Blinit

Uudessavuodessa ei ole muuta vikaa, kuin että se tulee liian pian joulun jälkeen. Ei oikein ole ehtinyt toipua henkisesti ja fyysisesti joulun herkutteluista. Ajatuksissa ovat kaikenlaiset tipattomuudet ja rasvattomuudet, keveydet ja uudet elämät. Mitäänhän niistä ei koskaan tule, mutta jotenkin tuntuu, ettei nyt juuri pitäisi mässäillä, eikä kokkailla ylettömästi. Eikä tietysti tarvitsekaan. Perheen miesväki oli tapansa mukaan avulias, kun kyselin mitä tahtoisivat syödä vuoden viimeisenä päivänä. Sain kuulla mm. jotain hyvää ja kaikki käy. Se helpottaa mukavasti kauppareissua. Pari kiloa tuota kotimaista luomuhyvää ja sitten vähän pienempi pala siivuina tuota kaikki käytä. 

Ehdotin sitten itse itselleni, että kävisivätkö blinit. Se sopi minulle oikein hyvin ja miesväkikin oli sopivan johdatellusti samaa mieltä. Tein blinejä viimeksi kaksi vuotta sitten myös uutena vuonna ja silloin ystäväni sauvajyväsen ohjeella. Tuolloin olin saanut ohjeen sähköpostitse, eikä minulla ollut sitä tallella enää. Tänään ohjetta etsiessäni en älynnyt katsoa sauvajyväsestä, vaan otin ohjeen täältä. Saisipa nähdä tulisiko yhtä hyviä. Olinhan unohtanut kokonaan tuon voin kirkastamisenkin. 

Taikinan tekeytymisaika jäi nyt muutamaan tuntiin, sekin epäilytti. Olisi pitänyt aloittaa jo eilen. Turskale, niin monta keittiöjuttua pitäisi älytä aloittaa jo eilen. Taikinaan tuli:

• 4 dl maitoa
• 1/3 pakettia tuoretta hiivaa
• 3 dl tattarijauhoja
• 3 dl vehnäjauhoja
• 3 kananmunaa keltuaiset ja valkuaiset eroteltuina
• 0,5 dl voisulaa
• 2 dl olutta
• 1 tl suolaa

Lämmitin maidon kädenlämpöiseksi ja musertelin hiivan kulhon pohjalle. Sekoitin maidon mukaan ja liuotin hiivan maitoon. Mittasin tattarijauhot ja sekoitin ne maitoon. Sitten seurasi pikayö, joka kesti kolmisen tuntia. Sen aikaa taikinanalku tekeytyi huoneenlämmössä. Erottelin kananmunista keltuaiset ja valkuaiset eri kulhoihin ja vatkasin valkuaiset vaahdoksi. Sulatin voin ja mittasin vehnäjauhot. Otin esille kulhon, jossa taikinanalku oli tekeytymässä ja lisäsin sinne vuoronperään keltuaiset, oluen, sulatetun voin, suolan ja vehnäjauhot. Vispilöin taikinan tasaiseksi ja lopuksi kääntelin mukaan valkuaisvaahdon. Jätin taikinan edelleen huoneenlämpöön ja toivoin, ettei se menisi jotenkin pilalle sillä välin, kun kävisimme perinteisillä uudenvuoden glögeillä naapurissa. 

Myöhemmin illalla paistoin blinit runsaassa voissa ja söimme herkut kukin mieluistensa lisäkkeiden kanssa. Tarjolla oli punasipulisilppua, kirjolohen mätiä, smetanaa, savulohta, jokirapuja, graavilohta, pikkukurkkuja ja makeina vaihtoehtoina hilloja ja kermavaahtoa, mutta niitä emme ensisyömisellä jaksaneet.

Les saveurs du Palais

Kävin katsomassa eilen aivan ihastuttavan ruoka-aiheisen elokuvan Haute Cuisine-Mestari keittiössä. Vuoden lopussa homehtuvat kulttuurisetelit innostivat minut lähtemään kolostani näinkin hyvissä ajoin ja sainpa vielä ystävänikin lähtemään mukaan. En kyllä tiedä millä bingolla näitä elokuvien nimien suomennoksia arvotaan, usein ne ovat toinen toistaan kökömpiä.

Käännöksestä huolimatta, olipa ihana elokuva! Olin  toiveikas jo aiheen vuoksi, ruoka on mitä parhain aihe elokuvalle. Myös alkuperämaa ja pääosan esittäjä lupasivat hyvää. Tarina sinänsä oli melko pieni, mutta ah niitä kuparipannuja, kauniita ranskalaisen keittiön klassikoita lautasilla, se tunnelma, kevyen pirskahteleva ranskalainen huumori ja upeat roolisuoritukset! Jossakin vaiheessa ystäväni kysyin kuiskaten, että minun varmaan pitää tehdä sellaista lohella täytettyä savoijinkaalta ja nyökyttelin pontevasti, aivan varmasti pitää. Kotimatkalla juttelimme siitä, miten hieno elokuvan äänimaailma oli, paljon puhetta, kaunis musiikki, ei räiskettä (ellei naapurisalin action movien jyminää lasketa), tämä oli aivan täydellinen pakkaus.

Suosittelen lämpimästi jokaiselle ruokabloggaajalle! Tehdään sitten lohitäytteistä savoijinkaalta porukalla!

Lisäys 1.1.2013: Kertokaa ihmeessä, jos olette jo nähneet tämän elokuvan, palaisin halusta tietää, kokiko joku muukin ruokaintoilija samantapaisia mielihyvän tunteita sen äärellä! 

Muuttolinnut ovat saapuneet! Kalkkuna Jamien neuvoin

joulukukkien loppukäyttö ennen kompostia

Koko syksyn katsoin semihimoiten marketin pakastealtaan seitsenkiloisia kotimaisia luomukalkkunoita, joita myytiin 2,99 €/kg (vai olikohan se 3,99). Taisinpa kirjoittaa niistä ystävälleni sauvajyväsellekin useita kertoja, ihme ettei hän hermostunut ja kirjoittanut takaisin, että osta jo tai lopeta se jaarittaminen! Tsuumailin birdejä käsi poskella, mahtuisikohan sellainen meidän uuniimme? En kuitenkaan ostanut. Suurin este ostokselle oli se, että pakastimet olivat kotona ihan täynnä, eikä sellainen mötikkä olisi mahtunut niiden viereenkään. Toisekseen epäilin taitojani saada niin iso lintu maistumaan hyvältä. Niinpä edullinen luomulintu jäi ostamatta ja ne hävisivätkin sitten marketin altaasta kinkkujen saavuttua. 

Joulun alla näin germaanimarketin altaassa hieman kohtuullisemman kokoisia kalkkunoita, ne eivät varmasti ole nähneetkään kotimaata saati luomua. Tai toivottavasti ne kuitenkin ovat nähneet kotimaansa, mutta luomusta lienee turha haaveilla. Kompakti koko ja huokea hinta veivät minua kuin pässiä narussa ja ostin kalkkunan odottamaan joulun jälkeistä olotilaa, jossa sianlihan houkuttavuus olisi alimmalla vuotuisella tasollaan, eikä vastikään hankittuja poropaloja vielä raskisi syödä. 

Lintu oli umpitunnelissa, korjaan -jäässä,  koko joulun ja eilen nostin sen aamulla varaston viileyteen sulamaan pikkuhiljaa. Töiden jälkeen kalkkuna (siis minun töitteni jälkeen, ei lintuparalla enää ollut muuta työtä kuin sulaa ja paistua, tulla syödyksi ja sitten lopulta liemiksi keitellyksi) pääsi sisälle sulamaan. Illalla viimetöikseni kiikutin linnun uudelleen varastoon, sillä en halunnut päästää sitä liian lämpimäksi yön aikana. 

Olin katsellut jonakin joulunalusajan luppohetkenä Jamie Oliverin joulusarjaa. Heppu veti aivan överiksi, mitä tuli joulukoristeluun ja sarjan tekoaikaan kauniina vihertävä luonto tekolumella kuorrutettuna oli jokseenkin amerikahtava, mutta pätevänoloisesti hän lintuja lykki uuniin ja sieltä ulos. En tietenkään kirjoittanut muistiin mitään, mitä hän kalkkunoista haasteli. Arvelin voivani myöhemmin katsoa pätkän uudelleen. No, eihän sieltä Katsomosta enää juuri sitä osaa löytynyt, mutta onneksi minulla on valtavan hyvä muisti. Sillä mennään!

Ensitöikseni tänään otin sulan kalkkunan tarjottimelle, jolla saattaisin pyöritellä sitä mielinmäärin. Kuivasin sen pinnan ja kastelin sen sitten oliiviöljyllä, se sai oikein viimeisen voitelunsa (anteeksi mauton ilmaisuni), tämän öljyämisen pitäisi Mr Oliverin mukaan taata linnulle rapean pinnan. Noin sanottuna voisi kuvitella, että siitä olisi linnulle itselleen jotain iloa, mutta se ilo taitaa olla kokonaan syöjien puolella.

Lintu sai jatkaa edelleen hieman lämpenemistä kohti uuniinmenotemperatuuriaan ja minä valmistin yrttivoin hyvään muistiini tukeutuen. Pilkoin pussinpohjallisen kuivattuja karpaloita karkeaksi silpuksi. Otin puolet eilen ostamastamme tuoreen timjamin nipusta ja silppusin sitäkin vähän. Hain kasvihuoneesta muutaman oksan rosmariinia. Siellä tosiaan on ruukussaan hyvälle tuoksuvaa rosmariinia, vaikka kasvihuone jäisine laseineen muistuttaakin Lumikuningattaren huvimajaa. Keräsin astiaan yrtit, karpalot, kunnon ripauksen suolaa, vielä kunnollisemman pippuria ja 150 g voita. Puristelin kaikki sekaisin yrttivoiksi ja laitoin seoksen hetkeksi jähmettymään jääkaappiin.

Seuraavaksi oli se ikävä vaihe edessä. Sain monta vuotta sitten sisareltani ja langoltani hyvän neuvon  koskien kokonaisina paistettavia lintuja. Niitä pitää voidella "takin alle". Kun kerran saa hyvän neuvon, sitä on vaikea unohtaa. Linnun voi toki päällystää pekonilla, sitä voi valella voilla, mutta mikään ei ole niin hyvä konsti, kuin voidella takin alle. Harmi vain, että se on minusta oikein vastenmielistä, vaikkei siinä ole mitään ihmeellistä, eikä se ole vaikeaa. Minusta se vain tuntuu niin kovin tunkeilevalta, mikä on tietysti aivan typerä tunne, kun ottaa huomioon mikä on linnun tietoisuus ja yksityisyydentarve tuossa vaiheessa ruoanvalmistusta. Mutta tämä on niitä juttuja, joille vaan ei oikein voi mitään. Kun ilettää, niin ilettää. Sama juttu, kun pitää poistaa kalalta kidukset. Sekin tuntuu liian tunkelevalta.  

Jamie sai kuitenkin tämän vaiheen näyttämään joulusarjassaan siltä, että kai minäkin siitä selviäisin. Hän otti käteensä ison lusikan, tunki sen linnun peräpäästä nahkan alle ja alkoi hivuttaa sitä kupera puoli linnun nahkaa vasten kohti rintaosaa, tällä tavalla saadaan tasku ja tilaa yrttivoille. Minä parhaani mukaan, ajatellen jotain muita mukavia ajatuksia, kuten vaikka ensi kesää, hivutin myöskin isoa lusikkaa linnun nahan alla. Sitten otin yrttivoin jääkaapista, se oli parahultaisen jähmeää. Otin sitä suuren lusikallisen ja tuuppasin linnun lihan ja nahkan väliin ja päältäpäin nahkan pintaa pitkin pusersin voin tasaisesti (no miten sen nyt ottaa) pitkin rintaosan pintaa kohti linnun kaulapäätä. Sain kuin sainkin yrttivoin ängettyä kalkkunan takin alle melkoisen kattavasti. 

En aikonutkaan tehdä mitään varsinaista täytettä, stuffinkia. Sen sijaan tein kuten Jamie, halkaisin kaksi mandariinia ja laitoin ne linnun sisälle. Ne toisivat kosteutta ja sitruksista aromia lintuun, mutteivat hidastaisi sen kypsymistä. Jamie neuvoi, että lintua kannattaa vähän parsia kokoon sekä kaulapuolelta, että peräpäästä niin, ettei kaikki voi hetimiten valu pois maustamasta ja mehevöittämästä lintua. Tein pienen cocktailtikkuvirityksen, jonka toivoin riittävän. Suojasin kalkkunan koivet foliolla, etteivät ne kuivuisi ennen aikojaan. Oi, miten hämääväishuomaavaiselta sekin kuulostaa.

Lämmitin uunin 250 asteeseen ja nostin linnun uunipannulle, jonka pohjalla on kätevä ritilä, kiitos Ikean. Heti kun laitoin linnun uuniin, laskin uunin lämpötilan 180 asteeseen ja varauduin paistamaan lintua 35 minuuttia/kg. Linnussa oli erittäin epäluomu paistovahtikin, joten sitäkin meinasin tiirailla, mutta myös käyttää nenääni, vaistoani ja tuuriani sen suhteen, että linnusta tulisi prikulleen sopivan kypsä.

Parahin ystäväni Jamie näytti ohjelmassaan hyvää hyvyyttään myös muutaman konstin, jolla tietää kokonaisen linnun olevan kypsä. Muistan niistä ainakin yhden. Siinä lintu otetaan uunista ja sitä nostetaan ilmaan kahdella kunnon haarukalla valkoisen tarjottimen tai vadin päälle ja katsotaan valuuko siitä vähääkään punertavaa nestettä. Jos näin olisi, lintu takaisin uuniin, luukku kiinni ja kypsymistä odotellessa hoidellaan palovammoja, joita saatiin, kun painava lintu luiskahti haarukoista. Jamielle ei tietenkään käynyt niin.

Muistan minä toisenkin konstin. Siinä otetaan pitkä- ja teräväpiikkinen haarukka tai joku  muu piikki ja tökätään se linnun rintaan paksuimpaan kohtaan. Pienen hetken päästä haarukka nyhtäistään irti ja kokeillaan huulenpieleen onko ase kuuma. Jos se on polttavan kuuma, lintu on kypsä. Tällöin linnun voi peitellä folioon ja keittiöpyyhkeisiin pariksi tunniksi, jonka aikana hoidellaan huulen palovammaa. 

Kun tässä nyt aivan huippumuistiseksi ryhdyin, muistin kolmannenkin neuvon. Ilmeisesti jossain vaihetta paisto-operaatiota Jamie, tuo kullankallis neuvonantajani, oli ottanut foliokääreet pois linnun koivista, koska ne olivat myös saaneet kauniin paistopinnan. Koivesta Jamie otti puristusotteen palovammoista piittaamattomilla sormillaan ja puristi. Jos liha irtoaisi vaivatta koivesta, olisi lintu kypsä. 

Koska minulla oli näin kosolti hyviä neuvoja, arvelin että selviäisin tästä hommasta. Kalkkuna painoi kääreen tarran mukaan 3,8 kg. Mahdollisimman lyhyen lukion matikkani ja siitä saadun B:n turvin (tuo on elämäni lähes synkin salaisuus, joten kerrottehan sen vain kaikkein luotetuimmille ystävillenne) kalkuloin paistamiseen menevän parisen tuntia. Ja niin menikin. Lintuun rakennusvaiheessa asennettu paistovahti pompahti ylös kahden tunnin kohdalla ja kymmenen minuuttia sen päälle tekee aina hyvää, eikö vaan? Nostin sitten linnun vuokineen päivineen uunista, pistelin, nostelin ja puristelin sitä. Kypsää on, päätin. Joten käärin linnun folioon ja Jamien neuvojen mukaan myös keittiöpyyhkeisiin ja jätin sen jäähtymään pariksi tunniksi. 

Lisäkkeiksi päätin valmistaa ruusukaalia pekonilla ja uuniperunoita. Minulla oli joulusta jäljellä tuskastuttavan pieniä ruusukaaleja, joiden siistiminen oli yhtä tuskaa. Mutta hyviä niistä tuli, kun esikeitin niitä muutaman minuutin ja sitten viimeistelin ne pannulla yhdessä pekonisilpun ja kermatilkan kanssa. Maustoin pippurilla ja dijonsinapilla, suolaa nämä suloiset pallerot eivät pekonin myötä tarvineet. Kapriksia minun piti myös laittaa, mutta unohdin.

Uuniperunat valmistin Nigellan tapaan. Onpa minulla näitä brittiystäviä nyt ihan pilvin pimein! Nigella säästää luontoa jättämälllä foliokääreet pois uuniperunoista. Hän tökkää isot perunat grillivartaisiin ja laittaa sellaisinaan uuniin 200 asteeseen noin 45 minuutiksi. Metallinen varras kuumenee perunan sisällä ja kypsentää perunaa sitäkin kautta nopsemmin. Tämä on minunkin suosikkitapani nykyään. Etenkin jos uuniperunoita jää tähteeksi, niille ei käy ikävästi, kuten helposti käy, jos ne unohtaa foliokääreeseen. Siinä jäähtyessään peruna tummenee ilkeästi ja muuttuu kumiseksi, eikä sitä enää tee mieli käyttää tähdenlentoihin seuraavana päivänä.

Hävikistä herkuksi-lohitortut

Eilen alkoi jo tuntua, että jouluruokakiintiö oli ihan täynnä, kukaan ei enää haikaillut aamiaisella kinkkuviipaletta tai kysynyt, onko vielä porkkanalaatikkoa. Kerrankin mitoitimme jouluruokien määrän melkoisen oikein, mitään ei varsinaisesti mennyt pilalle, pieniä kipeniä toiseen kertaan lämmitettyjä annoksia meni kompostiin. Savustettua lohta oli vielä vähän ja pakastimessa neljä levyä torttutaikinaa.  Niistä sommittelin välipäivän kaapintyhjennysaterian. 12 pientä lohitorttua valmistui näistä:

• 4 torttutaikinalevyä
• noin 100 g savustettua lohta
• 12 kirsikkatomaattia
• 2 kananmunaa
• 1,5 dl kermaa
• muutama raapaisu emmentalia raasteena
• pippuria
• tillinoksia

Sulatin taikinalevyt ja kuumensin uunin 200 asteeseen. Kaulitsin jokaisen levyn pitemmäksi ja ohuemmaksi, niin että siitä sai leikattua kolme kutakuinkin neliön muotoista palaa. Asetin palan kuhunkin muffinivuoan 12 kolosta. Taikinakuoppaan leikkasin kirsikkatomaatit puolikkaiksi ja jaoin kristillisesti lohen rippeet joka koloon. Sekoitin kerman, kananmunat, tillin, juustoraasteen ja pippurin tasaiseksi massaksi ja lusikoin sen tasaisesti taikinakoloihin. Paistoin torttuja uunin keskitasolla noin 20 minuuttia. Olivatpa ne mukavan ilmavia ja maukkaita vähän jäähdyttyään! Söimme ne salaatin ja lohipateen lopun kanssa. Pienet piiraset sopisivat hyvin alkupaloiksi tai illanistujaisten napostelupöytään tai eväsretkikoriin.

EDIT: Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään kaikki jämäruokia käsittelevät postauksemme.

Joulunpyhinä sain tietää, että 11 polkupyörää taloudessamme ei ole enää paikkaansapitävä tieto. Kammenpyörittäjä on hankkinut itselleen vanhan Peugeot-polkupyörän. Hankintaan on oikein hyvä syy. Olemme aikeissa parin lähivuoden kuluessa osallistua ranskalaiseen tapahtumaan nimeltä Anjou Vélo Vintage. Minun vanha ajokkini on myös Peugeot-merkkinen ja huomaavaisena miehenä Kammenpyörittäjä arveli, että minun "vanha tyttöni" tarvitsee tietysti poikaystävän, niinikään ranskalaisen vanhan pösön. Kammenpyörittäjä on kyllä vannonut, ettei talouteen tule enää koskaan yhtään ranskalaista kulkupeliä, mutta poikkeushan aina vahvistaa säännön!

pyöräperheemme uusin jäsen

Lohipatee

Joulupöydässämme on aina tilaa uusille kalaruokalajeille. Löysin hyvänkuuloisen ohjeen ja sen myötä kiinnostavan blogin, Kirjatoukka ja Herra Kamera. Unohduin aatonaattoiltana lukemaan blogia ja katsomaan sen kuvia niin pitkäksi aikaa, etten ehtinytkään tehdä lohipateeta silloin. En ole siitä pahoillani, löytö oli niin mieluinen. Otin perusneuvot taiteilijan lohipateesta, toki hieman sovelsin.

• 700 g lohta
• 1 tl suolaa
• 4 kananmunaa
• 2 dl kuohukermaa
• 1 rkl tomaattisosetta
• 2 rkl perunajauhoja
• pippuria
• tilliä

Tarkastin kalan ruototilanteen, ruotoja nolla! Leikkasin kalan nahkaa myötäillen irti parhaani mukaan ja kuutioin sen. Hienonsin kalan monitoimikoneen leikkuuterällä ja maustoin silpun suolalla. Lisäsin kananmunan kerrallaan ja sitten loput ainekset. Lähdeohjeen chilikastikkeen jätin pois, syystä ettei meillä sellaista ole ja toisekseen olen edelleen kauhea chilinössö. Annoin koneen suristella ainekset tasaiseksi massaksi. Otin sitä lusikallisen ja kypsensin sen mikrossa mausteiden tarkistamista varten. Niitä oli sopivasti. 

Vuorasin noin litran vetoisen pitkänmallisen lasivuoan leivinpaperisuikaleilla, jotka vielä sutikoin voinokareella rasvaisiksi. Kaadoin massan vuokaan. Lähteessäni oli tehty välikerros kylmäsavulohesta ja tillinoksista, mutta minä jätin sen osuuden väliin. Käänsin leivinpaperisuikaleiden vuoan reunan yli tulleet osat kalamassan päälle ja asetin vuoan isomman uunivuoan pohjalle. Isoon vuokaan kaadoin kiehuvaa vettä niin paljon, että sen pinta oli suunnilleen kalamassan pinnan korkeudella ja kypsensin lohipateeta noin tunnin ajan, kunnes se oli kiinteytynyt. Sepä onkin jännä juttu, kun tekisi mieli tökkiä paistosta ja tuumii, että milloin se nyt on kypsää, muttei vielä muuttunut kumimaiseksi ja ylikypsäksi. Tällä kertaa onnistuin aika mukavasti ja lohipatee pääsi jouluajan aterioillemme ensin haaleaksi jäähtyneenä ja sitten jääkaappikylminä viipaleina.

Joulupuuroa ja sekametelisoppaa

mustarastas jouluaattoaamuna

Peilikin sen kertoo, ettei tässä olla enää mitään tytönhupakoita. Toinen varma kypsymisen merkki on se, että aamulla herätessään on iloinen, kun kello on jo kuusi. Talo oli tänä  aattoaamuna ihanan hiljainen, mitä nyt tiskikone  hurisi ja liesituuletin humisi. Muut perheenjäsenet vielä nukkuivat, teinit teiniyttään ja Kammenpyörittäjä työyön jälkeistä pikakoomaa. Riisipuuro tekeytyi vesihauteessa, sekametelit turposivat kattilassa odottaen kiisselitemppua ja porkkanalaatikko kypsymistä uunissa. Kinkkurasvat vartosivat kompostivastaavan hellää huolenpitoa, piti kyllä huomattavasti valostua, ennen kuin tohtisi tuonne tontin laidalle, samalla reissulla lintuystävämme saisivat pöydän koreaksi. Ystäviemme leivinuunista illalla toimitettu kinkku varmasti esitti jo kutsuhuutoja sinapin ystävälle, muttei se kuulunut varaston jääkaapista tänne asti. Kaikki hyvin, rauha tiluksilla.

Keitän riisipuuroa oikeastaan vain jouluna, vaikka se onkin aivan herkkua, kun sen sille vain antaa aikansa. Keitin neljän hengen annoksen ja siihen meni:

• 2 dl puuroriisiä
• 2 dl vettä
• 1 l kulutusmaitoa
• 1 tl suolaa
• 1 manteli

Mittasin haudekattilan yläosaan riisit ja veden ja annoin hetken aikaa näiden kahden ainekset tehdä tuttavuutta. Kun vesi oli alkanut imeytyä riisiin, lisäsin maidon ja sekoittelin puuroaihiota niin, ettei riisi jäänyt paakkuihin. Sitten vain kaasu pienelle, kansi päälle ja odottelemaan perheen heräämistä. Sekoittelin puuroa noin vartin välein ja kolmen vartin kuluttua puuro alkoi sakeutua kunnolla. Lisäsin suolan ja maistelin sopivuutta, riisipuuro kyllä tarvitsee suolansa! Tunnin keittelyn jälkeen puuro oli sakeaa ja kermaisen pehmeää, piilotin sekaan mantelin hyväonnisen löydettäväksi.

• pussillinen kuivattuja sekahedelmiä
• 1 l vettä
• 3 rkl ruokosokeria
• 2 rkl perunajauhoja + tilkka vettä sakeuttamiseen

Pohjoisessa sekahedelmäkiisseliä sanotaan sekametelisopaksi. Sitäkään en tee kuin kerran vuodessa, juuri riisipuuron kaveriksi. Pilkoin pussillisen sekahedelmiä pienempiin paloihin saksilla suoraan kattilaan. Laskin päälle vettä ja lusikoin joukkoon ruokosokeria. Keitin hedelmiä noin kymmenen minuuttia ja maistoin sokerin sopivuuden. Sekoitin pienessä kupissa perunajauhon vähän alle desiin kylmää vettä, niin että seoksesta tuli tasaista valkoista lientä. Nostin kiisselikattilan pois tulelta ja lurutin perunajauhovellin norona sekaan ja hämmensin samalla kiisselin tasaiseksi. Se sakeutui samantien. Nostin kattilan takaisin liekille ja annoin kiisselin pulpahtaa kerran ja jätin sen sitten jäähtymään kylmälle levylle. Vähän jäähtynyt sekametelisoppa kuuman riisipuuron kanssa kunnolla hiekoitettuna, se on herkkua! Onni suosii ensi vuonna Kammenpyörittäjää.

Saako näin tehdä? Taatelikakun tuunaus

Millaisia joulumusiikkityyppejä te olette ja tunnistatte ympäriltänne? On olemassa ainakin Varpunen jouluaamuna-ihmisiä ja Jingle bells-tyyppejä ja sitten on sellaisia kuin minä, joiden jouluherkkyyden virityksessä tarvitaan vaikkapa Eläkeläisten Joulutorttua tai Juicen Sikaa.  Eilen laitoin soimaan Nyrok Dolls-kokoonpanon  Kinkkuelämää-levyn (pidän kappaleesta Perunalaatikko, jossa äite kysyy, että imelläksää vielä, ei Tampereella kukaan enää imellä) ja otin tahrakantisen Ruutukokkini esille. 

Kerroin viime joulun alla, että olen tehnyt monet kerrat taatelikakkua Ruutukokin ohjeella, jossa ei ole mitään vikaa, päinvastoin se on luotettava ja hyvä. Miksi siis mennä korjaamaan sitä, mikä ei ole rikki? Voisi kuvitella, että tein jotain aivan valtavaa, en kuitenkaan tehnyt. Tein aivan kuten ennenkin, mutta  lisäksi pilkoin mukaan pienen levyn tummaa suklaata. Vaikka kuulostaa kieltämättä jotenkin luonnonvastaiselta, lopputulos oli ihanan ilmava ja kevyt taatelikakku. Talouden nuori aikuinen toimi koemaistajana. Hän ehti maistaa vain pikkupalan, kun jo tiesi mikä kakussa on uutta.

• noin 20 taatelia
• 200 g voita
• 2 dl sokeria
• 3 dl vettä
• 2 kananmunaa
• 3,5 dl vehjäjauhoja
• 1 tl ruokasoodaa
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 rkl vaniljauutetta
• 100 g tummaa suklaata

Kivettömät, muutamaan palaan pilkotut taatelit, sokeri ja vesi laitetaan kattilaan ja keitellään soseeksi. Tämä vie noin puoli tuntia. Kattila nostetaan liedeltä ja mukaan lisätään voi, suklaa ja vaniljauute. Sekoitellaan, kunnes voi ja suklaa ovat sulaneet kokonaan.  Seoksen annetaan hetken aikaa jäähtyä, odotellessa uuni lämmitetään 180 asteeseen. Jauhot, sooda ja leivinjauhe mitataan ja sekoitetaan keskenään. Kun taatelisose lisukkeineen on hieman jäähtynyt, siihen sekoitaan mukaan kananmunat ja jauhot. Tämän annoksen mahtuu hyvin tekemään kattilassa, ei tarvitse sotkea erillistä taikinakulhoa. Ainekset käännellään nuolijalla tasaiseksi taikinaksi. Jollet käytä silikonivuokaa, voitele ja jauhota vuoka huolellisesti. Taikina lusikoidaan suurehkoon rengasvuokaan. Suklaasta johtuen taikina on aika paljon vetelämpää kuin sitä ilman, joten taikina asettuu vuokaan sopuisasti, eikä siihen ole tarvetta piirtää lusikalla syvennystä estämään kakun keskikohdan turpoamista. 

Kakkua paistetaan uunin keskiosassa noin tunti. Kun taikina ei tartu kakkutikkuun, kakku on kypsä. Sitten koetellaan leipurin kärsivällisyyttä, minä maltoin noin 15 minuuttia ennen kuin kumosin kakun. En muuten pidä juurikaan silikonituotteista keittiössä, mutta tällaisten kakkujen kanssa se on hyvä, sillä en pidä korppujauhopinnasta kakussa.

Tein eilen myös hedelmäkakun,  sörkin senkin ohjetta. Käytin sattumina kuivattuja karpaloita, manteleita, cocktail-kirsikoita ja suklaanappeja. Skippasin pitkänomaisen kakkuvuoan voitelun ja jauhottamisen, koska olin laiska ja vuoan pohjassa luki uhmakkaasti non stick. Toivoin, ettei tulisi paha kakku, tulisi hyvä kakku, ilmaisin toiveeni myös Kokit ja potit-Hannelelle hänen eilisessä vaahtokarkki-lumiukko-postauksessaan. Toiveeni ei täysin toteutunut. Kakku ei irronnut vuoasta aivan suosiolla. Hyvää se on, mutta hedelmät ovat vähän liiaksi kinostuneet kakun pohjalle ja pinta on rupinen. Tämä saa sitten luvan olla tämän joulun keittiömoka ja kaikki muu onnistuu täydellisesti, vai mitä?

lailalalai

Ensimmäiset satatuhatta!

kuvan raaste ei liity postaukseen

Tasan vuosi sitten merkitsin tietokoneen työpöydällä olevaan kalenteriin luvun 20 000. Sen verran oli Campasimpukan laskurissa tuona joulunaluspäivänä. Olin iloinen ja innostunut uuden sadon bloggaaja, joka ei meinannut uskoa, että todella olin jaksanut blogata jo monta kuukautta. Eilen illalla, täsmälleen vuotta myöhemmin pyörähti Bloggerin vähän niitä näitä näyttävään laskuriin 100 000. Nyt olen jo vähän kokeneempi bloggaaja, mutta ainakin yhtä innostunut ja iloinen kuin vuosi sitten. Mukavaa on ollut ja luulenpa, että on tulevaisuudessakin! Kiva kun olette piipahtaneet, käykää jatkossakin!

Karamellikastikkeen tuho ja nousu

Poimin foodgawkerista karamellikastikkeen ohjeen suosikkikansiooni jo jotakin aikoja sitten, tänä aamuna aloin viimein keittopuuhiin. Jossakin kotimaisessakin blogissa juuri oli keitelty kastiketta hyvin samantapaisella ohjeella, mutten löytänyt ohjetta enää TOP-100 ruokablogeista, kun en tullut sitä merkanneeksi muistiin. 

Olen vihdoin leiponut, mehustanut ja säilönyt iänikuisen valkoisen sokerin varastoni loppuun, mutta ajattelin ohjeen toimivan hyvin ruokosokerillakin. Ohjeen mukaan kastikkeeseen meni

• 1 cup sokeria (2,37 dl ollaan sitä tarkalla päällä)
• 1,25 cup kermaa (2,96 dl hehe)
• 1 rkl voita
• 1 t vaniljauutetta
• ripaus suolahiutaleita

Sirottelin sokerin tasaisesti paksun kuparikattilan pohjalle. Mittasin kerman valmiiksi ja otin voinokareen lusikkaan odottamaan, sekä vaniljan ja suolan käden ulottuville. Aloin kuumentaa keskikokoisella kaasuliekillä sokeria ja sehän rupesikin nopsaan sulamaan. Sekoitin sitä varovasti sulasta reunasta keskustan kiteisiin päin puisella lastalla. Koska kyseessä ei ollut valkoinen sokeri, muuttui ruokosokeri heti sulattuaan hyvin kauniin väriseksi, sitä ei tarvinut/voinut juuri keitellä, jota arvelin valkoisen sokerin tarvitsevan halutun värin saavuttamiseksi. Tässä kohtaa ensimmäisen kerran  pelkäsin menneeni metsään. 

Nostin sulan sokerin, josta alkoi tulla melkoisen paahteista tuoksua, pois kaasulta ja annoin se asettua minuutin verran (minut tuntien meni ehkä 30 sekuntia). Kaadoin puolet kermasta kuumaan sokeriin varovasti, kerma kuohahtaa reippaasti, joten kannattaa olla varovainen. Sekoitin vispilällä kerman joukkoon ja sain hieman tököttiä tarttumaan vispilän kiekuroihin. Lisäsin lopun kerman ja vispilöin lisää. Ohjeessa sanottiin, että jos seos meinaa paakkuuntua, kattilan voi nostaa takaisin miedolle tulelle hetkeksi. Näin teinkin. Seos oli melkoisen tasaista ja sekoitin voinokareen, vaniljan ja suolan mukaan. Vispilään tarttui jonkun verran seosta, mutta miedolla lämmöllä se kyllä irtosi ja sekoittui kastikkeeseen. Maistoin pikkuisen vispilästä ja naamani meni nurinpäin, tämähän paloi!

Kaadoin kastikkeen kuitenkin sinapilta virattomaksi jääneeseen purkkiin ja päätin kokeilla myöhemmin uudelleen valkoisella sokerilla. Murjotin aikani ja pienen kaupunkireissun jälkeen avasin karamellikastikepurkkini ja maistoin. Se mitään palanutta ollut! Se oli ihan täydellistä, syvän makuista ja oikein huusi vaniljajäätelöä kaverikseen. 

Aina ei siis kannata heti heittää epäonnistuneeksi luulemaansa kompostiin. Karamellikastikkeen luvataan säilyvän jääkaapissa parisen viikkoa. Saa nähdä kuinka kauan se riittää, kun vaan hommaan hyvää jäätelöä talouteen. 

ps. tunnustan lusikoineeni kastiketta tahallani purkin reunan yli, vaikka se on yksi niitä kliseisiä ruokakuvausjuttuja, joille toisena hetkenä vähän nyrpistelen

Lintujen ruokintaa ja loimulohta

Jokatalvinen ilomme, lintujenruokinta on hyvässä vauhdissa. Takapihan buffetissa käy päivittäin ties kuinka paljon lintuja, mahdotonta sanoa. Lajien määrää on mukava seurata. Meillä on nyt oma mustarastaskin, tai oikeastaan kaksi. Toinen niistä on selvästi suurempi ja rohkeampi, se antaa kyytiä pienemmille linnuille ja ottaa paikkansa reippaasti. Pienempi yksilö on arempi ja väistää muita, tinttejäkin. Pähkinät ovat tällä erää suosituin ja runsasmenekkisin ruokalaatu, Kammenpyörittäjän laskelmien mukaan maapähkinöitä menee parempiin nokkiin melkein kilo päivässä! Myös oravat ovat takapihallemme tervetulleita, emmekä häädä närhiä ja harakoitakaan pois. Kissat saavat vinkin palata koteihinsa felineittensä ääreen.

Ihmisvatsojen täytteeksi meillä oli tänään, viikon surkeimpana kalanostopäivänä, loimulohta. Postasin siitä taannoin, vaikken silloinkaan antanut kovin perusteellista selostusta aiheesta. Pakkasella loimuttamiseen kannattaa varata hieman kesää enemmän aikaa, mutta kun tulet ovat hyvällä mallilla ei itse kalan kypsyminen ota juurikaan sen enempää aikaa kuin kesälämmöilläkään.

ennen lumitöitä

loimuava lohi

Piippaava mysteeri

Meillä on ollut keittiössä piippaava mysteeri. Se ilmeni ensimmäisen kerran parisen viikkoa sitten. Paistelin tyytyväisenä jotain ruokaa ja taisin saada aikaan vähän käryäkin. Kuulin pienen äänen, ihan pikkuisen piippauksen. Arvelin, että liesituuletin ilmaisee mieltään, se ainakin vilkuttaa valoa suodatinten vaatiessa pesua. Kammenpyörittäjä oli sitä mieltä, ettei laitteessa ole äänimerkkiä, vaikkei sekään olisi pahasta. Asia unohtui, kun piippausta ei enää kuulunut. 

Eilen puuhailin keittiössä (kuiskaten kerron, että ruokin jälkikasvun nuudeleilla ja tonnikalalla, joka sentään on MSC-sertifioitua) ja kuulin piippauksen. Ja kuulin toisenkin kerran. Välillä kuului yksi piippaus, sitten pari nopeasti peräkkäin, sitten saattoi olla kolme minuuttia hiljaista. Yritin vaativan kokkauksen (nyt tiedän, ettei kyseessä kuitenkaan ollut sarkasmivaroitin) lomassa etsiä äänen lähdettä. Poikani katsoi minua keittiöön tullessaan kuin vähäjärkistä, aivan ymmärrettävästi, koska olin keittiöajastin korvalla ikään kuin soittaisin sillä. Mutta ääni ei tullut siitä. Aina kun pyörähdin, piipahdus tuntui tulevan takaani. Jos pysähdyin korvat höröllä, mitään ei kuulunut, mutta kun sanoin jotain tai käännähdin, piipahdus kuului. Tällainen on omiaan tekemään ihmisen hulluksi. Syleilin japanilaista riisinkeitintämme korva sen pulleaa masua vasten, sillä siinä kello toimii, vaikkei virtajohto ole kytkettynä, arvelin että se varoittelisi pariston loppumista. Haravoin kahvihyllyä, josko sinne olisi piiloutunut jotain piipittävää. Mutta mitään ei löytynyt. 

Tänään arvoitus ratkesi. Olin tehnyt ruokaa uuniin ja pöydällä oli tiskiä koneeseen pääsyä odottamassa. Kammenpyörittäjä nostaessa kauniin, painavan pannuni tieltään ja laskiessaan sen kädestään kuului pieni piip. Olen joskus maininnut, että minulla on pannu, jossa on tietokone. Ei kai se nyt ihan tietokone ole, mutta siinä on osio, jolla voi määritellä halutun kuumuuden pannulle ja pikkuruinen näyttö. En ole koskaan tullut opetelleeksi tämän toiminnon käyttöä, kunhan olen poistanut osion tiskaamisen ajaksi ja tökännyt sen takaisin, että kahvasta on kivempi pitää kiinni. Tämä  hieno laite nyt sitten on ollut päällä ties kuinka kauan tai olen silloin tällöin hipaissut kytkimiä, säätänyt pannua suuntaan jos toiseen, ehkä sitä kaappiin laittaessani. Siellä pannuni laatikossa on yrittänyt parhaansa mukaan ilmaista minulle, että lisää nyt lämpöä hyvä ihminen, ei tässä päästä muuten 160 asteeseen millään! Eipä ihme, etten kaapiston alalaatikosta paikallistanut piipahduksen lähdettä. 

Arvatkaa onko minulla hölmö olo? Tarinan opetus on se, että älä osta vempeleitä, joita et viitsi opetella käyttämään. Tai jos ostat, kärsi sitten nahoissasi.

Pyöränrakentajan kynttelikkö

Meillä syödään joka päivä jotain, vaikka blogista voisi päätellä tällä hetkellä toisin. Työt ovat kinostuneet nyt niin harmittavasti, ettei kokkailuun, saati bloggailuun ole ollut aikaa ja vielä menee muutama päivä, ennen kuin  taas onkaan. Kammenpyörittäjä kuitenkin puhdetöinään purkaa ja sommittelee pyöränosia. Milloin hän riemuitsee saatuaan jonkun teräksen ja alumiinin liiton rikkoutumaan osia rikkomatta, milloin raapii päätään ja jättää taas jotkut tökötit vaikuttamaan, josko huomenna onnistuisi. Eilen hän kuljeskeli kädessään vetopuolen kampi ja hetken perästä meillä oli innovatiivinen kynttelikkö. Joulun henkeä, ilman muuta!

Hei me leivotaan!

Ei vainkaan, me mitään leivota. Kammenpyörittäjä kävi Jyväskylän jouluisessa taidebasaarissa, kuten joka vuosi. Tälläkin kertaa hän piilotteli osaa ostoksistaan, mutta sain heti pienen pussukan, jossa oli syötävän suloisia korvakoruja. Nyt vaan pitäisi päättää, mitkä niistä ripustaisin korviini. Näitä söpöisiä koruja valmistaa Maaria Salminen Herkkusuu Korut-nimellä. Taidebasaariin ehtii vielä huomennakin!

Yllytyshullun marenkikakku

Joskus kannattaisi miettiä vähän kauemmin, mitä menee lupaamaan. Tässä jokunen aika sitten nuorempi perillinen sattui näkemään Glorian ruoka & viini-lehden keittiön pöydällä ja hän sanoi taikasanat: " Äiti, osaisitkohan tehdä tuollaisen kakun?" Minä käänsin sen tietysti heti päässäni epäilevään muotoon: "Äiti, et varmaankaan osaa tehdä tuollaista?" ja vastasin, että tietysti osaan. En edes tiennyt millainen kakku oli kyseessä, sillä olin vasta aikeissa joskus tulevaisuudessa lueskella kyseistä lehteä. Kyseessä oli jäädytetty marenkikakku lehden numerossa 8/2012. 

Eilinen päivä meni rikollishommissa (älkää pelästykö, kyse oli vain rosvopaistista, ei sen pahemmasta) ja kakun leipominen ei vieläkään toteutunut. Lehti lojui jo avattuna oikealta kohdalta ja pöydällä oli muutamia ohjeeseen liittyviä aineksia ja tarvikkeita odottamassa. Olisin kyllä voinut ja minun olisi pitänyt erotella kananmunat jo valmiiksi, mutta sitäkään en tehnyt. Alla on suoraan lehdestä kopsattu ainesosaluettelo:

Marenkipohjat:

• 6 kananmunan valkuaista
• 2 dl sokeria
• 0,5 tl väkiviinaetikkaa
• 50 g tummaa suklaata

Espressojogurttitäyte:

• 500 g bulgarianjogurttia
• 6 kananmunan keltuaista
• 1 dl sokeria
• 2 dl maitoa
• 1 dl vettä
• 1 rkl espressopikakahvijauhetta 
• 1 tl kardemummaa
• 3 rkl maissitärkkelystä
• 20 g voita
• 2 dl kuohukermaa

Koristeluun:

• suklaatryffeleitä

Tein heti kättelyssä muutoksen ohjeeseen, sillä meillä ei ole espressopikakahvijauhetta. Ohjeen veden ja pikakahvijauheen tilalta käytin tietysti kunnollisen espressoshotin.

Valkuaiset ja keltuaiset erotellaan, keltuaiset laitetaan pieneen kulhoon ja peitetään kelmulla. Valkuaiset laitetaan isoon kulhoon. Valkuaisia vatkataan hetken aikaa niin, että seos alkaa vaahtoutua. Sokeri ja etikka lisätään ja vatkaamista jatketaan noin 8 minuuttia, jossa ajassa kulhoon saadaan aikaan kiiltävää marenkia, joka muodostaa vatkausvispilään terävähuippuisia piikkejä. Marenkia voi kokeilla ottamalla pikkunökösen kahden sormen väliin ja jos sokeri vielä rahisee sormissa, se ei ole vielä tarpeeksi liuennut seokseen. On vatkattava vielä hetki lisää. 

Otetaan kaksi uunipeltiä ja laitetaan niille leivinpaperiarkit. Arkeille piirretään vaikkapa sopivan lautasen avulla pyörylät markkeeraamaan tulevien marenkipohjien kokoa. Aioin koota kakun rengasvuoan pohjan päälle sen verran pienemmistä pohjista, että voisin pakastamisen ajaksi laittaa reunuksen kiinni ilman, että se ottaisi kiinni kakkuun. Käytin siis mallina vuoan pohjaa ja suunnittelin pikkuisen sitä ympyrää pienempiä pohjia. 

Marenkivaahto jaetaan neljän ympyrän kesken, mutta ei vielä tasoitella eikä levitetä. Suklaa sulatetaan vesihauteessa ja lurutellaan marenkipohjien päälle. Lusikalla marenki suklaineen päivineen tasoitellaan niin sieviksi ympyröiksi kuin mahdollista niin, että suklaa jää kauniiksi raidoiksi. Suuri haarukka sopisi tähän tarkoitukseen myös. 

Marenkeja paistetaan 100 asteessa kiertoilmalla kahdessa tasossa noin 90 minuuttia ja annetaan jäähtyä. Jos kiertoilmaa ei ole käytettävissä, uuniin laitetaan lämmöksi 125 ja pohjat täytyy paistaa kahdessa erässä.

Pohjien jäähtyessä tehdään täyte. Jogurttia valutetaan hetken aikaa, jolloin se vielä entisestään jämäköityy. Keltuaiset, sokeri, maito, espressoshotti, kardemumma ja  maissitärkkelys mitataan kattilaan. Seosta kuumennetaan kiehumispisteeseen koko ajan sekoittaen. Kun ensimmäinen kupla nousee pintaan ja seos muuttuu kiisseliksi, kattila otetaan tulelta. Mukaan lisätään voi ja sekoitetaan, kunnes voi sulaa mukaan. Kiisselin annetaan jäähtyä ja sitä sekoitetaan silloin tällöin, jottei se kuortuisi. 

Kerma vatkataan vaahdoksi. Kun kiisseli on jäähtynyt, se kaadetaan isoon kulhoon ja mukaan lisätään valutettu jogurtti. Mukaan lisätään vatkattu kerma. Kakku kootaan alustalle, jolla se voidaan myös pakastaa. Ensimmäinen marenkilevy asetetaan alustalle ja sille lusikoidaan kolmasosa täytekiisselistä. Tämä toistetaan kaksi kertaa ja päällimmäiseksi tulee viimeinen marenkilevy. Minun neljästä marenkilevystäni yksi ei jostain mystisestä syystä suostunut kuivumaan, vaan jäi tahmeaksi ja mahdottomaksi irrottaa leivinpaperista. Niinpä kakkuun tuli vain kolme kerrosta. 

Ohjeen mukaan kakku saisi olla pakastimessa yön yli ja voitaisiin valmistaa useita päiviä ennen tarjoilua, mutta me halusimme maistaa kakkua jo tänään, joten kakku oli pakastimessa noin 5 tuntia ja otin sen huoneenlämpöön tunti ennen syömistä. Kakun oli tarkoitus olla hieman kohmeista tarjoiluhetkellä, muttei jäistä. Koristelin pinnan suklaatryffeleillä, jotka kuvassa näyttävät lihapullilta. Itseoikeutettu hyvä kupillinen kahvia kuului asiaan. Vielä jäi kyllä harjoittelemisen varaa. Täyte ei ollut aivan niin paksua kuin olisi varmaan ollut syytä ja kaikkiaan kakku ei ollut leikkaamisen hetkellä tarpeeksi kylmää. Mutta maku oli kyllä hyvä ja melkein söimme pohjalla olleen paperinkin, kun unohdin mainita siitä muille. 

Pääasiallisin syy kakun kokeiluun on se toive, että meillä ensi keväänä juhlittaisiin ylioppilasta. Keräilen jo mieleeni vinkkejä ja kokeiluja siitä, mitä sitten tuulispäänä, naama punaisena, hiki hatussa, ei-tartte-auttaa-mentaliteetilla valmistaisin!

marengin nätein kohta

Hidasruokien kuningas, rosvopaisti

Päätimme jo viime viikonloppuna, että tänään söisimme rosvopaistia. Sitä emme ole tehneet ainakaan pariin vuoteen. Aikaisemmin meillä oli sitä varten kaivettu kuoppa tontin laidalla. Saimme lahjaksi nuotiopaikan noin viisi vuotta sitten, samanlaisen kuin äidilläni on omalla pihallaan. Se muodostuu kuorma-auton vanteesta keskellä ja sopivan matkan päässä olevasta penkkikehästä. Olemme sen äärellä paistaneet monet makkarat  ja pari kertaa virittäneet paellapannun pesukoneenrumpu-uunin päälle. 

Viime viikonloppuna ilma oli vielä plussan puolella, mutta koko viikon onkin sitten ollut pakkasta ja viime yönä saimme tänne Keski-Suomeenkin ohuen lumipeitteen. Kammenpyörittäjä käänteiskehui meitä siitä, ettemme kaivelleet rosvopaistitiiliä esille ennen pakkasia, mutta kyllä ne sieltä jemmapaikasta pressun alta saatiin nytkin nyhdettyä esiin.

Kymmenen aikaan aamulla Kammenpyörittäjä aloitti tulien pitämisen nuotiopaikalla, hän asetteli tiilet kehäksi vanteen ympärille alkulämmittymään. Minä otin lihat pöydälle lämpenemään. Meillä oli 2 kg pala possun niskaa, vähän alle 2 kg painava naudan sisäpaisti ja kiloinen hirvenpaistipala. Viime mainitun saimme työkaveriltamme, kiitos sinne hieman meistä pohjoiseen!

Valmistelin lihat parin tunnin kuluttua. Tein oliiviöljystä, lipstikkasuolasta ja mustapippurirouheesta mausteseoksen, jota hieroin jokaisen lihapalan pintaan. Hirvi- ja nautapaloihin upotin muutamia valkosipulinkynsiä ja kaikkien päälle taputtelin tuoretta timjamia.

Varasin paketointia varten rullan paksua ja leveää foliota, rullan voipaperia ja pari Hesaria. Laitoin pesualtaaseen lämmintä vettä ja tungin altaaseen noin metrin mittaisen palan voipaperia, joka kastui yllättävän hyvin. Käärin lihapalan voipaperiin. Otin lisää voipaperia ja käärin kaksi muutakin samaan tapaan litimärkään paperiin. Sitten otin pari aukeamaa sanomalehteä ja avasin ne selälleen ennen kuin upotin ne veteen. Kastumisen jälkeen ne pitää nopeasti kääriä lihapalan ympärille, sillä sanomalehtipaperi menee helposti niin pehmeäksi, ettei sitä voi käsitellä. Viimeiseksi käärin jokaisen palan paksuun folioon, noin metrin mittaiseen palaan pariin kertaan, joten foliokerroksia tuli lihan päälle todella monta. Käänsin palan poikittain ensimmäisen foliopätkän jälkeen, jotta liha olisi tasaisesti monen kerroksen sisällä.

Kammenpyörittäjä piti tulta nuotiopaikalla kolmisen tuntia, jolloin vanne oli puolillaan upeaa hiillosta. Hän lapioi hehkuvat hiilet kottikärryihin ja asetti sitten lihapaketit kuopan pohjalle. Niiden päälle hän kaatoi hiilet kottikärrystä, jolloin paketit jäivät aivan piiloon ja suojaan tähän kotitekoiseen uuniin. Hiilien päälle Kammenpyörittäjä nosteli hitsarin hanskat käsissään kuumenneet tiilet. Tiiliä tuli kaksi kerrosta ja koko vanne tuli täyteen. Tiilien päälle hän vielä viritti tulet ja lisäili siihen klapeja silloin tällöin. Kesäisessä rosvopaisteilussa tämä ei ole välttämätöntä, eikä olisi ehkä ollut nytkään, mutta kylmemmällä säällä kyllä.

Lihat olivat paistumassa hiilien ja tiilien alla kolmisen tuntia. Koska lämpötilaa ja kypsyyksiä ei pääse mitenkään tarkistamaan, täytyy vain luottaa vaistoon. Kun ruoka-aika lähestyi, Kammenpyörittäjä nosteli ensin tiilet pois, ne sihisivät kivasti ohuen hangen päällä. Seuraavaksi hän lapioi hiilet varovasti taas kottikärryihin ja lihapakettien alkaessa häämöttää, hän entisestään varovaistui, ettei rikkoisi paketteja. Kuumuutta kestävillä hanskoillaan hän nosti lihapaketit esille ja avasi ne ulkona. Hirvipala oli ilmeisesti saanut vähän muita vähemmän foliota ympärilleen, se olisi pian kuivunut, jollei olisi tullut esiinkaivetuksi. Nauta ja possu olivat aivan optimaalisessa kypsyydessä ja niiden paketeista sai otettu talteen paistolientä pari desiä kummastakin.

Söimme kaikkia lihalaatuja puikulaperunamuusin ja karpaloiden kanssa, eikä voi kyllä valittaa mistään. Muutama suolahippu ja pyöräytys pippurimyllystä kruunasi annokset.

Nuotiopaikalla paistaisi nyt vaikka komppanialle makkarat, mutta eipä taida mahtua tänään. Tiilet saavat jäähtyä rauhassa ennen kuin ne huomenna laitetaan taas jemmaan odottamaan seuraavaa rosvopaistia. 

Campakeittiö ulkoistettuna

Tänään ruoanlaitto on aloitettu ulkona jo yhdeltätoista, tässä menee jonkun aikaa. Voi olla, että tarvitaan ruoanlaittoruokaa, aivan varmasti tarvitaan lämmintä ruoanlaittojuomaa ja paljon vaattetta! Arvaatko mitä puuhaamme?