Muuten hyvä mutta huono – lohikeitto

Eilen ruoanlaittojonossa oli 150 g lohta ja visualisoin todella kaunista keittoa, johon tulisi porkkanaa, perunaa ja lohta. Sellaista teinkin, mutta siitä ei tullut kaunista. Tiedän syyllisenkin, tai oikeastaan kaksi. Ensimmäinen syyllinen olin minä itse ja osakas tässä sopassa oli violettipintainen porkkana. 

Lohikeitto joka ei kauneuspisteitä saanut

• 150 g lohta (nahaton ja kuutioiksi leikattu)
• suolaa ja pippuria
• limettimehua
• 4 porkkanaa (mieluiten oransseja tai keltaisia)
• 3 perunaa
• 1 rkl oliiviöljyä
• 6 ruusukaalia
• 1 suuri kevätsipuli
• muutama pinaatinlehti (loput kompostiin, koska olivat menossa huonoiksi)
• 4 dl vettä
• 1 dl kookoskermaa
• korianteria silppuna

Korjaussarja

• 4 dl vettä 
• 1 rkl soijakastiketta
• 1 rkl tomaattipyrettä
• muutama hippu sahramia
• ruohosipulia silppuna
• lisää limettimehua

Kuorin ja viipaloin porkkanat ja perunat, samoin viipaloin kevätsipulin. Valikoin pinaattirasiasta kunnolliset lehdet ja loput menivät kompostiin. Leikkasin ruusukaalit puolikkaiksi ja otin päällimmäiset lehdet ja kannat pois. Poistin lohipalasta nahkan ja leikkasin kalan kuutioiksi, joille ripottelin suolaa ja pippuria ja vähän limettimehua. 

Kuumensin pannulla lorauksen oliiviöljyä ja kuullotin siinä muutamia minuutteja porkkana- ja perunaviipaleita. Kumosin ne kattilaan ja kaadoin päälle vettä sen verran, että ainekset peittyivät. Kuumenin keittopohjan kiehuvaksi ja pian huomasin, että pieleen meni. Violettipintainen porkkana värjäsi veden (eikä mitenkään yllätyksellisesti, olisihan tuo pitänyt älytä) todella ruman väriseksi, hailukan violetiksi. Tuumin hetken mitä tehdä ja päätin sitten antaa vihannesten kypsyä hetken ja vaihtaa sitten keitinliemen.

Näin sitten teinkin, kaadoin perunat ja porkkanat siivilään ja palautin ne sitten kattilaan uuden veden kanssa. Kyllä ne hemputin porkkanat edelleen värjäsivät vettä hieman, muttei niin pahasti. Jonkun ajan kuluttua, kun porkkanat alkoivat olla kypsiä, lisäsin keittoon ruusukaalit, kevätsipulin, pinaatin ja lohikuutiot. Sekoittelin ja olin lähes tyytyväinen. Maustoin limettimehulla, suolalla ja pippurilla. 

Kun lohikin oli kypsää tein seuraavan möhlinnän, lisäsin mukaan kookoskermaa. Ja sehän sai keiton näyttämään ikävästi siltä, että se olisi jo kertaalleen syöty. Kookoskerma jopa hieman leikkasi kiinni, ehkä limettimehun vuoksi. 

Korjaustoimenpiteinä käytin vaihtoliemen lisäksi soijakastiketta (auttoi vähän), tomaattipyrettä (vei väärään suuntaan) ja sahramia (auttoi vähän peruuttamaan pyrevirhettä). 

Mutta sekoittelin, maistelin ja sanoin Antille, että katsellaan syödessämme vaikka pihan lintuja keiton sijaan. Se maistui kyllä hyvältä, mutta näytti pahalta. 

Keittokulhossa ruoka näytti hieman paremmalta etenkin, kun päälle tuli vielä korianteria ja ruohosipulia. Liemi oli lohikeitoksi aivan liian paksua, mutta lohdutin itseäni, että tämähän on vähän (tosi vähän) kuin amerikkalaista chowderia, jollaiseen en kyllä lainkaan pyrkinyt. 

Tarinan opetus: Älä käytä violettia porkkanaa liemiruokaa. Koskaan. Ikinä.

Mikä maksaa?!?

Tulimme jo eilen tälle tosi kivalle leirialueelle, jossa nettikin toimii ainakin 10 minuuttia kerrallaan. Harjoitan sitä samaa PATIENZia, jota aina kaupan korttipäätteessä kysellään enkä menetä hermojani enkä halua lähteä vielä kotiin kunnollisen netin piiriin. Kävimme aamupäivällä kivalla pyöräretkellä Fourasin ympäristössä, täällä ei ole parhaat mahdolliset pyöräväylät, mutta kelvolliset kumminkin. Ajoimme läheisen niemen nokkaan ja rannikoa pitkin hieman kohti Rochefortia ja palasimme vielä sinne niemennokkaa kohden, sillä siellä Antti sai kauden ekat osterit ja minä sain katsoa, kun hän syö ostereita. Oiva työnjako. 

Päivällissuunnitelmat olivat valmiina jo eilisestä, kun kysyin Antilta jättimarketissa, että kestäisikö hän ajatusta syödä maksaa ja hän sanoi kestävänsä. Niin ostin pienen pakkauksen naudan maksaa, 188 g ja maksoi 4,65€. En osaa sanoa oliko vähän vai paljon, meillä sisäelimet maksavat minusta aika vähän. Täällä Ranskassa niillä saattaa olla parempi asema. Edellispäivän possunkyljykset maksoivat vähemmän kuin tuo maksaviipale, josta riitti oikein hyvin kahdelle. 

Sivukkeina meillä  oli tai ainakin yritti olla ricottaperunagratiinia. Ostimme sitä varten eilen perunoita pienen pussillisen ja sommittelin mielestäni oikein italialaisen ruokalajin, ainoa vika oli se, etteivät perunat kypsyneet sitten millään. Niistä tuli ensin sivukkeen sijaan jäljekkeitä ja lopulta oli pakko myöntää, ettei tuo perunalajike kypsynyt ollenkaan niin kuin toivoin. Pinnan viipaleet olivat jo lähellä hiiltymistä ja alemmat eivät näyttäneet mitään kypsymisen merkkejä. Ei voi mitään. Mutta onneksi meillä oli edellispäivän aterialta muutamat lusikalliset kaupallista juuriselleriremouladea, sekin purkki meni loppuun ja maistui maksan kanssa ihan hyvin. Aina ihan kaikki yritelmäni eivät onnistu, mutta ainakin yritän, eikö vaan?

Siitä se ajatus sitten lähti – menemään pieleen 

Maksaa Venetsian tyyliin 

• 1 uuden sadon keltasipuli suikaleina varsia myöten
• lehtipersiljaa
• 2 rkl voita
• 1 dl valkoviiniä
• 188 g viipale naudan maksaa kahteen osaan leikattuna
• suolaa ja pippuria

Kuumensin ulkona Campingazilla pannua ja sillä aimo nokareen voita. Kun voi oli sulanut, kippasin sille sipulisuikaleet ja kypsentelin niitä noin 10 minuuttia. Lisäsin mukaan lehtipersiljan ja viinin. Kun viini oli kiehunut melkein kokonaan pois, siirtelin sipulit ja persiljat pannun reunoille ja lisäsin keskelle vielä hieman lisää voita, nostin liekkiä pannun alla kuumemmaksi. Nostin maksaviipaleet pannun keskelle voihin ja paistoin niitä noin 2 minuuttia puoleltaan. 

Annokseen asettelin sitä kypsymätöntä ( en vielä silloin tajunnut, ettei peruna ole kunnolla kypsää) perunagratiinia, viipaleet maksaa ja niiden päälle sipulit. Maistoin maksaviipaleet suolalla ja pippurilla. Otimme vielä lautasille sitä pelastavaa enkeliä eli selleriremouladea. Maksa onnistui hyvin, oli juuri sopivaa kypsyydeltään ja mausteiltaan. Perunat palautimme vielä kypsymään lisää, mutta ei sekään auttanut. 

Giro d'Italiassa oli kahdeksas etappi ja ehdimme nähdä siitä pätkiä noin 40 viimeisen kilometrin ajalta, netti piti välillä käydä hakemassa ulkoa uudelleen. Ben Healy voitti ja edelleen kokonaiskilpailua johtaa Andreas Leknessund. Primoz Roglic on ilokseni kolmantena ja Geraint Thomas viidentenä. Huomenna vielä ajetaan Italiassa ennen maanantaista lepopäivää, jolloin saamme syödä mitä haluamme. 

Päivän vesitorni

Pippuripihvi konjakkikastikkeella taas kerran

Tänään meni ruoanlaittoon puoli pulloa konjakkia. Pullon koko oli tosin 5 cl. Pippuripihvi konjakkikastikkeella on ollut Ranska-haasteessamme pari kertaa aiemminkin, mutta nyt en keksinyt mitään muuta tälle päivälle. Antti toi kauppareissulta laastereitten lisäksi pihvit ja arveli, että jotain niistä varmaan voi tehdä. Laastereista lisää myöhemmin. Oli tarkoitus paistaa pihvit ulkona, mutta täällä tulee välillä niin, ettei olisi konjakit pysyneet pannulla, joten tein koko ruoan CampaAdrian keittiössä. 

Mobilepihvit konjamiinikastikkeella

• 2 pientä naudanpihviä, jotkut peräpään palat, ei filettä
• 1 rkl voita
• 1 rkl oliiviöljyä
• paljon mustapippuria karkeana rouheena
• suolaa
• 2 valkosipulinkynttä viipaleina
• 2 oksaa mobileyrtistön rosmariinia 
• loraus konjakkia 
• 1 dl kermaa (viimeisiä Valion-kermapurkista kotoa asti)
• 1 rkl sileää Dijon-sinappia 

Pihvipalat (tai mitä ne nyt olikaan) olivat Adrian lämmössä noin tunnin, nostin ne lautaselle paperin päälle ja ripottelin päälle suolaa ja paljon pippuria. Kun oli aika paistaa pihvit, kuumensin pannulla voita ja oliiviöljyä. Laitoin ensin valkosipuliviipaleet ja rosmariinioksat pannulle ja kohta pihvit perään. Paistoin pihvejä ensin noin kaksi minuuttia puoleltaan ja nostin ne lautaselle odottamaan. Kaadoin konjakin pannulle,  mutta varoin nyt päästämästä sitä palamaan, sillä en aikonut liekittää CampaAdrian keittiössä. Kun konjakki oli kiehunut melkein kokoon, lisäsin pannulle sinapin ja kerman ja sekoittelin. Nostin pihvit takaisin pannulle ja ne saivat kypsyä kastikkeessa loppuun, noin 5-6 minuuttia kaikkiaan, käänsin kylkeä pari kertaa. 

Tarjolla oli myös hauskoja hollantilaisia perunanoppia, puolivalmisteita. Olemme ostaneet niitä jo aiemminkin tällä retkellä, pienin mahdollinen pussi riittää meille kahteen ateriaan. Paistan ne foliovuokassa airfryerissä. Herneitäkin oli pieni pussinjämä, nekin kiehautin aterialle. 

Tour de Francen kolmas ja samalla viimeinen Tanskan etappi, sekin oli tasamaan etappi, ymmärrettävistä syistä. Dylan Groenewegen ajoi ykkösenä maaliin, lunttasin sovelluksesta, Wout Van Aert jatkaa kelpapaidassa. Huomenna tour-revohka siirtyy Ranskaan ja meillä syödään jotain ihan tuntematonta juttua, ei osaa edes arvata. Mutta ei etanoita, siitä olen varma. Eikä mustaa makkaraa. 

Niin, ne laastarit. Minä en mennyt tänään Rotterdamin keskustaan pyörällä, sillä kaatua kupsahdin pyörällä ihan suoralla tiellä aivan omia aikojani alle kilometrin päässä leiriltä, ajoin melko korkean asvalttipäällysteen yli pehmeälle nurmelle ja yritin korjata virhettä väärään suuntaan. Onneksi en rikkonut pyörääni ja henkisten hiertymien lisäksi kyynärpää ja polvi ottivat osumaa. Piti taluttaa lyhyt matka takaisin leirille, niin Antti sai oikaistua ohjaustangon ja laitettua ketjun takaisin paikalleen. On se hullua, kun ekana tulee mieleen, että eihän kukaan nähnyt. Antti kävi sitten yllytettynä yksin Rotterdamin keskustassa ja toi mukanaan pihvit ja isoja laastareita, minä kuuntelin sillä välin Austenin Emmaa ja nuolin henkisiä haavojani. Huomenna matka jatkuu, ei vielä tiedä minne. 

Palaneita pizzoja

Jos ei olisi tässä menossa #italianfoodchallenge niin en postaisi tätä, sillä palaneen ruoan postaaminen ei ole tähtihetkeni. Mutta menköön. Teimme pizzoja ja vieraan paistolaitteen kanssa ei onnistuminen ollut ihan parasta, taikinassa oli toivomisen varaa ja sen kanssa paistaja teki parhaansa. Tässä pieni kuvakooste siitä, mitä söimme suupielet noessa.

Giro d'Italia ei nyt jaksa innostaa minua, se saisi jo loppua minun puolestani. Minua miellyttävä lopputulos olisi se, että Vincenzo Nibali voittaisi ja toiseksi tulisi Primoz Roglic. Mutta epäilen, ettei toiveitani oteta huomioon. Ehkä huomenna  innostun uudelleen aiheesta. Silloin katson, kuka voittikaan tänään. Päätän täältä tähän.

Eilinen päivällinen tänään – 24 tunnin lammas

Kiinteistökaupoissa sanotaan tärkeintä olevan sijainti, sijainti ja sijainti, ruoanlaitossa usein tärkeintä ovat ajoitus, ajoitus ja ajoitus. On todella tärkeää, että ruoka on valmista silloin, kun sitä syödään. Kuulostaa ihan perusjutulta, hallitsenkin sen useimmiten. Joskus kuitenkin menee pieleen. Eilen meni. Ruoanlaitto oli periaatteessa aloitettu jo torstaina, kun ostin pakastettuja lampaanpotkia ja jätin ne sulamaan lauantaita varten. Siihen asti kaikki hyvin.

Perjantaina velttoilin, enkä laittanut sulaneita potkia marinadiin, vaan ajattelin olla pätevä emäntä ja laittaa potkat vain suoraan haudutuspataan varhain lauantaiaamuna. Ja kuinkas siinä kävi? Katsoin aamulla edellisillan Hiljaisen todistajan (lempparisarjani tällä erää, vaikka periaatteessa sen tunnelma usein ahdistaa) ja olin keittiössä crock pot-hommissa vasta kymmeneltä. 

Kehittelin pataan pääpiirteissään stifadotyyppistä lähestymistapaa, jäätävä kepakko kanelia jne,  hirveästi sipulia, tiedättehän. Koska olin niin varma taidoistani, en poistanut potkista kalvoja enkä paistanut pintoja, kyllähän rakas haudutuspatani hoitaisi homman tuosta vaan. Kello oli aikalailla varttia yli kymmenen, kun pata aloitti työt ja arvelin meidän voivan syödä viideltä. 

Onneksi olin leiponut monkey breadin ja tehnyt Hannelelta oppimaani appelsiinisalaattia, sillä eiväthän lampaanpotkat olleet millään muotoa antautuneet vielä noin seitsemän tunnin haudutuksesta. Nostin ne kyllä lautasille, latasin viereen ihanasti kypsyneet juurekset (älä saa kohtausta, kyllä stifadoon voi laittaa vaikka mitä juureksia, sanoo vaan, että se on fuusiostifado) ja silppusin päälle kevätsipulia, sillä yrtit olivat vähissä. Antti sai pienen palan lammasta irti, minä en sitäkään. Onneksi ei ollut ruokavieraita.

Näkeehän sen, ettei potka ole millään muotoa valmis.

Onneksi en ollut vielä kaatanut padasta kanelista tomaattikastiketta, palautimme vähin äänin potkat ja juurekset pataan, laitoimme kannen kiinni ja söimme päivälliseksi vain tuoretta leipää ja appelsiinisalaattia.

Illempana toisen potkan luu oli jo kierähtänyt irti, toisesta ei lähimainkaan. Jätin padan low-asetukselle yön yli. Näin unta, jossa lisäsin mukaan kikherneitä ja vihreitä linssejä, tästä tulikin enneuni. Aamulla kävin katsomassa pataan, mutta pelkkä haistamisen olisi riittänyt. Toisenkin potkan luu oli irrallaan ja keittiössä tuoksui siltä, että toivoin päivällisajan olevan heti. Laitoin padan warm-asetukselle ja toivoin ajan kuluvan nopeasti, että voisimme syödä fuusiostifadoa. 

Stifado lampaanpotkista

• 2 lampaanpotkaa
• 4 perunaa
• 2 porkkanaa
• 10 pientä sipulia
• 5 pientä valkosipulinkynttä
• palanen lanttua
• loraus oliiviöljyä
• tölkki tomaattimurskaa
• puolikas tomaattipurkillinen huuhteluvettä
• 1,5 dl punaviiniä
• 2 rkl punaviinietikkaa
• 1 iso kanelitanko
• 3 laakerinlehteä
• suolaa ja pippuria
• kuivattua tomaattimurua
• 1 pieni tölkki kypsiä vihreitä linssejä
• 1 tölkki kikherneitä

Eilen siis kuorin porkkanat ja lantun ja leikkasin ne paloihin, samoin halkaisin perunat ja kuorin sipulit ja valkosipulit. Lorautin hieman oliiviöljyä suuremman lämpenemässä olevan haudutuspatani pohjalle ja asettelin sinne kasvikset ja pitkän kanelitangon. Kuivasin sulaneet lampaanpotkat ja hieroin niiden pintaan suolaa ja pippuria. Nostin potkan pataan ja kaadoin päälle punaviinin, etikan, tomaattimurskan ja purkinhuuhteluveden. Ripottelin pataan vielä kuivattua tomaattimurua, laakerinlehdet ja hieman suolaa ja pippuria. Jätin padan hommiin, aluksi low-asetukselle, sitten high-asetukselle. Aika ei ollut alkuunkaan riittävä ja lopulta potkat olivat low-asetuksella koko yön. Tarkastelin tänäaamuna tilannetta, nestettä oli tarpeeksi, lihan oli aivan kuiduiksi hajoavan kypsää. Kasviksista porkkana ja lanttu olivat menneet melkein tunnistamattomaksi muhjuksi, perunat ja sipulit olivat koossa. 

Kaikki pintarasva ja kalvot olivat sulaneet pois potkista ja sitä kautta liemi oli  melkoisen rasvaista. Lisäsin mukaan linssejä ja kikherneitä ja ne imivät jonkun verran rasvaisuuden tunnetta ja maistuivatkin kyllä mainioille. Kaikkiaan lampaanpotkat olivat padassa noin 24 tuntia, mutta luultavasti noin 10-12 tuntia olisi ollut riittävä kunnollisen kypsyyden saavuttamiseksi. Opinpa tästä sen, että jos luistelen alkuvalmisteluista ja muutenkin arvioin ajan väärin, voi tilannetta pelastaa lisäajalla. Jotain muuta syötävää tarvitsee kyllä kehitellä odotteluajaksi. 

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Crock-pot-välilehdelle, jonne kerään kaikki haudutuspataohjeeni. 

Täällä mitään juustokakkua ole koitettu tehdä!

Toisinaan on oikein hyvä epäonnistua. Ihan totta. Jos on alkanut luulla olevansa hyvä autokuski, varmasti täräyttää siihen jo vuoden kasvaneeseen potholeen työmatkalla ja auto käänteiskiittää. Mutta onpahan taas vähän tarkempi liikenteessä. Jos taas mieleen on päässyt hiipimään, että olenpa minä aikamoinen leipuri, niin eiköhän seuraava tekele mene päin Pirkkalaa. No aikamoinen leipuri olinkin kyllä eilen, niin totaalisen pieleen en usein onnistu tekemään. 

Aikomus oli leipoa italialainen juustokakku, mutta pohjasta tuli esipaistettaessa jonkunlainen rasvalöllerö, joka sitten kuivui jäähtyessään kovaksi möykyksi. Sain suostutella sitä astiasta irti todella hartaasti. Tiskari toivottavasti hoitaa loput. Kruunasin epäonnistumisen sillä, että olin valmistanut täytteen jo pohjan ollessa uunissa menemässä pieleen. Kruunajaisten kohokohdaksi muodostui se, että tein täytettä (kaiken varalta, you know) pikkuisen enemmän kuin ohjeessa mainittiin JA sekoitin siihen kananmunia. Kananmunien käyttö johonkin muuhun kuin paistettavaksi aiottuun syötävään ei ole hyvä ajatus, joten minulla oli illan päätteeksi kompostiin paloiteltu pohjankänttyrä ja iso kulhollinen täytettä, jota ei voi raakana käyttää. Piilotin sen peiteltynä jääkaappiin ja olin kuin en olisikaan, kun Antti tuli töistä.

Jos tästä oikein etsimällä etsii jotain positiivista, niin meillä kyllä tuoksui hyvältä illalla, vaikkei tuotosta ollutkaan maistettavaksi. Unissani sekoittui eilen katsomani Silent Witnessin exorcist-jakso ja tuuminnat, miten käytän täytteen järkevästi. Varsinaista ratkaisua ei löytynyt kumpaankaan asiaan ennen kuin heräsin.

Onneksi on foodgawker. Sinne syötin taikasanan mascarpone ja selasin alun neljättä tuhatta ohjetta aika pitkälle, kunnes löysin ohjeen, jota voisin soveltaa. Italialaisuutta ohjeessa on, että periksi ei anneta ja mittava määrä mascarponea. Riittäähän? Varsinaisesti en käyttänyt siis löytämääni ohjetta, vaan sovelsin juustokakkutäytteestä kakkutaikinan. Uskokaa tai älkää, niinkin voi tehdä. 

Jäin miettimään sitä, että miten tuo mascarponemassa olisi edes toiminut paistettavassa juustokakussa? Olen tehnyt hyvin vähän juustokakkuja, etten aloittaessani osannut arvioida nähtävästi oikein mitään. Onko teillä ajatuksia? Oliko ihan tuhoontuomittu juttu kaikkiaan?

Omenamascarponekakku

Epäonnistuneen juustokakun täyte

• 1,5 purkkia mascarponea
• 1 dl tomusokeria
• puolikkaan sitruunan kuori raastettuna
• 2 kananmunaa

Muut ainekset, jotta sain aikaan kakkutaikinan

• 2, 5 dl vehnäjauhoja
• 2 tl leivinjauhetta
• 3 rkl sokeria
• 1 kananmuna
• 1 dl sulatettua voita
• ripaus suolaa
• 2 tl vanilliinia
• kunnon loraus sitruunamehua
• noin 0,5 dl maitoa

Lisäksi vielä

• 3 omenaa
• kanelia

Kuumensin uunin 200 asteeseen kiertoilmalla. Voitelin ja jauhotin 24 senttisen irtopohjavuoan. Kuorin omenat, halkaisin ne, poistin  siemenkodat ja leikkasin hedelmät lohkoihin. 

Otin eilisen juustokakkutäytteen esille ja aloin muuntaa sitä kakkutaikinaksi. Sulatin voin ja jätin jäähtymään. Lisäsin ensin täytemassaan yhden kananmunan, sen jälkeen vehnäjauhoja, suolan, vanilliinin, leivinjauheen, jäähtyneen voin ja sitruunamehun. Maistelin taikinaa, se maistui ihan kakkutaikinalta, lisäsin vielä 3 rkl sokeria ja hieman maitoa, saadakseni taikinasta hieman löysempää. Olin ihan, että kyllä tästä saattaa kakku tulla. 

Kaavin taikinan valmisteltuun vuokaan ja asettelin omenaviipaleet taikinan pinnalle, ripottelin päälle kanelia ja paistoin kakkua 40 minuuttia. Kokeilin tikulla kypsyttä ja 40 minuutin kohdalla tikku ei vielä ollut puhdas pistoksen jälkeen, joten paistoin vielä viisi minuuttia lisää. Siinä vaiheessa kakun pinta oli kauniin värinen ja tikku puhdas uuden koepistoksen jälkeen. Annoin kakun jäähtyä ensin vuoassa noin vartin ja sitten irrotin reunuksen. Kakku pysyi hyvin kasassa ja näyttikin ihan kakulta. Maistettuani sitä, tulin siihen tulokseen, ettei hieman lisää sokeria olisi haitannut. Rakenne oli pehmeä ja täyteläinen. Vältin siis hävikin ja opin jotain juustokakkujen tekemisestä, tai ainakin siitä miten ei kannata tehdä.

EDIT: Tähän tulee korjattu osuus: Giro d'Italia siirtyi eilen Sardiniasta mantereelle ja tänään oli vuorossa neljäs etappi. Kyseessä oli tietysti Etnalle päättyvä etappi, ei se minä profiilin olin aiemmin liittänyt postaukseen. Pahoittelen. Katsoin lopputuloksen ja Etnalle ehti ensimmäisenä Jan Polanc ja kokonaiskilpailua johtaa Bob Jungels. 

Fysiikan lait

Sous vide-kokeiluni jatkuvat. Tänään oli vuorossa valmistaa crème brûlée sirkulaattoria käyttäen. Siitäpä tulikin aika sähellys. Sansairen sivuilla on paljon erilaisia reseptejä kokeiltavaksi, myös jälkiruokiin. Osa ohjeista on hieman viitteellisiä, mutta minuahan se ei hidasta. Kuvittelen siinä vaiheessa tietäväni jo aivan tarpeeksi. 

Puolitin ohjeen ja sitten pitikin etsiä sopivia tiiviitä purkkeja. Halusin kokeilla pieniä Weckin purkkejani, jotka ovat niin sieviä, että ne voisi syödä, jos lasin syöminen olisi järkevää. Niitä purkkeja minulla on vain kaksi ja kolmanneksi otin Fidon pienen purkin. 

Crème brûlée sirkulaattorilla

• 2 dl kermaa
• 0,75 dl maitoa
• 3 keltuaista
• ripaus suolaa
• 2 rkl sokeria
• 1 tl jauhettua vaniljaa

Laitoin sirkulaattorin lämmittämään vettä 82 asteiseksi. Erottelin keltuaiset ja laitoin ne pieneen kulhoon odottamaan. Mittaisin kerman ja maidon kattilaan ja kuumensin ne yhdessä vaniljajauheen kanssa melkein kiehumispisteeseen. Jätin seoksen hieman jäähtymään. Lisäsin keltuaisiin ripauksen suolaa ja sokerin ja vatkasin ne keltaiseksi vaahdoksi. Kun kermaseos oli hieman jäähtynyt, kaadoin sen mukaan keltuaismassaan ja vatkasin seoksen tasaiseksi. 

Kaadoin massan kolmeen pieneen purkkiin, jotka suljin tiivisteellä ja kansilla hyvin. Weckin purkeissa on irralliset metallisulkimet ja Fidossa sellainen patenttilukkosysteemi. Mikäli ymmärsin ohjetta oikein, purkkien piti olla vedessä kokonaan upoksissa. Jos käyttäisi jotain avoinaista annosvuokaa, se pitäisi virittää kattilaan niin, ettei astian pinta ole vedessä. Tämä aiheuttaisi kyllä ongelman, sillä kattilassa tulee olla vettä riittävästi, ettei sirkulaattori haukkaa ilmaa ja sulje itseään automaattisesti. Eikä veteen oikein voi viritellä mitään umpinaisia astioitakaan korokkeiksi, sillä silloin veden kierto häiriintyisi. Niinpä sitten uskaltauduin laittamaan purkit veteen. Fidon purkki asettui nätisti kattilan pohjalle, mutta Weckin purkki aukesi välittömästi, kiinnikkeet lähtivät heti irti, kansi aukesi ja vanukasmassa levisi veteen. Kivaa!

Purkki äkkiä pois vedestä, sirkulaattori kiinni ja pois kattilasta, ettei veteen sekoittunut massa menisi sirkulaattorin sisälle. Äh, että minua harmitti. Onneksi en ehtinyt laittaa kuin yhden Weckin purkin veteen. Siivosin kattilan ja sirkulaattorin, laitoin uuden veden kuumenemaan.

Onneksi minulla oli kulhossa vielä pikkuisen massaa jäljessä ja löysin jääkaapista toisen Fidon purkin, siellä oli vain vähän aiemmin tekemääni maustevoita. Pesin purkin huolella ja kaadoin sinne kaikki jäljellä olevan massan toisesta Weckistä ja kulhosta. Sitten yritin uudelleen. Laitoin molemmat patenttikantiset purkit veteen ja olin jo melkein iloinen. 

Hetken kuluttua kurkistin kattilaan ja purkkien kohdalla oli pieni ilmakuplavana pinnalle. Jotenkin minä unohdin kaiken, mitä minulle on joskus kerrottu koulussa tämänkaltaisista asioista ja ajattelin, että purkkeihin vuotaa juuri hyvää vauhtia vettä. Nostin purkit vedestä ja aloin kiukutella itsekseni. Antti tuli katsomaan mikä on hätänä. Selitin, etteivät purkit pidä vettä, vaan niihin tihkuu koko ajan vettä massan sekaan. Antti tuumi hetken ja sanoi sitten, että eihän niihin mene vettä, vaan niistä tulee ilmaa pois. Se on juuri sitä umpioimista. Jestas, että oli käänteisviisas olo. Asensin purkit uudelleen veteen ja katsoin mitä tapahtuu. Niin juuri siellä tapahtui kuin Antti sanoi, ilma pakeni purkeista. 

Ohjeen mukaan massaa piti kypsentää 70 minuuttia 82 asteessa ja sen sitten teinkin. Nostin purkit tämän ajan kuluttua ulos jäähtymään. Massa oli hyytynyt oikein hyvin. 

Purkkien avaaminen oli hieman työlästä. Ne olivat niin tiukkaan umpioituneet, etten minä saanut niitä avattua. Onneksi taloudessa on polkupyörämies ja hänen varastoistaan löytyi rengasrauta, jolla purkit avautuivat nätisti. Rautaa tämä vekotin ei suinkaan ollut, vaan muovia. Antilla oli niitä useita, joten sain keittiöön yhden niistä vakituiseen auttamaan purkkien avaamisessa. 

Söimme vanukkaat jälkiruokana paahdetun sokerikannen ja muutamien marjojen kanssa. Rakenne oli erinomainen, makeutta oli sopivasti. Mutta eipä tämä nyt ollut mikään sellainen kokeilu, että alkaisin tästä lähin aina tehdä crème brûlèen sirkulaattorilla. Purkkien kanssa pelaaminen ja kuumaan veteen laskeminen ja sieltä nostaminen olivat hieman työlästä. Kyllä minä mieluummin teen tämän jälkkärin vaikka Crock Potissa tai painekattilassakin. Mutta tulipa kokeiltua ja älyttyä mitä EI kannata tehdä. 

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Sous vide-välilehdelle, jonne kerään kaikki onnistuneet ja myös vähemmän onnistuneet sirkulaattorikokeiluni. 

Pieleen meno ja korjausliike

Eilen kokkisotailin siihen malliin, että olin itseeni oikein tyytyväinen. Se yleensä tietää, että kohta menee pieleen. Emme jaksaneet eilen syödä jälkiruokaa ja jätin mascarponevaahtoni sifoniin odottamaan jääkaappiin kyljelleen, kuten oli neuvottu. Ei parane kertoa ohjetta, minkä mukaan tein sillä se ei sietänyt seisottamista, vaan jymähti pulloon niin, että tänään kaikki kaasu pölähti pullosta pihalle ja vaahtomassa oli vanukasmassaa pullon toisella laidalla. Syynkin ymmärrän nyt, se oli liivate ja rasvaiset maitotuotteet, se mascarpone, joka minun piti käyttää hyödykseni. Eli ei liivatetta pitempään säilytettävään massaan, muistan tästedes. Kun kokeilen uudelleen mascarponevaahtoa ja saan sen onnistumaan, teen siitä sitten postauksen. 

Korvaavaksi jälkiruoaksi tein sitten persikkavaahtoa, johon tuli vain samaista persikkasosetta ja maitotuotteeksi kermaa, koska talossa ei ollut enää mascarponea, ei rahkaa, eikä maustamatonta jogurttia. Vähän minua harmitti. Vaahtoon tuli yksinkertaisesti 1 dl persikkasosetta, 1,5 dl kermaa, 1 rkl tomusokeria ja ripaus vaniljajauhetta. Siivilöinti 0,25 litran sifoniin (josta se vanukas oli kuin olikin saatu putsattua pois), kaasupatruuna perään ja pullo jääkaappiin odottamaan. 

Sitten tein kokeilun miten laitan tarjolle jäätelöä, liekitettyä tuoretta ananasta ja tuota persikkavaahtoa. Sain aikaan niin kamalan näköisen annoksen, että minun täytyy olla hirveässä kännissä ennen kuin näytän sitä kuvaa kenellekään. Otin siis kuitenkin kuvia annoksestani, jolla olisin voinut hyvin osallistua Hirvein Kokki-kilpailun Rumin annos-tehtävään, olisin voinut voittaa jonkun viimeinen oljenkorsi-pinssin. Toivoin, että kuvassa annos näyttäisi siedettävältä, mutta ei. Se oli ihan kamala. Mutta se maistui hyvältä, söin sen äkkiä ennen kuin Antti tuli sisälle lumitöistä. 

Uusintayritys oli  hieman parempi, mutta on siinä vieläkin toivomisen varaa. Maku oli kyllä hieno, vaniljajäätelöstä stanssilla kiekko lasipurkkiin (ah, kuinka originellia), päälle jäähtyneet liekitetyt ananaspalat ja pinnalle persikkavaahtoa ja vadelmapölyä. Että tämmöistä tällä kertaa.

Mansikkamoussea ja ilokaasua

Mansikkamousse

• 200 g sokeroitua pakastemansikkaa
• 200 g rahkaa
• 0,5 dl kermaa
• 0,5 dl maustamatonta jogurttia
• 1 kaasupatruuna (ei siis kolme)

Soseutin jäisenkohmean mansikkapurkillisen (viipaloitua ja kevyesti sokeroitua kotimaista mansikkaa) blenderissä ja mittasin siitä 200 g kulhoon. Loput kaadoin kastikkeeksi pikkuisiin kannuihin.

Tästäkin näkee, että kastikkeen seassa on mansikan siemeniä

Mittasin mukaan kulhoon rahkan, kerman ja jogurtin. Alkuperäinen ohjeeni on iSi Cream Whip-sivuston reseptipankista. Siinä oli käytetty makeutusaineena steviaa, mistä minä en ole ollenkaan kiinnostunut ja mansikkani oli jo valmiiksi sokeroitua. Sekoitin kaikki ainekset vispilässä tasaiseksi ja siivilöin seoksen talouden tiheimmän siivilän läpi kannuun. Seosta tuli juuri nafti puoli litraa, mikä on sifonini maksimitäyttö. 

Kaadoin seoksen pulloon ja olin laittavinani kaikki oikein, ison tähtisuuttimenkin laitoin, mutta unohdin tiivisteen pullon kannesta ja niinpä sain, en vain kerran, vaan kaksi kertaa patruunan sisällön pölähtämään pihalle. Argh! Kolmannella kerralla tiivisteen kanssa kaasu meni sinne minne pitikin. Otin tyhjän patruunan pois, laitoin metallitulpan tilalle ja ravistin ulkopinnaltaan hyvin kylmäksi tullutta pulloa kymmenkunta kertaa rivakasti. Laitoin pullon kyljelleen jääkaappiin odottamaan jälkkäriaikaa.

Sitten kun oli aika syödä tätä herkkua, alkoivat ongelmat. Olin rikkonut blenderissä mansikan siemenet teräviksi, eikä tiheinkään siiviläni pitänyt poissa kaikki hitusia. Niinpä ne tukkivat sifonin niin, ettei vaahtoa tullut nätisti pullosta ulos, vaan vaivaisina pikkunökösinä. Sain niitä kuitenkin pullosta pois annoksen verran kummallekin. Laitoin päälle hieman mansikkakastiketta ja aikoja sitten ostamaani lehtikultaa. Olipa sekin vekkulia ainetta, tarttui jokapaikkaan! Siinäkin on varmaan niksinsä, sellaiset joita minä en vielä tiedä. Saa kertoa miten sitä käsitellään.

Mansikkamousse maistui mahtavalta, mutta jäi harmittamaan se, että tein virheen tekniikassa. Ensikerralla puristan mansikat pehmeän muovisiivilän läpi blenderin sijaan, jolloin siemenet jäävät kokonaisina siivilään, eivätkä mene tukkimaan sifonin suutinta.

Hyvä tehdä nämä patruunamokat ja muut möhlingit silloin, kun ei ole ruokavieraita. Ensi kerralla osaan toivottavasti paremmin! Koska mousse ei suostunut tulemaan pullosta ulos rivakasti, arvasimme siellä olevan melkoisesti vielä painetta. Antti kävi ulkona avaamassa pullon sadetakkiin sonnustautuneena. Oli kuulema jokseenkin nopea ulostulo, kun hän avasi kannen. Ei enää näin! Puhdistin kannen suuttimen mukana tulleella harjalla, ettei sinne jää mitään tukkeeksi ja kokeilen lähipäivinä uudelleen paremmalla järjellä.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Sifoni-ohjeet-välilehdelle, jonne kerään sekä onnistuneet, että pieleenmenneet kokeilut ilokaasun maailmassa. 

Positiivista kyllä, ei tarvittu laastaria

Jotkut asiat näyttävät toisen tekeminä niin helpoilta ja sitä on varma, että ihan tuosta vaan osaan itsekin. Ei ihan aina. Joskus loppukesästä Kammenpyörittäjä toi minulle malliston suurimman mandoliinin Eiringiltä, kun olin valitellut, että muovinen siivuttajani on ihan surkea. De Buyerin mandoliini oli pakattu suureen pahvilaatikkoon ja jostain kieli se, että ohjekirjan lisäksi pakkauksessa oli mukana DVD. En ihan heti tohtinut kokeilla laitetta, toissapäivänä otin sen esille alkaessani tehdä valkosipuliperunoita. Minuutissa lannistuin, otin sen muovisen viipaloijani ja sain perunat uuniin viidessä minuutissa. 

Tänään tarvitsin pientä porkkanakuutiota lappilaiseen palapaistiin, joka on aina kuulunut minun lapsuudenperheeni jouluruokiin. Värväsin Kammenpyörittäjän avukseni ja olimme luottavaisia, että kyllähän me nyt yhtä mandoliinia soittelemme yhteistuumin. Haaveksin DVD:llä helposti esitellyistä diamond-kuviosta, joka sopisi pataruokaani hyvin. 

Helpommin sanottu kuin tehty. Katsoimme DVD:n uudelleenkin ja silppusimme porkkanoita, perunoita ja kurkkua kaikin mahdollisin tavoin, mutta sitä diamond-leikkausta ei kyllä saatu aikaan. Laite lennätteli porkkanasilppua pitkin keittiötä ja olin iloinen, etten yrittänyt tehdä punajuuresta yhtään mitään. Lopulta silppusin porkkanaa veitsellä, että sain sen pataan lihan kanssa hautumaan. 

Lupasimme pyhästi toisillemme, että etsimme youtubesta pätkiä, miten laitetta tulee käyttää ja kokeilemme uudelleen. Myöhemmin, ehkä paljonkin myöhemmin. Olemme kyllä varmoja, että laite on juuri sellainen kuin pitääkin, ehjä ja kaikinpuolin hyvä, emme vaan osanneet sitä käyttää. Saa neuvoa! Se vielä mainittakoon, että yhtään haavaa emme saaneet, joten siinä mielessä meni ihan hyvin. 

Ihan tähän emme pyrkineet

Muistin tueksi: Poissa kotoa

Kuten tulin tunnustaneeksi, en muista asioita enää niin hyvin kuin joskus. Jos asia on tylsä tai ikävä, ei sen niin väliäkään. Matkat ovat kuitenkin sellainen juttu, että ne haluan muistaa. Ennen blogin aloittamista kirjoitin reissuilla aina päiväkirjaa, ainakin pidemmillä ja kauemmas suuntautuneilla ja niistä on tosi kiva lukea vielä nytkin toisinaan. Sittemmin päiväkirja on jäänyt ja rappeutuvan muistini tukena on nykyään blogimme, jonne lukijoiden tunteista piittaamatta kirjoitan reissupostauksia niin koti- kuin ulkomaillakin. 

Tunnisteluetteloni lienee jo ainakin Euroopan pisin, eikä se oikein toimi, jos minun pitää nopeasti (vaikka mikä kiire, valmiissa maailmassa?) löytää, että mikä se oli se juttu siellä toissa tai viime kesän matkalla, vai oliko tammikuussa kolme vuotta sitten. Tunnisteluetteloni tarkoitus on lähinnä olla naurettava eepos pöhköimmistä mielleyhtymistä, joita postauksista voi tulla, tai blogiin voi osua. Se toimii siinä tarkoituksessa oikein hyvin. 

Minun on jo pitemmän aikaa pitänyt koota uusi välilehti Campasimpukan ylälaitaan tähdellisten pannukakkuohjeiden, campasanaston ja miittipostausten ja muisten tärkeiden aiheiden rinnalle. En vain osannut enää. Mahtaako se olla toinen merkki aivojeni pehmenemisestä? Minua ärsytti suuresti, etten osannut asiaa, jonka olin osannut jo kuusi kertaa aikaisemmin. Bloggerin ulkoasun muotoilu tekee vain joskus minulle tenän, enkä millään saa haluamaani asiaa kohdalleen. Toinen samanlainen oli Instagram-koosteen saaminen näkyviin sivupalkkiin. Sen kanssa onnistuin viimein, kun ajattelin että nyt onnistun, vaikka tässä menisi henki. Ei onneksi mennyt.

Tänä aamuna sain samanlaisen kiukunpuuskan ja päätin nyt osata tehdä sen hempeleen välilehden ja noin viidentoista epäonnistuneen kokeilun jälkeen sain kuin sainkin välilehden Poissa kotoa aikaiseksi. Sinne lisäilen tässä pikkuhiljaa postauksia, joiden aiheena on reissaaminen Suomessa ja maamme rajojen ulkopuolella. Jotkut postauksista on julkaistu alunperin sisarblogini, CampaCaminon puolella. Maapallon ulkopuolisia reissuja ei ole vielä tiedossa, mutta teen niille sitten ihan oman välilehden, jos osaan, mikäli joku taho tahtoo sponssata meille sellaisia matkoja. Otan ehdotuksia vastaan ja lupaan tehdä ainakin kaksi postausta aiheesta kuvin ja melkeinpä voisin luvata kehuakin. Tai mistä sitä tietää, jospa avaruudessa on ihan tappotylsää?

Niin että älkäätten häiriintykö uudesta välilehdestä, saa siellä käydäkin!

Peruutan tällä erää postauksissa ja laitan linkkejä uudemmasta vanhempaan päin. Saa kommentoida! Vaikka niin te kommentoisitte, vaikka kieltäisin ja jättäisitte kommentoimatta, vaikka pyytäisin. Sellaisia te olette, hienot lukijani! Sellaisia teidän pitää ollakin!

EDIT: Nyt Poissa kotoa-välilehti alkaa olla ajantasalla, lisäilin sinne kuvia ja pieniä jutteluksia eri maista ja niissä matkustamisesta.

Tässäkö tulevan caminoni look?

Liian tulista pastaa

Vaikka söimme eilenkin broileria, oli nollalaatikossa vielä toinenkin paketti rintafileitä. Osuin foodgawkerissa yhden pannun pastaohjeeseen, jollaisia pyörii nyt meilläkin monissa blogeissa. Etsiskelin pastavarastostani jotain nättiä pastaa, mutta varastoni ovat pahasti ehtyneet. Otin käyttöön pussin, jossa oli pieniä korvan muotoisia pastoja. Pussiin oli liimattuna pienempi pussillinen mausteseosta, josta ajattelin ottaa makua ruokaan.  Muutenkin vähän soveltelin ohjetta, uskotteko?

Yhden pannun liian tulinen pasta neljälle, mutta josta olisi riittänyt kymmenelle

• 4 broilerin rintafilettä
• 2 rkl voita
• 2 rkl oliiviöljyä
• 500 g pastaa
• 1 sitruunan kuori raastettuna ja puolikkaan mehu
• 7 dl lihalientä (meillä vähän porolientä ja enemmän kanalientä)
• 3 kevätsipulia
• 8 vihreää parsatankoa
• 8 kirsikkatomaattia
• 2 dl kermaa
• suolaa ja pippuria (minä käytin mausteseospussista vähän alle puolet)
• tuoretta persiljaa ja basilikaa

Leikkaa broilerifileet kuutioiksi ja sipulit silpuksi. Leikkaa parsat pikkupaloiksi, jätä nuput muutaman sentin paloiksi. Siivuta tomaatit muutamaan palaan. Sulata liemet, tai kiehauta vettä ja liota liemikuutiot veteen.

Kuumenna korkeareunainen pannu tai kasari ja sulata voi, lisää öljy mukaan. Paistele hetki broileripaloja. Minä sekoitin mukaan osan yrttipussin sisällöstä. Olisinpa ollut moderaatimpi, maustetta tuli liiaksi. Lisää kasariin muut ainekset tuoreita yrttejä ja parsan nuppupäitä lukuunottamatta. 

Anna kiehua kannen alla noin vartin verran, sekoittele, ettei pasta tartu pohjaan. Jos kastikkeeksi muotoutuva liemi käy vähiin, lisää vettä tai kermaa. Minun olisi kannattanut lisätä vaikka hieman turkkilaista jogurttia taittamaan tulisuutta, mutten älynnyt vasta kuin jälkikäteen. Lihapalat eivät imeneet liikaa mausteita, mutta pasta oli melkoisen tujakkaa. 

Lisää parsanuput pinnalle muutamaksi viimeiseksi minuutiksi, kun pasta alkaa olla kypsää. Sirottele pinnalle tuoreet yrtit ja jos et ole mokannut maustamisen kanssa, lisää suolaa ja pippuria, jos tarpeen. Jos olisin hulauttanut ruokaan koko mausteseospussillisen, kuten voisi kuvitella sen olevan tarkoitettu tuon pastamäärän kanssa, ruokaa ei olisi syönyt susikaan. Tuli kyllä lämmin syödessä! Olisipa palellut aluksi.

Ei tullut tänään valmista

Minulle kävi tänään sama kuin viime syksynä, kun tein ensimmäistä kertaa ruokaa brisketistä. Laitoin silloinkin lihan haudutuspataan ja ajattelin tyhmyyksissäni, että 6-8 tuntia riittää, mutta menimme sitten nukkumaan vatsat täynnä ruokasekasikiötä, kebap-quesadilloja, koska brisket ei vain antautunut. Kyllä se sitten vähän ennen puoltayötä oli valmista, mureaa ja hyvän makuista.

Tänään saman tempun tekivät porokiekot, jotka ovat olleet padassa noin klo 11 alkaen. Se maaginen hetki, jolloin kalvot antautuvat ja lihasta tulee nyhtöisää ei vain tullut, eikä tullut. Minun täytyi pistäytyä lähikaupassamme ja ostaa sieltä savulohta. Puolta tuntia myöhemmin kauhoimme tyytyväisinä lohipastaa suuhumme, hyvä ruoka, parempi mieli. Vaihdoin crock-potin asetukselle low ja ajaksi 10 tuntia. Eiköhän siinä ajassa potkatkin opi? Huomenna sitten poroa  ja lehtikaaliohrattoa sauvajyväsen neuvoin.

Älä tule hyvä kakku, tule paha kakku! Sitruksinen romahduskakku

Joillakin ihmisillä on pokkaa, paljon pokkaa. Minulla ei ole. Ihailen ihmisiä, joilla kasvot pysyvät peruslukemilla ja ovat niin uskottavia, että lopulta en sittenkään ole aivan varma oliko kyse epäonnistumisesta vai ei. En ole ihan varma Masterchef Australian eilen esitetyssä jaksossa Julian leipomasta kakusta. Oli niin tai näin, kakku on nyt hänen signature dishinsä, joten mitä väliä oliko kakku lässähdys vai tarkoitus. Katsoin jakson nyt aamulla ja muistin, että minulla oli viimeviikkoista appelsiinisiirappia jääkaapissa. Ei tässä tunnu olevan drinkeille aikaa, joten päätin käyttää siirapin kakkuun, jossa ainakin ottaisin mallia Juliasta ja toivoisin kakkuni romahtavan keskeltä.

Pikainen googletus nimellä 'lemon syrup cake' vei heti Julia Taylorin sivuille ja sieltä kakku löytyi. Tiedän vallan hyvin, ettei pitäisi soveltaa leipomisohjeita ainakaan ensimmäisellä kerralla, mutta tietysti vähän tein niin. Olihan siirappinikin appelsiinista, eikä minulla ole self-rising flouriakaan. Katsoin pätevältä korvaavuussivulta, paljonko tarvitsen leivinjauhetta ohjeen jauhomäärään ja olisin arvannut saman määrän itsekin. 

Sitruksinen romahduskakku

• 250 g pehmeää suolatonta voita
• 325 g sokeria
• 1 rkl (tl ei mielestäni riitä) vaniljauutetta
• 4 kananmunaa
• 3 sitruunan kuori raastettuna (minulla oli vain 2)
• 80 ml maitoa
• 80 ml sitruunamehua (osa oli limetistä)
• 350 g vehnäjauhoja + hieman vuoan jauhottamiseen
• 2 tl leivinjauhetta

Kuumensin uunin 180 asteeseen ja laitoin 25 senttisen irtopohjavuoan pohjan ja reunusrenkaan väliin arkin leivinpaperia. Voitelin pohjapaperin ja reunat voilla ja tomutin vehnäjauholla. Vatkasin pehmeää voita ja sokeria kulhossa noin 5-6 minuuttia ja lisäsin mukaan yksi ainesosa kerrallaan vaniljauutteen, sitruunankuoren, kananmunat, mehun, maidon ja viimeiseksi jauhot, joihin leivinjauhe oli sekoitettu. Sekoitin vain sen verran, että taikinasta tuli tasaista, muttei sitkasta. Kaavin taikinan valmisteltuun vuokaan ja paistoin sitä ensin 30 minuuttia. Valmistin paistamisen aikana siirapin, joka minulla oli siis osaksi valmista appelsiinisiirappia, jota jäi kandeeraushommistani. Lisäsin mukaan puolisen desiä sitruunamehua ja siirappia tuli kaikkiaan vähän alle kolme desiä. Kuumensin siirapin odottamaan ja lisäsin mielessäni postaukseen tunnisteen "hävikistä herkuksi". Jos on tarvetta tehdä koko siirappi alusta asti se käy näin:

Sitruunasiirappi

• 4 sitruunan kuori raastettuna
• 160 ml sitruunamehua
• 160 ml vettä
• 160 g sokeria
• 2 vaniljatankoa halkaistuna ja siemenet raaputettuna 

Kaikki ainekset laitetaan pieneen paksupohjaiseen kattilaan ja keitetään, kunnes siirappi sakenee, noin 10-15 minuuttia. Vaniljatangot poimitaan pois.

Kun kakku oli ollut uunissa 30 minuuttia, se oli vielä aivan hyllyvä ja reunaosaankin pistetty kakkutikku tuli tahmeana ulos. Joten paistoin vielä viisi minuuttia. Siinä vaiheessa hyllyvyys oli vähentynyt hieman ja parin sentin päästä vuoan reunaan pistetty kakkutikku tuli lähes puhtaana ulos, mutta keskelle pistetty tuli aivan taikinaisena. Jatkoin paistamista vielä viisi minuuttia ja pistelin kakkua taas koemielessä. Nyt taikina ei enää hyllynyt juurikaan, mutta keskusta oli sormella painettaessa hieman joustavampi kuin reunus ja tikku oli reunapistoksesta ihan puhdas ja keskeltä pistettynä vähän tahmea. Olin siis paistanut kakkua 180 asteessa 40 minuuttia, kun otin sen uunista. 

Kaadoin kuuman siirapin parissa erässä edelleen vuoassa olevaan kakkuun aloittaen reunoilta päin kohti keskustaa. Sitten vain jäin toivomaan, että kakku lässähtäisi keskeltä. Ei se kyllä lässähtänyt aivan niin paljon kuin toivoin. Turvauduin jopa käänteispsykologiaan, toivoin, ettei kakku lässähtäisi, liikuttelin kakkua enemmän ja ronskimmin kun tavallisesti lässähtämisen toivossa. Olisi pitänyt ottaa se uunista minuutti tai kaksi aikaisemmin. 

on siinä monttu keskellä, ota vaikka silmä käteen ja katso!

Leikkasin kakkua noin 15 minuuttia uunista ottamisen ja siirapoinnin jälkeen. Enpä ole juuri koskaan ollut niin iloinen nähdessäni, että kakun keskusta muutaman sentin osalta oli kuin olikin pehmeä ja aivan siinä rajalla oliko se raaka. Lusikoin kakkupalan viereen ison nokareen makeuttamatonta kylmää kermavaahtoa ja upotin lusikkani kakkuun. Tämä oli kyllä hyvää, pehmeää ja kirpeän makeaa! Uskon tosin, että se toimii vain vasta uunista otettuna. Luulen, että lähes raaka keskusta tuntuu jäähtyneenä epämiellyttävältä ja arvelen ottavani sen stanssilla pois kakun jäähdyttyä, sillä en edes minä jaksa syödä sitä kokonaan lämpimänä.

Te, jotka myös katsotte MC Australiaa, mitä mieltä te olette? Oliko Julian onnistuminen epäonnistumisen kääntäminen voitoksi, vai oliko hänen tarkoituksensa alunperinkin tehdä juuri tuollainen kakku? Onhan näitä valuvia leivonnaisia pilvin pimein, mutta oliko tämä juuri sellainen? En ole itse kummoinenkaan riskinottaja, joten en itse varmastikaan uskaltaisi samanlaisessa kaaottisessa haasteessa tehdä tuota. Toisaalta hänhän olisi voinut sanoa kokonaan paistuneen kakun kanssa, että juuri tällainen sen piti ollakin. 

Idioottivarmaa?

talvipyöräilyä 2013

Edelleen minulla on vakaa aikomus selviytyä voittajana maaliin itseasetetussa keittokirjahaasteessani, vaikka hikeä pukkaa ja pian nuo neljä kirjaa tulevat uniinikin, taisivat jo tullakin. Vaikka Jamie's Great Britain on pahasti alakynnessä, en tänäänkään keksinyt sieltä mitään tarpeisiini sopivaa, vaan käytin kolmea muuta kirjaa. 

Koska joulunaikaan on tullut syötyä yhtä jos toista, josta on jäänyt tähdenlentoja, ilahduin kovin, kun huomasin Nigella Lawsonin kirjassa tähteitä hyödyntävän mixed meat pilaf-ohjeen. Minulla oli eiliseltä kaksi sisäfilepihviä ja toissapäivältä tortillatäytekanaa. Pari riisipussin pohjaakin tuli käytettyä pois.

• 3 rkl maapähkinäöljyä paistamiseen
• 2 pientä sipulia
• 1 tl korianterinsiemeniä
• 1 tl kuminansiemeniä
• 1 tl kuivattua timjamia
• n. 200 g riisiä
• 0,5 l kanilientä
• suolaa ja pippuria
• kaksi pientä eilistä paistoa olevaa naudanlihapihviä
• pieni rasiallinen tähdekanaa ja paprikaa tortillapäivälliseltä
• pieni kämmenellinen pinjansiemeniä
• 1 tomaatti fileroituna ja kuutioituna (korvaamaan granaattiomenan siemeniä)
• tuoretta korianteria ja persiljaa

Kuumensin öljyn padassa ja kuullotin siinä silputtua sipulia hetkisen. Sulatin kaniliemikalikan. Lisäsin pataan sipulien kaveriksi kuivatut mausteet ja annoin niiden herätä eloon kuumassa öljyssä. Muutaman minuutin päästä kaadoin riisit mukaan ja sekoittelin niitä, niin että ne saivat öljyisen pinnan kauttaaltaan. Lisäsin pataan sulaneen, kuuman kaniliemen ja nostin seoksen kiehumaan, jonka jälkeen pienensin lämmön mahdollisimman alhaiseksi niin, että liemi kuitenkin kiehui. Paahdoin kuivalla pannulla pinjansiemenet ja jätin ne lautaselle jäähtymään ja odottamaan. 

Riisi kypsyi hissuksiin noin 40 minuuttia, etenkin tumma luomubasmati otti enemmän aikaa kuin valkoinen basmati. Kokeilin riisin kypsyyttä maistelemalla ja lisäsin suolaa ja pippuria. Leikkasin tomaatin pieniksi kuutioiksi ja silppusin yrtit odottamaan, samoin leikkasin pihvit ohuiksi suikaleiksi, kanapalat olivatkin ohuita valmiiksi. Kun muu ruoka oli valmista ja riisi kypsää, lisäsin lihat pataan kuumenemaan. Kuuman ruoan lusikoin isoon vatiin ja ripottelin päälle tomaattikuutiot, yrtit ja pinjansiemenet. Vadin reunoille nostin Rachelin ohjeella tekemäni parsakaalilisäkkeen.

Pilahvin valmistuessa pilkoin isohkon parsakaalin pään lohkoihin, jotka esikypsensin höyryssä melkein kypsiksi. Kun pilahvi alkoi olla melkein kypsää, kuumensin suurella pannulla 2 rkl oliiviöljyä ja kuullotin siinä teelusikallisen valkosipulimurskaa. Nostelin melkein kypsät parsakaalipalat öljyyn ja raastoin päälle yhden luomusitruunan kuoren ja hieman parmesaania. Maustoin lisäkkeen suolalla ja pippurilla. 

Jälkiruokana meillä oli Hugh'n crème brûlée. En nyt tiedä miten tämä pitäisi tulkita, sillä hän kirjoitti sen olevan idioottivarma. Neljän hengen annokseen käytin:

• 3,3 dl purkin kermaa
• 4 kananmunankeltuaista
• 75 g sokeria
• vaniljatanko siemenet raaputettuina

Olen aikaisemmin tehnyt wanna-be-brûléen keittämällä kastikkeen kattilassa ja hyydyttämällä jääkaapissa. Nyt halusin kokeilla oikeaoppista uunissa, vesihauteessa kypsentämistä. Kuumensin uunin 150 asteeseen ja keitin valmiiksi pannullisen vettä keittimessä odottamaan. Asetin uunipellille pienemmän uunivuoan ja siihen neljän pientä annoskuppia. Kuumensin kerman ja vaniljansiemenet (vaniljatanko mukana) lähes kiehumispisteeseen. Jätin seoksen hieman jäähtymään ja vatkasin sillä välin keltuaisia ja sokeria hetkisen. 

Kun kerma oli hieman jäähtynyt, kaadoin sen keltuais-sokeriseokseen ja sekoitin kaikki tasaiseksi seokseksi. Poimin vaniljatangon kyydistä. Annostelin seoksen tarjoilukuppeihin ja kaadoin pieneen vuokaan annoskuppien ympärille kiehuvankuumaa vettä kuppien puoliväliin asti. Siirsin pellin vuokineen päivineen uuniin kypsymään. Hugh väitti, että jälkkäri hyytyy puolessa tunnissa ja sen tulisi olla hienoisesti hyllyvää vielä tässä vaiheessa. Tässä aloin epäillä, mitä se idioottivarmuus nyt tarkoittikaan, sillä kastike oli edelleen aika juoksevaa. Annosten pinta alkoi loivasti ruskettua, joten peittelin ne foliolla ja paistoin lisää samalla, kun hääräsin päivällisen kimpussa. 

Kun brûléet olivat olleet uunissa lähes tunnin, nostin ne ulos jäähtymään. Aterian jälkeen ne olivat jo ihan viileitä. Sirotin pinnalle ruokosokeria ja Kammenpyörittäjä otti isojen poikien tohottimensa ja poltti pintaan sievän karamellikerroksen. Se raksahti kivasti ja täytyy sanoa, että kastike maistui todella hyvältä, muttei se ollut hyytynyt ollenkaan niin paljon, kuin olisin toivonut. Johtopäätökseni on siis se, etten ole idiootti, koska en onnistunut tässä nyt täydelleen. Jätän useimmat möhlingit kertomatta blogissa, mutta tämä pääsee nyt postaukseen asti, sillä hätä ei lue lakia ja tarvitsen pisteen haasteeseeni. Eikä maussa tosiaankaan ollut valittamista. Joku meni aineiden mittasuhteissa pieleen, kun kastike ei hyytynyt, tai käsitin tekniikan jotenkin pielukseen. Saa neuvoa. 

kuvitellaan, että kaikki on hyvin

Keittokirjahaaste edistyi tällä sessiolla osat 36-38/48

Nigella 11/12

Rachel 11/12

Hugh 10/12

Jamie 6/12

EDIT: Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään kaikki jämäruokia käsittelevät postauksemme.

Ettei jäisi viimetippaan - joulukakkuja kaksin kappalein

looking at stems

Jouluvalmisteluni ovat vasta aluillaan. Jotenkin tämä, että on ollut monta syksyä peräkkäin, kuten Rouva Raadelmasta kirjoitti, on pitänyt mielialaa, jollei aivan matalalla, niin maltillisena. Nyt on kuitenkin joululoma alkanut perheessä kaikilla muilla paitsi Kammenpyörittäjältä. Hänellä on vielä yksi työvuoro jäljellä ja sitten hänkin saa asentaa tonttulakin päähänsä ja heittäytyä vapaalle. 

Teimme aamusta heti täsmäiskun ruokakauppoihin, minulle tyypilliseen tapaan ilman kauppalistaa. Olinhan aivan varma, että kyllä minä tiedän mitä meille tarvitaan. Kotiin palasimme autonperä (emme aja farmarivolvolla, joten autonperä on maltillisen kokoinen) täynnä ruokaa ja juomaa. Ja joulukukkia. Tässä kohtaa tapahtui ensimmäinen kämmäys. Olen onneton kukkien pakkaaja, joten jätin amarylliksen pakkaamatta, arvelin sen pääsevän kotiin ehjänä muutenkin. Mitä vielä, napsaisin  turvavyön pidikkeeseen poikki juuri avautumassa olevan kukinnon viiden sentin varrella. Kumma kyllä en harmistunut isommin. Pari pienempää vartta on kehittymässä, joten joskus tammikuun lopulla saanen nauttia amarylliksen kukinnasta. 

käy se näinkin

Toinen kämmäys tapahtui, kun kannoimme tavaroita sisälle ja osan varaston kylmään. Limsatölkkilaatikko (tämä ei ole totuuden kaunistelua, kyseessä oli tosiaan limsa-, ei olutlaatikko) sai maahan laskettaessa osuman terävästä sepelinpalasta, joka puhkaisi niin pahvin kuin tölkinkin. Onneksi Kammenpyörittäjä huomasi suhinan, eikä vain laittanut laatikkoa kaappiin. Sitten hän viettikin mukavan hetkosen limsatölkkejä pyyhkien. 

Nyt on kaksi joulukakkua leivottu, eikä niiden kanssa tapahtunut mitään erityistä kämmellystä, joten arvelen joulumokien olevan nyt tässä. Olin kyllä tarttua uunivuokaan paljain käsin, kun puuhasin sen kanssa niin kauan, että unohdin sen olleen jo uunissa. Joku etiäinen esti minua, enkä ole nyt ensiavussa pahan palovamman kanssa. 

Olen kumpanakin aikaisempana blogaanivuonna tehnyt taatelikakun, niin tein nytkin. Tällä kertaa otin ohjeen ystäväni sauvajyväsen blogista. Se poikkesi hieman aineksiltaan aiemmista kakuista ja siihen tulisi myös kuorrutus, mutta minä jätin sen pois. Tein kakun pienehköön vuokaan, taikina oli vähän liian suuri siihen, joten lusikoin taikinaa pariin muffinivuokaan jo hetken kakkua paistettuani. Pelkäsin sen paisuvan vuoan reunojen ylitse. Tämä pieni justeeraus taisi pelastaa kakun ja minut kolmannelta kämmellykseltä.  

• 250 taateleita
• 2 dl vettä
• 1 dl sokeria
• 200 g voita + hieman vuoan voiteluun
• 2 kananmunaa
• 1 dl kermaviiliä
• 4 dl vehnäjauhoja + hieman vuoan jauhottamiseen
• 1 tl leivinjauhetta
• 2 tl ruokasoodaa
• 1 rkl vaniljauutetta

Kuumenna uuni 180 asteeseen ja voitele ja jauhota vuoka. Taikina tässä koossa riittää hyvin isohkoon rengasvuokaan. Minä käytin tosiaan pienehköä briossivuokaa. Jos käytät pehmeitä tuoreita taateleita, poista niistä kivet puristamalla taatelia toisesta päästä, kivi putkahtaa esille. Jos käytät sellaista taatelipalikkaa, nyhdä sellofaani tarkasti pois ja pilko palikka niin pieniin paloihin, että voit olla varma siitä, ettei mukana ole teräviä kivenpaloja.

Keitä taateleita vedessä sen aikaa, että ne pehmenevät melkein soseeksi. Lisää mukaan sokeri ja voi ja jätä voi sulamaan, sekoittele välillä. Anna seoksen hieman jäähtyä. Sekoita mukaan muut aineet, voit tehdä sen samassa kattilassa nuolijalla sekoittaen, ei tule turhaa liikaa tiskiä. Kaavi taikina vuokaan ja paista kakkua 180 asteessa noin tunnin verran, kunnes se on kypsä kakkutikulla kokeillen. Kun tikku tulee kakusta pistoksen jälkeen puhtaana pois, kakku on kypsä. Malta hetken mielesi ja anna kakun hieman jäähtyä ennen kuin kumoat sen ritilälle jäähtymään loppuun. Jos mielesi tekee laittaa kakkun päälle kuorrutus, kurkkaa sauvajyväsesta neuvot siihen.

ystäväni sauvajyväsen sisaren ystävän ohjeella

Toinen kakkuni tälle päivälle on hedelmäkakku. Olen aina tehnyt sen Ruutukokin ohjeella ja ensimmäisenä blogaanivuotena postasinkin sen. Tänä vuonna tein sen Keittiökriitikko-blogista ottamallani ohjeella. Käytin silikonista rengasvuokaani, joka olisi kyllä ollut riittävän iso täyskokoiselle taikinalle, mutta käytin Keittiökriitikon ystävällisesti laskemaa pienennettyä ohjetta. Sovelsin hedelmien ja pähkinöiden määrissä, käytin sitä mitä sattui taloudessa olemaan.

• 100 g sekalaisia pähkinöitä ja manteleita
• pieni paketti punaisia cocktailkirsikoita
• kourallinen kuivattuja karpaloita
• 2 lorausta konjakkia
• 200 g voita
• 1,5 dl sokeria
• 3 kananmunaa
• 1 rkl vaniljauutetta
• 1,5 tl leivinjauhetta
• 2,5 dl vehnäjauhoja + hieman hedelmien jauhottamiseen

Sekoitin ensin pähkinät, mantelit, kirsikat ja karpalot kupissa sekaisin, lorautin mukaan konjakkia. Hetken päästä sekoitin mukaan hieman vehnäjauhoja kuivattamaan pähkinöitä ja hedelmiä, etteivät ne valuisi taikinassa kakkuvuoan pohjalle. Mittasin voin ja sokerin yleiskoneen kulhoon ja vatkasin niitä muutaman minuutin. Lisäsin kananmunan kerrallaan edelleen vatkaten. Sen jälkeen lisäsin mukaan vehnäjauhot, leivinjauheen, vaniljauutteen ja toisen lorauksen konjakkia. Otin kulhon pois koneesta ja sekoitin nuolijalla mukaan pähkinät ja hedelmät. Lusikoin taikinan vuokaan ja paistoin kakkua noin 55 minuuttia 180 asteessa. Kakusta tuli hieman kalpea, kuten silikonivuoassa usein käy. Siksi tein kakkuun konjakkisen kuorrutuksen. Siihen tuli

• ruokotomusokeria summamutikassa
• 1 rkl konjakkia
• vähän vettä 

Laitoin kulhoon noin pari desilitraa tomusokeria ja konjakin, sekoitin nuolijalla ja lisäsin hieman vettä saadakseni aikaan sopivan paksun kuorrutteen, jonka lurittelin jäähtyneen kakun pinnalle peittämään kalpeutta. 

jälkiruokana pala kakkua ja tuplashotti