Mustikkapiirakka melkein Rick Steinin ohjeella

Ilahduin valtavasti, kun Yleltä alkoi uusi Rick Steinin Ranska-aiheinen sarja. Edellisen kerran hän kierteli ja kokkaili siellä noin 15 vuotta sitten, joten nyt oli aikakin tehdä uusi kiertue. Pidän kovasti Steinin ruoanlaittotavasta ja siitä miten hän kulkiessaan ei tee numeroa itsestään, ei elostele eikä mässäile, ottaa huomioon kuvausryhmänsä eikä ole tehty sokerista, vaan jatkaa matkaa vaikka alkaakin sataa. Se onnistuu englantilaisilta hyvin, he eivät ole sääherkkiä. 

Olemme käyneet kahdessa Steinin ravintolassa, kesällä 2015 Cornwallissa ja seuraavana vuonna Winchesterissä ja kumpikin olivat kivoja kokemuksia. Ei liian fiiniä, mutta kumminkin hyvää, laadukasta ruokaa. Sitä Stein valmistaa tv-sarjoissaankin, sitä katsoessa vesi herahtaa kielelle ja tulee tunne, että tuota osaisin itsekin tehdä. Se on kiva tunne. Toisessa nyt Areenassa nähtävillä olevassa jaksossa hän valmistaa mustikkapiirakan ja minusta on kivaa, kun hän sanoo kutakuinkin, ettei ole mikään taitava leipuri, mutta tämän hän saa tehtyä. Sellaista sympaattista otetta. 

Tein viime viikolla lohi-parsapiirakan, jonka pohjataikina oli vähän liian iso. Olin lukenut, että taikina säilyy kyllä hyvin tiiviissä astiassa muutamia päiviä ja laitoin silloin palloksi keräämäni taikinanlopun jääkaappiin ja käytin sen eilen makeaan piirakkaan. Taikina sopii siihenkin hyvin, sillä se ei ole sen enempää suolainen kuin makeakaan. Olen nyt oppinut vähän jo sitä, miten hyvä taikina tehdään, ei liian paksua, eikä rasvaista, helppoa leikata. 

Olin tosi tyytyväinen tämän quichen pohjaan ja sitä taikinaa jäi vähän tähteeksi. 

Pieni mustikkapiirakka Rick Steinin vinkein

• noin tennispallon kokoinen pallero piirakkataikinaa (ohje sama kuin tässä postauksessa)
• 1 dl mantelijauhetta
• 2 dl pakastemustikoita
• 1 purkki kermaviiliä
• 0,5 dl tomusokeria
• 1 kananmuna
• 1 tl vaniljatahnaa

Kuumenna uuni 200 asteeseen ja kauli jääkaappikylmä taikina ohueksi pyöryläksi, vähän isommaksi kuin vuoka, jota aiot käyttää. Minä käytin pientä irtopohjaista alumiinivuokaa, jonka halkaisija on noin 18 cm. Nosta ohueksi kaulittu taikina vuoan päälle ja painele varovaisesti vuoan pohjalle ja reunoille, käytä ylimeneviä roippeita paikkaukseen, mikäli taikinaan tulee reikiä. Pistele taikinaa haarukan piikeillä tai vaikka kalapiikillä, jottei pohja nousisi epätasaisesti. 

Laitan taikinan päälle palanen leivinpaperia ja sen päälle paistopainoja (pieniä keraamisia palleroita tai kuivia herneitä tai riisiä) ja esipaista pohjaa noin 10 minuuttia. 

Nosta vuoka pois uunista ja siirrä paistopainot pois leivinpaperin avulla. Sirottele pohjan päälle tasaiseksi kerrokseksi mantelijauhe ja sen päälle jäiset mustikat. Paista taas 10-15 minuuttia. 

Sekoita keskenään tasaiseksi massaksi kermaviili (Rickin ohjeessa kerma, mutta minulla oli kermaviiliä liiaksi), kananmuna, vaniljatahna ja tomusokeri. 

Ota vuoka taas pois uunista ja kaada yllämainittu massa mustikoiden päälle. Paista vielä 25-35 minuuttia, kunnes pinta on lähes hyytynyt ja kauniin värinen. Minulla piirakka oli pari minuuttia liian pitkään, mutta leikimme, että sen pitikin tummua noin. 

Maistui hyvältä vaniljajäätelön kanssa, parin millin paksuinen pohja säilyi ehjänä, oli helppo leikata, ei ollut liian makeaa ja muutenkin oli ihan loistava piiras. Ulkona satoi vuorotellen lunta, rakeita, vettä ja räntää, mutta sisällä lautasella oli palanen kesää. Tuskin maltan odottaa Rickin matkan seuraavaa osaa. 

Ajettiin taas väärää puolta

Blogin elokuu on ollut aika hiljainen, koska olin pari viikkoa reissussa. Ensin kävelin reilun viikon sisareni kanssa Dorsetissa, niistä seikkailuista voi lukea toisen blogini, CampaCaminon postauksista. Reissun toisen puoliskon vietin Antin kanssa autoillen Englannissa ja Walesissa. Tästä alkaa tulla tapa, minä kävelen ja Antti hakee minut kotiin. 

Tämä postaus alkaa siitä päivästä, jolloin olin polttanut nenäni Weymouthin rannalla, kun odottelimme sisareni kanssa Antin saapumista Heathrown kentältä rannikolle. Matka oli takkuinen ja hidas johtuen tietöistä ja kolareista, mutta pääsi hän sentään perille alkuiltapäivästä. Odotimme häntä lopuksi mukavan majoituksemme olohuoneessa, vaikka olimme luovuttaneet huoneemme jo aamulla. Ystävällinen omistajapariskunta kävi tiedustelemassa ottaisimmeko teetä ja onhan meillä mukava olla. 

Oli vähän hassu tunne, kun lähdimme vuokra-autolla Weymouthista kohti Hilfieldiä. Olimme siskoni kanssa kävelleet maanantaista asti rannikolle, matkaa oli noin 33 km suorinta tietä pitkin. Meille matkaa kertyi kaikkiaan 135 km. Autolla olimme lähtöpisteessämme noin kolmessa vartissa. Tee työtä jolla on tarkoitus!

Jäimme hetkeksi Hilfieldiin, sisareni esitteli paikan Antille ja Antin paikalle (väelle). Ilokseni näimme Cecilen, joka hieman luikkien kulki ympärillämme. En saanut selkoa oliko se vihainen vielä siitä, miten lähetimme sen kotiin raapivana ja sähisevänä pallona. Katseessa oli ehkä hieman kaunaa, vai mitä sanotte? Saimme lounasta Friaryn ruokasalissa ja sitten jatkoimme Antin kanssa matkaa.

Olimme sopineet pari iltaa aikaisemmin, että menisimme ensimmäiseksi yöksi Winchesteriin. Siellä on Rick Steinin ravintola, jonka laitoimme viime vuoden reissulla merkille. Olin varannut hotellihuoneen ja päivällispöydän, olihan Antin synttäri ollut vastikään minun ollessani reissussa, joten päivällinen sai kunnian käydä synttärijuhlinnasta. 

Liikenne Englannissa on kyllä omanlaistaan. Ei vain vasemmanpuoleisen liikenteen vuoksi, vaikka se onkin aina melko hengästyttävä juttu. Nyt meillä oli alla vuokra-auto, joka toisaalta helpottaa kuljettajan tehtävää, kun hän istuu keskiviivan puolella, mutta toisaalta vaihteen vaihtaminen tapahtuu peilikuvana. Automaatti voisi olla kova sana, vaikka Antti aina tuhahteleekin, kun moista menen sanomaan. Englannissa tiet ovat maaseudulla hyvin usein hyvin kapeita, vaikka päällystettyjä olisivatkin. Molemmin puolin on useita metrejä korkeat kasvustot aivan tiessä kiinni, tai sitten tie on tavallaan kaivautunut maastoon, niin ettei sivuille näe mitään, eikä mutkaisuuden vuoksi  näe eteenpäinkään kuin vähän matkaa kerrallaan. Paikallinen väestö ajaa melkoisen lujaa ja tiensä varmaankin tuntien, mutta kyllä siinä monesti on sydän kurkussa, kun vastaan tulee maastoautoja tien täydeltä. Sivuutukset tehdään usein minimaalisten levennysten kohdalla, joitten kohdalle jäädään odottamaan tai peruutetaan tarvittaessa. Autosta katsoen olin vähän peloissani, että olin kävellyt edellisellä viikolla noita samanlaisia teitä. 

Tuona sunnuntaina liikenne oli vilkasta niin kapeilla teillä kuin moottoritielläkin, jota pitkin ajoimme osan matkasta, mutta emme onneksi joutuneet pahempaan liikennehilloon, vaan olimme kuuden aikaan perillä hotellissamme Winchesterissä. Olin valinnut paikan sillä silmällä, että matka ravintolaan olisi lyhyt, eikä se ollutkaan kuin muutaman sata metriä. Pöytävarauksemme oli illan viimeisimpiä kellonaikoja, koska emme olleet varmoja mihin aikaan ehtisimme perille. Meille jäi aikaa hieman hengähtää ja ennen ruokailua kävellä hieman iltaisia kaupungin katuja, mikä teki hyvää päivän lentokoneessa ja autonratissa viettäneelle Antille.

Ravintola oli astetta fiinimpi kuin viime kesän Padstowin Rick Stein Cafe (linkin takana pitkä postaus, Rick Stein-osuus aika lopussa). Ravintola oli noin puolillaan, kun kahdeksalta saavuimme. Aloitimme samppanjalla ja aloimme tarkastella voittopuolisesti kalapitoista menua, ovathan Steinin paikat leimallisesti kalaravintoloita. 

Saimme pienet friteeratut kalapalloset keittiöntervehdyksinä, samoin erittäin hyvää talon leipää ruokia valitessamme. Alkuun Antti otti ostereita mausteisen makkaran kanssa, koska se kuulosti niin erikoiselta ja listassakin sen sanottiin olevan a seemingly odd combination. Minä otin kalakeiton. Minun keitostani ei ole kuvaa, sillä se heilahti lautasella sen verran pöytään tuotaessa, että lautanen olisi vaatinut pientä ehostamista. Enkä nuolaissut, vannon.

Osterit ja makkara olivat kuulema merkillisen hyvä yhdistelmä, minä en tuntenut vetoa maistaa. Olen edelleen ostereiden kanssa varautuneen etäinen. Kalakeittoni oli hyvää, mutta annos oli suurenpuoleinen, puoletkin olisi ollut hyvä alkuruoka-annos.

Pääruoaksi Antti valitsi Indonesian Curryn, jossa oli useaa kalalajia ja se tarjottiin ilmavan riisin kanssa. Minä valitsin vähän turhan varovaisena grillattua meriahventa. Sen sai halutessaan perunoiden sijaan jollakin muulla lisäkkeellä ja minä valitsin kesäkurpitsaa. Curry oli pehmeää ja kalaa oli runsaasti, maut olivat syvät, mutteivat mitenkään päällekäyvät. Minun kalani oli kauniisti paistettu ja lisäkkeet maistuvia. 

Jälkiruokaa emme ottaneet, vatsat olivat sen verran täydet. Tipin kanssa lasku teki tiliotteen mukaan 167 euroa, kun äsken pankista katsoin. En muista paljonko se oli punnissa. Tipin sai kätevästi lisättyä suoraan korttipäättettä käytettäessä. Tarjoilu oli rauhallista, nopeaa ja ystävällistä. Avokeittiö oli aivan silmieni edessä (oli siinä Antti välissä). Koska oli loppuilta näin myös kuinka säntillisesti keittiötä siivottiin. Rick Stein Restaurant Winchester oli miellyttävä kokemus, voisimme mennä uudestaankin. Seuraavana päivänä sain sähköpostia ravintolasta samaan tapaan kuin viime vuonna Cafen jälkeen, postissa kysyttiin mielipidettä käynnistämme. 

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyville Poissa kotoa- ja Valmiissa pöydissä-välilehdille, joille kerään matka- ja ravintola-aiheisia postauksiamme. Seuraavissa Espanja-haasteen lomaan kirjoittamissani postauksissa kerron lisää matkastamme Englannissa ja Walesissa. 

Tosi kuiva juttu

Retkemme on edennyt Iso-Britanniaan, ylitimme Hihan maanantaina aamusella. Edellispäivän Retro Rondesta hieman jäykkänä ollut Kammenpyörittäjä ohjusti meidät Calaisin satamaan ja siitä lauttaan, joka reilussa tunnissa vei meidät toiselle rannalle. Sataman läheisyydessä oli menossa mittavat piikkilanka-aidan rakennustyöt ja poliisit pitivät tarkkaan vahtia satamaan vievän tien varressa, sillä läheisen piikkisten pensaiden pusikossa oli surullisen näköinen leiri, jossa näytti majailevan satoja, ellei tuhansia ei-toivottuja eri maiden kansalaisia kärkkymässä matkaa Britanniaan.

Heti maihin ajettuamme suunnistimme Doverin linnaan, joka viime kesän matkalla jäi käymättä. Ostimme English Heritage-passit, joilla pääsee 9 päivän ajan moneen nähtävyyteen, tai saa alennusta lipun hintaan. Doverin linna oli todella näkemisen arvoinen, myös toiseen maailmansotaan liittyvien osiensa puolesta. Samoja koululaisryhmiä näkyi linnan laajalla alueella kuin laivallakin.

Tiistain ohjelmassa oli mennä Winchesteriin. Jo vuosia sitten tekemällämme Englannin matkalla halusin päästä näkemään erään paikan, jota kehuin silloiselle tuttavalleni mahdolliseksi matkan kohokohdaksi. Hänen mielestään kuulosti vähintäänkin synkältä, kun sanoin, että matkani olisi täydellinen, jos pääsisin näkemään Jane Austenin haudan. En silloin päässyt, mutta nyt pääsin, kun kävimme Winchesterin katedraalissa. Emme kovin iloisina maksa kirkkoihin pääsymaksua, mutta tällä kertaa teimme poikkeuksen ja maksoimme kiltisti monta monituista puntaa päästäksemme tuohon valtaisaan katedraaliin. Minulla oli noin 8 vuotta sitten pahanpuoleinen Jane Austen-päähänpinttymä, katsoin alati parhaita filmatisointeja, luin kirjoja kaiken aikaa ja kuuntelin niitä äänikirjoina niin suomeksi kuin alkukielellä. Tällä erää fiksaationi on hieman hellittänyt, mutta tunsin kyllä syvää tyytyväisyyttä nähtyäni neiti Austenin viimeisen leposijan tiistaina.

Toinen päätarkoitus Winchesteriin menoon oli käydä lounaalla Hugh Fearnley-Whittingstallin ravintoloihin kuuluvassa River Cottage Canteenissa. Olin varannut meille pöydän pari päivää aikaisemmin ja taas ihmettelin brittiläistä surkeaa osoitteistoa. Paikan osoitteeksi ilmoitettiin suuressa kaupungissa vain talon nimi, eivätkä navigaattorit tunne täkäläistä talojen nimeämiskäytäntöä. Onneksi google-kartta ja sopivasti aikaa auttoivat. Kävimme paikantamassa ravintolan etukäteen ja siellähän se oli puiston keskellä, kuten oli kuvailtukin ravintolan sivuilla.

Menimme kanttiiniin heti lounastarjoilun alettua ja olimme melkein ensimmäiset asiakkaat. Tilasimme kaikki eri annokset voidaksemme maistella ristiin. Opiskelija otti kanasalaatin, Kammenpyörittäjä meat platen ja minä vasikkaburgerin. Ruoka saapui mukavan ajan kuluttua ja oli kauniinnäköistä ja minun nätisti sanottuna kuivaa burgeriani lukuunottamatta hyvää. Erityisesti pidimme rosmariinisuolatuista chipseistä, joita otimme side dishiksi. Paikka täyttyi lounastajista ateriamme aikana ja siellä oli positiivinen puheensorina ja tunnelma. Kolmen hengen lounas, juomana vesi, maksoi 44 puntaa. Tarjoilu oli todella ystävällistä ja palvelu nopeaa, ei voinut kyllä valittaa. Ainoa, mikä jäi hieman harmittamaan oli se minun vasikkapihvini burgerissa, en itse olisi ollut tyytyväinen niin tiiviseen ja kuivaan pihviin omalta pannultani. Paikan ruoka edusti mielestäni leimallisesti Hugh'n ruokafilosofiaa ja siitä jäi hyvä mieli.

Seuraava kohde oli Beaulieun automuseo. Sinne Kammenpyörittäjä oli ostanut jo netistä etukäteen meille liput ja hyvin ne olivatkin hintansa väärtit. Automuseossa oli monenlaista ajopeliä, samaan hintaan näimme niin tilan päärakennuksen tiloja kuin puutarhaakin.

Yöksi menimme Bournemouthiin. Olin varannut meille huoneen aivan rantakadun varrella olevasta Cliffside Hotelista. Huoneemme olivat aivan hyvät, mutta luvattu netti ei toiminut Kammenpyörittäjän ja minun huoneessa, enkä päässyt kirjoittamaan postausta. Opiskelijan huoneessa netti toimi yhdessä laitaa huonetta. Kävimme illalla kävelemässä isolla laiturilla ja söimme matkan ensimmäiset fish and chipsit maailmankuuluuksi itseään tituleeraavassa ravintolassa. Hyvät ne olivatkin! Emme ottaneet aamiaista hotellissa, mutta aamulla aulassa kyllä tuoksui houkuttelevalta, joten aamiainen olisi voinut olla hyväkin.

Keskiviikkona sain lisää lääkettä Jane Austen-kuumeeseeni, kun kävimme Lyme Regisissä. Siellä on hieno kivinen aallonmurtaja, josta kerrotaan Persuasion-kirjassa ja jonne Ranskalaisen luutnantin naisen yksi tärkeä kohtaus sijoittuu ainakin elokuvassa, en ole tainnut lukea sitä. Kävimme ennen aallonmurtajalla kävelyä full englishillä, ei sellaista kyllä kovin monta kertaa jaksa syödä, vaikka olikin hyvin tehty rantaravintolassa. Lyme Regis oli aivan ihana rannikkokaupunki, jossa oli korkeuseroja siihen malliin, että jokaisella kaupunkilaisella lienee hyvä kunto mäkiä kiivetessä. Voin hyvin ymmärtää, että paikka on ollut jo vuosisatoja suosittu turistikohde.

Lyme Regisin jälkeen ajelimme kohti Cornwallia käyden katsomassa muutamia nähtävyyksiä. Kumpikin oli listattuna English Heritage-luetteloon ja näkemisen arvoinen. Ensin etsimme Hurler stone circlen, kivikehän, joka oli nummella, sillä hetkellä sumun (tai itseasiassa olimme varmaankin pilven sisällä) valtaamana. Juuri ja juuri erotimme paikan ja kävelimme sinne kostean sumun halki, meidän lähellämme oli laiduntamassa vapaina niin lehmiä, lampaita kuin hevosiakin, sitä kautta kattava valikoima erilaista sontaa väisteltävänä. Toisena kohteena oli Restormelin linna, jonka erikoisuus oli pyöreä muoto. Sää kirkastui siinä vaiheessa sen verran, että paikka oli erityisen edukseen. Koska meillä oli jo English Heritage-korttimme, emme joutuneet maksamaan lippuluukulla lisää.

Yöksi menimme lähelle Padstowin kaupunkia aivan ihastuttavaan B&B paikkaan, jonka nimi on Molesworth Manor. Se oli niin sievä ja mukava kuin voi toivoa, vaikka osoite olikin jälleen erittäin viitteellinen. Meillä oli aivan perimmäinen huone ylimmässä kerroksessa, sen nimi oli Butler's room. Talo on aikoinaan toiminut ainakin pappilana ennen nykyisten omistajien aikaa. Kahden hengen huoneeseen oli varauksemme mukaisesti tuotu kolmas vuode, varavuodetyyppinen, mutta Opiskelija sanoi sen olevan enemmän kuin mukava nukkumispaikka. Ainoa harmittava seikka oli se, ettei paikan kuvauksessa luvattu internet-yhteys toiminut todellakaan huoneessa, eikä edes alakerran olohuoneessa, muttei meillä onneksi ollut kovin tähdellistä nettiasiaa sinä iltana. Olohuoneessa oli tarjolla Honesty Bar, eli drinkkejä olisi voinut tarjoilla itselleen ja maksaa niistä esitetyn listan mukaisesti.

Meillä oli tuoksi illaksi tähän astisen matkan ainoa illallisvaraus Padstowiin Rick Steinin paikkaan. Hänellä on siellä kolme ravintolaa, joista tämä Cafe on ilmeisesti vähiten fiini,  paikkojen sivuja katsoessani huomasin, että se oli hinnaltaan edullisin. Missään tapauksessa tämä ei tarkoittanut mitään negatiivista, vaan saimme mitä mukavimman illallisen hintaan, jota pidimme aivan asiallisena. Paikka oli merihenkisesti sisustettu ja viihtyisä, mennessämme vasta puolitäysi, mutta ateriamme aikana täyttyvä. Monta kyselijää käännytettiin vapaiden pöytien puutteen vuoksi pois.

Söimme kolmen ruokalajin illalliset, joista ensin tilasimme alkuruoan ja pääruoan. Olen surkea muistamaan kalalajien nimiä, mutta söimme hyviä kalaisia ruokalajeja, minä myös simpukoita ja vegeannoksen pääruokana. Jälkiruoat olivat todella onnistuneet, Opiskelija otti suklaakakkua, minä sticky toffee puddingin ja Kammenpyörittäjä jäätelöä ja sorbetia. Kolme ruokalajia ja kaksi viinilasillista maksoivat 83 puntaa kolmelta hengeltä. Tarjoilu oli todella hyvää, nopeaa ja ystävällistä. Ilmapiiri oli mukavan rento, paljon enemmän kuin paikan cafe-nimi antoi ymmärtää. Kyse oli oikeasta ravintolasta, jossa tarjoiltiin hyvää, tyylikästä ruokaa. Olin enemmän kuin hyvilläni, että Opiskelijakin piti illallisesta, vaikkei ole kovin tottunut syömään useamman ruokalajin illallisia ravintoloissa. 

Aamiainen B&B:ssämme oli omaa luokkaansa, tarjolla oli itse otettuna juuri puristettua appelsiinimehua, jogurttia ja hedelmiä. Pöytiin tuotiin tilauksesta teetä ja kahvia, paahtoleipää ja toiveiden mukainen full english. Lopuksi söimme vielä juuripaistetut pekaanipähkinämuffinit. Yö tässä viehättävässä talossa maksoi meiltä kolmelta 133 puntaa, mikä on paljon rahaa, mutta vastasi tarpeitamme erinomaisesti. 

Torstai oli taas siirtymäpäivä kohti Bakewelliä, jonne tähtäämme viikonlopun L'Eroica Britanniaa varten. Ensimmäinen pysäkki oli majoituksestamme noin 45 minuutin ajomatkan päässä ollut Tintagel Castle. Se kuuluu English Heritageen ja pääsimme korteillamme sinne lisää maksamatta. Meillä oli siitä oma esitteensäkin, muttei sen perusteella vielä ymmärtänyt miten vaikuttava paikka oli kyseessä, vaikka se olikin täysin raunioitunut. Kävelimme ylös alas rinteitä, portaita ja jyrkänteitä ja ihmettelimme millaiseen paikkaan tuo linnoitus ja asumusten rykelmä aikoinaan oli tehty. Siellä laidunsi aikamoinen määrä lampaita, joten väisteltävää oli taas ainakin tarpeeksi. Tuossa paikassa oli muita turisteja enemmän kuin tähän asti missään tällä retkellä, mutta valtava alue kyllä veti väkeä sadoittain, ellei tuhansittain. Paikka ei sovi huonojalkaisille tai vilkkaille pikkulapsille, sillä kaiteita ei ole eikä tilata, pudotus mereen on armoton. Viimeinen kiipeäminen takaisin parkkipaikalle olisi ollut vältettävissä Defender-kyydillä punnan hintaan, mutta jopa minä tallustin mäen ylös vivofitin kerätessä askelia. Naamani oli tulipunainen päästessämme perille, mutta niin se vain on, minusta tulee punainen kasvoiltani, kun tulee kuuma. Sille ei voi kukaan yhtään mitään.

Emme olleen aikaisemmin käyneet Walesissa, joten suuntasimme seuraavaksi sinne matkallamme kohti pohjoista. Ajoimme eteläisempää siltaa Severnin ylitse, siltamaksu oli Walesin puolelle tullessamme 6,50 puntaa. Kävimme katsomassa Rooman aikaisia raunioita Caerleonin kaupungissa. Siellä oli mm. aivan mahtava, nyt ruohon peittämä amfiteatteri ja kylpylä jonka ylle oli rakennettu museorakennus.

Kammenpyörittäjä halusi nähdä pyörämuseon Llandrindod Wellsissä. Kaupungin nimi on kuin suoraan LOTR:sta, mutta se on hieno esimerkki Viktorian aikaisesta kaupungista. Kyseinen pyörämuseo oli mennyt jo kiinni, kun pääsimme perille. Kävelimme hieman pitkin katuja yöpaikan toivossa, erään B&B-paikan ikkunassa oli lappu, jossa sanottiin "back in few minutes". Emme jääneet odottamaan, vaan kävelimme kysymään huonetta suuresta vihreästä hotellista, jonka nimi on The Metropole Hotel. Se on perustettu vuonna 1896 ja on edelleen saman perheen omistuksessa.

Otimme suuren perhehuoneen, joka on todellisuudessa kaksi huonetta, joista toisen Opiskelija sai omakseen ja hän sanoi vallan mainiosti voivansa nukkua kerrossängyssä, siitähän tulee hyvin mieleen Kainuun Prikaati. Kylpyhuone oli ylellinen, on sekä amme, että suihkukoppi ja hienot kylpykosmetiikat tarjolla. Osasin käyttää televisiotakin, tosin en vaihtaa kavanaa, joten katsoin Emmerdalea ITV:ltä. Näyttelijät näyttivät vierailta, naisilla oli uudet kampaukset ja tiedän nyt mitä eräälle hahmolle tapahtuu meillä näytettävissä jaksoissa parin vuoden päästä!

Hotellissa on useita ravintoloita, joista trendikkäämmässä on Bar Brasserie. Se on Tripsadvisorin mukaan kaupungin parhaita ruokapaikkoja. Kammenpyörittäjä kävi kuvausreissulla illalla ja kertoi nähneensä, että toisessa salissa oli oikein geriatrinen tunnelma, kun vanhukset aterioivat lähes viktoriaaniseen tapaan. Meillä ei ollut eilisiltana nälkä, joten kokeiltavaksi jäi hotellin aamiainen, joka oli oikein mainio.

Kirjoittelin tätä postausta myöhään torstai-iltana, mutta julkaisen postauksen vasta nyt perjantaiaamuna, jolloin meillä Suomessa on keskikesän juhla, juhannusaatto. Tänään matkaamme Peak Districtille Bakewelliin. Siellä alkaa L'Eroica Britannia-tapahtuma toista kertaa. Kammenpyörittäjä ajaa sunnuntaina valitsemansa matkan ylös ja alas vaativaa reittiä, minä ja Opiskelija käymme katsomassa läheisiä nähtävyyksiä. Matkamme kääntyy loppua kohden ja kotimatka alkaa ensi maanantaina.

Otsikko viittaa ilmeisen syyn lisäksi myös siihen, ettei tähän mennessä ole saarivaltiossa taaskaan satanut tippaakaan ja alkaa jo pelottaa kuinka käy sunnuntaina, kun Kammenpyörittäjä hyppää Giosin selkään ja lähtee polkemaan. Toivotaan, että tipaton jatkuu ainakin maanantaille.

Luultavasti tähän postaukseen jää lukuisa määrä typoja, sillä kaiken latautuminen kestää ikuisuuden, mutta korjailen niitä ja mahdollisesti vaihdan kuvia, tai koostan kollaaseja myöhemmin liukkaamman netin äärellä. Mukavaa juhannusta!