Crème brûlée mesiangervolla maustettuna

Huomatkaa, olen oppinut jotain! Nimittäin tekemään noita väkäsiä kirjaimien päälle! Tänä kesänä  keräsimme ensimmäistä kertaa mesiangervon kukintoja kuivumaan. Sillä Sipuli-blogin crème brûlée vuoden takaa kuulosti jo silloin kiinnostavalta ja on ollut mielessäni kokeiltavien listalla siitä asti. Tämän viikon  lauantaina oli kokeilun paikka, brûlée päätti päivällisemme maistuvasti.  Tein edelleen seoksen kattilassa Nigellan tapaan, mutta lisäsin pari teelusikallista kuivattua mesiangervoa. Mittasin tällä kertaa kastikkeen lämpötilaa ja kun se lähestyi 82 astetta, oli paksuus sopiva, eipä tarvinnut pelätä, ettei hyytyisi. Ulos peiteltynä jäähtymään nostetut annokset hyytyivät puolessa tunnissa. En kertonut koko ruokaseurueelle etukäteen mesiangervosta, parin ensimmäisen lusikallisen jälkeen sain kysyviä, mutta hyväksyviä katseita. Olen iloinen, että mesiangervoa on runsaasti kuivattuna, kokeilen sitä varmasti uudelleen. 

Ossobuco hirvestä ja risotto milanese

Pitkän ja vaativan työrupeaman jälkeen vapaa viikonloppu maistui henkisestikin makoisalta jo aamusta lähtien. Olin koko viikon haaveillut lauantaisesta kokkaamissessiosta ja perjantainen kauppareissu onnistui mainiosti. Jo alkuviikosta marketin tiskissä oli hirveä eri muodoissa, jopa potkaviipaleita. Silloin ei ollut aikaa isommille kokkauksille ja eilen menin käänteistoiveikkaana paikalle. Potkaa oli kuin olikin edelleen myynnissä ja ostin iloisena kuusi viipaletta. Niinpä pääruoka oli päätetty. Ossobuco neljälle:

• 4-6 potkaviipaletta siistittynä (mahdolliset luunsirut raaputetaan pois ja reunan kalvo leikataan poikki parista kohtaa, ettei se kiristä lihapalaa turhaan)
• 1 porkkana pikkupaloiksi leikattuna
• 1 sipuli silputtuna
• valkosipulin kynsiä oman maun mukaan
• (pala selleriä, puuttui meiltä)
• 2-3 rkl voita
• 2 rkl vehnäjauhoja
• suolaa
• pippuria
• rosmariinia
• timjamia
• sitruunan kuorta raastettuna
• tölkki kokonaisia kuorettomia tomaatteja
• lihalientä ja valkoviiniä yhteensä sen verran ainekset peittyvät

Suola ja pippuri sekoitetaan jauhoihin. Kuivatut, siistityt potkaviipaleet pyöritellään jauhoissa kauttaaltaan. Niitä paistetaan voissa molemmin puolin niin, että saavat kauniin ruskean paistopinnan. Pintapaistetut viipaleet nostellaan pataan. Lopuksi silputut vihannekset paistetaan kevyesti pannulla ja lisätään pataan. Pataan kaadetaan tomaatit, liemi, viini, yrtit ja sitruunankuori. Annetaan kypsyä kaikessa rauhassa kunnes liha irtoaa luusta. Maistellaan ja lisätään suolaa ja pippuria tarpeen mukaan.

Ossobucon kaveriksi lautaselle valmistin risotto milanesea täältä otetulla ohjeella, en ole vielä niin kokenut risoton tekijä, että se menisi ulkomuistista. Edellisellä kerralla keväällä pihistelin liemen kanssa, mutta nyt varasin kuumaa lientä riittävästi.  Jos tarvitset risoton perusohjetta suomeksi kurkkaa tänne keväiseen postaukseeni.

Luin monesta lähteestä, että ossobuco tykkää (tai syöjät siis tykkäävät) gremolatasta ja sellaistakin sommittelin lautaselle.  Risotto onnistui hyvin, ainoastaan sahramihiput eivät oikein suostuneet luovuttamaan väriään, vaikka makua kyllä riitti. Liha oli mureaa ja irtosi haarukalla, luuydin ei ollut suosikkimme, mutta ainakin yksi meistä nyt tietää, miltä se tuntuu suussa. 

Alkuruoaksi meillä oli lohimureketta. Siitä ja jälkiruoasta tuonnempana.

Wannabe-Martan kokeilu, karpalohyytelö

Kammenpyörittäjä on ollut taloutemme säilömisvastaava, minä olen osallistunut lähinnä valmiiden tuotteiden lusikoimiseen lautaselle. Siinä olen aika hyvä. Nyt kuitenkin halusin kokeilla karpalohyytelön tekemistä, ei vähiten siksi, että osa marjoista oli omin pikkukäsin poimimiani. Ohjeen otin Dansukkerin sivuilta ja lisäsin mukaan kaksi kanelitankoa, joita eräässä toisessa ohjeessa käytettiin.  Martat neuvoivat miten purkit pitää puhdistaa, mutta koska eilen en vielä haaveillutkaan hyytelön tekemisestä, en aloittanut liottamalla purkkeja yön yli. Mikäli hyytelöni ei hyydy tai homehtuu tai molempia, tiedän katsoa peiliin. Noin kolmenkymmenen epäonnistuneen kuvan jälkeen sain valaistusapua Kammenpyörittäjältä ja hyytelöni kaunis väri erottuu hyvin. Kunhan hyytelö on asettunut viileässä, raportoin onko minussa ainesta Martaksi.

Lohilaatikko, arkiruokaa ja jääkaapin tyhjennystä

Meillä oli kylmälaatikossa kylmäsavulohta, joka oli käytettävä ruoaksi, enää ei auttanut vetkuilla. Kurkkaus vihanneslaatikkoon nostatti pöydälle pussinpohjallisen perunoita, muutaman porkkanan, palan bataattia ja kevässipuleita. Näitäpä siis vuokaan viipaleina, kylmäsavulohi pieniksi suikaleiksi, pippuria (ei suolaa juurikaan, lohen suolaisuuden vuoksi), päälle maidon ja kerman sekoitusta, niin että viipaleet peittyivät. Vuoka uuniin 200 asteeseen ja parin tunnin kuluttua pehmeäksi hautunut lohilaatikko oli valmista nautittavaksi.

Volterralaiset espressot

Työelämässä on menossa hetki, jolloin lisähappea tarvitaan tai ainakin jotain luonnonvirkistettä. Olimme melkein jo käyttäneet Italiasta, pienestä volterralaisesta kahviliikkeestä ostamamme kahvipavut, kun havaitsimme, ettemme ole maistaneet kumpaakin kahvia samaan aikaan, emme verranneet vaaleampaa ja tummempaa paahtoa keskenään. Nytpä siis kofeiinia kaksin käsin! Ensimmäinen kupillinen oli tummempaa paahtoa, se joutui odottamaan hetken kauemmin, kuin toisena tehty vaaleampi. Sisällä keinovalossa näytti, ettei valmiissa kupillisissa ollut juuri värieroa, mutta ulkona syksyn raa´ahkossa valossa eron huomasi. Crema ei tuulisesta säästä ja kupin asettelusta oikein tykännyt, mutta maku kummassakin kahvissa oli erinomainen, pidämme niistä molemmista. Emme harmitelleet kuitenkaan sitä, ettemme ostaneet useampia laatuja tai isompia pussillisia. Aina on se mahdollisuus, ettei papu olekaan mieluisa ja mitä sitten tekee kolmella kilolla (tai yhdelläkään) mitäänsanomatonta tai pahaa kahvia? Myös paperinen pakkaus puolsi pientä ostoerää ja pikaista käyttöä. Jos käymme vielä Volterrassa, menemme ostamaan lisää tätä hyvää kahvia!

Suklaa Varustelekan valikoimista

Ruoka lautasten mukaan, lihamureketta ja muusia

Teemat ovat siirtyneet väliosoitteeseen varastoon, joten kaapissa ovat kätevimmin käden ulottuvilla nostalgiaosastoon kuuluvat "palmusaarilautaset". Kiertelin keväällä kirppareilla ja silmiini osui tutunnäköisiä lautasia, oikein hönkäys menneisyydestä ryöpsähti vastaani, nehän olivat samanlaisia kuin meillä kotona, äidin Haaparannasta 1960-luvulla ostamat! Niiltä syötiin meillä lähinnä jouluna, muulloin ne olivat "liian hienoja". Ostin kuusi lautasta ilomielin. Muutamaa viikkoa myöhemmin löysin samasta paikasta vähän pienempiä lautasia ja taas kassakone kilahti. Ja eiköhän taas parin viikon kuluttua, tällä kertaa aivan toiselta kirpparilta, löytynyt melkein täydellinen kahviastiasto kahdelletoista. Sen hintaa sentään mietin hyvän aikaa, lähes 3 minuuttia. Kotoinen miesväki kyllä jo vähän pyöritteli silmiään,  milloin meillä on käytetty kahvikuppeja asetteineen. 

Äiti muisteli, miten nuorena rouvana Haaparannassa oli kerran repäissyt ja ostanut ison astiaston, vaikka siihen aikaan niitä rahanreikiä oli varmasti muitakin. Koskaan en ole aiemmin muualla, kuin perheemme ruokapöydässä nähnyt sellaisia lautasia. Olenkin nyt ollut ihmeissäni, kuinka on Ruotsissa 1960-luvulla myyty bulkkiastiasto (mitään merkintöjä tai painatuksia niissä ei ole eivätkä ne näytä kalliilta, joissakin painatuksetkin ovat vähän vinossa) säilynyt joissakin keskisuomalaisissakin kodeissa tänne asti ja päätynyt kirppareille nyt, vuosikymmeniä myöhemmin. Isoäidin jäämistöäkö on jaeltu eri kirppareille? Äitini lahjoitti minulle kaapeistaan oman  palmusaariastiastonsa tallella olevat osat ja nyt meillä on lautasia ainakin pienien päivälliskutsujen pitämiseen. Aluksi olin sitä mieltä, että lautaset pitää pestä käsin, mutta katin kontit, eläminen saa näkyä. Jos kultaukset eivät äidin keittiössä lähteneet vuosikymmenissä, samaa voinee toivoa meidänkin keittiössämme. Onko kuvissa näkyvä astiasto kenellekään tuttu?

Koska palmusaariastiasto on nyt varsinaisesti päässyt framille, halusin valmistaa sille sopivan ruoan. Se ei omiaan sushin syömiseen (tai miksipä ei?) eikä se ole pizzalautanen. Se on porsaankyljys- tai lihamurekelautanen. Hankimme äskettäin ruokapiirin kautta jauhelihaa Alapeuran tilalta,  tänään siis lihamureketta, perunasosetta ja höyrytettyä porkkanaa! 

Sunnuntain ruokaa on mukava tuunata vähän, jos vain aikaa riittää, joten sommittelin lihamurekkeelle kinkkukuoren ja väritin perunamuusiakin, tällä kertaa bataatilla, vaikka semmoista ei kyllä palmusaarilautasten ensivuosina varmaan oltu Rovaniemen korkeudella nähtykään. Lihamurekkeeseen käytin

• 800 g  (heh, oli aluksi kg, aika tuhti mureke)  Angus-pihvikarjan jauhelihaa
• 1 paahtoleivän viipale
• 2 kananmunaa (kupin kautta, vahingosta viisastuneena)
• 0,75 dl kermaa
• 2 kevätsipulia
• 2 valkosipulinkynttä
•  nippu persiljaa ja basilikaa
• 100 g fetajuustoa
• 10 viipaletta serranokinkkua
• suolaa ja pippuria
• 1 rkl worchester-kastiketta
• nokare voita 
• 2 rkl dijon-sinappia

Otin paahtoleipäviipaleen lautaselle vähän kuivahtamaan jo aamusella. Mureketaikinan valmistus aloitetaan murustelemalla leipä kulhoon ja kostuttamalla se kermatilkalla  ja hiertämällä se isolla lusikalla pehmeäksi mössöksi. Sipulit ja valkosipulit silputaan, kuullotetaan pannulla voissa ja annetaan jäähtyä. Fetajuusto pienitään murusiksi ja yrtit silputaan. Jauheliha, munat, yrtit, feta ja mausteet kerätään kaikki kulhoon turvonneen leipämassan kanssa ja taikina sekoitetaan tasaiseksi. Jos haluaa käyttää yleiskonetta, ei taikinaa kannata vaivata liikaa, ettei murekkeesta tule liian tiivistä. Taikinasta otetaan pieni nokare ja paistetaan pannulla, mikäli raa´an lihan maistaminen ei houkuta. Koepalasesta on hyvä testata mausteet ja tarvittaessa lisätä. Tästä taikinakoosta tulee suuren leipävuoan kokoinen mureke.

Kun taikinassa on riittävästi makua, sen voi jättää jääkaappiin hetkeksi tasaantumaan joko kulhossa  tai jos on kiireempi, paistella samantien. Uuni lämmitetään 200 asteeseen. Otetaan pitkänmallinen leipävuoka ja vuorataan se serranolla, siten että kinkkuviipaleet asetellaan vinottain ja noin kolmasosa viipaleesta vuoan reunan yli roikkuen. Vuoka täytetään mureketaikinalla kostein käsin painelemalla, muttei liian tiiviisti, ettei murekkeesta tule kumimaista. Murekkeen pinnan voi sivellä dijon-sinapilla, jos siitä pitää ja asetella silolehtipersiljan lehtiä sinapin päälle. Serranoviipaleiden päät käännellään vinottain murekkeen (ja sinappi-persiljakerroksen) päälle.

Lihamittari asetetaan murekkeeseen niin, ettei anturin pää kosketa vuokaa. Paistetaan kunnes mittari näyttää 65 astetta, tai 68 jos haluaa vähän kuivemman lopputuloksen. 65 asteen sisälämpötila varmistaa sen, että mureke on kypsää, ei enää punaista sisältä, mutta vielä mehukasta. Murekkeen annetaan hetken vetäytyä astiassaan. Kun murekkeen kippaa lautaselle tai leikkuualustalle, kannattaa varoa, ettei mahdollisia paistonesteitä roisku päälle, valutin hieman nestettä astiaan ennen kiepsautusta, mutta sain silti vähän roiskittua pöydälle. Murekkeen päälipuoli on kauniimpi parmankinkun saatua väriä, joten mureke on hyvä kääntää varovasti oikeinpäin kippaamisen jälkeen. Terävällä veitsellä saa leikattua kauniita viipaleita.

Lisäkkeenä meillä oli  puikula-bataattimuusia, jossa oli nesteenä punaista maitoa ja pikkuisen siirappia bataatin lievää makeutta korostamassa. Lautaselle päätyivät myös höyrytetyt ruusukaalit ja porkkanat. Etikkapunajuuret olisivat sopineet ateriaan myöskin hyvin, mutta niitä meillä ei ollut. Kastikkeen valmistin pakastimesta löytyneestä käristysliemen tilkasta, jonka suurustin jauholla ja pyöristin kermalla. Dijonsinappi kinkkukuoren alla toimi erityisen hyvin tuomassa pikkuisen särmää, mureketaikinan suolan kanssa kannattaa olla varovainen, serranossa sitä on ainakin tarpeeksi.

Niin epätrendikästä kuin osasin tehdä!

Raviolit ja minä, toinen erä

Minulla on vähän sellaista ongelmaa, että päivä menee joko ihan lötköillessä tai sitten haalin siihen liikaa puuhaa. Olisi parempi tehdä asioita tasaisesti, silloin ei varmaan heräisi sen aktiivisen päivän jälkeen kuin jyrän alle jääneenä. Eilinen suohumppa tuntuu tänään reisissä, selässä ja vatsassa (ilmeisesti siellä on jotain lihaksia, jopa minulla). Ehkä myös liian matalan pöydän ääressä askaroitu ravioli on syynä niskan jäykkyyteen. Mutta vaikka kroppa huutaa armoa, on mieli iloinen, kun jotain on saatu aikaan. 

Keväisten Italia-viikkojen aikana kokeilin pastan tekoa kerran, muut syömämme pastat olivat kaupasta ostettuja. Silloin raviolikokeiluni oli kastia "syötävää, mutta on se ilmoja pidellyt". Tietenkin tällainen riman hipominen jää vähän kaihertamaan ja uusintakierros on paikallaan, mutta vasta kun aikaa on kulunut riittävästi, että ruokaseurakin on ehtinyt unohtaa edellisen "elämyksen". Taannoisen Italian-matkamme tuliaispakettiin kuului paikallisen Tokmannin valikoimien raviolimuotti ja sievä pieni kaulin. Valitsin muottia tuskastuttavan kauan, kokoja ja malleja oli useita. Nyt tiedän, että olisi pitänyt ottaa sellainen, missä oli isommat koloset tai ottaa molemmat, ottaa ne kaikki!

työkoneet homman mukaan

Taikinaohjeen otin Pastanjauhajista, sielläkin oli askaroitu ravioleja. Olin hieman hajamielinen taikinan kanssa, sekoitin sen koneella ja lopetin pyörittämisen pikkuisen aikaisin, aineksista ei ehtinyt muodostua palloa ja se oli melko sitkasta kaavittavaa koneen kulhosta. Jääkaapissa kelmuun käärittynä taikina asettui kyllä mukavan sileäksi palleroksi ja kunhan sain sen kelmusta irti, se oli hyvä työstää käsin loppuun. Olen joskus tuuminut, että pitäisi kokeilla pastakoneen käyttöä joskus ihan ilman, että tahtoisi syödä pastaa. En ole vielä päässyt koneen kanssa sinuiksi, pöljän tuurilla onnistui ensimmäinen kerta, sittemmin olen vähän haparoinut masiinan kanssa. Taikinaan tuli

• 225 g 00-vehnäjauhoja
• 1/4 tl suolaa
• 1/2 tl oliiviöljyä
• 2 kananmunaa
• 4 kananmunan keltuaista

Ainekset taikinakulhoon ja sekoitusta, se ei ole sen kummempaa, jos siis malttaa pyörittää riittävästi. Tutustuin muuten eilen ensimmäistä kertaa elämässäni pilaantuneeseen kananmunaan, itse asiassa kahteen eikä rasia ollut edes aataminaikuinen. Olen aina ollut sitä mieltä, että kananmunat ovat tietysti parhaimmillaan tuoreina, mutta ei sitä päivämäärää tarvitse niin tarkkaan tuijotella. Alan jälleen suosi(tell)a tapaa rikkoa muna kerrallaan kuppiin. 

Taikinan levätessä sekoitin raviolin täytteen.  Siihen tuli

• rasiallinen ricottaa
• kaikki kelvolliset pinaatinlehdet (melkein jäin ilman pinaattia, paleltuu jääkaapissa nopeasti)
• muutama basilikan lehti
• ripaus suolaa ja pippuria

Ryöppäsin pinaatit tilkassa vettä, jäähdytin ja valutin niistä vettä hetken aikaa, silppusin lötkähtäneet lehdet ja basilikan ja sekoitin ne juustoon, maustoin suolalla ja pippurilla.

Edessä oli askarteluosuus. Kiinnitin pastakoneen ruokapöydälle asetetun leivinlaudan reunaan, meillä ei ole keittiössä sopivaa työskentelytasoa, jonka reunaan pastakoneen saisi kiinni. Mikä suunnittelumoka! Tästä pitäisi puhua enemmän, ettei kukaan keittiöremppaaja joutuisi tämän katastrofin kanssa enää tekemisiin! Jauhotin koneen, laudan, rintamukseni ja vähän lattiaa. Jaoin pastataikinan neljään osaan ja parhaani mukaan survoin sitä osina pastakoneen läpi. Voi että se näyttää helpolta, kun sen joku muu tekee. Jokatapauksessa sain aikaan kaksi pitkulaista levyä, joista ensimmäisen nostin kauniin muottini päälle varovaisesti niin, että sain kaulimen pyöreällä päällä hieman painettua kolosten kohdalta ilman, että pastalevy (paljon) rikkoutuisi. Annostelin aivan minimaalisen lusikallisen täytettä kolosiin. Olin unohtaa kostuttaa alempaa pastalevyä raviolipalojen välistä, mutta muistin kuin muistinkin. Nostin toisen levyn päälle ja toivoin parasta. Kaulitsin sievällä pikkukaulimellani ees taas muutamaan kertaan ja kippasin tuotoksen leivinpöydälle, se näytti ihan hyvältä, mutta mikäli kaulimen oli tarkoitus irrottaa raviolipalaset toisistaan, sitä se ei tehnyt. Ehken kaulinnut riittävän rivakasti tai sitten tosiaan on tarkoituskin taikinapyörällä irrotella palat viivoja myöten, kuten teinkin. Taikina oli paikoin aivan tolkuttoman ohutta ja pelkäsin kuinka keittovaiheessa kävisi. Erottelin raviolit toisistaan jauhoiselle alustalle (ei lattialle).

Koska pipertelyintoni oli suoraan käänteisverrannollinen siihen, miten paljon halusin saada syötävää lautasille, hylkäsin ihastuttavan muottini ja otin toisen muotin kehiin. Ostin taannoin kirpparilta pieniä piirakkamuotteja, joilla saisi vaikka millaisia pikkuleivonnaisia aikaan ja Kokkeillaan-blogissa niitä oli käytetty raviolien tekoon ja minä matkimaan! Loput taikinasta kaulin parhaan taitoni mukaan levyiksi, joista otin muotilla pyörylöitä. Muottiin asetetun taikinan palasen päälle sai laitettua hieman runsaamman lusikallisen täytettä ja sitten vaan hampaat yhteen, muotista irtosi nätisti sieviä ravioleja. Kokkeillaan-blogin linkistä työvaiheet näkyvät tyhjentävästi.

Keitin isossa padassa vettä ja suolasin sen. Kaikki pienet raviolit pääsivät ensin pataan ja hyvä vinkki pitää vesi pihdeillä sekoittaen pyörivässä liikkeessä varmistaa sen, ettei yksikään ravioli takerru padan pohjaan vaan jää lillumaan kypsyessään. Pienet raviolit kypsyivät noin kolmessa minuutissa eikä yksikään päästänyt täytettään valumaan veteen. Nostelin kypsät raviolit öljyttyyn lämpövatiin ja kansi kiinni. Isommat raviolit olivat padassa noin 5-6 minuuttia eikä yksi tai kaksi lisää olisi ehkä ollut pahaksi. 

Söimme raviolit salvia-voikastikkeen ja parmesanin kanssa. Kastikkeeseen tuli arviolta 50 g suolatonta voita, jonka sulatin pannulla. Nakkasin sinne paistumaan noin 10 suurta salvian lehteä ja annoin niiden käristyä, siinäkin olisi voinut pieni lisärapeus olla paikallaan, mutta kun se pastankeitto oli justiinsa menossa ja muut kootut selitykset. Puristin voihin vähän sitruunan mehua sekä pienet ripaukset suolaa ja pippuria, sekoitus ja kastike oli valmis. Kuvassa salvian lehdet näyttävät kyllä hieman teloitetuilta, mutta sitä se kuuma voi teettää.

Kannustavahenkinen kotoinen tukijoukkoni oli sitä mieltä, että tällä kertaa onnistuin paljon paremmin ja nämä olivat parhaat kotonasaadut raviolit ikinä! Otin kehut vastaan yhtään enempiä laskutoimituksia tekemättä ja olin tyytyväinen. Seuraavalla kerralla keskityn paremmin taikinan tekoon ja katson pari opetuspätkää pastakoneen käytöstä. Pienistä ravioleista ei tullut otettua annoskuvaa, vaikka ne olivat loppujen lopuksi paremmin onnistuneita.

Tiskejä setviessäni mietin, että olisi kiva tietää kuinka pian oppisi taitavaksi pastantekijäksi, niin että perheen ruokkisi vaivatta ja helposti itsetehdyillä ravioleilla tai cannelonien tekeminen ei olisi kokopäiväpuuhaa. Vaatinee ainakin pari harjoituskertaa vielä ennen kuin voin vaihtaa tunnisteet "työläät ja hitaat" "nopeiksi ja helpoiksi".

Karpaloperjantai

Tänä syksynä kotimme lähellä olevalla suolla (koordinaatit salaisia) on todella paljon karpaloita, noita soidemme pikku vitamiinipommeja. Kammenpyörittäjä keräsi jo eilen pienen ämpärillisen marjoja, mutta sanoi niitä jääneen vielä runsaasti. Niinpä tämä aamuna myös taloutemme sohvavastaava ryhdistäytyi, nousi polkupyörän selkään ja pyöräili vaativan 10 minuutin matkan suon reunaan. Kaunis, aurinkoinen sää ja sopivan pieni ämpäri siivittivät minutkin poimimaan innokkaasti karpaloita, joita oli tosiaan aivan tolkuttoman paljon. Aiemmat kokemukseni karpaloiden poimimisesta ovat olleet sen kaltaisia, että yksi marja siellä ja toinen täällä, mutta nyt oli toisin. Suo oli paikoin melkoisen kostea, sen sain kokea myös ihan rähmälläni, sillä unohduin liian pitkäksi aikaa sijoilleni ja kaunis punainen kumpparini imeytyi suohon, jolloin seuraava askel jäikin haaveeksi ja otin kontaktia ainakin muutamaan eri sammallaatuun. Kiitos nykyisten ulkoiluvaatemateriaalien, ei muuta kuin rivakka suoveden kiertäminen pois polvista ja jatkamaan poimimista! Saimme parissa tunnissa viitisen litraa karpaloita, kylmät varpaat ja punaiset posket. 

Kotona oli ohjelmassa tietysti marjojen puhdistamista, joka ei ollutkaan kovin työlästä, suolta poimittujen karpaloiden seassa oli vain vähän kuivia heinänkorsia. Kammenpyörittäjä kehitti pikaisen iltapäivälämmikkeen, jonka nimesimme suoshotiksi. Pari lusikallista marjoja survottiin soseeksi. Lusikallinen sosetta, jääpala ja pikku tömpsy vodkaa talouden pienimpään lasiin, pinnalle muutama ehjä marja. Kylläpä puistatti (hyvällä tapaa) ja lämmitti. 

Suurin osa karpaloista päätyi sellaisenaan pakastimeen, mutta puolisen litraa meni tämän päivän jälkiruokaan, karpalokiisseliin. Laitoin puoli litraa marjoja ja litran vettä kattilaan ja annoin kiehua hetken aikaa, karpalot poksahtelevat iloisesti kuumetessaan, joten kansi ja varovaisuus oli paikallaan, kuuma karpalotirskaus ei tehnyt kauhakädelle hyvää eikä ollut niin kiva siivota liedeltäkään. Jätin kiehahtaneen kiisselipohjan kattilaan hautumaan noin puoleksi tunniksi, jonka aikana lopun suosaaliin puhdistaminen jatkui. Siivilöin marjojen kuoret pois liemestä ja painelin marjamössöä varovasti kauhalla, varoen niitä marjoja, jotka vielä eivät olleet poksahtaneet. Kaadoin siivilöidyn karpaloliemen takaisin puhtaaseen kattilaan ja kuumensin sen uudelleen, lisäsin mukaan ruokosokeria sen verran, että liemen kirpeäys taittui ja maku oli sopivan makea. Sekoitin noin 5 ruokalusikallista perunajauhoa tilkkaan vettä ja kaadoin suurusteen ohuena nauhana mehuliemeen ja nostin sen vispilällä kevyesti sekoittaen pulpahtamaan kerran tai kaksi, jolloin kiisseli sakeni. Kaadoin kiisselin kulhoon jäähtymään ja nautimme sen iltaisena jälkiruokana kermavaahtolusikallisen kanssa. 

Päivällisellä meillä oli toinen erä ravioli vs minä. Sen lopputuloksesta tuonnempana.