Jotkut kutsut vaan ovat kivempia – jäätelöä maistamassa

Edit: kaupallinen yhteistyö, Liisankankaan Tilajäätelö.

Eilen olimme maistamassa jäätelöä. Emme vain yhtä tai kahta, vaan ainakin kahtakymmentä! Saimme kutsun Seppälän Prisman pihalla olevalle Liisankankaan Tilajäätelön kojulle ja aurinkoinen kesäpäivä oli mitä parhain jäätelön maisteluun. Ainakaan minä en ollut aikaisemmin kuullut Liisankankaan Tilajäätelöstä, mutta nyt tiedän, että jos italialaistyyppistä jäätelöä tai sorbettia tekee mieli, eikä ole umpisateinen sää, kannattaa poiketa kojulle herkuttelemaan. 

Liisankankaan jäätelöitä on valmistettu Pihtiputaalla verkkosivujen mukaan vuodesta 2012 ja pääraaka-aine, maito, on tilan omaa tuotantoa. Valmistusmetodi on italilainen ja tällöin puhutaan gelatosta. Juuri sellaisista, joita moni Italian-matkaaja jo etukäteen uneksii reissullaan syövänsä. 

Meille oli varattu monenmontaa makua maistettavaksi ja kyllä me maistoimmekin. Oli perusmaut, suklaa, mansikka ja vanilja. Oli kahvi, amaretto, tiramisu, kinuski, kirsikka, appelsiini ja niin monta muuta, ettei niitä enää muistakaan. Ainoastaan kookos oli sellainen, ettei Antti tahtonut maistaakaan ja minäkään en siitä pitänyt, mutta se johtuu vain ja ainoastaan Bountyn-katkuisista nuoruusmuistoistamme. Jäätelössä ei ollut sitten mitään vikaa. 

Sorbettajakin maistoimme monta makua ja niistä mieleeni jäi parhaiten vihreä omena. Lime-makua ei valitettavasti ollut juuri eilen maistettavaksi, mutta arvelisin senkin olevan raikasta. Kun olimme maistaneet makuja pikkuruisista lusikoista aivan päämme sekaisin, saimme vielä valita kupilliset suosikeitamme. Minä valitsin suklaajäätelön ja sitruunasorbetin yhdistelmän, Antti otti kahvin ja vihreän omenan. 

Liisankankaan jäätelön rakenne on sellainen, ettei siitä pyöritetä palloja, vaan sitä kaavitaan kuppiin leveällä, todella pätevän näköisellä kauhalla. Ainakaan tällä erää jäätelöä ei saa tötteröön, eikä se tämän kaltaiselle jäätelölle olisikaan minusta hyvä tapa tarjota, vaan pahvinen kuppi pienelllä muovilusikalla on juuri sopiva setti. Kuulema monia erilaisia kertalusikoita on kokeiltu, esimerkiksi joku puinen malli antaa makua jäätelöön, joten muovilusikka on osoittautunut parhaaksi välineeksi. Kupit muistaakseni mainittiin biohajoaviksi. 

Jäätelöä ja sorbettia voi ostaa myös mukaan styroksirasiassa, voisin kuvitella vaikkapa kahvijäätelön tai limesorbetin sopivan hienommankin päivällisen jälkiruoaksi mitä parhaiten. Hintaahan tällaisella artesaanijäätelöllä on enemmän kuin suurten tehtaiden tuotteilla, annoskupillinen yhdellä maulla maksaa 3,50 euroa ja kahdella 4,5 euroa ellen ihan väärin muista. 

Koju sijaitsee Seppälän Prisman Ahjokadun puoleisella jättimäisellä parkkipaikalla lähellä pääsisäänkäyntiä. Seisoskelimme hyvän tovin maistelemassa ja sinä aikana asiakkaita riitti jollei jonoksi niin melkein ainakin. Ystävällinen nuori mies maistatti makuja muillekin päätöksenteon tueksi ja niin vain löytyi joku kookosjäätelöstäkin pitävä! 

Oli todella mukava tutustua Liisankankaan Tilajäätelöön ja täpärästi vältin jäätelöotsan kehittymisen, tiedättehän sen hetkellisen keljun olon otsalla, kun syö liikaa jäätelöä, tai ryystää pirtelöä liian nopeaan tahtiin. Meidät kutsunut Johanna teki olomme tervetulleiksi ja juttua olisi riittänyt vaikka mistä ja vaikka kuinka kauan tahansa. Juuri tällaisesta pienimuotoisesta "yhteistyöstä" minä pidän, ei kosiskelevasta tai ehtoja latelevasta, vaan aivan rehellisestä mielipiteen pyytämisestä ja siitä, että voisin mainita firman blogipostauksessa, jos siltä tuntuisi. Ja nimenomaan siinä sävyssä kuin oikeasti tunnen. 

Se pitää vielä mainita, että asiakkaat antoivat palautetta todella mukavasti, heiltä (samoin kuin meiltä) kysyttiin tuleeko mieleen joku  maku, jota toivoisivat valikoimiin, sillä niitä kehitellään kokeiluun kaikenaikaa ja jos alkavat käydä kaupaksi, otetaan enemmänkin valikoimiin. 

Tässä siis tulee CampaSimpukan rehellinen mielipide Liisankankaan Tilajäätelöistä: Tykkäsimme ihan sikana! Käykää tekin maistamassa!

Hauska päivä

#jotainterveellistä

Edit: kaupallinen yhteistyö, Ravintola Olo

Saimme kutsun Ravintola Olon järjestämälle päiväretkelle Mänttään Serlachius-museoihin ja Ravintola Göstaan, jotka ovat meille tuttuja monelta vuodelta, kaikilta kolmelta, joina uusi osa, Göstan Paviljonki, on toiminut. Sattumoisin meillä oli eilen vapaata, joten liityimme seurueeseen, emme kuitenkaan bussikyydillä Helsingistä asti, vaan kotoa päin omalla autolla. Mainitsen heti alkuun, ettemme tällä reissulla maksaneet itse (edes Museokortilla) pääsymaksua museoihin, emmekä ruokailuja, vaan kutsujataho vastasi niistä kuluista. 

Yhytimme porukan Vilppulassa sijaitsevassa Koivulahden Rapukartanossa ennen puoltapäivää. Kumpikaan meistä ei ollut aikaisemmin käynyt kyseisessä paikassa ja varmasti kummankin leuka loksahti synkronisesti, kun ajoimme paikan pihaan järven rantaan mutkikkaan hiekkatieosuuden päätteeksi. Kyse ei ollut mistään nokeentuneesta kalamajasta, vaan melkoisen hulppeasta juhlatalon, majoitusrakennuksen ja erinäisten lisäpytinkien muodostamasta kokonaisuudesta, jossa voi pitää vaikka 200 vieraan häät, majoittua aivan yksityisenä ihmisenä, kokoustaa tai tykyillä isommallakin porukalla. Paikan isäntä Pasi Heinonen kävi kiireiltään kättelemässä meidät, sillä olimme tapojemme mukaan paikalla ajoissa, hieman ennen Helsingistä saapunutta bussia. 

Kun koko Olon kutsuma vierasseurue saapui perille, saimme heti kierroksen Rapukartanossa, sen päärakennuksessa, uudessa rantarakennuksessa (en muista, miksi se oli nimetty), kaksikerroksisessa majoitusrakennuksessa ja sen avoinna olevissa huoneissa. Meille tarjottiin pientä syötävää ja pikaista verbaalista esittelyä paikan synnystä, nykypäivästä ja mahdollisuuksista. Rapukartano tekee yhteistyötä Serlachius-museoiden ja Gösta-ravintolan (ja sitä kautta Olon kanssa), joten siitä johtui tämä mutka reitillä ennen varsinaista kohdetta Mäntässä. Isäntä itse vaikutti kyllä niin supliikkimieheltä ja visionääriltä, etten lainkaan ihmettele sitä, että vieraita riittää. Kaunis järvimaisena vielä viimeistelee suomalaisen kesän parhaimmillaan, eivätkä maisemat varmaan hassummat ole talvellakaan. 

#jotainhyvää

Rapukartanon jälkeen hurautimme Mänttään, jossa kävimme ensin Gustaf-museolla. Olemme käyneet siellä aiemminkin, tällä kertaa rakennus oli huputettuna ulkopuolen remontin tähden, joten se näytti erilaiselta. Seurueellamme oli tiukka aikataulu, sillä kyseessä oli museoiden vilkas kesäpäivä uusien näyttelyiden ja varattujen opastusten ja ruokailujen suhteen. Emme kiertäneet koko Gustaf-museota, vaan meidät nappasi mukaansa hieno rouva draamaopastuksen muodossa, pääsimme katsomaan huolittaisiinko meitä tehtaalle töihin. Ei huolittu kovin montaakaan, oli liian lyhyttä helmaa, eikä ollut nylonsukkia jalassa. Opastus oli hauska ja mukaansatempaava, joskin hieman lyhyempikin olisi piisannut. Yksi seurueestamme pääsi tarjoilijatytöksi ja blogiystävämme Merituuli tuli palkatuksi savottaemännäksi, kun oli tunnustanut osaavansa tehdä ruokaa. 

Juuri ajoissa ehdimme Göstan Paviljongille, jossa meidät otti hoiviinsa viehättävä opas. Hän johdatti meidät läpi Paviljongin ja Kartanon, joissa oli sekä aiemmin alkaneita näyttelyitä, että aivan tuona kyseisenä päivänä alkaneita. Kierros oli aika ripeä, mutta erityisesti helmikuussa alkanut Riiko Sakkisen Rajat kiinni-näyttely oli mitä mielenkiintoisin. 

Kesäpäiviä ei sytyttänyt minua niinkään, eikä Antti Oikarisen Maalauksia (vaikka hämmästyttäviä olivatkin), mutta Kimmo Schroderuksen Bling Bling sen sijaan kovastikin. 

Kartanossa oli nyt avautunut uusi pitkäaikainen näyttely Nautinto yhdisti mielenkiintoisesti tämän päivän taidetta vanhoihin teoksiin ja teemoihin. Se pitää käydä katsomassa paremmalla ajalla uudelleen, samoin kuin Rajat kiinni. 

Ennen lounasta Göstassa piipahdimme Kartanon viinikellarissa, jossa nautimme lasilliset kuohuvaa ja pienen alkupalan ennen ateriaa. Oi että oli kielenvievää katkarapucocktailia! Hyvässä tahdissa siirryimme sitten Ravintola Göstaan, jossa asetuimme kahteen pitkään pöytään. Muitakin ryhmiä ja yksittäisiä pikkuseurueita oli paikalla, mikä oli hauska nähdä. Gösta on niin hyvä paikka ruokailla, että sen suosion toivoo vain jatkuvan. 

Alkuruokana meillä oli kukkakaalikeittoa, pääruokana kuhaa ja jälkiruokana oliiviöljyjäätelöä mansikoiden ja lakritsan kanssa. Kokonaisuus oli erittäin miellyttävä, kaunis ja sopivan täyttävä. Pöydässä kävi vilkas keskustelu niin lähimpien vierustovereitten kuin kauemmaskin ja ateriassa vierähti melkein pari tuntia. Oli niin mukavaa ja leppoisaa, että oli todella iloinen, että otimme kutsun vastaan. 

Kun bussilla saapunut porukka alkoi kerääntyä paluumatkaa varten, me kävimme vielä katsomassa uudelleen Rajat Kiinni-näyttelyn ja ulos puistoon sijoitetut Schroderuksen Solvaajan puutarhan teokset. Pidin niistä erityisen paljon ja oli hauska bongailla tölväisyjä eri kielillä koukeroisista kiiltävistä kirjoituksista. Kävimme myös pienessä saaressa katsomassa hauskoja neuletaideteoksia, jotka pukivat puut uudenlaisiin kuoriin. En nyt löydä tarkempaa tietoa, kenen töitä ne olivat, mutta ymmärtääkseni ne kuuluvat Mäntän Kuvataideviikkojen ohjelmaan, kuten kesäiset saarinäyttelyt joka vuosi. 

Oli todella mukava päivä, kiitos Ravintola Ololle ja erityisesti Timea Slavicille kutsusta tähän hauskaan kesäiseen tapahtumaan! Liitän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. Loppukuvaksi laitan kollaasin, joka kuvastaa Antti hyvin. Kun jossain näkyy kiinnostava polkupyörä, sen takia pysähdytään, peruutetaan ja ajetaan tienposkeen, että pyörästä saadaan kuva! Se ei ehkä olisi samalla paikalla enää ensi kerralla.

#vaatiivähänviksaamista