sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Vastakarvaan Pärnusta Tarttoon, kartanokierroksen osa 2


Tähän mennessä kun olemme samalla Viron retkellä käyneet sekä Tarttossa että Pärnussa, olemme menneet ensin Tarttoon ja sitten Pärnuun. Se on vain ollut sen oikea suunta. Miten niin muka? Ehkä siksi, että ensimmäisellä kerralla teimme niin ja siitä muodostui se oikea suunta. Tai ehkä vain siksi, että ylipäätään tulen ajatelleeksi tämmöisiä asioita ja jään niiden vangiksi. Tällä kuudennella talvisella Viron matkalla rikoimme kuitenkin rajoja monella tapaa. 

Ensinnäkin päätimme mennä vastakarvaan, eli Pärnusta Tarttoon ja toiseksi emme menneet Pärnussa Rannahotelliin, vaikka kaipailin kyllä hieman sitä Hermionen vekotinta, jolla voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Myönnän kyllä, että nämä meidän "tehdään nyt kerrankin vähän eritavoin"-rohkaistumisemme eivät ole aivan valtavia, mutta ottakaa huomioon, että olemme melkoisia urautujia. Aina kun teemme jotain edes ihan pikkuisen uudella tapaa, se on suuri henkinen voitto  tuttuuden tunteen maksimoinnista. (kehun meidät itse, niin tulee kerralla sopivat kehut)

Talvisen Viron matkan ja kartanokierroksen ensimmäisestä päivästä voi lukea suurta lukukestävyyttä vaativasta postauksesta tämän linkin takaa ja majoittumisesta muualle kuin Rannahotelliin ja syömisestä tutussa ravintolassa taas täältä

Nyt matka jatkuu, minulla on koko sunnuntaipäivä tämän postauksen kirjoittamiseen ja siihen se todennäköisesti meneekin. Erittäin sekavia muistiinpanojani räknätessäni edessä on ilmeisesti 16 kartanon kierros ennen Tarttoon saapumista. Hassua muuten miten matkan varrella muistiinpanoja tehdessäni olen mielestäni täysin looginen ja kuvailen hyvin kartanoita. En siinä vaiheessa koskaan usko, että postauksen kirjoittamisvaiheessa en meinaa millään päästä selville mikä lappusten järjestys on. Ensimmäisessä yleensä lukee kyllä päivämäärä ja numero 1, mutta sen jälkeen ne ovat aivan sekamelskaa. Eikä sekään helpota, että yleensä kartanoita näyttäisi olevan kuvailujeni perusteella kahta päätyyppiä; todella hienoja ja ränsistyneitä ja toisaalta puleerattuja ja vähän tylsiä. Onneksi kuvat ovat oikeassa järjestyksessä koneella ja puhelimessa, niiden avulla pääsen taas kerran kartalle.
Nyt päätän, että seuraavaksi kerraksi askaroin (vaikka jo sana excel saa aikaan kylmää hikeä, vertaa sanan Exel aiheuttamaan kuumaan hikeen) jonkunlaisen taulukon, johon tulee pakosta päivämäärä, vaikka etukäteen rustaten, kartanon nimi, jonkunlainen paikkatieto ja kuvailulle enemmän kuin puolen rivin tila. Saatan kysyä Jukalta excel-vinkkejä, hän saattaisi voida neuvoa Exel-asioissakin.

Toisen kartanopäivän sää ei ollut yhtä kaunis, kuin ensimmäisen. Siinä mielessä se oli hyvä, ettei tähän aikaan vuodesta matalalta paistava aurinko häikäissyt liikenteessä ja valokin oli hyvän tasaista ja varjotonta. Lähdimme ajamaan, kun kerran rajoja rikoimme, uutta reittiä Vörtsjärven eteläpuolta, jolloin Viljandi jäi tältä reitiltämme sivuun, vaikka olimmekin ajatelleet käydä siellä joskus uudelleen. Kesä voisi olla sille enemmän edukseen. 

Ajettuamme vasta reilun puoli tuntia kaupungista kaakkoon osui silmiimme tien oikealla puolella suuri valkoinen rakennus. Se näytti aivan kartanolta, joten käännyimme takaisin ja pysähdyimme ottamaan siitä kuvan. Rakennuksessa toimii ehkä kauppa ja kahvila kesäisin, mutta vaikka kuinka tutkin ja etsin, en löytänyt siitä mitään muuta tietoa. Se jää toistaiseksi mysteerikartanoksi numero 3 mikäli on kartano lainkaan. Olemme ennenkin haksahtaneet luulemaan 1950-luvun Stalinin ajan taloja kartanoiksi. Katon malli olisi kyllä lupaava.


Allikukivi mõis (Pärnumaa) on sitten toinen vähän mystinen juttu. Pitkällisen etsinnän jälkeen löysin sen verran tietoa, että vuonna 1858 saksalainen herra, jolla on niin vaikuttava nimi kuin Carl Friedrich Albert Zoepffel perusti kangastehtaan Allikukiven kylään ja pitihän tehtailijalla olla kortteeri. Tämän tähden hän rakennutti 1860-luvulla punatiilisen kartanon. Minulle jäi tästä kartanosta hieman epävarma olo, että ymmärsinkö nyt oikein vai en, sillä jossain toisaalla puhuttiin paikasta Voltvetin kartanoon kuuluvaksi. Ainakin sen verran käsitin, että vuonna 1935 Allikukivi siirtyi Voltvetin kunnan omistukseen ja siellä toimi koulu vuoteen 2012 asti. Nykyään siellä toimii marja- ja hedelmäviinialan yrittäjä ja siellä järjestetään mm. konsertteja. Harvasta kartanosta on ollut näin vaikea löytää tietoja. 


Voltveti (Tihemetsä, Tignitz) Pärnumaa oli päivän kolmas kohde. Mysteerit tässä kirjoittamisessa ja tiedon etsinnässä vain jatkuivat. Aluksi näytti siltä, että nyt olen selvillä vesillä, tiedän missä mennään, mutta hetken perästä olin entistä enemmän sekaisin. Aloitin katsomalla mitä kartanoportaali sanoo paikasta. Sen mukaan myöhäisklassiseen tyyliin 1830-luvulla rakennettu talo on myöhemmin kouluna toimiessaan korotettu kolmekerroksiseksi. Tästä on todisteena kuva, jonka nyt luvatta nappaan tähän. Tämä ei siis ole meidän ottamamme kuva, mutta näyttää äkkiseltään siltä talolta, jonka näimme. Kieltämättä siinä näyttäisi olevan kolme kerrosta ja vielä kellarikerroksessakin on ikkunarivi. Kuvaan liittyy vuosiluku 2001 ja löysin saman kuvan muualtakin, muunmuassa Ivar Sakkin Estonian Manors-kirjasta, joka on vuodelta 2004 ja on toiminut luotettavana, joskin osin hieman vanhentuneena käsikirjanamme tien päällä. 



Seuraava kuva on sitten vanha kuva (jonka taas luvatta laitan tähän) noin vuodelta 1900 ja siinä kerroksia on kaksi, kuten portaalin tekstissäkin kerrotaan alunperin olleen. Pylväikkö on erilainen, se on tavallaan umpinainen, kuistimainen. 



Nyt kun me kävimme paikan päällä, julkisivu näytti tältä, kuten alla olevassa Antin ottamassa. Oikealla pilkottavassa uudemmassa osassa on kyllä kolme kerrosta, mutta ei tässä päärakennuksessa. Mää ihmettele oikke kauhiast tämmöstä ja ole niinkun klavul päähä lyöty. Kuisti on umpinainen kuten vanhassa kuvassa. Portaikon molemmin puolin näkyvät harmaat puulaatikot sisältävät varmaan ne kultaiset leijonat, nyt talvelta suojassa. Sitä en ihmettele, että ylemmässä luvatta lainaamassani kuvassa näkyy etureunassa puita, niitä nyt hakataan ja kasvatetaan uusia, mutta on vaikea uskoa, että alunperin kaksikerroksista taloa olisi viime vuosisadalla laajennettu kolmikerroksiseksi ja uudelleen madallettu alkuperäiseen muotoon, kun se kuitenkaan edes ei ole yksityisomistuksessa (jolloin varoja voisi olla paremmin).  Mutta jos näin on, niin sitten on. Mietin sitäkin, että olisiko kyseessä toisen puolen kuva, mutta ei talo voi olla tasamaan tontilla toiselta puolelta kolmikerroksinen ja toiselta kaksikerroksinen, eikä näin ole ilmakuvankaan mukaan, vaan takapuolella on pitkä mustakattoinen lisäpahka. 



Ihmettelin asiaa aikani ja kysyin sitten tietäisivätkö Facebookin Estonian Manors-ryhmän ihmiset asiasta ja sieltä sain kuulla, että tosiaan talo on palautettu alkuperäistä lähellä olevaan asuun joitakin vuosia sitten, vaikken itse onnistunutkaan löytämään tietoa siitä. Sain useita linkkejä lehtiuutisiin Voltvetin korjaustöistä. Minulle vastattiin hyvin ystävällisesti ja ennen kaikkea nopeasti. Mystery solved! Von Strykin suvusta, joka mainittiin yhtenä kartanon omistaneena sukuna, en löytänyt tietoa, tosin johan tässä tuli käytettyä kolmatta tuntia aikaa tähän yhteen kartanoon.


Seuraava kohde oli nimeltään Abja (Abia, Pärnumaa/Viljandimaa?). Garmin opasti paikalle loppumatkasta päätieltä hieman kapeaksi käyvää tietä ja toivoin, ettei kiemurtelevan joenuoman jontkassa käyvä tie olisi kovin luminen. Pääsimme hyvin kartanon portin pieleen, aita oli sopivasti kumollaan portin vierestä ja pihaan vei ainakin yhdet jalanjäljet lumessa, joten niitä mekin seurasimme. Kartano sijaitsee Kuustlen varrella.





Nykyään Abja on yksityisomistuksessa ja jotain nykypäivän merkkejä siellä näkyi, vartiointiliikkeen tarroja ikkunoissa ja astioita ikkunalaudoilla. Vuonna 2017 se on ollut myynnissä 199 000 eurolla.



Alunperin Abja rakennettiin 1700-luvun lopulla, mutta sitä on muutettu ja uudistettu seuraavilla vuosisadoilla moneen kertaan. Rakennuksen toinen pää on kauniin kaareva. Kiersimme talon joen puolelta ja siellä oli vielä portaikon jämää nähtävillä.



Abjan viimeisin omistajasuku ennen 1919 maareformia oli von Stackelbergin suku, jolla oli useita kartanoita ympäri Baltiaa, tänäkin päivänä Tallinnassa on suvun nimeä kantava von Stackelberg-hotelli. Abjasta luopumaan joutunut von Stackelberg oli etunimeltään Charles Adam Eduard Baron ja hän näytti minusta aika sympaattiselta mieheltä, mutta en voi mennä vannomaan, oliko vai ei. Hän kuoli vuonna 1928 Latviassa, mutten saanut selkoa minkälaisissa olosuhteissa. Hänen poikansa eli vuoteen 1948, hänen kuolinpaikkansa oli Berliini. Arvatenkaan heidän kuvansa eivät ole kotialbumistani. Stackelbergien lähdettyä Abjasta ja ehkä koko Baltiasta, Abjassa toimivat vuosien saatossa ainakin koulu, lastenkoti ja rajavartiosto.

isä ja lippalakki
poika ja lippalakki
Abjan jälkeen suunnistimme katsomaan Pollin (Pollenhof, Pärnumaa) kartanoa. Sen omistajiin kuuluivat aiemmin mainitut von Strykit. Alkuperäinen Polli rakennettiin 1770-luvulla, mutta sitä laajennettiin ja muutettiin runsaasti sata vuotta myöhemmin. On hieman vaikea kuvitella millainen Polli alunalkaen oli, nyt se toinen pää on kauniin kaareva, mutta muuten rakennus on hieman ankean näköinen. Mikäli ymmärsin oikein Pollissa on toiminut kouluja, mutta nykyään sillä on yksityinen omistaja. Katsoin paikan Facebook-sivuja ja ymmärsin, että siellä pidetään mehiläisiä, semmoisissa pesissä siis.







Taagepera (Wagenküll, Valgamaa) oli seuraavan kartanon nimi ja sen omistaja oli viiksisamis Hercule Porotin kanssa, vai mitä sanotte? Tai ehkä Poirot koitti matkia Hugoa, muttei ihan onnistunut. Hugo eli aina vuoteen 1941 asti. Taageperasta hän joutui kuitenkin luopumaan vuonna 1919, mikä on käynyt jo tutuksi jutuksi tässä kontekstissa. Koitin etsiä tasa-arvon vuoksi kuvaa Hugon rouvasta Annasta, mutta hänestä löytyi vain lapsuuskuva, eikä se tunnu (kuvan vohkimisen lisäksi) oikealta laittaa sitä tähän vanhemman miehen kuvan viereen, mutta Anna oli oikein suloinen pikkutyttönä. Hänestä ei muuten kerrottu edes kuolinvuotta, ilmeisesti naisilla ei ollut siihen aikaan niin väliä.


Taageperan kartano, tai oikeastaan linna oli tuolloin alle 10 vuotta vanha, sillä se oli uudisrakennus vuosisadan alusta edellisen päärakennuksen tuhouduttua vuoden 1905 tulipalossa. Tuona vuonna yli sata kartanoa ja linnaa tuhottiin ja Taagepera oli yksi niistä. Vuoteen 1912 mennessä uusi uljas kivilinna valmistui ja siellä oli kaikkiaan 97 huonetta, kaikki erilaisia keskenään. Anekdoottina sanottakoon, että kenenkään kartanoissa tai linnoissa ei saanut olla sataa huonetta tai enempää, se oli varattu keisarille, hänellä sai olla niin paljon kuin lystäsi. Vuonna 1922 sinne perustettiin keuhkoparantola ja neuvostokaudella se toimi alkoholistiparantolana. Vuodesta 2002 se on ollut hotellina ja ravintolana. Kartanon lähellä on funkistyylinen lisärakennus 1940-luvulta, mutta siitä meillä ei näköjään olekaan kuvaa.



Aamupäivän seitsemäs kartano, Helme (Schloß Helmet, Viljandimaa) ei tuonut mieleen linnaa, vaikka sana esiintyykin saksankielisessä nimessä. Rakennus on peräisin 1770-luvulta ja tälläkin tontilla ovat von Strykit touhunneet, tai heidän palkollisensa ainakin. Vuoden 1919 jälkeen siellä on ollut ainakin koulu ja luulisin siellä olevan jotain toimintaa edelleen, sen verran hyvässä kunnossa se on.





Hummuli (Hummelshof, Viljandimaa) oli niin hauskan kuuloinen paikka, että sitähän oli mentävä katsomaan. Olisimme tosin menneet, vaikka sen nimi olisi ollut Lato tai Korsu. Tämä korkeatorninen tiilirakennus on valmistunut 1860-luvulla ja nykyisin sillä toimii koulu, kuten ikkunoiden paperitähdistä saattaa päätelläkin. Hummulista, vaikka sillä onkin niin hauska nimi, en saanut selville mitään kovin kiinnostavaa.




Paju (Luhde-Großhof, Valgemaa) oli taas niitä, joihin teimme vain lyhyttäkin lyhyemmän visiitin pihamaalle. Juuri silloin satoi lunta, kuten edellisenkin kartanon mailla, minä taisin astua vain yhden kuvan verran ulos, ellen jopa ottanut kuvaa avatusta auton ikkunasta. Pajusta en saanut myöskään kaivettua herkullisia yksityiskohtia. Talo on myöhäisklassista tyyliä 1860-luvulta ja se on hoitokotina tällä erää. Senkin viimeinen omistaja ennen vuotta 1919 kuului von Strykin sivuun. Hänen nimestä oli Christoph, mutta en saanut kaivettua hänestä kuvaa. Olisi ollut hauska nähdä, oliko hänelläkin poirotmaiset viikset.



Kartanopäivä alkoi olla puolessa, niin taisi päivä muutenkin. Seuraavaksi menimme katsomaan Sangastea (Schloß Sagnitz, Tartumaa). Nanna arveli instassa, että kauhee työ meillä pystyttää  noita keltaisia kuvauskehyksiä. Onhan siinä oma vaivansa, mutta mitäpä sitä ei tekisi rakkaan harrastuksen takia! Sangaste on rakennettu uusgoottiseen tyyliin 1800-luvun lopulla von Bergin suvun toimesta.




Tällä kartanolla/linnalla oli hieman erilainen tarina kuin monella muulla. 1919 maareformissa sitä ei otettu ilmeisesti kokonaan pois omistajilta, vaan Frierich von Berg asui siellä kuolemaansa asti, mikäli mitään vironkielisestä artikkelista ymmärsin. Friedrich näytti tältä.


Hän oli naimisissa Maria Katharina Bruunin kanssa, mutta avioliitto päättyi syystä tai toisesta ja Maria asui myöhemmin Suomessa, jossa hän kuoli Mäntyharjulla vuonna 1922. Hän näyttää päättäväiseltä naiselta.


Aivan tarkasti en saanut selkoa siitä, miten hänen exänsä onnistui pysytellä Sangastessa kuolemaansa asti. Hän oli huomattava maanviljelyksen uudistaja, työntekijöidensä elämänlaadusta välittävä ihminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, ehkä sillä oli jotain tekemistä asian kanssa. Sain selville, että hän oli myös kohtuuden mies, ei juonut eikä polttanut ja söikin vaatimattomaksi. Hänen kuolemansa jälkeen omaisuus huutokaupattiin ja siellä on ollut ainakin pioneerileirejä ja nykyään hotelli- ja kongressitoimintaa. Myös hääpaikkana Sangaste on suosittu.


Restun kartanoa (Rösthof, Valgamaa) emme nähneet kuin vilaukselta. Siihen oli kaksi nelijalkaista syytä. Löysimme paikan kyllä vaivatta, mutta kartanon naapuritontilta kipaisi meitä vastaan kaksi koiraa. Toinen niistä oli itseasiassa aika vellihousun oloinen, se vain haukahteli ujosti tontin rajalta, mutta toinen oli sen näköinen, että koska vieraat olisi kotona, jos heti lähtisivät. Minä en uskaltanut nousta autosta, eikä kyllä Anttikaan pienen harkinnan jälkeen. Lempeämpi koira näytti juuri siltä, että olisi sanonut kaverilleen, että älä nyt viitti, anna niitten katsoa se kartano, tuu pois. Muttei se mennyt. Koirat näyttivät aika iäkkäiltä, joten muutaman vuoden päästä voimme yrittää uudelleen.


Tietoa oli kuitenkin löydettävissä Restustakin. Se on ollut myytävänä, en tiedä onko juuri parhaillaankin, en osaa lukea hyvin virolaisia kiinteistövälittäjien sivuja. Siitä on pyydetty 250 000 euroa. En viitsi laittaa linkkiä firman sivulle, mutta siellä on kyllä aika lohduttomia kuvia sisätiloista. 1930-luvulta 1998 asti rakennus toimi kouluna ja sen jälkeen se on ollut yksityisomistuksessa. Viimeinen omistaja ennen maareformia oli nimeltään Alfred Nicolai Carl von Roth, hän syntyikin kartanossa, mutta kuoli sitten 68 vuotta myöhemmin Berliinissä vuonna 1938.



Keeni (Könhof, Valgamaa) aloitti päivän kuuden viimeisen kartanon setin. Sen ikkunoista puuttuivat lasit, ne olivat harvasti laudoitetut, mikä varmaankin pitää suurimman osan linnuista ulkona ja ilma pääsee kiertämään. Katto, rännit ja räystäät näyttivät olevan pääosin kunnossa.



Kartanon viimeinen omistaja ennen maareformia oli nimeltään Edward Magnus Reinhold von Lilienfeld, hieno nimi kertakaikkiaan ja hän näyttää minusta aivan runoilijalta. Sain selville, että hän kuoli 27.6.1919 mikä tietysti herättää mielenkiintoa. Eikö hän lähtenyt suosiolla Keenistä, vai oliko hän valmiiksi jo sairas ja menehtyi sattumoisin juuri maareformin vuonna?


Vuosina 1938-1988 Keenissä oli koulu, mutta nyt näyttää siltä, ettei siellä tapahdu mitään muuta. Vuonna 1996 siellä on kuulema tehty jotain korjaustöitä, mutta siitäkin on herranen aika jo yli 20 vuotta. Keenin kartanon vieressä oli suuria maatalousrakennuksia, mutten löytänyt tietoa, että se olisi ollut neuvostoaikaan kolhoosin käytössä. Maatalousrakennukset ovat kyllä aika nykyaikaisen näköisiä, kun googlekartasta vakoilin, joten ei sillä välttämättä ole mitään tekemistä neuvostokolhoosin kanssa. Lähellä oli myös noin 60-70-luvuilta peräisin oleva rakennus, joka on voinut olla vaikka elokuvateatteri.


Viidenneksi viimeinen päivän kartanoista oli nimeltään Kuigatsi (Löwenhof, Tartumaa). Paikanpäällä otettujen kuvien tiedoista näkee, että kello alkoi olla jo kaksi iltapäivällä, joten valoisaa aika ei olisi enää kovin pitkään, etenkin kun ei ollut aurinkoinen päivä. Kuigatsi oli keskellä suurta rakennuskompleksia, joista ei oikein tiennyt mitkä olivat entisiä kartanon rakennuksia ja mitkä myöhempiä. Sain selville, että viimeinen ennen vuoden 1919 maareformia kartanon omisti Josephine Carolinen von Nolcken.


Mielenkiintoni heräsi heti tietysti hänen sukupuolensa takia (naisia ei juuri ole tullut vastaan kartanonomistajina) ja etsin hänestä lisää tietoa. Hän oli naimisissa Arved Georg Baron von Nolckenin kanssa. Josephine oli miestään 12 vuotta nuorempi ja heille syntyi neljä lasta, joista esikoinen Heimar kuoli alle kaksivuotiaana. Toinen poika, Heinrich eli aikuiseksi asti, sai omia lapsiakin. Seuraava lapsi, Ghert ehti elää 21-vuotiaaksi. Ainoa tytär, Eleonora eli myös aikuiseksi. Josephine jäi leskeksi vuonna 1909 ja sen tähden varmaan olikin kartanon omistajan asemassa vuonna 1919. Arved oli kiireinen mies kaikesta päätellen, hän ehti samaan aikaan Josephinen kanssa kasvattamansa perheen kanssa hommata muutamia lapsia lisää ilmeisesti kahden muun naisen kanssa. Ennen kuolemaansa hän ehti isäksi kaikkiaan seitsemän kertaa, mikäli pysyin laskuissa mukana. Yhden hänen lapsekseen ilmoitetun olisi tosin pitänyt syntyä isän ollessa vasta potra viisivuotias, joten jotain pientä epäselvyyttä tässä lienee. Mutta taas, mielenkiinto siirtyi kummasti naisesta mieheen, niin epäreilua. Josephine kuoli 61-vuotiaana vuonna 1919, joten siihen päättyi hänen tarinansa.

Kartanon julkisivu näyttää nyt tältä. Siinä on jonkunlaista jylhyyttä.



Tämä on kasvihuone, hyvin kaunis rakennus. 
Löysin (nyt kun luvattomia kuvalainoja on tässä enemmänkin tehty) tämmöisen kuvan, jossa talo on viime vuosisadan puolivälissä. Keskiosa ainakin näyttää tutulta. Ehkä. Kuigatsissakin on ollut koulu pitkään, mutta nyt se näyttää ehjistä ikkunoistaan ja katostaan huolimatta asumattomalta.


Aakre (Ayakar, Tartumaa) oli päivän kartanoannoksen neljänneksi viimeinen. Minun puhelimeni muistissa ei ole siitä yhtään kuvaa, eikä kyllä oikein muistikuvia aivoissanikaan. Mutta eiköhän sieltä jotain löydy, kun hieman penkoo. Antin kameran muistikortilla kartano kuitenkin on. Sen kattorakenne on muutettu nykyaikaisemmaksi jossain vaiheessa kouluksi muuttamisen takia, eikä sitä tahdo tunnistaa taloksi, jonka kuvan löysin netin uumenista. Kartanon viimeinen omistaja ennen vuotta 1919 oli nimeltään Woldemar von Rohland, mutta netti ei tahdo paljastaa minulle onko tämä sama Woldemar (meinaan koko ajan kirjoittaa Voldemort, en tajua miksi) joka oli yliopistomies kuolemaansa asti, professori ja kaikkee.



Palupera (Palloper, Tartumaa) oli sitten jo lähes viimeinen päivän kartanoista. Tarkalleen ottaen kolmanneksi viimeinen. Olimme siellä puoli kolmen aikaan iltapäivällä ja valon näkee selvästi jo vähentyneen. Tämä oli puurakenteinen kartano, eikä kovin nätin värinenkään. Minulla on siitä tasan yksi kuva ja tuoksahtaa siltä, etten ole noussut autosta sen takia.










Jos löysin oikean viimeisen omistajan ennen vuotta 1919 niin kyseessä oli Magnus Matthias Fuchs. Hän syntyi vuonna 1823 ja 25-vuotiaana hän aloitti perillisten hankkimisen. Ensimmäisen vaimon, Karolinen kanssa he pyöräyttivät 11 vuodessa 9 lasta. Ilmeisesti se oli liikaa, sillä Karoline kuoli samana vuonna, kun nuorin tytär, Wilhelmina oli alle kuukauden ikäinen ja Karoline itse vasta 35-vuotias. Yhdeksästä lapsesta ilmeisesti viisi eli aikuiseksi asti ja neljä muuta kuolivat ennen äitiään hyvin pieninä. Oli siinä surua vanhemmilla. Kolmen vuoden kuluttua Magnus oli uusissa naimisissa 20 vuotta nuoremman Henrietten kanssa, joka synnytti vielä 10 lasta lisää. Tämäkään liitto ei ollut lasten hengissäsäilymisen kannalta sen onnekkaampi, vain kaksi lapsista eli aikuisiksi asti. Kuopus syntyi vuonna vuonna 1882, jolloin Henriette oli 39-vuotias. Seitsemän vuotta myöhemmin nuorimmainen, Lisbet kuoli 7-vuotiaana ja äiti vuotta myöhemmin jättäen Magnuksen toistamiseen leskeksi. Hänen kuolinvuottaan en saanut varmuudella selville, mutta enempiä vaimoja hänellä ei tainnut olla enää. Mikäli pysyin laskuissani oikeassa hänellä oli lopulta seitsemän aikuisiksi elänyttä lasta. (tässä tulee ottaa huomioon, ettei kaikkien henkilöitten kuolinvuosia kerrottu lähteessä lainkaan ja tein päätelmiä siitä, ilmoitettiinko heidän olleen naimisissa ja saaneen lapsia, mutta saattoihan sitä olla ja olikin sinkkuja siihenkin aikaan)

Rakennuksen keskellä on ollut aikoinaan korkea tornirakennelma, mutta se on purettu jossain vaiheessa. Tätä kuvaa en ole itse piirtänyt. Myöhäisimpinä aikoina rakennuksessa, ilmeisesti edelleen, on toiminut koulu.

Hellenurme (Hellenorm, Tartumaa) oli sitten viimeistä edellinen päivän kartanoista ja sinne ehtiessämme oli kello melkein kolme. Tämä kartano rakennettiin 1700-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan lopulla sitä muutettiin. Missä määrin, en osaa sanoa. Mutta nyt siellä toimii ilmeisesti joku hoitolaitos. Tätä kartanoa isännöi kuolemaansa asti Ernst von Middendorf, jolla oli Magnus Fuchsia parempi onni perhe-elämässä, mitä tulee lasten elossa pysymiseen, hänen kaikki neljä lastaan elivät aikuisiksi asti. En saanut selkoa, menettikö suku kartanon vuonna 1919.



Saattoi olla, että päivän kartanokiintiö alkoi olla täynnä, kun saavuimme Udernan (Uddern, Tartumaa) kartanolle. Yhden vielä jaksoimme katsoa ja tällä kertaa oli kyse 1700-luvun rakennuksesta, jota on rankasti uudelleenmuotoiltu 1800-luvun lopulla. Sen viimeisin omistaja oli Oskar Matthias Fuchs, joka oli aiemmin mainitun Magnuksen ja Karolinen esikoinen. Tein aluksi virhepäätelmän, että Oskar olisi kuollut pienenä, mutta olin väärässä. Rakennuksessa oli 1920-luvun lopussa korkeahuippuinen katto tuossa vasemman reunan tornimaisessa osassa. Nykyään Udernassa toimii hoitokoti, kuten monessa muussakin kartanossa.


Olimme valmiit menemään majoitukseemme Tarttossa. Saavuimme sinne iltapäivän lopussa juuri kun päivänvalo loppui. Saimme auton hotellin lähelle parkkipaikalle ja otimme vastaan huoneemme Hotel Londonista aivan keskustassa. Seuraavana päivänä teimme kierroksen Tartton eteläpuolella ja uskokaa tai älkää, näimme muutamia kartanoita!


Lisään tämän pikkupostauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme ja uudelle Mõis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki kartanot aakkostettuina, jotta olisi jotakin mahdollisuuksia muistaa missä olemme jo käyneet. Tämän päivän kierroksen jälkeen olen kirjannut jo kaikkiaan 138 kartanoa ja vielä on kirjaamatta kahden kartanopäivän saalis.

1 kommentti: