Ricotta-sitruunakakku

Kurkistin aamulla jääkaappiin ja se näytti tavallista tyhjemmältä. Olin tyytyväinen. Kävimme kaupassa keskiviikkona ja sitä ennen edellisviikolla kunnolla  täydentämässä varastoja ennen matkaa. Näin jääkaapin takaseinän ainakin kolmesta kohtaa, mikä ei todellakaan ole tavallinen tilanne. Yleensä kaappi on niin tupaten täynnä, etteivät sinne muodostuvat unohduksen saarekkeet ole mikään ihme. Nyt avasin oven aivan sitä silmällä pitäen, mikä olisi lähestymässä käyttöikänsä päätä. Takaraivossa naputti myös Italia mukavasti, sillä Giron seitsemäs etappi vaatii ehdottomasti kotikeittiömme panostusta.

Mitkä raaka-aineet siellä sitten kelpaisivat kumpaankin kategoriaan? Ensimmäisenä silmiini osui puolikas purkki maapähkinävoita, sitä luomua, jonka ostin jokunen viikko sitten, kun riehaannuimme tyystin ja söimme kaikkea kummallista Kammenpyörittäjän ollessa toisaalla. Purkki on siirtynyt pikkuhiljaa taaemmas, sinne unohduksen saarekkeen reunamille nyt ainakin. Peanutbutter kelpaisi kyllä hävikistä herkuksi-kategoriaan, mutta en kyllä keksinyt yhtäkään italialaista ruokaa tai leivonnaista, missä olisi käytetty tätä tämäkkää raaka-ainetta. Koitin kyllä googlata, mutta ilmeisesti italialainen keittiö ja maapähkinävoi eivät milloinkaan ole menneet naimisiin, eivät ehkä edes kihloihin. Kuulen kyllä mielelläni, jos näin on kuitenkin käynyt. Pieni lomaromanssi tai etäsuhdekin kelpaisi, että saisin tuon purnukan menemään.

Hylkäsin maapähkinävoin tällä erää ja silmäilin lisää. Hahaa, ricottaa! Purkissa komeili päivämäärä 10.5. Lupaavaa! Tarkistin vielä vuodenkin, sillä purkki oli epäilyttävän syvällä kaapin uumenissa. 2012. No tässä olisi jo aineksia. Seuraavaksi tartuin kauniisen italialaiseen voipakettiin, jonka toin kotiin viime syksynä Toscanasta. Silloin sisäinen marttani neuvoi minua pakastamaan suurimman osan voipaketeista ja tottelin olkapäällä istuvaa ruutuessua. Otin voita sulamaan viime viikolla, että äitini saisi tehtyä pojille obligatooriset omenapiirakat ja letut, mummilla on tapana hemmotella tyttärenpoikiaan leivonnaisilla, joita minä en viitsi kovin usein tehdä. Voita oli mennyt vain vähän. Sivuhuomautus: Rakastan italialaisen suolattoman voin valkoista väriä, siinä on jotain siistiä. Siis siisti-siistiä, ei cool-siistiä.

Sitten zoomailin lisää ympäriinsä ja huomasin, että sitruunoissa alkaa olla jo vähän sitä merkkiä, että pian huudetaan hoosiannaa. Ostimme simaa varten sitruunoita erikseen ja meillä on aina muutenkin sitruksia, joten välillä niitä tuppaa olemaan enemmän kuin Fairy-tehtaalla. Koossa oli siis jo ricotta, voi ja sitruuna. Kananmunat koittivat lokerikostaan viestiä, että hei älä unohda meitä enkä minä heitä pikkuisia herkkupakkauksia voikaan tietenkään unohtaa. Nykyään meillä on muuten ollut vallan moderaatisti kananmunia, se joulunalusajan hyökyaalto oli vähän pelottavaa.

Tämä alkoi lupaavasti näyttää, että leipomista tästä tulisi, jauhoja menisi vähän lisää taas. Jälkiruokaa emme olleetkaan syöneet muutamiin päiviin, ellei jäätelöä ja tuliaissuklaita laskettaisi. Kurkkasin foodgawkerin suosikkikansiooni ja siellähän ollamöllötti juuri sopiva ohje. Tracey lähes pari vuotta sitten postasi blogissaan ricotta-sitruunakakun, joka olisi aivan omiaan vähentämään varastojani ja tekemään joistakin aineksista jopa lopun. Ilahduin, kun ohjeessa mainittiin myös Amaretto, sillä en enää pysty muistamaan, kuinka pitkään tuo tiramisun kostukepullo on ollut kaapissa. Sanotaanhan sitä, että päivä kerrallaan, miksei myös ruokalusikallinen (tässä tapauksessa kaksi) kerrallaan kohti hamaa loppua!

Pääsin taas muuntelemaan mittayksiköitä, se on aina niin lystiä. Käytän muuntamiseen cupit deseiksi-linkkiä ja tätä, kun pitää tietää paljonko ne Fahrenheitit nyt ovatkaan Celsiuksissa. Jos ohjeessa puhutaan butter stickeistä, muunna täällä. Tuon linkin takana on paljon erilaisia kääntimiä, niitä voi ainakin itseään hauskuuttaakseen lueskella. Usein noissa konverttereissa käyteään pistettä pilkun sijaan, esimerkiksi puolitoista stickiä merkitään 1.5. Taikinaan tuli 

• 3,5 dl vehnäjauhoja
• 2,5 tl leivinjauhetta
• 1 tl suolaa
• 170 g suolatonta huoneenlämpöistä voita
• 3,5 dl ricottaa (purkillinen ei ihan riittänyt, joten laitoin loput turkkilaista jogurttia, vajaasta purkista sekin)
• 3,5 dl sokeria 
• 3 suurta huoneenlämpöistä kananmunaa, käytin 4 pientä
• 1tl vaniljauutetta (käytin ruokalusikallisen)
• 1 sitruunan kuori raastettuna (+ puolen sitruunan mehu, miksei sitä laitettaisi?)
• 2 rkl Amarettoa

Kuumensin uunin 175 asteeseen. Voitelin tavanomaisen leipävuoan ja varuiksi jauhotin sen kevyesti vehnäjauholla. Mittasin jauhot, suolan ja leivinjauheen kulhoon ja sekoitin. Toiseen kulhoon keräsin ricotan, turkkilaisen jogurtin, voin ja sokerin. Vatkasin näitä aineksia, kunnes siitä tuli suhteellisen ilmavaa ja amerikkalaisten rakastamaa ilmaisua käyttäen fluffya. Lisäsin seokseen kananmunan kerrallaan vatkaten koko ajan. Sitten kumosin joukkoon vaniljauutteen, sitruunankuoren+mehun ja Amareton. Viimeisenä lisäsin jauhot sekoittaen vain sen verran, että taikina muodostui. Taikinaa tuli niin paljon, että heti silmämääräisesti näytti, että sitä kyllä riittää kahteen vuokaan, joten voitelin ja jauhotin vielä aikoja sitten ostamani ison briossivuoan, jota en ole koskaan aikaisemmin käyttänyt.

Kaavin taikinan vuokiin ja paistoin kakkuja noin 45 minuuttia. Kokeilin kakkutikulla ja kun tikkuun ei enää tarttunut taikinaa, otin kakut uunista ja annoin niiden ensin jäähtyä vuoissa 10 minuuttia. Tämä on leipomisen ehdottomasti vaikein kohta, en millään malttaisi olla sörkkimättä leipomuksia ja kumoamatta niitä heti. Nyt maltoin mieleni ja hetkisen kuluttua kakut irtosivatkin nätisti vuoasta. 

Tracey tarjosi kakun tuoreiden mansikoiden kanssa, minä keitin pakastetuista mansikkaviipaleista pienen kompotin (ai kuinka sievä sana se onkaan!), joka oli juuri sopiva lisäke pehmeälle kakulle. Kompottiin meni toisen sitruunapuolikkaan mehu ja pari lusikallista sokeria, pakastemansikat olivat jo valmiiksi kevyesti sokeroituja. Kaiken kruunasi reilu lusikallinen kylmää kermavaahtoa. Campa-arkistoja selatessani huomasin, että tämän kakun espanjalaisserkku on kyllä todellakin samaa sukua. Mutta hyvä kakku kestää kyllä toisenkin postaamisen.

Tänään onnistuin siis sekä pelastamaan raaka-aineita jo sieltä hämärän rajamailta, että vähentämään jauhovarastoja. Myös sokerin suhteen alan päästä siihen vaiheeseen, ettei meillä pian ole enää tavallista valkoista sokeria. Ostin esikoisen rippijuhlien alla (kolme vuotta sitten) 10 kiloa valkoista, halvinta sokeria ja siitä on leivottu kahdet rippijuhlat ja mehustettu ja säilötty. Aina sitä sokeria on vain riittänyt. Mutta nyt taitaa olla viimeinen pussi menossa ja pääsen käyttämään pääsääntöisesti tummempia sokereita. Oikein hienoa valkoista sokeria kyllä pitää olla joihinkin leipomuksiin, mutta sitäkin pieni pussi riittää pitkään. Palmusokeri on nyt uusin tuttavuuteni ja muutenkin olen koittanut opetella hunajan ja siirappien käyttöä, lähinnä vaihtelun ja uusien makujen vuoksi.

Giron seitsemäs etappi oli jo melkoisen mäkinen, näimme kiintoisia irtiottoja, kauniita maisemia, ihanaa kesäistä Italiaa. Moni ajaja hyytyi ja keskeyttäjiä on jo monta. Ylämäkeen päättynyt etappi meni Astanan Paolo Tiralongon nimiin ja Lampren Michele Scarponi ehti maaliviivalle toisena. Kolmanneksi kiri kotikatsomon suosikki Fränk Schleck Radio Shack-tallista. Pinkin paidan saa ylleen ensimmäisenä kanadalaisena koskaan Garmin-Barracudan Ryder Hesjedal.

Tiralongo ensimmäisellä etapilla

Lauantaijuttuja

Joitakin aikoja sitten tiedustelin taloutemme pakastinvastaavalta, mahtaisiko meillä olla vielä paljonkin raparperia. Hän vastasi, ettei yhtään. Pettymys oli valtaisa, sillä halusin kokeilla Jokihaka kokkaa-blogin mansikka-raparperipaistosta. Hetken muisteltuani mieleeni palasi touhukas mehunkeittäjäemäntä essu vyötäisillään yllyttämässä Kammenpyörittäjää tuomaan kaikki ylivuotiset ja muutkin joutavat marjat ja muut tykötarpeet mehuasemalleen terassille. Siellä ne raparperit ovat olleet mehupulloissa ja kohta juotunakin talven aikana. Kaikkea ei voi saada, ei millään! Niin surullista kuin se onkin. 

Eilen en vastustanut kiusausta nimeksikään, kun kaupan hyllyssä oli uudensadon raparperia. Välttelin katsomasta, mistä ne ovat peräisin. Sama homma perunoiden ja parsojen kanssa, tekee mieli ostaa, mutta omatunto soimaa. Tuntuu jotenkin väärältä laittaa lautaselle uusia perunoita ties mistä maapallon ääreltä tai tuoretta parsaa suoraan Perusta, kun ulkona on vielä metri (loiva liioitus) lunta ja pilkkikelit parhaimmillaan (Älä mene heikoille jäille! Pesen käteni kaikista jäänläpilumpsahduksista!). Joka tapauksessa ostin muutaman ujonvärisen raparperitangon ja laitoin ne kotona hellästi jääkaapin kasvisystävällisimpään lokeroon. Äsken kun kurkkasin häpeissäni pussin hintalappua, ei alkuperämaa ilmennyt siitä. Se riittänee, että hyllynreunustiedoissa kerrotaan ja oma vika, kun ei siitä sitä lue?

Nyt olisi tarkoitus sitten käyttää rapsut, ennen kuin löpsähtävät. Mansikkaa meillä kyllä on pakastimessa yllin kyllin. Siitäkin palaa mieleen viimekesän lämpimät illat, kun taas essu vyötäisillä (voisin kai aamuisin pukea esiliinan päälle siinä kuin paidan ja housutkin) perkasin mansikoita ja hyvillä mielin (lue: omahyväisesti) ajattelin talvisia hetkiä, jolloin  omin pikku kätösin rakkaudella valmisteltu mansikkasose ilahduttaisi montaa pimeää pakkasaamua, jolloin sudet ulvovat täysikuun paisteessa ja hiiret rapistelevat tuvan ylisillä (mitä ne nyt ovatkaan). Napakka virtuaaliläpsäys poskelle ja paluu maanpinnalle!

Vaikka Jokihaan mansikka-raparperipaistos jäi taannoin kokeilematta, lähdin nyt kuitenkin kauemmas ohjemetsälle. Osuin tällaiseen blogiin ja ohjeeseen. Tuota ohjetta, blogia mitenkään mollaamatta, lukiessa sain muutamia aamuhymyjä amerikkalaisuudesta. Ja siitä, miten vähän itse tiedän (mistään mitään), mutta hetken googailtuani tiesin pari asiaa lisää. Kun kieli ei ole oma, on välillä vaikea päätellä, mitä jotkut listan raaka-aineet ovat, jos ei ole aiemmin jo sattunut ottaamaan selvää. 

Nyt tutustuin raaka-aineeseen nimeltä vegetable shortening. Muistin hämärästi kuulleeni sanan joskus, mutta mikään kello ei sen kummemmin kilahtanut. Luin ohjeen vasta puolihuolimattomasti, enkä siitäkään älynnyt vielä mistä on kyse. Ei edes raaka-aineen määrä antanut vinkkiä. Mietin kuumeisesti, että mitä vihanneslyhennystä tähän makeaan piirakkaan nyt tuleekaan. Mutta jos olisin miettinyt hieman pitempään, olisin hoksannut, että rasvaahan tässä huudetaan. Kyseessä on feikkilaardi. Voi herran pieksut. Muistin nähneeni nuo Crisco-purkit amerikkalaiskaupoissa, kun kuvahaku toi pönikän kuvan näytölleni (tämä ei ollut maksettu mainos). En ole kauhean perehtynyt rasva-asioihin, muuten kuin siltä osin, että jääkaapissamme asuu aina vähintään kilo voita. Mutta tuo tuote näytti siltä, etten taitaisi kokeilla, vaikka kaupassa olisikin  pyramidin mallinen keko keskellä käytävää houkuttelemassa minua ostamaan.  Jos joku on tutustunut vegetable shorteningiin ja tietää siitä enemmän, tulisin mielelläni sivistetyksi. Vilkuilin suomenkielisiä keskusteluja aiheesta ja pääsin meheviin kielitieteellisiin tappeluksiin, joissa olisi tarvittu äitiä erottamaan riitapukarit. Viihdyttävää kyllä, mutta enempää tietoa en varsinaisesti saanut.

Toinen minulle vieras raaka-aine oli tapioca. Olen nähnyt sitä käytettävän jälkiruoissa, esimerkiksi Anna Olson käyttää sitä tuon tuosta. Nyt tiedän (mutten pian taas muista), että kyse on maniokki-kasvin tärkkelyksestä ja se on maapallon trooppisen vyöhykkeen tärkein ravintokasvi. Ensikäden lisätieto ei tässäkään olisi pahitteeksi.

Koska pantryni ei sisällä vegetable shorteningia eikä tapiocaa, tarvitsin korvaustaulukkoa. Minusta tämäkin oli hauska ja osittain hyödyllinenkin. Jos minulla ei ole hunajaa, voin käyttää vaahterasiirappia. Jos taas vaahterasiirappi on loppu, käytän hunajaa. Voilà! Oli siellä monta käyttökelpoistakin tietoa. Etenkin maitojen ja kermojen rasva-asteet ja erilaisten jauhojen kelpaavuus toisiinsa nähden, niissä on usein tuumimista. 

Sitten palasin Jokihaan ohjeeseen ja sitä aion tänään myöhemmin käyttää!