Kahden maan minilomanen

Olenko koskaan maininnut Museokortista? En varmaankaan, mutta Museokortti tykkää, että sitä käytetään! Vaikka kolme kertaa päivässä, se ei edes vinkaise tai kulu siitä. Viime lauantaina lähdimme minilomaselle Ruotsiin, mutta ennen laivalle ajamista ehdimme käydä Helsingissä kolmessa museossa, joista kaksi oli minulle aivan uutta. 

Solveigin laulussa fafa oli töissä Koffin tehtailla ja vaikken minä lappilaistyttönä tiennyt missä tehtaat olivat, jäi nimi mieleen. Nyt tiedän tarkemmin, sillä kävimme ensimmäisenä museona Sinebrychoffin taidemuseossa, joka sijaitsee Bulevardilla aivan lähellä Hietalahden kauppahallia ja entisiä kaljatehtaan rakennuksia. Museossa on jatkettuna aina 8.1.2017 asti ruokaan liittyvä näyttely, jonka nimi on Elämä tarjottimella. Rakennuksen yläkerrassa on kotimuseo, jossa voi tutustua suvun historiaan ja kellarikerroksessa on hieno ikoninäyttely, joka jatkuu ensi huhtikuulle asti. Kotimuseoon pääsee maksutta. 

Ennen seuraavaa museota kävimme hallissa lounaalla Soppakeittiössä. Kuuma keitto viimaisen ulkoilman jälkeen teki hyvää. Kävimme hallissa edellisen kerran silloin, kun se sijaisti vanhaa kauppahallia sen ollessa remontissa. Nyt vaikutti paljon hiljaisemmalta kuin silloin, mutta olimme kyllä melko aikaisin liikkeellä. 

Seuraavana Museokortin höyläyspaikkana oli Amos Andersonin museo, jossa en myöskään ollut koskaan käynyt, sekin sijaitsee kamalan kaukana ja vaikeassa paikassa, oikein Yrjönkadulla. Kaikki tämänhetkiset neljä näyttelyä olivat kiinnostavia, joskaan meillä ei ollut riittävästi aikaa Helsinki Noir-näyttelylle. Jälleen olin hieman ihmeissäni, miten upea museo olikaan niin keskeisellä paikalla Helsingissä, enkä minä ollut siellä koskaan aikaisemmin käynyt. Mutta jatkossa kyllä käyn!

Viimeiseksi kävimme Taidehallissa, jossa oli juuri sinä päivänä alkanut Paola Suhosen näyttely Love on the Road. Jos olette tästä kiinnostuneita, kannatta mennä pian, sillä näyttely on avoinna vain tammikuun kahdeksanteen päivään asti.

Olimme Tukholman-matkamme varauksen kanssa hieman myöhässä, eikä hyttivalikoimaa Siljalla juuri ollut enää jäljellä valitsemallamme päivällä. Niinpä teimme pienen nostalgisen aikamatkan siihen vaiheeseen elämässä, jolloin menimme Ruotsiin aina halvimmalla mahdollisella tavalla, C-hytissä. Ei siinä mitään vikaa ollut, vaikka vähän kuhmuista ja  nuhjuista olikin, meteliä ei ollut käytävillä ja pienellä kävelyllä ja hissiajelulla sieltä autokannen alta pääsi kyllä ihmisten ilmoille. 

Edelleen myöhäinen varausaika aiheutti sen, ettei edellismatkalla hyväksi havaitsemamme Bon Vivant-ravintola tarjonnut enää pöytiä, joten otimme sitten buffet-ruokailun. En tiedä mikä kaikki oli pielessä, muttei ollut oikein miellyttävä ruokailu. Korostan heti alkuun sitä, että ruoka oli hyvää, paljon erilaisia herkkuja oli tarjolla jouluiseenkin tapaan, mutta joku siinä nyt tökki melkoisesti. Ensinnäkin tungos oli valtaisa, jonottaminen sekavaa, ravintola ahtaan oloinen ja ihmiset jollain lailla aggressiivisia niin puheissaan kuin käytöksessään. Kyynärpäät ja haarukat ojossa kulmat kurtussa. Olemme viime vuosina olleet monta kertaa Tallinnan laivojen buffeteissa eikä niissä kertaakaan ole ollut tuollaista ruoasta taistelun tunnelmaa. Saatoin olla hieman ylikriittinen, mutta ilmapiiri pöydässämmekään ei ollut mitenkään lomaan ja joulua tavoittelevaan tunnelmaan sopiva, kun vieruskaverimme eivät edes vastanneet hyvän illan toivotukseemme. 

kuvan viinillä ei ole osaa eikä arpaa buffet-ateriaan 

Kun olimme taistelleet oman osamme ruoasta, jossa ei siis sinänsä ollut ollenkaan mitään moittimista, kävelimme muiden ravintoloiden ohitse. Bon Vivantissa näytti olevat runsaasti tyhjiä pöytiä vaikka netissä myytiin ei oota etukäteen. 

Aamulla sitten ajaa päräytimme ulos laivasta raikkaaseen talvisäähän. Tukholmassakaan ei ollut lunta, mutta pikkupakkanen kyllä. Olimme aikeissa käyttää suuren osan sunnuntaipäivästä museoihin, sillä ne olisivat suurelta osin seuraavana päivänä kiinni. Ensimmäiseksi kävimme Siljan terminaalin vastarannalla olevassa Millesgårdenissa. Olimme huomanneet edellisreissulla paikan pihamaalla olevat veistokset, silloin meillä nimittäin oli ikkuna hytissämme. Emme vain olleet muistaneet ottaa sen enempiä selkoa mikä paikka oli kyseessä, nyt sen teimme.

Muutama  muukin on käynyt täällä

Millesgården on taiteilijapariskunta Carl ja Olga Millesin perustama paikka, jossa on heidän kotinsa ja myöhemmin rakennettu moderni museorakennus. Meren puoleisilla terassitasoilla on monelaista veistostaidetta nähtävillä, juuri niitä patsaita, joita laivan ikkunasta näimme. Museossa oli iloksemme juuri nyt laaja Tove Jansson-näyttely, joka vaikutti olevan erittäin suosittu. Väkeä oli jonottamassa museon ulkopuolella kadulla vaikka kuinka paljon hieman ennen avaamisaikaa ja sisällä oli melkeinpä tungos. Kävimme myös kävelemässä piha-alueilla ja tutustuimme vanhaan kartanotaloon, jossa oli laajoja näyttelyitä veistoksia ja muuta taidetta myös. Erittäin viehättävä paikka kaikkiaan, sielläkin käymme uudelleen, mielellään kesällä, jolloin ulkoalueet ovat enemmän edukseen.

Seuraavaksi ajelimme pois kaupungista Artipelag-nimiseen uudehkoon museoon. Se on valmistunut vuonna 2012 ja olimme lukeneet siitä joitakin aikoja sitten ja halunneet nähdä sen. Nyt siellä oli hyvin laaja muotiin liittyvä näyttely, Lars Wallin - Fashion Stories. Vaikkei aihe sinänsä ollut meille tuttu, eikä ehkä kaikkein kiinnostavin, oli hyvin mielenkiintoista nähdä Artipelag-museo. Sen ravintola näytti olevan hyvin suosittu, juuri nyt siellä oli tarjolla jouluinen noutopöytä.

Ennen hotelliimme majoittumista kävimme vielä Moderna Museetissa, jossa on käytävä jokaisella Tukholman matkalla, sillä aina siellä on jotain mielenkiintoista nähtävää. Suuri osa museon näyttelyistä on maksutta nähtävillä, osaan näyttelyistä on pääsymaksu. Nyt esillä oli muunmuassa jotain hyvin hyväntuoksuista, piparitalonäyttely! Georg Baselitzin töistä en pitänyt oikeastaan yhtään, mutta Thomas Schütten teokset olivat paljon kiinnostavampia. Perusnäyttelyn Matissen ja Saint Phallen pihalla olevat työt ovat tietysti aina miellyttävää katsottavaa.

Tämänkertaisen hotellibingon voittajaksi valikoitui hyttimajoitus. Kun etsin meille hotellia Tukholman erittäin laajasta valinnanvarasta, huomioni kiinnitti vanhassa laivassa toimiva hotelli, Mälardrottningen. Laiva on Riddarholmenin rannassa vanhankaupungin kupeessa, eli oikein mainiolla paikalla. Pysäköinti oli maksullista kadun varressa, onneksemme saimme paikan autolle melko läheltä. Meillä oli 9 neliön hytti kerrossängyllä ja näkymät veden puolelle. Vanhoilla huonekaluilla sisustettu hytti oli oikein hauska paikka yöpyä, huoneeseen kuuluva kylpyhuone oli aivan tuliterä ja hieno. Huoneen hintaan kuului monipuolinen aamiainen, jolla pärjäsi pitkälle päivää.

Ennen aamiaista oli kuitenkin vielä ilta Tukholmassa, kävimme kävelemässä vanhassakaupungissa ja keskustassa, muutamissa kaupoissa ja söimme oikein peri-italialaisessa ravintolassa, jossa italialaisuutta oli enemmänkin kuin punaruutuisissa pöytäliinoissa. Olin saanut kyllä mukavia vinkkejä Facebookin kautta muilta blogaaneilta, mutta sunnuntai oli monen ravintolan osalta hankala päivä. Laitan vinkit muistiin seuraavaa kertaa varten.

Maanantai oli sitten kaupoissakäyntipäivä ennen laivamatkaa. Onneksi sentään yksi museokin oli auki, nimittäin Vikingin terminaalin lähellä sijaitseva Fotografiska-museo. Se on yksityinen museo, joka on auki joka päivä, useimmiten klo 9-23 ja joinakin päivinä jopa yhteen asti yöllä! Siellä olisi viihtynyt pitkäänkin, mutta olimme nyt sen aikaa, että kaupat ehtivät aueta keskustassa. Charlotte Gyllenhammarin Natt-niminen näyttely oli aivan loistava ja Diesel Advertisements 1991-2001 oli niin mieletön, että vieläkin hytisyttää. Menkää ihmeessä katsomaan, jos olette maisemissa.

Hotellin aamiainen oli niin runsas, ettemme tarvinneet lounasta ennen laivalle menoa, mutta kävimme edelliskerralta tutussa Bianchi-kahvilassa espressoilla ja ihailemassa polkupyöriä. Paikka oli taas täynnä lounastajia, eikä ihme, sillä noutopöytä näytti todella houkuttelevalta.

Tukholman kaupoissa joulu oli esillä vielä mukavan maltillisesti, esimerkiksi mitään pauhaavaa joulumusiikkia ei lyönyt korville kauppoihin mennessä, joskin koristeita ja sen sellaista olikin kaupan. Meillä ei ollut paljonkaan ostostarpeita, mutta oli mukava katsella valikoimia kaupoissa, torilla ja kauppahallissa. Ennen laivalle menoa kävimme ihan tavallisessa ruokakaupassa ostamassa hyviä ruotsalaisia arkijuustoja ja jogurtteja. Talvella on hyvä ostaa ruokaa mukaan kylmälaukkuun, kun ei tarvitse pelätä pilalle menemistä.

Paluumatkan hytiksi olin saanut valittua meille sentään autokannen yläpuolisen hytin, joskaan siinäkään ei ollut ikkunaa sen enempää promenadille kuin uloskaan. Se oli sentään kannella numero 11. Kui hienoo se on? Laiva oli melkoisen täynnä minilomastelevia perheitä nytkin, itsenäisyyspäivän tienoo on sopivaa aikaa risteilemiseen.

Menimme heti laivan lähdettyä syömään Happy Lobsteriin, sinne ei oteta etukäteisvarauksia, mutta jos ravintola tulee täyteen, voi pöytää jonottaa. Me tilasimme äyriäisvadin kahdelle ja se olikin oikein mukava annos. Oli hummeria, rapua, katkiksia, simpukoita ja kaksi osteriakin. Lisäksi söimme jälkiruoat, eikä enempää olisi mahtunutkaan.

Tukholma on kyllä kiva kaupunki, joskin siellä on joka puolella aivan valtavia rakennus- ja tietyömaita. Slussenkin on remontissa aina vuoteen 2025 asti! Kauppoja riittää, samoin museoita ja ravintoloita aivan loputtomiin. Harmi vain, että siellä piipahtaminen vie niin paljon enemmän aikaa kuin vaikka Tallinnaan meno. Onneksi tykkäämme Virostakin, sinne menemmekin seuraavan kerran vuodenvaihteessa.

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jolta löytyy muitakin reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuna. 

Ristiin rastiin

Minilomasemme alkuvaiheista kertovat postaukset Merenpinnan alla, Utrecht - tuo mainio Mini-Amsterdam, Kaksi saksalaista suosikkia ja Iloinen yllätys Apeldoornissa. Tässä postauksessa ovat minilomasemme viimevaiheet. 

Sizzlesissä syömämme päivällisen laskeuduttua vatsoissamme meille maistui Apeldoornin hotellimme aamiainen. Aamiaisen jälkeen kävimme pienellä kävelyllä aamuhiljaisen kaupungin kaduilla, sillä koitimme löytää laukkukauppaa. Tiedättehän, kun jotain ei tarvitse, sitä on koko ajan tarjolla, mutta kun tarvitsee, ei sitä laukkukauppaa tule sitten missään kohdalle. Olimme unohtaneet ottaa mukaan laukkupuntarin ja sellaisen tarpeessa kuljimme katuja. Mutta ei yhtään laukkukauppaa, ei ensimmäistäkään osunut reitillemme. 

Kun kello oli tarpeeksi paljon, ajelimme lähistöllä olevaan Paleis Het Loohon, joka oli päivän nähtävyyslistallamme ensimmäisenä. Palatsi oli Alankomaiden hovin asuinpaikka monta vuosisataa, mutta 70-luvulta alkaen paikka on ollut museona. Juuri nyt siellä oli nähtävillä upea Anna Pavlovnasta kertova näyttely. Palatsin hienot puutarhat olivat myös näkemisen arvoiset, vaikka kesäinen kukkaloisto olikin tältä vuodelta jo ohitse.

Palatsin lisäksi nähtävää riitti kuninkaallisissa talleissa, joissa oli esillä loisteliaita hevoskärryjä, autoja ja monenlaista kelkkaa. Hollantilaiset tiedetään innokkaiksi jääurheilun ystäviksi ja kelkat ja luistimet otetaan esille heti, kun kanavat jäätyvät, nykyään ilmeisen harvoin enää. Pitkässä pilttuiden rivissä näkyi nyt yksi ainoa hevonen, joten sillä lienee kiireinen elämä, jos sen pitää kaikki hevoshommat hoidella.

Seuraavaksi ajelimme navigaattorin ohjeiden mukaisesti Kröller-Müller-museoon. Jostain syystä vempele tahtoi meidän lähestyvän paikkaa etelän kautta ja teimme varmaan 10 km lenkin, mutta se oli vain hyvä, sillä maisemat olivat hyvin jänskät hiekkadyyneineen ja savannimaisine kasvustoineen.

Museossa on suuri Van Gogh-kokoelma ja muutenkin mielenkiintoista taidetta nähtäväksi niin sisällä kuin ulkonakin. Etenkin veistoksia oli runsaasti museon nurmialueilla.

Kun olimme saaneet tarpeeksemme taiteesta, ajelimme sen nimiseen kaupunkiin kuin 's-Hertogenbosch. Älkää kysykö, miksi se noin kirjoitetaan, siitä puhumattakaan miten se lausutaan. En minä tiedä. Siellä asetuimme Campanile-hotelliin, joka on minusta niin aito Amerikan motelli kuin olla voi. Edullista, yksinkertaista, siistiä. Kaikinpuolin ok. Olisi voinut käydä syömässä ihan minulle nimikoidun ateriankin? Eikö ole yksilöllistä.

Seuraavana aamuna kävimme hieman kävelemässä, taas laukkukauppaa, tai ylipäätään jotain kauppaa etsimässä, mistä voisi ostaa laukkupuntarin. Oli hieno sumuinen sää, muttei satanut kuitenkaan. Kaupungin hieno kirkko verhoutui usvaan ja oli jokseenkin tylypahkamainen. Laukkupuntarikauppaa ei löytynyt. Mutta löytyi hieno sikanunna kirkon seinästä.

Antilla on, kuten monet tietävätkin, jonkun verran kiinnostusta polkupyöriin. Meillä on niitä useita ja muutaman voisi varmaan koota tuosta vain kaikista niistä pyöränosista, joita tallistamme löytyy. Muutama osa lisää on kuitenkin aina paikallaan ja sen tähden kävimme sinä päivänä Dussenin kylässä alan liikkessä, joka tekee suurimman osan bisneksistään verkossa, mutta myös ihan sisälle taaperrettava kauppa löytyy. Minä kyllä istuin autossa ja näpelöin älypuhelintani, mutta Antti viihtyi juuri niin kauan kuin halusi. Vannon, etten näyttänyt nyrpeää naamaa, kun hän palasi ostoskassinsa kanssa.

Toiseksi viimeiseksi yöksi menimme Rotterdamiin, sillä olin innostunut dit und dat-blogin viime kesän Rotterdam-kuvista. Ennen kuin kello oli tarpeeksi hotelliin majoittumista varten, kävimme kahdessa museossa. Niistä ensimmäinen oli Museum van Boimans Beunigen. Sinne sisälle menessä tuntui kuin olisi mennyt vanhaan virastoon tai keuhkoparantolaan, mutta hienoa taidetta siellä oli nähtävillä, muuten myös suomalaista muotoilua.

Toinen museo sijaitsi samalla aukiolla, Het Nieuwe Institut nimeltään ja siellä oli arkkitehtuuria, muotoilua ja digitaalista kulttuuria. Ilmeisen uusi paikka ja olimme jo ohittaa sen, mutta Antti tahtoi kurkistaa sisälle merkillisen näköiseen mestaan. Siellä oli näyttely, jossa oli esillä muun muassa suomalainen äitiyspakkaus, joka oli nimetty ytimekkäästi Baby Boxiksi. Antti kokeili varusteita, joilla saattaa simuloida vanhuutta. Siis vielä vanhempaa kuin nyt on. Oli erilaisia laseja sen mukaan, miten halusi nähdä huonosti, oli painoja ja niskaa jäykistäviä pantoja. En halunnut kokeilla, maltan odottaa.

Olin varannut meille huoneen vähän tyyriimmästä hotellista, sillä juuri silloin sain bonusyön käyttöön varauspalvelusta ja huone tuli edullisemmaksi. Mainitsemani museot sijaitsivat suorastaan hotellin takapihalla, joten olimme perillä tuota pikaa. Hotellissa oli muuten melkoinen kättelykulttuuri. Vastaanoton virkailijat kättelivät sujuvasti niin asiakkaat kuin toisensakin mennen tullen ja palatessa. Meille ehdotettiin pientä upgreidausta, kahden kympin hinnalla pääsimme pari kerrosta ylemmäs ja hienompaan huoneeseen, mutta mistä minä oikeastaan senkään tiedän. Oli se kuitenkin hieno huone, näkymät kyllä just toiseen suuntaan kuin olisimme toivoneet. Laukut tuotiin oikein huoneeseen asti ja tarjolla oli vähän virvokkeita ja hedelmiä (lue: vettä ja omenat). Kylppärissä oli sekä hieno suihkukaappi sadesuihkuineen ja iso amme. Ei hassumpaa.

Iltasella kävimme kävelemässä keskustammassa, kaupungissa on monenlaista hienoa rakennusta, se on kyllä sanottava. Eniten ihastuin kauppahalliin, jonka kaareva katto oli aivan lumoava. Söimme kauppahallin kreikkalaisessa ravintolassa suuren jaettavan vadillisen perinteistä kreikkalaista ruokaa ja se oli oikein hyvää, joskin sitä oli ihan liikaa kahdelle, eikä moussakaksi luulemamme uuniruoka ollutkaan moussakaa.

Hotellin aamupala oli melkoisen kiva, muttei mitenkään yliloistava. Ennen kuin kirjauduimme ulos, kävimme vielä kävelemässä kaupungilla ja löysimme viimein laukkupuntarin, mutten muista enää sen tavaratalon nimeä, jonka laukkuosastolta viimein saimme tämän tärkeän ostoksen tehtyä. Rotterdamista jäi kyllä se tunne, että sinne pitää mennä uudelleen, ehkä kesällä ja hommata polkupyörät alle.

Vaikka tästä uhkaa tulla tosi pitkä postaus, niin jatkan silti vielä vähän. Viimeisen kokonaisen päivän Alankomaissa päätimme käyttää ajamalla taas kohti pohjoista, tai ehkä oikeammin koillista ja lähestyä Amsterdamia pohjoisesta seuraavana päivänä, jonka iltana meillä olisi paluulento. Lippujen ostamisvaiheessa iltalento tuntuu aina hyvältä idealta, mutta paluun lähetessä sitä miettii, että tuleepa viimeisestä päivästä pitkä. Ja niin yleensä tuleekin.

Perjantaina sitten jätimme Rotterdamin taaksemme ja ajoimme taas melko läheltä niitä paikkoja, joissa olimme olleet jo pariin otteeseen. Menimme Lelystad-nimiseen kaupunkiin ja sen liepeillä olevalle lentokentälle, joka on Alankomaiden vilkkain yleisilmailukenttä. Sen laidalla on ilmailumuseoa tai oikeastaan jonkunlainen ilmailupuuhamaa. Vielä 60-luvun alussa koko seutu on ollut merta, mutta tuolloin kuivattu ja pengerretty niin, että nyt siellä on Schipholin lentokentän etäpesäke ja tuo puuhamaa ja ilmailumuseo.

Museovierailun jälkeen ajoimme 18 kilometriä pitkää mereeen rakennettua tietä pitkin Amsterdamin pohjoispuolen niemimaalle ja Volendamin kaupunkiin, josta olimme varanneet viimeisen majoituksen. Amsterdamissa huudettiin sellaisia hintoja hotelliyöstä, että hirvitti. Kyllä minua hieman hirvitti sekin, että GPS kaikenaikaa näytti miinusmerkkisiä lukuja, kun ajoimme niemimaalla, mutta kai ne alankomaalaiset tietävät mitä tekevät?

Hotellimme oli oikein hauska paikka, kun sinne vain osasi perille. Tulimme nimittäin niin tiiviisti rakennettuun merenrantakaupunkiin, tai oikeastaan sen rantakaistaleelle, että sinne piti ajaakin vain vartin pätkissä kerran pari tunnissa, kun alueen liikennettä rajoittavat tolpat kaduissa laskettiin alas ja ajaminen joillakin osin onnistui ja pääsimme hotellin takana olevalle parkkipaikalle. Koska oli perjantai-ilta ja olin jo ymmärtänyt, että alankomaalaisia menee innokkaasti ravintolaan syömään jokaisena viikon päivänä, niin olin varannut meille pöydän kalaravintolasta, joka sijaitsi noin puolen kilometrin päässä hotellistamme.

Joskus aikamatka takavinkkeliin on ihan kivaa, joskus vähemmän. Tuo päivällinen oli siinä kintaalla, kumpaa se oli. Ravintola oli ilmeisen suosittu, vaikkei se ihan täynnä ollutkaan. Vastaanotto oli hyvin hätäinen, ilmeisesti omistajan tai hovin parhaat ystävät saapuivat juuri samaan aikaan ja meidät vain hätistettiin yhteen pöytään emmekä varsinaisesti saaneet sanottua, että meillä oli varaus. Olen hämmästynyt, jos tuolla on uudistettu sisustusta sitten 80-luvun.

Kielimuurikin hieman asettui meidän ja nuoren tarjoilijan väliin, kun hän ei ymmärtänyt, mitä tarkoittaa, kun asiakas haluaa lasillisen kuohuviiniä. Jätimme sen siis väliin ja sitten tilasimme parasta toivoen erilaisia meriaiheisia ruokalajeja. Oli ostereita, oli kampasimpukoita, oli jotain kalaa, jonka nimeä meille ei haluttu sanoa, se oli yllätys, tai sitten eivät tienneet miksi sitä kutsua. Oli myös katkarapuja ja pastaa. Jälkiruokaa emme halunneet. Ruoka oli ihan hyvää, mutta niin kovin vanhanaikaista, kuten tarjoilu ja koko meininki ravintolassa, jossa ei tosiaankaan tuotu tullessa eikä viety mennessä, vaan asioita kiikutettiin todella sekalaisesti sinne tänne. Se oli kyllä hassua miten paljon erilaisia lisäkkeitä pääruokiimme kuului, vaikkemme tilatessa sitä ymmärtäneet. Oli siinä kuppia ja vatia kuin parhaassa pitopöydässä, samaan aikaan ranskalaisia ja paistinpottujakin. Mutta ei jäänyt nälkä. Eikä varsinaista paloa palata sinne koskaan.

Viimeisen päivän ennen iltalentoa vietimme sitten Amsterdamissa. Ruuhkassa. Aamulla kyllä pääsimme aika sutjakasti parkkiin samaan halliin kuin viime vuoden matkalla. Ja ensimmäiseen museoonkin pääsimme luikahtamaan ilman jonoja. Kyseessä oli Stedelijk Museum aivan Rijksmuseumin ja Van Gogh-museon lähellä. Siellä oli erittäin mielenkiintoinen Jean Tinguelyn näyttely, se sivusi hauskasti Helsingin Taidehallissa 22.11.2016 asti olevaa Niki de Saint Phallen näyttelyä.

Päätimme olla sitten oikein kunnon turisteja ja kokeilla kanava-ajelua tai kiertoajelubussia. Ostimme 24 tunnin liput, joilla pääsi erään firman kumpaankin kulkuneuvoon ja Anne Frank-talon edustalta hyppäsimme kanavapaattiin. Oli muuten muhevat jonot niin Anne Frank-talon kuin yllä mainittujen museoidenkin ovilla. En tahtoisi koskaan viettää aikaa tuntikaupalla jonoissa. Ajastetut liput tai sitten muuten sopivasti hiljaiseen aikaan paikalle osuminen, ne ovat minun tapani. Amsterdam vain taitaa olla yksi niistä kaupungeista, joissa turisteja riittää aina.

Kanava-ajelu oli tavallaan ihan kiva, mutta siellä istui sen verran matalalla, ettei paatista nähnyt kovin hyvin ulos. Oli myös aika ahdasta, joka penkki oli täynnä ja osan matkasta istuimme selkä menosuuntaan. Ajoimme kierroksen verran ja se vei reilusti toista tuntia. Sitten päätimme loikata tiuhaan kulkeviin hop on - hop off-bussiin, joihin lippumme myös kävi. Niitäpä pysäkkejä ei saa kuulema merkitä mitenkään, vaan asiakkaiden tulee itse löytää oikea kohta seisoa kadun kulmassa. Älytöntä. Mutta löysimme. Busseja ei kuitenkaan kulkenut tiuhaan. Ensin näytti siltä, että meille jää hyvin aikaa käydä lounaallakin, mutta bussi oli kyllä aika turha juttu. Se ajeli osan matkaa jotain poikkeusreittiä tavallisten asuinkortteleiden halki ja sitten se parkkeerasi keskustassa aseman liepeille yli puoleksi tunniksi, koska kuskilla oli tauko. Turisteja pyrki sisään ovista ja ikkunoista, mutta kulkimemme oli jo täynnä.

Sitten kun taas pääsimme matkaan, menimme taas ainakin vartiksi seisomaan jonkun jalokiviliikkeen pihaan ja minua alkoi jo ärsyttää. Oli kuin Turkissa, jossa viedään turistilampaat serkun mattokauppaan käymään. En tykännyt. Liikenne oli muutenkin niin ruuhkaista ja kuskimme (tauostaan huolimatta) niin unessa, että monet liikennevalot hän vain seisotti bussiamme paikoillaan, kun ei ihan ehtinyt lähteä liikkeelle. Muutaman kilometrin kaupunkikierrokseen meni varmaan kolme tuntia emmekä varsinaisesti nähneet mitään. Toki sieltä olisi päässyt kyydistä aiemminkin, mutta tahdoimme nyt sentään päätyä sille puolelle kaupunkia, jolla automme oli parkissa.

Emme ehtineet sitten lounastaa enää, mutta ehdimme käydä ostamassa vähän juustoa ja muita tärkeitä juttuja, ennen kuin menimme mukaan lauantaipäivän pahimpaan liikenneruuhkaan. Siellä olisi kyllä tarvittu vähän poliisia puhaltamaan pilliin, että nyt te urpot menette, mutta te urpot odotatte. Ei ole mitään järkeä kaikkien tunkea risteyksiin, kun ne ovat jo ihan täynnä. Ja voisivat ne pyöräilijätkin joskus hetken odottaa, kun on täyttä niin on täyttä.

Viikko Alankomaissa meni nopeasti, oli hieno tavata Opiskelija, käydä monessa paikassa tässä pikkuisessa maassa ja vähän Saksassakin. Liitän tämän XL-koon postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuna.

Ai niin, yksi ravintola-aiheinen vinkki Alankomaihin. Siellä on yleisesti tapana, että kun asiakas pyytää laskun, se tuodaan kyllä nopeasti pöytään, mutta sen jälkeen asiakkaat sitten, kun ovat valmiit, menevät tiskille ja maksavat laskun siellä ennen lähtöään. Ihan hyvä systeemi, ei tule oloa, että pitäisi kiirehtiä, jos laseissa on vielä tilkka viiniä, tai että koska se rahastus nyt oikein tapahtuu.

Sille, joka jaksoi lukea koko postauksen läpi, tarjoan kahvit, kun tavataan!