perjantai 24. tammikuuta 2020

Enää kolmetoista kartanoa

Viimeinen kartanopäivä sisälsi siirtymisen Tartosta Tallinnaan ja matkalle osui kolmetoista kohdetta. Aivan kaikkea ei löytynyt, mutta kartanoitten maita ja mantuja niistäkin, joista rakennuksia ei enää ole. Osan olimme jo merkinneet kartalta etukäteen etsittäviksi paikoiksi, osaan menimme pelkän karttamerkin perusteella matkan varrella.

Päivän kartanosetin aloitti Pakaste (Pakkast, Jõgevamaa). Se pihassa oli kätevästi sähkökoppi, josta tiesimme olevamme oikeassa paikassa. 

Ilmeisesti Pakastessa toimii jonkunlainen yhteisöpuutarha, johon liittyy uskonnollisuutta. Paikan Facebook-sivulla puhuttiin jotain sellaista, josta päättelin siellä asuneen italialaisen papin, mutta että hän olisi viime vuonna kuollut. 

Rakennus näyttää minun silmääni 1700-luvun lopun tyyliltä. En saanut ihan varmasti selväksi, kuka von Manteuffelin suvun jäsenistä omisti kartanon viimeisenä, ehkäpä Ernst Gotthard II, hänen kuvansa oli Pakasten kartanon Facebook-sivulla. Tästä Ernstistä sain tietää, että hänellä oli lapsi Puurmanin kartanon (joka sekin oli saman suvun omistuksessa) palvelijan kanssa. Tämän aviottoman lapsen äiti ja lapsi itse saivat elää kartanossa niinä aikoina, jolloin kartanonrouva oli Saksassa, missä hän vietti pitkiä aikoja. Ernstin kerrottiin pitäneen huolta tyttärestään, vaikkei tätä omakseen tunnustanutkaan. 




Lasinurme (Lassinorm, Virumaa) ei paljastanut itsestään paljon mitään, sen viimeiseksi omistajasuvuksi ennen maareformia kerrotaan Wrangellit, mutta ketkä heistä, ei tullut minulle selväksi. Kartanon vihoviimeiset jäänteet saattavat olla nämä.


Pihapiirissä oli muitakin rakennuksia ja puistonrippeet. Oman elämänsä Ott Tänak oli juuri mennyt kurvista, hyvä ettemme osuneet siihen samaan aikaan.

Kuvissani oli tällainen infotaulu, jossa puhutaan Stackelbergeista omistajina, mutten heistäkään löytänyt sellaista suvun jäsentä, jonka nimi suoraan liitettäisiin Lasinurmen kartanoon. Tämäkin paikka on kuulunut kolhoosiin neuvostoaikaan. Toinen nimi, joka esiintyy tässä infotaulussa on Lautingshausen, mutta ilmeisesti sen pitäisi olla Lantingshausen, myös sen suvun nimi löytyi Lasinurmen yhteydessä, kun oikein kaivamalla kaivoi.



Salla (Sall, Lääne-Virumaa) oli piukasti aitojen takana, emme nähneet sitä kovin läheltä. Nykyisin Salla on yksityisomistuksessa, mutta se oli maareformin jälkeen pitkään kouluna. Von Harpen suku omisti Sallan ja törmäsin tuttuun henkilöön, Duding von Harpeen, hän tuli esille Kostiveren kartanon yhteydessä. 


Menen nyt kyllä hieman sekaisin, sillä kahden Duding von Harpen lapsista kerrotaan kuitenkin syntyneen Vinnin kartanossa. Joka tapauksessa Duding syntyi Sallan kartanossa ja  yhteys riittää minulle tällä erää. Nämä sukukiemurat ovat kyllä todella mutkikkaita. Edelleen Dudingin kiharat näyttävät hieman kärähtäneiltä, mutta ilme päättäväiseltä. Edelliskerralla löysin kuvan Dudingin hautakivestä, samoin nyt, mutta kuva oli eri. Juuri hänen kuolinvuotensa kohdalla kasvoi joku kukkanen, enkä niin ollen nyt tiedä kuinka kauan hän eli.


Tammiku jää tällä kertaa aikamoiseksi arvoitukseksi, sillä kirjamme ei kerro Tammikusta mitään, mutta Estonian manors-portaalissa Tammikuita on neljä kappaletta, joista kaksi on sijainnut siinä maakunnassa, jossa me liikuimme, en tiennyt ensin onko kyse Tammik-nimisestä vai Eichenhain-nimisestä paikasta. Lopulta päädyin siihen lopputulokseen, että kyse on Tammik-nimisestä paikasta, sen viimeisiksi omistajiksi jäivät von Rennenkampffit. Kyseisellä paikalla lienee nyt Tammiku Farm, maatila, jonka pihapiirissä voinee vielä nähdä vanhaa kartanon puistoa. 


Avanduse (Awandus, Lääne-Virumaa) oli seuraavan kohteemme nimi ja se on todella suuri rakennus. Sitä on laajennettu monella eri vuosisadalla. Alkuperäinen barokkityylin kartano on saanut jatkopaloja kumpaankin päähänsä ja sen laajuutta ei ensi silmäyksellä edes ymmärtänyt. Vuonna 1999 rakennuksessa on ollut tulipalo, mutta nyt sen merkkejä ei juurikaan ollut näkyvissä. 




Avandusen isäntä oli ennen maareformia Konstantin Paul Karl von Bremen.


Määri (Meyres, Virumaa) ei antanut meille paljonkaan itsestään, kartanorakennus on tuhoutunut 1950-luvulla, mutta pihamaalta löytyi infokyltti, jossa oli kuvia entisajoilta ja jopa englanniksi hieman tietoa. Muunmuassa tulemme tämän taulun luettuamme tietämään, että kartanossa syntyi vuonna 1857 Werner-niminen lapsi, josta aikuisena tuli merkittävä kirurgi ja hän oli ensimmäinen, joka käytti kirurgisia kumihanskoja potilaita leikatessaan. Kuinka hienoa se on? Suorastaan siistiä! Mikäli oikein tiiraan tämä herra tohtori on sekä tässä  kuvassa alla, että tuossa kyltin kuvassa. Tässä ylemmässä näyttäisi olevan joku haamukin, hui!



Pudivere (Poidifer, Lääne-Virumaa) oli Estonian manors-portaalin mukaan palanut ja "in ruins", joten hämmästyimme sen tilaa. Tulipalon kerrottiin olleen vuonna 1999, mutta ilmeisesti nyt yksityisomistuksessa olevassa kartanossa on jotain korjaustöitä tehty, sillä puurakennuksella oli katto päällään. Pihalla päivysti pari koiraa, joista isompi haukahteli lempeän kumeasti ja kiivaampi otti sen verran nopsia askeleita suuntaamme, ettemme jääneet tupakoimaan. Paikka on ollut myynnissä vuonna 2016, kävikö kauppa, sitä en saanut selville. Rakennus on 1800-luvun lopulta ja se omisti sama suku kuin Avandusen, von Bremenit.


Talousrakennus, liekö ollut talli tai viljavarasto, on kyllä hyvässä iskussa ja ymmärtääkseni 1700-luvulta peräisin. Se varmaan kestää vielä toisen mokoman, jollei tulipalo osu kohdalle. 

Triigi on nimenä ainakin kolmella Viron kartanoista, mutta tämä kyseinen Triigi, jota menimme seuraavaksi katsomaan oli saksankieliseltä nimeltään Ottenküll (Lääne-Virumaa). Kartanopokkarimme ja Estonian manors-portaalin kuvan (jonka tähän vaivihkaa lainaan) mukaan se olisi juuri sellainen rauniopaikka, joka kiehtoo mielikuvitusta.

Triigin kartano vuonna 1999. Kuva Esrtonian manors-portaalista.
Loiston päivinään Triigi on näyttänyt tältä. Kuva on vuonna 1975 kirjoitetusta jonkunlaisesta kartanokatselmuksesta, jonka löysin. Se on kahdeksansivuinen kertomus siitä, millainen Triigi oli ollut ja oli tuolloin sohvoosiaikaan. Osaisinpa viroa. Rakennus on ollut alunperin yksikerroksinen, mutta saanut keskiosaansa toisen kerroksen 1900-luvun alussa.


Von Grünewaldtin suku omisti Triigin maareformiin asti. Jäljitin omistajaksi Georg August Arthur von Grünewaldtin, joka olisi omistanut Triigin aina vuoteen 1939 asti, mutta hän kyllä taisi kuolla jo vuonna 1929. Arthur näytti tältä.


Kun pääsimme Triigin kartanon pihamaalle, pettymys oli melkoinen. Koko raunioitunut kartano kaadettiin maantasalle vuonna 2013 ilmeisen vaarallisena ja korjauskelvottomana. Kartano oli toisen maailmansodan aikaan jonkunlaisen lento-osaston käytössä ja sittemmin kolhoosin tiloina. Vuonna 1993 siellä oli paha tulipalo. Nyt jäljellä on enää pätkä seinää ja muistotaulu kauniin puiston reunalla ja tekolammen äärellä. 


Paikalla olleesta muistotaulusta tulkkasin, että von Grünewaldtin suku tosiaan omisti maareformin myrskyjen jälkeen Triigin aina sinne vuoteen 1939, jolloin saksalaiset lähtivät suurin joukoin maasta. Toisen lähteen mukaan puhutaan ehkä vuokraamisesta eikä omistamisesta maareformin ja vuoden 1939 välillä, tiedä tässä nyt sitten mikä on eniten lähellä totuutta.




Müüriku (Marienhof, Lääne-Virumaa) on hirsirakenteinen yksikerroksinen kartano, joka käsittääkseni on tämä kuvassa näkyvä rakennus. Portaalin kuvat ovat ehkä sen toiselta puolelta tai niin paljon aikaisemmin otettuja, ettei katossa jossain vaiheessa olleita ikkunoita enää ole. Kun katson googlekartan satelliittikuvaa, niin siellä näkyy kyllä yksi kattoikkuna toisella puolella. Niinpä luulen meidän kyllä nähneen Müürikun kartanon.

Se nykyiset omistajat pitävät kierrätyksestä, mikäli kukkaruukkuihin on uskominen. 


Müürikun omistajiksi kerrotaan Allikin perhe (Hallik), joista löysin isä-Jaanin, tyttären Minnan ja tyttärentyttären Helmin, mutta kuka hirsikartanon nykyisin omistaa, sitä en tiedä.

Inju (Innis, Lääne-Virumaa) taisi olla tämän kartanopäivän hienoin paikka. Se pihaan johtava portti oli suljettu, mutta aitoja ei ollut, joten kävimme katsomassa sitä etupuolelta puiston keskeltä. Uusrenesanssityylin kivirakennus on valmistunut aivan 1800-luvun lopulla. 1920-luvulta vuoteen 2009 siellä toimi lastenkoti, tai perhekoti (termit eivät ole yhteneviä). Muutamaa vuotta myöhemmin se on ilmeisesti myyty. Harmi, ettemme tohtiutuneet katsomaan toista puolta, siellä on hieno puukuisti.



Injussa syntyi vuonna 1834 Hermann von Krause ja kasvettuaan aikuiseksi hän omisti kartanon kuolemaansa asti vuoteen 1909. Hänen vaimonsa Johanna Henriette oli Rennenkampffin sukua ja hänellä oli ainakin viisi sisarta ja kolme veljeä, joista useat elivät aikuisiksi saakka. Hermann puolestaan oli ainoa lapsi, samoin pariskunnan poika Wilhelm.


Mädapea (Mettapäh, Lääne-Virumaa) aloitti päivän kartanokierroksen kolmen viimeisen paikan setin. Sen viimeiseksi omistajaksi kerrotaan Ernst von Renteln, mutta hänet löydettyäni en löytänyt kyllä mitään erityistä sidettä Mädapean historiaan. Eklektistä tyyliä edustava 1800-luvun lopun rakennus on ollut neuvostoaikaan Energia-nimisen kolhoosin osa ja sittemmin pitkään yksityisomistuksessa, ilmeisesti lasten leirikeskuksena ja vuokrattavana huvipaikkana. Nyt siellä oli melko hiljaisen oloista. Suuri äänekäs koira tosin ilmoitti, että joku on kotona.



Hulja (Huljel, Lääne-Virumaa) on erittäin monesta palasta koottu rakennus, jonka varhaisimmat osat ovat 1700-luvun puolivälin huitteilta. Sittemmin siihen on ympätty lisärakennuksia ja samassa rivissä on niin talousrakennuksia kuin muitakin kartanoon liittyviä osia, jotka yleensä ovat erillisinä rakennuksina.



Nykyään melkolailla hunningolla oleva massiivinen pytinki kuului maareformin alla Karl von Dellingshausenille. Hän oli naimisissa ensin Elisabethin kanssa ja he saivat viisi lasta. Myöhemmin Elisabethin kuoltua Karl avioitui Charlotten kanssa, mutta tästä avioliitosta ei syntynyt lapsia, ilmeisesti siinä vaiheessa pariskunta ei asunut enää Baltiassa lainkaan, Charlotten kuolinvuosi ja -paikka ei tullut ilmi. Karl kuoli vanhana miehenä Danzigissa (Gdansk) vuonna 1945. Kun Karl aikoinaan peri kartanon (ja Undlan kartanon myös) isältään, hän ei ollut ainoa perillinen, vaan 2/5 peri Karlin äiti ja 1/5 osan peri hänen sisarensa Annette. Sisar kuitenkin kuoli lapsettomana, joten hänen osuutensa taisi sitten palata veljelle ennen maareformia. Samoin äiti kuoli vuosisadan vaihteessa, joten lopulta Karl varmaankin omisti koko kartanon (sekä Undlan?). Toisaalta eräässä lähteessä mainitaan, että Karl olisi ostanut sekä äitinsä, että sisarensa osuudet heiltä, mutta ihan varmaksi en asiaa saanut selville. Minua miellyttäisi ajatus siitä, että Karl olisi toiminut juuri näin. Hän näyttää rehdiltä mieheltä.

Karl von Dellingshausen
Elisabeth
Charlotte
Annette
Kartanokierrosten viimeiseksi sattuu se mikä milloinkin sattuu, mutta hassua kyllä usein se on sellainen paikka, joka jää erityisesti mieleen. Siinä on jotain erityisen kiehtovaa. Niin tälläkin kertaa, kun menimme katsomaan Kihleveren (Kichlever, Lääne-Virumaa) kartanoa. Myöhäisen barokkikauden rakennus on peräisin 1770-luvulta ja melkoisen alkuperäisessä asussaan päällisin puolin. Tai ehkä tuo keskellä oleva osa on uudempaa, kun tarkemmin katselen. Pitäisi opiskella tätäkin asiaa.

Kävelimme lähemmäs taloa ja huomasimme, että ovesta sen nyt viimeistään olisi käsittänyt, että tämä todella on mõis.


Ovi oli raollaan ja me rohkelikot kurkistimme sisään. Tosin viereisestä avoimesta ikkunasta näkymä olisi ollut melkein sama tähän viehättävään portaikkoon. Osuin nettikaiveluissani kuvaan samaisesta portaikosta 1970-luvulta, eikä se ollut tässä ajassa mennyt miksikään.


Kiersimme toiselle puolelle taloa, sieltä se ei näyttänyt niin kauniilta. Nuo kattoikkunahökötykset pitäisi lailla kieltää.

Tuosta keskellä olevasta oviaukosta kurkkasimme myös sisälle, mutta lattia oli sen verran pehmeä, ettei uskaltanut astua paljon kynnykseltä eteenpäin.


Tämänkin kartanon menneisyyteen kuuluu von Stackelbergin suku, se samainen, jonka nimeä kantaa yhä hotelli Tallinnassa. Neuvostoaikaan tälläkin paikalla oli kolhoosikohtalo. Kartanon viimeinen omistaja ennen maareformia oli nimeltään Woldemar von Stackelberg, jonka kerrotaan tulleen bolsevikkien murhaamaksi 26. helmikuuta 1918 66-vuotiaana. Vaimoa ja lapsia hänellä ei ilmeisesti ollut.


Tähän päättyi tammikuinen kartanokierros, jolla näimme kaikkiaan melkein 40 kartanoa. Lisään jokaisen tässä postauksessa mainitun kartanon CampaSimpukan ylälaidan Mõis-hulluutta-välilehdelle ja myös Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuina. Nyt näkemiemme kartanoitten lukumäärä on niinkin paljon kuin 271. Ensimmäisestä kartanoreissusta on kaksi vuotta aikaa ja tämänkertainen oli järjestyksessään yhdeksäs, ellen mennyt laskuissani sekaisin. 

Matkan lopussa olimme vielä yhden yön Tallinnassa ja ehdimme käydä Fotografiskassa katsomassa sen hetkiset näyttelyt ja testaamassa ylimmän kerroksen ravintolan. Kumpikin saivat hyvän arvosanan. 



torstai 16. tammikuuta 2020

Kymmenkunta kartanoa

Tartosta teimme päiväretken, jolla näimme kymmenkunta kartanoa, joista tämä postaus kertoo siinä määrin kuin sain niistä tietoa kaivettua.

Ensimmäisen paikan nimi oli Veskimõisa (Mühlenhof, Tartumaa). Viron kielen sana veski tarkoittaa myllyä. Estonian manors-portaalin mukaan kartanon viimeisimmät omistajat ennen maareformia olivat von Andregen sukua. Riemastuin, että nytpä tuli uusi nimi esille, tähän en ollutkaan aikaisemmin törmännyt. Mutta enpä siitä sitten minnekään päässytkään, sillä sen nimistä sukua ei löytynyt kissojen eikä koirien kanssa. Kokeilin hieman erilaisia kirjoitusasuja, eikä vieläkään tärpännyt. Sitten törmäsin sattumalta erään lehden jutun kommenttiin, jossa ruotsalainen mies mainitsi olevansa menossa katsomaan kartanoa, jossa hänen isänsä syntyi. Nimi oli muodossa von Andreae. Yhden kirjaimen ero. Tämä Harald Richard von Andreae syntyi Veskimõisassa vuonna 1898 ja hänen samanniminen isänsäkin syntyi siellä vuonna 1870. Harald Richardilla oli nuorempi velipoika, Wolfgang Georg Richard, mutta hän syntyi vasta vuonna 1911, joten hän ei todennäköisesti ollut se viimeinen Richard Veskimõisan omistajana. Oikeaksi ymmärtämäni Richard näytti tältä ja hän tosiaan muutti Ruotsiin ja kuoli siellä vuonna 1968.


Veskimõisan kartano on aluperin 1700-luvun lopun tyyliä, mutta se sai seuraavalla vuosisadalla tiilisen lisäosan. Nykyään kartano on yksityisomistuksessa ja siellä tunnutaan pelkäävän varkaita, sillä monenmoista kylttiä oli siellä täällä. Kartanon myöhemmistä vaiheista en löytänyt tietoa.






Vana-Piigaste (Alt-Pigast, Pölvamaa) oli aamun toinen, karttamerkin mukaan etsimämme paikka, vaikka se löytyi jälkiluennassa myös Ivar Sakkin kartanopokkarista. Kartanoa ei päässyt katsomaan läheltä, se oli aidan ja suljetun portin takana, mutta Estonian manors-portaalin vuoden 2004 kuvan mukaisesta kunnosta se on parantunut huomattavasti ja mikäli oikein tiirasin meidän kuvamme suurennosta, siellä näkyi oven pielessä jonkunlainen kyltti. Ainakin noin kymmenen vuotta sitten siellä on ollut vanhainkoti tai jonkunlainen hoivakoti, mutta onko enää, en saanut selkoa. 

Rakennus on rankasti modifioitu viime vuosisadalla, eivätkä mitkään löytämäni lähteet suostuneet sanomaan tarkempaa alkuperäistä rakennusaikaa varmaksi eikä määrittelemään tyyliä. Viimeisimmät omistajat ennen maareformia olivat von Pfeifferit, joita en onnistunut jäljittämään. Löysin kyllä kartanossa työskennelleen kutojan ja hänen lapsensa, mistä tuli hieman surullinen mieli, en tiedä miksi. Oikeastaan on hienoa, että Vana-Piigasten kutojan lapsi Leeno vieläkin voidaan löytää nimeä myöten, vaikkei hän ilmeisesti elänytkään montaa vuotta. Hänen vanhemmistaan Jaanista ja Evasta mainitaan, että he olivat vaba mees, eli käsittääkseni eivät olleet maaorjia eläessään 1700-luvulla Vana-Piigastessa töitä tehden.



Valgjärve (Weissensee, Võrumaa) on paikka, jossa kartanoa ei ole enää jäljellä, enkä saanut kovinkaan paljon selville milloin se on tuhoutunut ja missä olosuhteissa. Maareformissa sen kuitenkin menetti ymmärtääkseni Alfred von Müller, jonka isä Woldemar oli kuollut vuonna 1902. Woldemar oli herrasmiehen näköinen. 


Ainoa kuva, minkä Valgjärvestä löysin, oli ilmeisesti sellaisella sivulla, mistä kuvia ei kannattane noin vain lainailla, joten jätän sen nyt tekemättä, mutta tässä on meidän ottamamme kuva rakennuksesta, jonka hyvällä omalla tunnolla voin uskoa kuuluneen kartanon rakennuksiin. 

Kauniilla paikalla järven rannalla (ehkä alkuperäisen kartanon kohdalla) on noin 10 vuotta sitten  harkoista rakennettu linna, joka ei tietenkään harjautuneita kartanosilmiämme hämännyt sekuntiakaan minuuttiakaan hirveänkään kauan. Löysin sivulle, jossa oli pitkä juttu ja paljon kuvia söpön linnan rakentamisesta. Pihalla oli hyvin sympaattisen näköinen suuri Pulivari-tyyppinen vahtikoira, joka haukahteli meitä istuaaltaan, koska se oli varmaan sen työ. Allaolevassa kuvassa Pulivari on tuo ruskea tolppa kaarikäytävän vasemmalla puolella. Näyttää hieman roskikselta, mutta on koira.

Emme tällä kertaa erehtyneet!


Pikajärve (Langensee, Põlvamaa) oli päivän seuraava kohteemme ja sinne mennessä siirryimme Põlvamaan puolelle. Pikajärven kartanon rakennus on "uusi", se on valmistunut vuonna 1908 ja sen isäntänä toimi Valgjärven Müllereitten sukuun kuulunut Elmar.  Pikajärven rakennus toimi toisen maailmansodan jälkeen hoitokotina ja nykyään siellä on hotelli/hostelli ja se toimii Cantervilla Loss-nimellä. Pihassa olleet autot olivat järjestään virolaisissa rekkareissa, ehkä siellä oli ollut vaikkapa häät viikonloppuna. Kissa päivysti pihalla ja piti huolen, että menimme samoja jälkiä pois mitä olimme pihaan tulleetkin. 




Vana-Nursin kartanon (Alt-Nursie, Võrumaa) pihaan löysimme täydellisellä yhteistoiminnalla yhdessä GPS:n, Google-kartan ja pyörivien päiden avulla. Vana-Nursin vaiheista en löytänyt kovin paljon tietoa. Sen viimeiseksi omistajaksi ennen neuvostoarmeijan aikaa mainitaan Paul von Stryk, mutta en tullut tietämään missä vaiheessa von Strykit menettivät Vana-Nursin vai miten asiassa oikein kävi. Nykyään kartano on villiintyneen metsän ympäröimä ja osittain palanut. Jossain vaiheessa sitä on kyllä koitettu hieman korjata, mutta vaiheeseen on jäänyt. Erittäin paljon mielikuvitusta kiihottava paikka.






Sänna (Sennen, Võrumaa) ei jäänyt kovin paljon mieleen, se toimii nykyään kunnan toimintakeskuksena. Tietoa paikasta on saatavilla vaikka kuinka paljon täällä, niin paljon kuin virontaidot antavat myöten. Minun lukutaitoni ei oikein riittänyt, enkä löytänyt kuka paikan omisti ennen vuotta 1919. Oliko kyseessä Karl von Fusch/Fuchs/Fuschs vai Arthur von zur Mühlen. Vai joku aivan muu. Mutta kuten sanottu, Sänna ei jäänyt mieleen muutenkaan kovin lähtemättömästi. 



Rõuge (Rauge, Võrumaa) oli näitä paikkoja, joista ei ole löydettävissä enää varsinaista kartanoa, mutta vuonna 1912 valmistunut kesämaja sentään löytyi melkoisella etsimisellä mäkisen ja laaksoisen kylän yhdeltä kumpareelta. Kirjamme mustavalkoinen kuva oli melko huono, mutta aikamme ajeltuamme ja etsittyämme löysimme Rõugen möksän.


Millainen se varsinainen Rõugen kartano on ollutkaan, niin ainakin sillä oli omistajina suku, jossa tykättiin pitkistä nimistä. Friedrich Otto Eduard von Samson-Himmelstjerna ja vaimonsa Sophia näyttivät tältä.


Heidän sukunsa näyttää olevan todella mutkikasta, sillä Sophia oli myös isänsä puolelta von Samson-Himmelstjerna. Yritin seurata sukulinjoja löytääkseni olivatko Friedrich ja Sophia serkkuja keskenään, mutta en saanut asiaa selville. Ilmeisesti Sophia oli toisenkin saman suvun miehen kanssa naimisissa, mutta ennen vai jälkeen Friedrichin, se jäi arvoitukseksi. Friedrich eli elämänsä loppuvuodet (1939-1958) Saksassa. Löysin youtubepätkän, jossa hänen pojanpoikansa Alexanderia haastatellaan hänen käydessään Rõugessa vanhoilla päivillään. Ei siitä paljon käy ilmi paikan historiasta, mutta jotenkin lämmittää sydäntä kuulla vanhan herran juttelevan.



Viitina (Kosse, Võrumaa) sijaitsi hyvin samanlaisella paikalla kuin Porkuni, jossa viime kevättalvella kävimme. 1800-luvun viimeisinä vuosina valmistunut rakennus on nykyisin koulu ja mietin, että onko tuo naughty corner, vai rehtorin tupakkapaikka.



Viitinan viimeinen kartanonherra oli nimeltään Arthur von Wulff. Hän eli aina vuoteen 1930 Saksassa.


Luutsniku (Lutznik, Võrumaa) sijaitsee hyvin lähellä Latvian rajaa. Kävimme katsomassa tätä päivän toiseksi viimeistä kartanoa iltapäivän alussa. Sepä oli taas mielenkiintoinen rakennus, ylväs tiilinen suuri kartano, joka on ilmeisesti ollut koulukäytössä 1920-luvulta ties minne asti. Pistimme merkille, että rakennuksessa ei ollut nähtävissä mitään varsinaista pääovea, ilmeisesti se on kuitenkin ollut keskellä rakennusta, jotain kuistinjämiä saattoi hyvällä uskolla havaita. Rakennus näyttää siltä, että se on ollut pitkään tyhjillään ja lähes hylättynä.




Viimeisenä kartanonherrana mainitaan Nicolai von Glasenapp, joka kuoli vuonna 1905 kartanossa.


Käsittääkseni hänen vaimonsa Kristina hallitsi kartanoa maareformiin asti. Kaksi nuorinta perheen kuudesta lapsesta syntyi Luutsnikussa. Lapsista nuorin, Boris eli Saksassa vuoteen 1971 asti.

Rogosi (Rogosinsky, Võrumaa) päätti päivän kartanokierroksen ja sen lähellä näimme villisikametsästyksen viimevaiheita, kun metsästäjät tekivät teurastushommia kartanon reunaman rakennuksen pihassa. Emme menneet lähemmäs katsomaan, mutta mukavaa näytti ja kuului olevan. Linnoitusmainen Rogosi on kuulunut yllämainitulle von Glasenappin suvulle sekin. Maareformin jälkeen ainakin vuodesta 1934 paikassa on toiminut koulu ja mikäli oikein ymmärsin, toimii vieläkin, mutta hyvin vähin oppilain, alle kymmenen. Paikassa on nykyisin myös majoitus- ja ravintolatoimintaa.




Illalla kävimme kävelemässä keskustassa ja taidemuseossa. Ei voi moittia valojen vähyydestä.




Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matkailuaiheisia postauksiamme ja myös Mõis hulluutta-välilehdelle, jonne kokoan luetteloa kaikista näkemistämme Viron kartanoista.