Onko läksyt tehty?

Läksyt eivät ole ihan vielä tehty, kaksi kartanopäivää ja kotiinpaluupäivän katsomiset on vielä käymättä läpi kuukauden takaiselta Viron matkalta. Siitä tuntuu olevan jo niin kauan. Maailma ei ole muuttunut paremmaksi siinä ajassa, pelko ja ahdistus ovat jälleen nostaneet päätään. Kevätkään ei oikein ole edennyt siihen malliin kuin toivoisin. 

Edellisen kartano-kirkko-vesitornipostauksen lopussa olimme päätyneet Tarttoon ja sieltä ymmärrettävästi aamulla jatkoimme matkaa. Määränpäänä oli Rakvere, meille siihen asti tuntematon kaupunki. Kohteita päivän aikana kertyi tyypilliset 30. Tästä pitää tulla loppu, ei kannata ahnehtia! Jatkossa saamme katsoa maksimissaan 29 kohdetta päivässä, niin jää seuraavallekin päivälle ja loppuelämäksi. 

Aamiainen Tartu Hotellissa ei ollut ihan niin hyvä kuin edellisissä hotelleissa. Kahvikin taisi olla vähän laihaa ja mehu esanssista, mutta kyllä päivän sai käyntiin tälläkin setillä, etenkin kun oikein repäisin ja otin kakkupalankin. Se maistui entisaikaiselta punssileivokselta ja koristekirsikkakin oli pikkuruinen pallo marmeladia. Kehun leivonnaisen pientä kokoa, se oli tuskin puolta tikkuaskin koosta. 

Kun kävimme sukulaisten kanssa Virossa kesällä 2019, katsoimme Kaagveren Tarton itäpuolella. Silloin loppukesästä kartanoa ei nähnyt kovinkaan hyvin aidan ja pusikoiden takaa ja jäin epävarmaksi näimmekö oikeasti kartanon vai Stalinin ajan uudemman rakennuksen. Asia jäi vaivaamaan niin, että oli katsottava Kaagvere (Kawershof) uudelleen. Olen pettynyt, sillä ei tämä ole kartano. Tämän tiedon sain kyllä jo vanhanpuoleisesta kartanopokkaristamme, mutten halunnut uskoa. Sama asia sanottiin kuitenkin Veljo Rannikun kartanokatselmuksessa vuodelta 1978, joten uskottava se on. Tämä komealla paikalla oleva komea rakennus on sisäoppilaitos 1950-luvulta. 

Alkuperäinen Kaagvere on näyttänyt tältä (kuva lainattu omin luvin). Se on tuhoutunut toisen maailmansodan aikana. 

Kaagveren omisti kuolemaansa asti paroni Axel Gustav von Nolcken, hänen elämänsä päättyi vuonna 1912 Kaagveressä.

Axelin vaimo Emilie sen sijaan eli vielä kauan, hän kuoli Münchenissä vasta vuonna 1933. 

Heillä oli kolme poikaa, joista yksi kuoli parikymppisenä vuonna 1894, toinen toisen maailmansodan alkupuolella ja kolmas, Axel hänkin nimeltään, vasta vuonna 1954 Münchenissä. En usko, että tunnen enää tarvetta palata Kaagvereen, se ei taida muuttua aidoksi kartanoksi millään katsomisen määrällä. 

Seuraavaksi lähdimme ajamaan Ema-joen vartta itään. Kävimme niillä seuduin talvella 2019, mutta emme ajaneet jokivartta kovin pitkälle. Emme tienneet pääsisikö jossain kohtaa Ema-joen pohjoispuolelle, vai joutuisimmeko ajamaan pitkältikin takaisinpäin ja tammikuussa päivänvaloa oli niin lyhyen aikaa. Nyt olimme liikkeellä kaksi kuukautta kevääseen päin ja päätimme katsoa nekin kohteet, jotka edellisellä kerralla jäivät väliin. 

Ensimmäisenä katsoimme kivikasan nimeltä Sarakuste (Sarrakus). Bussipysäkki on nimetty täälläkin kartanon mukaan ja otammekin usein näistä kuvia muistin tueksi. Samainen Nolckenin suku omisti Sarakustenkin. Yllä olevan linkin kuvista näkee miltä kartano näytti aikoinaan ja miltä vielä 15 vuotta sitten, nyt ei ole paljonkaan jäljellä. 

Seuraava paikka oli samaisen Ema-joen vartta hieman itään päin, Mäksa (Mäxhof) nimeltään. Sitä ei päässyt katsomaan kuin portin takaa. Manors-portaalin kuvissa se näyttää aika huonokuntoiselta, mutta nykyään se on oikeasti erittäin hieno ja yksityisomistuksessa. Löysin kuvia Postimees-lehdestä vuodelta 2004, silloin on tehty remonttia isoilla työkaluilla.  

Von Essenin suku omisti Mäksan monen muun kartanon ohella. Mikäli oikein jäljitin niin kartanon viimeinen omistaja ennen maareformia oli Alexander Jacob Otto von Essen, joka peri kartanon lapsettomalta sedältään. Alexander syntyi Baden-Badenissa, Saksassa vuonna 1878 ja kuoli Tartossa vuonna 1939. Hänellä ei tietääkseni ollut lapsia avioliitostaan vaimonsa Marie Julianen kanssa. 

Uue-Kastre tai Kastre (Kaster) oli itäisin kartano Ema-joen varressa, jonka katsoimme, eikä idempä tietojemme mukaan olekaan kartanoita eikä itse asiassa asutusta muutenkaan, sillä tällä kohtaa ennen Peipsijärveä on leveä kaistale jonkunlaista kosteikkomaata tai muuten asumiskelvotonta aluetta. Hoivakotina toimiva rakennus oli aika hyvin puuston peitossa, mutta tämän verran siitä näkyi. 

Sama Alexander Jacob otto von Essen omisti tämänkin kartanon, samasta lähteestä luin, että myös Poka mōis kuului hänelle, mutta sitä emme ole katsoneet. Se sijaitsee hieman etelämpänä ja kauempana Ema-joesta. Merkitsin sen summittaisesti kartallemme katsottavien osastoon. En äkkiseltään saanut selkoa onko siellä varsinaisesti kartanoa jäljellä.

Seuraavaksi lähdimme paluumatkalle ja meidän oli tarkoitus ylittää Ema-joki Kavastun (Kawast) kartanon kohdalla. Olimme menomatkalla huomioineet millä kohdalla lossi oli. Se ei kyllä sitten ollut käytössä vielä tuohon aikaa maaliskuuta, joten ylitys jäi tekemättä, mutta näimme Kavastun kyllä toispuoljokkeekin. Tiedon saaminen Kavastusta oli hieman hankalaa, sillä melkein kaikki johti toiseen Kavastuun, jolla oli myös sama saksalainen nimi. Tämä toinen Kavastu on käsittääkseni tuhoutunut kokonaan, enkä ole nyt varma näkemämmekään Kavastun iästä. Jonkun lähteen mukaan vastarannalla näkemämme rakennus on Kavastu,  jonkun mukaan myöhemmin samalle paikalle rakennettu. Tällaisen rakennuksen kuitenkin näimme. En tiedä olisinko tuon lossin kyytiin tohtinut mennäkään, vaikka se olisi kulkenutkin.

Jostain syystä en viitsinyt alkaa kaivella tarkemmin Kavastun historiaa. 

Sitten olikin kirkon vuoro. Se oli Vara-nimisen paikkakunnan Brigitta-kirkko. Näimme sen vain hieman sivusta. 

Seuraava kohteemme oli myös kirkko. Alatskiven linnan olemme katsoneet jo aikaisemmin, mutta nyt kävimme katsomassa Alatskiven kirkon. 

Olimme jo kääntyä kohti koillista seuraavaa kartanoa kohti, mutta huomasimme tien viitan Peipsijärven rantaan päin, Ninan ortodoksiselle kirkolle. Se olikin hieno ja hienolla paikalla. Oli todella kirkas auringonpaiste, kova kylmä viima ja piha ja tie erittäin paksussa liukkaassa jäässä, joten piti pukeutua kunnolla ja kävellä hyvin varovasti, että pysyi pystyssä.

Kirkon ja rannan välissä oli majakkakin, varsinainen bonuskohde tämä Ninan kylä. 

Kaukana järvellä näkyi runsaasti pilkkijöitä, jotka olivat menneet jäälle moottorikelkoilla perässään tällaisia kelkkoja. 

Eipä ole hetkeen palellut naamaa niin kuin tuolla kymmenminuuttisella Peipsijärven rannalla.

Palasimme Alatskiven kylään muutaman kilometrin matkan ja suuntasimme linnan vieritse kohti seuraavaa kartanoa. Sen nimi oli Kokora (Kockora) ja se oli lähellä neuvostoaikaista tehdasta tai jättikolhoosia ja sen asuinkerrostaloja. Kokoraa ei nykyasussaan kartanoksi tietäisi, jollei tietäisi. Se on sievästi korjattu ja uudistettu. Martha von Rathlefin nimi mainitaan tämän kartanon yhteydessä.

Pala (Palla) oli seuraavana vuorossa, sen kanssa olimme myös erehtyä, mutta tämä rakennus on se oikea. Löysin kartanossa syntyneen Alexander Joseph Cornelius von Strykin, jonka vaimo Alexandra oli ollut naimisissa ensin Alexanderin nuorehkona kuolleen isoveljen Wilhelmin kanssa. Alexander kuoli vuonna 1912. Mikäli tulkkasin oikein, Alexanderin ja Alexandran poika Johann peri kartanon, sillä yksi hänen lapsistaan syntyi Palassa vuonna 1913, mutta vuodesta 1916 eteenpäin perhe kasvoi jo toisaalla. 

Alexander oli tämän näköinen mies. Alexandrasta en löytänyt kuvaa. 

Kadrina (Hohensee) on nykyään majoituspaikkana, tässä sen omat sivut. Kartanon omisti yllä oleva Alexander von Stryk. Nyt kartano on hyvin geneerisen näköinen paikka. 

Kodaveren kirkko sijaitsee Peipsijärven rannalla, se näyttää tällaiselta. 

Peipsijärven rannalla oleva Ranna (Tellerhof) oli taas sellainen kartano, josta ei ollut kovin paljon jäljellä. Sen verran voi rakennuksesta päätellä, ettei se ole ollut pieni. 1970-luvun kartanokartoituksesta löysin paikasta kuvia, tuohon aikaan kartano on ollut vielä melkoisen hyvässä kunnossa. Kuvien taustapuolilta löysin nimen  A Soonsein ja raportin allekirjoittajana oli Eduard Soonsein, mutta a:lla alkavasta ensimmäisestä etunimestä en saa selkoa. Kartanon omistasuvuista en saanut selkoa. 

Halliku (Hallick) oli kartanoista vielä jäljellä ennen isompaa kirkkorypästä. Se on toiminut kouluna ja se on saanut sitten kartanoaikojensa laajennusosan toiseen päähänsä. Veljo Ranniku kävi sielläkin. En ihan saanut selkoa onko se nyt yksityisomistuksessa vai yhä kouluna. 

Sitten pääsimme taas kirkkojen pariin, niitä olikin paljon katsottavaksi hyvin lähellä toisiaan. Ensimmäiseksi pysähdyimme katsomaan Kikitan ortodoksista kirkkoa, se sijaitsee aivan Peipsijärven rannassa tien ja rannan välisellä kapealla kaistaleella. Ajoimme tätä samaa tietä jollain aikaisemmalla retkellä, mutta eipä pää kääntynyt tuolloin kirkon suuntaan. 

Seuraava kirkko olikin oikeastaan vain julkisivu, varsinainen ortodoksinen kirkko on hävinnyt, vain kivijalka on jäljellä. Tämä sijaitsee samalla rannalla hieman pohjoiseen päin Kikitasta Kaldan kylässä. 

Sitten tultiinkin jo Mustveen taajamaan, se on aikaisemmin ollut kaupunki, mutta ei ole enää sillä statuksella. Ensimmäinen kirkko oli tämä, sen nimi on englanniksi Mustvee Old Believers Church, en tiedä mikä se olisi suomeksi. Kamerani hieman temppuili tuossa kohden valotuksen kanssa. 

Pyhän kolminaisuuden kirkko aivan lähellä oli tällainen.

Eikä kaukana ollut seuraavakaan. Siitä tulikin kyllä kaksoiskatsonta, sillä samaa kuvaan Tähe Union Blackwater Bethany Churchin (tuo Blackwater lienee Mustvee englanniksi ja koko kirkon nimi jäi minulle epäselväksi, että mikä seurakunta se oikein on) kanssa mahtui Mustveen vesitorni. Mitä ajansäästöä!

Muutaman sadan metrin päässä oli Pyhän Nikolain ortodoksinen kirkko, siinä taas kuva on ylivalottunut. 

Viimeisenä Mustveen kirkkona katsoimme Mustveen luterilaisen kirkon. Alkoi kyllä tuntuakin, että olipa tässä kirkkoja kerrakseen pienessä taajamassa. Jokaiselle jotakin. 

Seuraava kohde ei ollut kartano, kirkko eikä edes vesitorni vaan tallin raunio. Olimme eräällä aikaisemmista kartanokierroksista katsoneet Torman kartanon, joka ei ollut mitenkään vaikuttava ja nykytilassaan kaupparakennuksena melko vähän mielenkiintoa herättävä. Sen vieressä sen sijaan oli kiinnostava kohde, kartanoon kuulunut renkaanmuotoinen talli. Tosin se paloi vuonna 2011 ja nyt siitä on jäljellä vain raunio. 

Torman kirkko oli melko lähellä katsottavana, pappila on myös jäljellä. 

Avinurmen kirkko oli tällainen komea kivikirkko. 

Paasvere (Pastfler) oli sellainen kartano, jonka poimimme karttamerkin mukaan, eikä sieltä paljon mitään kyllä löytynyt eikä kirjoistammekaan. Kartanon viimeinen omistaja oli ymmärtääkseni vapaaherra Moritz Alexander Georg von Maydell. Veljo Rannikun raportista voi lukea, että päärakennus on ollut tuhoutuneena jo 1978. Muutama kuva kartanon maitten rakennuksista löytyy. Raportin alussa käytetään sanaa sovhoosi, joten se lienee osallisena kartanon tuhoutumiseen. 

Viru-Jaagupin kirkko oli päivän viimeisen rutistuksen katsomiskohde. 

Sitten tulimme jo Rakveren kaupunkiin. Siellä katsoimme ennen majoittumista Rakveren Kolminaisuuden kirkon. 

Aivan hotellimme vieressä oli ortodoksikirkko.

Ja parin korttelin päässä metodistikirkko. 

Siinä sitä olikin katsottavaa päiväksi. Liitän tämänkin postauksen CampaSimpukan ylälaidan Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki katsomamme kartanot luetteloksi ja linkeiksi niistä kertoviin postauksiin. 

Jäljellä on vielä paluupäivän katsomiset Rakveren ja Tallinnan välillä sekä kotiinpaluupäivän katsomiset Tallinnassa ja sen ympäristössä. Yritän saada nekin pian valmiiksi, sillä ennen ei ole lähtemistä uudelle reissulle ennen kuin läksyt edellisestä on tehty, joku järjestys se olla pitää!

Kartanofriikit Saarenmaalla, osa 3

Kylläpä piti tulkata omaa käsialaa ja verrata muistiinpanoja kuviin, että pääsin selville millaisissa paikoissa oikein kävimmekään Saarenmaan päivänämme. Hassua miten kaikki erilaiset kohteet puuroutuvat päässä ja samankaltaiset nimet menevät sekaisin. Eikä sekään varsinaisesti auta muistamaan, että lähes jokaisen kartanon kohdalle olen kirjoittanut "hieno, tosi upea" tai vaihtoehtoisesti "ihan raunioina" tai "ei löytynyt".

Tuo elokuinen tiistaipäivä oli sään puolesta samanlainen kuin edelliset, aurinko paistoi, hieman tuuli ja lämmintä oli noin 20 astetta. Siis ihan parhain. Halusimme kierrellä muutamia paikkoja saarella päivän kuluessa ja palata illaksi Kuressaareen. Saari ei ole kovin suuri, joten autolla ehti hyvin moneen paikkaan. 

Jo ennen kuin olimme ajaneet ulos kaupungista, huomasimme hienon sillan, joka muistutti monissa maissa näkemiämme roomalaisia siltoja. Tämä ei niin vanha ollut, mutta hieno kuitenkin. Löysin Google-kartasta tiedon, että kyse on 1800-luvun alussa rakennetusta sillasta, joka on saanut osumaa sodissa ja muutenkin kokenut kovia. Mutta hieno silta silti. 

Oli siellä jokikin, jonka yli silta vei.

Ensimmäisen kartanon nimi oli Pidula ja sen nykyään yksityisomistuksessa oleva päärakennus on 1730-luvulta. Sivurakennuksessa on majoitus- ja kahvilatoimintaa, retkipyöräilijöitä oli juuri lähdössä matkaan, kun ajoimme pihaan. Tämän linkin takaa voi lukea, että kartano on nykyisin suomalaisissa käsissä. Siellä kerrotaan myös siitä, miten kartano toimi kouluna 1970-luvulle asti ja miten eräs koulun johtaja menetti henkensä toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikaan puhuttuaan liian varomattomasti mielipiteistään Saksan mahdollisuuksista voittaa sota. Alkuperäisen rakennuksen taakse ja sivulle on rakennettu erinäisiä pahkoja, jotka sopivat tyyliin edes jotenkuten, kun ei liian tarkkaan katso. Päärakennuksen ikkunoista kurkkimalla näki, että siellä on kyllä jotain toimintaa joskus, kattokruunuja ja tuolipinoja erottui.

Toinen kartanokohde Saarenmaan länsireunalla oli nimeltään Loona. Nämä nimet ovat joskus hankalia, sekoitin sen ensin edellispäivän Lööneen. Loonan kartanon kotisivuilta voi lukea, että sielläkin on nykyisin majoitus- ja ravintolatoimintaa. Rakennus on barokkityylinen ja rakennettu 1700-luvun lopulla. Kartanon pihan reunoilla näytti voivan telttailla ja siellä oli muutama matkailuautokin, vaikkei paikka mikään leirintäalue olekaan. Lueskelin jonkun virolaisen lehden verkkosivua, josta olin ymmärtävinäni Looneen olleen myynnissä muutama vuosi sitten konkurssin jälkeen. Minua aina närkästyttää näitten kartanoitten vinteille rakennetut lisätilat ja niiden vaatimat kattoikkunat. Jos minulla olisi sananvaltaa, komentaisin purkamaan ne heti. Onneksi minulla ei ole sananvaltaa.

Loonen pihassa oli suuri opaskartta, josta huomasimme monta sellaista kartanomerkkiä, joita meidän kartassamme ei ollut. Tällainen oli esimerkiksi Paju. Se tosin löytyi opaskirjastamme, muttemme tulleet siinä vaiheessa kirjaa selanneeksi. Etsimme vain karttamerkin perusteella ja löysimmekin lupaavan tien varteen. Usein kartanoihin vievät puukujat ja ehkä nykyisin vain suorat väylät puistomaisen alueen reunoilta keskelle päin paljastavat kartanoiden sijainnin. Nyt tulimme kuitenkin aidan taakse ja arvatkaa uskalsinko minä mennä sen ylitse. No en tietenkään, mutta Antti kiipesi ja lähti kävelemään pitkää kujaa pitkin. Kärpäset surrasivat, perhoset lentelivät ja minä tepastelin hermostuneesti aidan toisella puolella.

Noin kymmenen minuutin kuluttua hän palasi ja kertoi olleensa suuressa lammasaitauksessa, eikä varsinaista kartanoa löytyneen. Nyt kun katson kuvia ja luen kirjaa, voin todeta hänen todellakin nähneen Pajun kartanon siinä surullisessa asussaan kuin se nykyään on. Onnistuin saamaan selville, että talon olleen neuvostoaikaan kolhoosin toimistona ja alennetun lopulta viljavarastoksi. 1800-luvulla rakennetun talon ulkonäkö on nyt tällainen.

Viimeisen kartanonherran nimi oli niinkin hieno kuin Carl Johann Freytag von Loringhoven. Ymmärtääkseni tämä sotilas oli samaa sukua. Hän oli vain 5-vuotias nassikka, kun suku menetti kartanon maareformissa. Minun täytyy piakkoin keksiä itselleni uusi harrastus, sillä tämä kartanovillitys on ajankäytölleni tuhoisaa, toisaalta opin kyllä valtavasti kaikkea uutta. Tosin tieto kyllä leijailee päästäni poiskin päin melko nopeasti, siksi nämä postaukset ovatkin tärkeitä tehdä, voimme palata niihin myöhemmin, kun muuten emme muistaisi enää mitään.

Seuraavan kartanon nimi oli Kuusnõmme ja etsimme sitä hyvän tovin. Ensimme ensin aivan väärästä paikasta. Osuimme tienvarren opastaululle, jossa oli ilmakuva seudusta ja sieltä tulkkasimme, mitä soratietä pitääkään ajaa ja monennestako risteyksestä kääntyä. Pikkuinen kettu ylitti tien juuri ennen meitä ja jäi katsomaan meitä uteliaasti.

Kuusnõmmestä ei ole enää jäljellä kuin hieman perustuksia, rakennus on ollut puinen ja se on lopullisesti tuhoutunut 1984 tulipalossa. Tulin tietäneeksi, että viime vuosisadalla sen omisti professori Johannes Piiper, joka opetti Tarton yliopistossa. Tämän tiedon kyllä talletan sydämeeni ja vaalin sitä ainakin huomiseen.

Antti poimi muutamia marjoja minullekin maistettaviksi Kuusnõmme pusikoituneesta pihapiiristä.

Olimme edelleen Saarenmaan länsiosassa ja seuraavana kartanokohteena oli Pilguse. Se on kiinnostava kohde, vaikkakin sen 1700- ja 1800-luvuilla rakennettu päärakennus on nykyään käyttämätön. Luultavasti se on liian suuri pala purtavaksi ja pihapiirin pienemmissä rakennuksissa toimivat majoitus- ja juhlatilat ovat sopivampia. Niistä ei näköjään olekaan yhtään kuvaa muistikorteillamme. Me tietysti pidimme erityisesti päärakennuksesta. Tästä kartanosta on kotoisin Fabian Gottlieb von Bellingshausen, joka oli kuuluisa merenkävijä, tutkimusmatkailija ja karttojen tekijä. Hänellä oli osuutta Etelämantereen löytymiseen, mutta en ihan tullut käsittämään mitä roolia hän näytteli siinä merellisessä kilpa-ajossa, jota siellä maapallon kolkalla 1800-luvulla käytiin. Pilgusen koko alue on hyvin säilynyt kokonaisuus aikansa arkkitehtuuria muureineen ja portteineen.

Sitten olimme saaneet tarpeeksemme kartanoista (lue: emme enempää löytäneet) ja halusimme ajaa Saarenmaan eteläkärkeen. Edellisellä Saarenmaan matkalla meille iski akuutti polttoainepula, eikä siihen hätään löytynyt yhtään tankkauspaikkaa, joten käännyimme takaisin kapean niemimaan puolivälistä. Tällä kertaa emme sortuneet samaan amatöörimäiseen prosessivirheeseen. Tutkin karttaa ja ehdotin, että ajaisimme niemimaan länsilaitaa, sillä siinä näytti olevan kaunis rantatie. Tämähän on usein kartoissa aivan harhaa. Melko harva rantatie oikeasti kulkee rannassa niin, että meri näkyisi tai sitten tie on huonokuntoinen. Nyt oli tilanne joko tai, välillä meri näkyi hetkisen, mutta tie oli pölyinen soratie, jolla oli suurta pyöreää kiveä, kuin olisi kuulilla ajellut. Niinpä jatkoin kartan tulkkausta ja olin johtavinani meidät suorinta tietä suuremmalle tielle niemimaan itälaidalle. Saatoin tehdä toisen prosessivirheen, sillä ajoimme niin pieniä metsäteitä, että alkoi huolestuttaa mahdolliset suuret kivet tien ruohottuneessa keskikohdassa puhumattakaan siitä, että joku tulisi vastaan. Sitä ei tapahtunut, niin pieniä teitä ajoimme, mutta onneksi vain muutaman kilometrin ennen kuin osuimme takaisin isommalle tielle.

Saarenmaan eteläisessä kärjessä sijaitsee Sörven majakka. Se on aivan vastikään kunnostettu niin, että sinne pääsee maisemiakin ihailemaan. Saaren kärki on hieno kaareva hiekkakaistale (kynnäs) ja tuona kesäisenä päivänä siellä oli melko paljon väkeä kuljeskelemassa, varpaitaan uittamassa ja joku aivan uimassakin. Mekin kävelimme muutaman sadan metrin matkan aivan kärkeen. Majakka näytti hienolta tuliterässä maalipinnassaan. Majakka ei ole kovinkaan vanha, vasta vuodelta 1960, mutta paikalla on ohjattu merenkäyntiä 1770-luvulta alkaen.

Matkalla Kuressaareen pysähdyimme vielä katsomaan Tehumardin yötaistelun muistomerkkiä. Paikalla käytiin 8.10.1944 verinen taistelu ja sen muistoksi paikalle on pystytetty melkoisen neuvostohenkinen tolppa vuonna 1967. Taistelun lopputuloksesta ei ilmeisesti ole vieläkään aivan yhtenäistä käsitystä, mutta neuvosto-osapuoli tulkitsi sen puna-armeijan selkeäksi voitoksi saksalaisista.

Vielä ennen paluuta hotelliin kävimme kaupungin pohjoislaidalla etsimässä Sikassaaren kartanoa (saksalaisittain Siksar). Sehän löytyikin helposti suuren puunjalostusteollisuuskeskittymän laidalta. Puinen rakennus on 1700-luvulta ja sen viimeinen saksalaisomistajasuku oli nimeltään von Stackelberg, johon nimeen olen mielestäni törmännyt jo aiemminkin kartanokierroksilla. Joskus tämän vuosikymmenen alussa talossa on ilmeisesti vielä asuttu, se on jaettu pienempiin asuntoihin, mutta kyllä se nyt aika hylätyltä näytti. Tämän linkin kuvassa talo on vielä aika iskussa.

Sivurakennus oli melko mukavan näköinen, vaikka sen pihassa olikin tympeä peltinen koppi eivätkä nuo valonheittimetkään ihan tyyliin sopineet. Ovesta pidin.

Laadjala oli päivän viimeinen kartano, tosin sitä emme päässeet katsomaan. Kartanoportaalin mukaan se on raunioina, mutta emme päässeet riittävän lähelle nähdäksemme mitä siitä on enää jäljellä. Ilmakuvassa näkyy kyllä jotain joka voisi olla kartanon paikka. Linkin takana on pari kuvaa raunioista. Läheltä löytyi koulun muistomerkki, kartano on toiminut kouluna vuosina 1918-1970.

Lähistöllä oli suuri marketti, jossa kävimme ostamassa välipalaa ja sen vieressä saksalaisten hautausmaa, jota kävimme katsomassa. 

Vieressä on virolainen hautausmaa ja neuvostomallin muistomerkki, jossa on tuttua muotokieltä monilta näkemiltämme hautausmailta. Sitä ei voi sekoittaa mihinkään muuhun.

Hautausmaan vanhan osan reunalla oli muutama tällainen rakennus, mahtavatkohan olla entisten merkkisukujen hautakammioita? EDIT: kyllä vaan, löysin tiedon, että ne ovat Buxhoevdenin suvun kappeleita. 

Olimme päättäneet mennä illalla syömään Kuressaaren parhaimpiin ravintoloihin kuuluvaan Veskiin. Nimelle voi tietysti hieman hihitellä, mutta sinne me nyt kumminkin menimme. Kuressaaressa ei ihan valtavan hienoja ravintoloita ole, mutta eipä sellaisille aina niin suurta tarvetta olekaan. Onneksi menimme ajoissa, sillä ravintolan pihalla esiintyi sinä iltana joku oman elämänsä turbaduuri ja moni pöydistä oli varattu niin sisätiloissa kuin pihallakin. Me saimme ihan mukavan pöydän pihalle avautuvien ovien vierestä, joten näimme ja kuulimme tarpeeksi ja ilma vaihtui. Söimme jaettavan sakuska-lajitelman ja pääruoaksi kalaa, kaikki oli ihan maistuvaa ja hyvää, eikä hinta huimannut päätä. 

Aterian alussa sali oli tyhjä, mutta kun olimme ateriassamme siinä vaiheessa, että odotimme pääruokaa, saliin saapui suuri seurue suomalaisia eläkeläisiä. 

Naureskelimme, että kaikki hyvin, kunhan meitä ei lueta samaan joukkoon. Olisi pitänyt olla naureskelematta, sillä oikein nuori tarjoilijaneito oli tarjoamassa meillekin samaa alkuruokaa, kun tarjoilu seurueelle alkoi. Viittilöimme ei-eitä parhaamme mukaan. Enää ei tarvitse arpoa, että näyttääkö tässä vanhalta vai ei. Korkeintaan sitä, kuinka vanhalta. Lopuksi meille vielä käytiin oikein ystävällisesti kertomassa, että jollei meillä ole kiire, on pian luvassa kiinnostava esitys, jota olisimme tervetulleet katsomaan. No,  kansantanssi- ja laulu ei viroksikaan ole ihan ykkössuosikkimme. 

Liitän tämänkin postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuina. Viron matkat ovat siellä alimpana. Seuraavassa osassa lähdemme Saarenmaalta monen kartanon kautta ja matkaamme Pärnuun, tuonne ikinuorten onnenrannikolle.

EDIT: Lisään postauksen myös CampaSimpukan uudelle Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki postaukset, joissa käsitellään Viron kartanoita. Sieltä löytyvät kaikki kiertämämme kartanot aakkostettuina.