa, muutenkin niitä on näkynyt blogaanien lautasilla ahkeraan. Miksipä ei, onhan kurpitsa niin hyvin syksyyn sopiva raaka-aine. Minä ostin eilen myskikurpitsan keittiön pöydälle nököttämään. Yleensä ostamani kurpitsat saavat keikkua pöydän kulmalla paljon pitempään, eilinen ostokseni päätyi jo tänään uuniin ja keitoksi. Tämänpäiväinen keittoni oli aivan yliyksinkertainen. Ainesluettelo on melkein yhtä lyhyt kuin osaamieni korttipelien luettelo (osaan vain paskahousua, valehtelupaskahousua ja seiskaa)

Myskikurpitsakeitto

  • myskikurpitsa
  • oliiviöljyä
  • suolaa ja pippuria
  • timjamia
  • chilihiutaleita
  • kookosmaitoa
Laitoin uunin kuumenemaan 200 asteeseen ja otin esille uunipellin. Huomioin, ettei meillä ole leivinpaperia. Niinpä laitoin pellille palan foliota, liekö se olisi ollut tarpeen, vähensi pesuhommaa kumminkin. 

Halkaisin kurpitsan pitkittän kannan kautta kahteen eri suureen osaan. Saako joku joskus jossain muka kurpitsan halkeamaan saman kokoisiin puolikkaisiin? En usko, että saa. Kaavin siemenet ja rihmat pois, enkä vieläkään alkanut niitä paahtaa, vaikka sain viimeksi neuvon tehdä niin. 



Luritin puolikkaille pikkuisen oliiviöljyä ja ripotin pinnalle suolaa, pippuria, timjamia ja chilihiutaleita. Paahdoin puolikkaita ensin 200 asteessa noin 45 minuuttia ja sammutin sitten uunin. Jätin puolikkaat uuniin päivän puuhien ajaksi. 

Kurpitsanpuolikkaat olivat jäähtyvässä uunissa lopulta kolmisen tuntia ja kun otin pellin uunista, oli kurpitsa ihanan pehmeää ja se tuoksui aivan mahtavalle. Se lähti isolla lusikalla kuorestaan aivan itsestään. Lusikoin kaikki pehmeän kurpitsan metallikulhoon ja avasin tölkin kookosmaitoa. 

Käytin menestyksekkäästi sauvasekoitinta niin, että kurpistamassasta tuli tasaista, paksua sosetta. Ohentelin sitä vähittäin kookosmaidolla, maistelin ja maustoin vielä lisää pippurilla. Kun keitto oli sopivan paksuista, kaadoin sen kattilaan. (en oikein tiedä, miksen tehnyt soseuttamista suoraan kattilassa, ehkä pelkäsin bamixin naarmuttavan uutta kattilaani, tuskin se sitä olisi tehnyt) Kuumensin keiton ja maistelin vielä varalta, että onhan tarpeeksi suolaa ja pippuria. Olihan sitä. 

Annoksen pinnalle laitoin pienet nokareet paksua kookosmaitoa (sitä melkein kiinteää osaa, jota purkissa on pinnalla) ja piirtelin kuvioita keiton pintaan. Lopuksi vielä ripottelin hieman kuivattua sipulia pinnalle. Ai että maistui syksyisenä loskapäivänä, jona en tosin ole nenääni ulos pistänyt. En tullut tutkineeksi onko tuossa kuivatussa sipulissa jotain eläinperäistä mukana, mutta ainakin ilman sitä keitto oli vegaanista. 

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Rapea punakaalisalaatti

Isänpäivän perhepäivällinen ilahdutti näin loman päättyessä. Matkalta paluun jälkeen oli mukava nähdä nuorisoa, vaihtaa kuulumisia ja syödä yhdessä. Tein uunilohta ja perunamuusia ja niiden kaveriksi rapeaa punakaalisalaattia. 

Nahattomiksi kolmioiksi leikatut lohipalat ennen uuniin menoa
Näin Portugalissa 24Kitchen-kanavalla jakson Jamie Oliverin ohjelmaa, jossa hän teki hauskan näköistä punakaalisalaattia, suitsait tietysti, olihan kyseessä 30 minuutin ateria. Minun oli tarkoitus tehdä salaattia jo Lagosin keittiössämme, mutta punakaalit olivat kaupoissa niin suuria, ettei ollut järkeä ostaa sellaista pari kiloista möllykkää. Nyt en löytänyt ohjetta enää, vaan kehittelin salaatin oman makuni mukaan. 

Punakaalisalaatti 

  • puolikas punakaali (noin 400 g)
  • 3 pientä suippoa punaista paprikaa
  • 2 tomaattia
  • puolikas kurkku
  • rasia minimozzarellapalloja
  • loraus säilykepunajuurien lientä
  • 1 sitruunan mehu
  • 1 tl hunajaa
  • 3 rkl oliiviöljyä
  • suolaa ja pippuria
  • ihan vähän jauhettua chiliä
  • puolikas melko pienestä vesimelonista
Leikkasin punakaalin puoliksi niin, että halkaisin sen kannan kautta. Säilöin toisen puolikkaan jääkaappiin odottamaan jotain muuta ruokalajia. Kuorin kaalin päällimmäisen lehden pois, se oli vähän nahistunut. Leikkasin viillon puolikkaaseen niin, että viilto ylsi melkein kantaan asti. Sitten leikkasin poikittain kaalin ohuiksi suikaleiksi. Olisin voinut yrittää leikata vieläkin ohuemmiksi suikaleiksi. Kokosin suikaleet kulhoon ja erottelin niitä käsin toisistaan. Samoin leikkasin paprikat suikaleiksi ja fileroin tomaatit ohuiksi paloiksi. Kurkun kiersin sellaisella hassulla leikkurilaitteella kiemuroiksi. En ollut aikaisemmin käyttänyt vekotinta. Se on kuin iso kynänteroitin ja kurkkua kierretään sen terää vasten ja lopputulos on pitkiä ohuita kiemuroita. Leikkasin ne lyhyemmiksi pätkiksi. Yhdistin kaikki kasvikset kulhossa ja sekoittelin. 

Sekoitin kupissa oliiviöljyn, hunajan ja sitruunamehun, maustoin kastikkeen suolalla, pippurilla ja jauhetulla chilillä, joku yrtti olisi voinut olla kiva lisä, vaikkapa korianteri. Kaadoin kastikkeen kulhoon kasvisten päälle ja sekoitin.

Värjäsin minimozzarellapallot punajuuriliemellä, näin idean Jotain Maukasta-instassa jokunen päivä sitten. Minimozzarellapallot eivät imaisseet niin hyvin väriä pintaansa kuin parempilaatuinen buffalopallo varmaan olisi tehnyt. Mutta hauskannäköisiä näistäkin palloista tuli. Näyttävät pikaisessa kännykkäkuvassa isoilta vadelmilta. 

Kaadoin salaatin pitkulaiselle vadille ja sommittelin päälle vielä värjätyt mozzarellapallot ja vadin reunoille kolmioksi leikatut vesimelonipalat. Tämä rapea salaatti oli etenkin omaan makuuni ja sehän on jo hyvin!

EDIT: lisäsin aineluetteloon ja ohjeeseen kastikkeen hunajan, se oli näköjään unohtunut kirjoitusvaiheessa. 

torstai 31. lokakuuta 2019

Aurinkoa ja rautalankakuuria


Tänä vuonna koko ajatusmaailmani matkustamisen suhteen on kokenut mullistuksen, jonka laajuutta en oikein edes vielä ymmärrä. Ehkä tämäkin on eräänlainen pitkittynyt rautalankakuuri. Muutos lähti liikkeelle jo kauan aikaa sitten. Noin 10 vuotta sitten aloin tuumia, että lentäminen ei ole sitten yhtään minun juttuni. En siis ole koskaan pitänyt lentämisestä, en edes silloin kun itse lensin lentolupakirjan ammattiopintojen alussa. En ole lentopelkoinen, en ollut edes silloin opetellessani lentämään, vaikka ehkä olisi ollut syytä. Siinä oppi lähinnä sen, ettei ymmärrä asiasta mitään enkä koskaan paneutunut lentämisen saloihin enempää, kunhan hoidin pois alta siihen aikaan pakollisen jutun. Matkustin kuitenkin lentäen aika paljon, niin työmatkoilla kuin vapaa-ajalla, lähelle ja kauas, monta kerta vuodessa sitä sen enempää miettimättä ja kyseenalaistamatta. 


Jossain vaiheessa alkoi sitten tuntua, että onpa tämä tympeää hommaa, juttelin tästä sisareni kanssa vastikään ja hän käytti asiasta termiä temppurata. Sellaista lennolle lähteminen nykyään on, ensin sitä säätää itse lippujen kanssa, sitten usein lentoyhtiö alkaa säätämisen ja silkasta lähtemisen ilosta nauttimisesta kykenemätön rauhoittuu vasta, kun on saanut itsensä turvatarkastetulle alueelle aivan liian aikaisin, koska ei nyt sitten taaskaan ollut jonoja minnekään. Mutta varuilta oltiin kuitenkin ajoissa. Mikään lento ei voi nykyään olla minulle mukavan lyhyt, aina se tuntuu liian pitkältä ja vähän päälle. Eikä sekään, että on jo portilla valmiina menemään koneeseen, takaa sitä, että tosiaan pääsee sinä päivänä perille. Jos itse pääseekin, voivat matkatavarat jäädä välille. 


Noin kymmenen vuotta sitten lensin vielä noin 4-5 kertaa vuodessa jonnekin, kauemmas tai lähemmäs, sitten alkoi (kiitos Ryanairin Pirkkalan toiminnan alasajamisen, siis oikeasti kiitos, eikä mikään käänteiskiitos minun kannaltani) lentämisen väheneminen 1-2 kertaan vuodessa. Vuosi 2016 oli kyllä tässä mielessä paha, olin vuorotteluvapaalla ja silloin reissasin vielä enemmän. Viime vuonna lensin vielä kaksi kertaa, tänä vuonna vain kerran, teen vain yhden edestakaisen lentomatkan. Ensi vuonna on tavoitteena olla lentämättä lainkaan.

Nyt olisi oivallinen tilaisuus väittää, että lentämisen vähentäminen henkilökohtaisella tasolla johtuu nimenomaan ympäristösyistä, mutta rehellisyyden nimissä se on bonusta ja pääsyy on se, etten vain tosiaan pidä lentämisestä tapahtumana ja toisekseen en enää pidä siitä, että olen yhtäkkiä, muutamassa tunnissa tuhansien kilometrien päässä kotoa. Paluumatka on tapahtumana yhtä ankea, mutta alan nykyisin kaivata kotiin nopeammin ainakin näiltä lentäen tehdyiltä matkoilta. Olen joskus sanonut, etten ole vielä eläissäni ollut tylsistynyt, mutta alkaa tuntua siltä, että ehkä olenkin, eikä se tapahdu koskaan kotona, vaan nimenomaan poissa sieltä.

Lensimme tällä kertaa Finnairilla ja kokeilimme miltä tuntuisi olla loungessa,
sehän tuntui kivalta,
siellä luettavatkin olivat astetta fiinimpiä.
Kaikesta jaarittelusta huolimatta olemme nyt täällä Portugalissa. Lentämisen lisäksi olemme siis ajelleet autolla, tosin ihan pienellä bensamoottorisella Opelilla, kutsumme sitä Ooppel Sorsaksi, jossa on katto matalalla ja seinät kapealla, kuten muistaakseni Aliavaltiosihteerissä sanottiin. Matkatavaramme mahtuvat siihen sentilleen ja moottori on selviytynyt melkein kaikista mäistä kunnialla, vain Porton lähellä pitkät nousut olivat sille liikaa, vauhti hiipui.


Matkan alussa olimme Portossa kolme yötä, laitoimme Sorsan parkkitaloon hotellin lähelle ja siirryimme jalkapelillä liikkumiseen. Porto onkin mahtava kaupunki kävellä, kuljeskelimme mäkisiä katuja ylös ja alas, poikkesimme kahville ja natalle, vierailimme portviinitaloissa, emme käyneet syömässä Michelin-tähtiravintolassa, vaikka sellaistakin olimme etukäteen tuumineet. Siinäkin asiassa ajatusmaailma on muuttunut, ei enää niin fiinejä paikkoja, ei niin kallista. 





Eräänä iltana söimme hauskoja tapaksia, se oli kiva paikka eikä maksanut maltaita, tosin viini maksoi puolet laskusta. Tarjoilija oli viittä vaille liian vitsikäs. Minulla on selkeä tosikkovaihe menossa, se on käynyt ilmi muutenkin. Pahoittelen. 


Portviiniin tutustuimme kolmen talon verran. Ensimmäiseksi illaksi olimme oikein bookanneet kierroksen etukäteen, siihen liittyi maistelu ja vieläpä fado-esitys. Emme olleet koskaan aikaisemmin kuulleet livenä fadoa ja ajattelin, että nytpä olisi oiva tilaisuus todeta olisiko se meidän juttumme. Kun tilaisuus läheni, aloin pelätä että olisimme kahdestaan kyseisellä kierroksella, kuten joskus on käynyt opastetulla viinikierroksella. Mutta mitä vielä, illan viimeinen englanninkielinen kierros Calem-viinitalossa oli hyvin suosittu, meitä oli varmaan melkein 30 ulkomaanpelleä. 



Kierros ei ollut kovin kaksinen, opas oli hieman liian humoristinen, eikä ollut aivan kristallinkirkasta mitkä anekdootit olivat totta ja mitkä vitsejä. Kierroksen päätteeksi saimme eteemme kaksi tilkkaa portviiniä ja luvatun fado-esityksen. Aluksi kaksi kitaristia luritteli kauniin kipaleen, sitten nuori nainen lauloi kitaroiden säestyksellä muutaman laulun oikein sievästi. Sen jälkeen eteemme saapui hieman varttuneempi herra, joka pääsi jo paatoksessa hieman korkeammalle tasolle. Olen lähes varma, että hänkin oli aivan pätevä fadon esittäjä. Lopuksi saimme nauttia muutamasta duetosta, joiden aikana meitä jo yllytettiin jopa taputtamaan, saatoinpa minäkin läpsäyttää muutaman kerran. 


En tiedä varmaksi, oliko fadon tarkoitus olla noin hauskan kuuloista, vai menikö esitys campin puolelle, luulin sen olevan surumielisempää. Mutta missään tapauksessa esitys ei ollut kiusallinen eikä liian pitkä, se loppui ennen kuin maisteluannoksemme. Calemin portviinitalosta jäi siis ihan hyvä mielikuva, eikä sen sijaintia voi moittia. Se on heti ekana tyrkyllä, kun ylittää sillan joen etelärannalle, jossa viinitalot ovat vierivieressä. 



Toisena päivänä kävimme Offleyllä. Siellä oli heti päiväpaussin jälkeen saatavilla englanninkielinen kierros. Opas ei ollut oman elämänsä stand up-koomikko, vaan asiallinen nuori mies, saatoin vaivatta uskoa, mitä hän kertoi. Offeyllä ei ollut niin hienoa kauppaa kuin monissa muissa taloissa on ollut, mutta maistelutila oli ihan kiva ja saimme positiivisen kuvan tästäkin viinitalosta. Offley sijaitsee hieman ylämäessä joen varresta, muttei vielä hikisen matkan päässä. 




Viimeisenä tutustuimme Taylor'sin portviinitaloon, sinne pitikin jo kiivetä aikamoinen ylämäki, onneksi ei ollut helle. Kuningatar Elisabetkin tykkää Taylor'sin portviinistä, ilmeisesti enemmän kuin minä. Tässä viinitalossa opastus olikin omatoimista, saimme käteemme kapulat, joista sai näpelöityä sopivankielisen selostuksen ja melkeinpä pysyimme tahdissa kävelykierroksella tynnyreitten välissä. Ei ollut siis ajastettuja kierroksia, vaan asiakkaat pääsivät omaan tahtiin kierrokselle niin pitkäksi aikaa kuin halusivat. Oikein kiva introvertille. Portviinin valmistamisen kiemurat alkavat olla jo melkoista pässinlihaa, olemmehan kuulleet nämä loitsut nyt 8 kertaa, mutta joka kerta jotain uutta tarttuu mukaan, tosin se haihtuukin päästä pian, kuten maisteluannoskin. Taylor'silla maistoimme kolmea viiniä omatoimikierroksemme jälkeen ja tämä viinit tekivät pienimmän vaikutuksen, Ellu-efektistä huolimatta. 





Viinien lisäksi tutustuimme Portossa kaikkialla läsnäolevaan katutaiteeseen. Siellä pää pyörii koko ajan, on niin paljon nähtävää. Minä olen erityisen ihastunut portolaisen taiteilija Nuno Costahin töihin. Hän on myös tatuointitaiteilija, mutta siihen puoleen en aio tutustua, minulle riittävät nuo hauskat työt, joita joka puolella Portugalia ja monessa muussakin maassa on nähtävillä. Monet hänen töistään ovat vain pieniä paperille painettuja hahmoja, jotka on liimattu hylättyjen rakennusten oviin, ja seiniin tai sitten ne ovat suuria värikkäitä suoraan seiniin maalattuja eläinhahmoja tai muita hauskuuksia. Hänen tyylinsä oppii nopeasti tunnistamaan. Katutaiteessa on hauskaa se, ettei se ole staattista, ensi vuonna (tai huomenna) työ voi olla kadonnut. Talo on purettu, ovi vaihdettu, pinta maalattu tai uusi työ liimattu päälle, eikä se haittaa mitään. 
Ainakin nämä Costahin työt ehdimme bongata muutamassa Porto-päivässä.


Tämä jänis on näkynyt usein Portossa käyneiden instakuvissa
Porto ei tullut millään muotoa katsotuksi, sinne voi mennä oikein hyvin uudelleen. Katsastimme sillä silmällä missä siellä voi matkailuautolla liikkua, ei tosiaankaan missään keskustassa, mutta jokivarressa näkyi alueita, joilla auton voi paikoittaa. Myös caminolla olevaa väkeä ja caminonuolia näkyi paljon, se aiheutti melkoisen caminokaipuun taas. 




Ensimmäisen reissuviikon lopulla menimme aiemmilta matkoilta tuttuun Praia da Barraan, ihanaan merenrantakaupunkiin, joka ei ole mitenkään leimallisesti turistien suosima, vaan enemmänkin portugalilaisten oma lomakaupunki. Siellä on jotenkin kaikki niin kohdallaan. Kävelimme kauniissa säässä merenrannan puisia kävelyteitä ja aallonmurtajalla, istahdimme täydelliseen rantabaariin, hengitimme meri-ilmaa ja olimme hyvin lähellä täydellistä olotilaa, mikäli se on mahdollista saavuttaa. 


Tällä kertaa olimme tutussa hotellissa asunnon sijaan. Viimeinkin Antti pääsi kiipeämään majakkaan katsomaan maisemia, ovet olivat auki tiettynä viikonpäivänä tiettynä kellonaikana noin vartin ja juuri silloin hän osui kohdalle. Minä en tuntenut vetoa ajatukseen kiivetä 270 rappusta, laiskuri kun olen luonteeltani. 



Iltasella menimme tuttuun paikkaan syömään lystikästä sushia, josta saattaisi joutua Japanissa vankilaan. Yhä tämä wanna be-elokuvatähti ja jättipersoona tekee ruokaa pikkuisessa ravintolassaan. Aina hän sanoo, että eilen talo oli ihan täynnä, mutta juuri tänään on vähän hiljaisempaa. Niin aina. Mutta kiva, että saimme taas syödä todella hyvää ruokaa. 

Olemme olleet aina Praia da Barrassa enemmän tai vähemmän sesonkien ulkopuolella, sen enempää kuin uimalan BAR kuin naapurihotellin Discotecakaan eivät olleet tälläkään kertaa sen näköisiä, että olisivat auki ihan pian. 



Viime viikonloppuna ajelimme pohjoisesta Lissabonin tasalle Cascaisiin. Siellä piipahdimme lyhyesti viime vuonna ja nyt ajattelimme katsastaa sitä tarkemmin. Matkalla kävimme uudelleen hämmästyttävässä Buddha Eden-paikassa, joka oli mielenkiintoinen nytkin. Tällä kertaa possujunat olivat vielä käytössä ja ajelimme sellaisella ensin puistoalueen uloimpaan nurkkaan ja kävelimme sitten verkkaan takaisin päin kaikenlaista taidetta katsellen. 




Cascais on vain lyhyen junamatkan päässä Lissabonista ja aivan Estorilin naapurissa. Olemme ymmärtäneet, että se on suosittua lomailualuetta niin lissabonilaisten kuin ulkomaalaistenkin mielestä. Nytkin siellä tuntui olevan paljon turisteja. Meillä oli kaksi yötä asunto, jossa oli oikein kiva asustella, keittiö oli melko hyvin varusteltu ja meillä oli jopa kolme parveketta. Meidät otti vastaan ystävällinen tyylikäs rouva, joka lupasi laittaa meille paljon suosituksia erilaisista mielenkiinnon kohteista whatsappin kautta, mutta onneksi hän ei tehnyt niin, osaamme itsekin etsiä mikä meitä kiinnostaa. Luvattu merinäköalakin oli kuin olikin. 

Siellä se meri on, ihan varmasti on.


Kävimme naapuriravintolassa syömässä ensimmäisen iltana, se oli paikallisten suosima lähiravintola ja söimme oikein kelpoista paellaa. Saimme tähteet mukaamme, sillä tulimme ilmeisesti nyökänneeksi sopivassa kohdin, kun meiltä sitä kysyttiin portugaliksi. Osaan muuten nyt tunnistaa joitakin lukuja luvuiksi puheesta, mutten vielä tiedä, mikä numeroita ne ovat. Lähes kätevää siis.  




Toisena iltana teimme itse ruokaa, tai miten sen nyt ottaa. Ostimme lähikaupasta valmiita tortellineja ja muutaman ison katkaravun ja tein tomaateista, kesäkurresta, sipulista ja viinistä pikkuisen kastikkeen. Oli muuten aika hyviä tortellineja valmistuotteiksi. 


Aamiaiset laitoimme myös itse, leipomoon oli parin minuutin matka hakemaan tuoreet leivät. Maito minun piti lämmittää aamukahvia varten vesihauteessa, sillä muistaakseni ei ole kovin hyvä idea kuumentaa maitoa kuluneessa alumiinikattilassa, tai ainakaan ei ole kiva tiskata sitä.



Asuntomme oli suuren kerrostaloalueen keskellä ja talojen välissä oli laaja autoista vapaa piha-alue. Se oli aika karu, ei mitään penkkejä istuskeluun eikä puita tai muita kasveja kaunisteena, vain kivetty sisäpiha. Mutta koiria oli, niitä oli paljon. Aloimme jo uskoa, että asuntojen mukana on tullut koira tai kaksi, tai on velvoitettu pitämään koiraa, mikäli aikoo asua vakituiseen tuossa paikassa. Joka kerta, kun astuimme alaovesta pihalle, näimme ainakin yhden koiran ulkoilutettavan, useimmiten monta. Matkalla leipomosta asunnolle oli hieno kampaamo, jossa minä olisin voinut saada näyttävän kampauksen. Ajattelimme, että vieressä on herrain parturi, mutta tarkemmin katsottuna se olikin koirien salonki, siellä oli sisällä häkeissä asiakkaita odottamassa, emme nähneet yhdenkään tulevan ulos käsittelyn jälkeen, joten emme osaa sanoa, että oliko se hyvä paikka. 


Lähdimme Cascaisista sillä mielin, ettei paikka tehnyt mitään vaikutusta, ettei sinne tarvitse palata. Seuraavasta kadunkulmasta mielemme muuttui, sillä Garmin opasti meidät sellaiselle alueelle, jossa oli upeita muraaleja. Näimme ensin yhden, sitten toisen ja kolmannen ja lopulta meidän piti pysäköidä auto moneen kertaan ja kiertää taloja hyvä tovi. Alue ei ollut kovinkaan vauraalta vaikuttavaa, mutta sunnuntaiaamuna siellä oli ihan turvallinen olo kierrellä ja toivotella pyykkejä ripustaville rouville ja rappusia lakaiseville herroille bom dia. Kuvat ovat osa muutama vuosi sitten ollutta suurta taideprojektia. Rullaa äkkiä alemmas, jos muraalit eivät kiinnosta sinua. 















Tuona sunnuntaina tulimme sitten tänne Lagosiin, jossa olemme olleet monta kertaa. Nyt meillä on asunto eri puolelta kaupunkia kuin aikaisemmin. En ollut muistanut tarkastella alueen topografiaa riittävästi majoitusta varatessani ja alueen nimi, Marina Park ei myöskään paljastanut, että tämä sijaitsee melkoisen mäen harjalla, eikä missään satamassa. Mutta ei se mitään, täältä on noin kilometrin matka keskustaan ja vain yksi lyhyt kipakka lasku mennessä ja nousu palatessa, ei pitkää parin kolmen kilsan mäkeä, kuten edellisillä kerroilla. 

Asunnolla ei ollut  ketään vastassa, kuten aiemmilla kerroilla on ollut, eikä majoittaja vastannut mitään alustaviin viesteihini. Olin saanut vain puhelinnumeron, johon soittaa, kun olisimme perillä. Ja siitähän puheluninhoaja tykkää. Soitin kuitenkin reippaasti kuten oli käsketty. Aikamoisen paksulla aksentilla puhuva mies sai sitten selitettyä miten pääsisimme asuntoon. Ulko-oven vieressä oli huomaamaton kaappi, ikäänkuin sähkö- tai vesimittarikaappi ja jotain mittareita siellä taisi ollakin. Siellä oli myös pieni numerolukolla varustettu lokero, josta saimme asunnon avaimen, kunhan mies sai sanottua numerot oikein. En tiedä testasiko hän minua vai itseään luetellessaan numerot muutamana kertaan ihan eri tavalla. Lopulta lukko kuitenkin aukeni ja saimme avaimen ja pääsimme sisälle. Sitten minulle selitettiin muutamia muita juttuja, wifi-koodin paikka ja jotain mistä en saanut kyllä muuta selkoa kuin, että eteisessä on red furniture ja niin siellä onkin. Ikeasta peräisin, punainen peltikaappi. Mitään henkilötietoja passeista ei vaadittu, kuten ihan kaikkialla muualla on ollut, eikä kaupunkiverosta ollut puhetta, ehkäpä se oli jo hinnassa mukana. 


Asunto on kaksio, jossa olohuone ja keittiö ovat yhdistettynä, suuri parveke antaa pohjoiseen. Täällä on ilmastointikin, mikä on varmaan kesällä kiva, muttei nyt tarpeen. Keittiö on auttava, mutta jestas noita paistinpannuja, miten voi olla noin kauheita? Kelvollinen määrä ruoantekovälineitä on muutoin, ei voi valittaa, isohko jääkaappi ja pakastin, pesukonekin, muttei tiskikonetta. Onneksi aloimme heti pestä pyykkiä, sillä pyykkien kuivuminen otti kolme vuorokautta. On todella kostea ilma tähän aikaan vuodesta, tanssitimme pyykkitelinettä parvekkeelle ja sisälle sen mukaan, missä voisi parhaiten päästä kosteudesta eroon.  


Aluksi tuntui, että en jaksakaan olla täällä Lagosissa enää. Ettei se tunnukaan enää kivalta paikalta. Että on liikaa turisteja (mikä on toiselta turistilta todella ärsyttävästi valitettu, tiedän), ettei tee mieli syödä missään ravintolassa ja mikä hirveintä, jollei suorastaan katastrofaalista, netti ei toiminut. Meillä oli kyllä oikein hyvä wifi, mutta ei internet-yhteyttä. Kiva. Samaan aikaan Telian liittymissä oli joku katkos, roaming-juttu aivan monen maan laajuisesti, joten edes puhelimemme eivät toimineet noin puolen vuorokauden ajan. Ja juuri sinä aikana kotoa oli tavoiteltu. Onneksi kyse oli vain hiirestä talossa, eikä sen pahemmasta. 

Antti kyllä korjasi internetin, koska hän on niin taitava. Hän istui lattialla modeemilootan äärellä illan ja paineli nappuloita sikin sokin ja yhtäkkiä yhteydet alkoivat toimia, eikä nopeuttakaan voi valittaa. Myöhään yöllä alkoivat puhelinliittymämmekin toimia taas. Niinpä olen saattanut olla täällä Lagosissa jo monta päivää. Onneksi vaikeudet ovat voitetut ja elämä taas maistuu. 


Kävimme yhtenä päivänä Faron kaupungissa katsomassa olisiko se kiva paikka, ei ollut. Kahvi oli hyvää ja parkkialueen vahti ojensi parkkilipun tikun nokkaan viritettyyn pyykkipoikaan nipistettynä. Se oli metkaa. Pysäköinti maksoi 60 senttiä, siitä voi päätellä, ettemme viipyneet kauan, eikä pysäköinti ollut kallista. Katutaidetta ei ollut. Emmekä näköjään nähneet siellä paljon mitään muutakaan kiinnostavaa. Olisin mielessäni väärässä.



Poikkesimme katsomaan Estoin palatsia, se on nykyään ainakin osittain hotellina, me katsoimme sitä mōis-tyyliin aitojen takaa oliivipuiden seasta.  




Milreun raunioilla kävimme myös, siellä oli hienoja kala-aiheisia mosaiikkeja nähtävillä kolmen euron hintaan. 



Kävimme myös IKEAssa, koska emme olleet koskaan käyneet portugalilaisessa IKEAssa. Sitä paitsi tarvitsimme taas lasinalusia. Kaikenlaiset kylmät juomat saavat lasit itkemään pöydälle lammikon vettä ja lasinaluset olisivat kivoja, muttei niitä löydä mistään kaupoista, paitsi 8 euron hintaan keraamisina kauhistuksina, joissa lukee koukeroisesti Portugal. IKEA pystyi auttamaan. Kävimme myös lounaalla, ettekä mitenkään voi arvata mitä söimme. No, lihapullia tietysti. Ravintolassa oli omat tiskit paikallisille ruoka-annoksille ja oma linjastonsa lihapullille. Muilla tiskeillä työntekijät pureksivat kynsiään tylsistyneinä, mutta lihapullalinjastolla oli pitkä kiemurainen jono ja lihapullien jakelija teki töitä hiki hatussa, hän joutui pyytämään anteeksi, sillä hänen oli otettava virkistävä vesihuikka aherrruksensa lomassa. Olisi nyt joku tullut auttamaan häntä! Lihapullat maistuivat ihan oikeille, samoin puolukkahillo. 


Eilen kävimme Euroopan lounaiskärjessä, jossa olemme aikaisemminkin käyneet katsomassa majakkaa ja komeita surffausrantoja siltä varalta, että tässä alkaisimme harrastaa lainelautailua. Tällä kertaa toiveissamme oli huono sää, eli tymä, suomeksi sankka sumu. Sellaista oli nähtävillä toissa-aamuna, mutta olimme sen verran hitaita, ettemme ehtineet liikkeelle ennen kuin sumu oli hälvennyt. Eilen olimme ripeitä ja ajelimme kohti luoteiskärkeä jo ennen yhdeksää. Aluksi näytti, ettei sumua olisi, mutta kyllä se sieltä löi tuulilasiin sopivasti ennen kuin saavuimme maan ääreen. Ehkä turistibussien asiakkaat eivät pitäneet siitä, etteivät nähneet mitään, mutta meille sää oli mitä parhain. Sumu tai pilvi nousi pystysuoraa rantakalliota pitkin kasvoillemme, tuuli oli lämmin ja melkein pystyi kauhomaan sumua käsiinsä. Majakka pilkisti välillä sumun seasta ja välillä se peittyi kokonaan. Täydellistä. 






Tsekkasimme Sagresin skeittipuiston Costahin, se oli tallella. Vieressä oli soma pieni kirjasto, jonka ovessa oli ohje, hyllyistä voi ottaa kirjan luettavaksi ja sen voi palauttaa. Sinne voi jättää kirjan tai sieltä voi ottaa kirjan omakseen. Sympaattista. 





Emme ole vielä olleet syömässä missään ravintolassa Lagosissa, yhtenä iltana teimme kanasalaatin, ostimme salaattipussin ja grillatun kanan Inter Marchesta. Mukana oli söpöjä babykiivejä ja minimozzarellapalloja. 


Babykiivit ovat jänskiä, emme ole aikaisemmin syöneet niitä, ne ovat kuin rypäleitä rakenteeltaan, kuoren voi syödä, maku on oikein makea kiivimäinen.


Eilen teimme samanlaisen salaatin pussin lopusta ja sen kanssa meillä oli ohuita lohiviipaleita, jotka paistoin vähiten kauhealla paistinpannulla. 


Ruokakaupoista olemme ehtineet käydä Continentessa, Inter Marchessa, Lidlissä ja Pingo Docessa. Kaikki ovat hyviä kauppaketjuja. Pingo Docen puolen euron ruokalehti on paras tällä reissulla ostoskoriin poimimamme, Lidlissä ei ole nyt lehteä ollut. Ehkä huomisesta alkaen on, kun marraskuu alkaa. 


Lidlien pihoilla on suurikokoisia parkkipaikkoja erityisesti matkailuajoneuvoille varattuna ja jossain paikassa oli vettäkin säiliöön ostettavaksi. Pingo Docen hedelmäosastot ovat vailla vertaa ja Inter Marchessa on valmisruokatiskejä, joista voi ostaa vaikka mitä ruokaa, jollei innosta kokata, tai puolivalmista, kuten me olemme tehneet. Ruoan hinta kaupoissa ei tunnut mitenkään korkealta, muttei ravintolassakaan syöminen ole kovin kallista, jollei puhuta mistään tähtipaikoista. Polttoaine maksaa saman verran kuin Suomessa. 



Nyt meillä on vielä jäljellä muutama päivä reissua. Meidän piti olla maanantaihin asti täällä Lagosissa, mutta luultavasti livistämme jo sunnuntaina ja menemme sittenkin Evoraan, jokaisen Portugalin matkamme aloituskaupunkiin. Se on niin kiva paikka, että sinne tekee mieli tälläkin kertaa päästä. Matkan lopussa olemme vielä muutaman päivän Lissabonissa, viemme auton pois lentokentällä olevaan vuokraamoon ja olemme viimeiset päivät jalkapelissä. Voi olla, että käymme Time Out Marketissa syömässä, kuka tietää. Ehkä Nanna taas muistuttaa mikä se olikaan se merenelävä-ravintola, jossa saa jälkkäriksi lihavoileivän? Jospa viimein pääsisimme sitäkin kokeilemaan. 
Nämä TONAn työt ovat myös suosikkejani,
nämä portugalilaiset katutaiteilijat eivät ole turhanylpeitä taiteilijoita,
he kiittävät instakuvista ja juttelevat tämmöiselle ulkomaanpellellekin. 
Kuten alussa kerroin, en enää oikein perusta lentäen tehdyistä matkoista, joilla singahdetaan nopeasti kauas ja riuhtaistaan itsensä äkkinäisesti takaisin. Mieluummin matkaisin hitaammin ja ehkä lähempänä, tai sitten minun ei tarvitse koko ajan olla menossa minnekään. Niinpä voi olla, että tämä on viimeinen campareissu, jolle olen lentänyt. Ehkä tulevat campareissut ovat kaikki hitaampia siirtymisiä omalla matkakodilla. Ainakin toivon niin.

EDIT: Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain.