CampaSimpukan kampasimpukat

Tänäänkään minulla ei ole aikaa ruoanlaittoon, sillä työvuoro sattuu olemaan koooooooko päivän mittainen. Siksipä muistelen vielä toisen postauksen verran menneitä ja tällä kertaa blogin nimeen liittyvän sanaleikin mukaan. Kun aikoinaan mietimme blogille nimeä, oli se todella hankalaa. Siihen aikaan blogien nimet olivat hyvin nokkelia, pidän niitä nokkelina ja hyvinä bloginiminä edelleen (esimerkiksi legendaariset Pastanjauhantaa ja Liemessä). CampaSimpukka viittaa tietysti siihen, ettei taloudessamme siedetä Shimanon osia ja loppu on sitten jonkunlainen tuonaikainen toive oppia ruoanlaittoa niin, ettei kampasimpukkanaan olisi enää keittiöpeikko. Sitä ei se ole ollut enää aikoihin, mutta kun vilkuilin miten olen tuota herkkua laittanut, niin melko vähiin tavat ovat jääneet. Etenkin sen jälkeen, kun sain joululahjaksi sifonin. Tässä pieni CampaKeittiön kampasimpukkakimara.

Vuonna 2013 olimme heinäkuussa käymässä Tampereella, ei pysty muistamaan miksi, mutta kauppahallissa kävimme ja ostimme pakollisen käpykakun lisäksi kampasimpukoita. Valmistin ne simpukankuorissa ja kuorrutin paksulla kastikkeella. Julia Childin ohje oli apuna. Ruokalajin nimi oli mutkikas Coquilles St. Jacques à la Provençale.  (siitä johtuu, että kun kopioin tuon nimen otsikosta, fontti muuttui osaan postausta, enkä minä suoraan sanottuna osaa sitä korjata, loivimmat pahoitteluni)

Seuraavana vuonna olimme taas Tampereella, tämähän näyttää siltä, että meillä on ns. paha tapa. Kävimme silloinkin kauppahallissa ja ostimme kampasimpukoita. Ostimme muitakin vedessä elelleitä otuksia, tai niiden paloja oikeammin ja teimme Härmälän leirialueella aivan mainion retkiboullabaissen. Pikkuinen orava ilahdutti meitä ja muutenkin se oli kiva reissu, meillä oli silloin vielä pieni t@b-vaunumme, jonka kanssa retkeily oli jotenkin niin pientä ja sievää. 

Kesällä 2016 olin vapaa kuin taivaan lintu, eli vuorotteluvapaalla. Kaikki sen vuoden muistot ovat jotenkin erityisihania. Silloin tein alkuruoaksi kampasimpukoita tähän tapaan. Nuoriso oli syömässä ja oli todella kiva päivä. 

Talvella 2017 kampasimpukat olivat taas lautasillamme, tällä kertaa kahdella tapaa. Näistä pidimme kovasti. Jostain on valoa saatu nipistettyä noihin talvipäivän kuviin. 

Saman vuoden toukokuussa tein Giro d'Italian aikaan italialaistyylisiä kampasimpukoita, eivätkä nekään olleet hassumpia. Parempi annoskuva ei suostu tulemaan ujouttaan tähän koosteeseen. Sillä on semmoinen päivä tänään. 

Edelleen vuonna 2017 olen näköjään ollut vähän leuhkana ja nimennyt alkuruokana olleet kampasimpukat vähän paremmiksi. Ainakin paistopinta näyttää ihan ookoolta. 

Kesällä 2018 vuorossa oli jälleen kampasimpukat sifonilla tehdyssä pyreessä, tämä oli oikeasti taivaallinen annos, luultavasti paras koskaan kotona kokkailemani annos. Maissia ja kampasimpukoita, kuulostaa valjulta, mutta toi melkein kyyneleen silmäkulmaan.

Ilmeisesti innostuin tuosta edellisestä onnistumisesta, että tein vielä paremman muutamaa viikkoa myöhemmin, tällä kertaa kampasimpukoiden kaverina oli sipulikastiketta. Ihan älyttömän hyvää. Olin aivan polleana siitä pekoninkäsittelystäni. Olin oman elämäni Master Chef aivan selkeästi. Kikkailu on ollut päivän sana.

Elokuussa yhdistin kampasimpukat ja tomaatit La Vueltan aikaan, se oli hyvää, mutta sitä oli liikaa. Muistan etten jaksanut syödä kaikkea. Tuo peruna ainakin oli ihan turha, mutta ehkä siinäkin oli olevinaan jotain espanjalaista. 

Tämä kampasimpukkakimara päättyy brutaalinväriseen punajuuri&kampasimpukkapostaukseen, joka on peräisin tämän vuoden ensimmäiseltä päivältä. Ruoka tosin syötiin jo edellisenä iltana, olimme näköjään pariskuntaflunssan kourissa emmekään jaksaneet syödä mitään muuta kuin muutaman lusikallisen punajuuripyreetä ja kuusi kampasimpukkaa. Se jälkeen en muistaakseni olekaan tehnyt mitään kampasimpukkaruokia. Mikä sen paremmin todistaisi blogaanin kyseessä ollessa, ettei ole postausta aiheesta. Huomenna taas on aikaa tehdä jotain ranskalaista ruokaa ja katsoa Tour de Francea. 

CampaKeittiön ennakkoanalyysi

Tänään illalla alkava lomaseni sijoittuu juuri sopivaan aikaan ajatellen CampaSimpukan kahdeksatta Ranska-haastetta, sillä Tour de France käynnistyy huomenna. Katselimme eilen joukkueiden esittelyt Eurosportilta ja nyt ei ole suosikeista puutetta. Post-alberto-ajan suosikkiorpouteni on päättymässä.

Tour de France vaatii monta suosikkia. Täytyy olla kirisuosikki, mäkisuosikki ja tietysti kokonaiskilpailun suosikki. Nuorten kilpailun suosikkia en valitse, ettei olo tunnu liian tätimäiseltä. Toki kaikki kilpailijat ovat minuun verrattuna niin nuoria, ettei tätimäiseltä fanitukselta voine välttyä. 

Kirisuosikin paikalle on neljä ehdokasta. Peter Sagan (yhtä velmuna kuin ennenkin), Mark Cavendish (jolle toivon kolareiden välttämistä enemmän kuin kenellekään muulle), Andre Greipel (sympaattinen Gorilla) ja Marcel Kittel (tukkajumala) pitävät huolta, että massakirit ovat jännittäviä. Nacer Bouhanni ei jostain syystä päässyt joukkueeseen, vai eikö halunnut, mutta tämä kuumakalle puuttuu tourilta tänä vuonna. Mukana on muitakin kirien erikoismiehiä ja joka vuosi etappeja voittaa joku uusi lahjakkuus, niinhän sen pitää ollakin. 

Mäkisuosikkius sekoittuu kokonaiskilpailun suosikkiuteen, sillä suurten ympäriajojen voittaja ei koskaan voi olla kirimies, mutta mäkiajaja se voi olla. Henkilökohtainen mäkisuosikkini valinta on vielä kesken, mutta ainakin Nairo Quintanan mäkietapin voitto saisi minut iloiseksi. 

Kokonaiskilpailulle toivon tälle vuodelle vähän uutta käsikirjoitusta, ei sitä samaa, että 5-10 ensimmäistä etappia Chris Froome leikkii, ettei hänellä oikein kulje ja sitten tikkaa ensimmäisen vuoren laelle jättäen muut taakseen  ja johtaen sitten loput kilpailusta niin, ettei muilla ole nokan koputtamista. En osaa sanoa mistä omituinen antipatiani Froomea kohtaan johtuu. Hän eittämättä on tämän hetken paras ammattipyöräilijä, eikä helpolla löydä urheilijaa, joka olisi olemukseltaan enemmän amiable, kun Jane Austenkin sanoo. No ei Froomesta, mutta miehestä, joka on miellyttävä. En ota kantaa tähän pitkittyneeseen doping-epäilyn vatvomiseen, antaa hevosten murehtia, niillä on isommat päät. 

Siinä he ovat kummatkin viime vuoden Vueltassa, Alberto ja Chris

Jollei vielä tullut selväksi, en toivo ensisijaisesti Chris Froomen voittoa, olen vieläkin hieman käärmeissäni siitä, miten Girossa kävi toukokuussa. Minun suosikkilistani ykkösenä on Nairo Quintana, joka on niin selvä introvertti kuin olla ja voi ja jo sen tähden suhtaudun häneen myönteisesti. Nairo ei osallistunut Giroon tänä vuonna, eikä muutenkaan ole juuri osallistunut tämän kauden Euroopan kisoihin, joten hänen kisakuntonsa on arvoitus. Hänelle toivon menestystä niin mäkietapeilla kuin kokonaiskilpailussakin.

Toisena voittajasuosikkinani on Tom Demoulin, vaikka hän nappasikin Giron voiton Nairon nenän edestä viime vuonna, silloin kiukuttelin asiasta täysin tarpeettomasti, mutta perusteellisesti. Jollei Nairo tai Tom hoida tätä hommaa kotio, niin sitten sen voisi hoitaa Vincenzo Nibali, mikä ei taida olla tänä vuonna ihan realistinen toive. Mutta saahan sitä toivoa. Luultavasti tässä käy niin, että Parisiissa voittajan pallille nousee jälleen Mr Amiable ja jotta vuosi olisi kaikin puolin poikkeuksellinen, hän tekee sen vielä Vueltan päätteeksikin. Mutta ei mennä asioiden edelle. 

 

Vuotuinen rautalankakuuri

Toisinaan ihminen kokee merkittäviä hetkiä elämässään, sellaisia joissa liikahtaa jotain enemmän kuin eilinen päivällinen suolistossa (anteeksi). Ei niitä hetkiä ole liian usein ainakaan minun elämässäni. Sattumoisin sellainen oli edellisen kerran melkein tarkalleen vuosi sitten pienessä espanjalaisessa kylässä, kun tanskalainen peregrina puhui minulle caminosta, elämästä, hyggestä ja ylipäätään tanskalaisesta versiosta meikäläistä, minulle rakasta ellunkana-filosofiaa. Silloin koin nolostuksen tunteen, joka oli harvinaista kyllä vapauttava. Olen satavarma, että matkaa jatkoi seuraavana aamuna parempi ihminen. Ehkä vaikutus on jo haalistunut, mutta tuolloin askel oli kevyempi, otsa vähemmän rypyssä ja mieli valoisa aivan maaliin asti ja pitkälle sen jälkeen. Jokin peruuttamattomasti muuttui ajatusmaailmassani ja nimenomaan hyvään suuntaan. 

Viikonloppuna oli uuden henkisen ravistelun hetki. Toista kertaa järjestetyn What's Cooking Helsinki-tapahtuman aamuseminaarin pääpuhujaksi kutsuttu Luisa Weiss hoiti homman tällä kertaa. Kuten huomaatte, kaava on selvä, Campis ei tajua mitään omin nokkineen, tarvitaan joku toinen tarjoamaan vuotuisen rautalankakuurin. Käy se niinkin. Olkoon huhtikuu henkisen kasvun kuukauteni.

Luisa Weiss oli minulle ennalta tuntematon blogaani ja keittokirjailija, enkä tiedä alanko tästedeskään lukea hänen blogiaan. Mutta hänen sanansa niin sanotusti menivät tunteisiin. (rakastan näitä bensalenkkareitten tositeevee-sanontoja, vaikka tulen paljastaneeksi, että olen katsonut vilkaissut ko. ohjelmia) Tämä amerikkalaisen isän ja italialaisen äidin tytär, Saksassa syntynyt, Yhdysvalloissa varttunut ja nykyään jälleen Saksassa asuva energinen nainen puhui asioita, joitten en ennakolta arvellut koskevan minua lainkaan, sillä puheen otsikossa puhuttiin myrkystä nimeltä brändääminen. Sehän ei passaa minulle lainkaan ja helpotukseni oli suorastaan valtava, kun Luisa puhui mielestäni oikeastaan käänteisbrändäämisestä. Siitä miten bloggaamisen voi tehdä ihan niin kuin haluaa (kun ei siis ole sidottu yhteistyösopimuksiin, jotka luonnollisesti velvoittavat, kuten pitääkin), kunhan tekee se itselleen sopivalla tavalla. 

Luulen, että ymmärsin hieman enemmän, mitä brändi tarkoittaa ja luulenpa, että minullakin on brändi, vaikkei se tarkoitakaan sitä mitä olen luullut sen tarkoittavan. Myös aiemmin hieman allergiaoireita aiheuttanut communityn, yhteisön käsite avautui minulle uudella tapaa. Olen usein rypistänyt kulmiani sille, miten aiheessa jos toisessa ihmiset omistautuvat yhteisölleen ja sen tuki ja sen tukeminen on niin tärkeää. Olen oman tieni kulkija, enkä ole halunnut antaa itsestäni enempää kuin on ollut pakko. Olen ollut aivan tyytyväinen katsoessani montaa asiaa sivusta, reunalta, ulkokehältä. 

Pahoittelen sitä, etten osaa nyt jäsentää kovin tiivistetysti, mikä Luisan puheessa vaikutti minuun eniten ja mahdollisesti myös sitä, etten ymmärtänyt häntä oikein. Puhuihan hän tietysti englantia, mutta vaikka kielitaitoni olisi ollut riittämätön, sain silti jonkunlaisen potkun persuksiini ja toisaalta ystävällisen taputuksen olalleni, että oikealla tiellä olen ollut jo jonkun aikaa. Luultavasti noin CampaMiitistä ja enenevässä määrin viime kevään hyggeravistelusta asti. Yhden askeleen lisää otin viime heinäkuussa otsikoidessani postauksen nimellä Aikansa kutakin luopuessani osaksi anonymiteetistäni. Tosin Campa tai Campis olen edelleen juuri heille, joista on tullut minulle rakkaita blogaaniystäviä!

Luisa myös puhui siitä, miten hän bloggaamisen aloittaessaan ei suurin surminkaan tahtonut kenenkään tietävän, että hänellä on blogi, hän pysytteli tiukasti piilossa Wednesday Chef-nimimerkin takana. Osaksi työnsä vuoksi, mutta myös siksi, että hän (omituiselta, mutta niin tutulta kuulostavalla tavalla) nolosteli tai ainakin ujosteli tuoda esille blogiaan. Olisi ollut noloa, jos joku olisi tiennyt hänen olevan Wednesday Chef. Aivan samoin minä ajattelin ja melko pitkäänkin. Olin toisaalta ylpeä CampaSimpukasta, mutta toisaalta ujostelin valtavasti sitä, että joku tietäisi juuri minun olevan CampaSimpukka. 

Se on oikeastaan ihan pöhköä, miksi näin oli. Iloni oli suuri, kun ensimmäisen blogaanikesän aikana CampaSimpukka mainittiin Eurosportin pyöräilylähetyksessä ja kävijämäärä teki hämmästyttävän piikin. Silti ujostelin kertoa, että se olen minä, joka kokkaa hiki hatussa blogin teeman mukaisia ruokia. Varmaankin siinä oli mukana omat epäilykseni siitä, miten ylipäätään jaksan koko revohkan ja projektilla oli eräänlainen päätepiste, mahdollinen, jopa todennäköinen loppunsa ensimmäisen Vuelta-savotan jälkeen.

Loppua ei tullut, tuli uusi maailma, jonne olen ottanut askeleita vähitellen ja nyt huhtikuussa 2017 melkein kuuden vuoden bloggaamisen jälkeen huomaan olevani aika erilainen ihminen kuin alussa. Luisa puhui siitä, miten kunkin blogista ja blogeista yhdessä muodostuu palapeli ja sen luovat nimenomaan blogaanit itse, yhdessä. Minua aivan vavahdutti se ajatus, ettei se yhteisön luominen tarkoita sitä, että silloin olisi itse yhteisön keskipisteessä, eikä se yhteisön tärkein asia ollenkaan. Eikä luominen ole oikeastaan muuta kuin olemassa olemista, tekemistä ja antamista. Ei taikuutta eikä temppuja. Eikä ole kyse (luojan kiitos) minusta vaan siitä yhteisöstä.  Moni ja varmaan suurin osa on tajunnut tämän muutenkin, mutta minä en ollut. 

Tämä blogaanimatka on ollut minun ilmajoogani, minun henkinen caminoni, jossa keskiössä en olekaan minä itse, vaan se syntynyt yhteisö. CampaSimpukka on osanen ruokablogien yhteisössä, jonka ovat mahdollistaneet blogaanit, blogien lukijat ja siellä kommentoivat ihmiset. Se on aivan mahtava tunne tajuta, että minun ei tarvitsekaan olla muunlainen kuin olen, minun ei tarvitse olla tähti, minun ei tarvitse uskaltaa enempää, eikä edes astua sieltä mukavuusalueeltani (anteeksi, kliseebingo alkoi), jollen halua. Se riittää, että haluan olla osasena, palasena blogien yhteisössä ja antaminen on huomattavasti tärkeämpää kuin saaminen. 

Antamiseen liittyi sekin ajatus, että tiukka anonymiteetti vähentää antamisen mahdollisuutta. Jos ei kerro itsestään mitään, voi lukija yhtä hyvin tarttua Ruutukokkiin etsiessään hernerokan ohjetta. Antamisen tapoja on monia, ehkä liikaakin. Luulen löytäneeni oman tapani. Kun ajattelen niitä blogeja joita luen, huomaan jokaisessa olevan tarinoita, palasia siitä ihmisestä, joka painaa postauksen valmistuttua enteriä. Niistä paloista muodostuu ruokareseptin ympärille kuva kirjoittajasta. Jonain päivänä ehkä tapaan kirjoittajan, ehkä en. Kaikki käy. Pelkän reseptin etsin kirjasta. 

Minusta Luisan puheen yksi tärkeä anti oli myös se, miten tärkeää on, ettei blogia sörkitä. Tästä hän puhui yleisökysymyksen myötä. Jos siis sen valinnan tekee, ettei sörkitä, annetaan blogin olla kasvutarina, memoir ja arkisto, jota ei kumiteta eikä muunnella sievemmäksi tai tyylikkäämmäksi jälkikäteen. Ei palata katsomaan, miltä ne ensimmäiset ruokakuvat näyttivät, jollei ilkeä. Tai sitten käydään hellyydellä niitä katsomassa, vähän kuin omien lasten vauva-ajan valokuvia. Oi kuinka sievät pienet varpaat! 

Vaalivalvojaisten jälkeisenä aamuna voinee käyttää nipun vaalikliseitä, jotta ne voi taas unohtaa seuraaviin vaaleihin asti. Joten: Lopuksi haluan kiittää kaikkia mahtavia ihmisiä blogien takana aina Hangosta Utsjoelle, turuilla ja toreilla, tuvissa ja teltoilla. Te olette tehneet mahdolliseksi minunkin olla osana tätä hienoa yhteisöä ja totuushan on, että joukossa on voimaa ja voima on joukkoa. Myös kaikki lukijat, te blogien henki ja elämä, teitä minun on kiittäminen, että tässä seison nyt nöyränä ja kiitollisena. Ilman teitä mistään ei tulisi hittojakaan! (kliseet loppuivat) 

Oikeasti: What's Cooking Helsinki oli hieno tapahtuma, oli hyvä saada potku persuksiin, vaikka se johtikin jonkunlaiseen aivomyrskyn jälkeiseen lamaannukseen ja introvertti-Campiksen piti lähteä Latvaan GT:lle. Oli hauska nähdä loistavia blogaaneja ja saada aivan oma leipäjuurikin! Sen kanssa me aiomme kasvaa ja kehittyä. Yhdessä, käsi kädessä. 

Siellä se juuri on virvoitusjuomien keskellä hotellin minibaarissa, enkä edes unohtanut sitä sinne!

Sinne meni

Tänään täytyy pistää ihmisenmoiset vaatteet päälle, kammata tukka ja ottaa kulkukortti naulasta. Campis palaa töihin! Luonnollisesti heräsin liian aikaisin ja ehdin koostaa vuoden ajalta kuvakollaasin, jossa on jotain mitä ehdin vuoden aikana touhuta. Vaikka aika meni ihan tolkuttoman nopeasti, näkee kuvista, että on sitä reissattu, on tehty ruokaa ja mikä tärkeintä - oltu tekemättä mitään, mikä on ehdottominta lempipuuhaani. 

Töissä minua varten on oma kansio, jonne on kerätty kaikki  mitä nyt pitäisi kerrata, mikä on muuttunut ja tullut uutta.  Tällaiseen työpaikkaan saan palata!

Aikansa kutakin

Varo, käsi näkyyy kuvassa!

Kun yli viisi vuotta sitten aloitimme blogin, oli blogimaailma melko toisenlainen. Ainakin ruokablogeissa oli paljon enemmän anonyymejä blogeja, joissa kirjoittajien nimiä ei ilmennyt, kuvista puhumattakaan. Tai toisinpäin. Minulle ajatus omasta nimestä blogissa oli aivan mahdoton. En missään nimessä tahtonut sitä tuoda julki. Jos  joku tuttu luki blogia ja kommentoi epähuomiossa niin, että nimeni oli esillä tai pääteltävissä, poistin kommentin, tietysti siitä kommentoijalle erikseen kertoen. 

Sittemmin  moni tuttu blogaani on siirtynyt bloggaamaan ainakin etunimellään, ellei koko nimelläänkin, oma ja perheen kuviakin on useilla blogeissaan. Minunkin katsantokantani on huomattavasti lieventynyt alun ehdottomasta nimimerkin takana pysymisestä. En enää edes oikein osaa selittää, mikä siinä olisi ollut niin kauheaa, jos joku olisi tiennyt nimeni. Suurin syy muutoksen on ollut se, että nykyään tunnen niin monia muita blogaaneja, ettei anonyymiys blogissa ole enää tärkeää. Eikä sille ihmiselle, joka ei minua tunne, ole mitään väliä onko nimeni Minna taikka Sanna. 

Muistan ensimmäisessä miitissäni miettineeni sanonko edes etunimeäni kenellekään. Nyt se tuntuu suorastaan oudolta ja hupsulta. En silti ota ollenkaan kantaa siihen, miten muut tässä asiassa toimivat. Kukin on täysin oikeutettu bloggaamaan juuri sillä tavalla kuin tahtoo, päättäen itse kuinka paljon itsestään blogissa kertoo. Minusta se toimii hyvin, että tavatessamme blogaanien kesken otamme huomioon sen, millä tasolla kukin on avoimuudessaan. Heihin, jotka bloggaavat nimimerkillä, viitataan muualla (vaikka postauksissa) sillä, vaikka nimen tietäisikin. Kenen nimi on yleisesti tiedossa omasta halustaan, häneen viitataan nimellä. Samoin kuvien kanssa, arvostan sitä paljon. 

Toinen syy siihen, miksi olen luopumassa nimimerkin käyttämisestä ja vaihtamassa etunimeni blogin profiiliin on niinkin yksinkertainen kuin se, että olen kyllästynyt viittaamaan itseeni ja Kammenpyörittäjään nimimerkeillä. Se tuntuu nykyään hölmöhköltä. Kysyin Kammenpyörittäjän mielipidettä asiaan muutama viikko sitten ja päätimme, että kun Tour de France on ohitse ja heinäkuinen bloggaussuma on selvitetty, jätämme nimimerkkimme taakse.

Tästä lähtien siis CampaSimpukassa viittaan itseeni etunimelläni Sari ja Kammenpyörittäjään hänen nimellään, joka on Antti. Koska kyse ei kuitenkaan ole muotiblogista, enkä monien naisten tapaan koskaan mielestäni esiinny kuvissa edukseni, en aio naamaani vieläkään laittaa profiiliin. Postausten kuvissa saattaa jatkossa joskus esiintyä meistä enemmänkin kuin jalka tai käsi. 

Vakuutan ettei kyse ole Sarin säärikarvoista

Blogaanin lempitekstiilit

Viime kesän Campamiitissä käyneet saattoivat huomata, ettei meillä ollut verhoja. Ei ole vieläkään, mutta olemmehan asuneetkin tässä talossa vasta vähän aikaa, 23 vuotta ja rapiat päälle. En siis vaihda jouluverhoja, enkä kesäverhoja, sillä en ymmärrä niistä mitään, Vallilla on minulle täyttä hepreaa. Mutta on olemassa jotain kankaista, joka on minulle hyvin tärkeää ja joita pitää olla paljon. Ne kuluvat, niihin palaa reikiä, tulee viiltoja ja lähtemättömiä tahroja. Näitä kaltoinkohdeltuja keittiötekstiilejä on isot pinot. Ne ovat tietysti keittiöpyyhkeitä, tea towels, kuten engelsmannit sanovat. 

Kuinka paljon ihminen sitten tarvitsee keittiöpyyhkeitä? Ihminen tarvinnee noin 5 tai 6, mutta blogaani tarvitsee ainakin 50! Ja niitä ostetaan matkoilta ja vaihdellaan toisten blogaanien kanssa, niitä hankitaan tai saadaan jopa omalla yksityisellä painatuksella. 

Keittiöpyyheitä käytetään hyvin epätasaisesti. Niitä ostetaan ulkonäön perusteella, mutta usein käy niin, että joitakin ei käytetä ollenkaan erinäisistä syistä. Jotkut ovat liian merkityksellisiä johtuen ostopaikasta tai ne ovat niin imukyvyttömiä, ettei niitä oikein hyödytä käyttää. Tai sitten ne ovat sellaisia, joita sijoitellaan juuripaistetun leivän ympärille kuvanottohetkeksi ja sitten nopeasti pudistellaan puhtaaksi ja taitellaan takaisin kaappiin. 

Joistakin pyyhkeistä muodostuu ns. luottopyyhkeitä, niitä jotka useimmin roikkuvat keittiön koukuissa tai uunin kahvassa. Sellaisia perusrättejä, jotka kuivaavat hyvin, kuivuvat nopeasti, ovat välttäneet fataalit reiät ja tahrat toistaiseksi. Niitä pitää olla monta. Niihin kääritään eväsrasioita ja patalapun puutteessa tietää, että kaksinkerroin luottopyyhe pitää kuuman käpälistä sen aikaa, että saa napattua juuri palamaisillaan olevan kääretorttupohjan uunista. 

Kun päästää kotiinsa muita blogaaneja on valmiiksi silitettynä korkea pino keittiöpyyhkeitä, että jokainen voi kuivata niihin yhtä jos toista, kun keittiössä käy myrsky. Ja illan kuluessa pinoon lisätään uusia pyyhkeitä, jotta kaikki tulee kunnolla kuivatuksi. 

Toinen tärkeä juttu ovat servetit. Niitä pitää olla myös paljon ja niiden pesu, silittäminen ja taittelu on oivallista puuhaa, kun oikeasti pitäisi siivota tai tehdä jotain muuta ikävää. Servettejäkin pitää olla iso pino, kun suuri joukko asettuu ruokapöytään ja niissäkin muodostuu joistakin suosikkeja, toisista niitä, joita vähän säästelee, useimmiten ihan turhaan. Miksi minulla on servettejä, joita en raski käyttää? Yhtään sen enempää kuin pyyheitäkään? 

Kolmas tärkeä laji keittiötekstiilejä ovat essut. Niitäkin pitää olla monta. Kun leipoo, jauhoja aivan varmasti pöllähtelee ja käsiä on pyyhittävä monet kerrat keskenkaiken. Kun paistaa pannulla, rasvaa roiskuu takuuvarmasti. Kun keittää kaasulla, saa napansa kohdalle solmitun essunnauhan kärähtämään, kun se ujuttautuu liian lähelle liekkiä. Mutta säästyypä vaatteet lialta, rasvapilkuilta, tulelta ja tomaatilta. Kun vain aina muistaisi laittaa esiliinan päälleen heti aterian ollessa jotain vaativampaa kuin paahtoleivän voitelu. 

Onko teillä suosikkipyyhkeitä, lemppariessuja tai muita keittiönne tärkeitä tekstiilejä? Mitä ei sitten todellakaan löydy?

Campakeittiön aattovinkki curling-vanhemmille

Jokainen vanhempi tietää, että joulu on kriisiherkkää aikaa lapsiperheessä, pettymyksiä tulee teki niin tai näin. Jos kuitenkin tahtoo torjua aamun ensimmäisen pettymyksen, voi sen välttää näin: 

Pettymysvapaa jouluaamiainen

1. keitä riisipuuroa ja sekametelikeittoa
2. etsi kauniimpaa kanelipurkkia pöytään, mutta jätä se löytämättä (aikuisen täytyy kestää pieniä pettymyksiä)
3. kata pöytä kauniisti joulupuuron syömistä varten
4. pidä perhe pois keittiöstä lupailemalla jotain, mitä kadut myöhemmin
5. laita joka lautaselle (tai ainakin lasten lautasille) manteli, kaksi tai kolme
6. lapioi manteleiden päälle riisipuuroa ja hedelmäsoppaa
7. kutsu perhe aamiaiselle
8. hämmästy ja riemastu jokaisen mantelin kohdalla yhtä aidosti
9. tunne itsesi hyväksi vanhemmaksi
10. muistele tätä hetkeä myöhemmin tänään, kun joku itkee tai itseä alkaa harmittaa

Jos vinkkini myöhästyi ja teillä on jo kiukuteltu, ei voi mitään!

Menipä aika äkkiä

kahdestaan

Tänään heräsin tyhjään taloon. Havahduin monta kertaa yön aikanakin ja muistin, ettei täällä ole muita kuin minä. Se tuli uniinkin ja tuntui, että tiedostin tavallista paremmin ulkoa kuuluvan tuulen huminan ja vesipumpun käynnistymisen ja sammumisen, kun naapurissa oli jo aamutoimet menossa. Pian Kammenpyörittäjä saapui töistä ja kuiskasi tavalliseen tapaansa hyvänhuomenen toivotukset, vaikka olisi voinut puhua ihan ääneenkin. Olimme kahdestaan taas. 

Yksi talon huoneista on nyt parempien polkupyörien varastona ja talvisena kasvihuoneena, toisessa on seinillä tyhjiä paikkoja, kun mieluisat taulut pakattiin muuttokuormaan. Pyykkitelineessä kuivuu vielä Opiskelijan sukkapareja ja lattialla pyörii pölypallero. Poiskannetun kirjahyllyn paikalle taidan laahata keittokirjahyllyni, jonka järjestelin maakuuhuoneeseemme muutama vuosi sitten. Pikkuhiljaa teemme talosta taas kahden hengen kodin, jollainen se oli aluksikin, kun sen ostimme. 

Keittiöstäkin näkyy, että talon asukasluku on pienentynyt. Kaapeista ja pantrysta on  nyt toiseen kertaan samalle syksylle lähtenyt nuorisoa miellyttäviä astioita ja keittiövälineitä. Yllättävän kivuttomasti luovuin kauniista jälkiruoka-astioista, tai mittalusikkasarjasta, en itkenyt mieluisan veitsenkään perään. Hyvien keittiöpyyhkeiden pinostakaan en pitänyt kiinni kynsin hampain, niistä riitti kyllä Opiskelijankin uuteen kotiin. 

Siellä veljekset asuvat nyt kaupungissa, melko lähellä toisiaan. Tuntuu vielä omituiselta, etten joka päivä tiedä, mitä he tekevät. Yritän olla samanlainen aikuistuvien lasten äiti, kuin omani oli. Hän osasi irrottaa lapsistaan niin, etten tullut nuoruuden innoissani edes ajatelleeksi, että miten äiti pärjää. Äitien pitää pärjätä, heidän pitää katsoa ikkunasta, kun nuoret lähtevät ja vilkuttaa iloisesti hymyillen. Sillä tavalla äitien lapset tulevat joskus vielä käymään ja soittavat, jos menee sormi suuhun. 

Voi olla, etten tee tänään ruokaa. Ehkä syömme Kammenpyörittäjän kanssa tänään vain voileipiä kahvin kanssa ja aloitamme uuden elämämme oikeine kahden hengen aterioineen vasta vähän myöhemmin. Muuten blogissa tulee hiljaista, jos syömme vain voileipiä vielä ensi vuonnakin.

nyt saamme aukaista kaikki loput luukut itse

Sähkötön sunnuntai

Ei tästä tullut kokonaan sähkötöntä sunnuntaita, mutta viime vuorokaudesta on ollut yli puolet sähkötöntä. Asumme paikassa, jossa talvimyrskyt ja tykkylumi aiheuttavat joskus pitkähköjä sähkökatkoja, samoin kesäiset ukkosmyrskyt. Nyt lähes ensilumi (meillä oli vähän loskaa edeltävällä viikolla) pätkäisi virran eilen illalla aivan kerrasta. Yleensä katkot alkavat räpsähdyksillä ja pienillä katkoilla, jolloin niiden väleissä ehtii vielä laskea vettä ämpäreihin ja keittiössa kulhoihin ja kannuihin. 

Eilisillan katko kesti viitisen tuntia ja meinasi estää meiltä kyläänlähtemisen. Olin vetkutellut suihkussa käymisen kanssa, eikä siihen sitten ollut enää mahdollisuutta, kun sähköt katkesivat. Meillä on oma porakaivo, jonka pumppu ymmärrettävästi uinahtaa, kun virta katkeaa. Odottelin niin viimetippaan kuin pystyin ja ajoin sitten pimeässä lumituiskussa töihin pikaiseen suihkuun. Kammenpyörittäjä pääsi töistä juuri samaan aikaan. Kotona etsimme vaatteita otsalamppujen valossa, emmekä ilmeisesti menneet luimupupulaan paita nurinpäin. Kotimieheksi jääneen Opiskelijan puhelimen virta alkoi jo ehtyä, tabletissa oli hieman virtaa ja kynttilöitä oli viritelty sinne tänne. Onneksi ei ollut paljon pakkasta, kylmä ei alkanut vielä vaivata.

Vähän omituinen tuliaiskakku, en postaa ennen
uusintayritystä, jota ei luultavasti tule

Mukavan Armaksen-täyteisen vierailun jälkeen palasimme kotiin ja iloksemme sähköt oli saatu palautettua. En älynnyt varautua silloinkaan mahdollisiin uusiin katkoihin, vaan menin tyytyväisenä nukkumaan. Aamuyön puolella sähköt katkesivat uudelleen ja tulivat takaisin vasta noin yhdentoista aikaan aamupäivällä.

Tähän vuodenaikaan, kun on suurimmaksi osaksi ainakin hämärää, ellei pimeää, huomaa miten vähän voi nykykodissa tehdä ilman sähköä. Ainakin pitää miettiä, mitä voikaan tehdä. Pihan kastelutynnyreissä oli vielä hieman vettä wc:n huuhteluun, mutta muuten olimme käyttövedettä, noin viisi litraa sain putkistosta valuteltua. Jääkaappia auoimme mahdollisimman vähän ja pakastimia emme ollenkaan. Onneksi meillä on kaasuliesi, joten riisipuuron keitto onnistui hyvin, löysinpä pussillisen pehmeitä luumujakin, joten saimme aamiaiselle luumusoppaakin. Ja ne sähköt! 

Mitä sitten en voinut tehdä? Kahvikone ei inahtanut, ei soinut country nettiradiosta, en voinut tehdä suunnittelemaani ompelutyötä (jota kyllä valmistelin kynttilän valossa). Nettiin ei päässyt kuin tabletilla, josta oli virta vähissä. Puhelinta koitin olla näpräämättä, ettei virta kuluisi turhuuksiin. Lukea ei nähnyt sohvalla, ei nukuttanutkaan. Mutta ei minulla ollut tylsää. Kävin pihalla vapauttamassa pihakoivuja lumipeitosta, ne olivat aivan taipuneita uudesta lumesta, ruokin Paistia ja oravia, laitoin muhkean lyhteen keltasirkuille. 

Puu lumen alla                                                                     Vapautettu puu, en kaatanut, se vain hävisi taustaan

Nyt on jo sunnuntai-ilta, vapaa viikonloppu muodostui erilaiseksi kuin olin ajatellut. En tehnyt isotöisiä ruokia, enkä saa niistä postauksia aikaan. Olen levännyt paljon, nukkunut päiväunet, syönyt ihanaa riisipuuroa ja viikannut pyykkejä hämärässä ja kuunnellut hiljaisuutta, vaikka radionkin olisi jo saanut soimaan. Sekin on mukavaa. 

Kun pojat olivat pieniä, he halusivat joskus leikkiä sähkökatkoa. Teimme ruokaa retkikeittimellä, laitoimme ylimääräiset villasukat jalkaan, sulatimme lunta vedeksi (ei juomakäyttöön, mutta leikinvuoksi), etsimme lautapelit esille ja oikeasti vietimme aikaa toistemme kanssa. Ei siihen tarvita sähkökatkoakaan, pitäisi vain muistaa, että elämä on täynnä tekemistä, vaikkei se kuluttaisikaan sähköä. Eikä sekään haittaa mitään, ettei välillä tee yhtään mitään. Eri asia on sitten tietysti erittäin pitkät sähkökatkot kylmällä tai oikein lämpimällä säällä, jos pitää huolehtia eläimistä, pikkulapsista, tai sairaista. Tällaiset pikkujutut kuin nyt ovat, no pikkujuttuja. 

Lokakuun kolmantena

Tänään on se päivä, kun lapsi muuttaa kotoa. Mitä äiti pakkaa mukaan hänelle mukaan? Tietysti paistinpannun, sähkövatkaimen ja samppanjalasit! Äiti on luvannut olla oikein reipas, eikä itke yhtään.

EDIT: En itkenyt!

Muistin tueksi: Poissa kotoa

Kuten tulin tunnustaneeksi, en muista asioita enää niin hyvin kuin joskus. Jos asia on tylsä tai ikävä, ei sen niin väliäkään. Matkat ovat kuitenkin sellainen juttu, että ne haluan muistaa. Ennen blogin aloittamista kirjoitin reissuilla aina päiväkirjaa, ainakin pidemmillä ja kauemmas suuntautuneilla ja niistä on tosi kiva lukea vielä nytkin toisinaan. Sittemmin päiväkirja on jäänyt ja rappeutuvan muistini tukena on nykyään blogimme, jonne lukijoiden tunteista piittaamatta kirjoitan reissupostauksia niin koti- kuin ulkomaillakin. 

Tunnisteluetteloni lienee jo ainakin Euroopan pisin, eikä se oikein toimi, jos minun pitää nopeasti (vaikka mikä kiire, valmiissa maailmassa?) löytää, että mikä se oli se juttu siellä toissa tai viime kesän matkalla, vai oliko tammikuussa kolme vuotta sitten. Tunnisteluetteloni tarkoitus on lähinnä olla naurettava eepos pöhköimmistä mielleyhtymistä, joita postauksista voi tulla, tai blogiin voi osua. Se toimii siinä tarkoituksessa oikein hyvin. 

Minun on jo pitemmän aikaa pitänyt koota uusi välilehti Campasimpukan ylälaitaan tähdellisten pannukakkuohjeiden, campasanaston ja miittipostausten ja muisten tärkeiden aiheiden rinnalle. En vain osannut enää. Mahtaako se olla toinen merkki aivojeni pehmenemisestä? Minua ärsytti suuresti, etten osannut asiaa, jonka olin osannut jo kuusi kertaa aikaisemmin. Bloggerin ulkoasun muotoilu tekee vain joskus minulle tenän, enkä millään saa haluamaani asiaa kohdalleen. Toinen samanlainen oli Instagram-koosteen saaminen näkyviin sivupalkkiin. Sen kanssa onnistuin viimein, kun ajattelin että nyt onnistun, vaikka tässä menisi henki. Ei onneksi mennyt.

Tänä aamuna sain samanlaisen kiukunpuuskan ja päätin nyt osata tehdä sen hempeleen välilehden ja noin viidentoista epäonnistuneen kokeilun jälkeen sain kuin sainkin välilehden Poissa kotoa aikaiseksi. Sinne lisäilen tässä pikkuhiljaa postauksia, joiden aiheena on reissaaminen Suomessa ja maamme rajojen ulkopuolella. Jotkut postauksista on julkaistu alunperin sisarblogini, CampaCaminon puolella. Maapallon ulkopuolisia reissuja ei ole vielä tiedossa, mutta teen niille sitten ihan oman välilehden, jos osaan, mikäli joku taho tahtoo sponssata meille sellaisia matkoja. Otan ehdotuksia vastaan ja lupaan tehdä ainakin kaksi postausta aiheesta kuvin ja melkeinpä voisin luvata kehuakin. Tai mistä sitä tietää, jospa avaruudessa on ihan tappotylsää?

Niin että älkäätten häiriintykö uudesta välilehdestä, saa siellä käydäkin!

Peruutan tällä erää postauksissa ja laitan linkkejä uudemmasta vanhempaan päin. Saa kommentoida! Vaikka niin te kommentoisitte, vaikka kieltäisin ja jättäisitte kommentoimatta, vaikka pyytäisin. Sellaisia te olette, hienot lukijani! Sellaisia teidän pitää ollakin!

EDIT: Nyt Poissa kotoa-välilehti alkaa olla ajantasalla, lisäilin sinne kuvia ja pieniä jutteluksia eri maista ja niissä matkustamisesta.

Tässäkö tulevan caminoni look?

Ruokakuvaamisen vaaroja

siitä se ajatus sitten lähti lapasesta

Tällä erää meillä ei juuri oteta ruokakuvia, eikä kyllä tehdä ruokaakaan. Kammenpyörittäjä heitti jonkunlaisen voltin viime viikolla ottaessaan minulle ruokakuvia, sillä hetkellä hän juuri ideoi kuvaa hauskasta ranskalaisesta leipäpussista. Minä olin sillä nimenomaisella hetkellä tekemässä hoisinpossuvartaita, enkä nähnyt mitä tapahtui. Kuulin vaimean tömähdyksen ja sen jälkeen vielä vaimeamman äännähdyksen tyhjiksi puristuneista keuhkoista. 

Ehdittyäni Kammenpyörittäjän luokse kysyin järkeviä mitä kävi-tyyppisiä peruskysymyksiä, joihin hän vastasi tukahtuneella äänellä, että jos hän rikkoi minun kamerani, hän ostaa kyllä uuden. Kun tämä kaikkein tärkein asia oli selvitetty, halusin tietää liikkuvatko jalat ja kääntyykö pää. Onneksi liikkui ja onneksi kääntyi. Jonkun ajan kuluttua hän pääsi jo kampeamaan itsensä ylöskin ja vaikka hänen äänessään oli jotain akuankkamaista, hän tuntui kyllä olevan tolkuissaan. Äkillisen voltin oli aiheuttanut hakkuupölkky, jolle Kammenpyörittäjä oli ajatellut nousta saadakseen tarvittavaa perspektiiviä tuohon sac a painiin. Pölkky on vieläkin tontin reunalla, minne se voltista kiepsahti ja siellä olkoonkin. 

Seuraavana päivänä kuljetin Kammenpyörittäjän lääkäriin, sillä hengitys kuulosti sen verran hankalalta ja lepokin taisi jäädä aika vähiin. Muistelin menneitä lääketieteen opintojani (lue: monta jaksoa Teho-osastoa siihen aikaan George Clooney näytteli siinä) ja muistin sanan ilmarinta ja muita pahaenteisiä termejä. Lääkärin painelu&puristelutyyppiset tutkimukset kertoivat sen, minkä arvelimmekin. Muutaman kylkiluun hiusmurtuma ja hankala olo muutaman päivän/viikon. 

Nyt kun ilmalennosta on kulunut viikko, on meillä täällä varsinainen sairastupa muutenkin. Alokas kävi viikonloppuna ensimmäisellä lomalla ja toi tullessaan varuskuntaviruksen, jonka me Opiskelijan kanssa huolellisesti imuroimme itsellemme. Onneksi rimpsuluupotilas ei ainakaan vielä ole saanut sitä, sillä yskiminen ei liene nyt paras harrastus. Täällä ei siis tehdä toistaiseksi juuri mitään ruokaa, eikä oteta kuvia. Kamerani ei muuten mennyt rikki, Kammenpyörittäjä arveli päästäneensä sen kädestään vasta ollessaan itse jo maanpinnalla. Niin etten sitten saanut uutta kameraa.

Tour de Francen päätöspäivä

Campasimpukan viides Ranska-haaste on mennyt aika vähillä kokkauksilla. Kuten olen jo valitellut, olen pitänyt tämän vuotista kisaa hieman tylsänä, mikä on epäreilua. Olisin ollut kilpailuun aivan tyytyväinen, mikäli suosikkini olisi astumassa tänään voittajan pallille. Menossa on viimeinen, seremoniallinen etappi. Kilpailijat ajavat sateisen Pariisin liepeillä ja saapuvat perille parin tunnin kuluttua. Chris Froome tulee olemaan kokonaiskilpailun voittaja. Suosikkini Alberto Contador sijoittuu viidennelle sijalle. 

Campakeittiö siirtyy haastevapaalle Vueltan alkuun asti. Vuoden kolmas suuri etappikilpailu alkaa 22.8., joka on myös sama päivä, jolle on suunnitteilla blogaanimiitti täällä meillä. Mikäli se kuulostaa kiinnostavalta, ota ihmeessä yhteyttä kommentin tai sähköpostin kautta! 

tai ainakin: no watching cycling for a while