Näytetään tekstit, joissa on tunniste Unescon maailmanperintökohde. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Unescon maailmanperintökohde. Näytä kaikki tekstit

lauantai 16. toukokuuta 2026

Kanaa ja perunaa italialaiseen tapaan


Bourges on osoittautunut oikein mukavaksi kaupungiksi, päätimme jäädä tänne vähän pitemmäksikin aikaa. Kävimme tänään ensimmäisellä kaupunkikierroksella ja tarkastelimme katedraalia oikein huolella, se on Unescon maailmanperintökohde ja sieltä löytyi kuin löytyikin myös yksi Jeanne d'Arc. 


Päivällisellä meillä oli tänään kanaa ja perunaa, kumpaankin hain italialaista tunnelmaa. Perunoille tein salsa verdeä ja broilerin fileet täytin aurinkokuivatulla tomaatilla ja mozzarellalla. Ohjeet perunoihin täältä. Broilerit tein omasta tai asiakkaan päästä. 

Italialainen ateria kahdelle

Perunat

  • 8 pientä perunaa
  • 1 rkl oliiviöljyä
  • suolaa ja pippuria

Salsa verde
  • tuoretta persiljaa
  • tuoretta basilikaa
  • 4 isohkoa kaprista (niitä joissa on varsi)
  • 2 rkl oliiviöljyä
  • sitruunamehua
  • 0,5 tl murskattua valkosipulia
  • suolaa ja pippuria

Täytetyt broilerinfileet

  • 2 pienehköä broilerin filettä
  • 4 minimozzarellapalloa
  • 4 palaa aurinkokuivattua tomaattia
  • 1 rkl oliiviöljyä paistamiseen
  • 1 dl kuivaa valkoviiniä hauduttamiseen
  • 2 ohutta puista varrastikkua

Ensimmäiseksi tein salsa verden, jonka kanssa piti tyytyä veitsellä pienimiseen, sillä meillä ei ole CampaAdrian mobilekeittiössä sauvasekoitinta tai muutakaan, millä saisi silputtua aineksia kovin hienoksi. Leikkasin yrtit ja kaprikset pieniksi paloiksi ja silpuksi ja sekoitin niihin oliiviöljyä, sitruunamehua ja valkosipulimurskaa. Sekoitin tasaiseksi ja maustoin suolalla ja pippurilla.


Leikkasin pienet Noirmoutierin perunat puolikkaiksi ja laitoin ne pieneen alumiinivuokaan, luritin päälle hieman öljyä ja ripotin päälle suolaa ja pippuria. Jätin vuokan odottamaan. 


Seuraavaksi valmistelin broilerin fileet. Leikkasin niihin viillon niin, että muodostui tasku, jonne laitoin aurinkokuivattua tomaattia ja mozzarellapallot puolikkaina. Suljin taskun pitkällä ohuella varrastikulla, sillä minulla ei nyt sitten olekaan mukana paistinarua. Ennenkuulumatonta! 

Kun oli aika valmistaa ruoka, laitoin perunat vuokassaan airfryeriin (malliston pienimpään) 160 asteeseen noin 15 minuutiksi. Antti paistoi ulkona pannulla täytetyt broilerinfileet tilkassa oliiviöljyä. Kun fileissä oli sievä paistopinta, hän kaatoi pannulle noin desin valkoviiniä lasistani ja laittoi kannen pannun päälle. Kaasu ihan pienelle ja haudutusta noin 5 minuuttia ja loput vielä kaasu sammutettuna. 

Samaan aikaan perunat olivat kypsyneet ja sekoitin niihin salsa verden. Lisäsin vielä hieman sitruunamehua, että maku raikastuisi ja terävöityisi. Oikein mainio ateria.


Giro d'Italian kahdeksannen etapin voittajaksi ajoi Jhonatan Narvaez, jo toinen etappivoitto hänelle tässä kisassa. Katsoimme lopusta noin 35 km eikä Italiassakaan liian kesäistä vielä näytä olevan. Kokonaiskilpailun kärjen osalta tilanne ei muuttunut, Afonso Eulalio johtaa edelleen ja reilun kolmen minuutin päässä toisena on Jonas Vingegaard. Huomenna vielä ajetaan ja sitten on vuorossa kisan toinen välipäivä ja ensimmäinen varsinainen lepopäivä. 

maanantai 1. lokakuuta 2018

Maasta toiseen

Syksyisen skandireissun ensimmäisessä osassa pääsimme Lihasulaan, Tampereelle, edelleen Naantalin kautta Ruotsiin ja siellä Göteborgiin asti. Ruotsin toiseksi suurin kaupunki näytti oikein mukavalta ja sinne olisi voinut jäädä pitemmäksikin aikaa, jollei olisi ollut niin riivattu kiire. Tai mikään kiire, mutta lähdimme nyt kuitenkin, kun olimme aikoneet. Suorinta tietä matka on vähän alle 300 km. Aikomuksemme oli saapua Osloon alkuillasta, mutta sitä ennen halusimme nähdä lisää kalliopiirroksia ja niitähän oli sopivasti matkan varrella Tanumissa.

Sana hällristning tarkoittaa kalliopiirrosta, joka taas meinaa usein melko vaakasuorille kallioille uurrettua kuvaa, joka on mahdollisesti ollut maalattu uurroksia pitkin. Nykyaikana tiedossa olevia piirroksia maalataan paremmin näkyviksi uurroksia pitkin ja käytetty maali on akryylimaalia. Kalliomaalaus on taas hällmålning ja sellaisia ovat usein pystysuoraan kallioon useimmiten punaisella (esim. verestä, savesta, punamullasta ja linnunmunan kaltaisista aineista sekoitetulla) maalilla tehnyt kuvat, joita on Suomessakin useassa paikassa, esimerkiksi Saraakalliossa melko lähellä meidän asuinpaikkaamme. Aihepiirit ovat kummassakin esihistoriallisessa taiteessa samanlaisia, ne käsittelevät usein metsästystä, kalastusta, taisteluita, ruoanhankintaa ja ihmiselämää yleensä ja niissä on mukana runsaasti symboliikkaa. Ovatko ne varsinaisesti alkuperäisesti tarkoitettu taiteeksi, ei voida tarkasti tietää, nykypäivänä ne toimivat hienona ikkunana vuosituhansien takaiseen elämään ja ovat hyvin elävää taidetta, vaikka ovatkin kallioon uurrettu tai maalattu.

Vitlycke museum on lähellä Tanumin pikkukaupunkia, se on ilmainen visitor center-tyyppinen keskus, jossa on matkamuistomyymälä, työpajoja, näyttelyitä ja esittelyitä alueen kalliopiirroskohteista.

EDIT: Tanumin kalliopiirrokset kuuluvat Unescon maailmanaperintökohteiden listalle. 




Museon lähellä parin kilometrin säteellä on useita kohteita, joissa piirroksia on runsaasti  näkyvillä. Mitä kaikkea on vielä piilossa kaltevien kallioiden pinnassa nykyisen sammal- ja maakerroksen alla, on salaisuus ja mielestäni se on hyvä salaisuus. Ei meidän tarvitse nähdä kaikkea.







Todella monenlaisia kuvia kuitenkin näimme ja osuimme kalliolle, jolla oli selvästi menossa jotain mielenkiintoista. Kaksi miestä oli suojannut paljaan kallion reunat pitkulaisilla hiekkapusseilla, jotka pidättelivät paksusta sammaleesta alati tihkuvaa vettä valumasta kallion kaltevaa pintaa. He olivat hahmotelleet liidulla piirroksia ja olivat asettamassa pieniä tarramerkkejä kuvausta varten, jossa piirrokset keilataan laserin avulla ja saadaan tietoa siitä, miten syviä piirroksen uurrokset ovat nyt. 


Näitä kuvia ei oltu akryylimaalattu selvästi näkyviin ja miehet kertoivat niiden olevan sellaisessa kalliossa ja sellaisessa kohtaa maastossa, että ne olivat nopeasti häviämässä, mikäli niitä ei peitetä. Auringon valo, sää ja veden valuminen aiheuttavat kallion rapautumista, puhumattakaan ihmisen toiminnasta, vaikkapa piirrosten päällä kävelemisestä. Kyseiset kuvat olleet välillä uudelleen peitettyinä pitkään ja nyt niille tehtiin skannausta, joka toistettaisiin muutaman vuoden kuluttua, jotta saataisiin selville kuinka nopeasti ne muuttuvat yhä huomaamattomammiksi. Miehet arvelivat, että sadan vuoden kuluttua piirrokset voivat olla kokonaan hävinneet. He korostivat sitä, etteivät he tee työtä itseään, meitä eikä aikalaisiamme varten, vaan tulevaisuutta ja myöhempiä sukupolvia varten. Nämä kyseiset piirrokset olivat niin huomaamattomia, ettemme varmasti olisi niitä lainkaan hoksanneet, jollei niiden parissa olisi työskennelty juuri. Oli kiinnostavaa saada tietää mistä oli kyse. 


Vitlycken jälkeen ajoimme vielä Fossumiin katsomaan siellä olevia piirroksia, mutta poikkesimme ensin Tanumin ostoskeskuksen parkkipaikalle, sillä olimme tienvarsimainoksista huomanneet kalliopiirroksien kuvamaailmaa hyödynnetyn mainonnassa. Kulttuurista omimista ei vissiin tässä yhteydessä oteta puheeksi enää. Ja olihan siellä kunnolla parkkipaikkoja sähköautoillekin, vain yksi Tesla oli latingissa. Hieman ihmettelimme kuinka suuren talousalueen pääostari oli kyseessä, sen verran iso se oli ja Tanumin kaupunki pieni, että mistähän asti sinne haalitaan asiakkaita. 



Fossumissa oli kiinnostavia kuvia, siellä oli selkeästi naishahmojakin, joita ei läheskään kaikkialla ei ole. Hiukset ovat käytännöllisesti ponnarilla ja pyöreä kuvio lantiossa esittänee joko ylipäätään hedelmällisyyttä, raskautta tai syntymää. Fossumissa oli myös paljon hienoja venekuvia. 



Kalliopiirroksia katsellessa meni aikaa niin paljon, että lähestyimme Osloa vasta iltapäivän lopulla. Alkumatka oli ollut todella joutuisaa heti, kun pääsimme aamulla ulos Göteborgista, mikä sekin kävi sukkelasti. 

Juuri ennen tätä siltaa silmäni saattoivat olla suljettuina,
onneksi ehdin vihjeestä herätä ja kuvata sitä.
Ruotsin ja Norjan rajalla meidät muuten pysäytettiin ja meiltä kyseltiin huomattavan monta kysymystä siitä, mistä olemme tulossa ja minne menossa. Tuntui jänskältä, mutta olimmehan tulossa EU:sta, melkein vieraalta planeetalta. Sattumalta osuimme vielä yhteen kalliopiirrospaikkaan, norjaksi ne ovat hellristinger ja paikan nimi oli Begdy. Mietimme sitä, että mahtoivatko useinkin vierailla toistensa luona Tanumin tyypit ja nämä täällä. Begbyssä luimme opastaulusta, että siellä kuvat peitetään aina talveksi suojaamismielessä. 




Hyvillä teillä oli erittäin vähän liikennettä, mutta kun aloimme lähestyä Osloa, liikenne tiheni huomattavasti. Kun vielä eräässä kaupungin eteläpuolisessa maantietunnelissa oli vastapuolen suunta kokonaan suljettu ja liikenne ohjattu meidän menosuuntamme tunneliin, liikenne ruuhkautui melkoisesti, kun pääsimme ajelemaan pienempiä teitä. Iltapäiväruuhkan korkeimpaan huippuun sujahdimme hetkeksi kauppakeskukseen ostamaan iltapalatarvikkeita ja nostamaan Norjan kruunuja ja kun ostokset ja valuuttahommat oli tehty, oli ruuhka purkautunut huomattavasti ja pääsimme valumaan Oslon keskustaan melko helposti. Tai ainakin aika lähelle. 

Vaikka Garminissamme on juuri nyt  firman omien sanojen mukaan täydelliset päivitykset, ei laite tiennyt, että juuri se ratkaiseva kohta, josta olisimme voineet päästä hotelliimme oli valtavan rakennustyömaan sulkemana. Garmin ei osannut meitä auttaa vaan sinnikkäästi tarjosi kiellettyjä ajosuuntia, joten pysäköimme hetkeksi ja otimme puhelimet avuksi ja googlasimme reittejä niillä. Ymmärsimme, että meidän täytyy päästä takaisin keskustaa alittavaan Opera-tunneliin ja ulos toisella puolella ydinkeskustaa ja sitä kautta voisimme lähestyä hotellia uudemman kerran. Tämä konsti sitten toimi ja olimme noin viiden aikaan hotellimme edustalla. Kuin ihmeen kaupalla yksi kadunvarsipaikka oli vapaana ja saimme pysäköityä siihen siksi aikaa, että saimme huoneemme ja vinkin minne auton voi pysäköidä. Naapurihotellin alla oli parkkihalli, jonne auton sai (kunhan oli kiertänyt korttelin yksisuuntaisia katuja pitkin) ja päätimme olla harmittelematta melkoisen kovaa vuorokausihintaa. Hotellimme nimi oli Verdandi, jonka nimi ei vaan millään jäänyt mieleeni. Nytkin piti etsiä varauksesta, mikä Veranda vai Verundi se nyt olikaan. Huoneemme oli oikein kiva ja hyvä, eikä hotellissa muutenkaan ollut mitään valittamista. 



Antti oli niin täynnä virtaa, että hän lähti heti pienelle orientoitumiskävelylle ja kun hän palasi, minä lähdin hänen kanssaan toiselle. Kaupunki näytti todella mukavalta, olimme aivan suuren City Hallin vieressä ja muutenkin muutaman minuutin kävelymatkan päässä oli vaikka mitä nähtävää. Tuona iltana söimme eväitä hotellihuoneessa ja tutkimme kaupunkia valmiiksi kahta seuraavaa päivää varten. Aioimme jättää auton kokonaan parkkihalliin kaupungissa viipymisemme ajaksi ja liikkua julkisilla ja omin jaloin. Turisti-infoista oli ostettavissa Oslo-kortteja, joilla voi matkustaa kaikissa julkisissa kulkuvälineissä tietyillä liikennevyöhykkeillä keskustassa ja melko kaukana sen ulkopuolellakin ja samalla kortilla pääsee suureen määrään Oslon museoista, etenkin niihin, joista olimme kiinnostuneita. Niistä lisää seuraavissa postauksissa. 







Tämä kalliopiirroskyllästeinen postaus pääsee myös CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle niin Ruotsi-, Norja- kuin Kiertueellakin-kohtiin. Viimemainittuun listaan lisään ne postaukset, joissa ollaan useammassa maassa. 

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Pohjoisesta etelään – Portugalin kiertueen osa 3


Praia da Barra jäi taas taakse viime viikon maanantaina. Saimme majoituksen vuokraajalta viestejä, että ajan venyttäminen onnistuisi päivän tai kaksikin, mutta sää alkoi näyttää sateentumisen merkkejä, joten jatkoimme matkaa suunnitelmiemme mukaisesti. Jätimme asunnon avaimet sovittuun tapaan kirjelaatikkoon, pudotimme viinipullon kierrätyslaatikkoon kadun varressa ja ainakin henkisesti vilkutimme Barralle. Emme muuten vieläkään päässeet sen majakkaan. Ovi on ollut kerran todistettavasti auki ja huipulla on näkynyt ihmisiä maisemia katsomassa, mutta kun Antti kerkisi alaovelle, se oli jo kiinni. Emmekä millään ilveellä osanneet tulkata, mitä ikkunaan teipatussa lapussa luki, koskiko aukioloaikoja lainkaan.


Meillä oli kolme yötä nukuttavana ennen kuin tulisimme tänne etelärannikon Lagosiin ja ensimmäiseksi pysäkiksi valitsimme Figueira da Foz-nimisen rannikkokaupungin. Sinne ei ollut kovinkaan pitkä matka Barrasta. Ajelimme tarkoituksella pieniä teitä nopean moottoritien sijaan. Emme olisi ehkä valinneet aivan niin pientä ja kuoppaista osuutta kuin Garmin, mutta kyllä sitäkin pääsi, kunhan kiemurteli potholeja väistellen. Seudut olivat kärsineet metsäpaloista nekin, joko vuosi tai kaksi sitten ja oli pelottavaa katsella kuinka lähellä kyliä palot olivat riehuneet. Joitakin taloja tuli olikin niellyt, toisia vain nuollut. Etenkin eukalyptuspuut ovat pahoja metsäpaloissa, sillä ne korkeaksi kasvavina, mutta melko joustavina puina heiluvat tuulessa ja latvuksen lehtien ollessa tulessa ne sytyttävät viereisen puun ja sitä seuraavan, vaikka jäävätkin sitten usein pystyyn osittain hiiltyneinä. Maastokasvillisuus ja erilaiset köynnöskasvit jatkavat sitten nopeasti elämäänsä seuraavana tai jo samana kesänä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vielä paikoin näkee edellisten palojen mustuttamia liikennemerkkejä ja pihamuureja, samoin sähkölankoja pystyyn jääneisiin puihin ripustettuina varsinaisten puisten sähkötolppien hiillyttyä olemattomiin.



Portugalin loistavasta tieverkosta olen ennenkin maininnut. Täällä on ilmeisesti tiedetty millä ovella täytyy EU:ssa käydä rahasäkkien toivossa, sillä maassa on uskomaton moottoritieverkosta ja sen rinnalla alemman luokan hyvä tieverkosto. Jokaiseen paikkaan, jonne pääsee moottoritietä, pääsee myös hyvää, suoraa, loistavapäällysteistä punaista tietäkin. Moottoritieverkosto on pääosin maksullinen. Hämmästyttävintä koko liikenneverkossa on se, miten vähän sillä on liikennettä. Eihän tämä suuri maa olekaan, mutta emme ole vielä kertaakaan kokeneet edes vilkasliikenteistä hetkeä Portugalin moottoriteillä, saati sitten ruuhkaa. Kerran lauantaiaamuna Lissabonista poispäin oli jonomuodostelmaa, mutta silloinkin me menimme toiseen suuntaan. Jos Suomessa olisi samantapainen tieverkko, meillä menisi rinnakkain 30-60 kilometrin säteellä toisistaan pääkaupunkiseudulta kolme moottoritietä pohjoiseen ja jokaisessa välissä vielä nelostien tapainen väylä niitä varten, jotka eivät halua ajaa maksullista moottoritietä. Mutta niin huonokuntoinen se ei tietenkään olisi kuin vaikka nelostie. Maksaminen Portugalin moottoriteillä tapahtuu kuten muissakin maissa, ajetaan maksupisteelle, kun niitä tulee vastaan, maksetaan manuelille tai mennään nopeaa vihreää kaistaa, jos autossa on automaattilaskuri. Meillä on vuokra-autossamme sellainen. Matkan päätteeksi autoa palautettaessa tuulilasissa oleva pieni klipsutin luetaan ja meiltä veloitetaan käytetyt pätkät. Osa saattaa tulla vasta luottokorttilaskussa. 

Saavuimme maanantaina Figueira da Foziin noin puoliltapäivin. Emme tienneet kaupungista juuri mitään. Varsinaisen keskustan toivossa pysäköimme automme rantabulevardin reunan parkkipaikalle ja lähdimme katselemaan kaupunkia. Emme oikein onnistuneet, sillä kiivettyämme ylämäkeen löysimme vain suuren sairaalan ja sen vieressä hautausmaan, mikä on tietysti kätevä ratkaisu tietyssä mielessä, muttemme olleet kummankaan tarpeessa. Palasimme merenpinnan tasolle ja kokeilimme toista katua, mutta sekään ei ollut oikein hyvä valinta. Kaduilla oli hiljaista ja näytti siltä, ettei siellä mitään aiokaan tapahtua. Palasimme takaisin rantaan ja kävelimme rantakaistaleella jonkun aikaa, istahdimme kahville ja odottelimme sitä, että pääsisimme hieman keskustan (jota emme siis varsinaisesti edes löytäneet) ulkopuolella olevaan hotelliimme.





Sinne pääsikin jo kahdelta ja hotelli oli sellainen, jollaiseen emme heinä-elokuussa menisi oikein mistään hinnasta. Sellainen lomahelvetti pitkine mutkaisine käytävineen, epäloogisinen portaineen ja hitaine hisseineen. Nyt siellä ei näyttänyt olevan muita kuin me, parkkipaikka ammotti tyhjyyttään eikä suuresta huoneesta merinäköalalla, parvekkeella ja aamiaisella paljon joutunut maksamaankaan. Uima-allas oli tyhjä ja luimme huoneinfosta, ettei sitä raskita täyttääkään kuin kesä-heinä-elokuuksi. Vai oliko pelkästään heinä-elokuuksi.



Lähdimme majoittumisen jälkeen kävelemään rantatietä reunustavaa kävelybulevardia. Sitä sorttia riitti kilometrikaupalla ja siellä oli paljon muitakin kävelijöitä, perheitä, koiranulkoiluttajia ja lenkkeilijöitä. Aurinko paistoi kirkkaasti ja meri velloi maltillisesti, mutta isohkoin aalloin.


En oikeastaan halunnut tietää, miksi hotellin kellarissa oli tämmöinen häkki,
näimme sen siivoajan jättäessä ovet auki siksi aikaa, kun vei roskia.
Olimme edelleen vailla ruokahalua, joten emme lähteneet etsimään ruokapaikkaa läheltä tai kaukaa, vaan söimme eväitämme. Hotellihuoneessa oli jääkaappi ja viikonlopulta jääneet vähäiset eväät pysyivät siellä kylminä. Illan pimetessä meri katosi näkyvistä, liikennen rantatiellä väheni ja oli kuin olisimme olleet huopatossutehtaalla. Keskikesällä meininki lienee toinen. Aamiaisella huomasimme, ettemme olleet ollenkaan kahdestamme hotellissa, vieraita oli kuin olikin monta muutakin pariskuntaa, perhettä tai muuta seuruetta. Aamiainen oli ihan kohtuullinen ja sillä potkaisimme itsemme liikkeelle kohti seuraavia uusia paikkoja.


Paitsi että päätimmekin käydä eräässä ensimmäiseltä Portugalin reissulta tutussa paikassa. Silloin satoi niin solkenaan, että kokemus jäi vajaaksi, nyt paistoi aurinko, joten suuntasimme Batalhaan. Siellä olevassa suuressa, oikeastaan jättimäisessä luostarissa on keskenjäänyt kappeli. Luostari on muutenkin näkemisen arvoinen, mutta kappeli, josta puuttuu katto on todella vaikuttava. Oli se tavallaan sitä sateellakin, silloinhan sitä osaa kattoa arvostaa, mutta nyt auringonpaisteella katon puuttumista oli hauskempi tarkastella.


Luostariin opastetaan saapumaan niin, että autolla tuleva matkaaja pysäköi melko kauas jättimäisestä rakennuksesta ja joutuu kiertämään koko pömpelin päästäkseen sille ovelle, josta voi yrittää sisällekin. Ovia on vähän joka puolella, mutta ei niistä sisälle pääse, vain ulos. Tällä kertaa jo tiesimme kuinka toimia ja menimme oikeasta ovesta lippuluukulle ja ostimme kuuden euron liput. Kuljeskelimme ensin muissa saleissa ja tiloissa, joitten oikeita luostarinimityksiä en tiedä, seurasimme vahdinvaihtoakin. Pontevat sotilaat marssivat jalkojaan rytmikkäästi kopsutellen, kunnes ehtivät nurkan taakse ja siellä he jo heittivät pyssyt olaltaan ja juttelivat iloisesti, mutteivat sentään pistäneet tupakaksi. En tullut tietämään (tai muista enää) mihin tämä tipitarkka vahdinvaihto liittyi ja kuinka usein se tehdään, mutta satuimme edelliselläkin kerralla sen näkemään.




Viimeiseksi menimme katsomaan sitä katotonta kappelia ja nyt kun vettä ei mättänyt naamalle, se oli kyllä hieno nähdä. Satuimme ehtimään sinne ennen suurta aasialaisseuruetta, mikä vähensi meteliä ja selfiekeppien suhinaa minimiin. Muilla ei kepukoita enää näekään. Batalha kuuluu Unescon maailmanperintökohteiden listalle.





Ennen majoituskaupunkiamme kävimme vielä kurkkaamassa kahta muuta kaupunkia, Nazaréa ja Obidosia. Nazaré on rannikkokaupunki, jonka erikoisuus on kalankuivattaminen ulkoilmassa, sillä on pitkät perinteet ja sitä näkee yhä rantakaistaleella. Myös iloisenvärisiä pieniä kalastajapaatteja oli rannalla, niihin pyydettiin olemaan kiipeämättä, mutta hämmästyttävän moni turisti oli lukutaidoton, niin lapset kuin aikuisetkin.





Osuimme kaupunkiin noin puoliltapäivin ja siellä olikin melko ruuhkaista osan rantapätkästä ollessa remontissa. Saimme kuitenkin auton paikoitettua ja kuljeskelimme katselemassa ympärillemme. Katselimme hieman myös kiinteistövälitysten ikkunoiden mainoksia. Kaupan näyttäisi olevan joko puolentoista miljoonan lukaaleja tai sitten näitä monien mahdollisuuksien kiinteistöjä, osa niistäkin ilman kattoa, mikä ei liene yhtä vaikuttavaa kuin käymässämme luostarin kappelissa.

Tämä oli todella epämiellyttävä mainos
Óbidos on sitten taas sisämaan kaupunki, mäelle rakennettu, mitenkäs muuten. Se muistuttaa Ranskan Mont Saint Micheliä jyrkkine kapeine kujineen, eikä se varmaankaan kesän kuumimpina hetkinä olisi minun paikkani. Kaikenlaiset turisteja houkuttelevat puodit olivat avoinna, tarjolla oli paikallista kirsikkalikööriä suklaakupeissa ja kuorissa, oli käsitöitä ja ruokapaikkoja. Kaupungissa on jäljellä myös hyvä pätkä akveduktia.



Meillä on ollut melkoisia vaikeuksia portugalin kielen kanssa, niin moni kirjain ilmeisesti jätetään lausumatta, tai se vaihdetaan ihan toiseen, äänteitä suhistellaan ja terävöitetään niin, etten uskalla edes arvailla miten yöpaikkamme Peniche lausutaan. Se sijaitsee rannikolla, sinne oli noin puolen tunnin ajomatka Óbidoksesta. Osa kaupungista sijaitsee rannikosta osaksi irtiolevalla kaistaleella, en osaa sanoa onko se oikea saari vai jonkunlainen niemeke.

Ilmiselvästi Portugalin Rauma

Meidän hotellimme oli tällä irtopalalla, oikein mukavan näköisen pikkukaupungin rantakadulla. Rakennus oli 1700-luvulta peräisin, mutta sisätiloiltaan hienosti modernisoitu nykyhotelli, jossa oli varmaan  paridenkymmentä huonetta. Meillä oli mukava huone toisessa kerroksessa ja näkymät rantakadulle.



Kaupungissa luvattiin olevan hyviä kalaravintoloita ja käytimme hyvän aikaa valitessamme illallispaikkaa. Kävimme katselemassa ravintoloista päälle päin iltapäiväpaussin aikana, osa oli kyllä auki koko päivänkin. Menimme lopulta kaupungin kolmanneksi parhaimmaksi arvioituun ravintola Marisqueira Mirandumiin heti sen auetessa seitsemältä. Yhtä pöytää lukuunottamatta kaikki olivat varauslapulla varustettuja, mutta me saimme sen ainoan, jossa ei lappua ollut.


Kyse ei ollut mistään hienonhienosta ravintolasta, vaan paikasta, jossa paikalliset käyvät syömässä hyviä mereneläviä. Valkoiset liinatkin oli, tosin ne olivat paperia, kuten kalapaikoissa usein, sillä sotkeminen ja kalaruoka kuuluvat yhteen. Tarjoilija puhui hyvää englantia ja neuvoi meitä valinnassa. Halusimme olla rohkeita ja valita merenelävävadin kahdelle, mutta hinnasta päätellen annos olisi meille liian suuri. Meille luvattiin tehdä soviteltu, hieman pienempi setti ja tilasimme sen kanssa myös muita tilpehöörejä, jotka olivat paahdettua, hyvin voideltua leipää, ranskalaisia, riisiä ja sipulista salaattia. Eli vähän liikaa kuitenkin kaikkea, mutta olimme ensimmäistä kertaa koko reissulla nälkäisiä, joten  olimme oikein tyytyväisiä. 

Merenelävävadilla oli tarjolla katkarapuja, taskurapua, ravunkuori täytettynä raputahnalla, jonkun ravun jalkoja, ostereita ja hanhenkauloja. Melko samanlaisen setin otimme viime vuonna Praia de Zambujeira do Marissa, mutta emme silloin olleet ihan niin innoissamme raputahnasta emmekä varsinkaan hanhenkauloista. Minulle jäi niistä mieleen luonnehdinta suolaisista, sitkaista nallekarkeista. Sittemmin opimme, että kyse on harvinaisehkosta herkusta, jolle pitäisi antaa uusi mahdollisuus. Nyt oli sen aika. Maistoimme kauloja heti vadin saavuttua pöytään ja yllätykseksemme ne olivat oikein hyviä, ne napsahtivat helposti irti siitä kynsimäisestä rakenteestaan, eivätkä jääneet mitenkään epämiellyttävästi pyörimään hampaisiin. Saatoin sanoa oikein hyvällä omallatunnolla, että ne olivat melkeinpä herkkua, mutta liioittelu nyt on joskus paheeni. Raputahnakin oli tällä kertaa mitä mainiointa, ei puhettakaan savimaisesta tunkkaisesta mausta ja rakenteesta. Ostereihin en koskenut, Antti söi kaikki kolme. Merenelävati kahdelle monine lisukkeineen ja viinipullon kanssa maksoi muistaaksemme noin seitsemänkymppiä.


Ravintola täyttyi melko pian avautumisen jälkeen, ovella kävi kysymässä pöytää muutamia seurueita, mutta meitäkään ei mitenkään hoputettu, päinvastoin. Illan aikana t-paitainen tarjoilijanuorukainen kiipesi monet kerrat huoneen keskellä olleen vesialtaan äärelle, luulin sitä tavalliseksi akvaarioksi, mutta sieltä mies lappoi astioihin rapuja ja vei keittiöön valmistettaviksi. Kerran paahtoleipäsetti taisi palaa, sillä saliin tuli melkoinen hiiltyneen leivän haju. Tuo t-paitainen tarjoilija kertoi meille miten hanhenkaulat kuuluu valmistaa ja painoimme asian mieleemme, jos ikinä muka jostain kumman syystä saisimme päähämme hankkia näitä keittiöpeikkoja itse valmistettaviksi.


Penichen hotellin aamiainen oli myöskin oikein kiva. Pääsiäiskarkkeja oli kahvikuppien kanssa samalla lautasella, mutta ne olivat niin kovia ja isoja, ettei niitä voinut syödä, eivät olleet sellaisia suklaanamusia kuin meillä myydään. Pääsiäinen näkyy täällä tv-mainoksissa todella paljon ja muutenkin pyhiä ja niiden säitä ja liikenneruuhkia (!?!) jauhettiin koko viikon kaikissa uutisissa. Suklaa ja karkit kuuluvat pääsiäiseen täälläkin, samoin suuret leivonnaiset ja pullat.


Aamulla ennen lähtöä Penichestä kävimme katsomassa vielä meren puoleista rantaa, siellä oli upeat kalliot ja majakkakin.



Meillä oli vielä yksi yöpymispaikka ennen pääsiäistä tiedossa ja se oli nimeltään Beja. Beja on sisämaankaupunki aika lähellä alkureissun Évoraa ja ennen sinne päätymistä kävimme parissa paikassa. Hiljaisia teitä hurruuttelimme ensin Santarémiin ja siellä kävimme katedraalissa ja museossa. Kun astuimme kirkkoon sisälle, ei siellä näkynyt kuin kaksi kynttilänjalkoja kiillottavaa tyyppiä, mutta saimme pian peräämme lipunmyyjän, joka hieman tuohtuneena selitti, ettei kuvia saa ottaa, ellei osta lippua. No, mehän ostimme ja ostimme liput museoonkin, että täti leppyisi. Museossa minun kenkäni narisivat lattiaa vasten niin, etten muista koko paikasta paljon mitään, niin paljon narina häiritsi.

Mekin odotimme kiltisti, että pysäköintiautomaatti korjattiin


Kävimme myös Santarémin kauppahallissa, jossa oli lähinnä hedelmä- ja kasvismyyjiä paikalla, myyjät yhtä vanhoja kuin asiakkaatkin ja suuret marmoriset myyntipöydät. Meitä tuli puhuttelemaan pienikokoinen vanha lady. Hän tahtoi kertoa, että vielä viisi vuotta sitten halli oli täynnä myyjiä, mutta nyt kaikki ihmiset menevät markettiin ostoksille. Hän kertoi olleensa diplomaatti ja käyneensä myös Reykjavikissa, minkä arveli kiinnostavan meitä, olimmehan me suomalaisia, kuten hän kysyessään sai tietää.



Ennen Bejaa oli vielä yksi kohde, roomalaisrauniopaikka nimeltään São Cucufate. Ajelimme sinne Santarémista pieniä teitä ja tulimme paikalle porttien taakse,  mutta emme päässeet sisälle. Tulkitsimme aukioloaikoja, sen mukaan paikan olisi pitänyt olla auki, mutta eipä ollut. Tien toisella puolella laiduntavat lampaat katselivat meitä säälivästi, arvelivat varmaan, että taas noita pöllöjä turisteja.



Kurkimme aitojen ylitse raunioaluetta ja siellä näytti olevan kyllä kiinnostavaa katsomista. Iloksemme pihaan kurvasi auto ja sieltä nousi kiireesti rouva, joka avasi paikan. Emme tulleet tietämään oliko hän myöhässä vai etuajassa, mutta me kuitenkin pääsimme katsomaan raunioita muutaman euron sisäänpääsymaksulla. Hetken päästä paikalle tuli muitakin matkailijoita pari seuruetta, joten emme me ihan väärässä olleet, kun  olimme kuvitelleet paikan olevan auki tuolloin. Raunioilla vallitsi rauhallinen alkukeväinen tunnelma, kiertelimme puolisen tuntia ja katselimme kukkia, raunioita ja maisemia.


Rauniovierailun jälkeen ajoimme loput päivän matkasta Bejaan. Siitä emme tienneet kyllä yhtään mitään, eikä siellä kauheasti näkemistä ollutkaan. Kyseessä oli unelias pikkukaupunki sisämaassa. Meillä oli majoitus historiallisen keskustan ulkopuolella 80-luvun tyylin kongressihotellissa, jossa ei ollut mitään valittamista. Olimme taas ilmeisesti melkein ainoat asiakkaat ja saimme auton pysäköityä aivan oven eteen ja meillä oli iso parvekekin, joka antoi pienen ostoskeskuksen suuntaan. Kävimme kävelemässä kaduilla. Antti etsi paikan vetonaulan, linnantorninkin.










Iltasella kävelimme lyhyen matkan päähän paikalliseen kuppilaan syömään. Siellä saimme tähän asti parhaan ruokamme, mereneläviä riisin kanssa. Kuvittelimme sen olevan annos, jossa keitetyn riisin päällä on muutama katkis ja simpukka, mutta kyseessä oli höyryävä, sahramilla maustettu kattilallinen ihastuttavaa lientä, riisiä ja paljon rapuja ja simpukoita. Ai, että se maistui hyvältä, tuoksui ihanalta ja oli kuumaa aivan loppuun asti. Alkuun muuten tilasimme pienet annokset juustoa ja makkaraa, hyviä nekin, samoin leipä ja oliivit. Paikka oli tupaten täynnä, paikalliset ihmiset söivät ja seurustelivat ja ennen kaikkea tupakoivat.


Jämätkin näyttivät hyviltä
Olimme ensin ihan, että mitäkukahäh, miten tänne tulee niin vankka tupakanhaju ja tulihan se, sillä Antin selän takana kolmen hengen seurue pisti palamaan kesken annostensa. Silloin vasta huomasimme, että joka pöydässähän tosiaan oli tuhkakupit ja sisällä polttaminen tässä kohtaa EU:ta ei ollut mitenkään epäsuotavaa saati kiellettyä. Siinä missä tarjoilijat kiireesti kantoivat pois lautasellisia ravunkuoria, he myös vaihtoivat tuhkakuppeja puhtaisiin. Ei se kivaa ollut, että joka puolella salia poltettiin, siihen kun ei ole tarvinut enää tottua vuosiin missään päin, ei edes eteläisessä Euroopassa, mutta Bejan kalakuppilassa se oli ihan sallittua. Tupakanhaju ei kuitenkaan voinut pilata hyvää päivällistämme, se oli siihen astisen matkamme paras ateria, maksoi viinin ja pienten lisäkkeiden kanssa nelisenkymppiä.


Seuraavana aamuna söimme ilman tupakansavua aamiaisen hotellin suuressa aamiaissalissa, ihan kahdestaan. Meille tehtiin suuri lautasellinen munakokkelia pyynnöstämme ja muutenkin oli tarjolla monenlaista hyvää syötävää. Nostelimme taas laukut autoon ja lähdimme kohti pääsiäisenviettoa rannikolla Lagosissa. Auto piti tankata ja ostaa jo sellaista ruokaa, joka säilyisi autossa iltapäivään asti, emme vielä tienneet millainen keittiö meillä olisi käytössä viikonlopun ajan.


Liikennettä sisämaasta rannikolle, paikoin kuusikaistaista moottoritietä kohti Albufeiraa ei ollut nimeksikään. Jonkun verran espanjalaisissa rekkareissa olevia autoja ohitti meitä, niillä oli huomattavasti kiireempi kuin Portugalin rekkareissa olevilla. Koska olimme sopineet saavamme avaimet asuntoon kahdelta, päätimme kurkata Albufeiraa hieman ennen Lagosiin ajamista. Siihen riitti kyllä aivan kevyt reunan kurkkaus, tuli samanlainen tunne kuin Malagan seudulla, että nokka äkkiä toiseen suuntaan. Näimme matkalla etäältä myös Portimãon  kaupungin, sekin vaikutti  niin suurelta turismitehtaalta, että oli hauska ajaa ohitse. 

Olimme viime vuonnakin Lagosissa, vain yhden yön silloin ja kokeilimme puolivahingossa adults only-hotellia. Se ei mitenkään erityisesti kiehtonut meitä, vaikka paikassa olikin erinomainen, varmaan reissun paras aamiainen. Muistan tuolloin ajatelleeni, ettei Lagosiin tarvinne enää tulla, olihan sielläkin turisteja paljon, eikä sellaista oikean portugalilaiskaupungin tunnetta. Muutimme mielemme kuitenkin, sillä tarvitsimme pääsiäisen ajaksi tukikohdan pitemmäksi ajaksi. Aluksi olimme ajatelleet olla sen ajan pohjoisessa, Praia da Barrassa, mutta pitemmän ajan säätietoja ja aivan tervettä järkeä käyttäen arvelimme etelärannikon voivan olla sään puolesta parempi paikka pääsiäisenä. Varasimme majoituksen jo hyvissä ajoin, noin kuukautta aikaisemmin, sillä minä hätähousuna pelkäsin meidän jäävän taivasalle, kun kaikki Lissabonin väki  ja tuhannet turistit pakkaavat paikalle. Ei ollut ihan aiheellinen pelko.

Majoituksemme on resortissa. Se saa sanoa tarpeeksi. Tämän resortimmasta emme kyllä perustakaan. Ei ole onneksi vahtia portilla (ainakaan tähän aikaan vuodesta), ei ranneketta jolla pääsee kaikkiin laitteisiin tai baariin. Meidät otti vastaan ystävällinen Adelide juuri sovittuun aikaan ja päästi meidät sisälle toisen kerroksen huoneistoon talossa, jossa on kolmessa kerroksessa huoneistoja. En tiedä kuinka moni on saman omistajan hallussa, onko osa asunnoista yksityisten ihmisten omia kesäkoteja, eikä minua kiinnostakaan. Meillä on kahden makuuhuoneen, ison olohuoneen, pienen keittiön ja kahden kylpyhuoneen asunto, jossa on suuri parveke. Ja on se luvattu merinäköalakin, tosin vain pieni kaistale vasemmalle katsoessa, edessä suoraan on seuraava blokki näitä identtisiä taloja, asuntoja lienee kymmeniä tässä resortissa.





Asuntomme ei ole aivan niin täynnä koriste-esineitä kuin Barran asunto, mutta tarpeeksi tilpehööriä on täälläkin. Keittiössä on tarvittavat varusteet, ei tosin tiskikonetta, mutta käsitiskikin on välillä ihan kivaa pienissä erissä. Astioita on tarpeeksi, sekä ruoanlaittovälineitä, paistinpannut ovat karmeassa kunnossa. Pyykinpesukone on uudehko ja sijaitsee keittiössä. Pesimme sillä koneellisen vaatteita saapumistamme seuraavana aamuna ja tulin valinneeksi varmaan kaikkein hitaimman ohjelman. Noin kymmenen kertaa olimme varmoja, että nyt on kyseessä viimeinen linkous. Mutta pyykeistä tuli puhtaita, uudelle paidalle tripansyönnissä sotkemani suklaakin lähti pois. Pyykit sai kuivattua telineessä parvekkeella.


Lähellä on suuri Inter Marche-kauppa ja sieltä ostimme saapumisillaksi sydänsimpukoita, niitä kirjoitinkin jo pienen postauksen. Olemme muutenkin tehneet itse aamupalat ja päivälliset, sen mitä tässä on ruokaa tehnyt mieli. On vieläkin pikkuisen puolikuntoinen olo, ainakaan ei lomakiloja kerry, kun syömme niin vähän. Noin vartin kävelymatkan päässä olevassa keskustassa on ravintoloita vaikka kuinka paljon, mutta emme ole nyt käyneet niissä.



Olemme pääasiassa nukkuneet paljon, kävelleet rannalla, kuljeskelleet kaduilla, koittaneet päästä museoon ja katsoneet hämmästyttävän paljon huonoja elokuvia, kuten Armageddon, Con Air ja eilen yritimme katsoa James Bondin, mutta sitä ei sitten tullutkaan. Myös Simpsoneita tulee koko ajan, onneksi alkuperäisäänin, joten voimme niitä katsoa ja ymmärtääkin. Sää on ollut parempi kuin ennusteet kertoivat, joka päivä on aurinko paistanut. Lämmintä on ollut noin 15-20 astetta. Aika paljon brittejä ja saksalaisia kuuluu olevan kapungissa näin keväisenä viikkona, eilen kuulimme yhden pariskunnan puhuvan suomeakin. En tiedä järjestetäänkö tänne seuramatkoja Suomesta, eihän tuolta Albufeiran seudulta ole tännekään pitkä matka. Tänään olimme vähän aikaa rannallakin, siellä näki ihmisiä uima-asuissa ja toppatakeissa ja kaikessa siltä väliltä. Muutama uskaltautui mereenkin.



Huomenna matka jatkuu, kun viimeinen Portugalin viikko alkaa. Tänään saimme takaisin 200 euron käteistalletuksen, jonka annoimme Adelidelle torstaina. Eihän sitä olisi tiennyt, jos olisimmekin päättäneet laittaa paikan aivan palasiksi. Ainakaan tuota satakiloista kuvaputkitelkkaria emme aio vohkia.


Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissupostauksemme maittain.