Itseäni apinoiden – crêpet

Päivälliskattaus

Jo parin viikon ajan on tehnyt mieleni paistaa lettuja, mutta ranskalaisen ruokahaasteen aikana kyse on luonnollisesti crêpeistä. Otin ohjeen omasta postauksestani kolmen vuoden takaa. Taikina tuntui tällä kertaa riittävän paljon useampaan lettuun, paistinpannu on toki pienempi kuin silloin käyttämäni sähköinen paistolevy. 

Crêpet 

• 2,5 dl maitoa
• 2,5 dl kylmää vettä
• 4 kananmunaa
• 2 dl vehnäjauhoja
• ripaus suolaa
• 2 rkl sulatettua voita
• lisää voita paistamiseen

Sekoitin kaikki taikinan ainekset kannussa tasaiseksi ja jätin odottamaan paistamisen hetkeä. Paistoin crêpet (vai pitäisikö kirjoitta crêpit?) voissa aivan varsinaisella crêpe-pannulla. Paistoin niitä 6 kpl (+1 repeytynyt). Ensimmäiset söimme lämpiminä sokerilla ja sitruunamehulla  maustettuna, toiset sitten mansikoitten ja kermavaahdon kanssa ja viimeiset taas sokerin ja sitruunan kera. Tarjoiluehdotus ei näytä kovinkaan kummoiselta, mutta vannon sitruunan ja sokerin olevan tässä se juttu. 

Loput taikinasta säästin tuonnempaa käyttöä varten. Sokeriton taikina sopii suolaisiinkin ruokalajeihin ja meinaan tehdä niistä huomenna pinaattilettuja kuivatun pinaatin kanssa. 

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Pannukakut ja vohvelit-välilehdelle, jonne ovat letut ja räiskäleetkin päässeet, miksei sitten crêpetkin.

Tour de Francen 9. etappi oli vähän erikoisempi tapaus, siihen mahtui 14 hiekkatieosuutta. Niitä ei varmaan ole kovin kiva ajaa maantiepyörällä. Etapin voittajaksi ajoi Anthony Turgis. Tadej Pogacar jatkaa huomisen lepopäivän jälkeen tiistaina kokonaiskilpailun johdossa. 

Lettulinjalla mennään

En ole vielä oppinut tekemään kuuden letun taikinaa. Tulin viimeksikin tehneeksi kymmenen letun taikinan, kun lettumieliteko iski. Neljä jäi tähdenlennoiksi, jotka suzetoin seuraavana päivänä. Oikeasti pitäisi olla ohuita crêpejä eikä tuollaisia pulskia lettuja. Annoksesta tuli hieman liian tuhti. Ehkäpä se siirtää seuraavaa lettumielitekoa aika pitkälle, mikä ei varmaankaan ole keskivartalolle pahasta.

4 suzetoitua lettua

• 4 tähdenlento-ohukaista tai oikeammin olivat vähän paksukaisia
• 1 veriappelsiini fileoituna ja raadosta puristettu mehu
• 2 rkl hunajalla maustettua konjakkilikööriä
• 2 rkl fariinisokerin ja valkoisen sokerin sekoitusta
• 2 rkl voita
• tarjolle myös jäätelöä

Taittelin letut neljänneksen kokoiseksi kolmioksi. Sulatin pannulla nokareen voita ja lisäsin sille sokerin. Kun seos oli kuumaa, nostin lettukolmiot pannulle ja paistoin niitä hetkisen. Lisäsin mukaan appelsiinimehun ja liköörin. Käänsin letut kertaalleen ja nostelin appelsiinilohkot päälle. Mehusta, likööristä, sokerista ja voista muodostui pian pannulle paksuhko kastike. 

Annokseen tuli kaksi lettua (yksi liikaa), vaniljajäätelöä ja loppu kastike pannulta. Täyttävää, todella täyttävää, veriappelsiini oli tähän juuri omiaan.

Elokuvafestarit jatkuivat eilen snookerin ja Amerikan uutisten ohella kolmella elokuvalla. Aloitimme ruoka-aiheisella ranskalaisella, josta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Kyseessä on Haute Cuisine (Les Saveurs du Palais). Olen käynyt katsomassa sen aikoinaan elokuvateatterissa ystäväni kanssa ja sittemmin elokuva oli jonkun aikaa Netflixissä. Tällä erää sitä ei löytynyt sieltä, joten vuokrasimme sen netistä. Edelleen presidentin kokin tarina on ihanaa katsottavaa, maisemien, ruokien, ihmisten, aivan kaiken vuoksi. Ja yhä edelleen tahtoisin täyttää savoijinkaalin lohella, kuten Hortense. Antti ei ollut nähnyt tätä elokuvaa aikaisemmin, mutta hänkin piti tästä kovasti. 

Toisena elokuvana oli sitten 80-luvun ylistys olkatoppauksille ja kiharakampauksille, ehta rakkauselokuva Falling in Love. Tämän olen katsonut lukemattomia kertoja, mutta tällä kertaa sillekin aika tuntui tehneen tepposet. Pidän kyllä edelleen Meryl Streepistä ja Robert De Nirosta tässä elokuvassa ja heidän välisestään kemiasta, mutta olihan tämä vähän tylsä. Myönnän. 80-luku näyttää tässä todella kauhtuneelta. 

Illan viimeinen elokuva About Schmidt vuodelta 2002 jatkoi viikonlopun Jack Nicholson-teemaa. Olimme katsoneet sen varmaan kerran silloin kauan sitten ja ainakin minä muistin elokuvan jotenkin ihan väärin. Luulin meidän alkavan katsoa jotain aivan toista elokuvaa, nimittäin sellaista kuin The Pledge (otin äsken selvää). Siinäkin on iäkkäämpi Jack Nicholson, mutta aivan erilaisessa roolissa, eläköityneenä poliisina. Tässä About Schmidtissä hän on myös eläköitynyt, mutta tällä kertaa aktuaari (en ihan tarkkaan tiedä, mitä aktuuaari tekee). Koska luulin meidän alkavan katsoa thrilleriä, oli tämä jokseenkin surkuhupaisa seikkailu jätti-isolla matkailuautolla vähän lässähdys. En tiedä miksi olen säästänyt tämän elokuvan kokoelmissamme. Oli sillä muutama hetkensä, mutten usko enää katsovani sitä koskaan. Elokuvan kudelmassa olivat mukana kirjeet, joita päähenkilö kirjoitti kehitysmaakummilapselleen, minusta se oli jotenkin pösilö juoniyritelmä. 

Kirjaan tähän itselleni muistilapuksi mitä elokuvia olemme katsoneet

kotoisten elokuvafestivaaliemme aikana.

Jackie Brown

Contratiempo

Interstellar

Inside Llewyn Davies

Fargo

Neljät häät ja yhden hautajaiset

Bridget Jonesin päiväkirja

Voi veljet, missä lienet?

Before Sunrise

Before Sunset

Before Midnight

Housut pois

Amelie

A Serious Man

Kunniattomat paskiaiset

Juice

Truman Show

Lost in Translation

Natsat

Arizona Baby

Queen

Bagdad Cafe

Wild at Heart (jäi kesken, oli niin omituinen)

Out of Sight

Notting Hill

High Fidelity

Love Actually

Mestari Cheng

Life of Brian

I served The King of England

Tulkki

Pilviin piirretty

Loikkarit

Little Miss Sunshine

Jalla Jalla

Fifth Element

Hohto

Yksi lensi yli käenpesän

Amadeus

Easy Rider

Valmont

Valheet ja viettelijät

Haute Cuisine

Falling in Love

About Schmidt

Maailma muuttuu, letut pitävät pintansa

Maailma muuttuu koko ajan, ihan joka sekunti, mutta joissakin asioissa täytyy ottaa isompia suupaloja tai ottaa niitä harvemmin, että muutoksen huomaa. Jotkut asiat silti pysyvät hyvinä, kuten esimerkiksi letut. Ei ole väliä sillä, syökö yhden letun vai monta, usein vai harvoin, letut ovat aina hyviä. 

Eilen oli kokkausvapaapäivä, sillä edellisen päivän mereneläväkeittoa oli jäljellä ja tein sille vain pienen tuunauksen lisäämällä pussinpohjallisen katkarapuja. Jossain vaiheessa iltapäivää alkoi kuitenkin tehdä mieli jotain jälkiruokaa ja aikani aihetta pohdiskeltuani tiedustelin lähinnä retorisesti, että kävisivätkö letut tähän tarkoitukseen. 

Pidän itseäni omahyväisesti aika asiallisena kotikokkina, osaan monenmoista ja tykkään erilaisista vempaimista ja tekniikoista,  mutta joissakin asioissa tarvitsen aina ohjetta. Tällainen on esimerkiksi lettutaikina. Haluan aina varmistaa taikinan mittasuhteet ja useimmiten teen sen vilkaisemalla netistä, joko omasta blogista tai jostain muualta, että miten se nyt menikään. 

Eilen olin sattumalta pantry II:ssa ja nappasin mukaani keittiöön yhden ensimmäisistä keittokirjoistani, Ruutukokin 90-luvun painoksen. Sen kakkusivu on usein käytetty, olen tehnyt sinne merkintöjä vuosien saatossa, mutta aivan yhtä käytetty ja merkinnöin koristettu on lettusivukin. Katselin sitä eilen ja muistelin, siellä oli merkintä vuodelta 1997, kun Antti jäi virkavapaalle kuopuksen ollessa  6 kk ja minä palasin töihin. Vuonna 1998 esikoinen on pyytänyt lettuja ja nuorempi on sanonut NAM. Siellä oli poikien serkkujen harvinaisen vierailun kunniaksi tehtyjen lettujen päivämäärä vuodelta 2001. Eilen laitoin sinne päivämäärän myös, vaikka juhlinnan aihe olikin vain se, että teki mieli lettuja. Ohjetta seurasin melko viitteellisesti. 

10 lettua 

• 5 dl maitoa
• 2 kananmunaa
• 3,5 dl vehnäjauhoja
• 3 rkl sokeria
• 1 tl suolaa
• 0,5 dl sulaa voita + lisää paistamiseen

Sekoitin ainekset kulhossa ja annoin taikinan turvota sellaiset viisi minuuttia, oikeasti kannattaisi malttaa odottaa noin puolisen tuntia ainakin. Kuumensin pannulla voita ja paistoin letut molemmin puolin kauniin värisiksi, edes ensimmäinen lettu ei mennyt pilalle. Yleensä ensimmäinen jää kalpeaksi ja repeää. Söimme letut marjojen ja jäätelön kanssa, tarkemmin sanottuna puolet letuista. Loput syömme tänään, teen niille jotain taikoja, ehkä suzetoin ne, meillä on ensimmäiset veriappelsiinit hankittuna. 

Mutta takaisin siihen maailmaan, joka muuttuu. Elokuvissa maailman muutoksen näkee todella hyvin. Ja oman muutoksensa. Joskus se muutos tapahtuu hitaasti, huomaamattomasti, joskus aika rysäyksellä. Eilen katsoimme vain yhden elokuvan, mutta se oli ehkä vuotuinen rautalankakuurini, pistos joka ei tuntunut hyvältä. Olen kyllä tuntenut sen olevan tulossa, kesällä sitä jo mietin ja nyt se kirpaisi pahasti. Vielä toissapäivänä olin sitä mieltä, että Valmont on elokuva josta pidän. Olin huolissani, kun en löytänyt sitä heti elokuvakokoelmastamme, mutta helpottunut, kun se löytyi ja pääsi katsottavien pinon päällimmäiseksi. 

Miloš Formanin versio Vaarallisista suhteista (de Laclosin näytelmä 1700-luvun lopulta) on kyllä kauniisti kuvattu, puvustettu ja hyvin näytelty, Annette Bening on aivan hyytävä. En osaa varmaan selittää kovin hyvin, mutta osuin eilen aamulla lukemaan Hesarin jutun Vanessa Springorasta  ja siitä mitä hänelle teinityttönä tapahtui 80-luvun ranskalaisissa kirjallisuuspiireissä. Artikkeli teki semikuvottavan olon ja kun samana iltana katsoin Valmontin, ei tunne kyllä parantunut. On tietysti totta, että elokuva on elokuvaa, mutta miksi vuonna 1989 on ollut ihan ok laittaa elokuvan mainoskuvaan teinityttö pötköttämään vuoteelle ja kolmekymppinen mies pussaamaan hänen takapuoltaan? 

Kukkahattutädinkestävä mainoskuva

Valmontia kuvataan artikkeleissa romanttiseksi draamaksi ja joissakin lähteissä draamakomediaksikin. Kyllä minun kukkahattuni meni vinoon ja viini lasisissa muuttui happamaksi tällä katsomiskerralla. Edelliskerrasta on varmaan noin 10 vuotta. Edellisiltana olimme katsoneet Amadeuksen, joka on saman ohjaajan viittä vuotta vanhempi elokuva. Siinä ei (aihepiirin ollessa toki fokusoitunut musiikkiin) ollut ollenkaan tätä epämiellyttävää tunnetta aiheuttavaa virettä. Täytyy katsoa  vain noin  vuotta aiempi versio aiheesta, Stephen Frearsin Valheet ja viettelijät. Muistelen, että pidin siitä aikoinaan vähemmän kuin Valmontista. Itselleni läksyksi katson senkin ja katson ehkä peiliin hyvän tuokion. Mikä minussa on muuttunut? Vai maailmassa, vai onko muuttunut? 

Olisin ihan tosi iloinen, jos joku kommentoisi tätä aihetta, onko tämä muille elokuvista pitäville jollain lailla ajankohtainen, elokuvien hapantuminen? Vai voiko elokuvia katsoa samoin silmin kuin ennenkin, hyvällä omallatunnolla ajatellen, että no se nyt oli tuota aikaa tms. Tämä askarruttaa minua tosi paljon. Lettujakin voi kommentoida!

Kirjaan tähän itselleni muistilapuksi mitä elokuvia olemme katsoneet

kotoisten elokuvafestivaaliemme aikana.

Jackie Brown

Contratiempo

Interstellar

Inside Llewyn Davies

Fargo

Neljät häät ja yhden hautajaiset

Bridget Jonesin päiväkirja

Voi veljet, missä lienet?

Before Sunrise

Before Sunset

Before Midnight

Housut pois

Amelie

A Serious Man

Kunniattomat paskiaiset

Juice

Truman Show

Lost in Translation

Natsat

Arizona Baby

Queen

Bagdad Cafe

Wild at Heart (jäi kesken, oli niin omituinen)

Out of Sight

Notting Hill

High Fidelity

Love Actually

Mestari Cheng

Life of Brian

I served The King of England

Tulkki

Pilviin piirretty

Loikkarit

Little Miss Sunshine

Jalla Jalla

Fifth Element

Hohto

Yksi lensi yli käenpesän

Amadeus

Easy Rider

Valmont

CampaSimpukka hortoilee – harkitut nokkosletut

Joitakin asioita aion ja harkitsen pitkään, nokkosletut ovat sellainen juttu. Olen koko blogaaniuteni ajan aikonut tehdä niitä, mutta aikomukseksi on jäänyt. Äidin luona pohjoisen reissulla kyselin, että löytyisikö nuoria nokkosia, muttei siellä vielä ollut minkäänlaisia nokkosia pinnalla pari viikkoa sitten. Tänään muistin kysyä Antilta, että miten meidän tontin kiusankappaleet, mahtaisiko niitä löytyä. Ja löytyihän niitä. 

Muistelin ensin Liemessä-Jennin nokkoslettuohjetta, mutta se olikin nokkosvohveliohje, joka oli hieman tuhti lettutaikinaksi. Osuin sitten ku ite tekee-Minnan ohjeeseen, jonka lettujen väri houkutti minua kokeilemaan. Puolitin Minnan ohjeen, siitä tuli juuri sopiva annos kahdelle. 

Nokkosletut

• niin paljon nuoria nokkosen lehtiä, kuin kehtaat kerätä (noin litra)
• 0,5 l maitoa
• 2 kananmunaa
• 3 dl vehnäjauhoja
• 0,5 tl suolaa
• 25 g voita sulatettuna + tarvittava määrä paistamiseen

Leikkaa nuoria nokkosen lehtiä kulhoon, katso Minnan postauksesta neuvot miten ja mistä lehtiä kannattaa kerätä. Ryöppää lehdet, eli kiehauta ne nopsasti ja valuta ne siivilässä. Laita vähintään litran kannuun pari desiä maitoa ja kiehautetut nokkosen lehdet ja soseuta sauvasekoittimella tasaiseksi liemeksi. Lisää loppu maito, jauhot, suola, kananmunat ja sulatettu voi. Sekoita sauvasekoittimella tasaiseksi taikinaksi. Jätä taikina turpoamaan vähintään puoleksi tunniksi. Useampikaan tunti ei haittaa. 

Kun on aika paistaa letut, sekoita taikinaa hieman, jotta mahdollisesti pohjalle valuneet jauhot sekoittuvat taikinaan uudelleen. Kuumenna lettupannu ja lisää sille voita. Nosta pannulle taikinaa ja paista letut voissa molemmin puolin kauniin värisiksi. Tässä kohtaa voissa ei kannata säästellä, voi saada kauniita pitsireunaisia lettuja. 

Kerää paistetut letut pinoon ja pidä lämpinä. Me söimme letut puolukoiden kanssa aterialla, jolla pääosassa piti olla poron selykset grillistä. Olihan ne ihan ok, mutta nokkosletut olivat aterian tähdet! Ihan varmasti teemme nokkoslettuja toistekin ja jotain muutakin nokkosista. Lisään postauksen CampaSimpukan yläreunan Pannukakut ja vohvelit-välilehdelle.