Kivi paperi sakset

Eipä ollut tarvetta sateenvarjoille eikä pipoille tällä matkalla. Keskiviikosta kotiinlähtöön asti aurinko paistoi, mitä nyt kävi lyhyellä lepotauolla öisin. Valoisaa aikaa on jo niin paljon, ettei sen puute enää rajoita mitenkään matkalaisten suunnitelmia. Aivan vielä kevät ei ollut ryöpsähtänyt käyntiin Tallinnassa, mutta kaukana se hetki ei ollut. Eilen, lauantaina vietimme suurimman osan päivästä ulkosalla kävellen ja nenänpää sai selvästi päivetystä.

Lähdimme liikkeelle niin, että olisimme sopivasti kymmeneltä Lennusadam-museossa sen auetessa. Kävelimme rauhalliseen tahtiin ja katsastimme paikan, jonne Umami on tehnyt uuden pesänsä ainakin kesän ajaksi. Ravintola aukeaa uudessa paikassa Kalasadamassa ensi viikolla, toisessa salissa oli jo kattauksetkin valmiina, toisessa vielä tehtiin viimeistelytöitä.

Kävelimme aamuhiljaisia katuja kohti lentosatamaa ja huomioimme kuinka paljon kerroksellisuutta Tallinnan rakennuskannassa on, vierivieressä on vanhoja puutaloja eri kunnoissaan, on uusia taloja, on neuvostoaikaisia rakennuksia ja rakennusbisneksessä varmasti riittää töitä loputtomiin.

Lennusadam-museo on avattu vuonna 2012 ja me olemme käyneet siellä vain kerran aikaisemmin, ensimmäisellä Viron-matkalla campa-ajanlaskun mukaan vuonna 2014. Silloin museossa oli vetonaulana suurta suosiota nauttinut monia maita kiertänyt Titanic-näyttely. Tietysti myös vakiokohde, Lembit-sukellusvene oli näytteillä tuolloinkin. Eilen olimme ovenkahvassa kiinni tarkalleen aukeamisaikaan ja saimme vierailla paikassa melkein omassa seurassamme, montaa muuta museovierasta ei ehtinyt tulla käyntimme aikana. Sukellusveneen sisälläkään ei ollut ketään muita.

Kävimme katsomassa myös vaihtuvan näyttelyn Sex and the Sea. Sama näyttely oli Suomen Merimuseossa Kotkassa ennen tätä Tallinnan pysäkkiään. Näyttely kertoo runollisella tavalla merenkulun historiaa yksityisillä, ihmisenkokoisilla tasoilla karuja puolia unohtamatta. Ilmeisesti Virossa näyttelyn alaikäraja on asetettu kahteentoista vuoteen, kun Suomessa sitä ei suositeltu alle 15-vuotiaille.

Lipunhinta oli korkeahko, 15 €, siihen sai pienen alennuksen Siljan kanta-asiakaskortilla. Samalla lipulla pääsi katsomaan laiturissa olevaa museolaivaa, Suur Tölliä, joka on upeasti entisöity jäänmurtaja. Sielläkin kiertelimme hyvän tovin kahdestaan, vain pari henkilökuntaan kuulunutta oli toimissaan. Laivalla on mielenkiintoinen historia ja kaikki oli helposti luettavissa englanniksi viron ja venäjän lisäksi. Niin myös varsinaisen museon puolella.

Seuraavaksi kävelimme Telliskiven alueelle, jossa emme ole aikaisemmin tulleet käyneeksi, vaikka siitä olemme kuulleetkin monet kerrat. Rosoisella entisellä teollisuusalueella tuntuu olevan elämää vaikka kuinka paljon, on ravintoloita, taidegallerioita, pieniä kauppoja, kahviloita ja baareja. Katsoimme valmiiksi missä sijaitsee päivällispaikkamme ja minne se Fotografiska oikein tuleekaan. Samalla huomioimme missä pitää majaa uudehko ginitislaamo Junimperium, jonka baarissa tahdoimme myös piipahtaa, kunhan se illalla aukeaisi.

Pienen iltapäivän lepotauon jälkeen jalat kulkivat taas iloisesti kevyemmissä kengissä ja alle puolessa tunnissa olimme taas Telliskivessä. Meillä oli päivällisvaraus jo aikaisin, kello 17. Se ei ollut lainkaan liioittelua, Kivi Paber Käärid-ravintolassa oli päällä täysi vilske, kun menimme paikalle. Moni istui lasillisella, mutta ruokaakin kulkeutui moniin pöytiin, joten mitenkään väärään aikaan emme olleet ateriaa vailla. Olin lukenut, että ravintola on kokonaan gluteeniton, mikä on hyvä uutinen niille, joille gluteeni ei passaa.

Olimme melko nälkäisiä, joten tilasimme heti alkuruoan ja pääruoan, jälkiruoan jätimme vielä myöhemmin päätettäväksi. Alussa kävi pieni kömmähdys, Antti sai väärän alkuruoan, mutta asia korjattiin noin kymmenessä minuutissa. Onneksi minunkin alkuruokani oli kylmä annos, joten odotin sen aikaa, että Anttikin sai oikean annoksensa. Hän söi muhkean tartarin ja minä vodka-punajuurigraavatun lohen. Kumpikin annos oli todella hyvä.

Olisimmepa vain tienneet, miten suuret alkuruoka-annokset olivat, olisimme saattaneet jättää pääruoan väliin ja siirtyä suoraan jälkkäreihin. Pääruokina meillä oli pastaa ja risottoa. Antin pastassa oli kanaa, sieniä ja kurpitsaa, minun risotossani lohta ja katkarapuja. Olipa risottoni erinomainen, rakenne juuri oikeanlainen ja annos kookas. Onneksi Antti auttoi sen kanssa hieman. Hänen pastansakin oli hyvää, mutta risotto oli kyllä kokonaisuuden paras annos. Emme jaksaneet enää jälkiruokaa. Annosten hinnat vaihtelivat kympin molemmin puolin ja viinin kanssa koko ateria maksoi 61 euroa. Välillä ravintolassa oli aivan täyttä, sitten taas pöydät tyhjenivät nopeaan tahtiin. Taustalla soi musiikki aika kovalla, myöhemmin hieman rauhallisemmin.

Kyseessä ei ollut mikään valkoisten liinojen paikka, se oli rosoinen entiseen teollisuusrakennukseen kyhätty mesta, jonka viehätys ei ollut kauniissa kattauksissa, vaan rennossa tunnelmassa. Ravintolassa on myös livemusiikkia tarjolla toisinaan, näin ymmärsin seinillä olevista mainoksista. Kivi Paber Käärid sijaitsee muuten sitten aivan vierekkäin kesäkuussa avattavan Forografiskan kanssa, uusi valokuvamuseo on vielä rakennustyömaana muovien alla, mutta tuttu logo on jo nähtävillä. Sinne pitää päästä heti tulevana kesänä.

Vatsat gluteenittomasta ruoasta täynnä kävelimme pienen matkan Junimperiumiin. Se on uusi paikka ja sijaitsee sekin vanhan teollisuuskiinteistön kulmassa, sitä en tiedä kuinka pitkälle tuon suurimmaksi osaksi rähjäisen tiilirakennuksen sisälle ginitislaamo ylettyy. Julkisivu on maalattu vastikään ja ovesta astutaan pieneen viihtyisän näköiseen baariin. Me osuimme paikalle sopivasti kahden suuren seureen välissä, ensimmäinen teki juuri lähtöään ja toinen tuli pian meidän jälkeemme. Saimme istuinpaikoiksi mukavat upottavat nojatuolit, joista oli hyvä näköala tiskin taakse. Oli  ilo katsella miten kaksi miestä teki töitä saumattomasti baarissa tehden drinkkejä rivakkaan tahtiin. Minuutinkin tauko tiskillä käytettiin lasien tiskaamiseen ja välineiden palauttamiseen takaisin paikoilleen.

Maistoimme kahta talon giniä, jaoimme lasilliset. Välillä joku henkilökunnasta piipahti tuotantolaitoksen puolella, joten saimme pienet kurkkaukset oven avautuessa sinnekin puolelle. Yleisövierailunkin voi varata, mutta niitä tehdään vähintään neljän hengen seurueille. Kierroksen voi varata paikan nettisivulta.

Tänään ehdimme vielä käydä ostamassa vähän ruokaa ja sitten laiva jo lähtikin kotimaata kohti. Tämä mukava minilomanen mahtavine säineen jää mieleen etenkin siitä, että kävellen näkee niin paljon enemmän ja että Tallinna ei ole vieläkään millään muotoa taputeltu.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan välilehdille Poissa kotoa ja Valmiissa pöydissä. 

Askelmittari hulluksi

Eilen emme tuhlanneet aikaa autoiluun, vaan vietimme suuren osan päivästä jalkojemme päällä, nauttien kauniista kevätsäästä, Tallinnan kaduista, puistoista, merenrannasta ja museostakin. Iltasella vielä kävelimme ravintolaan niin, että päivän päätteeksi viitteellinen matkamittari rannekkeessani näytti 17 kilometriä. Ei ollut sanottavia nukahtamisvaikeuksia.

Päivä alkoi mukavalla kotiaamiaisella ja kevyellä reitin suunnittelulla. Jälkimmäinen piti sisällään ajatuksen kuljeskella niin kauan kuin jaksamme ja suuntana Pirita. Olimme kävelleet noin puoli korttelia asunnoltamme, kun poikkesimme reitiltä ensimmäisen kerran ja sellaista se sitten oli koko päivä. Seinämaalaus kiinnitti huomiomme ja ylitimme kadun sen tähden ottaaksemme kuvan. Lähellä oleva pieni kirkko on jäänyt aikalailla Frankfurtin mieleen tuovien rakennusten puristukseen.

Olimmekin jo melko lähellä Stokkaa, jonne emme menneet, vaan sitä vastapäätä olevaan Chez Mariuksen Tallinnan liikkeeseen. Minä en ollut aikaisemmin vielä käynyt siellä ja mielessäni oli pari keittiövälinettä, joita saattaisin tarvita. Emme kuitenkaan ottaneet kantaaksemme mitään niin päivän alussa, joten siellä pitänee poiketa uudelleen myöhemmin. Liike sijaitsee mahtailevassa talossa, jonka tornin huipussa on yhä neuvostotähti. 

Illan ravintola oli jo valittu ja pöytä varattu, joten kävelimme seuraavaksi sen kautta, etukäteispaikannus on usein käytetty tapamme. Mennessämme katselimme eri-ikäisiä ja -kuntoisia taloja, todella monissa on kansallisen monumentin merkki. Monissa seinissä on myös kylttejä siitä, kuka paikallinen merkkihenkilö on talossa asunut tai kenelle se on kuulunut. 

Kävelimme melkoisen satunnaiseen tyyliin ajalehtien kuitenkin kohti Kadriorgin puistoa. Halusimme ottaa sentään yhden kartanopisteen sillekin päivälle, sillä Kadriorgin palatsi on listattuna kartanokirjassamme. Sen edustalta on taidettu kaataa muutama puu, sillä kuvan sommittelu oli helpompaa. Kiersimme palatsin takapuolen puiston kautta, siellä vielä kevät uinui suojapeitteiden alla. 

Nousimme mäkeä ylös presidentinlinnan pihalle ja koska siellä näytti muitakin ihmisiä kävelevän kasuaalisti, mekin teimme niin ja suuntasimme äärettömältä näyttävään puistoon, joka aukeni moneen suuntaan linnan viereltä. Presidentin residenssistä emme näköjään ottaneetkaan varsinaisesti kuvaa, vain noista yläfemman heittävistä leijonista sivuportissa.

Suuri puistoalue tuntuu jatkuvan ja jatkuvan merenrannan tien ja harjumuodostelman välissä vaikka kuinka laajalti. Kävelimme puiston halki välillä hiekkaisia polkuja, välillä pururatamaista osuutta ja toisinaan päällystettyjä kujia. Moni vastaantulija näytti olevan isovanhempi lapsenlasta rattaissa työnnellen, niin isoisiä kuin -äitejäkin näkyi paljon. Tai sitten kulkijoilla oli mukanaan koira, joita näyttäisi olevan kahta laatua, tolkuttoman suuria tai aivan minimaalisen pieniä. Ei pystykorvia lainkaan. Puistoalueen päässä oli kaunis  japanilainen puisto. Kasveja liialta auringonpaisteelta suojaamassa oli kätevät varjostimet. 

Lampialueen reunalta alkoivat remontista kielivät aitaukset, joten jouduimme kiertämään aika paljon päästäksemme rantatielle suunnitelmamme mukaisesti. Kun maaliskuussa ajoimme Piritan tietä, siellä saattoi aavistella jonkun suuremmankin remontin olevan tulossa ja nyt se olikin täydessä vauhdissa.

Nelikaistaisen tien remontti alkaa olla ilmeisesti melko valmis, uusia liikennevaloja on tullut rantatielle ja kevyenliikenteenväylät tien rannan puolella ovat vielä kesken monin paikoin, samoin puistoalueen uusiminen. Narvantien risteys vaatii vielä paljon työtä, joten ei kannata autoilla ruuhka-aikaan Keskustasta Piritan Selveriin. Emme olleet aikaisemmin huomanneet, että suosikkiravintolamme Tuljak mainostaa nyt itseään suurella kyltillä tien varressa, se on luultavasti tullut sitten viime käyntimme. Minä sain idean käydä Tuljakissa lounaalla, mutta se oli mahdotonta, sillä ravintola oli varattu koko päivän vieressä olevan messualueen vieraiden käyttöön. Olisin mielelläni syönyt Tuljakin tartarin, mutta nyt se ei onnistunut. 

Kävelimme sitten vielä vähän matkaa rantatien upouutta kevyenliikenteenväylää ja tulimme Maarjamäe Lossin kohdalle. Olemme huomioineet sen aikaisemmin vain sen verran, että tiesimme siellä olevan jonkun museon ja että rakennus itsessään on myös kartanokirjassamme listattu kartano. Antti on kerran käynyt se pihassa, mutta nyt nousimme molemmat sen portaat pihalle. 

Portinpielen lasinen lipunmyyntikoppi ei vielä ollut auki tähän aikaan vuodesta, piha-alueella saattoi kuljeskella maksutta. Antti oli lukenut jostain, että alueella on osio, jonne on kerätty neuvostoaikaisia patsaita. Menneisyyttähän ei pidäkään kokonaan kumittaa pois, ikäviltäkään osin, mutta sen voi siivota takapihalle. Näimme päärakennusta kiertäessämme jo ensimmäisen kivisen takinliepeen, josta saattoi päätellä, että olemme oikeassa paikassa. Patsaita oli kerätty kehämuotoon rakennuksen taakse ja siellä oli niin tuntemattoman sotilaan patsasta, muutama Lenin, Isä Aurinkoinen kuin muitakin menneiden vuosikymmenten sankareita, joista osa lienee menettänyt arvostuksensa, joku ehkä saanut sen takaisinkin. Se kivitakkinen sotasankari oli menettänyt päänsä ja betoniselta sotilaalta puuttui käsi. 

Koska emme päässeet Tuljakiin, päätimme käydä katsomassa linnan ravintolan antia. Siellä olikin lounas sopivasti tarjolla, söimme hyvät ahvenannokset viihtyisässä salissa. Päivän lounaalla oli hintaa 5,5 euroa annokselta, keitto olisi ollut hieman edullisempikin. 

Olimme viittä vaille lähteä jo pois paikasta, kun sentään älysimme, että voisimmehan me sen museonkin katsastaa. Maarjamäe Lossin alueella on itseasiassa useampi museo, joista päärakennuksessa sijaitsee Viron historiallinen museo (mikäli paikan nimen oikein ymmärsin). Ulkona ruosteenvärisissä hallirakennuksissa on elokuvamuseo ja käsittääkseni tallirakennuksessa on konservointitiloja. 

Yhteislippu maksoi 15 euroa, me otimme kuitenkin vain päärakennuksen käsittävän museolipun 8 euron hintaan. Aluksi näimme hienon historiaesityksen kartanosta suuressa salissa, se oli jänskästi toteutettu molempien seinien yläosassa piirroksina ja ääniselostuksena ja esityksen lopussa siihen jäi nähtäväksi neuvostoaikaan maalautettu muraali, joka ei ollut niinkään taiteilijan toivetyö, mutta maalattava oli. 

Sitten kiipesimme talon yläkerroksiin näyttelyihin, joihin upposimme reilusti yli tunniksi ja olimme suorastaan häpeissämme siitä, että olimme lähellä jättää upean museon käymättä. Juuri tällaisia asioita olemme halunneetkin tietää Viron historiasta. 

Lopuksi kiipesimme tornin huipulle, sieltä oli upeat maisemat. 

Museokävelyn alkaessa väsyttää jalkoja lähdimme paluumatkalle merenrannan kävelyväylää. Aurinko paistoi mukavasti naamaan ja mereltä kävi sopiva tuulenvire. Kun tulimme lähemmäs Narvantien risteystä, meidän täytyi vaihtaa puolta ja lähteä remontin aikaiselle kiertotielle kohti Kadriorgin puistoa. Luulenpa, että työt tulevat valmiiksi tänä vuonna, sen verran ahkeraa työskentelyä näkyi. 

Kävelimme takaisin majoitukseemme iltapäivän kääntyessä lopuilleen. Kävimme hieman lepäämässä asunnollamme ennen kuin lähdimme pienelle lisäkävelylle vanhaankaupunkiin. Emme varsinaisesti menneet minkään erityisen perässä, kunhan tallustelimme sinne tänne. Kävimme kahvilla Virukeskuksessa ja kirjakaupassa, sieltä löytyikin hieno kirja kartanoiden puistoista. Saimme kuulla, että toisen ostoskeskuksen liikkeessä olisi kirjasarjan toinenkin osa saatavana ja varasimme sen sinne täksi päiväksi. 

Päivällistä menimme syömään Restoran Radioon. En ole ihan varma mistä olen siitä kuullut alunperin, luulen, että Hennan vinkistä. Hän on siellä jo syönyt, muttei ole vielä ehtinyt kirjoittaa paikasta. Olen siinä käsityksessä, että ravintola on aika uusi. Saavuimme melkoisen täsmällisesti paikalle puoli kahdeksalta ja viihtyisässä ravintolasalissa oli muutamia muita seurueita jo. Salista näki hyvin  keittiöön ja me saimme juuri mieluisan pöydän ikkunan äärestä, joten valoakin riitti aterian alussa oikein hyvin. 

Listaa vilkaisimme hyvin lyhyesti, sillä tartuimme heti sen ensimmäiseen riviin, jolla luki keittiömestarin yllätysmenu. Kysyimme kuinka monta ruokalajia siihen kuuluu ja tarjoilija sanoi, että ei sitä vielä tiedä, riippuu siitä kuinka paljon jaksamme syödä! Mutta noin viisi ruokalajia yleensä. Ai, että tykkäsimme tällaisesta lähestymistavasta. Meiltä kysyttiin onko jotain mitä emme syö tai voi syödä ja koska niin ei ole, keittiö sai vapaat kädet suhteemme. Pyysimme tarjoilijaa sovittamaan meille viinit annoksiin. Meille tuotiin leipää ja lautaset, ensimmäiset viinit ja siitä se sitten lähti. 

Annokset olivat jaettavia, eivätkä kovin suuria. Mutta juuri sopivia. Ensimmäinen annos oli uskomattoman raikas ja iloinen, siinä oli kalmaria, pikkuruisia mustekaloja, katkarapuja ja ronskisti valkosipulia yrteillä viherretyssä oliiviöljyssä. Annos hävisi lautaselta niin nopeasti, että tarjoilijakin taisi hämmästyä. 

Sitten tapahtui jotain, mitä en ole koskaan ravintolassa kokenut. Pöydästä vietiin pois lautanen, jolla annos oli tuotu pöytään. Ne lautaset, joilta olimme syöneet, jätettiin pöytään. Säästimme siis tiskissä, eikä meillä ollut mitään sitä vastaan! Toinen ruokalaji meni aivan mainiosti samoilta lautasilta, siinä oli kaksi messevää pallukkaa, jotka eivät kuitekaan olleet bull balls, vaan friteerattua kukkakaalia. Me emme kumpikaan ole kukkakaalin ystäviä ja kukkakaaligratiini on käänteissuosikkimme. Mutta nyt oli niin hyvää kukkakaalia, että oksat pois! Ja kastike oli aivan ihanaa. Saimme sitä varten ylimääräisen lusikan, että saimme kukkakaalipallit kasteloitua. Olipa hyvää ja hauskaa. 

Kukkakaalin jälkeen lautaset vaihdettiin ja kolmantena annoksena söimme kepeää ja raikasta omena-sellerisalaattia, jossa oli lampaansydänsattumia ja retiisiä. Pidimme tästäkin annoksesta kovasti. Annokset olivat tulleet aika rivakkaa vauhtia pöytään, mutta tässä kohtaa meiltä kysyttiin tahtoisimmeko pienen paussin ennen pääruokaa. Se kelpasi hyvin. 

Pääruokana oli muhkea viipale picanhaa juustoisessa kastikkeessa paahdettujen perunoiden kanssa. Sillekin annokselle saimme puhtaat lautaset ja kunnon pihviveitsen. Pakko sanoa, että tämä annos oli kahdellekin vähän liian suuri ja kuten niin usein käy, pääruoka ei aivan yllä alkuruokien tasolle, kun satumme pitämään kaikenlaisista hauskoista ruokalajeista. Silloin paistettu liha ei vaan jaksa nousta paremmaksi, vaikka erinomaisesti olisikin valmistettu. 

Tarjoilija kysyi, miltä vatsoissamme tuntui, olisimmeko valmiit jälkiruokaan, vai vieläkö menisi jotain muuta sitä ennen. Oli pakko sanoa, että kyllä olisi jo jälkiruoan paikka. Se ei ollut jaettava annos, vaan kummallekin oma sievä lautasellisensa. Siinä oli vaahdotettua vuohenjuustoa, raikasta sorbettia ja raparperia rapeiden murusten kanssa. Minä en ole suurin vuohenjuustofani ja se oli minulle hieman liikaa, mutta pieninä lusikallisina ja sorbetin ja raparperin kanssa se meni, Antti piti enemmän. Lopuksi otimme vielä espressot ja laskun. Koko ateria maksoi 124 euroa, josta juomien osuus oli pikkuisen enemmän kuin ruoan. 

Tarjoilu oli todella mukavaa, se on sanottava senkin uhalla, että toistan itseäni tylsästi. Niin vain on virolaisissa ravintoloissa. Niissä vain on niin hyvä palvelu. Tarjoilija kysyi, miten olimme tulleet löytäneeksi paikan, sillä sehän ei sijaitse aivan keskustassa. Hän esitteli meille ravintolan etuosassa olevan baarin ja viinimyymälän ja toivotti meidät toistekin tervetulleiksi. Restoran Radio siirtyi kerrasta osastoon ilman muuta uudelleen. 

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan välilehdille Poissa kotoa ja Valmiissa pöydissä. Myöhemmin paremmalla ajalla lisään tähän postaukseen päivän kahdesta kartanosta sen osuuden, jossa kaivelen niiden menneisyyttä ja sen jälkeen lisään ne myös Mõishulluutta-välilehdelle. Tänään saatamme sittenkin lähteä hieman kartanojahtiin, sillä emme vain voi itsellemme mitään. EDIT: teinkin huhtikuun reissun kartanoista oman postauksensa, jonka voi lukea tästä.