Vain muutaman macaronin tähden

Tein ensimmäiset macaronini yli 9 vuotta sitten, blogin ensimmäisenä keväänä. Ne onnistuivat jotenkuten. Sen jälkeen kokeilin kerran, se kerta ei onnistunut ollenkaan. Sittemmin olen pitänyt pienen macaronpaussin, noin 8 vuotta. Jossain vaiheessa olen ostanut macaronien paistamiseen tarkoitetun silikonialustan, se on pyörinyt keittiön laatikossa ties kuinka kauan. Eilen kokeilin sitä. Ei olisi kannattanut. Kaikki 48 leivoksen puolikasta tarttuivat alustaan. 

Tässä kohtaa näytti vielä ihan ok:lta

Onneksi pursotin taikinaa myös aivan tavalliselle leivinpaperille, se satsi onnistui mainiosti ja sain aikaan kymmenkunta asiallista macaronia. Käytin sauvajyväsen postauksessa ollutta ohjetta, siinä ei varmasti ollut mitään vikaa, minä vain otin ensimmäisen satsin uunista liian aikaisin pois ja macaronit jäivät raa'oiksi, kas tähän tapaan:

#nojustiinsa

Jos ei tössi, noin 35 pientä macaronleivosta

• 2,5 dl sokeria
• 0,75 dl vettä
• 3 kananmunan valkuaista
• 225 g jauhettua mantelia
• 3,75 dl tomusokeria
• 2 kananmunan valkuaista
• elintarvikeväriä

Tein ihan niin kuin sauvajyvänen neuvoi, hän neuvoi minua vielä viestitse ennen varsinaista leipomista, kiitos hänelle <3

1. Erottele valkuaiset niin, että isossa yleiskoneen vatkauskulhossa on kolme valkuaista ja jossain toisessa astiassa on kaksi kpl.
2. Mittaa muut aineet valmiiksi.
3. Sekoita suuressa kulhossa mantelijauhe ja siivilöity tomusokeri huolellisesti yhteen.
4. Kaada sokeri (2,5 dl) paksupohjaiseen kattilaan ja lisää mukaan vesi. 
5. Keitä sokeria ja vettä niin kauan, että seoksen lämpötila on 119 astetta. Se vie noin 10  minuuttia, älä sekoittele, käytä vai mittaria ajoittain seoksessa seuratessasi lämpötilan nousua.
6. Vatkaa yleiskoneen kulhossa olevia kolmea valkuaista kipakasti niin, että niistä tulee valkoista vaahtoa. 
7. Kun sokeriliemen lämpötila on 119 astetta, laita yleiskone suurimmalle nopeudelle ja kaada varovasti kulhon sisäreunaa pitkin kuuma sokeriliemi valkuaisiin. Reunaa pitkin siksi, ettei tulikuuma sokeriliemi roisku. 
8. Jatka vatkaamista suurella nopeudella pari minuuttia ja pienennä sitten nopeutta hieman, anna koneen vatkata kaunista kiiltävän valkoista paksua marenkia (tämä on se italialainen marenkitekniikka), kunnes se jäähtyy hieman. Muutamia minuutteja.
9. Marengin vatkautuessa sekoita kaksi jäljellä olevaa valkuaista manteli-tomusokeriseokseen niin, että siitä tulee paksuhkoa tahnaa. Useissa ohjeissa neuvotaan laittamaan mukaan haluttu elintarvikeväri tässä kohtaa, mutta olisi ehkä hyvä värjätä jo marenki. En meinannut millään saada riittävän keltaista väriä taikinaan, enkä siis saanut lopultakaan. Muutaman tipan pitäisi riittää, muttei riittänyt. 
10. Kun marenki on jäähtynyt, sekoita se useassa erässä mantelijauhetahnaan kulhon reunoja pitkin pyöräytellen, se vie hyvän aikaa, taikinaa tulee aika paljon. 
11. Kun massa on tasaista taikinaa, kaavi se suureen pursotinpussiin, leikkaa pussin terävä kärki pois ja pursota taikinaa leivinpaperille pieniksi tasakokoisiksi pyöreiksi nökösiksi. 
12. Kuumenna uuni 150 asteeseen ja anna macaronien asettua sen aikaa pellillä paperilla, tänä aikana pinta hieman kuivahtaa ja niin sen pitääkin. Minä en saanut pinnasta kovin tasaista ja pursotuksesta jäi pienet huiput, mininännit.
13. Paista macaroneja noin 15 minuuttia ja toivo, että ne kohoavat noin paistamisen puolivälissä ja niihin muodostuu pieni "jalka". En sitä osaa selittää sen tarkemmin, mutta onnistuneista leivoksista näkee mitä se tarkoittaa. 
14. Kun macaronit ovat kypsiä (mistä senkin nyt sitten oikein tietää), anna niiden jäähtyä ensin paperin päällä ja toivo hartaasti, että ne irtoavat kauniisti. Minun paperilla paistamani onnistuivat siis hyvin, mutta silikonialustalla eivät ollenkaan, maku niissäkin oli ok, mutta pohja tarttui alustaan ja keksit olivat selkeästi jääneet raa'oiksi.
15. Kun macaronpuolikkaat ovat jäähtyneet, laita kahden puolikkaan väliin mieluista täytettä ja paina puolikkaat kevyesti yhteen. Meillä oli täytteinä lemoncurdia ja kiivimarmeladia.

Ihmettelen sitä, miten saan aina näistä ohjeista näin kamalan pitkiä epistoloita. Katsokaa vaikka sauvajyäsen postausta, samat asiat, mutta kompakti postaus. 

Tour de Francessa tapahtui eilen mahtava keikaus, kun keltapaita vaihtui slovenialaiselta toiselle. Nuori Tadej Pogacar ajoi aivan ilmiömäisen hyvän henkilökohtaisen aika-ajon ja toisaalta Primoz Roglic ajoi melko huonosti menettäen johtopaikkansa. Oli niin jännittävä etapin loppu, että olin purra kynteni aivan nysiksi. Tänään sitten oli vuorossa viimeinen, seremoniallinen päätösetappi, joka päättyi illan melkein jo hämärtyessä Pariisiin. Kokonaiskilpailun kärjen tilannetta ei ollut enää tarkoituskaan hämmentää, mutta kirimiehillä oli vielä jännät paikat, kuka saisi etapin voiton nimiinsä. Sam Bennett onnistui parhaiten ja varmisti samalla vihreän paidan kilpailuosion, eli pistekilpailun voiton. Tadej Pogacar voitti kokonaiskilpailun,  ei aivan 22. syntymäpäivänään, synttäri on vasta huomenna. 

Nyt alkaa pieni haastevapaa, joka päättyy parin viikon kuluttua alkavaan Giro d'Italiaan. Silloin CampaKeittiö sukeltaa italialaisen ruoan maailmaan kolmeksi viikoksi ja Giron loppupuolella vielä espanjalaisen ruoankin, kun yhtä aikaa Giron viimeisen viikon aikana ajetaan tänä poikkeusvuonna myös Vueltaa. Tämä kaikki siis mikäli koronatilanne ei pahene. 

Olen iloinen siitä, miten selvisin CampaSimpukan kymmenennen kolmiosaisen ruokahaasteen ensimmäisestä osiosta, postauksia tuli jokaiselle kilpailupäivälle ja mukana oli muutamia onnistumisia ja uusia ruokiakin, mutta myös revisited-osastoa. Kilpailu oli oikein jännittävä ja samanlaista toivomme myös Girolta ja Vueltalta. Peter Seliniä siteeratakseni: Kiitos seurasta ja HEIHEI!

Minähän en anna periksi - tuulihatut, toinen yritys

Viime viikolla parantelin omaatuntoani käyttämällä jääkaapista pois vanhentumassa olevia maitotuotteita. Yksi kokeiluistani olivat tuulihatut. Olen tehnyt niitä joskus 90-luvun alussa enkä ollenkaan muista onnistuivatko ne. Luultavasti eivät. Viime viikolla ainakin kämmäsin oikein kunnolla, mistä mainitsinkin postauksessani. Uuninluukku lipesi otteestani ja rämähti kiinni, eikä tuulihatuillani muutenkaan ollut mitään mahdollisuuksia, sillä otin ne uunista keskeltä raakoina. Harmittelin asiaa mielessäni, etenkin kun reunuksen kypsä osuus maistui oikein hyvälle. 

Kuten aina, tällaiset epäonnistumiset jäävät kaihertamaan mieltäni, eivätkä oikeastaan jätä minua rauhaan, ennen kuin kokeilen uudelleen. Tänään oli toisen erän aika. Kello kumahti kymmeltä ja aloitin. Käytin samaa ohjetta kuin viime viikolla, viehättävästä Seasons & Suppers-blogista.

• 2,5 dl vettä
• 100 g suolatonta voita
• 2,5 dl vehnäjauhoa
• 1 rkl sokeria
• 0,5 tl suolaa (vähemmän, jos käytät suolattua voita)
• 4 kananmunaa

Kuumensin uunin 220 asteeseen ja varustelin pursotinpussini. Koska olin kokkaamassa ilman apukäsiä, viritin valmiin, tyllan yläpuolelta pussinsulkijalla nipistetyn pursotinpussin korkeaan kapeaan maljakkoon avonaiseksi, siten saa taikinan parhaiten kaavittua pussiin nuolijalla. Otin esille pellin ja laitoin sille arkin leivinpaperia. (pussinsulkijavinkit poimittu täältä)

Mittasin kaikki ainekset valmiiksi ja laitoin veden paksupohjaiseen kattilaan yhdessä voin, suolan ja sokerin kanssa. Kuumensin kunnes vesi kiehui ja voi suli veteen kokonaan. Pienensin kaasun kaikkein pienimmälle ja kumosin jauhot mukaan kerralla. Sekoitin puulastalla rivakasti jauhon nesteeseen ja sain aikaan kiiltävän taikinapallosen, jota sekoitin hetken aikaa niin rivakasti kuin jaksoin. Otin kattilan tulelta ja nostin sen pesualtaaseen hieman jäähtymään. 

Muutaman minuutin kuluttua lisäsin taikinaan kananmunan kerrallaan edelleen rivakasti sekoittaen. Lähdeblogin Jennifer kuvailee taikinaa tässä vaiheessa osuvasti hieman limaiseksi ja siitä helposti pluiskahtaa paakkuja altaaseen, siksikin allas on siistein paikka tehdä tämä ja lyhyenpuoleisena ihmisenä yllän paremmin pistämään olkavarteni töihin. Pian kaikki kananmunat kyllä asettuvat nätisti taikinaan, josta tulee kiiltävää ja joustavaa tahnamaista massaa, joka on helppo kaapia valmiiksi viritettyyn pursotinpussiin.

Nipistin isolla pussinsulkijalla pussin kiinni juuri taikinamassan yläpuolelta ja leikkasin ylijäävän pussin poikki (tunnustan, en pese kertispusseja uutta käyttöä varten, niiden alasuut venyvät yleensä sen verran tyllan kohdalta, ettei niitä saa nätisti pois eikä voi(ne) käyttää uudelleen). Otin sitten tyllan yläpuolella olleen varmistussulkijan pois ja käänsin pussia hieman yläreunan sulkijan ympärille, jolloin taikinamassa painui aivan pussin kärkeen asti ja oli helposti pursotettavissa pellille. Tai siis olisi, jos osaisi pursottaa. En nyt saanut aikaan niin pahasti kääkäleitä muistuttavia otuksia aikaan, mutta mitään kauniitakaan ne eivät olleet. Annoksesta tuli noin 20 pienehköä tuulihattua. 

Paistoin tuulihattuja ensin 200 asteessa 15 minuuttia ja pienensin sitten lämmön 160 asteeseen ja paistoin vielä noin 12 minuuttia. Tuulihatut nousivat ja hieman ratkeilivat ja alkoivat ruskettua melkoisesti. Maltoin mieleni, en aukonut uuninluukkua, enkä varsinkaan täräyttänyt sitä kiinni. Kun hatut näyttivät siltä, että ihan kohta me kärvennytään, otin pellin varovasti pois. Minulla oli valmiina jäähdytysritiläkin, mutten uskaltanut luiskauttaa tuulihattuja papereineen päivineen ritilälle korkeareunaiselta pelliltä heti, etteivät ne lässähtäisi. Mutta ehkä ne lässähtivät sitten siitä, että ne jäivät kuumalle pellille liian pitkäksi aikaa? Eivät ne kaikki lässähtäneet tosin, vain muutama, joka oli ollut tosi lähellä kaveriaan uunissa. Ilmeisesti sitä pitää varoa sitä, että tuulihatut koskettavat toisiaan. Eli riittävästi väliä pellillä? 

Lässähtäneetkin ovat kypsiä ja kuohkeina pysyneet lähes nättejä! Tein tuulihattuihin täytteen, johon tuli:

• 1 purkki mascarponea
• 1,5 dl kermaa
• 1 dl mansikkasosetta pakastimesta
• liraus sitruunamehua
• 0,5 dl tomusokeria + vähän koristeluun

Vatkasin kerman ja notkistin mascarponen ennen kuin sekoitin sen kermaan. Sirottelin mukaan tomusokeria vähän kerrallaan, kunnes makeus oli sopiva. Sekoitin massaan mansikkasosetta ja maistelin ja laitoin hieman sitruunamehua tuomaan kirpeyttä. 

Halkaisin tuulihatut varovasti terävällä veitsellä ja täytin ne lusikallisella mansikka-mascarponea, sirottelin päälle valokuvaamista hankaloittavaa tomusokeria ja pyysin esikoista maistiaisille. Tällä kertaa voin sanoa ainakin melkein onnistuneeni tuulihattujen teossa. Hieman korkeampia olisivat saaneet olla ja tietysti puolet mielellään lässähtämättä, mutta parempi tämä kuin ensimmäinen kokeilu. Jos teillä on takuuvarmoja tuulihattuvinkkejä, otan niitä mielelläni vastaan! Toistaiseksi lisään postaukseen tunnisteen "vaikeat". 

Koska tavallinen tomusokerini meni loppuun, käytin ruokosokerista tehtyä tomusokeria ja sepä olikin yllättäen parempaa kuvausta ajatellen, kamera ei ollut tarkentamisen kanssa niin ihmeissään, ilmeisesti siinä on juuri sen verran väriä, että automatiikka ei hämäänny.