tiistai 4. elokuuta 2020

Monenlaista nähtävää museokortilla ja ilmaiseksi

Kesän kolmannen CampaReissun toinen päivä muodostui monipuoliseksi, ehdimme vaikka mitä. Aamulla edellisillan sateen jälkeiset lätäköt olivat hävinneet ja kävimme aamiaisen ja tiskaamisen jälkeen hieman katsastamassa leirialuetta ennen matkan jatkamista. Kuntoranta ei ollut ihan suosikkipaikkamme, mutta kyllä siellä yhden yön viipyi. 

Olimme tarkkoina, ettei vaara yllättänyt
Aamun ensimmäinen museokohde oli Savonlinnan maakuntamuseo. Olavinlinnan lähellä oleva museorakennus on nyt remontissa, mutta Nälkälinnanmäen päällä on entinen kirjastorakennus, jossa toimii taidenäyttelytila ja pieni kooste varsinaisesta maakuntamuseosta. Kari Cavénin näyttely Ilo pitkästä itkusta oli todella kiva. 


Olavinlinnassa olemme käyneet muutamia kertoja, edellisestä kerrasta oli niin kauan, että ajattelimme piipahtaa siellä uudelleen. Tuona kesäpäivänä jono oli kuitenkin niin pitkä, että jätimme linnan väliin ja jatkoimme matkaa. Kiva nähdä, että kotimaankohteet vetävät väkeä, muttemme halua viettää aikaa jonoissa, ellei ole välttämätöntä. 


Kirkko päivässä on aina hyvästä ja ennen Punkaharjun Lustoon tutustumista poikkesimme reitiltä ja menimme katsomaan Kerimäen kirkkoa. Olemme kuulema käyneet siellä aikaisemminkin, mutta minulla ei ollut muistikuvaa tuosta kerrasta. Olen ehkä ajatellut silloin jotain muuta. Nyt ajattelin ja katselin kirkkoa sillä silmällä, ulkoa ja sisältä, etten heti unohda. Oli muuten kohtuullisen ruma lisärakennus läntätty kirkon taakse, ei mikään arkkitehtooninen riemuvoitto. 



Olemme muutaman kerran sekoittaneet muistikuvissa Suomen Metsämuseo Luston ja Rovaniemellä sijaitsevan Tiedekeskus Pilkkeen. Tällä matkalla menimme katsastamaan Luston ja se oli oikein mielenkiintoinen paikka, monipuolinen, iso, sokkeloinen ja sisälsi paljon katsottavaa. Väkeäkin oli aika paljon, muttei tungokseksi asti. 





Samassa pihapiirissä sijaitsee myös Aseman taidelaituri, jonne ei ole pääsymaksua, kannattaa vilkaista myös. Lustoon pääsee myös ilmeisesti paikallisjunavuoroillakin, mutta niin tarkkaan en siitä ottanut selkoa, koska olimme omalla ajokilla liikkeellä. Taidelaiturissa tarjolla oli erilaista taidetta, vähintään hintansa arvosta.


Parikkalan patsaspuisto oli päivän viimeinen kohde ennen majoittumista. Taisin kuulla paikasta ensimmäisen kerran Ylen Egenland-sarjasta ja sittemmin olemme olleet välillä melko lähelläkin, muttemme ole tulleet käyneeksi. Nyt kävimme, parkkipaikka oli aika täynnä ja väkeä riitti. Vapaaehtoinen, mutta toivottava pääsymaksu hoitui lippaaseen alueen reunalla, sen voi maksaa myös tekstarilla tai puiston putiikkiin kortilla. Minulla tulee usein vähän apea mieli näitten itetaidepläjäysten jälkeen, niin nytkin. Mutta oli tämä näkemisen arvoinen. 




Retken toiseksi yöksi menimme viime kesältä tutulle leirialueelle Lappeenrantaan. Ilmeisesti omistajataho on vaihtunut, mutta tienvarsikyltitys on ennallaan. Autoja ja vaunuja oli mukavasti alueella ja nyt siellä oli jopa paikalle ohjaus. Tosin se oli vähän semmoista "Kelpaisko tää teille, vai haluaisitteko jonnekin muuhun kohtaan?"-tyylistä jutustelua. Me saavuimme sen verran aikaisin, että saimme kivan paikan, myöhemmin saapui jokunen sellainen, joka joutui aikalailla sinksaamaan auton ja vaunun kanssa. 

Päivän ateria koostui raakamakkarasta ja grillatusta halloumista vihannesten kanssa. Ehdimme juuri saada ruoan valmiiksi, kun alkoi jälleen sataa. Mutta se ei haitannut mitään, sillä Lappeenrannan alueella näkyy hyvin venäläisiä tv-kanavia. Niissä ovat parasta mainokset. Niitä tulee todella paljon ja todella nopeasti, niissä puhutaan niin rivakasti, että pitäisi osata venäjää erittäin hyvin, että ehtisi ymmärtää. 


Matkan kolmas päivä sisälsi sitten jotain aivan muuta, siitä seuraavassa postauksessa. 

maanantai 3. elokuuta 2020

Melkein kansallismuseossa

Kesän ja CampaAdria-kauden kolmas pieni reissu alkoi viime keskiviikkona ja päättyi eilen siihen, kun #mobileteddy sanoi, että mennään kotiin. Nyt ei ollut kylmä, eikä satanut, mutta silti ajelimme kotiin. Se tässä lähellä kotimaassa reissaamisessa on melkein omituista, että kotiin voi palata lähes sillä siunaamalla kuin siltä alkaa tuntua. Ei ole edessä ensin tuhansien kilometrien siirtymää ja laivamatkaa (tai lentomatkaa, herranen aika, mitä se on, jotain pahaa syötävää?) ennen kuin ollaan perillä. Nyt tilanne on vielä muuttunut aiemmasta, ei ole enää olemassa matkan tai loman takarajaa. Aikaisemmin halusimme usein käyttää kaiken mahdollisen ajan ennen kotiinpaluuta. Voi tietysti olla muita velvoitteita tai menoja, jotka rajoittavat ajankäyttöä, mutta juuri nyt niitäkään ei ole. Siispä voimme tehdä lähes miten tykkäämme. Se on mukava tunne. 

Tällä kertaa reissun keskiössä eivät olleet keskiaikaiset kivikirkot, vaan Museokortti-kohteet. Kuten jo aiemmin mainitsin, Museokortin tämän vuoden keväänä käyttöön tullut applikaatio on oikein käyttökelpoinen tien päällä ja tietysti myös jo ennakkosuunnittelussa. Kohteita on helppo etsiä kartalta ja tiedot aukioloajoista ja sijainneista löytyvät näppärästi. Olemme ottaneet tavoitteeksemme tutustua mahdollisimman moneen Museokortti-kohteeseen aina, kun se on kätevää ja osuu kohdalle. 
Museokortti tykkää, että sitä käytetään!
Tämän kolmannen reissun ensimmäinen ilmansuunta oli pohjoinen, muttei  kovin pitkään, vain Äänekoskelle asti. Tarkastimme mennessämme myös moottoritietyömaan edistymisen, ihan näyttäisi olevan hyvällä mallilla, samoin lentokentällä näytti siltä, että kiitotieremontti on kiivaasti menossa. Enää se ei vaikuta minuun oikeastaan ollenkaan, sitä pitää muistutella mieleen, mikäli meinaa liiaksi kiinnostaa. 

Reissun ensimmäinen museo oli Äänekosken taidemuseo, joka sijaitsee Klubinmäellä Hammarénin talossa. Ilmeisesti  museo on auki vain kesäisin, tänä vuonna 16.6.-16.8. Talossa on kaksi näyttelyä, Helmiä II-kokoelmanäyttely ja Keskisuomalaisia maisemia ja tunnelmakuvia. 


Toisena kohteenamme oli Rautalammin museo. Siihen liittyy hauska työperäinen juttu, eräs kollega (en osaa vielä sanoa, että entinen kollega) on kotoisin Rautalammilta ja hän mainitsi kerran, että pitäisi tehdä joskus yhteinen retki Rautalammin kansallismuseoon. Riemastuimme siitä kovasti, sillä onhan se hienoa aina päästä kansallismuseoon. Mutta kyse ei siis kuitenkaan ole aivan kansallismuseossa, ihan vaan museosta. Rakennus näyttää tyypilliseltä tehtaan patruunan residenssiltä, mutta sepä  onkin alunalkaen museoksi rakennettu talo, se on valmistunut vuonna 1938. Esillä on tänä kesänä pysyvä näyttely seutukunnan historiasta, pieni Muumi-aiheinen näyttely, näyttely Marimekosta Armi Ratian aikana ja hieno Haloset-näyttely. Pidimme tästä kansallismuseosta kovasti.


Rautalammilla teimme pika-analyysin seuraavasta suunnasta. Olimme ajatelleet Kuopiota ja koska voimme, muutimme mielemme ja lähdimme kohti Varkautta. Varkauden museoon ei ole pääsymaksua, mikä oli ensiksi pettymys, sillä tahdoimme siitäkin museokorttikäynnin tilastoomme. Se onnistui siten, että työntekijä näpelöi museokortin numeron koneelle. Museossa oli näytillä Savon villit-näyttely ja Teollisuuden tekijät – Kymmenen tarinaa tehtailta-näyttely. Lämmin suositttelu kummallekin, Savon villit on esillä 13.9. asti ja Teollisuuden tekijät on käsittääkseni pysyväisluonteisempi, en ainakaan löytänyt loppumispäivämäärää. Kaunis rakennus on toiminut alkujaan hotellina.


Päivän viimeinen museokohde oli Taipaleen kanavamuseo, jonne myöskin on vapaa pääsy, mutta korttia näyttämällä saimme senkin Museokorttitilastoihimme. Perusnäyttelyn lisäksi yläkerrassa oli kesänäyttely, joka kertoi uittotöiden historiasta.


Yöksi menimme pienehkölle leirialueelle Varkauden Kuntorantaan. Camping-alue lienee hieman sivubisneksen osassa, pääosassa on jonkunlainen hotelli liikunta- ja hoitomahdollisuuksineen. Siihen emme enempiä tutustuneet, olimme vain yhden yön aivan kelpoisalla leirialueella. Alkoi olla sateen uhkaa ja se taas uhkasi päivällissuunnitelmiamme, sillä tarkoitus oli syödä kalaa. Sitä taas emme paista auton keittiössä, sillä meillä ei ole liesituuletinta ja luulen, ettemme paistaisi vaikka olisikin. Haluan pitää sievän pienen keittiömme mahdollisimman siistinä ilman rasvaroiskeita ja käryjä, sillä eihän se nyt käyttöön ole tarkoitettu! Ei kun onpas, mutta koska voimme tehdä käryisät hommat ulkona, teemme niin. Nyt piti kyllä odottaa melko pitkä hetki, että sade taukosi ja sitten Antti paistoi kalat ja muut lisäkkeet Campingaz-grillillä. Vähän alkoi taas ripotella, joten campachef piilotteli sateenvarjon alla yhdessä Campingazin kanssa, hyvin sekin kävi.


Onneksi ruoka tuli valmiiksi ennen kuin todenteolla alkoi sataa, satoikin niin, ettei ikkunoista nähnyt ulos. Mutta ruoka maistui ja musiikki soi.


Aamulla matka jatkui, mutta siitä seuraavassa postauksessa!

lauantai 1. elokuuta 2020

CampaKeittiö is back!


CampaSimpukan alkuperäinen idea oli seurata ammattilaispyöräilyn kisoja ja kokata sen maan ruokia, jossa kilpailuja kulloinkin ajettiin. Ensimmäiset 8 vuotta homma olikin melkoisen suoraviivaista, toukokuussa kokattiin italialaista ruokaa Giro d'Italian mukaan, keskellä kesää Tour de Francen mukaan ranskalaista ruokaa ja sitten loppukesästä La Vueltan mukaisesti espanjalaista ruokaa, yhdeksän kertaa sain vuotuisen kolmiosaisen ruokahaasteen ainakin jossain määrin kahlattua läpi. Joskus jaksoin enemmän, joskus vähemmän, mutta kokonaan haastekunto romahti tänä keväällä, kun korona iski kuin tuhat volttia ja koko ammattipyöräilyn karavaani seisahti. Minäkin siitä ja vähän muistakin syistä lamaannuin ja peruutin kokonaan vuotuisen ruokahaasteen, vaikka se olisi ollut tasalukuinen kymmenes kerta. Mitäpä sitä olisi itseään haastanut, kun ei ollut kilpailuita kirittämässä. 

Jossain vaiheessa kevättä UCI (ammattipyöräilyn kattojärjestö) pisti kisakalenterin uuteen uskoon sillä olettamuksella, että korona hellittää ja ammattilaisurheilua saadaan taas käyntiin. Minä en uskaltanut uskoa tuohon toukokuussa julkaistuun rukattuun supertiiviiseen kalenteriin, mutta ajattelin, että jos kalenteri toteutuu, niin minähän kokkaan kisojen mukaan, kokkaan vaikka hiki hatussa! 

Tänään ajettiin yleensä alkukeväästä ajettava Strade Bianche. Heräsin siihen niinkin järkevää reittiä kuin Peter Saganin instagram-kuvasta. Hän oli postannut eilen kuvan ja mainitsi siinä tänään ajattavasta kisasta. Minä selasin aamulla Kotkan leirialueella instaa ja huomasin, että kilpailukausi on aloitettu, nyt on alettava kokata! Ehdotin Antille, että syödäänkö tänään jotain italialaista ja hänellehän se passasi. 

Olemme nyt siis pienellä CampaReissulla, laskujeni mukaan on neljäs päivä menossa, olemme lihottaneet museokorttiemme käyntisaldoa ja yöpyneet tutuilla ja uusilla leirialueilla. Puskailemaan emme ole vieläkään ryhtyneet. Teen myöhemmin postauksen tämän CampaReissun kohteista, mutta nyt palaan pyöräilyyn ja päivän italialaiseen ruokaan. Sovitaan, ettei kerrota tästä kenellekään, joka karsastaa Lidliä, tai puolivalmisteita tai karavaanareita. Eiköstä vaan?

Meillä on oikein toimiva keittiö CampaAdriassamme, mutta koska auto on käytettynä ostettu, emme ole voineet vaikuttaa ihan kaikkeen, vain lähinnä siihen, ostimmeko auton vai emme. Meillä oli ostamisen ehtoina muutamia juttuja, autossa oli oltava iso takatalli, eikä se saanut olla korimalliltaaan mummoakvaario. Keittiön piti olla L-mallinen ja iso jääkaappi oli must. Ihan niin iso jääkaappimme ei ole kuin mahdollista eikä keittiössä ole kaasu-uunia, joka minulle oli se tärkeä juttu. Ajattelimme ensin, että laittaisimme kaasu-uunin jälkiasennuksena, mutta se olisi vienyt keittiöstä oleellisen osan säilytystilaa astioilta. Jätimme siis kaasu-uunin hommaamatta ja ostimme Lidlistä pienen sähköuunin, jolla on aivan legendaarinen maine Facebookin karavaanariryhmissä. Niissä tapellaan aivan virtuaaliverissäpäin siitä, onko kyseinen pieni aparaatti suorastaan saatanasta vai onko se jotain vähemmän dramaattista. Ainakin siitä voi päätellä käyttäjän varallisuuden verrattuna sellaiseen -vaanariin, joka ei Lidlin uuniin koske pitkällä tikullakaan ja muutenkin kaikki Lidlistä on ihan p:stä. Minä tykkään Lidlistä, olen tykännyt ennen kuin se oli Suomeen edes tullut, joten minä olin ihan valmis kokeilemaan Lidl-uunia CampaReissuillakin. 

Italiassa ajetun Strade Bianchen kunniaksi meillä oli niinkin italialaista ruokaa kuin pizzaa. Ihan vielä en ole alkanut kohottaa pizzataikinaa  retkiolosuhteissa, vaan ostimme kaupasta taikinalevyn ja kastikepurnukan. Yleensä ostan sellaisia pizza kit-pakkauksia jo mainitusta Lidlistä, mutta tänään kävimme Loviisassa K-marketissa, eikä siellä ollut niitä croissaint-paketin tapaan pakattuja minipizza-pakkauksia.  Muuten meillä oli eilisen iltapalajuustoplatterin jämät ja pikkuisen minimozzarellapalloja, vähän katkarapuja, pieni purkki tonnikalaa ja muutama viipale kinkkua ja salamia. Rucolaa ostimme matkayrtistöön myös. 


Päädyimme yöksi Kouvolaan Tykkimäen leirialueelle, koska Loviisan leirialue oli täynnä, mikä on hyvä juttu ajatellen kotimaanmatkailua. Kouvolassa oli tilaa hyvin ja meille ennalta tuntamaton leirialue vaikutti oikein kivalta. Heti kun pääsimme perille, aloitimme ruokahommat. Kymmenessä minuutissa legendaarinen, vihan- ja rakkaudentunteita herättävä Lidl-uuni oli kuumenemassa, ulko-olohuone järjestettynä ja pizzataikina täytettynä mieluisilla täytteillä. Tästä rullataikinasta tuli kaksi saatanallisen uunin minikokoisen pellin kokoista pizzaa ja jämäpaloista vielä kaksi pientä pitkulaista palaa. 

Aito-italialainen pizza Lidl-uunista kahdelle

  • 1 pizzakit-pakkaus (taikinarulla+kastike)
  • 1 pieni purkki tonnikalaa
  • 2 viipaletta prosciuttoa
  • 8 minimozzarellapalloa
  • pikkuinen pala gruyèreä raastettuna (noin 30 g)
  • 4 viipaletta salamia
  • ihan vähän katkarapuja, noin 20 kpl
  • rucolaa ja basilikaa
  • pippuria
Antti rohkeana miehenä kuumensi Lidl-uunin CampaAdrian ulkopuolella niin kuumaksi kuin mahdollista. Minä sillä välin mittasin Lidl-uunin pellin kokoon sopivat taikinapalat ja sutikoin ne tomaattikastikkeella. Levittelin täytteet taikinapaloille erittäin suurella tarkkuudella, olihan tässä kyseessä monta tärkeää asiaa, Lidl-uunin ensimmäinen varsinainen käyttökerta, vuoden 2020 campahaasteen avauspostaus ja päivällinen. Mitä me sitten syötäisiin, jos homma menisi syteen? Ehkä leipää? 

Uuni kuumeni ällistyttävän nopeasti, nopeammin kuin minä ehdin sommitella paistettavaa. Ensimmäistä pizzaa paistoimme noin 12 minuuttia, toista 10 minuuttia ja kolmatta (kahden jämäpalan koostetta) enää 8 minuuttia. Ehkä uunimme yltyi ylimaallisiin suorituksiin? Joka tapauksessa Lidlin legendaarinen miniuuni paistoi puolivalmistepizzat oikein mainiosti. Uuni viileni ulkoilmassa suomalaisena elokuisena iltana puolessa tunnissa niin paljon, että sen sai pakattua laatikkoonsa. Haaveilen jo makaronilaatikon tai leivän paistamisesta siinä. 

Lisää kuvateksti

Strade Bianchen voitti belgialainen Wout van Aert, eipä tuota kisaa ole koskaan noin kuumissa olosuhteissa käyty, yli 30 asteen lämmöissä. En nyt löytänyt oliko Peter Sagan mukana kisassa enkä paljon muutakaan tietoa, mutta ei se mitään. CampaKeittiö is back, täällä kokataan taas mahdollisuuksien mukaan ja toivottavasti vähän autenttisemmin kuin puolivalmisteilla. Lidl-uunia en suostu dissaamaan, se paistoi pizzat aivan kelvollisesti!

sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Vapauteen totuttelua


Kolmen viikon  ajan olen totutellut siihen ajatukseen, että tämä loma ei lopu. Ei tule sitä hetkeä, jolloin loma taittuu yli puolenvälin, ei viimeisen lomaviikon maanantaita, ei töiden alkamista edeltävää sunnuntaita. Minunkin työelämäni on nyt ohitse ja meillä on edessä uudenlainen elämä vailla monia aikaisempia velvollisuuksia ja tietysti myös työelämän hyviä puolia. 

Ensimmäisen viikon olin lähinnä euforisissa tunnelmissa, toisen käytin äidin syntymäpäivien järjestelyihin ja emännöintiin ja kolmas meni pienellä kotimaan reissulla CampaAdrialla. Nyt olemme kotosalla huoltotauolla. 


Jo kesäkuun alussa kävimme parin yön reissulla, kun koronarajoituksia ja -suosituksia lievennettiin ja leirialueita alkoi aueta. Silloin kiersimme Pirkanmaalla ja Hämeessä katsomassa kirkkoja, lähteenä meillä on mainio Markus Hiekkasen Suomen Keskiajan Kivikirkot-kirja. Nyt suuntasimme Lounais-Suomeen ja lisäsimme näkemiemme kirkkojen määrää lähelle neljääkymmentä. Tässä on selviä yhtymäkohtia kartanoiden bongaamiseen, kun jostain innostumme, se on sitten melkoista paneutumista aiheeseen. 

Vaikka jokainen kirkko näyttää omalta itseltään ja kirkon ympäristö on jokaisella paikalla erilainen kuin edellisellä ja seuraavalla, ovat kirkot sittenkin melko samanlaisia, kun kuvia katsoo myöhemmin. Samoin ihmisen (ainakin omani) muisti on melkoisen huono, edes saman päivän iltana en muistaisi kymmenen sinä päivänä näkemäni kirkon nimeä tai niiden näkemisjärjestystä. Sama se on kartanoiden kanssa. Niissä on kyllä enemmän erityispiirteitä, se on sanottava. Tällä matkalla näimme seuraavassa kuvassa olevat kirkot, enkä millään enää meinaa päästä selville, mikä on mikin. Kirjoitin kyllä muistiin näkemiemme kirkkojen nimet ja järjestyskin on melkolailla selvillä, mutta kuvia selatessani en sittenkään aukottomasti muista jokaisen kuvan kirkkoa. Sijaintitieto auttaa jonkun verran ja kuvaan liittyvä aikaleima, mutta enpä usko, että satunnaista lukijaa  jaksaisi kiinnostaa ihan kirkolleen, mikä nyt on Sastamalan kirkko ja mikä Piikkiön. Paitsi jos on tullut vihityksi juuri siellä Sastamalan kirkossa tai oma mummo on Piikkiön hautuumaalla. 


Tänä poikkeuskesänä moni Suomen kirkoista on kokonaan suljettu yleisöltä noin turistimielessä, mutta muutamiin pääsimme kurkistamaan sisällekin. Vain yhdessä oli pääsymaksu, sekin vapaaehtoinen. Moni kirkoista olisi ollut auki jonain toisena viikonpäivänä tai kellonaikana, mutta tosiaan monen kerrottiin olevan tykkänään kiinni tänä vuonna. Monelle keskiaikaiselle kirkolle ovat ominaisia hienot ja kiinnostavat maalaukset seinillä, niitä voisi tutkailla vaikka kuinka kauan. 


Kirkkoja katsoessamme kierrämme ne aina ympäri ulkopuolelta ja samalla huomioimme muuta kiinnostavaa, tutkimme hautakiviä, vanhoille hautausmaille ominaisia kiviaitoja ja hienojen sukujen omia hautakappeleita. Luontokappaleitakin näkee, esimerkiksi oravia. Yksi juoksenteli edellämme ja esitteli miten juotavaa löytää leikkokukkapurkista.


Kymmenien kirkkojen lisäksi kiertelimme muitakin nähtävyyksiä, museoita ja näyttelyitä. Museokortti tykkää, että sitä käytetään! Tänä keväänä Museokortin applikaatio on viimein saatu valmiiksi ja se on erittäin käyttökelpoinen. Sillä voi hoitaa helposti museokäynnin rekisteröinnin, ei tarvitse ojentaa korttiaan eikä koskea minnekään omaa puhelintaan lukuunottamatta, mikäli on hyvin tarkka koronan vuoksi. Applikaatiossa on myös hyvä karttatoiminto, jolla voi etsiä museokorttikohteita eripuolilta maata. Sieltä löytyvät hyvin aukioloajat ja sijainnit. 
Kävimme tällä matkalla Kangasalla Kimmo Pyykkö-taidemuseossa, Tampereella Vapriikissa, Tampereen Taidemuseossa ja Amurin työläismuseokorttelissa. Louhisaaren kartano tuli tutuksi ja Turussa Aboa Vetus&Ars Nova-museo. Raaseporin linnassa kävimme tällä kerralla sisälläkin, viime vuoden loppukesän käynnillä se oli jo kiinni. 


Helsingissä olimme pari yötä ja vietimme yhden lämpimän päivän käyden Temppeliaukion kirkossa, Luonnontieteellisessä museossa, Kiasmassa, Taidehallissa, Arkkitehtuurimuseossa, Designmuseossa ja Ateneumissa

Kotimatkalla poikkesimme vielä Keravan Sinkassa, Järvenpään taidemuseossa, Tuusulassa Erkkolassa ja Ilmatorjuntamuseossa (Aholaan emme mahtuneet pysäköimään, koska tuolloin oli Tuusula-päivä,  ilmaiset museokäynnit ja väkeä oli paljon liikkeellä), Orimattilan taidemuseossa, Lahden hiihtomuseossa ja Radiomuseossa ja lopuksi vielä Heinolassa Lääninkivalteri Aschanin talossa ja Heinolan taidemuseossa. Joutsan Haihatus jäi sateen vuoksi väliin ja vähän senkin mitä olimme siitä lukeneet, ei ollut ihan niin haihatteleva tunnelma juuri Joutsan kohdalla, että olisimme menneet katsomaan. 

Näimme todella monenlaista taidetta ja näyttelyä, joista ainoastaan yksi oli sellainen, johon suoraan sanottuna petyin. Mutten ole pettynyt siihen, että menin sitä katsomaan. Päinvastoin ja olin iloinen, että näyttelyssä oli paljon ihmisiä sitä katsomassa. Olin jo ennen koronan alkua lukenut Seppo Fräntin kokoelmista koostetusta näyttelystä, joka oli tuolloin tulossa Kiasmaan ja ajattelin, että tuon tahdon nähdä ja todennäköisesti pidän siitä. Mutta en pitänyt. Ei se mitään. 

Yhdeksi parhaimmista kokemuksista nousi Tampereen Taidemuseon Joseph Alanen-näyttely, joka on nähtävillä vielä 9.8.2020 asti. En ollut koskaan kuullut Alasesta, mutta nyt kyllä muistan hänet ja pidin näyttelystä valtavasti. 


Amurin työläismuseokortteli oli myös todella kiinnostava, se on auki vielä syyskuun alkupuolelle asti, talvisin se on kiinni. 


Olen halunnut käydä katsomassa Temppeliaukion kirkkoa jo vaikka kuinka kauan ja tällä Helsingin piipahduksella viimeinkin tein sen. Pidin siitäkin oikein paljon, nyt sattui vielä olemaan hetki, ettei siellä ollut kuin muutama muu ihminen, ei ilmeistä hälyä ja tungosta, kuten usein normaalioloissa ilmeisesti on. Arkkitehtuurimuseon Uno Ullberg-näyttely sisälsi hyvin paljon kiinnostavaa luettavaa ja katsottavaa, sitä suosittelen myöskin lämpimästi. 


Keravalla olisimme halunneet nähdä viime päivinä runsaasti mediassa esillä olleen purkutalon graffiteineen, mutta emme saaneet autoa pysäköityä tarpeeksi lähelle fiksusti ja talon edessä oli jo melkoisen pitkä jono ennen sen aukeamista. Kuulin myöhemmin, että sinä päivänä jono oli ollut yli kolmen tunnin mittainen. Emme silti jättäneet Keravaa tyystin tutkimatta, kävimme Sinkassa, jonka rakennus ulkoapäin näyttää ihan K-kaupalta, mutta on täysiverinen taidemuseo ja tämänhetkinen näyttely oli yksi reissumme kohokohtia. 

Välillä on hyvä käydä sellaisissakin museoissa, jotka eivät ennalta kuulosta kovin kiehtovilta, tai vaikuttavat suorastaan tylsiltä. En ollut aivan riemuissani menossa Ilmatorjuntamuseoon, mutta sepä oli oikein mielenkiintoinen ja Lahden hiihtomuseo suorastaan erinomainen. Oli hienoa olla väärässä. 



Pidän myös ns. virkkuukoukkumuseoista, joissa ei ole suurta väentungosta ja kokoelmatkin voivat olla hieman vaatimattomampia. Aivan puhdasveristä virkkuukoukkusarjalaista ei tälle reissulle tosin mahtunut. Meillä on ollut museokortit aivan sen ensimmäisestä kesästä 2015 asti, Antin saldo on tällä erää jo yli 200 käyntiä, minulla meni tällä retkellä 150 rikki. Huvittelemme hekumoimalla sillä "kuinka paljon säästämme" museokortilla, jostainhan se ilo on elämään otettava!

Kuten olen maininnut, reissasimme CampaAdrialla, viime vuonna hankkimallamme matkailuautolla. Emme ole ihan vasta-alkajia mitä tulee karavaanariuteen, mutta matkailuauto on vielä meille melko uusi muoto kulkea. Pitää miettiä etukäteen, miten pysäköiminen hoidetaan ja joskus joutuu kääntymään pois, jos ei kertakaikkiaan ole tilaa. Usein voi kävellä hieman kauempaa, mutta aina sekään ei ole mahdollista. Silloin vain jatkamme matkaa. 

Olemme toistaiseksi käyttäneet leirialueita yöpymiseen, vaikka ns. puskailukin olisi autollamme aivan mahdollista. Sähköä ja kaasua riittää muutamien vuorokausien ajaksi, samoin vettä ja autossa on niin suihku kuin vessakin. Varmaankin puskailemmekin jossain vaiheessa (olen oppinut termistöä Facebookin karavaanari-ryhmässä, niitä on monenmoisia, olen jäsenenä eräässä asiallisessa ryhmässä, roisimmasta poistuin vähin äänin tyyliin kyllästyttyäni).

Kotimaan matkailulla lienee nyt aivan poikkeuksellinen kesä ja paljon ihmisiä on liikkeellä erilaisin ajoneuvoyhdistelmin. Koska emme ole viime vuosina kovin paljon liikkuneet Suomen leirialueilla, en osaa sanoa onko nyt ollut aivan erityisen paljon väkeä, mutta tien päällä saa kyllä morjestaa yhtenään, jos sille linjalle lähtee. Ja minähän olen lähtenyt, reippaasti vain kämmen edellä. Aluksi arastelin morjestaa auto+vaunu-yhdistelmää, mutta nyt sekin sujuu. En myöskään ole merkkiuskovainen, morjestan myös Hymerit ja Dessut, mutta luonnollisesti iloisimmin Adriat. En enää niin usein erehdy morjestamaan ambulanssia. 


Leirialueista pidämme eniten niistä, joissa on vaihtuvaa väkeä ja erilaisia yhdistelmiä. On mukavaa, kun alueella on niin telttailijoita, vaunuilijoita, autoilijoita kuin mökkeihin majoittujiakin. Kyllä meidän puolestamme saa olla kausipaikkalaisiakin aitoineen, terasseineen ja puutarhatonttuineen, ei siinä mitään. Monelle oma vakiopaikka vastaa kesämökkiä ja seurasta pitäville se on varmasti mitä sopivinta vapaa-ajanviettoa. Mutta kuten sanottu, me tykkäämme eniten paikoista, joissa on monenlaista kulkijaa ja tietty yksityisyys säilyy. 

Tällä matkalla hauskin paikka oli Paraisilla oleva leirialue, sinne voisimme mennä ilomielin uudelleen. Tänä vuonna ei ulkomaalaisia seurueita ollut juurikaan muutamaa norjalaista ja belgialaista lukuunottamatta, mutta tavallisempina aikoina se on varmaankin juuri sellainen monien kansallisuuksien sekoitus, jollainen on meidän makuumme. Me emme tarvitse mitenkään mittavia palveluita leirialueilla, sähköä olisi kiva saada, siistit saniteettitilat ja paikan missä tiskata astiat. Jos näitä ei ole, voi hyvin olla siellä puskassakin. Helsingin Rastila on erinomainen paikka, kun haluaa olla pääkaupunkiseudulla, alueelta pääsee helposti metrolla keskustaan ja sinne on helppo tulla ja sieltä pääsee helposti niin Vuosaaren satamaan kuin motarillekin ja ylipäätään valtaväylille. Leirialueitten hintatasosta on monia mielipiteitä, me suhteutamme sitä muihin mahdollisiin majoitusmuotoihin (hotelliin lähinnä) emmekä pidä suomalaisia leirialuehintoja liian korkeina. Meillä on mukana oma liikkuva kotimme omine vuoteineen ja keittiöineen, joten 25-35 euroa yöltä leirialueella ei tunnu liialta. 


Reissussa pitää syödäkin, sehän on selvää. Me koitamme pitää kulukuria näin uuden elämänvaiheenkin vuoksi. Niinpä enimmäkseen teemme ruokaa itse, aamiaiset ja päivälliset ja jotain pientä iltapalaa. Meillä on autossa kolmipolttimoinen kaasuliesi, muttei kaasu-uunia. Uuniruokia varten on olemassa legendaarinen Lidl-uuni (tietäjät tietää), mutta sitä emme ole vielä kokeilleet oikeasti, vain sen verran, että kyllä se kuumenee. Ulkona voimme käyttää kahta erilaista grilliä ja niitä käytimme tälläkin reissulla kumpaakin. Campingaz-grillillä hoituu pienet lämmittelyt ja paistamiset, varsinainen grillaaminen kahdelle Lotus-grillillä, joka on mitä mainioin, sillä se ei tarvitse kuin muutaman pienen hiilen ja sen ulkopinta pysyy kuumentumatta, sitä voi siis pitää vaikka pöydällä, jos haluaa eikä tuhkaa tule kuin pieni kupillinen. Aamukahvit teemme mutteripannulla ja jääkaappiin mahtuu sopivasti ruokaa ja juomaa. 


Ulkoruokintoja oli vain yksi Ikean aamiainen ja lounaat Fisken på Diskenissä ja kotimatkalla Lahden Tryffdelissä. 


Kotimaassa kulkiessa ja keskellä maata asuessa on helppo tehdä ratkaisu lähteä kotiin, kun siltä tuntuu. Lämpimien päivien jälkeen tuli viileämpää ja sateisempaa. Koska mobileteddykin näytti palelevan, me lähdimme siis kotiin. Nyt auto on laitettu uuteen lähtökuntoon, pyykit on pesty ja jääkaappia täydennetty. Muutaman päivän kuluttua lähdemme uudelle reissulle, jonka pituudesta tai kohteista emme vielä tiedä. 


Yksi tämän reissun kohteista täytyy vielä nostaa esille, nimittäin Sastamalassa sijaitseva Pirunvuoren Kivilinna, joka on taitelija Emil Danielssonin ateljeemökki yli sadan vuoden takaa. Näin siitä ensimmäisen kerran kuvia Ylen Stugor-sarjassa ja kiinnostuin oitis. Myös sauvajyvänen kävi siellä perheensä kanssa edellisellä viikolla ja kertoi sen olevan käynnin väärti ja niin se olikin. Mukava, reilun kilometrin kävely pysäköintipaikalta, jopa ilman hyttysiä ja pieni opastus muhkeassa, mutta niin pienessä mökissä oli todella kiva.


Sen verran tämä koko maailmaa tärisyttänyt korona vaikuttaa minuunkin, että vedän takaisin ajatukseni elokuisesta blogaanimiitistä, vaikka niin lupasin ja vannoin. En uskalla edes arvailla millainen tämä tautitilanne on kuukauden kuluttua tai vaikkapa loppuvuodesta, kukapa sitä osaisikaan. Saa sanoa jänishousuksi. Myös ajankohdan sovittelu on tuottanut vaikeuksia, elokuulle on monilla jo useita erilaisia menoja tulevien ylioppilasjuhlien ja muutenkin juhlapatoutumien vuoksi. Ehkä vielä joskus saan aikaiseksi blogaanimiitin ja saamme vieraiksemme monta hyvää blogaaniystävää!

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Kyyhkyä pannulta

Näillä herneillä on osuutta asiaan
Saimme jokunen aika sitten Antin metsästäjäkaverilta muutaman lihapaketin, joista ehdottomasti mielenkiintoisin oli tänään pannulle päätynyt kyyhky. En muistaakseni olen koskaan ennen valmistanut kyyhkyä ja olen melko varma, etten ole syönytkään sitä aikaisemmin. 

Minulla on onni olla erittäin hyvän riistakokin ystävä, sauvajyvänen taitaa nämä hommat. Mutta nyt tein googlehaun ja mikäpä siellä olikaan ensimmäisenä kuin toisen rakkaan blogaanin, Nannan kyyhkypostaus vuodelta 2016. Sielläkin mainittiin sauvajyvänen, joten uskoin, että nyt ollaan asian äärellä. Nanna oli laittanut kyyhkyn kaveriksi risottoa ja niin tein minäkin. Risottoon tarvitaan tietysti lientä, sitähän löytyy, jopa merkittyä lientä. 



Saamassamme, erittäin asiallisessa pakkauksessa oli neljä kyyhkyn rintaa, olisikohan niitä ollut noin 120 g yhteensä, maksimissaan 150 g, en tullut punninneeksi. Viime kuukausina on ruokahalu on kateissa joko kokonaan tai ainakin minimissä, joten tämä pieni määrä riitti meille kahdelle oikein hyvin. 

Kyyhkyn rinnat pannulla

  • 4 kyyhkysen rintapalaa nahattomana ja luuttomana
  • 1 loraus oliiviöljyä
  • 1 rkl voita
  • 1 valkosipulinkynsi
  • muutama oksa timjamia
  • suolaa ja pippuria
Otin kyyhkypalat sulamaan jo eilen jääkaappiin ja kun oli aika valmistaa ruoka, avasin vakuumipakkauksen ja taputtelin ne kuiviksi paperilla. Laitoin pannun kuumenemaan ja lorautin sille oliiviöljyä ja lisäsin ison nokareen voita sekä timjamin oksat ja kevyesti litistetyn valkosipulin kynnen. Kun voin ja öljyn seoksen kuohu alkoi laskeutua, nostin kyyhkyn rinnat pannulle ja paistoin niin noin 2-3 minuuttia puoleltaan. Valelin niitä pannulla olevalla voilla ja kun paistoaikaa oli mennyt  noi 6-7 minuuttia, nostin palat peltilautaselle. Ripotin päälle suolaa ja pippuria ja peitin lautasen foliolla. Annoin lihapalojen loppukypsyä foliossa noin 8 minuuttia, sen aikaa meni risoton viimeistelemiseen.

Hernerisotto kahdelle

  • 0,5 l lintulientä
  • 100 g risottoriisiä
  • 1 uuden sadon sipuli varsineen silputtuna
  • oliiviöljyä
  • 1 dl kuivaa roseviiniä
  • noin 1 dl parmesanraastetta
  • 25 g voita
  • 1 dl tuoreita herneitä
  • (suolaa ja) pippuria (riippuen liemen suolaisuudesta, tällä kertaa lisäsuolaa ei tarvittu)
  • herneenversoja
Kuumensin ensin sulaneen lintuliemen kiehuvaksi ja otin kattilaan kauhan valmiiksi. Kuumensin paksupohjaisessa kuparikattilassa öljyä ja lisäsin sinne silputun sipulin, jota kuullottelin hetken. Kaadoin mukaan riisin ja sekoittelin, varoin polttamasta riisiä. Lisäsin mukaan viinin ja sekoitin koko ajan. Kun viini oli imeytynyt riisiin, aloin lisätä kuumaa lientä kauhallinen kerrallaan. Liemen on hyvä olla kiehuvaa, että kypsyminen jatkuu tasaisena. Kylmä tai vain vähän lämmin liemi ei toimi samalla tavalla, riisi saattaa muhjuuntua. Risoton kypsyminen ottaa noin 15-20 minuuttia tällä 100 gramman riisimäärällä. Kun riisissä oli purutuntumaa enää pikkuisen, lisäsin mukaan tuoreet herneet, parmesanin, voita ja sekoitin. 

Annoksen kokosin niin, että lusikoin risoton lautasille ja siihen päälle asettelin pitkittäin kahtia leikatut kyyhkynrinnat, annokseen tuli niin ollen neljä pientä palaa. Koristeeksi Antti haki herneenversoja ja päälle kiersin vielä pippuria ja vähän suolaa. Mielestäni onnistuin tässä hyvin, mikäpä onnistuessa, kun on hyvät neuvot <3


Jos kevät ei mennyt ihan tymässä, niin jonkunlaisen autereessa kuitenkin. Ei ole ollut oikein intoa mihinkään, aika on mennyt töissä käydessä ja uudenlaiseen koronan aikaiseen ja toivoakseni jossain määrin jo jälkeiseenkin maailmaan totuttautumisessa. Alkukesä on ollut ihan sitä samaa. Nyt on edessä vihoviimeinen työviikko ja paljolti uusi elämä alkaa, kunhan on torstai kello 16.25. Mitä CampaKeittiössä, CampaAdriassa ja Campakesässä, jopa CampaElämässä tapahtuu, sen näkee sitten.