Pilvipoutaa Viljandimaalla

Pärnusta Pärnuun-päivä jäi edellisessä matkapostauksessa vaiheeseen, jossa olimme katsoneet puolet päivän kohteista. Tuo oli pilvinen päivä, emmekä niin ollen saaneet sinistä taivasta kohteittemme ylle. Nyt jatkan päivän ruotimista. 

Olustvere (Ollustfer) on jo Viljandimaata ja erittäin suuren näköinen paikka. Sen omistajasuvuksi kerrotaan von Fersenit. Viimeinen omistaja ennen maareformia oli nimeltään Nikolai von Fersen.

Päärakennus on valmistunut vuonna 1905 ja on ollut silloin todella moderni, on ollut sähköt, vedet ja puhelinkin. Rakennuksen sanotaan muistuttavan englantilaisia kartanoita. Olustveressä toimi pitkään koulu, mutta nykyään se on juhla- ja kokouspaikka. Venue sanoisi amerikkalainen. 

Jaska (Jaskamois) oli seuraavan kohteen nimi, se ei ollut lainkaan niin posh kuin Olustevere. Siitä ei kovin paljon löytynyt tietoa, vain että sekin kuului von Fersenin perheelle. Sielläkin on tehty kartanokatselmus 1970-luvun lopulla. Monessa kartanokatselmuksessa olen törmännyt kuvien yhteydessä nimeen V. Ranniku ja hänet jäljitin Veljo Ranniku-nimiseksi henkilöksi, jolla oli pitkä ura virolaisen luonnonsuojelun parissa. Hän teki näitä kartanokartoituksia nimenomaan neuvostovuosina 1970-luvulla. Hän kuoli vuonna 2012 ja on haudattu Tallinnan metsähautausmaalle, jossa kävimme tämän matkan viimeisenä aamuna. 

Välgita (Welketa) oli seuraava kohteemme. Se oli helppo katsoa kohdalle pysähtyen, hankikin kantoi mukavasti, mutta emme menneet kovin lähelle. Hienosti harmaantunut rakennus. Vuoden 2000 kuvassa kartanolla on tiilenvärinen peltikatto, joka nyt on poissa ja talolla on vanhanaikainen pärekatto. Ymmärtääkseni kartano on ollut vuodesta 2004 suomalaisessa yksityisomistuksessa, oven lukko on ainakin aivan kiiltävä ja muutenkin paikka näytti siltä, ettei se ole hylätty. Ovenkarmien hienot yksityiskohdat ovat kadonneet. Ikkunoissa ne sen sijaan ovat yhä jäljellä tai ovat korjattu entiseen muotoon. Välgitassakin on inventoitu neuvostoaikaan 1980-luvulla. Ilmeisesti Hans Mitt-niminen henkilö oli jossain vaiheessa 1900-luvun alussa vuokralaisena Välgitassa. 

Sürgavere (Surgefer) ei ollut kauneimmasta päästä kartanoita, mutta syy siihen on muuntorakentaminen koulutarpeisiin juuri ennen toista maailmansotaa. Siellä toimii koulu edelleen. 1970-luvun lopulla siellä kartanokartoitettiin, aiemmin mainittu Veljo Ranniku oli kuvan ottajana, mahdollisesti koko raportin kirjoittajana. Oscar von Wahl oli kartanon viimeinen omistaja ennen vuotta 1919, tosin hän itse kuoli jo vuonna 1915. 

Henry Reissar-niminen sotilas sai kartanon haltuunsa (oli vuokralla?) joksikin aikaa, mutta hänelle kävi jonkunlainen kämmäys eikä hän täyttänyt vaatimuksia, joita sotaministeriö oli hänelle asettanut ja hän muutti Yhdysvaltoihin. Hän kuoli siellä vuonna 1939.

Pärsti (Neu-Perst) oli vuorossa seuraavana. Tämä rakennus on ns. eklektinen (sitä-sun-tätä) arkkitehtuuriltaan ja se toimii nykyään päiväkotina oltuaan ensin vuosikymmeniä kouluna. Kartanon omisti ennen maareformia Clapier de Colonguen suku.

Karula (Karolen) oli jälleen sellainen paikka, missä emme paikalle mennessämme oikein tienneet mitä etsiä ja mitä löytää. Kartanon maat ja puistoalueet kyllä löytyivät, mutta varsinainen kartano on tuhoutunut jo vuonna 1919. Kartano on ollut näin hieno rakennus.

Nyt siellä on jäljellä jotain muita kartanoon liittyneitä rakennuksia, esimerkiksi tällainen. 

Viimeiseksi  omistajaksi mainitaan von Groten suku, löysin heistä tietoa jonkun verran. Viimeinen kartanonherra oli nimeltään Heinrich Alfred Friedrich Alexander Maria von Grote ja hän eli elämänsä lopun Saksassa ja kuoli siellä vuonna 1946. Hänen rouvansa Natalie eli vuoteen 1919, hän kuoli Berliinissä.

Tässä vaiheessa päivää olimmekin jo melko lähellä Viljandia ja oli aika katsoa muutamia kirkkoja ja vesitorneja. 

Kirkoista ensimmäinen oli tämä Viljandin Pyhän Paavalin kirkko. Se on niin suuri, ettei sitä meinannut saada yhteen kuvaan mahtumaan. Tuossa kohtaa alkoi pilvikin jo ohentua, melkein aurinko paistoi.

Toisena katsoimme Johanneksen kirkon (Jaani kodugus). 

Ja kolmanneksi pienen ortodoksikirkon. 

Vesitorneista ensimmäinen tuli näkyviin ihan etsimättä. 

Toinen vesitorni sijaitsee vanhassa tulitikkutehtaassa (tikuvabrik). 

Siinä ihan vieressä olisi ollut kolmaskin vesitorni, mutta pää ei kääntynyt tarpeeksi sillä kohtaa. Viljandin vanhan vesitornin olemme nähneet ja kuvanneet jo vuonna 2018 ennen kuin katsoimme vesitorneja. 

Viljandissa tuli vilkaistua myös yksi kartano (Fellin) uudelleen, sillä se on sitten viime käynnin 2018 saanut paljon uutta pintaa ja siellä on nyt monenlaista toimintaa, kahvilaa, ravintolaa, majoitustakin. Hienot sivutkin on. 

Vuonna 2018 se näytti vielä tältä. Silloin se näytti melkoisen tyhjillään olevalta, mutta onhan siitä jo monta vuottakin. 

Tästä lähti paluumatka kohti Pärnua, eteläisempää reittiä ja jäljellä oli vielä kaksi  kartanoa ja kolme kirkkoa. 

Pinska (Lapinsky) tuli ensimmäisenä reitillemme, sitä varten piti poiketa vain lyhyt matka päätieltä. Pinskasta en löytänyt mitään varmaa tietoa, vaikka kuinka kaivelin. 

Puiatu (Pujat/Pojat)) oli päivän viimeinen kartano ja sen kohdalla kerrotaan, että tuo ylläoleva Pinska oli Puiatun apukartano. Kartano kuului von Krüdenerin perheelle ainakin osaksi aina vuoteen 1939, jolloin saksalaisperäinen väestö siirtyi Saksaan. Perheen poika Rolf kuoli vasta vuonna 2012. Rakennuksessa on toiminut lastenkoti ja jonkunlainen oppilaitos. 

Kōpun Pyhän Pietarin kirkko oli tällainen ja nyt saattoi jo sanoa auringonkin paistavan. 

Saardessa (Kilinge-Nōmme) sitten olikin taas pilvistä. 

Tahkurannan orotodoksikirkko oli päivän viimeinen kohde. 

Liitän tämänkin postauksen CampaSimpukan ylälaidan Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki katsomamme kartanot luetteloksi ja linkeiksi niistä kertoviin postauksiin.

Jos linnanneito olla voisin – lattioiden narinaa ja luksusaamiaista

Mikäli joku on jaksanut lukea eilisen pitkän postauksen viidennen kartanokierroksemme avauspäivästä, hänelle kuuluu kyllä erityismaininta kestävyydestä. Palkinnoksi siitä laitan väliin yhden majoitusvinkin, johon kuuluu ylisanoja aamiaisesta ja bonuksena kehaisu päivällisestä tutussa ravintolassa. Lupaan, ettei tämän postauksen lukemiseen mene kuin muutama minuutti ja sitten lukija on vapaa taas tekemään jotain muuta tähdellistä. 

Olemme olleet viime vuosina kolme kertaa Pärnussa ja olemme majoittuneet joka kerta Rannahotelliin. Se on niin tyylikäs ja sopivalla tapaa suuri, ettei siellä joudu liian henkilökohtaisen paapomisen kohteeksi. Sen aamiainen on hyvä, ei käy kiistäminen. Aikaisemmin saatoin käyttää sanaa loistava, mutta nyt se on varattu toisaalle. 

Tämän vuoden Viron talvimatkalla olimme radikaaleja. Emme päivällispaikan suhteen, mutta majoituspaikan kyllä. Vaikka Rannahotell tarjosi taas sesongin ulkopuolista edullista hintaa (lähestyi jopa sähköisellä joulukortilla, kui hienoo se on?) olimme uskottomia ja varasimme huoneen paikasta jolla on niin pitkä nimi, että se pitää joka kerta tarkistaa. Kaikessa komeudessaan se on Luxury Art Nouveau Villa Ammende. Jatkossa tuttavallisesti Ammende. Kävelimme paikan ohi ensimmäisellä Pärnun vierailulla syyskuussa 2016 ja pistimme sen merkille, mutta luulin tuolloin sen olevan vain ravintola, eikä myös hotelli. Ammenden historiasta voi lukea täältä.

Kurvasimme pitkän kartanopäivän päätteeksi Ammenden pihaan ja astuimme sisään komeaan taloon. Respa oli avarassa aulassa ja meidät otettiin vastaan ylen ystävällisesti, muttei makeasti. Siitä pidän nyky-Virossa. Ei turisteja tarvitse mielistellä, eikä pidä. 

Antti oli tehnyt varauksen, joten en tiennyt millaisen huoneen hän oli meille ottanut. Ei tainnut tietää kovin tarkkaan itsekään. Se ei ollut mikään tämän linkin takana olevissa kuvissa, mutta Deluxe Rooms-kategoriaan se hintansa puolesta kuului. Katto oli vino ja ikkuna pieni. Ikkuna oli itseasiassa niin pieni ja niin korkealla, etten ylettänyt katsomaan ulos lainkaan, mutta Antti sanoi ikkunan avautuvan sisäpihalle roskisten suuntaan. Mikä minä olisin vastaan väittämään? Huone oli hauska, kun vain muisti varoa lyömästä päätään eri suuntiin vinoon kattoon.  Kylpyhuone tilava, pyyhkeet ja aamutakit ylellisiä, samoin vuodevaatteet. Lattiat narisivat kuten asiaan kuuluu. Yhtään kuvaa huoneesta ei ole, mutta auloista ja muualta on. Ja postilaatikosta.

Vaikka Ammenden ravintola on Pärnun mittakaavassa arvostettu ja ilmeisen hyvä, emme syöneet siellä päivällistä vaan menimme vuoden takaa tuttuun Lime Loungeen. Olin varannut pöydän kuudeksi, mutta olimme nälkäisiä jo aikaisemmin ja koska halusimme muutenkin kävellä hieman iltaisia Pärnun katuja, poikkesimme kysymään, saisimmeko jo tulla syömään. Pienessä paikassa oli tilaa ja nimelläni varustettu pöytä oli jo valmiina, joten pääsimme aloittamaan ruokailun etuajassa. Viime talvena asiakkaita ei sattunut kanssamme yhtä aikaa kuin yhteen pöytään, tällä kertaa oli vilkkaampaa. 

Söimme talvisen kolmen ruokalajin menun, jonka alkuun tilasimme lämpimän omenaisen juoman. Se lämmitti mukavasti. Alkuruokana meillä oli ankeriasta  (en nyt ole satavarma kääntyykö eel ankerias vai nahkiainen, vai ovatko ne vähän sama asiakin...) ja punajuurta. Annos oli vähintäänkin erikoinen ja saatoin kyllä sanoa, että pidin siitä, vaikkei tämä elukkalaji ole aikaisemmin tainnut lautaselleni jänishousuisuuttani joutuakaan. Pääruokana oli lampaan niskaa, hyvä, murea ja sopivan kokoinen annos. Jälkiruokana oli aivan ihastuttavaa taatelikakkua, josta utelin valmistustekniikkaa. En paljasta sitä vielä, sillä haluan ensin itse kokeilla osaisinko tehdä samoin. Lime Lounge oli toisella kertaa vieläkin kivempi paikka. Sitä voi Pärnussa ruokaa etsiville kyllä lämpimästi suositella. En nyt muista tarkkaan mitä tämä ateria maksoi, mukana oli viinipullo. Hinta jäi reilusti alle satasen, mihin olemme Tallinnan ulkopuolella jo tottuneetkin. 

Uni maistui Ammenden ullakolla oikein hyvin, siellä ei edes kummitellut. Aamulla jatkoimme kartanokierrosta, mutta sitä ennen söimme varmaankin parhaan koskaan saamamme hotelliaamiaisen. Meiltä kysyttiin jo illalla summittaista aikaa, jolloin haluaisimme syödä kello seitsemän ja kymmenen välillä ja arvelimme olevamme halukkaat syömään kahdeksalta. Siihen aikaan alakerran aamiaissalissa ei ollut muita asiakkaita, mutta pihan muutamasta autosta päättelimme, ettemme olisi ainoita asiakkaita. 

Meitä neuvottiin ottamaan mehut ja leivät tarjoilupöydältä ja luvattiin tuoda valmiiksi asetellut muut härpäkkeet pöytään. Myös kahvimieltymykset otettiin vastaan ja tuotiin ruokalista lämpimistä annoksista. Sali oli oikein kaunis, samoin kattaus ja muutenkin olin ihan että aww. 

Hetkisen kuluttua meille tuotiin oma aamiaistornimme, jossa oli leikkeleitä, juustoja, pikkumakeita ja hedelmiä. Niin sievästi laitettuna että. Myös kahvit tulivat pian pöytään ja muutamien minuuttien kuluttua lämpimät annoksemme. 

Minä otin briossin uppomunalla ja pekonilla, Antti perunaröstin lohella. Aivan fine dining-annokset aamutuimaan! Palvelu oli eleetöntä ja ystävällistä, ei tullut pokkuroitua oloa, vaikka huolenpito oli persoonakohtaista. Katsoin hotellin sivuilta, että aamiainen sisäänkävelijälle maksaa 25 euroa, kerrankin olen valmis sanomaan, että on sopiva hinta! 

Tämän hienostuneen aamiaisen jälkeen jatkoimme kohti Tarttoa, mutta arvannette, ettemme mitenkään suorinta tietä. Päivä oli kartanoiden täyteinen, mutta pidän lupaukseni, enkä mene siihen aiheeseen tässä postauksessa. Mutta seuraavissa kyllä, erittäin paljon. 

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuina. 

Hotellin ravintolassa

Emme kovin usein syö hotellien ravintoloissa, emmekä varsinkaan niiden hotellien, joissa majoitumme. Elokuisen Viron matkan Pärnun iltana kuitenkin söimme hotellin ravintolassa, olimme oikein varanneet pöydänkin jo etukäteen, emme mitenkään ajautuneet sinne. Olimme kolmatta kertaa Rannahotellissa yötä ja aikaisemmilla kerroilla olimme jo ehtineet varata pöydän jostain toisaalta, mutta ajatelleet, että ensi kerralla sitten syömme Rannahotellissa. 

Saavuimme täyteläisen kartanopäivän päätteeksi Pärnuun ja vaikka huoneemme oli hintaansa nähden vähän vaatimaton (ei ollutkaan parveketta, jonka oli kuvitellut kuuluvan lisämaksulliseen merinäköalaan, kuten edelliskerralla), menimme kuitenkin varsin toiveikkaina päivälliselle hotellin alakerran ravintolaan. Oli hyvin  kuuma kesäilta ja istuimme suurten avointen ovien äärelle sisätiloihin, sillä ulkona näytti pöydissä pyörivän monenlaista pörriäistä enemmän kuin on kivaa. Oli niitä kärpäsiä sisälläkin, mutta ei sille varmaan mitään voi tuollaisella säällä. Aloitimme päivällisen jo melko varhain, kuudelta eikä ravintolassa ollut silloin vielä paljon asiakkaita. Ei tosin aivan autiota, vaikka kuvassa näyttääkin siltä. 

Valitsimme ateriaksemme viiden ruokalajin maistelumenun ja pyysimme tarjoilijaa sovittamaan niille juomat. Ateriasta on jo melkein kuukausi ja ennen kuin valitsin kuvia tähän postaukseen, en muistanut illan annoksista juuri mitään, mutta kyllä ne palasivat mieleen aika mukavasti kuvien myötä. 

Heti alkuun meille tuotiin maustettuja voita ja talon omia muffinimaisia leipiä. 

Sitten saimme keittiön tervehdyksen, josta en kyllä millään muista mitä se oli, jotain prässättyä lihaa ja tuo hauska läpinäkyvä siemennäkkäri maistui kivalta myös.

Menun ensimmäinen ruokalaji oli nimeltään Kampasimpukkaa ja sen kanssa samalla lautasella oli vesimelonia, porkkanaa ja omenaa. Hassua miten vähistä ainesmääristä näitä kauniita annoksia kootaan, siinä oli syötävää noin kahden lusikallisen verran, mutta yhtään enempää ei tarvinnutkaan. 

Toinen ruokalaji oli Antin etukäteissuosikki, Tartar. Hän ottaa aina ravintolassa tartarin, jos mahdollista. Tässä versiossa oli lentokalan mätiä ja karhunlaukkaa ja se oli sievä kuin leivos. Tartarin kanssa tarjottiin lämmintä briossia. Pidimme annoksesta paljon, liha oli tosin melko hienoksi jauhettua, melkein moussemaista. Makua kyllä löytyi, en muista enää minkä eläimen lihasta oli kyse, sitä ei mainita menussakaan. 

Seuraavaksi saimme syödäksemme kalaa, annoksen nimi oli Kuhaa ja silläkin oli kaverina karhunlaukkaa kastikemuodossa sekä vihanneksia. Tämä annos ei aivan kauheasti ihastuttanut, vaikka kala oli kauniisti paistettu. Kastiketta oli mielestäni liikaa, eikä parsa tässä kohtaa vuotta ole enää se ilahduttavin juttu. 

Illan kohokohta alkoikin sitten olla käsillä ja missä muodossa! Menun pääruoaksi tituleerattu Herneitä oli aivan loistava. Monessa ravintolassa ei tohdita tarjota kasvisannosta lihaa ja kalaa sisältävän menun pääruokana, mutta Rannahotellissa tohdittiin. Annos oli jotenkin aivan ylevöittävä hennoissa mauissaan ja kauneudessaan. Tulimme siitä todella hyvälle tuulelle, joskaan emme olleet persiille ammuttuja karhuja sitä ennenkään. Annoksessa oli Kalamatsin juustoa, sokerihernettä ja vihreitä herneitä ja vieläkin saatan melkein tavoittaa sen nerokkaan maun suussani, kun oikein pinnistän. 

Jälkiruokia oli kaksi, ensin pieni etujälkiruoka, jota ei mainita menussa. Se oli pikkuruinen pannacotta, jonka kanssa taisi olla paahdettua valkosuklaata ja jonkunlaisia marjatiploja. 

Varsinainen jälkiruoka oli Pavlova, mikä ei ole Antin suosikkivalinta, mutta tällä kertaa se oli oikein kiva. Marenki oli hyvin tahmeaa ja pieniksi palleroiksi pursotettua ja lautasella oli myös vadelmasorbettia. Tässäkin annoksessa oli vähän pannacottaa ja yksi vadelma puolitettuna/annos. Tuosta murusta en muista, mitä se oli. 

Kaikki juomat olivat sopivia, meille tarjottiin niin siideriä kuin virolaista marjaviiniäkin oikeitten viinien lisäksi. Maistelumenu maksoi 50, joten ruoan osuus laskusta oli 100 euroa ja kun oikein muistelen tarkkaan, taisi koko lasku tehdä noin 160 euroa, mikä oli tuosta kokonaisuudesta oikein passeli hinta. Tarjoilu oli ystävällistä, sopivan tehokasta, saimme annosten esittelyt ja vaihdoimme muutaman ylimääräisenkin sanan mukavan tarjoilijamme kanssa. Onnistunut ilta hotellin ravintolassa, ei voi muuta sanoa. Ja oli lyhyt matka huoneeseen vatsan viereen nukkumaan. Ei tästä tosin mitään ähkyä tullut, mutta hyvän kylläinen olo kyllä. 

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. Tutuista blogaaneista ainakin Sillä Sipulin väki on syönyt Rannahotellissa ja tästä linkistä voi lukea, mitä he pitivät. Heidän käydessään Rannahotellissa viime talvena maistelumenu oli aivan toisenlainen. 

Yksi hassu juttu vielä, tai oikeastaan vähän ällöttävä. Avoimista ovista näimme aterian aikana ulkona syövien pöytiin. Siellä aterioivat ilmeisesti äiti ja teinitytär ja heillä oli mukanaan keskikokoinen koira, en muista tarkemmin millainen koira. Oli ällistyttävää nähdä, miten he ruokkivat koiraa pöydästä, eivät vain antamalla koiralle herkkupaloja sormin, vaan omilla aterimillaan, haarukalla ja lusikalla ja jatkoivat syömistä samoilla aseilla aivan tyynesti. Eipä se sorminkaan syöttäminen sen siistimpää olisi ollut, mutta en ollut koskaan nähnyt tuollaista aikaisemmin ja myönnän, että saatoin hieman tuijottaa tai ainakin kurkkia tavallista enemmän siihen suuntaan, että saako koira tosiaan osansa joka annoksesta. Kyllä sai. Juomia ei tainnut saada.