Herbes de Provence – Provencen yrtit

Monissa ranskalaisissa ruokalajeissa käytetään yrttiseosta, jota on helppo näin loppukesällä valmistaa itsekin. Samalla saa niin hyväntuoksuiset kädet, että jollei nyt olisi tarpeen pestä käsiä usein ja huolella, nuuhkisi niitä pitempäänkin.

Provencen yrttiseos

• rosmariinia
• timjamia
• rakuunaa
• oreganoa
• kirveliä
• kynteliä
• salviaa
• laventelin kukkia (näitä oli erikseen ostopurkillinen, enkä ole keksinyt juuri käyttöä niille)

Kävimme kulatungat lävitse ja keräsimme sopivia yrttejä niin paljon kuin kohtuudella saattoi puskia harventaa. Salviaa ei ollut kovin paljon, mutta oreganoa ja rosmariinia sitäkin enemmän. Levittelimme yrtit oksineen päivineen kasvikuivurin ritilöille. Kuivuri oli päällä puolitoista tuntia 65 asteen lämmössä. Siinä ajassa talossa alkoi tuoksua todella hyvälle ja lopuksi yrttioksat olivat sopivan kuivia ja kaikki lehdet ja kukat (oregano oli edelleen kukassa, samoin joku timjamilajike) oli helppo riipiä oksista. Musertelin lehtiä hieman sormin ja lisäsin muutaman muutaman laventelinkukan mukaan. Laitoin yrttisilpun tiiviiseen purkkiin heti, kun maltoin lopettaa sen nuuhkimisen ja käytin sitä heti samana päivänä fricasseen. Pitää tehdä toinen satsi myöhemmin lopuista pihan yrteistä ennen syksyn tuloa.

Tour de Francen kahdeksas etappi oli, kuten eilen jo mainitsin, aito vuorietappi Pyreneillä. Sinnikkäin oli Nan Peters, hänen onnistui pitää kaikki muut takanaan. Adan Yates piti kuin pitikin keltapaidan itsellään. Huomenna on vuorossa taas raatelevia nousuja sisältävä vuorietappi. Ja minä teen taas ranskalaista ruokaa.

Soittotunti Big Green Eggillä – karitsanviulu

Edit: kaupallinen yhteistyö, Familia

Tänä vuonna olemme olleet ihan kahdestaan pääsiäisen pyhät. Ruokailu on toteutettu sillä mielin, että pakastimesta lähtisi jotain isokokoista pois, mutta ruokaa ei silti olisi aivan tolkuttomia määriä. Valmistelut alkoivat jo keskiviikkona, kun otimme sulamaan Familialta saamani karitsanviulun. Muistin väärin, että kyse olisi ollut lampaanviulusta, mutta onneksi kyse olikin pienemmästä palasta. Viulu suli kaikessa rauhassa jääkaapissa torstai-iltaan asti, jolloin teimme sille maustetahnan. Varsinainen valmistus oli sitten pitkäperjantaina.

Karitsanviulu grillissä

• 2 kg karitsanviulu
• 2 rkl minttuhyytelöä
• 3 rkl oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria
• runsaasti tuoretta rosmariinia ja timjamia
• 1 suuri yksikyntinen valkosipuli

Torstaina otin viulun vakuumipakkauksesta ja poistin siitä jonkun verran rasvoja ja kalvoja. Siinä oli niitä alunalkaenkin melko vähän. Kuorin valkosipulin ja leikkasin sen ohuiksi viipaleiksi. Pistin terävällä veitsellä viiltoja viulun lihaisiin kohtiin ja tökkäsin valkosipulisuikaleita lihaan. Valkosipulista jäi noin puolet ja ne viipaleet silppusin yhdessä yrttien kanssa mahdollisimman pieneksi silpuksi. Sekoitin yrtit ja valkosipulisilpun minttuhyytelöön ja lisäsin mukaan oliiviöljyä, suolaa ja pippuria. Laitoin viulun tarjottimelle, sivelin tahnaa joka puolelle palaa ja peittelin sen sitten tarjottimineen päivineen muovipussilla. Laitoimme viulun varaston jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää.

Perjantaina iltapäivällä Antti viritti Big Green Eggiin epäsuoraa kypsennystä varten hienosti ConvEggtoriksi nimitelty vekottimen, jonka tarkoitus on jakaa lämpö grillin pesän reunoilta suoran kuumuuden sijaan. Arvelimme, että grillaamisessa menisi noin 2 tuntia, mutta se kävi kyllä nopeammin. Tavoittelimme alkuun noin 200 asteen lämpöä ja noin puolen tunnin kuluttua Antti laski lämmön 180 asteeseen. En oikein osaa sanoa, oliko se tarpeen tai hyvä tai huono, mutta joka tapauksessa tähtäämämme lihan sisälämpö, 63 astetta tuli täyteen noin 1h 40min kuluttua. Otimme silloin viulun pois grillistä ja käärimme sen moninkertaisiin folioihin vetäytymään ennen leikkaamista. 

Grillasimme kaasugrillillä vähän kasviksia lisäkkeiksi ja noin puolen tunnin vetäytymisen jälkeen esitin mestarinäytteeni, eli täydellisen karitsanviulun leikkaamisen. Oikeasti taas vain veistelin sitä sieltä täältä ilman vailla minkäänlaista järkeä. On se hankala kalikka leikata kauniisti. Mutta liha oli sopivan kypsyistä, ehkä asteen pari ylitse. Maustaminen oli kahdallaan, suolaa ripautin hieman annoksen päälle, mutta yrttipuoli oli oikein kiva ja valkosipuliakin sen verran, ettei haitannut vaikka olimmekin ihan kahdestaan, seuraavanakin päivänä.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Big Green Egg-välilehdelle, jonne kerään kokemuksiamme terassimme vihreän valtiaan käytöstä. 

Familialle kiitos karitsanviulusta, se oli erinomainen palanen, eikä tosiaan tolkuttoman iso kahdenkaan ihmisen aterialle. 

Kanankoipi ras-el-hanout-pinnoitteella

Koko viikko on mennyt yövuoroillessa ja kävellessä. Kävelemistä varten olen aloittanut kokonaan uuden blogin, jonka nimi on CampaCamino. Siellä jaarittelen haaveestani kävellä Camino de Santiago äärestä laitaan. Ajattelin ensin kirjoitella aiheesta tässä blogissa, mutta se olisi ollut liikaa Campasimpukan alkuperäisen teeman ulkopuolella. Kypsyttelin sitten puoli tuntia pitkään ajatusta aloittaa sisarblogi, joka voisi kokonaan keskittyä haaveiluun ja kävelyyn. Blogissa on jo muutamia postauksiakin, enkä pahastu, jos käytte kurkkaamassa. Linkki sinne löytyy myös tästä oikealta. 

Sen lisäksi, että olen jumiuttanut vasemman pohkeeni ja nukkunut pieniä pätkiä silloin tällöin, olen tehnyt pari hyvää ruokaa tällä viikolla. Toinen niistä oli bolognese painekattilassa, jota uskalsin nyt käyttää ensimmäistä kertaa sisätiloissa. Ei siinäkään ollut yhtään mitään pelkäämistä. En postaa sitä ruokaa, sillä kastike oli aivan kesäisen bolognesen toisinto. 

Tänään tein ras-el-hanoutilla kyllästettyä broileria ja siitäpä tulikin mehukas tapaus. Tänään myös huomasin todenteolla, että pilvisellä säällä näin kuuden pintaan on jo todella hämärää ja kuvaamisen ankeat ajat koittavat taas. Asiaa helpottamaan olen saanut uuden kamerajalustan, jota en tietenkään ole vielä ottanut käyttöön, odotan Kammenpyörittäjän järjestämää käyttökurssia. 

Kotkottimen koipireisi ras-el-hanout-pinnoitteella

• 1 broilerin koireisi/syöjä
• paljon ras-el-hanout-mausteseosta
• ripaus suolaa ja pippuria
• (yrttejä jos löytyy, minä unohdin)
• iso loraus oliiviöljyä
• 1 tölkki kuivaa omenasiideriä
• rasiallinen kirsikkatomaatteja
• niin paljon valkosipulinkynsiä, kuin sielu tai työkaveri huomenna sietää
• 1 sitruuna
• nokare voita

Kuumenna uuni 225 asteeseen ja ota esille uunin kestävä kasari tai vuoka, johon löytyy kansi. Kuivaa broilerin koipireidet. Sekoita astiassa ras-el-hanout-mausteseos oliiviöljyyn ja hiero koipireidet jokapuolelta seoksella. Nosta reidet kasariin ja asettele niiden väliin kirsikkatomaatteja, sitruunalohkoja ja valkosipulinkynsiä. Ripottele pinnalle suolahippuja ja rouhi pippuria. Laita kasari uuniin ensin ilman kantta ja anna lintupalojen nahkan saada vähän rapeutta, noin 20 minuuttia. Pienennä lämpö 170 asteeseen, kaada siideri astiaan ja laita siihen kansi. Anna ruoan hautua uunissa noin tunti. Kokeile lihan kypsyyttä pistämällä lihaa tikulla. Jos sisältä pursuava neste on kirkasta, on liha kypsää. Kuumenna uuni vielä 225 asteeseen ja valuta koipireisien nahkan päälle sulattamasi voinokare. Pidä kasaria uunissa noin 10 minuuttia, kunnes kuumuus rapeuttaa voisen nahkan. Tarjoa salaatin ja riisin kanssa.

Muistoja kesältä

Eräänä päivänä ennen Vueltaa kokkailimme ribsejä ja kiemuraperunoita. Huomasin kuvat tuolta illalta etsiessäni kuvavarastostani jotain muuta ja mieleen palasi, mitä oikein tapahtuikaan. Kaikki sai alkunsa siitä, että meillä oli käymässä sukulaisia pohjoisesta. Oli tarkoitus grillata ja saada sisäpiirin tietoa Weberin hiiligrillin käyttämisestä. Teimme perinteisen työnjaon, eli miehet menivät "läskikaupoille" ja naiset kirpparille, kuten jo tuolloin kerroin. Enhän minä mitenkään voinut täydellisesti luottaa siihen, mitä lihaa miesväki toisi kyliltä, joten menin itsekin ostamaan lihaa, ihan vähän vain. Se tarkoitti kahta suurta riviä possun kylkiluita. Lähemmäs kahta kiloa. 

Koska luottamuksen puutteeni oli täysin aiheetonta, tungin ribsit vähin äänin, hieman häpeissäni kylmälokeroon ja osallistuin miehisen hankintareissun saaliin, kalkkunan valmistamiseen aivan muina tyttöinä. Sukulaisten lähdettyä kotimatkalle, tunnustin Kammenpyörittäjälle sikaostokseni ja hän lupautui leppymään jossain aikamäärässä, kunhan laittaisin ribsit siihen kuntoon, että hän voisi ne grillata. Vaikken erityisesti pidä raa'an sianlihan käsittelystä arvelin, ettei minun kannattanut juuri silloin prinsessoida. 

Kesäkuisessa Pohjanmaan blogimiitissä olimme maistelleet (lue:syöneet ahnaasti) Soppaa ja silmukoita-Marjan valmistamia ribsejä ja niiden marinointiohjeen muistin nähneeni hänen blogissaan. Sieltähän se löytyikin. Sikailuvinkit Marja oli alunperin ottanut Steve Raichlen "Best ribs ever"-kirjasta, johon minulla ei ole ollut onnea sen enempiä tutustua. 

Luin Marjan postauksen ja homma tökkäsi vasta ensimmäiseen lauseeseen. Se kuului yksinkertaisesti näin: Poista ribseistä kalvot. Höh, no enkä poistaisi, sehän olisi kauheaa nyhväämistä ja kyllä grillin kuumuus kalvot sulattaisi. Yritin kyllä (noin 20 sekuntia), mutta en saanut edes veitsen kärkeä kalvojen alle. Kuten huomaatte, en lainkaan tiennyt mitä tein. Hieman epävarmana siirryin seuraavaan vaiheeseen. Valmistin mausteseoksen. Siihen meni:

• 3 rkl korianterinsiemeniä
• 2,5 rkl kokonaisia mustapippureita
• 2 kokonaista tähtianista
• 2 rkl sinapinsiemeniä
• 3 rkl tummaa sokeria 
• 1 iso valkosipuli kuorittuna ja karkeasti pilkottuna
• 2 rkl karkeaa merisuolaa
• 1-2 rkl öljyä

Minulla ei ole vieläkään isoa morttelia, joten keräsin kuivat ainekset pieneen kahvimyllyyn, siihen jolla tein ras el hanouta. Surruuttelin aikani, kunnes mausteet olivat melko hienoa santaa. Maustejauheen kumosin säälitttävänpieneen mortteliini ja lisäsin sinne loput ainekset. Hiersin seosta sen verran, että sain siitä aikaan karkeahkoa tahnaa. Tämän tahnan hieroin ribsien pintaan, käärin ne kelmuun ja laitoin jääkaappiin. 

Seuraavana päivänä tulin kurkistaneeksi keittokirjahyllyssä olevaan grillausaiheiseen opukseemme ja siellä oli heti nähtävillä, miten kalvot poistetaan ribseistä. Päätin poistaa kalvot nyt ennen grillaamista, parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Otin ribsit isolle tarjottimelle, asensin ohuet gummihanskat käsiini ja kiskoin kalvot pois melkein yhdellä riuhtaisulla. Taputtelin marinadit takaisin kylkirivien päälle ja olin kuin en olisikaan. 

Kammenpyörittäjä suoritti grillaustoimenpiteet, joihin olimme varanneet aikaa useita tunteja. Koska tapahtumasta on jo monta viikkoa, en oikein muista enää kuinka se kävi, paitsi että se sisälsi paljon seisoskelua grillin äärellä, virvokkeiden nauttimista ja ribsien sutikoimista moppauskastikkeella, johon tuli:

• melkein koko pieni pullollinen ginger alea (loput maistelimme ja muistelimme, oliko se samanlaista kuin lapsuuksissamme)
• 1,2 dl siideriviinietikkaa
• 1 tl karkeaa merisuolaa

Olin aivan pettynyt, kun ymmärsin, ettei minulla ollut sellaista miniatyyrimoppia, jollaisia amerikkalaisissa grillausohjelmissa käytetään. Jouduimme tekemään sutikoinnit silikonisudilla. Moppauskastikkeen valmistin keräämällä ainekset lasipurkkiin ja ravistelemalla sitä niin kauan, että suola liukeni. Näin siis oli tarkoitus tehdä, mutta ginger ale ja siideriviinietikka tykkäsivät toisistaan sen verran vähän, että liemi ei tahtonut pysyä tiukasti kannella suljetussa purkissa. Tyydyin hienovaraisesti heiluttelemaan purkkia ja lopuksi siivosin kastikkeen roippeita sääristäni. Se oli ihan hyvää.

Mikäli muistini ei petä minua aivan täydellisesti, liotimme jotain puulastuja vedessä noin tunnin. Kaadoimme veden pois ja kun grilli oli saatettu siihen malliin, että grillaamisen epäsuoralla menetelmällä saattoi aloittaa, ripottelimme (minä mitään ripotellut, Kammenpyörittäjä se oli) märät lastut hiilien ja brikettien päälle. Käytimme niiden yhdistelmää, koska grillaamisen oli määrä kestää ja kestää. 

Minulla on sellainen muistikuva, ettei siinä sitten loppujen lopuksi mennytkään niin kauhean kauan, alle kaksi tuntia. Grillin lämpötiloista en ala nyt satuilla yhtään mitään. Kammenpyörittäjä käänteli ribsejä silloin tällöin ja siveli pintaa kastikkeella ja toivoimme, että naapurit tulisivat kateellisiksi tuoksuista. He eivät olleet kotona. Että sellaista naapuriapua meilläpäin.

Samaan aikaan, kun Kammenpyörittäjä suoritti äärimmäisen vaativaa grillaustointa, minä askartelin perunakierteiden parissa. Ostin edellisellä Helsingin reissulla Chez Mariuksesta perunaporan, jonka käyttötavasta minulla ei ollut mitään hajua. Siinä ei ollut yhtään liikkuvaa osaa, eikä moottoria, joten arvelin kyllä hoksaaavani, kuinka se toimisi. Olimme ammoisilla Amerikan kiertueilla syöneet Arby's-voileipäketjun kierreranskalaisia ja sellaisia haaveilin nyt saavani aikaan. Olin ostanut suurehkoja perunoita, joka osoittautui hommassa aika vääräksi metodiksi. Pitää ostaa pienehköjä perunoita, jotka ovat soikulan pyöreitä. Näin tulisi mahdollisimman vähän ylijäämäpaloja. Ne tietysti niin kätevä emäntä, kuin kelpo marttakin tietysti käyttäisi johonkin muuhun ruokaan, mutta en minä, en sinä päivänä. Anteeksi.

Perunapora, jonka virallinen nimi oli juureskierrerauta ei ollut vaikea käyttää. En rikkonut puoliakaan perunoistani ennen kuin homma alkoi käyttää. Rautaa vain kierretään perunaan kuin korkinavaajaa viinipullonkorkkiin (tai no ainakin vähän niinkuin sinnepäin) ja kun terä tulee perunan toisesta päästä ulos, vedetään koko värkki ulos sieltä väärästä päästä. (tämä ei ole onneksi anatomian luento) Peruna käännetään käsin halki ja keskellä oleva nätti kierre jää jäljelle ja kahteen osaan halkeavat roipepuoliskot käytetään perunaruokalajikkeiden valmistamiseen. Jos joku tietää, miten tuota rautaa oikeasti pitää käyttää, en pahastu neuvoista. Paljonkaan. Sain kyllä muutaman harjoituskappaleen jälkeen ihan kelpoja kierteitä aikaan, laitoin ne kylmään veteen odottamaan. Vaikka perunalajikkeen valintani oli mennyt muodon puolesta pieleen, toivoin sen olevan sopivaa friteeraamiseen.

 

Olen tässä kesän aikana hoitanut ainakin osani uppopaistamisesta. Nyt ei hetkeen tee mieli mitään friteerattua, mutta tuona päivänä kyllä ilomielin kuumensin padassa 1,5 litraa öljyä 160 asteeseen. Uppopaistoin perunakierteet ensin yhteen kertaan, noin 5 minuuttia ja jätin ne jäähtymään talouspaperin päälle. Kun ruoka muuten alkoi olla valmista, kuumensin öljyn 180 asteeseen ja uppopaistoin kiemurat uudelleen, taas noin 5 minuuttia. Valutin niistä ylimääräiset rasvat pois ja suolasin ne. 

Ribsit onnistuivat hienosti, ne oli helppo leikata terävällä veitsellä luiden väleistä paloihin ja vaikka olin tössinyt kalvojen kanssa, oli hienon marinadin maku imeytynyt ribseihin kunnolla. Perunakierteet olivat ihmeen ilmavia, jos nyt uppopaistetusta perunasta kehtaa siten sanoa, eikä kumpaakaan ruokaa jäänyt yhtään. Salaatista en ole ihan varma. 

Pulled pork, omasta tai asiakkaan päästä a.k.a nyhtöpossu

Meillä tapahtui eilen ketjureaktio, jonka johdosta söimme tänään pulled porkia, mikä se nyt olisi suomeksi, nyhtöpossua? Kammenpyörittäjä oli ulkosalla tekemässä tähdellisiä isännöintihommia ja minä menin sinne ihmettelemään. Kohta sain päähäni tiedustella, että voisiko kodinhoitohuoneen varajääkaapin (ystäviltä saatu, kiitos vaan, taitaa olla se kiitosviinitonkka toimittamatta) siirtää välivarastoon. Kammenpyörittäjä oli sitä mieltä, että kyllä se vain passaa ja alkoi lappaa varastosta pihalle polkupyöriä. 

Sain selville, että taloudessamme on 11 polkupyörää. Onkohan se tarpeeksi, mitä luulette? Pitääkö minun luopua haaveestani saada vanha Bianchi? Ei kai. Kun kaikki pyörät oli nostettu ulos, saimme siirrettyä varajääkaapin varastoon ja tässä vaiheessa löysin kaapin pakasteosasta umpijäisen possupaketin, jota olin aktiivisesti unohtanut kesäkuusta asti. Jätin paketin sulamaan ja päätin Scarlett O'Haramaisesti miettiä huomenna, mitä sen kanssa tekisin. Saimme melkein kaikki polkupyörät tukittua takaisin varastoon. Kolme jäi ylitse, pyörävanhukset, Gios ja Peugeot, muuttivat talveksi matkailuvaunuun ja minun maantiepyöräni nousi Tacx-trainerille ja on nyt takkahuoneessa, jossa meinaan ajella kilometrejä talven aikana. Tai ainakin se käy pyykkien ripusteluun, Kammenpyörittäjä on pessyt sen oikein hienon puhtaaksi. 

Mutta takaisin possuun. Vietin aamun leppoisasti sohvalla kaikenlaisia kotihommia vältellen  ja etsin mieleistäni possuohjetta kasslerille. Meinasin lannistua, kun menin avaamaan possupakettia, kun hintalapussa luki, että porsaankyljykset. Mutta kyllä siellä oli kuitenkin kassleria, hintalappu vain oli otettu Heilassa väärin. Nyt jää kyllä arvoitukseksi, hävisinkö vai voitin valuuttamielessä. En löytänyt mitään mieleistäni ohjetta, joten tein aivan omasta päästäni. Tähän liittyy otsikkoni, se on perheemme sisäinen vitsi. Joskus kauan sitten kotiseutuni sanomalehdessä, Lapin Kansassa oli ilmoitus, jossa luvattiin tehdä takkeja omasta tai asiakkaan nahasta. Se oli jotenkin nauruhermoja kutkuttava ja olemme muuntaneet sen moneen muotoon siitä lähtien. 

Tein aluksi mausteseoksen possulle. Vähän minä epäröin, että voinko laittaa sikapossulle ras-el-hanout-mausteseosta, mutta päätin olla rohkea. Lusikoin kaksi kukkurapäistä ruokalusikallista tahmeaa palmusokeria kulhoon, lisäsin sinne saman verran itsetekemääni ras-el-hanoutia, vähän suolaa ja lorauksen oliiviöljyä. Sekoitin koko sotkun tasaiseksi ja hieroin mausteseosta kasslerviipaleisiin yltympäriinsä. Ladoin viipaleet valurautapataan kyljelleen, niitä oli 8 ja ne painoivat noin kilon verran yhteensä. Kaadoin pataan ranskalaista kuivaa omenasiideriä lihapalojen puoliväliin asti ja länttäsin kannen päälle. Olin kuumentanut uunin 225 asteeseen ja annoin padan olla siinä kuumuudessa ensimmäiset 45 minuuttia ja sitten alensin lämmön 150 asteeseen. Kolmen tunnin kuluttua otin padan uunista ja kurkkasin varovasti sisälle. Lihapalat olivat hyvän matkaa kypsymisen tiellä, lisäsin vähän persiljasuolaa ja käänsin palojen kylkeä ja jatkoin kypsentämistä vielä kolme tuntia. 

Illan pimetessä possu oli riipimiskypsää. Nostin viipaleen kerrallaan leikkuulaudalle ja nyhdin kaiken lihan suikaleiksi. Possu oli mehevää ja sopivan mausteista, muttei liian makeaa, kuten kävi ensimmäiselle pulled pork-kokeilulleni viime talvena. Silloin liemi oli liian makeaa. Söimme tätä possusuikaletta ciabatta-leivän kanssa, täytimme leipäpalaset salaatilla, tomaatilla, sipulilla ja runsaalla keolla possusuikaleita, lusikoimme päälle aromaattista paistolientä. 

en minä ihan tällaista kai kuitenkaan?

Kolmas tagine

Ensimmäisen taginekokeilun jälkeen tuumin, että olisi hyvä kokeilla valmistaa taginessa myös lampaanpotkia, sillä ne ovat luonnostaan hyvässä annoskoossa ja pitkään hauduttamalla niistä saa helposti herkkua. Tein muutama päivä sitten oman ras el hanout-mausteseokseni ja se tuoksui purkkia raottamalla niin houkuttelevalta, että eilen ostamani lampaanpotkat päätyivät tänään tagineen jo vähän puolenpäivän jälkeen. Muistin jopa säilötyt sitruunani valmistusvaiheessa, joten niitäkin pääsi pataan. Katsoin vihjeitä täältä, mutta mutkistin pari suoraa ja suoristin pari mutkaa.

• 1 lampaanpotka/syöjä
• oliiviöljyä paistamiseen
• 2 sipulia sukaleiksi leikattuina
• 3 valkosipulinkynttä
• 2 rkl ras el hanout-mausteseosta
• 2 rkl hunajaa
• 2 rkl tomaattipyrettä
• 1 dl punaviiniä
• 3 dl lihalientä
• 1 tl suolaa
• puolikas suolasäilötty sitruuna hyvin ohuiksi viipaleiksi leikattuna
• 2 tomaattia lohkoina 
• 6 perunaa lohkoina
• ruohosipulia ja basilikaa silppuna

Kuumensin uunin 180 asteeseen. Siistin potkista rasvaa ja kalvoja sen minkä viitsin. Paistoin potkien pinnat kiinni oliiviöljyssä ja nostin ne taginepataan odottamaan. Kuullotin hetken  sipuleita oliiviöljyssä ja lisäsin sitten ras el hanout-seoksen pannulle ja annoin sen kuumeta. Voi jestas mitä tuoksuja! Lisäsin pannulle hunajan, viinin, suolan ja tomaattipyreen ja annoin seoksen kiehua hetken aikaa. Siitä tuli tummanruskeaa, hyvältä tuoksuvaa paksua tahnaa, jonka kaadoin potkien päälle. Kääntelin paloja niin, että ne olivat kauttaaltaan maustetahnan peitossa. Kaadoin liemen pataan ja ripottelin päälle sitruunaviipaleet ja tomaattilohkot. Asetin padan uuniin alimmalle ritilälle ja nostin kannen päälle. Annoin padan muhia ensin kaksi tuntia ja käänsin potkat toiselle kyljelleen. Lisäsin pataan lohkotut perunat ja jatkoin kypsentämistä vielä puolitoista tuntia. Kypsän padan päälle ripottelin ruohosipuli- ja basilikasilppua, sillä korianteria tai persiljaa ei ollut.  Arvatkaa oliko hyvää!

Ras el hanout

Olen ehkä aikaisemminkin maininnut, ettei kärsivällisyys kuulu hyveisiini. Voisi jopa sanoa, että olen malttamaton, kun saan jotain päähäni. Tässä taannoin tahdoin tehdä ruokaa taginella ja samana aamuna kävin jo ostamassa sellaisen. Jollei kaupassa olisi ollut taginea ostettavaksi, olisin luultavasti alkanut tuumia, että miten sitä keramiikkaa valmistettiinkaan. Onnekseni en joutunut niihin hommiin. 

Kyse ei ole kuitenkaan vain kärsimättömyydestä haluamieni asioiden suhteen, usein on kyse siitä(kin), etteivät kauppojen valikoimat ole parhaat mahdolliset täällä, missä asustamme. Kolmas (ilmeinen) mahdollisuus on se, etten tiedä mistä etsiä. Ja sitten astuu esiin se neljäs tekijä: tahdon itse kokeilla. Joskus voi käydä niinkin, etten edes viitsiydy etsimään jotain tuotetta, vaan ryhdyn heti kokeilemaan. Seuraavalla kauppareissulla silmiini osuu  pakettiauton kokoinen pino kyseistä tuotetta. Pino on ollut kaupassa iät ajat, en vain ole sitä huomannut.

Nyt kun olen jo ansioitunut (taas se kissanhäntä tuossa kiemurtelee yläilmoja kohti) marokkolaisruoan valmistaja, pitää minulla tietysti olla oma kotoinen mausteseokseni, ras el hanout à la Campasimpukka. En löytänyt kaupoista valmista seosta, vaikka etsin ainakin kolme minuuttia. Kammenpyörittäjän hienosti järjestämästä maustevalikoimasta löytyi monta seokseen tulevaa maustetta ja aikoinaan työnantajalta joululahjaksi saatu kahvimylly (jolla ei pavuista tee muuta kuin silppua) pääsi tositoimiin. Olisin mielelläni käyttänyt suurta painavaa kivimorttelia, mutta pahus, minulla ei ole sellaista! Blogissa, josta otin viitteet käyttämiini mausteisiin mainittiin hauskasti, että pääsyy suuren morttelin käyttämiseen oli se, että saattoi tuntea itsensä oikein kunnon foodieksi. Tein kättelyssä lukuvirheen ja aloin mitata aineksia ruokalusikalla teelusikan sijaan, mutta vahinkohan oli vain monistuminen. Mittasin astiaan seuraavat mausteet (halutessasi moderaatimman annoksen, käytä niitä teelusikallisia):

• 3 rkl mustapippureita
• 2 rkl jauhettua inkivääriä
• 2 rkl kuminan siemeniä (näitä meillä ei ollut)
• 1 rkl jauhettua kuminaa
• 2 rkl jauhettua muskottipähkinää
• 1 rkl korianterin siemeniä
• 2 rkl jauhettua kanelia
• 1 rkl jauhettua paprikaa
• 1 rkl jauhettua kardemummaa
• 1,5 rkl kurkumaa
• 1 rkl chilihiutaleita
• 0,25 rkl kuivattuja neilikoita
• 2 rkl karkeaa merisuolaa

Koska siis mittasin aineita tolkun verran, minun piti jauhaa niitä erissä kahvimyllyssä, jonka kävin kaivamassa varaston kirpparille menossa olevista tavaroista. Olin ylpeä, ettei minun tarvinnut soittaa pitkin Saksan moottoritietä paahtavalle Kammenpyörittäjälle, että kulta missä se vanha kahvimylly on, vaan löysin sen aivan itse! Lusikoin noin kolme ruokalusikallista karkeasti sekoiteltua mausteseosta myllyyn ja annoin hyrrätä, välillä vähän ravistelin myllyä. Kovimmat mausteet eivät vielä tästä lannistuneet, vaan jäivät siivilään, jonka läpi sirotin jauheen astiaan. Palautin niskuroitsijat myllyyn saamaan kyytiä uuden erän kanssa. Kun koko satsi oli saatu jauhettua, jäi jäljelle noin puoli desiä karkeampaa ainesta, karkeudeltaan kuten pippurimyllystä jauhettu pippuri. Tämän karkeamman osan laitoin pieneen sievään mortteliini ja leikin wannabe-foodieta sen minkä jaksoin, en kyllä saanut mausteita juurikaan enää hienommaksi. Sekoitin ne kuitenkin jauhemaiseen osaan mukaan. Tuoksu oli kyllä mahtava, niin aromaattinen, että se laittoi minut aivastelemaan useita kertoja.

Säilöin puolet mausteseoksesta sormisuolan loputtua virattomaksi jääneeseen purkkiin ja loput tiiviisti suljettavaan pussiin. Piakkoin haluan tehdä taas ruokaa taginella ja kokeilla tätä mausteseostani. En välttämättä voi tehdä sitä enää koskaan lisää, sillä taisin rikkoa myllyn. Se intoutui vain hyrräämään, eikä totellut virtanappulaa. Onneksi johdon irrotus sentään tepsi. Voi olla, että perheen sähkölaitevastaava voi tehdä sille jotain. Hyvä, ettei mylly käynyt kaupaksi kirpparilla, joku olisi voinut pettyä ensimmäisellä käyttökerralla. Postauksen alussa kehuskelin omaperäisellä mausteseoksella Campasimpukan tapaan, sitä edustakoon se, ettei meillä ollut niitä kuminan siemeniä!