torstai 16. tammikuuta 2020

Kymmenkunta kartanoa

Tartosta teimme päiväretken, jolla näimme kymmenkunta kartanoa, joista tämä postaus kertoo siinä määrin kuin sain niistä tietoa kaivettua.

Ensimmäisen paikan nimi oli Veskimõisa (Mühlenhof, Tartumaa). Viron kielen sana veski tarkoittaa myllyä. Estonian manors-portaalin mukaan kartanon viimeisimmät omistajat ennen maareformia olivat von Andregen sukua. Riemastuin, että nytpä tuli uusi nimi esille, tähän en ollutkaan aikaisemmin törmännyt. Mutta enpä siitä sitten minnekään päässytkään, sillä sen nimistä sukua ei löytynyt kissojen eikä koirien kanssa. Kokeilin hieman erilaisia kirjoitusasuja, eikä vieläkään tärpännyt. Sitten törmäsin sattumalta erään lehden jutun kommenttiin, jossa ruotsalainen mies mainitsi olevansa menossa katsomaan kartanoa, jossa hänen isänsä syntyi. Nimi oli muodossa von Andreae. Yhden kirjaimen ero. Tämä Harald Richard von Andreae syntyi Veskimõisassa vuonna 1898 ja hänen samanniminen isänsäkin syntyi siellä vuonna 1870. Harald Richardilla oli nuorempi velipoika, Wolfgang Georg Richard, mutta hän syntyi vasta vuonna 1911, joten hän ei todennäköisesti ollut se viimeinen Richard Veskimõisan omistajana. Oikeaksi ymmärtämäni Richard näytti tältä ja hän tosiaan muutti Ruotsiin ja kuoli siellä vuonna 1968.


Veskimõisan kartano on aluperin 1700-luvun lopun tyyliä, mutta se sai seuraavalla vuosisadalla tiilisen lisäosan. Nykyään kartano on yksityisomistuksessa ja siellä tunnutaan pelkäävän varkaita, sillä monenmoista kylttiä oli siellä täällä. Kartanon myöhemmistä vaiheista en löytänyt tietoa.






Vana-Piigaste (Alt-Pigast, Pölvamaa) oli aamun toinen, karttamerkin mukaan etsimämme paikka, vaikka se löytyi jälkiluennassa myös Ivar Sakkin kartanopokkarista. Kartanoa ei päässyt katsomaan läheltä, se oli aidan ja suljetun portin takana, mutta Estonian manors-portaalin vuoden 2004 kuvan mukaisesta kunnosta se on parantunut huomattavasti ja mikäli oikein tiirasin meidän kuvamme suurennosta, siellä näkyi oven pielessä jonkunlainen kyltti. Ainakin noin kymmenen vuotta sitten siellä on ollut vanhainkoti tai jonkunlainen hoivakoti, mutta onko enää, en saanut selkoa. 

Rakennus on rankasti modifioitu viime vuosisadalla, eivätkä mitkään löytämäni lähteet suostuneet sanomaan tarkempaa alkuperäistä rakennusaikaa varmaksi eikä määrittelemään tyyliä. Viimeisimmät omistajat ennen maareformia olivat von Pfeifferit, joita en onnistunut jäljittämään. Löysin kyllä kartanossa työskennelleen kutojan ja hänen lapsensa, mistä tuli hieman surullinen mieli, en tiedä miksi. Oikeastaan on hienoa, että Vana-Piigasten kutojan lapsi Leeno vieläkin voidaan löytää nimeä myöten, vaikkei hän ilmeisesti elänytkään montaa vuotta. Hänen vanhemmistaan Jaanista ja Evasta mainitaan, että he olivat vaba mees, eli käsittääkseni eivät olleet maaorjia eläessään 1700-luvulla Vana-Piigastessa töitä tehden.



Valgjärve (Weissensee, Võrumaa) on paikka, jossa kartanoa ei ole enää jäljellä, enkä saanut kovinkaan paljon selville milloin se on tuhoutunut ja missä olosuhteissa. Maareformissa sen kuitenkin menetti ymmärtääkseni Alfred von Müller, jonka isä Woldemar oli kuollut vuonna 1902. Woldemar oli herrasmiehen näköinen. 


Ainoa kuva, minkä Valgjärvestä löysin, oli ilmeisesti sellaisella sivulla, mistä kuvia ei kannattane noin vain lainailla, joten jätän sen nyt tekemättä, mutta tässä on meidän ottamamme kuva rakennuksesta, jonka hyvällä omalla tunnolla voin uskoa kuuluneen kartanon rakennuksiin. 

Kauniilla paikalla järven rannalla (ehkä alkuperäisen kartanon kohdalla) on noin 10 vuotta sitten  harkoista rakennettu linna, joka ei tietenkään harjautuneita kartanosilmiämme hämännyt sekuntiakaan minuuttiakaan hirveänkään kauan. Löysin sivulle, jossa oli pitkä juttu ja paljon kuvia söpön linnan rakentamisesta. Pihalla oli hyvin sympaattisen näköinen suuri Pulivari-tyyppinen vahtikoira, joka haukahteli meitä istuaaltaan, koska se oli varmaan sen työ. Allaolevassa kuvassa Pulivari on tuo ruskea tolppa kaarikäytävän vasemmalla puolella. Näyttää hieman roskikselta, mutta on koira.

Emme tällä kertaa erehtyneet!


Pikajärve (Langensee, Põlvamaa) oli päivän seuraava kohteemme ja sinne mennessä siirryimme Põlvamaan puolelle. Pikajärven kartanon rakennus on "uusi", se on valmistunut vuonna 1908 ja sen isäntänä toimi Valgjärven Müllereitten sukuun kuulunut Elmar.  Pikajärven rakennus toimi toisen maailmansodan jälkeen hoitokotina ja nykyään siellä on hotelli/hostelli ja se toimii Cantervilla Loss-nimellä. Pihassa olleet autot olivat järjestään virolaisissa rekkareissa, ehkä siellä oli ollut vaikkapa häät viikonloppuna. Kissa päivysti pihalla ja piti huolen, että menimme samoja jälkiä pois mitä olimme pihaan tulleetkin. 




Vana-Nursin kartanon (Alt-Nursie, Võrumaa) pihaan löysimme täydellisellä yhteistoiminnalla yhdessä GPS:n, Google-kartan ja pyörivien päiden avulla. Vana-Nursin vaiheista en löytänyt kovin paljon tietoa. Sen viimeiseksi omistajaksi ennen neuvostoarmeijan aikaa mainitaan Paul von Stryk, mutta en tullut tietämään missä vaiheessa von Strykit menettivät Vana-Nursin vai miten asiassa oikein kävi. Nykyään kartano on villiintyneen metsän ympäröimä ja osittain palanut. Jossain vaiheessa sitä on kyllä koitettu hieman korjata, mutta vaiheeseen on jäänyt. Erittäin paljon mielikuvitusta kiihottava paikka.






Sänna (Sennen, Võrumaa) ei jäänyt kovin paljon mieleen, se toimii nykyään kunnan toimintakeskuksena. Tietoa paikasta on saatavilla vaikka kuinka paljon täällä, niin paljon kuin virontaidot antavat myöten. Minun lukutaitoni ei oikein riittänyt, enkä löytänyt kuka paikan omisti ennen vuotta 1919. Oliko kyseessä Karl von Fusch/Fuchs/Fuschs vai Arthur von zur Mühlen. Vai joku aivan muu. Mutta kuten sanottu, Sänna ei jäänyt mieleen muutenkaan kovin lähtemättömästi. 



Rõuge (Rauge, Võrumaa) oli näitä paikkoja, joista ei ole löydettävissä enää varsinaista kartanoa, mutta vuonna 1912 valmistunut kesämaja sentään löytyi melkoisella etsimisellä mäkisen ja laaksoisen kylän yhdeltä kumpareelta. Kirjamme mustavalkoinen kuva oli melko huono, mutta aikamme ajeltuamme ja etsittyämme löysimme Rõugen möksän.


Millainen se varsinainen Rõugen kartano on ollutkaan, niin ainakin sillä oli omistajina suku, jossa tykättiin pitkistä nimistä. Friedrich Otto Eduard von Samson-Himmelstjerna ja vaimonsa Sophia näyttivät tältä.


Heidän sukunsa näyttää olevan todella mutkikasta, sillä Sophia oli myös isänsä puolelta von Samson-Himmelstjerna. Yritin seurata sukulinjoja löytääkseni olivatko Friedrich ja Sophia serkkuja keskenään, mutta en saanut asiaa selville. Ilmeisesti Sophia oli toisenkin saman suvun miehen kanssa naimisissa, mutta ennen vai jälkeen Friedrichin, se jäi arvoitukseksi. Friedrich eli elämänsä loppuvuodet (1939-1958) Saksassa. Löysin youtubepätkän, jossa hänen pojanpoikansa Alexanderia haastatellaan hänen käydessään Rõugessa vanhoilla päivillään. Ei siitä paljon käy ilmi paikan historiasta, mutta jotenkin lämmittää sydäntä kuulla vanhan herran juttelevan.



Viitina (Kosse, Võrumaa) sijaitsi hyvin samanlaisella paikalla kuin Porkuni, jossa viime kevättalvella kävimme. 1800-luvun viimeisinä vuosina valmistunut rakennus on nykyisin koulu ja mietin, että onko tuo naughty corner, vai rehtorin tupakkapaikka.



Viitinan viimeinen kartanonherra oli nimeltään Arthur von Wulff. Hän eli aina vuoteen 1930 Saksassa.


Luutsniku (Lutznik, Võrumaa) sijaitsee hyvin lähellä Latvian rajaa. Kävimme katsomassa tätä päivän toiseksi viimeistä kartanoa iltapäivän alussa. Sepä oli taas mielenkiintoinen rakennus, ylväs tiilinen suuri kartano, joka on ilmeisesti ollut koulukäytössä 1920-luvulta ties minne asti. Pistimme merkille, että rakennuksessa ei ollut nähtävissä mitään varsinaista pääovea, ilmeisesti se on kuitenkin ollut keskellä rakennusta, jotain kuistinjämiä saattoi hyvällä uskolla havaita. Rakennus näyttää siltä, että se on ollut pitkään tyhjillään ja lähes hylättynä.




Viimeisenä kartanonherrana mainitaan Nicolai von Glasenapp, joka kuoli vuonna 1905 kartanossa.


Käsittääkseni hänen vaimonsa Kristina hallitsi kartanoa maareformiin asti. Kaksi nuorinta perheen kuudesta lapsesta syntyi Luutsnikussa. Lapsista nuorin, Boris eli Saksassa vuoteen 1971 asti.

Rogosi (Rogosinsky, Võrumaa) päätti päivän kartanokierroksen ja sen lähellä näimme villisikametsästyksen viimevaiheita, kun metsästäjät tekivät teurastushommia kartanon reunaman rakennuksen pihassa. Emme menneet lähemmäs katsomaan, mutta mukavaa näytti ja kuului olevan. Linnoitusmainen Rogosi on kuulunut yllämainitulle von Glasenappin suvulle sekin. Maareformin jälkeen ainakin vuodesta 1934 paikassa on toiminut koulu ja mikäli oikein ymmärsin, toimii vieläkin, mutta hyvin vähin oppilain, alle kymmenen. Paikassa on nykyisin myös majoitus- ja ravintolatoimintaa.




Illalla kävimme kävelemässä keskustassa ja taidemuseossa. Ei voi moittia valojen vähyydestä.


Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matkailuaiheisia postauksiamme ja myös Mõis hulluutta-välilehdelle, jonne kokoan luetteloa kaikista näkemistämme Viron kartanoista.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Samaan viilitykseen mukaan – veriappelsiinia ja mozzarellaa

Tällä viikolla on puhjennut epidemia, pahana taas. Nimittäin veriappelsiinitartunta näkyy monessa instassa ja blogissa, niin CampaSimpukassakin. Koko viikon olemme olleet vähän heikoissa eväissä monista syistä, mutta tänään viimein pääsin kokkaamisen makuun ja söimme oikein kelpo aterian poropullien, pinaattimuusin ja veriappelisiini-mozzarellasalaatin muodossa. 

Veriappelsiinia ja mozzarellaa

  • 2 veriappelsiinia
  • 1 pallo buffalomozzarellaa
  • salaatinlehtiä
  • oliiviöljyä
  • pippuria
Leikkaa appelsiineista navoilta viipaleet ja kuoret suikaleina. Fileroi hedelmä ja purista rangoista irtoava mehu kuppiin. 

Sommittele lautaselle salaatinlehtiä renkaan muotoon. Nosta keskelle pallo mozzarellaa ja viillä siihen tasaisesti viiltoja niin, etteivät ne halkaise palloa. Sullo nätisti appelsiinifileitä viiltoihin. Sekoita kupissa olevaan appelsiinimehutilkkaan hieman oliiviöljyä ja kaada kastike salaatinlehtien ja mozzarellan päälle. Kierrä myllystä pippuria päälle.

perjantai 10. tammikuuta 2020

Räntä lentää toisena kartanopäivänä

Morna (Morne, Viljandimaa) oli ensimmäinen kohteemme toisena kartanopäivänä. Se on erotettu aikoinaan Õisun kartanosta ja on nykyään yksityisomistuksessa. Soma (kartanokontekstissa) pieni päärakennus on 1800-luvun alkupuolelta ja viimeiseksi omistajaksi ennen maareformia mainitaan Karl von Sivers. Löysin ensin yhden Karl von Siversin, mutta kyseessä ei ollut oikea henkilö, sillä jatkoselvittelyissä oikean Karlin appi piti löytää. Ja löytyihän hän, tosin hänestä ei ollut varmaa syntymävuotta, eikä kuolinvuottakaan. Joka tapauksessa yhdessä vävypoikansa kanssa Ernst Ohlsen perusti Mornaan omenatarhan ja lastentarhankin. Mikäli kaikki kaivuutyöni aiheen parissa oli onnistunutta, käsitin, että tila jäi maareformin pyörteissä enemmän Ohlsenin suvulle von Siversien lähdettyä Saksaan. Joissakin lähteissä Sivers on kirjoitettu muotoon Sievers. Ivar Sakkin kartanokirjassa on taidettu tehdä jäljitysvirhe ja siinä viitataan samaan Karliin jonka minäkin ensin löysin.


Õisun kartanolle saapuessamme alkoi ensin tulla auton ikkunaan pieniä kissantassupisaroita ja ennen kuin ehdimme pysäköidä auton kartanon pihaan, satoi jalkarättejä. Sään muutos oli todella nopea. Lähtiessämme kävelemään kartanoa ympäri arvelimme, ettei lunta maahan asti jäisi sentään. Õisu (Euseküll, Viljandimaa) olikin suuremman luokan mesta, sen pihapiirissä oli kaksi kaarevaa talli- tai muuta talousrakennusta, jotka pihan kanssa muodostivat ympyrän, jonka kaarella vadelmanpunainen päärakennus oli. 

Alkaessani etsiä tietoa Õisusta tein aluksi virheen kirjoittaessani laiskuuttani hakuun oisu mois. Hakutulokset veivätkin Oisu-nimisen kartanon jäljille, eivät Õisun. Harmi, sillä Oisun viimeiseksi omistajaksi ennen maareformia kerrottiin topakan näköinen nainen, Amalie Julie Rausch von Traubenberg. En kuitenkaan tullut käsittämään, missä vaiheessa Õisu olisi hänen suvulleen päätynyt. Huomasin sitten virheeni ja palasin Õisun pariin. 

Amalie ei kuulu varsinaiseen tarinaan.
Õisun viimeinen omistaja ennen maareformia oli jo edellä mainitun von Siversin suvun jäsen Edward August von Sivers, joka syntyi Õisussa, mutta missä hän kuoli 63 vuotta myöhemmin, jäi salaisuudeksi.
Edward sen sijaan kuuluu tarinaan oleellisesti.
Paljon ennen Edwardin syntymää Õisussa kävi vuonna 1809 tärkeä vieras, nimittäin tsaari Aleksanteri I. Vierailun kunniaksi tehtiin jonkunlainen marmorinen muistomerkki, mutta sitä emme tulleet nähneeksi, jos se on vielä olemassa. Kartanossa toimi viime vuosisadalla pitkään jonkunlainen maatalousalan koulu, mutta ihme kyllä on vaikea saada selville, kuka tai mikä taho nyt omistaa paikan. Ymmärtääkseni vuonna 2007 tai 2008 se on myyty yksityisomistukseen. Jos sen olisimme tienneet, emme olisi tallustelleet kartanon ympäri niin vapautuneesti. 





Sää muuttui nopeasti aika kurjaksi, isoja räntäriepuja mätti taivaalta ja ennen kuin pääsimme takaisin autolle, aikoi maakin olla jo loskan peitossa. Arvelimme, ettei sitä nyt sentään tielle vielä kertyisi, mutta kyllä kertyi. Isommalle tielle ehtiessämme loskaa oli jo useita senttejä ja sen huomasi kyllä vaikuttavan kitkakertoimeen, ajonopeudet putosivat heti kuuteen kymppiin ja allekin. 

Loodi (Kersel, Viljandimaa) ei ole kaunein näkemämme kartano, Estonian manors-portaalin kuvassa vuodelta 2000 rakennus on vielä huomattavasti paremmassa kunnossa. Nyt se on melko pahoin rapistunut. 1700-luvun puolivälin rakennus sai seuraavalla vuosisadalla kaksikerroksisen jatkeen. 



Von Bockin suku omisti Loodin, mutta en päässyt aivan varmasti selville miten Alfred von Bock sai Loodin viimeiseksi haltuunsa ennen maareformia. Mahdollisesti hän oli toista sukuhaaraa kuin edellistä sukupolvea edustaneet veljekset Woldemar ja Heinrich, jotka kumpikin syntyivät Loodissa. Heistä ainakin Woldemarilla oli lapsia, mutta ehkä joku syy sitten vaikutti siihen, etteivät nämä perineet kartanoa. Von Bockin veljekset kuolivat muutaman viikon välein alkuvuodesta 1903 yli 80-vuotiaina. Kuvissa Heinrich vasemmalla ja Woldemar oikealla.


1920-luvulta aina vuoteen 1967 rakennuksessa toimi koulu, sittemmin se on ollut ensin nuorisotalona ja nykyisin yksityisomistuksessa. Käsittääkseni sen kattoa on korjattu 2000-luvun alussa jonkunlaisen kansallisen muinaisrakennusten turvaamisrahaston varoin. Tämän linkin takaa löytyy aika paljon tietoa Loodista, minun "virontaitoni" ja googlekääntäjä ovat kovilla. 

Kärstnan (Kerstenhof tai Kerstnehof, Viljandimaa) kartanon pihapiiriin saavuimme pahimman räntäsateen jo tauottua ja aurinko pääsi pilkahtelemaan, kuten nykymeteorologeilla on tapana sanoa. Valo oli keväisen raakaa ja vesi tippui puista ja pensaista, olisi voinut luulla olevan maaliskuu. Kärstnassa toimii nykyään koulu, on ollut ilmeisesti jo pitkään. Päärakennus on monen aikakauden yhdistelmä ja kohdattuaan pahan tulipalon vuonna 1907 se korjattiin vielä erilaiseen muotoon. 




Kartanon omistajiksi ennen maareformia mainitaan (Conrad) Kurt von Arnap. Hänen vaimonsa oli nimeltään Magdalena, ilmeisesti he olivat lapsettomia. Kurt kuoli vuonna 1922 Kärtnassa, vaimon kuolinvuosi ei tullut ilmi. Käsitin, että Kurt oli jonkunlaisena (sotilas)viranomaisena maareformin jälkeen ja mahdollisesti sai asua kartanossa, vaikkei sitä enää olisi omistanutkaan. Tai sitten hän vain kuoli samalla paikkakunnalla.


Riidaja (Morsel-Podrigel, Valgamaa) oli seuraavana vuorossa. Vuosisatoja kartanoa isännöi von Strykin suku, heistä viimeisenä Friedrich Georg von Stryk. Hänestä ei löytynyt kuvaa, mutta hänen isästään löytyi. 


Kartano siirtyi viimeisimmälle Friedrichille ilmeisesti hänen  lapsettomaksi jääneeltä Friedrich-sedältään. Saa kyllä olla tarkkana kaikkien Friedrichien kanssa. Rakennus oli neuvostoaikaan kolhoosin käytössä ja nykyään siellä on kirjasto.



Pühajärve (Heiligensee, Valgamaa) on paikka, jossa ei liene enää vanhaa jäljellä kuin nimi. Alkujaan 1800-luvun alun rakennus kauniilla paikalla järven rannalla modifioitiin ensin 1800-luvun  lopun eklektiseen tyyliin ja tuhoutui sitten toisen maailmansodan melskeissä. Se uudelleenrakennettiin 1950-luvulla. Vuosituhannen vaihteen tienoilla se saneerattiin hotelliksi, jona se toimii edelleen. Sijainti Otepään talviurheilumahdollisuuksien lähellä on otollinen. 




Luke (Lugden, Tartumaa) oli päivän viimeinen kartano, tai oikeastaan ei ollut, sillä sitä ei ole enää. Paikan historiasta voi lukea täältä. Päärakennus on tuhoutunut tulipalossa vuonna 1944, sodalla saattaa olla osuutta asiaan. Tilanhoitajan asumus 1800-luvun lopulta on vielä olemassa ja hieno puisto. Lammen rannassa on 1900-luvun alussa rakennettu puutarhurinmaja, jossa toimii nykyään kesäisin kahvila. Viimeisinä kartanon omistajia ennen maareformia olivat von Knorringin sisarukset Maria (Mary) ja Wladimir (Woldemar). Sisaren elämän myöhemmistä vaiheista en saanut muuta tietoa kuin, että hänellä oli puoliso ja kaksi lasta. Veli eli elämänsä ehtoopuolella Ranskassa, Cannesissa ilmeisesti lapsettomassa avioliitossa.




Päivän kartanoiden lukumäärä jäi vain seitsemään, mutta sää teki päivästä melkoisen monipuolisen. Poikkesimme lyhyesti Valgassa ja Latvian puolella Valkassa, mutta emme ottaneet edes yhden yhtä kuvaa siellä. Yöksi menimme Tarttoon ja siellä tuttuun Dorkat, korjaan Dorpat-hotelliin. Tartossa ei ollut lunta lainkaan ja kaupunki oli aikamoisessa talvihorroksessa. Seuraavassa osassa kerron niistä kartanoista, joita näimme sunnuntaipäivän kierroksella joka alkoi Tartosta ja päättyi Tarttoon. Edelleen olen sekaisin missä kohtaa Tarttoon tulee kaksi teetä keskelle ja milloin ei, vai tuleeko ollenkaan. Antakaa joku hyvä muistisääntö!

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matkailuaiheisia postauksiamme maittain ja Mõis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään luettelona kaikki näkemämme Viron kartanot.