Chicken cordon bleuhko ja vähän Jane Austenia

Eilen sain päätökseen mittavan Austen-maratonini. En siihen ryhtyessäni tiennyt, että se on niin valtavan suuri urakka, ajattelin että eisolekukattoa. Talvella katsoimme nuorison kanssa kaikki Harry Potterit viikonlopun aikana ja se tuntui jo takalistossa, mutta tämä oli jotain paljon suurempaa. Etenkin kun tässä juttu ei varsinaisesti edennyt kaiken aikaa, vaan katsoin samojen kirjojen filmatisointeja yhä uudelleen. Olisi pitänyt hieman miettiä järjestystä paremmin, edetä vaikka kirjojen julkaisujärjestyksessä. Joka tapauksessa eilen illalla kahdeksan aikaan tuli täyteen suunnilleen 63 tuntia Austenia viikon aikana ja olin täysin valmis nukkumaan, ehkä edellisyön työvuorokin hieman painoi silmiä. En nähnyt yhtään unta poskiparroista enkä hihkunut unissani, että make haste! 

Maratonin edetessä tein hämmästyttävän monta ruokaa itselleni, en yleensä yksin ollessani saa tehtyä mitään ruokaa. Nyt jotenkin tuntui, että maraton vaati tankkaamista, joskin joinakin päivinä toteutin aikuisuutta syömällä kakkua aamiaisella tai skippaamalla pääruoan ja syömällä pelkästään jälkiruokaa. Paistoin elämäni parhaan pihvin ja sommittelin perunakukkasen. 

Eilen kävin yövuorosta tullessani kaupassa ja ostin päivällistarpeet. Ajattelin taas, että eisolekukattoa ne loputkin, mutta olihan sitä katsomista viimeiselle päivällekin kuitenkin noin kymmenen tuntia. Ajattelin jo viimeisen Ylpeyden ja ennakkoluulon puolivälissä, etten jaksa kumminkaan tehdä ruokaa. Mutta minulla kuitenkin oli nälkä. Ja siitähän päästään yli helpoiten tekemällä ruokaa. 

Chicken cordon bleu ja tarpeelliset hökeet

• 1 pulska broilerin rintafile
• 1 viipale kinkkua
• 1 viipale viskicheddaria
• 2 lehteä basilikaa
• nokare voita ja liraus oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria
• 1 kananmuna
• pankomuruja (+ raastettua parmesaania, mutta sen unohdin)
• vehnäjauhoja
• timjamia
• 1 avokado
• 1 pallo mozzarellaa 
• 1 veriappelsiini
• mansikoita
• kirsikkatomaatteja
• kurkkua
• pinaatinlehtiä
• appelsiinimehua
• oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria (taas) 

Koska minulla oli nälkä, tein annoksesta liian suuren yhdelle, puolikas avokado ja puolikas pallo mozzarellaa olisi riittänyt, muita aineksia oli sopivasti. 

Kuumensin uunin 200 asteeseen ja valmistelin broilerinrinnan. Leikkasin siihen taskun ja sijoitin sinne palan kinkkua, juustoa ja basilikan lehdet.  Suljin taskun cocktailtikuilla. Sekoitin vehnäjauhoihin (vajaa desi, niitä on oltava enemmän kuin varsinaisesti kuluu, että leivitys onnistuu) suolaa, pippuria ja tuoreita timjaminlehtiä. Pyöritin kanapalaa maustetuissa jauhoissa, sitten kevyesti vatkatussa kananmunassa ja lopuksi pankomuruissa. Minun on tarkoitus raastaa niiden joukkoon parmesaania, mutta näköjään unohdin. 

Kuumensin pannua ja sillä voita ja oliiviöljyä. Kun pannu oli kuuma ja voin kuohu laskenut, laitoin leivitetyn kanapalan pannulle. Paistoin sitä joka puolelta sen verran, että pinnasta tuli nätin värinen. Nostin sen peltilautasella uuniin kypsymään loppuun. 

Kanan kypsyessä valmistelin muut ainekset. Halkaisin avokadon (tällä kertaa olin onnistunut ostamaan sopivan kypsän) ja leikkasin viipaleiksi. Samoin leikkasin appelsiinin kuorettomaksi ja viipaleisiin, joilla täytin mozzarellapallon. Sisustin lautasen pinaatinlehdillä ja asettelin sille tomaatit, kurkkuviipaleet, mansikat, avokadon ja appelsiinimozzarellan kehän muotoon niin, että keskelle jäi tila chicken cordon bleulle. Sekoitin vielä appelsiinimehusta, oliiviöljystä, suolasta ja pippurista pienen kastikkeen salaattiosalle. 

Kun kana oli ollut uunissa noin kymmenen minuuttia, mittasin palan sisälämmön, se ei ollut vielä tarpeeksi, joten jatkoin paistamista. Uudelleen noin viiden minuutin päästä sisälämpö oli noussut 75 asteeseen, joka olikin juuri sopiva. Poistin cocktailtikut, leikkasin kanapalan viipaleisiin ja nostin annoksen keskelle. Oli hyvää, mutta oli liian paljon, onneksi ei ollut jälkiruokaa! 

Tänään Yksin Kotona-teemaviikko päättyy ja pääsen taas tekemään ruokaa kahdelle. En ehkä vilkaisekaan hetkeen Jane Austen-hyllyyni, mutta työmatkalla kyllä jatkan Mansfield Parkin kuuntelemista äänikirjana, Juliet Stevenson on juuri pääsemässä siihen, kun Mr Bertram saapuu Antigualta ja kotoisan teatteriseurueen suunnitelmat menevät mönkään. Olen jo hankkinut seuraavaksi kuunneltavaksi Emman ja Persuasionin. 

Aamiaisomeletti

Tänään tein itselleni aamiaiseksi omeletin. Olin kaavaillut siihen täytteeksi avokadoa, mutta sen sijaan, että syöntikypsänä ostettu avokado olisi ollut tavallliseen tapaan ylikypsä ja musta sisältä, se oli raaka. En osta kyllä avokadoja enää, kun en osaa valita sopivia! Jätin sitten sen pois ja mietin, voiko se enää kypsyä syöntikelpoiseksi halkaistuna. Onko siihen jotain vinkkiä?

Avokadoton aamiaismunakas 

• 2 viipaletta serranonkinkkua
• 4 parsaa halkaistuna noin 5 cm palana
• nokare voita
• 2 kananmunaa
• hieman raastettua cheddaria
• tuoretta timjamia
• pippuria
• toinen nokare voita
• kirsikkatomaatteja

Kuumensin ovaalinmuotoista pannua ja sulatin sillä nokareen voita. Paistoin halkaistuja parsoja muutaman minuutin ja nostin ne lautaselle odottamaan. Käytin tuota kalapannua sen takia, että saisin pitkulaisen munakkaan, johon täytteet olisi helppo kääriä, mutta mikä pannu tahansa passaa. Laitoin sitten kuumalle pannulla kaksi viipaletta serranonkinkkua rapeutumaan pariksi minuutiksi ja nostin nekin parsojen viereen lautaselle odottamaan. Leikkasin kirsikkatomaatit puoliksi, puristin siemenet pois ja leikkasin puolikkaat kuutioiksi. 

Rikoin kananmunat kulhoon ja vatkasin ne kevyesti. Raastoin mukaan hieman cheddaria, kiersin myllystä pippuria ja revin pieniä timjaminlehtiä mukaan. Lisäsin pannulle hieman vielä voita ja kuumensin pannun uudelleen, melko miedolla lämmöllä. Kaadoin kananmunamassan pannulle ja kallistelin pannua niin, että massa peitti koko pannun pohjan ohuena kerroksena. 

Nostin täytteet munakkaan pinnalle, ensin kinkkuviipaleet, sitten parsat ja tomaattikuutiot. Liu'utin pohjalta hyytyneen ja pinnalta aivan melkein hyytyneen munakkaan lautaselle ja käärin sen rullaksi. Leikkasin rullan kahteen osaan ja ripottelin vielä muutamia kirsikkatomaatteja palasina lautasen reunoille. Oikein makoisa aamiainen. Se avokado olisi kyllä täydentänyt tätä hyvin.

Tämän jälkeen oli hyvä jatkaa Austen-maratonia, katsomisvuorossa on vuoden 2016 Love & Friendship, joka perustuu Austenin kirjeromaaniin Lady Susan. On hauska katsoa välillä sellaista filmatisointia, jossa pidän kaikista näyttelijöistä. Tuota puvustusta hieman ihmettelen, onko se aivan oikea-aikaista, vai onko tapahtumat siirretty hieman Austenin ajoista. Tässä elokuvassa on muutamia aivan herkullisia kohtauksia, esimerkiksi typerän kosijan tuumailut runoudesta ja lyriikasta. 

Pihvi ihan itselleni ja mansikkamozzarella

Kun olen yksin kotona, en tee kovin kummoisia ruokia itselleni, etenkään jos olen paljon töissä. Nyt olen ollut sekä töissä, että suorittanut vaativaa kestävyysurheilua, eli katsonut kaikkia Austen-filmatisointeja, joita kokoelmastani löytyy. Se on ollut kyllä aika rankka homma, myönnän. Olen jo ylittänyt puolivälin reilusti versioiden lukumäärässä, mutta ajallisesti puoliväli on vielä saavuttamatta, sillä jäljellä on muutama tv-sarja, joitten katsomisessa menee aikaa. Tänään keitin itselleni puuroa aamiaiseksi, ei siis kakkua joka päivä, mutta päivällissuunnitelma on sitten ihan muuta. 

Päätin valmistaa itselleni päivällistä  tänään ja hankin siihen tarpeet jo eilen töistä päästyäni. En syö nykyään lihaa kovin usein, mutta tälle päivälle ostin itselleni muhkean palan naudan sisäfilettä ja päätin paistaa oikein ronskin pihvin. Mietin mitä lisäkkeitä pihvini tarvitsisi ja päädyin muutamaan parsannuppuun ja mansikkamozzarellaan. 

Pihvi 

• 160 g palanen naudan sisäfilettä
• 1 rkl voita
• 1 rkl oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria
• timjamia

Konjakki-rosepippurikastike pihville

• pannun paistorippeet 
• 0,5 dl konjakkia
• 1 dl kermaa
• tuoretta timjamia

Mansikkamozzarella

• 1 pallo buffalomozzarellaa
• 4 mansikkaa
• pippuria
• parasta balsamicoa
• tuoretta timjamia

Vihreät parsat

• 4 vihreää parsaa
• nokare voita
• suolaa ja pippuria

Valmistelin ensin mansikkamozzarellan. Otin juustopallon pois liemestä pakkauksestaan ja taputtelin sen pinnan kuivaksi paperilla. Leikkasin juustoon veitsellä viiltoja, mutten viipaleiksi asti. Leikkasin muutaman mansikan viipaleiksi ja työnsin viipaleita juuston viiltoihin. Pyöräytin päälle pippuria ja lirutin parasta balsamicoa pikkulusikalla päälle. Sitä ei ole enää paljon, sitä ei kannata tuhlata. 

Napsautin parsoista kuivemman pään pois, ne katkeavat koko nippu melkoisen samasta kohtaa, koska ovat samaan aikaan otettu maasta. Höyrytin parsoja pari minuuttia ja nostin ne sitten lautaselle odottamaan. Viimeistelin ne sitten myöhemmin. 

Otin pihvin lämpenemään pari tuntia aikaisemmin huoneenlämpöön. Palanen oli niin paksu, että sen oli hyvä lämmetä kunnolla. Pihvin voi kuulema paistaa ihan hyvin jääkaappikylmänäkin, mutta minä luotan pieneen lämmöntasoittamiseen. 

Kuumensin uunin 120 asteeseen ja laitoin liedelle valurautapannun kuumenemaan senkin. Laitoin pannulle voita ja oliiviöljyä ja kun voin kuohu oli asettunut ja alkanut ruskettua, nostin pihvin pannulle. Paistoin pihviä molemmilta puolilta noin kaksi minuuttia. Laitoin pihviin paistomittarin ja nostin pannun uuniin. Kun pihvin sisälämpötila oli 58 astetta, nostin pannun pois uunista ja pihvin lautaselle, jonka peitin foliolla. 

Pannulle oli jäänyt voin ja öljyn seos ja makua pihvistä. Kaadoin pannulle konjakkia ja kiehutin sen melkein kokonaan, raaputin pannun pohjasta kaikki makuainekset konjakkiin. Lisäsin pannulle tuoretta timjamia ja kurkkasin olisiko pihvilautaselle muodostunut paistolientä. Olihan sitä hieman ja lorautin sen folion alta pannulle myös. Lisäsin kermaa ja rosepippureita ja annoin kastikkeen kiehua pari kolme minuuttia, kunnes se sakeni. 

Samalla kuumensin toisella pienellä pannulla nokareen voita ja käytin parsoja pannulla kypsymässä loppuun ja saamassa hieman paistopintaa. Maustoin ne suolalla ja pippurilla. 

Ensimmäinen ikioma ainokaispihvini oli aivan täydellinen makuuni. Ei liian raaka, ei liian kypsä. Mansikka sopi mozzarellan kaveriksi aivan yhtä hyvin kuin tomaatti tai viimeaikainen suosikkini appelsiini. Parsoista nyt ei voi olla pitämättä, jollei niitä kypsennä muhjuksi. 

Tämän aterian voimin jaksan jatkaa Austen-maratonia, vuorossa on taas vanhempaa tuotantoa, joten kunnon ruoka olikin tarpeen kestämisen varmistamiseksi. Minulle on alkanut muodostua kuva siitä, millainen olisi ideaalinen roolitus Austenin teoksiin, yksi Willoughby sieltä, Darcy tuolta, Elizabeth kolmannesta ja Emma neljännestä. Ja montaa kökköä näyttelijää ei kelpuutettaisi ollenkaan. 

Perunakukkasen viimehetket

Vaativa Austen-maratonini on nyt siinä vaiheessa, että olen katsonut kaikki hyvät elokuvat ja muutaman huonomman. Sarjoista on vielä katsomatta kolme hyvää ja yksi hiinä ja hiinä-tapaus on kesken. Tänään käyn lyhyessä työvuorossa ja sen jälkeen keskityn loppuihin. Sunnuntai-iltaan mennessä oletan katsoneeni kaikki tuotokset, joita Austen-hyllyssäni on (kai teilläkin on sellainen?) Viimeisinä katson sitten muutaman Austen-johdannaisen, kuten The Jane Austen Book Club ja Lost in Austen. Myös kirjeromaaniin Lady Susan perustuva Love & Friendship löytyy tallenteena. 

Vapunpäivänä katsoin 7 elokuvaa. Se oli aika paljon. Sen lisäksi leivoin omenakakkua, jota söin aamiaiseksi. Se oli oikein hyvä aamiainen. Päivälliseksi tein elokuvien välissä hassunpuoleisen perunapaistoksen. 

Perunakukka

• 4 pientä perunaa
• sulatettua voita 
• suolaa ja pippuria
• 1 viipale serranonkinkkua
• 1 kananmuna
• juustoraastetta

Leikkasin leivinpaperista pari suikaletta ja asetin ne pienen keraamisen uunivuoan pohjalle ristikkäin. Voitelin suikaleet ja vuoan reunat sulatetulla voilla. Siivutin perunat mandoliinilla ohuiksi viipaleiksi, ei tarvittu laastaria, vannon sen! Kuumensin uunin 200 asteeseen. 

Asettelin ensin ohuita viipaleita vuoan reunoille ja sitten pohjalle, sipaisin hieman sulaa voita viipaleille ja maustoin niitä ihan pikkuisen suolalla ja pippurilla. Tein toisen kerroksen samalla tapaa, maustamista pitää tosiaan varoa, ettei tällaisessa kerrostamishommassa tule suolanneeksi liikaa. Tein useita kerroksia niin, että perunaviipaleista alkoi muodostua kukkamainen kehä. Kun keskellä alkoi olla noin mukakupin kokoinen tila, rypistin siihen tilan kokoisen pallon foliota. Halusin esipaistaa perunakukkaa ennen keskustäytteen laittamista, mutten halunnut perunaviipaleiden valahtavan vuoassa. 

Paistoin teostani noin 50 minuuttia, tällöin perunaviipaleiden yläreunat alkoivat houkuttelevasti ruskettua. Nostin vuoan pois uunista ja poistin foliopallon. Perunaruusun keskellä oli juuri sopiva kolonen täyteelle. Ripotin syvennyksen pohjalle hieman juustoraastetta, lähinnä koska sitä oli ihan vähän jäljellä taannoisesta pizzanpaistamisesta. Seuraavaksi vuorasin kolosen serranonkinkkuviipaleella ja lopuksi rikoin siihen kananmunan. Nostin vuoan uuniin vielä vartiksi. 

Kun perunaviipaleet olivat kypsät ja kananmuna parahultaisesti hyytynyt, nostin vuoan taas pois uunista. Olisi ollut viisasta odottaa, että se hieman asettuu siinä jäähtyessään, niin olisin ehkä saanut sen pysymään koossa. Mutta arvatkaa maltoinko? En tietenkään. Nostin perunakukkasen vuoastaan leivinpaperisuikaleiden avulla lautaselle. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, oli toinen reuna kukasta valahtanut pitkin lautasta. Mitä siinä voi ihminen tehdä kuin päättää, että tämmöinen sen pitikin olla? Oikeastaan se näyttää aika samalta kuin pionin kukka juuri ennen kuin se pudottaa kaikki lehtensä hankalaan paikkaan pitkin lattioita ja sohvapöytää ja kaikkea, mitä sille on tullut kinostuneeksi. 

Perunapioni oli oikein hauskaa syötävää katsoessani noin toista Emmaa. Perunasuikaleiden yläreunan rapeus ja alareunan mehevä kypsyys olivat mitä parhainta naposteltavaa ja keskustan kinkku ja kananmuna nyt käyvät herkusta milloin vain. Vähän iso annos tuo oli yhdelle, mutta olihan minun tankattava maratonin takia. Oikeastaan tämä oli eräänlainen Pommes Anna-versio, tosin voita ei läträäntynyt aivan yhtä paljon. 

Bathin kautta Walesiin

Vaikka olen ollut monta kertaa Iso-Britanniassa en kuitenkaan jotenkin hallitse päässäni välimatkoja siellä. Osaksi tämä johtuu maileista, mutta myös siitä, etten tajua saaren olevan lopultakin aika pieni, etenkin jos aikoo pysytellä vaikka vain Englannissa ja Walesissa. Kuvittelen matkan Winchesteristä Bathiin paljon pidemmäksi ja siihen kuluvan suunnilleen koko päivän. Kävellen kulkeminen tämän reissun alkupuolen sotki pääraukkani vielä perusteellisemmin. Kun Antti saapui maahan ja jatkoimme autoillen, olin aivan sekaisin siitä, mitä ehtisimme tehdä viidessä päivässä ja minne ehtisimme. 

Rick Steinin ravintolassa syödyn myöhästyneen syntymäpäiväillallisen jälkeisenä aamuna jatkoimme matkaa. Minun teki mieleni nähdä Bath uudelleen, kävimme siellä poikasten kanssa kymmenkunta vuotta sitten. Siihen aikaan olin mitä pahimmanlaatuisen Jane Austen-riivauksen vallassa, kiersimme Pump Roomissa rinkiä kuin Catherine Morland ikään ja halusin nähdä kadun, jolla Anne Elliott juoksi löytääkseen Wentworthin. Winchesterin ja Bathin välimatka on vain noin 65 mailia, eikä tuona maanantaiaamuna onneksi ollut niin ruuhkaisaa kuin edellisiltana oli ollut. Reittimme kulki Stonehengen vieritse, sinne emme tällä kertaa lähteneet lähemmäs. 

Saavuimme Bathiin aamupäivällä, pysäköimme auton keskisuuren marketin pihaan, jossa sai pysäköidä maksutta parin tunnin ajan ja kävelimme kaupassa käymisen jälkeen keskustaan. Bathissa on runsaasti korkeuseroja, talot on rakennettu pitkiin jonoihin ja riveihin (kuinka vain haluaakin ajatella) rinteille. Edellisviikon kaunis aurinkoinen sää näytti edelleen jatkuvan ja se kyllä sopi meillekin. 

Nähtävyyksiin kuten Roomalaisiin kylpylöihin ja jo mainittuun Pump Roomiin oli melkoiset jonot, joten niihin emme menneet, vaan kävelimme vain kauniita katuja loistavan kirkkaassa auringonpaisteessa, vaaleat rakennukset oikein tuntuvat heijastavan ja lisäävän valoa kaupungissa. Bathin kaupunki kuuluu Unescon maailmaperintökohteiden listalle. 

Bathissa olisi voinut kuljeskella vaikka kuinka kauan, kävimme viinikaupassa, josta ostimme pullon englantilaista viiniä. Ne ovat hinnakkaita, mutta tämä kyseinen pullo oli  kyllä lähes hintansa väärti, ellei muuten niin kuriositeettiarvonsa vuoksi. Kelvolliset kahvit saimme Nerossa. 

Poikkesimme sisälle yhteen kaupungin lukuisista kirkoista, jossa saattoi ostaa ehkä innovatiivisen kirkkoherran ideoimaa pyhää vettä, se nauratti meitä jonkun verran ja joimme tämän holy waterin vasta kotimatkalla lentokentällä ennen turvatarkastusta. 

Bathista lähtiessämme päätimme suunnata seuraavaksi Walesin puolelle Cardiffiin, koska siellä emme olleet koskaan käyneet. Siellä olisi hieno linna käytäväksi ja ajattelimme jäädä sinne kulmille yöksikin. Matka sujui kohtalaisen hyvin, mutta Severn-joen ylittävälle sillalle oli melkoiset jonot maksupisteeseen. Muistelimme vastaavaa jonotusta Espanjassa, jossa väki alkoi kuumeta aika nopeasti ja torvet soivat, englantilaiset ja walesilaiset jonottivat paljon kauniimmin.

Jotkut kaupungit ovat sellaisia, ettei niihin saapuminen mene aivan putkeen, toisinaan se ei onnistu ensimmäisellä kerralla. Ei sitten millään. Riippuu tietysti monesta asiasta, ajoneuvosta jolla saavutaan, onko perässä vielä vaunukin. Onko auto niin suuri, tai katolla polkupyöriä, ettei parkkitaloihin ole asiaa, mikä on kellonaika ja ilmanpaine kuun vaiheesta puhumattakaan. Cardiff oli niitä kaupunkeja, joihin ensimmäinen lähestyminen ei ottanut onnistuakseen. Saimme jo linnan muurit näkyviinkin, mutta pysäköintipaikkaa ei löytynyt, aina oli edessä yksisuuntainen katu, joka vei kauemmas ja kauemmas, liikennettä hilloksi asti. Melko pian katsoimme toisiimme ja yhdestä suusta sanoimme, että mitä jos jatkettaisiin matkaa, mentäisiin sinne, missä viime vuonnakin olimme yötä, paikkaan jonka nimeä emme osaa sanoa, kirjoittamisesta puhumattakaan. Niin teimme. Cardiff saa ehkä joskus uuden mahdollisuuden, ehkä ei. (Italian Parma on tällainen tapaus myös, ensimmäinen yritys oli viedä hermot, mutta toisella kertaa ihastuimme kaupunkiin täysillä)

Viime vuoden matkalla menimme Llandrindod Wellsiin erään pyörämuseon vuoksi, mutta se oli lupauksista huolimatta suljettu. Olimme tuolloin yötä massiivisessa sammaleenvihreässä Metropolessa, tällä kertaa menimme toiseen pikkukaupungin loistonpäivistä muistuttavaan hotelliin, Glen Uskiin. Siitä tuli mieleen Fawlty Towers, vaikka se olikin suurempi kuin tuo ihastuttava brittihuumorin helmi. Kaupunki pursuaa erilaisia menneiden aikojen kerrostumia, suorastaan viehättävän homeenhuokuinen paikka kerrassaan. 

Hotellimme oli hauska, etenkin aamiainen, meille tarjoili aivan aito Manuel. Hän kirjoitti tomerasti pikkuvihkoseensa, mitä tilasimme. Olimme juuri sanoneet, että tea and scrambled eggs on toast please ja hän toisti että coffee with fried eggs. Taisimme saada lopulta teetä ja paistettuja kananmunia, mutta ei se ole niin nokonuukaa. Kaikki muut vieraat olivat jutuistaan ja vikkelyydestään päätellen ainakin toisen maailmansodan veteraaneja, mutta yhtä epäilimme vahvasti kyllä ensimmäisen maailmansodan sankariksi. Kuudenkympin hintaan hotelli oli oikea helmi narisevine portaineen ja upottavinen nojatuoleineen. Auton sai pysäköityä ilmaiseksi valtavan talon takapuolelle mutkikkaalle sisäpihalle, jos arveli osaavansa sieltä pois. 

Seuraavana aamuna vetkuttelimme aamiaisella niin pitkään kuin mahdollista, että pyörämuseo ehtisi avautua. Viime vuonna Antti oli lähellä itkupotkuraivareita, kun museon ovelle oli edellisillan ja aamun välissä ilmestynyt lappu, jossa sanottiin, että anteeksi nyt kauheasti, muttei me tullakaan töihin tänään. Tällä kertaa moista ei näkynyt ja pienen aamukävelyn jälkeen museo aukesi kymmeneltä kuten pitikin. Se sijaitsee entisen autokaupan tiloissa, vanhassa kauniissa rakennuksessa, joka myös muistuttaa menneistä loiston päivistä. Museo olikin paljon laajempi, kuin osasin odottaa ja ovella lupasin, etten alkaisi kiukutella, vaan Antti saisi rauhassa katsoa ihan joka pyörän, ketjun ja kammen. Minustakin museo oli oikein kiinnostava, siellä oli monta merkillistä menopeliä ja valtavasti erilaista muuta aiheeseen liittyvää esineistöä. Olipa siellä pari Huteraakin Iteraakin. 

Toistatunnin museokävelyn jälkeen matka jatkui jälleen, tällä kertaa luodetta kohti, kun edelliskerralla olimme suunnanneet koilliseen, Peak Districtille. Halusimme mennä katsomaan Portmeirionia. Jotkut turistinähtävyydet ovat sellaisia, että jo portilla tietää, että tämä ei ole minun juttuni ja aika usein olisi ollut viisasta kääntyä siinä kohden pois. Mutta Portmeirion ei ollut yksi näistä paikoista, vaikka aikamoinen mesta olikin. Se on yhden miehen hanke, hämmästyttävän viehättävä lomakylä pohjoisen Walesin rannikolla. Tämän linkin takaa voi lukea paikan historiasta ja nykypäivästä. 

Portmeirioniin tulvi väkeä tuona kesäisenä tiistaina ja mukana virrassa mekin solahdimme kauniiden rakennusten, kirkkaiden värien ja kukkaistutusten pienoismaailmaan, joka oli sekoitus niin Italiaa, kuin Disneylandiakin ja uskokaa tai älkää, ei lainkaan pahalla tapaa. Heti 11 punnan liput käteen saatuamme ilahduin, lipussa luki niin wifi-salasana kuin vuorovesiaikataulukin kyseiselle päivälle. Rannikolla on mahdollista kulkea laskuveden aikaan hiekkasärkillä ja uida syvänteissä, mutta on syytä pitää silmällä nousuveden tuloa.

Kylässä on lukuisia pieniä majoitusrakennuksia, niin hotelleja kuin lomamökkejäkin, osassa oli omia pieniä uima-altaita ja aidoin suojattuja puutarhoja. Yleisillä alueilla on ravintoloita, kahviloita, puistoja, kauppoja ja kauniita kujia. Nautimme lasilliset samppanjaa rannan ravintolassa ja seurasimme ihmisvilinää. Jostain syystä tästä paikasta jäi tavattoman hyvä mieli, eikä siellä tuntunut kuuluvan aivan niin paljon lasten itkua ja aikuisten tiuskivia ääniä kuin monissa muissa turistikohteissa tahtoo olla. 

Portmeironin jälkeen suuntasimme edelleen syvämmelle pohjoiseen Walesiin, Caernarfoniin, jossa oli myöskin linna. Sinne aioimme mennä kostoksi Cardiffille, joka ei päästänyt meitä suosiolla linnaansa. Liikenne Walesissa on paikoin aika hidasta, sillä pääteitä katkoo muutamien mailien välein kiertoliittymät, jos kolmekin mailia saa ajaa viittäkymppiä (miles/hour), se on jo paljon. 

Saavuimme Caernarfoniin puoli neljän paikkeilla ja saimme auton aivan linnan juurella olevalle suurelle parkkipaikalle. Linnassa kiertely otti tunteroisen, ulkomuureilta oli hienot näköalat ympäröiviin maisemiin. Varsinainen kaupunki linnan vieressä oli jo  menossa puoli viideltä kiinni, turisti-info pisti ovensa lukkoon ja pyörävuokraamon väki nosteli kukkaruukkuja myöten kaikki sisälle ja lähti kotiin. 

Seuraavana oli ohjelmassa majoituksen etsiminen. Kävimme kysymässä yhdessä Premier Innissä yösijaa, mutta paikka oli täysi. Käytimme hyväksi kuitenkin hotellin nettiä ja varasimme huoneen Angleseyn saarelta pohjoisempaa. Sinne piti kulkea hieman tukkoisen sillan kautta, mutta koska meillä oli jo varaus ei niin haitannut, että jonossa ajamiseen meni hieman aikaa. Tulimme perille Valleyn kylään (tai onkohan se kaupunki?) alkuillasta ja olimme ilmeisesti noin viimeiset huoneen saaneet, sillä paikka oli täynnä ja jollekin lapsiperheelle jo myytiin eioota. Huone oli suuren pubin yläkerrassa, huoneita taisi olla kymmenkunta, ei kuitenkaan kahtakymmentä. Sielläkin kuljettiin sokkeloisia käytäviä ja päästäkseen yläkertaan piti portaita sekä nousta että laskeutua ja muistaa mistä mutkasta kääntyä minnekin. Paikassa oli myös suuri hääsali ja kokoustiloja. Söimme illalla pubissa itsemme ähkyyn, vaikka kuinka koitimme jakaa salaatin, puddingiin emme vieläkään taipuneet, vaikka kuinka olisi ollut mielihalua. 

 

Seuraavassa osassa kerron lisää Walesin nähtävyyksistä ja siitä mitä vielä ehdimme tehdä Englannissa ennen kotiinpaluuta. Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne keräämme maittain matkapostauksiamme.