Valmiissa ranskalaisessa pöydässä Tampereella

Olemme pienellä kotimaanreissulla, jonka aikana ei ole mahdollisuutta itse kokkailla ranskalaista ruokaa. Niinpä menimme Tampereella Bistro Amandeen syömään. Söimme tartaria ja tuorehernekeittoa alkuruokina ja pääruokina haukikvenellejä ja naudan minuuttipihvin. Jälkiruokia emme jaksaneet vaan kävelimme kauniissa kesäillassa takaisin hotelliin katsomaan miten Tour de Francen etapissa kävi. 

Jasper Philipsen oli etapin nopein ja Tadej Pogacar jatkaa keltakuteissa. 

Korealaiset kanankoivet kahdella kastikkeella

Kauden ensimmäiseltä Campareissulta kotiutumisen jälkeen maistuu taas kotikeittiössä kokkaaminen. En ole tainnut ostaa kanankoipia (koipireisiä kylläkin) montaakaan kertaa elämässäni, mutta nyt ostin, sillä mielessäni oli korealainen ruokalaji. Ohjeet otin tästä mainiosta blogista.

Kanankoivet kahdelle 

• 6 kanankoipea
• 2 valkosipulinkynttä raastettuna
• 1 tl raastettua inkivääriä
• 1 rkl miriniä
• 1 tl sokeria
• 1 tl suolaa
• pippuria
• 2 dl vehnäjauhoja
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 l rypsiöljyä friteeraamiseen

1. Sekoita mirin, suola, pippuri, sokeri, inkivääri ja valkosipuli ja pyörittele kanankoivet seoksessa.
2. Jätä maustumaan noin tunniksi. 
3. Sekoita toisessa kulhossa vehnäjauhot ja leivinjauhe. 
4. Kuumenna öljy kattilassa tai padassa 170 asteeseen. 
5. Pyörittele maustetut kanankoivet jauhoissa ja nosta koivet kuumaan öljyyn paistumaan, älä laita liian monta yhtä aikaa, ettei öljy viilene. Minun pataani mahtui kolme koipea kerrallaan. 
6. Uppopaista 7-8 minuuttia, kääntele koipia välillä. Pidä kansi varalta lähellä, jos rasva sattuisi leimahtamaan. 
7. Nosta koivet paperilla vuoratulle lautaselle ritilän päälle odottamaan, että toinen satsi paistuu. 
8. Kun kaikki koivet on paistettu kertaalleen, kuumenna öljy vielä hieman kuumemmaksi, noin 190 asteeseen ja uppopaista koivet vielä toistamiseen, noin 3-4 minuuttia. 
9. Nosta koivet paperin päälle ritilälle valumaan. 
10. Koivet voi tarjota "kuivina", eli rapeakuorisina tai "märkinä" eli uppopaistamisen jälkeen kastikkeessa pyöriteltyinä. 

Soija-valkosipulikastike

• 0,5 dl hunajaa
• 0,5 dl soijakastiketta
• 3 valkosipulinkynttä raastettuna
• 1 tl raastettua inkivääriä (säilyke)
• 3 rkl riisiviinietikkaa
• 2 rkl hoisinkastiketta
• 1 rkl seesaminsiemenöljyä

1. Kerää kaikki ainekset pieneen kattilaan ja keitä seosta sen aikaa, että siitä tulee sopivan paksua. Jos se meinaa kiehua liikaa kasaan, lisää hieman vettä. Kaada osa kastikkeesta niiden valmiiden koipien päälle, jotka haluat tarjota "märkinä". Minä märkätarjoilin neljä koipea ja kuivatarjoilin kaksi kappaletta. 
2. Kaada loput kastikkeesta tarjoilukuppiin dippaamista verten. 

Gochujang-kastike

• 0,5 dl gochujang-tahnaa
• 0,5 dl fariinisokeria
• 3 rkl mansikkahilloa (tähän kuuluisi joku tietty korealainen hillo, mutta sitä ei ole saatavilla, enkä muistanut laittaa mansikkahilloakaan)
• 3 rkl soijakastiketta
• 2 rkl riisiviinietikkaa 
• 1 rkl hunajaa
• 1 rkl ketsuppia 
• 2 valkosipulinkynttä raastettuna
• 1 tl raastettua inkivääriä (säilykettä)
• 0,5 tl suolaa 

1. Kerää taas kaikki kastikkeen ainekset pieneen kattilaan ja keitä kokoon haluttuun paksuuteen. Minä tein tämän kastikkeen jo pari viikkoa sitten eräälle toiselle korealaiselle aterialle ja käytin nyt loput tänään.
2. Kaada kastike annoskuppiin dippaamista varten, tämä on huomattavasti tuota toista kastiketta tulisempaa, muttei liian tulista minullekaan nyyserölle. 

Kastike säilyi desinfioidussa tiiviisti suljetussa purkissa ainakin nämä pari viikkoa, kuumensin sen nyt uudelleen tälle aterialle. Muuten meillä oli tarjolla sushiriisiä, kimchiä pikkuisesta säilykepurkista, pikapikkelöityä kurkkusalaattia ja paahdettuja seesaminsiemeniä ja silputtua kevätsipulia. 

EDIT: lisään postauksen CampaSimpukan uudelle Pöytä Koreaksi-välilehdelle, jonne kerään kaikki korealaiset kokeiluni. 

Kävimme Helsingissä syömässä Korea House-ravintolassa. Se oli ensimmäinen kokemus korealaisesta ravintolasta. Söimme kahden hengen jaettavan kokonaisuuden. Oli tosi hauska syödä tätä ruokaa, sain varmistuksen, että olen onnistunut ainakin oikeaan suuntaan kotikokkailuissani. 

Kaakonkulmalla osa 1

Minä tykkään meteorologiasta, ihan työnkin takia, mutta muutenkin. Säätilaa tulee huomioitua aivan vaistomaisesti, seurailtua millaisia pilviä taivaalla on ja paljonko on näkyvyyttä. Minulla on töissä kaksi lempisäätä, raivocavokki ja täystymä, niillä pärjäisin oikein hyvin, mutta usein säätiloja on hieman useampia näiden kahden väliltä. Vapaalla ollessa säällä ei niin paljon ole väliä, tosin tälle kesälle sadetta olisi voinut olla enemmän. Tänään sitä on ollut melkoisen paljon ja luonto tykkää. Ja Kivistön Liisa ja Mari. Jos siis sade yltää heillekin asti. 

Säätiedotuksia katsellessa (ja minä katson usein) minulle on muodostunut muutamia käänteissuosikkeja, mitä tulee sääilmaisuihin. Yksi niistä on kaakonkulmalla. En tykkää niin epämääräisistä ilmaisuista ja toinen, mistä nousee näppylöitä on keskinen Suomi. Olen myöskin kuullut tarpeeksi monta kertaa, miten aurinko pääsee pilkahtelemaan. Mutta toisaalta ymmärrän, että tuleehan sitä urauduttua, kun säätilaa selostaa päivästä ja vuodesta toiseen. Yksi lempimetereologeistani on Seija Paasonen, vaikkei hän taidakaan tällä erää useinkaan televisiossa säätä ennustaa. Hän ei muistaakseni puhu paljonkaan keskisestä Suomesta tai kaakonkulmasta. 

Tämän pienen alustuksen jälkeen pääsemmekin aasinsiltamaisesti asiaan, sillä teimme viime viikolla pienen retken keskisestä Suomesta kaakonkulmalle ja takaisin. Minulla oli yövuorovapaat ja kun pääsin viimeisestä vuorosta keskiviikkoaamuna, olivat kotiin saapuessani lähtökahvit jo kupissa. Puolessa tunnissa olimme tien päällä tämän vuoden hittituotteellamme, CampaAdrialla. Tarkoitus oli kuljeskella vapaamuotoisesti muutama päivä ja palata kotiin viimeistään sunnuntaina ennen kuin minun työvuoroni taas alkaisivat. 

Meillä oli muutamia valmiiksi mietittyjä rasteja, mutta toteuttamisjärjestys oli vielä joustava. Sen verran tiesimme, että Toivakassa pysähtyisimme ensimmäisen kerran, sillä halusimme nähdä Toivakan kirkon kattomaalaukset. Emme olleet koskaan käyneet Toivakan kirkossa, mutta Antti oli tullut tietämään, että ne olisivat mielenkiintoiset. Minä tarkoituksella päätin olla etukäteen katsomatta, millaiset ne ovat, annoin vain kertoa itselleni, että ne ovat peräisin 1970-luvulta ja mielessäni näin jo marimekkomaisia kuvioita, sellaisia kuin meillä oli rullaverhoissa tuohon aikaan. 

Toivakan kirkko on uusgoottilaisen tyylin edustaja, puinen 1880-luvulla valmistunut kirkko, joka ensimmäisen kerran korjattiin Alvar Aallon johdolla 1920-luvulla, mutta nämä pahennustakin herättäneet maalaukset ovat tosiaan 1970-luvulta. Kun astuimme tiekirkkonakin tämän kesän toimineeseen kirkkoon, näimme aluksi vain hyvin perinteisen alttaritaulun ja varsinaiset herkut tulivat esille vasta, kun astuimme peremmälle. Ai että! Ei ihme, että nämä kuvat ovat herättäneet pahennusta kirkkoväessä, mutta hienoa, että e ovat saaneet olla ja pysyä. 

Elokuu on Suomessa se kuukausi, jolloin kesä loppuu, sanoo meteorologi mitä vaan. Siis matkailullisesti. Sattumalta vapaani osuivat kohtaan, jolloin kesäiset kohteet olivat vielä auki, tämä oli viimeinen viikko monessa mielessä. Moni leirialue, kesänäyttely, huvipuisto ja tiekirkko oli avoinna viimeistä tai toiseksi viimeistä viikkoa. Koulujen alku merkitsee Suomessa sitä, että pillit laitetaan pussiin, mikä voi ulkomaalaisia lomailijoita ihmetyttää, jos ovat Suomeen saakka hankkiutuneet. 

Yksi viimeistä viikkoa auki ollut paikka oli InStile Mannila, joka on kesäravintola, pikku myymälä ja maa- ja marjatila (ainakin). Poikkesimme siellä edellisellä pikkureissulla aivan vain tienvarsikyltin perusteella, sillä se lupasi espressoa, mikä ei ollutkaan ollenkaan liikaa luvattu. Myös pizzat tuoksuivat houkuttelevasti, mutta tuolla kerralla tyydyimme vain kahviin ja tiramisuun. Myöhemmin saimme tietää, että Jonna ja hänen tyttärensä olivat olleet samassa paikassa samana päivänä, olisipa ollut riemastuttavaa tavata heidät. 

Tällä kertaa menimme paikan päälle nimenomaan pizzan takia, sillä halusimme lounasta ja InStile Mannila oli avoinna viimeistä viikkoa. Pensasmustikkojen itsepoiminta oli täydessä vauhdissa, hyvä kun saimme automme pihaan. Olimme niin kaukaa viisaita, että puolitimme pizzan, sillä halusimme tehdä ruokaa myöhemmin mobiilioloissa ja puolikas margherita oli mitä parhain siihen kohtaan päivää. Oikeasti hyvä pohja ja yksinkertaiset täytteet, kunnon pizzauuni ja mukava palvelu, niistä koostuu InStile Mannilan ruokailukokemus. Muitakin pizzansyöjiä oli lähes jonoksi asti. 

Päivän toinen kulttuurikohde oli Taidekeskus Salmela Mäntyharjulla. Sekin oli viimeistä viikkoa auki, mutta mitenkään jäähdyttelyltä siellä ei näyttänyt, taiteennälkäisiä ihmisiä oli aivan laumoittain. Kävimme kiertelemässä monet eri rakennukset ja erilaiset näyttelyt, joista etukäteen kiinnostavin oli Rafael Wardin värikylläiset työt, joista pidinkin paljon. Näytillä oli hyvin monenlaista taidetta monilta taiteilijoilta ja todella useiden töiden vierellä oli ilahduttavasti punaisia täpliä sen merkkinä, että työt ovat tulleet myydyiksi. Kaunis ympäristö ja vaihtelevat näyttelytilat aurinkoisena kesäpäivänä olivat mitä miellyttävin kokemus. Ravintolaa emme kokeilleet tällä kertaa, mutta uskon, että Salmela tulee olemaan meille tulevina kesinä käyntikohde siinä missä Serlachius-museot yhdistettynä kuvataideviikkoihin Mänttä-Vilppulassa. Mäntyharjulle on meiltä matkaa hieman enemmän, mutta siitäkin saa mukavan kokopäivän retkikohteen. Tänä vuonna Taidekeskus Salmela vietti 30-vuotisjuhliaan, joten jopa oli aikakin käydä siellä. 

Kävimme katsomassa myös Mäntyharjun kirkkoa tien toisella puolella. Sen kerrotaan olevan Suomen toiseksi suurin puukirkko ja sinne mahtuu 1700 sanankuulijaa, mikä on ihan valtava määrä. 

Päivä alkoi olla sillä mallilla, että halusimme päästä nauttimaan kauniista säästä leiriolosuhteisiin. Olemme tähän asti vältelleet kaikenlaisia kotimaisia vesipuistoja ja muita huvittelupaikkoja hyvinkin pieteetillä, mutta nyt menimme Visulahteen, koska me voimme. Se oli olevinaan jonkunlainen vitsi, mutta sehän oli ihan hyvä paikka, eikä siis enää koulujenalkamisviikolla ollenkaan täynnä. Leirialue on suuri kuin mikä, siellä on myös paljon mökkejä vuokrattavaksi, vahakabinetti (josta muistan kerrotun, että se on hurjan huvittava paikka, sillä mitään vahanukeista ei tahdo tunnistaa) uimaranta, vesipuiston lisäksi jonkunlainen seikkailupuisto (joka näytti kyllä aika aneemiselta, liekö ollut avoinnakaan tänä kesänä) ja sisäleikkipaikka, ravintolakin oli ja paljon paikkoja matkailuautoille ja -vaunuille sekä teltoille. Oli meitä karavaanareita muutamia autokuntia, jotkut mökeistä olivat asuttuja ja telttojakin ilmestyi iltapäivän aikana muutamia. Me istuimme ulkona kuin kunnon karavaanarit ainakin ja teimme ruokaa ja tietysti seurasimme silmä kovana, mitä naapurustossa tapahtui. Oli syntymäpäivä ja sen kunniaksi nautimme kuohuvaa ja viinerit, joiden päällä oli ikävä kyllä hieman kookosta, mutta selvisimme siitäkin. Muuta kuvallista materiaalia Visulahden monitoimimaailmasta ei ole. 

Huomioita leirielämästä tähän väliin. Ainakin näin loppukesästä melkein kaikki karavaaranarit näyttävät olevan kaltaisiamme pitempään elämästä nauttineita pariskuntia. Heitä on lähinnä kahdenlaisia. On niitä joilla on koira (tai kaksi) ja niitä, jotka polttavat paljon tupakkaa. On myös koirallisia tupakoivia karavaanaripariskuntia. Me olemme siis selvästi vajavaisia ainakin vielä ja pohdittavana on nyt kummanlaisiksi alkaisimme, tupakoiviksi vai koirallisiksi. Molempiin en usko meidän taipuvan, mutta jos nämä ovat vaihtoehdot, niin sitten meille hankitaan koira. Tai kaksi. Yleinen rotu näyttäisi olevan mäyräkoira tai joku pieni paljon haukkuva laatu. On myös hämmästyttävän suuria karavanaarikoiria ja yleensä niitä on kaksi tai jopa useampi/auto/vaunu. Visulahdessa oli perhe, jossa kaksi lasta jäi hetkeksi leirinvartijoiksi vanhempien mennessä käymään jossain. Heti kun äiti ja isä katosivat näkyvistä lapset tekivät sen, mitä heitä viimeksi kiellettiin tekemästä, eli päästivät koiran vaunusta ulos ja sehän otti jalat alleen välittömästi. Koiralla oli asiallinen nimi ja ilmeisesti se oli tehnyt ritolat ennenkin, sillä lapset tiesivät miten sen saisi houkuteltua takaisin. Heinä en olisi kertonut mitään pian palanneille vanhemmille, mutta kirkkaalla äänillä lapset selostivat, miten Elvis oli päässyt karkuun, mutta palautettu omalle tontille jo. Päteviä lapsia, kerta kaikkiaan. 

Torstaiaamuna velttoilimme oikein urakalla, sillä aioimme mennä aivan lähelle lounaalle Tertin kartanoon, jossa viime aikoina ovat käyneet ainakin Jenni,  Silläsipulit ja ystäväni sauvajyvänen. Meidän piti siis vetkutella lähtöä aivan ylimaallisen pitkään, sillä leirialueelta ei ollut kartanoon kuin viiden minuutin ajomatka. Me pystyimme siihen. Saavuimme kartanon maille noin puoli tuntia ennen kuin maankuulu kartanon kesäpöydän kattaus oli valmis. Meillä ei ollut varausta, mutta onneksemme mahduimme syömään, kun olimme heti tyrkyllä ovien avauduttua. Saimme pöydän viehättävästi kalustetusta salista ja ah niin kauniit tarjoilupöydät olivat heti ulottuvillamme. Meidän jälkeemme tuli pari suurta seuruetta, mutta ehdimme ottaa ensimmäiset lautaselliset ennen jonoja. 

Pidimme erityisesti kylmistä kaloista ja lihoista ja niitä maistelimmekin antaumuksella. Lämpimät pääruoat ja jälkiruoat eivät tehneet niin suurta vaikutusta, mutta kaikkiaan pidimme Tertin kartanon kesäpöydän antimista kyllä riittävästi ottaen huomioon, että hintaa lounaalla oli 43  euroa/hlö. Kiertelimme myös kartanon alueella ja kurkistimme herkkupuotiin, oikein hieno paikka tuo Tertti. 

Koristeellisen lounaan jälkeen olimme valmiit jatkamaan matkaa. Tarkoituksena oli kierrellä siellä täällä ja päätyä yöksi jollekin meille uudelle leirialueelle. Näin me teimmekin. Ensimmäinen satunnaispysäkki oli Salpalinja, jonka yksi osa oli aivan tien varressa heti nähtävillä. Salpalinjan kerrotaan edelleen olevan Suomen suurin työmaa. 

Seuraavaksi osuimme Ruokolahdelle, jonka leijonan muistaa jokainen, joka on elänyt riittävän pitkään. Me emme leijonaa nähneet, mutta hienon Ruokolahden kirkon ja sen läheisen hautausmaan ja vanhan kellotapulin kylläkin. Antti löysi  myös etsimänsä muistomerkin. 

Aloimme olla jo aika lähellä Suomen loppumista. Poikkesimme toisen sotamuistomerkin luokse Immolan lentopaikalle, siellä oli jo puiden kyljissä ystävällisiä neuvoja olemaan menemättä edemmäs. Niinpä me peräännyimme hyvässä järjestyksessä kohti Imatraa.

Minä en ollut koskaan nähnyt Imatran koskea, enkä minä nähnyt nytkään. Juoksutus olisi ollut kyllä illalla tiedossa näytösluonteisesti, mutta olimme Imatralla jo ennen sitä. Näin kuitenkin Imatran Valtionhotellin, joka näytti oikein prinsessamaiselta.

Yöksi ajelimme Lappeenrantaan leirialueelle, jossa pääsimme jatkamaan karavaanarielämän tutkimista. Olipa kiva alue taas, siellä oli hyppyrimäkikin! Ei ollut juuri nyt suksia mukana, joten koehyppy jäi tekemättä. Televisiosta näkyi runsaasti venäläisiä kanavia, joiden parasta antia olivat mainoskimarat, mainokset olivat todella nopeatempoisia, muutaman sekunnin mittaisia ja katsoimme niitä aivan silmät tapillaan.

Kaakonkulman CampaReissun toiset kaksi päivää saavat oman postauksensa, kunhan kerkiän sen kirjoitella. 

Kivi paperi sakset

Eipä ollut tarvetta sateenvarjoille eikä pipoille tällä matkalla. Keskiviikosta kotiinlähtöön asti aurinko paistoi, mitä nyt kävi lyhyellä lepotauolla öisin. Valoisaa aikaa on jo niin paljon, ettei sen puute enää rajoita mitenkään matkalaisten suunnitelmia. Aivan vielä kevät ei ollut ryöpsähtänyt käyntiin Tallinnassa, mutta kaukana se hetki ei ollut. Eilen, lauantaina vietimme suurimman osan päivästä ulkosalla kävellen ja nenänpää sai selvästi päivetystä.

Lähdimme liikkeelle niin, että olisimme sopivasti kymmeneltä Lennusadam-museossa sen auetessa. Kävelimme rauhalliseen tahtiin ja katsastimme paikan, jonne Umami on tehnyt uuden pesänsä ainakin kesän ajaksi. Ravintola aukeaa uudessa paikassa Kalasadamassa ensi viikolla, toisessa salissa oli jo kattauksetkin valmiina, toisessa vielä tehtiin viimeistelytöitä.

Kävelimme aamuhiljaisia katuja kohti lentosatamaa ja huomioimme kuinka paljon kerroksellisuutta Tallinnan rakennuskannassa on, vierivieressä on vanhoja puutaloja eri kunnoissaan, on uusia taloja, on neuvostoaikaisia rakennuksia ja rakennusbisneksessä varmasti riittää töitä loputtomiin.

Lennusadam-museo on avattu vuonna 2012 ja me olemme käyneet siellä vain kerran aikaisemmin, ensimmäisellä Viron-matkalla campa-ajanlaskun mukaan vuonna 2014. Silloin museossa oli vetonaulana suurta suosiota nauttinut monia maita kiertänyt Titanic-näyttely. Tietysti myös vakiokohde, Lembit-sukellusvene oli näytteillä tuolloinkin. Eilen olimme ovenkahvassa kiinni tarkalleen aukeamisaikaan ja saimme vierailla paikassa melkein omassa seurassamme, montaa muuta museovierasta ei ehtinyt tulla käyntimme aikana. Sukellusveneen sisälläkään ei ollut ketään muita.

Kävimme katsomassa myös vaihtuvan näyttelyn Sex and the Sea. Sama näyttely oli Suomen Merimuseossa Kotkassa ennen tätä Tallinnan pysäkkiään. Näyttely kertoo runollisella tavalla merenkulun historiaa yksityisillä, ihmisenkokoisilla tasoilla karuja puolia unohtamatta. Ilmeisesti Virossa näyttelyn alaikäraja on asetettu kahteentoista vuoteen, kun Suomessa sitä ei suositeltu alle 15-vuotiaille.

Lipunhinta oli korkeahko, 15 €, siihen sai pienen alennuksen Siljan kanta-asiakaskortilla. Samalla lipulla pääsi katsomaan laiturissa olevaa museolaivaa, Suur Tölliä, joka on upeasti entisöity jäänmurtaja. Sielläkin kiertelimme hyvän tovin kahdestaan, vain pari henkilökuntaan kuulunutta oli toimissaan. Laivalla on mielenkiintoinen historia ja kaikki oli helposti luettavissa englanniksi viron ja venäjän lisäksi. Niin myös varsinaisen museon puolella.

Seuraavaksi kävelimme Telliskiven alueelle, jossa emme ole aikaisemmin tulleet käyneeksi, vaikka siitä olemme kuulleetkin monet kerrat. Rosoisella entisellä teollisuusalueella tuntuu olevan elämää vaikka kuinka paljon, on ravintoloita, taidegallerioita, pieniä kauppoja, kahviloita ja baareja. Katsoimme valmiiksi missä sijaitsee päivällispaikkamme ja minne se Fotografiska oikein tuleekaan. Samalla huomioimme missä pitää majaa uudehko ginitislaamo Junimperium, jonka baarissa tahdoimme myös piipahtaa, kunhan se illalla aukeaisi.

Pienen iltapäivän lepotauon jälkeen jalat kulkivat taas iloisesti kevyemmissä kengissä ja alle puolessa tunnissa olimme taas Telliskivessä. Meillä oli päivällisvaraus jo aikaisin, kello 17. Se ei ollut lainkaan liioittelua, Kivi Paber Käärid-ravintolassa oli päällä täysi vilske, kun menimme paikalle. Moni istui lasillisella, mutta ruokaakin kulkeutui moniin pöytiin, joten mitenkään väärään aikaan emme olleet ateriaa vailla. Olin lukenut, että ravintola on kokonaan gluteeniton, mikä on hyvä uutinen niille, joille gluteeni ei passaa.

Olimme melko nälkäisiä, joten tilasimme heti alkuruoan ja pääruoan, jälkiruoan jätimme vielä myöhemmin päätettäväksi. Alussa kävi pieni kömmähdys, Antti sai väärän alkuruoan, mutta asia korjattiin noin kymmenessä minuutissa. Onneksi minunkin alkuruokani oli kylmä annos, joten odotin sen aikaa, että Anttikin sai oikean annoksensa. Hän söi muhkean tartarin ja minä vodka-punajuurigraavatun lohen. Kumpikin annos oli todella hyvä.

Olisimmepa vain tienneet, miten suuret alkuruoka-annokset olivat, olisimme saattaneet jättää pääruoan väliin ja siirtyä suoraan jälkkäreihin. Pääruokina meillä oli pastaa ja risottoa. Antin pastassa oli kanaa, sieniä ja kurpitsaa, minun risotossani lohta ja katkarapuja. Olipa risottoni erinomainen, rakenne juuri oikeanlainen ja annos kookas. Onneksi Antti auttoi sen kanssa hieman. Hänen pastansakin oli hyvää, mutta risotto oli kyllä kokonaisuuden paras annos. Emme jaksaneet enää jälkiruokaa. Annosten hinnat vaihtelivat kympin molemmin puolin ja viinin kanssa koko ateria maksoi 61 euroa. Välillä ravintolassa oli aivan täyttä, sitten taas pöydät tyhjenivät nopeaan tahtiin. Taustalla soi musiikki aika kovalla, myöhemmin hieman rauhallisemmin.

Kyseessä ei ollut mikään valkoisten liinojen paikka, se oli rosoinen entiseen teollisuusrakennukseen kyhätty mesta, jonka viehätys ei ollut kauniissa kattauksissa, vaan rennossa tunnelmassa. Ravintolassa on myös livemusiikkia tarjolla toisinaan, näin ymmärsin seinillä olevista mainoksista. Kivi Paber Käärid sijaitsee muuten sitten aivan vierekkäin kesäkuussa avattavan Forografiskan kanssa, uusi valokuvamuseo on vielä rakennustyömaana muovien alla, mutta tuttu logo on jo nähtävillä. Sinne pitää päästä heti tulevana kesänä.

Vatsat gluteenittomasta ruoasta täynnä kävelimme pienen matkan Junimperiumiin. Se on uusi paikka ja sijaitsee sekin vanhan teollisuuskiinteistön kulmassa, sitä en tiedä kuinka pitkälle tuon suurimmaksi osaksi rähjäisen tiilirakennuksen sisälle ginitislaamo ylettyy. Julkisivu on maalattu vastikään ja ovesta astutaan pieneen viihtyisän näköiseen baariin. Me osuimme paikalle sopivasti kahden suuren seureen välissä, ensimmäinen teki juuri lähtöään ja toinen tuli pian meidän jälkeemme. Saimme istuinpaikoiksi mukavat upottavat nojatuolit, joista oli hyvä näköala tiskin taakse. Oli  ilo katsella miten kaksi miestä teki töitä saumattomasti baarissa tehden drinkkejä rivakkaan tahtiin. Minuutinkin tauko tiskillä käytettiin lasien tiskaamiseen ja välineiden palauttamiseen takaisin paikoilleen.

Maistoimme kahta talon giniä, jaoimme lasilliset. Välillä joku henkilökunnasta piipahti tuotantolaitoksen puolella, joten saimme pienet kurkkaukset oven avautuessa sinnekin puolelle. Yleisövierailunkin voi varata, mutta niitä tehdään vähintään neljän hengen seurueille. Kierroksen voi varata paikan nettisivulta.

Tänään ehdimme vielä käydä ostamassa vähän ruokaa ja sitten laiva jo lähtikin kotimaata kohti. Tämä mukava minilomanen mahtavine säineen jää mieleen etenkin siitä, että kävellen näkee niin paljon enemmän ja että Tallinna ei ole vieläkään millään muotoa taputeltu.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan välilehdille Poissa kotoa ja Valmiissa pöydissä.