Tämä omenakakku ei ole lehmää nähnytkään

joskus työpaikkahuumori saa aikaan tällaisen reaktion

Meillä töissä on tapana tehdä kepposia. Yleensä ne ovat kohtuukilttejä, mutta harvoin hyvänmaun mukaisia. Jätin toissapäivänä Kammenpyörittäjälle evääksi banaanin ja omenan ja merkitäkseni ne juuri häntä varten, laitoin niihin pienen lähmälapun, johon kirjoitin hänen nimensä, omani ja riipaisinpa pienen sydämenkin. Kun hän sitten meni töihin, hän löysi hedelmät ympäröitynä ainakin kymmenellä lapulla, joissa luki jotain tällaista: ihqulle miehelleni, rakashalipallerolleni, pusupusikullanmurulle jne. Hän toi kaikki laput kotiin, niitä voi uusiokäyttää, jos tulee lepertelyntarve.

Minä puolestani tein eilen töissä tauollani tarjolle maidotonta omenakakkua, koska yksi meistä (sanotaan nyt vaikka Xxxx) on tiukalla maidottomalla dietillä. Koska tavallinen voi ei käy, tarvitsin kasvirasvatuotetta ja merkitsin osaksi käyttämäni paketin Xxxxn rasvaamiseen. Kakun tein jostain muinoin etsimälläni ohjeella, jonka sovelsin maidottomaksi. Hyvää siitä tulikin, joten naputtelen ohjeen talteen nyt, kun vielä muistan sen. 

Maidoton omenakakku

• 5 omenaa
• 165 g maidotonta Sunnuntai-margariinia 
• 4 kananmunaa
• 2,5 dl sokeria
• 2 tl vaniljauutetta
• 2 dl omenamehua
• 5 dl vehnäjauhoja
• 3 tl leivinjauhetta
• kanelia
• 2 rkl fariinisokeria tai muscovadosokeria

Kuumenna uuni 200 asteeseen. Kuori omenat ja leikkaa ne paksuhkoihin lohkoihin, neljännes omenasta kolmeen lohkoon. Sulata rasva kattilassa ja kaada siitä hyvä loraus (taikinaan on tarkoitus mennä 150 g) paistinpannulle. Sekoita pannulle myös sokeri ja kunnon ripaus kanelia. Minulla oli eilen saatavilla vain  valkoista sokeria, mutta tummat sokerit sopivat tähän tosi hyvin. Kuumenna seos ja lisää omenalohkot pannulle, sekoittele välillä ja anna omenapalojen hautua miedolla lämmöllä taikinanteon ajan. Älä pehmitä niitä liikaa, etteivät ne mene mössöksi. Toisaalta sellaisen sattumaisen pikasoseen voisi myös levittää taikinan pinnalle, joten ei huolta, jos satutkin kypsentämään omenia liikaa. 

Vatkaa kananmunat ja sokeri paksuksi vaahdoksi ja lisää mukaan vaniljauute, jauhot (joihin on sekoitettu leivinjauhe ja hieman kanelia), omenamehu (joka korvaa maidon tai muun maitotuotteen taikinassa) ja sulatettu rasva. Sekoita taikina tasaiseksi ja levitä se leivinpaperin päälle uunipannulle. Asettele lämpimät omenalohkot taikinan pinnalle, se käy kätevimmin pienillä pihdeillä tai haarukalla ja kaada päälle pannulla oleva haudutusliemi. Ripottele vielä pinnalle lisää kanelia, jos siltä tuntuu. Paista kakkua noin 35-45 minuuttia riippuen siitä kuinka paksu kakkusi on. Isommassa vuoassa se jää matalammaksi ja pienemmässä siitä tulee korkeampi. Kokeile kypsyyttä tikulla (töissä kokeilen aina raa'alla spagetilla, kun en muista viedä sinne kakkutikkua) ja kun tikku on tökkäyksen jälkeen kuiva, on kakku kypsä. 

Meillä oli lisäkkeenä kauppaperäisiä vaniljakastikkeita, Oatly-merkillä on kastike joka on gluteenittomuuden (jota ei nyt haettu) lisäksi maidoton, joten se sopi myös Xxxlle. Muuntelin alkuperäisen ohjeen sokerimäärää, vähensin sitä kolmanneksella, koska omenamehu oli sokeroitua. Käyttämäni omenat olivat kirpeitä ja kovia, joten pieni pannupehmitys oli niille omiaan ja siinäkin käytin sokeria, joten taikinasta saattoi hyvin vähentää hieman sokeria. Kuva ei ole häävi, mutta kakku lienee jo syötykin, joten ei sen niin väliä. 

Nigellissima apuun! Jogurtti-vaniljakakku

Tänään on aika kortilla, mutta päivän Italia-osuus tuli jo uunista ulos. Selailin foodgawkeria ja silmiini osui jogurttikakku, jonka ohjeen mainittiin olevan Nigella Lawsonin kirjasta. Kipitin heti kirjahyllylleni ja siellähän samainen opus olikin ja sain ohjeen grammoin, desein ja celciuksin ilmaistuna. 

Italialainen jogurtti-vaniljakakku

• 150 g maustamatonta jogurttia
• 1,5 dl mietomakuista öljyä (käytin auringonkukkaöljyä)
• nokare voita vuoan voiteluun
• 3 kananmunaa
• 250 g sokeria
• 2 rkl vaniljauutetta
• puolikkaan sitruunan kuori raastettuna
• 175 g vehnäjauhoja + hieman vuoan jauhottamiseen
• 75 g maissitärkkelystä
• tomusokeria koristeluun

Kuumenna uuni 180 asteeseen ja voitele ja jauhota vuoka. Nigella käytti savariinivuokaa, minulla oli tavallinen piirakkavuoka. 

Erottele valkuaiset omaan kulhoonsa ja keltuaiset toiseen, isompaan kulhoon, jossa taikina sekoitetaan loppuun. Mittaa muut ainekset valmiiksi. 

Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja jätä odottamaan. Kaada jogurtti ja sokeri keltuaisten päälle ja vatkaa vaaleankeltaiseksi vaahdoksi. Lisää öljy mukaan seokseen koko ajan vatkaten ja seuraavaksi vaniljauute ja sitruunankuoriraaste, vehnäjauhot ja maissitärkkelys. Viimeiseksi kääntele nuolijalla valkuaisvaahto mukaan taikinaan muutamassa erässä. 

Kaavi taikina valmisteltuun vuokaan ja paista noin 35-40 minuuttia, kunnes kokeilutikku on puhdas koepistoksen jälkeen. Anna kakun jäähtyä ja koristele se sitten tomusokerilla. Sopii hyvin teen tai espresson kaveriksi.

Tämänpäiväiseen Giro d'Italian etappiin en taida päästä kiinni ennen kuin huomenna, sillä olen tänään myöhään töissä. Olen päässyt jo yli sen pettymyksen, ettei Nairo Quintana ole mukana, eikä oikein niitä kirimiehiäkään, jotka ovat suosikkejani. Toisaalta se lupaa sitten hyvää Tour de Francen suhteen, sillä moni tuntuu tähtäävän sinne jättäen Giron väliin. Italian maisemat ovat jo ihanan kesäiset, mutta luultavasti vuorietapeilla vielä kärsitään vilua ja nälkää. Nuo Giron viralliset nettisivut ovat mielestäni muuten todella hankalat käyttää, vaikka niissä englantia jo onkin ihan auttavasti. Mutta logiikka on niin kimurantti, että haluamani tiedon löytämiseen menee aikaa. Steephill on usein nopeampi ja toisinaan luotettavampikin.

Tästä haluan kertoa kaikille, basilika-mansikkapiiras!

Olen mestari bongaamaan leivontaohjeita, joista ei heti hoksaa työn määrää. Kun olen ihastunut kuvaan leipomuksesta, päätän jo tehdä sen, vaikka sitten ilmenisi, että vaivaa on tiedossa. Tällä kertaa yhdistin kaksi ohjetta. Ensin tein piirakkapohjan 84th&3rd-blogista löytämäni ohjeen mukaisesti. Siihen tuli:

• 150 g vehnäjauhoja
• 90 g suolatonta voita
• 1 rkl öljyä
• 3 rkl vettä (näköjään 3, luin huonosti ja laitoin vain yhden)
• 1 rkl sokeria
• ripaus suolaa (ei jos suolassa on voita)

Kuumensin uunin 210 asteeseen ja otin esille pitkulaisen irtopohjaisen piirakkavuoan. Mittasin vehnäjauhot kuppiin ja laitoin sivuun. Mittasin kaikki muut ainekset uunin kestävään kulhoon. Käytin Pyrex-kulhoa kuten lähdeblogissani, eikä tämä ole maksettu mainos. Kulho lienee vanhimpia keittiövälineitäni. Sekoitin aineksia hieman ja nostin kulhon uunipellille uunin keskikorkeudelle viideksitoista minuutiksi. Sinä aikana voi suli ja ajan tullessa täyteen, alkoi liemi hieman kuplia ja ruskettua reunoiltaan. Noudatin edelleen JJ:n neuvoa siitä, että otin paksun patakintaan kumpaankin käteeni ja nostin kuuman kulhon puiselle leikkuulaudalle. Kintaat käsissäni kaadoin jauhot liemeen ja sekoitin edelleen kintaat käsissäni puukauhalla seoksen taikinapalloksi. Kulho oli todella kuuma, joten kinnas kauhakädessäkin oli hyvä varotoimenpide, etten vain tarttuisi epähuomiossa kuumaan kulhoon paljain käsin. Kumosin taikinapallon piirakkavuokaan ja taputtelin sen joustavalla nuolijalla mahdollisimman tasaiseksi kerrokseksi vuoan pohjalle ja reunoille. Heti, kun taikina hieman jäähtyi, taputtelin vielä sormin taikinaa reunoille ja pistelin siihen haarukalla reikiä kauttaaltaan. Paistoin pohjaa noin 15 minuuttia ja nostin sen sitten jäähtymään. 

Taikinatoimien lomassa tein täytehommia. Niihin otin neuvot Kitchen Vignettes-blogista. Siellä oli tehty piirakka alusta asti, mutta halusin tosiaan kokeilla tuota ylläkuvattua vähän erikoisempaa metodia piirakkapohjan tekoon. Aluksi valmistin basilikasiirapin uuttumaan. Siihen meni (määrät hieman muunneltuina):

• 1,5 dl vettä
• 2 dl sokeria
• niin paljon tuoretta basilikaa kuin sielu sietää

Mittasin kattilaan veden ja sokerin ja kuumensin ne kiehumispisteeseen, sekoittelin verkkaisesti. Kun sokeri oli kokonaan liuennut veteen ja seos oli kiehumaisillaan, nostin kattilan tulelta ja kippasin kevyesti silputun basilikan mukaan. Jätin siirapin jäähtymään ja saamaan makuaan basilikasta. Tämä olisi ollut hyvä tehdä jo eilen ja jättää siirappi tekeytymään yön yli, mutta arvelin muutaman tunninkin olevan auttava aika. 

Kiisseliä varten tarvitsin:

• 3,5 dl maitoa
• 0,6 dl sokeria
• 4 kananmunan keltuaista
• 1 rkl vaniljauutetta
• 2 rkl maissitärkkelystä
• taas niin paljon basilikaa kuin sitä liikenee

Erottelin keltuaiset kulhoon ja mittasin mukaan sokerin, vaniljauutteen ja maissitärkkelyksen. Vatkasin seoksen vaalean keltaiseksi, kuohkeaksi seokseksi. Kuumensin maidon ja basilikan paksupohjaisessa kattilassa lähelle kiehumispistettä. Kaadoin maidon siivilän läpi keltuaisvaahtoon, jolloin basilikan lehdet jäivät siivilään. Sekoitin nopeasti vispilällä kiisselipohjan tasaiseksi ja pesin ja kuivasin paksupohjaisen kattilan. Kaadoin kiisselipohjan takaisin kattilaan ja aloin lämmittää sitä uudelleen sekoitellen vispilällä, vaikka puulusikka olisi parempi. Kiisseli sakeni nopeasti oikein hyväksi ja kaadoin sen lasikannuun jäähtymään. 

Piirakan kokoaminen tapahtui sitten myöhemmin. Siivilöin basilikasiirapin pieneen kannuun. Kun piirakkapohja oli jäähtynyt kokonaan, otin sen varovasti pois vuoastaan. Lusikoin kylmentynyttä vaniljakiisseliä piirakkapohjan syvennykseen niin paljon, kuin siihen änkemättä sopi. Asettelin puolikkaiksi leikkaamiani mansikoita kiisselin pinnalle ja sutikoin mansikoille basilikasiirappia, aivan ylimmäksi sommittelin muutaman basilikan lehden. Onneksi en ollut parturoinut ihan kaikkia lehtiä aamuisessa innossani. Laitoin piirakan jääkaappiin jäähtymään tarjoilulämpötilaan. Basilika sopi aivan suloisesti yhteen mansikan kanssa ja tämä minulle uusi piirakkapohja oli todella verraton. Suosittelen lämpimästi! Oli vaivansa väärti. 

Lisäys: basilikasiirappia meni tähän piiraaseen vain aivan pieni tilkka, mutta säästin loput ja meinaan keksiä sille jotain muutakin käyttöä.

Sadas Tour de France päättyy tänään myöhään illalla. Enpä ole varma, jaksanko valvoa sinne asti, mutta toivon Chris Froomen lunastavan kokonaiskilpailun voiton, Mark Cavendishin voittavan etapin ja Nairo Quintanan kuittaavan sekä nuorten- että mäkipistekilpailujen ykköspaikat. Suosikkini Alberto Contador taitaa vetäytyä nuolemaan haavojaan, sillä olin ymmärtävinäni, ettei hän lähde ensi kuun lopussa puolustamaan viime vuotista la Vueltan voittoaan. Tämän vuotinen Tour on ollut viihdyttävä ja paikoin jännittäväkin, mutta ei aivan henkeäsalpaava. Jäämme odottamaan la Vueltaa.

Valkosuklaa-mustikkamuffinit

Tänään sulkeutui Campasimpukan Löydä koti keittokirjalle-tempaus. Se onnistui mainiosti. Pinossa oli alussa 27 kirjaa ja niistä oli tänään illalla jäljellä enää 6. Suurin osa kirjoista lähti postin mukana uusiin koteihin, muutaman toimitan tavattaessa. Loput opukset, esimerkiksi karppauskirjat taitavat mennä pehmeäkantisina suoraan paperinkeräykseen. Kiitos osallistuneille, oli mukava olla tekemisissä tämmöisissä merkeissä!

Näinä yövuorojen välisinä päivinä ei oikein tahdo saada aikaan mitään. Ei ainakaan mitään hyvää. Pieniä mokia saattaa tulla, kuten tänään tehdessäni kurpitsakeittoa. Olen kehuskellut useasti sillä, että keitämme itse liemiä ja yleensä omatekoinen liemi on oikein hyvä pohja ruoalle. Jos ei siis valitse ihan väärää lientä. Muistelen jollekin toiselle bloggaajalle käyneen niin joitakin aikoja sitten, mutten muista kenelle. No, minä jokatapauksessa otin yhden monista merkitsemättömistä liemikalikoista pakastimesta ja hulautin sen keittokattilaan. Soseutusvaiheessa nuuhkaisin keittoa paremmin ja yksi pieni lusikallinen riitti kertomaan, että kyseessä ei ollut kana- tai kalkkunaliemi vaan kalaliemi, jota en ole tehnyt kuin kerran ja luulin sen aikapäiviä loppuneen. Piti sitten maistella useampaan kertaan ja lisätä sitä ja tätä maustetta, etenkin suolaa, että keitosta tuli kelvollinen. Päätin olla ihan pokerinaamalla päivällispöydässä tai vielä paremmin karata töihin ennen päivällisaikaa. Sittenpähän nähtäisiin lukeeko kukaan perheen miesväestä ikinä blogia... Liioittelu sikseen, kalaliemi ei ehkä ole paras vihanneskeiton pohja, mutta kyllä sitä syödä voi. Koitan oppia merkitsemään liemet paremmin tai edes jotenkin. Onneksi keiton kaveriksi leipomani sämpylät onnistuivat ja jälkiruoaksi tekemäni valkosuklaa-mustikkamuffinit etenkin.

Ohjeen muffineihin otin mukavasta raspberri cupcakes-blogista, jossa olen tainnut aikaisemmin olla ohjemetsällä. Minulla oli puoli rasiallista ulkomaisia mustikoita, joita mieluiten käytän kypsennettyinä ja myös vajaa levy valkosuklaata, mutta ennen kaikkea minulla oli Clas Ohlsonilta ostettuja nättejä muffinipapereita, joita olen aikonut käyttää ainakin puoli vuotta nähtyäni niitäkin jonkun toisen suosikkiblogini postauksessa. Sovelsin hieman ohjetta, sillä eihän sitä nyt voi olla soveltamattakaan.

• 100 g valkosuklaata
• 100 g mustikoita
• 300 g vehnäjauhoja
• 2 tl leivinjauhetta
• 1 kananmuna
• 125 g voita
• 2,5 dl maitoa
• 150 g sokeria
• 1 rkl vaniljauutetta
• 1 limen mehu

Kuumensin uunin 190 asteeseen ja tälläsin kauniit muffinipaperit vuoan kolosiin. Nostin vuoan rehvakkaasti toiselle pöydälle ja paperit lennähtivät kuin syksyiset lehdet pitkin keittiötä. Asettelin ne uudelleen kolosiin. Pilkoin suklaan kohtuukokoisiksi muruiksi, puolitin siis ohjeen suklaa- ja marjamäärän syystä, ettei minulla ollut niitä enempää, en esimerkiksi terveellisyyssyistä. Sulatin voin ja jätin sen jäähtymään. Mittaisin maidon kulhoon ja lisäsin sinne kananmunan, limemehun ja vaniljauutteen ja sekoitin ne kevyesti. Mittasin toiseen kulhoon jauhot, leivinjauheen ja sokerin ja sekoitin nekin toisiinsa. Yhdistin kuivat aineet märkiin ja lisäsin sulan voin. Lopuksi kääntelin mukaan suklaamurut ja mustikat. Lusikoin taikinan vuokiin, sitä riitti täsmälleen kahteentoista muffiniin. Oli kyllä hieman vaikea saada tahmeaa, paksua taikinaa korkeisiin vuokapapereihin reunoja sotkematta, enkä kaikkien kohdalla onnistunutkaan täysin. Paistoin muffineita noin 25 minuuttia. Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin tummaa sokeria, mikä teki mallisuorituksen muffineista tummempia, minä käytin erikoishienoa valkoista sokeria, koska sitä oli juuri sopivasti pussin pohjalla. 

Saako näin tehdä? Taatelikakun tuunaus

Millaisia joulumusiikkityyppejä te olette ja tunnistatte ympäriltänne? On olemassa ainakin Varpunen jouluaamuna-ihmisiä ja Jingle bells-tyyppejä ja sitten on sellaisia kuin minä, joiden jouluherkkyyden virityksessä tarvitaan vaikkapa Eläkeläisten Joulutorttua tai Juicen Sikaa.  Eilen laitoin soimaan Nyrok Dolls-kokoonpanon  Kinkkuelämää-levyn (pidän kappaleesta Perunalaatikko, jossa äite kysyy, että imelläksää vielä, ei Tampereella kukaan enää imellä) ja otin tahrakantisen Ruutukokkini esille. 

Kerroin viime joulun alla, että olen tehnyt monet kerrat taatelikakkua Ruutukokin ohjeella, jossa ei ole mitään vikaa, päinvastoin se on luotettava ja hyvä. Miksi siis mennä korjaamaan sitä, mikä ei ole rikki? Voisi kuvitella, että tein jotain aivan valtavaa, en kuitenkaan tehnyt. Tein aivan kuten ennenkin, mutta  lisäksi pilkoin mukaan pienen levyn tummaa suklaata. Vaikka kuulostaa kieltämättä jotenkin luonnonvastaiselta, lopputulos oli ihanan ilmava ja kevyt taatelikakku. Talouden nuori aikuinen toimi koemaistajana. Hän ehti maistaa vain pikkupalan, kun jo tiesi mikä kakussa on uutta.

• noin 20 taatelia
• 200 g voita
• 2 dl sokeria
• 3 dl vettä
• 2 kananmunaa
• 3,5 dl vehjäjauhoja
• 1 tl ruokasoodaa
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 rkl vaniljauutetta
• 100 g tummaa suklaata

Kivettömät, muutamaan palaan pilkotut taatelit, sokeri ja vesi laitetaan kattilaan ja keitellään soseeksi. Tämä vie noin puoli tuntia. Kattila nostetaan liedeltä ja mukaan lisätään voi, suklaa ja vaniljauute. Sekoitellaan, kunnes voi ja suklaa ovat sulaneet kokonaan.  Seoksen annetaan hetken aikaa jäähtyä, odotellessa uuni lämmitetään 180 asteeseen. Jauhot, sooda ja leivinjauhe mitataan ja sekoitetaan keskenään. Kun taatelisose lisukkeineen on hieman jäähtynyt, siihen sekoitaan mukaan kananmunat ja jauhot. Tämän annoksen mahtuu hyvin tekemään kattilassa, ei tarvitse sotkea erillistä taikinakulhoa. Ainekset käännellään nuolijalla tasaiseksi taikinaksi. Jollet käytä silikonivuokaa, voitele ja jauhota vuoka huolellisesti. Taikina lusikoidaan suurehkoon rengasvuokaan. Suklaasta johtuen taikina on aika paljon vetelämpää kuin sitä ilman, joten taikina asettuu vuokaan sopuisasti, eikä siihen ole tarvetta piirtää lusikalla syvennystä estämään kakun keskikohdan turpoamista. 

Kakkua paistetaan uunin keskiosassa noin tunti. Kun taikina ei tartu kakkutikkuun, kakku on kypsä. Sitten koetellaan leipurin kärsivällisyyttä, minä maltoin noin 15 minuuttia ennen kuin kumosin kakun. En muuten pidä juurikaan silikonituotteista keittiössä, mutta tällaisten kakkujen kanssa se on hyvä, sillä en pidä korppujauhopinnasta kakussa.

Tein eilen myös hedelmäkakun,  sörkin senkin ohjetta. Käytin sattumina kuivattuja karpaloita, manteleita, cocktail-kirsikoita ja suklaanappeja. Skippasin pitkänomaisen kakkuvuoan voitelun ja jauhottamisen, koska olin laiska ja vuoan pohjassa luki uhmakkaasti non stick. Toivoin, ettei tulisi paha kakku, tulisi hyvä kakku, ilmaisin toiveeni myös Kokit ja potit-Hannelelle hänen eilisessä vaahtokarkki-lumiukko-postauksessaan. Toiveeni ei täysin toteutunut. Kakku ei irronnut vuoasta aivan suosiolla. Hyvää se on, mutta hedelmät ovat vähän liiaksi kinostuneet kakun pohjalle ja pinta on rupinen. Tämä saa sitten luvan olla tämän joulun keittiömoka ja kaikki muu onnistuu täydellisesti, vai mitä?

lailalalai

Karamellikastikkeen tuho ja nousu

Poimin foodgawkerista karamellikastikkeen ohjeen suosikkikansiooni jo jotakin aikoja sitten, tänä aamuna aloin viimein keittopuuhiin. Jossakin kotimaisessakin blogissa juuri oli keitelty kastiketta hyvin samantapaisella ohjeella, mutten löytänyt ohjetta enää TOP-100 ruokablogeista, kun en tullut sitä merkanneeksi muistiin. 

Olen vihdoin leiponut, mehustanut ja säilönyt iänikuisen valkoisen sokerin varastoni loppuun, mutta ajattelin ohjeen toimivan hyvin ruokosokerillakin. Ohjeen mukaan kastikkeeseen meni

• 1 cup sokeria (2,37 dl ollaan sitä tarkalla päällä)
• 1,25 cup kermaa (2,96 dl hehe)
• 1 rkl voita
• 1 t vaniljauutetta
• ripaus suolahiutaleita

Sirottelin sokerin tasaisesti paksun kuparikattilan pohjalle. Mittasin kerman valmiiksi ja otin voinokareen lusikkaan odottamaan, sekä vaniljan ja suolan käden ulottuville. Aloin kuumentaa keskikokoisella kaasuliekillä sokeria ja sehän rupesikin nopsaan sulamaan. Sekoitin sitä varovasti sulasta reunasta keskustan kiteisiin päin puisella lastalla. Koska kyseessä ei ollut valkoinen sokeri, muuttui ruokosokeri heti sulattuaan hyvin kauniin väriseksi, sitä ei tarvinut/voinut juuri keitellä, jota arvelin valkoisen sokerin tarvitsevan halutun värin saavuttamiseksi. Tässä kohtaa ensimmäisen kerran  pelkäsin menneeni metsään. 

Nostin sulan sokerin, josta alkoi tulla melkoisen paahteista tuoksua, pois kaasulta ja annoin se asettua minuutin verran (minut tuntien meni ehkä 30 sekuntia). Kaadoin puolet kermasta kuumaan sokeriin varovasti, kerma kuohahtaa reippaasti, joten kannattaa olla varovainen. Sekoitin vispilällä kerman joukkoon ja sain hieman tököttiä tarttumaan vispilän kiekuroihin. Lisäsin lopun kerman ja vispilöin lisää. Ohjeessa sanottiin, että jos seos meinaa paakkuuntua, kattilan voi nostaa takaisin miedolle tulelle hetkeksi. Näin teinkin. Seos oli melkoisen tasaista ja sekoitin voinokareen, vaniljan ja suolan mukaan. Vispilään tarttui jonkun verran seosta, mutta miedolla lämmöllä se kyllä irtosi ja sekoittui kastikkeeseen. Maistoin pikkuisen vispilästä ja naamani meni nurinpäin, tämähän paloi!

Kaadoin kastikkeen kuitenkin sinapilta virattomaksi jääneeseen purkkiin ja päätin kokeilla myöhemmin uudelleen valkoisella sokerilla. Murjotin aikani ja pienen kaupunkireissun jälkeen avasin karamellikastikepurkkini ja maistoin. Se mitään palanutta ollut! Se oli ihan täydellistä, syvän makuista ja oikein huusi vaniljajäätelöä kaverikseen. 

Aina ei siis kannata heti heittää epäonnistuneeksi luulemaansa kompostiin. Karamellikastikkeen luvataan säilyvän jääkaapissa parisen viikkoa. Saa nähdä kuinka kauan se riittää, kun vaan hommaan hyvää jäätelöä talouteen. 

ps. tunnustan lusikoineeni kastiketta tahallani purkin reunan yli, vaikka se on yksi niitä kliseisiä ruokakuvausjuttuja, joille toisena hetkenä vähän nyrpistelen

Viimetipan nektariinit

Taas minulle kävi nektariinien kanssa niin, että huolella valitsemani pakkauksen keskellä oli pilalle mennyt yksilö. Onneksi ehdin huomata sen ja pelastaa vielä ehjät ja hyvät hedelmät. Niistä olisi viisainta tehdä samantien jälkiruokaa. Löysin hyvältä kuulostavan ohjeen Foodopera-blogista. Tämä jälkkäri valmistui nopeasti päivällisen jäljiltä kuumassa uunissa ja sopi mukavasti vatsassa olleisiin makeanpaikkoihin. Kokeilen tätä kyllä myös persikoilla ja luumuilla! Soveltelin ohjetta mieleni mukaan.

• 4 nektariinia
• 8 tl ruokosokeria 
• 8 tl vaahterasiirappia
• 4 tl vaniljauutetta
• pikkuisen voita
• paksua kreikkalaista jogurttia
• juoksevaa hunajaa

Uuni oli jo valmiiksi kuuma, 180 asteessa. Laitoin pienen uunivuoan pohjalle leivinpaperia ja asettelin vuokaan nektariinit halkaistuina ja kivet poistettuna leikkauspinta ylöspäin. Jaoin jokaisen puolikkaan koloon sokeria, siirappia, vaniljauutetta ja mininokareen voita. Paistoin nektariineja uunissa noin 30 minuuttia, kunnes ne olivat pehmeitä ja karamellisoituneita. Lusikoin kuppiin pari desiä paksua kreikkalaista jogurttia ja valutin sen päälle pari teelusikallista juoksevaa hunajaa. Lämpimät nektariinit maistuivat suloisilta kylmän jogurtin kanssa.

Karviaishilloa ja pannukakkua

Tänään olemme olleet liimautuneina television ääreen, sillä Hollannissa on kisattu miesten maailmanmestaruudesta maantieajossa. Mukana on iso liuta suosikkejamme. Päivällisen kuittasinne eilisen lasangen lopulla, mutta jälkiruoaksi tein uuniin pannukakun Salviaseppele-blogin ohjeen mukaan. Pannukakun kaverina söimme viikolla keittämääni karviaishilloa. 

• 3 l karviaisia
• 5 dl hillosokeria
• 1 dl vettä
• 1 sitruunan mehu

Hilloa varten  Kammenpyörittäjä keräsi kaikki loput karviaiset pihan puskista ja niitä tuli noin 3 litraa. Kumosin huuhdellut marjat isoon kattilaan ja lisäsin veden mukaan. Aloin kuumentaa marjoja ja pian ne kypsyivätkin jo vauhdilla. Vettä ei tosiaan tarvita kuin tilkka, marjoista alkaa pian irrota mehua nesteeksi. Lisäsin mukaan sitruunamehun ja keitin seosta noin puolisen tuntia, jonka aikana sekoittelin marjoja kattilan pohjia myöten useaan otteeseen varmistaakseni, ettei seos tartu kattilaan. Kuorin myös vaahtoa pois, mutta sitä ei juurikaan edes muodostunut. Lisäsin hillosokerin ja keitin seosta vielä toisen puolituntisen ennen kuin lusikoin vielä melko vetelän hillon desinfioituihin lasipurkkeihin jäähtymään. Hillosuppilo ei olisi kyllä tyhmempi ostos. Kammenpyörittäjä askaroi minulle tilapäissuppilon muovipullosta.

Pellillinen pannukakkua syntyi seuraavista aineksista (pikkuisen soveltaen):

• 4 dl vehnäjauhoja
• 1,5 dl ruokosokeria
•  1 rkl vaniljauutetta
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 tl suolaa
• 8 dl maitoa
• 2 kananmunaa
• 100 g voita sulatettuna

Kaikki taikinan ainekset sekoitetaan keskenään juuri ainesosaluettelon mukaisessa järjestyksessä ja taikina kumotaan uunipellille leivinpaperin päälle. Pannukakkua paistetaan 200 asteessa kiertoilmalla noin 40-45 minuuttia. Tämä pannari ei ole suotta nimeltään maailman paras pannukakku! Ei sitä ehkä kovin usein kannata syödä, mutta tänään se maistui kyllä mainiolta kirpeänmakean hillon ja vaniljajäätelön kanssa. Kelpasi katsella pyöräilyä herkuttelun lomassa.

Magdalenat

Espanjassa näitä pieniä sieviä kakkusia kutsutaan magdalenoiksi, kun ne pohjoisessa naapurissaan ovat madeleineja. Leivonaisissa on pari pientä eroa tuon kirjoitusasun lisäksi. Kun madeleineissa on sitruunaa, on magdalenoissa appelsiinia. Voin sijaan Espanjassa käytetään oliiviöljyä. Nämä kaksi pientä muutosta tekevät leivonnaisten tuoksun ja maun erilaisiksi.

Otin ohjeen magdalenoihin Bob Vivant-blogista. Minulla ei ollut appelsiinikukkavettä, niin luulin, mutta sitten muistin (liian myöhään tietysti), että onhan minulla jostain siunaantuneena pullo appelsiinikukkavettä. Pitää seuraavalla kerralla käyttää sitä. Nyt käytin appelsiinimehua. Taikinasta tuli 12 magdalenaa ja siihen meni (mitat muutettu joltisellakin tarkkuudella):

• 1,6 dl venhäjauhoja
• ripaus suolaa
• 0.5 tl leivinjauhetta
• 2 kananmunaa
• 0,75 dl tomusokeria
• 1 appelsiinin kuori raastettuna
• 1 rkl hunajaa
• 1 tl vaniljauutetta
• 1 tl appelsiininkukkavettä
• muutama lehti tuoretta rosmariinia silputtuna
• 0,6 dl oliiviöljyä +vuoan voiteluun
• tomusokeria koristeluun

Kuumensin uunin 180 asteeseen ja voitelin madeleinevuoan oliiviöljyllä. Vatkasin kananmunat ja tomusokerin vaaleaksi vaahdoksi. Yhdistin toisessa kulhossa jauhon, suolan ja leivinjauheen. Lisäsin joukkoon hunajan, vaniljauutteen, appelsiinimehun- ja kuoriraasten (kukkavesi löytyi liian myöhään) ja rosmariinin. Yhdistin kulhoon kananmunavaahdon ja oliiviöljyn ja sekoitin taikinan tasaiseksi. Lusikoin taikinaa vuoan kolosiin ja paistoin magdalenoja noin 12 minuuttia. Olisi kannattanut myös jauhottaa koloset, sillä leivonnaiset olivat aika piukassa kiinni vuoassa. Silikonilastalla sain ne kuitenkin irti nätisti. Magdalenat sopivat aamiaisella hyvin yhteen maitokahvin kanssa.

Päivän pyöräilyannos on vasta edessäpäin, kun Vueltan yhdeksäs etappi ajetaan Andorrasta Barcelonaan. Matkaa kertyy 194 km ja kun se on poljettu on käsillä ensimmäinen lepopäivä. Tänään punainen johtajan paita ei vaihtane omistajaa ja muutenkin etapin luonne lienee hieman siirtymätaivaltyyppinen. Ennen päivän Vuelta-lähetystä saamme katsella myös Ranskasta Grand Prix Plouayta. Tästä tapahtumasta en ole kuullut aikaisemmin, joten on kiinnostavaa nähdä mistä on kyse. 

Takaisin ruotuun!

Nyt loppuu laiskottelu ja Ranska-ruokien välttely! Kaksi päivää meni ihan harakoille, ensin olin liian laiska ja sitten liian kiireinen.  Mutta tänään on vapaapäivä, aikaa keittiöpuuhille ja myös niihin tarvittavaa intoa ja puhtia. Aloitin aamusta selailemalla valmiiksi ohjeita ja tekemällä kauppalistan. Piipahdin kaupassa heti sen auettua ja kerrankin sain kaikki tarvitsemani samasta kaupasta ja vähän ohi ostoslistankin.  

Luimupupu-blogin kolmikerrosjälkiruoka kiinnitti huomioni jo viime viikolla, etenkin kun sen nimi oli niin pitkä ja vaikea. Tuumin, että tuostapa meille lauantainen jälkiruoka, kun kaikkia aineksia rahkaa lukuunottamatta oli valmiina ja se olisi sopiva ranskalaiseen teemaamme. Kaupasta tultuani puuhastelin tapani mukaan montaa asiaa yhtä aikaa. Sillä tavalla saan eniten aikaan, myös sutta ja sekundaa. Niin ei onneksi käynyt tällä kertaa. Samalla kun keitin raparperikompottia jälkiruokaa varten, tein poikasille mango-mansikkajuomaa (josta ei jäänyt kuvallista materiaalia syystä, että juoma oli taivaallisen hyvää) ja keitin sokerisiirappia uutta "limoncello"-settiä varten. 

Tällaisessa multitaskingissa on se hyvä puoli, että valmista tulee monella rintamalla. Kääntöpuolena on sitten se, ettei kukaan siivoa jälkiäni, kun lempikeittiökölvini on melontaretkellä koko viikonlopun. Olen lähes hätää kärsimässä, kun veitset eivät hyppää itsestään puhtaina ja kuivina veitsitukkiin otettavaksi taas uudelleen käyttöön, eikä kompostikuppi tyhjene ilman omaa panostani. Myöskään virkistävää espressoa ei ilmaannu nenäni alle muutaman tunnin välein. No, olen iso tyttö ja pärjään kyllä. Kai. Ainakin jotenkuten. Pyyhin kyyneleeni ja käärin hihani.

Fraîcheurs de fraise et de rhubarbe, fromage blanc battu à la vanille. No niin, siinä se pitkä nimi nyt on. Leikkaa-liimasin sen luimupupusta, sillä varmasti olisin onnistunut kirjoittamaan jotain väärin, ainakin joku väkänen olisi väärään suuntaan. Käännöksestä jutellaan luimupupun postauksen kommenttilaatikossa. Aloitin siis keittämällä pienen raparperikompotin. Siihen tuli:

• 350 g raparperia paloina
• 1 iso Granny Smith-omena paloina
• 1 dl sokeria
• liraus vettä
• kanelitanko
• 1 rkl vaniljauutetta

Keitin kaikkia aineksia noin 20 minuuttia, kunnes omena oli lähes hajonnut ja raparperi oli aivan atomeina. Annoin kompotin jäähtyä kattilassaan kylmässä vedessä altaassa. Muistutin itseäni ottamaan kanelitangon pois.

Mansikkacoulista varten tarvitsin noin 2 dl mansikoita (säästin muutaman koristeluun) ja lusikallisen sokeria. Survoin lusikkaa apuna käyttäen mansikat siivilän läpi coulisiksi ja maustoin sokerilla.

Jälkiruoan rahkaosuutta varten käytin:

• 1 prk rahkaa 
• 1 dl kermaa
• 2 rkl tomusokeria
• 1 tl vaniljauutetta

Vaahdotin kerman ja sekoitin siihen rahkan, vaniljauutteen ja siivilän läpi tomusokerin. Lusikoin annoskuppien pohjalle alimmaksi jäähtynyttä raparperikompottia, sitten rahkakermaa ja päällimmäiseksi mansikkakastiketta. Pinnalle asettelin mansikkaviipaleita. Tämä jälkiruoka oli sitten taas ainakin pikkuserkku tälle keväällä tekemälleni jälkkärille, mutta minkäs sille voi, että raparperi, mansikka ja joku topakka maitotuote ovat kaikki niin hyviä? Pitää kyllä pinnistellä, että saisin aikaan jotain muunkinlaisia jälkkäreitä. Joskus edes. Jälkiruoat ovat jääkaapissa kylmenemässä, sen verran maistelin eri osioita, että tiedän kupeista löytyvän herkkua, kunhan päivällinen on syöty.

Tänään minulla oli aikaa myös päästä taas kärryille pyöräilystä, katsoin ennen tämänpäiväistä etappia koosteen eiliseltä. Tänään Ranskan vallankumouksen vuosipäivänä ajetaan 13. etappi, matkaa maaliin on vielä melkein sata kilometriä. Kokonaiskilpailun kärjen järjestys ei muuttune, mutta lopun nousut ovat varmaankin kiinnostavia katsoa. Ranskassa näyttää olevan kuuma päivä ja maisemat komeat.

Ps. Onnea äidille!

Minä kans-raparperisiirappia

Monissa blogeissa on tehty raparperimehua - juomaa, tai -siirappia ja minulle jäi erityisesti mieleen Kokit ja potit-blogin raparperinen onnittelujuoma. Sellaista tahdoin minäkin tehdä. Ja teinkin. Kesä on jo sen verran pitkällä, ettei hennonpunaisia raparperinvarsia enää osunut kohdalleni, joten käytin vihertävämpiä.

• raparperinvarsia
• 2 dl karpaloita
• 2,5 dl valkoisen ja ruokosokerin sekoitusta
• 2 tl vaniljauutetta
• 3,5 dl vettä 

Leikkasin varret noin sentin pätkiksi, niitä tuli litran kannullinen äärimmilleen täyteen, 6 tai 8 vartta. Kaadoin palaset paksupohjaiseen kattilaan yhdessä sokerin, veden ja vaniljauutteen kanssa. Keittelin raparperia hetkisen aikaa ja aloin olla tyytymätön siirapin väriin, ruokosokeri ja keski-ikäiset raparperit tekivät siirapista aika rusehtavaa. Niinpä nappasin pakastimesta pienen rasian viime syksynä poimimiamme karpaloita ja lisäsin ne mukaan. Hetimiten väri kaunistui ja tuoksu muuttui makeasta hieman kirpeämpään suuntaan. Muistin nyt, että karpalot poksahtelevat iloisesti kiehuessaan ja kannetin kattilan. Keittelin seosta puolisen tuntia ja valutin sen sitten siivilään asetetun puuvillakankaan läpi.

Tulokseksi sain  0,75 l kauniin punaista, huumaavan tuoksuista siirappia, josta joku kielen osa maistaa lempeän raparperin ja toinen tomeran karpalon, oikein hyvä yhdistelmä! Pilkkuveden kanssa tästä saa kauniin alkumaljan tai kesäisen janojuoman. Varmasti siirappi passaa alkoholipitoisiin sekoituksiinkin, mutta niihin pitää palata tuonnempa, sillä vaikka "koko Suomi" nauttii juhannusvapaista, minulla on työvuoro tänään. Vapaani alkavat illalla ja toiveissa on joku suloinen raparperi-karpalodrinkki.

Vanilla extract - vaniljauute

Eräällä aamutuimaisella Tastespotting-kierroksellani osuin mukavaan postaukseen vaniljauutteesta, vanilla extractista. Sitä käytetään usein ulkomaisissa leivontaohjeissa ja olen tuuminut sen hankkimista. Vaniljaa minulla on hyvät varastot, mutta tummanruskeaa hyvää extractia en ole löytänyt meikäläisistä myymälöistä. Ohjeen otin täältä.

Laitoin kahteen desiin vodkaa 12 muhevaa madagaskarilaista vaniljatankoa. Ohjeessa mainittuja meksikolaisia minulla on vain muutama, enkä ole muuten niitä kokeillut lainkaan, joten en hennonut aloittaa kokeilua hukuttamalla ne viinaan. Leikkasin tankoihin pitkittäiset viillot, mutten raaputtanut siemeniä esille. Jätin pullon pimeää kaappiin odottamaan uuttumista. 

Nyt uuttamisen alusta on kulunut viisi viikkoa. Silmä- ja nenämääräisellä arviolla väri ja tuoksu eivät ole enää vahvistuneet (lue:en jaksanut enää odottaa), olen ravistellut pulloa ja nuuhkinut sisältöä kerran pari viikossa. Kaadoin uutteen pieneen tiiviisti suljettavaan pulloon. Lisäsin valmiiseen vaniljauutteeseen ulkokultaisista syistä vielä uuden palan vaniljatankoa, sekään ei haittaa, jos uute vielä tanakoituu. Lionneiden vaniljatankojen seuraksi lisäsin uutta "tuoretta" vodkaa ja jatkoin toisen erän uuttamisella. En sitten tiedä kuinka kauan noita tankoparkoja voi pakkojuottaa. 

Pallon toisella puolella Tour Down Under on jo pian puolivälissä. Se harmittava seikka, ettei meillä ole mahdollisuutta seurata kilpailua televisiosta, hankaloittaa mielenkiinnon ylläpysymistä ja tilannekuvan hahmottamista (vakava asia, tämä pyöräily!). Samoin elannon tuova toimi velvoittaa juuri nyt melkoisesti, joten australiapitoiset ruokakokeilut ovat jääneet vähiin. Kilpailussa johtopaikkaa pitää viime vuonna minullekin tutuksi tullut André Greipel, Jussi Veikkanen näkyi tuloslistalla sijalla 49. Kun kisaajat siellä virittyvät viimeisiin koitoksiin ja minulla vapaat häämöttävät, ehtinen vielä kokeilla jotain Down Under-ruokaa. Leivontaohjeiden löytämisessä ei ole ollut suurta vaikeutta ja mikäli aikaa on riittävästi kokeilen joko Lamingtoneja tai VoVo-kakkua. Helpoin ja nopein taitaisi olla Australian Damper, alunperin nuotiossa paistettu leipä. Helpolla ja nopealla tarkoitan sitä, ettei sen valmisteluun menisi paljon aikaa eikä se ole monimutkaista, mutta onnistumisesta ei toki ole takeita.