Vielä kerran saarivaltion nelikosta ja ihan vähän itsestäni

Liesi on joskus noinkin siisti

Keittokirjahaasteeni 2013 sai nimenomaan arvoisensa päätöksen nelisen tuntia ennen määräajan umpeutumista. Olen nukkunut klo 21.30-07.00 muutaman tunnin sulatellut koko juttua ja tehnyt johtopäätöksiä. Ensin muutama itsestäni tämän haasteen tiimoilta.

1. luulin itsestäni liikoja (aloittaessani moista)
2. olin toivottoman laiska (lorviessani 340 päivää 365:sta)
3. en tajunnut luovuttaa (vaikka muutoin se ei kyllä tuota tuskaa)
4. sain kyllä aikaan ja asioita valmiiksi (vasta oli kun ihan pakko)
5. maalissa sitten olin kyllä ihan voittajaa 

Se mikä tammikuun ensimmäisenä päivänä tuntui aivan loistavalta idealta, eikä ollenkaan isolta jutulta toteuttaa, oli jotain ihan muuta joulukuun puolivälin tienoolla, kun savolainen projektini oli lähestulkoon sellainen edelleen. Muistan miten tammikuussa hellin ajatusta ottaa mukaan uusia kirjoja vuoden varrella, koska edelliset osiot alkaisivat olla valmiita siinä kevään korvalla. Sallikaa minun nauraa. Lisään listaani kohdan    

 

     6. itsetuntemuksessani on vielä aukkoja

Olen aloittanut elämässäni lukemattomia asioita ja jättänyt ne kesken. Olen oikein hyvä aloittamaan, mutta intoni lopahtaa. Jos olenkin hyvä aloittamaan asioita, niin olen sitä vain kertaalleen, en ole hyvä aloittamaan uudelleen, alusta, nousemaan jaloilleni. Siinä olen ihan surkea. 

Laiskuuden olen nimennyt aikoja sitten hyveeksi sillä verukkeella, että laiska ei viitsi edes tuhlata. Eikä saa urheiluvammoja. Ja on helposti tavoitettavissa kotoa, sohvalta, lähes aina. 

Luovuttaminen on oikein hyvä taito ihmisessä. Se liittyy tietysti asioiden keskenjättämiseen, jossa olen, kuten sanottu, kehittynyt erittäin taitavaksi. On oikein järkevää luovuttaa siinä vaiheessa vaellusretkeä ja soittaa apua, kun ripuli jatkuu kolmatta päivää, vessapaperi on loppu ja lätäköt jäässä. Ei ole paha asia luovuttaa, jos ei kertakaikkiaan jaksa lukea Peltirumpua (sen kyllä luin loppuun, mutten tajua miksi). Sitten on joitakin asioita, joissa ei vain luonto anna periksi. Syyhän on täysin päivänselvä. Mitä pienempää ääntä on pitänyt asioista, sitä helpommin niistä voi vähin äänin luopua, lakaista maton alle ja olla kuin ei olisikaan. Kun menee huutelemaan suunnitelmistaan ulkomaailmalle, on asia aivan toinen. 

Blogi on ollut minulle hyväksi, sillä vaikka kohtien 1-6 asiat eivät ole muuttuneet miksikään, olen silti saanut valmiiksi asioita, joita ole aloittanut. Nimenomaan asioita, joista olen blogissa kertonut. En usko, että mikään kurinpitoneuvosto olisi tänä aamuna ollut ovemme takana, jollen olisikaan saanut keittokirjahaastettani valmiiksi. Olisin hyvin voinut kuitata koko homman kirjoittamalla jonkun postauksen jossakin sivulauseessa, että enpä sitten saanut sitäkään valmiiksi. Tai vaieta se kuoliaaksi. Ja sillä selvä. Mutta mukavampi on saada asioita valmiiksi. En sano onnistua, sillä se ei tässä ollut tavoitteena, sen verran ovelasti rakensin haasteeni, riitti kun räpiköin maaliin. 

Sitten itse kirjoihin. En enää oikein muista, miksi tulin valinneeksi juuri nuo opukset haasteeseeni. Luultavasti siksi, etten ollut tehnyt niistä ainuttakaan ruokaa. Olen edelleen tyytyväinen valintaani, sillä ne ovat hyviä kirjoja. Etukäteen luulin tietäväni miten tämä homma menee. Luulin, että Jamie Oliverin kirja Jamie's Great Britain on se helppo juttu, koska Jamie on niin rento ja minä itse kans. Luulin, että Hugh Fearnley-Whittingstallin River Cottage Every Day olisi se vaikea pala, mutta se osuus tuli ensimmäisenä valmiiksi, tosin vain noin 12 tuntia ennen muita, joten ei siinä isosta voittomarginaalista ollut kyse. Ladyt Racel Allen (Rachel's Food for Living) ja Nigella Lawson (Kitchen) luulin suurinpiirtein pikku- ja isosiskoikseni, minä tuosta vaan kokkailen kivojen tyttöjen ohjeilla ruoat lautasille huhtikuun loppuun mennessä.

opin tekemään Béarnaise-kastiketta

Merkkasin tammikuun alussa lähmälapuilla kirjoihin ruokaohjeita, 12 kpl/kirja, joita tulisin kokkaamaan. Loppujen lopuksi tein alle puolet noiden valintojeni pohjalta, jopa vähemmän. Tein pienempiä juttuja, kuin olin suunnitellut, en tehnyt vaativampia ollenkaan. Osin raaka-aineiden saatavuusongelmien vuoksi, osin alun kohtien 1-6 vuoksi. 

Olen varma, että jokaisella näistä ruokapersoonasta on niin vahva itsetunto, ettei heistä kukaan lannistu, vaikka laitankin heidät nyt omaan suosikkijärjestykseeni. Voihan sekin olla mahdollista, etteivät he ole henkeä pidätellen seuranneet edistymistäni ja eilen peruuttaneet uudenvuoden pippalonsa saadakseen selville kuinka tässä käy. En kyllä  huomannut blogitilastoissa yhtään kovin suurta liikennettä Britanniasta päin. Tosin tuollaiset kuuluisuudet saattavat olla jossain lomalla näin vuodenvaihteessa. Ties vaikka ovat lentäneet Lappiin lunta ja poroja ihailemaan. 

viimeisenä syöty haasteruoka ennen kuoren rikkomista

Vuoden mittaisen kohelluksen päätteeksi tohdin sanoa, että noista neljästä suosikikseni nousi Hugh'n kirja. Toiseksi eniten pidin Rachelin kirjasta, kolmanneksi eniten Nigellan ja vähiten Jamien kirjasta. Kirjat tulivat hyvin tutuiksi, koska lehteilin niitä lukemattomia kertoja löytääkseni jotain, mitä saattaisin osata tehdä. Toisaalta, aivan viimetipassakin huomasin ohjeita, jotka olin sivuuttanut koko vuoden aivan systemaattisesti. Tällainen oli Jamien kaniragù. Siellä se oli kirjassa kaikenaikaa, mutten harkinnutkaan sen tekemistä ennen kuin tässä viime metreillä. Jotkut etukäteen varmoina pitämäni ohjeet jäivät kokeilematta, kuten Nigellan tortillalasagne ja grasshopper pie.

Luulenko käyttäväni jatkossa noita kirjoja ahkerasti? En luule. Sen vuoksi, etten ylipäätään käytä keittokirjoja nykyään kovin paljon. Etsin ohjeet netistä ja omat suosikkini ja käyttämäni vakio-ohjeet ovat pikkuhiljaa kinostumassa blogiini, josta ne näppärimmin löydän. Tästä minun on tehtävä se johtopäätös, että jatkossa minun on käytettävä hyvin tiuhaa seulaa sen suhteen, millaisia keittokirjoja ostan omikseni. Ei enää sen vuoksi, että joltakulta on nyt taas sylkäisty uusi kirja markkinoille, tai siinä on nätti kansi. Se tietää kyllä romahdusta Amazonin myyntitilastoissa, toivoakseni firma kuitenkin selviää, kai sieltä joku muukin tilailee. 

Yksi tärkeä asia nousee vielä mieleeni. Jos tästä koko hommasta ei muuta hyötyä olisi ollutkaan, niin nyt muista miten Hugh Fearnley-Whittingstallin nimi kirjoitetaan! On sekin jotain. 

Nyt tossut kohti Tallinnaa, pelastusliivit päälle jo kotipihassa!

Viimeisen kerran:

Grand Opening

Koko viikon kestänyt puuhasteluni keittiön ja kodinhoitohuoneen parissa on tuottanut tulosta, voin iloisena katsella kumpaakin tilaa. Muunsin kodinhoitohuoneen vajaakäytöllä olleet kaapit ruokavarastoksi, jollaisesta olen haaveillut pitkään. Aluksi minun piti raivata melko massiivisesti, sillä olimme pitäneet tilaa melkoisena roinavarastona, jonka ovi oli mieluiten kiinni. Vein kaksi kertaa tavaroita SPR:n kirpparille ja saman verran suoraan kierrätykseen. 

Tänään vietimme uuden pantryn avajaisia, jonne olin kutsunut arvovieraita, Kammenpyörittäjän ja kaksi poikaamme. Onneksi heillä ei ollut muuta tärkeämpää, vaan he pääsivät paikalle iltapäivällä kolmen jälkeen. Pukukoodi oli Casual Saturday, joka tarkoittaa, että tule sellaisena kuin satut olemaan. Olin leiponut mustikka-suklaamuffineita ja viilentänyt pullon australialaista kuohuviiniä Saiman vinkin mukaisesti ja todella tärkeänä poksautin korkin auki. Ihailimme vielä osin tyhjiä hyllyjä ja pöydille järjestämiäni patoja ja vuokia. Kaikki suhtautuivat tilaisuuteen sen vaatimalla arvokkuudella. Ehkä poikaset pyörittivät silmiään, kun olin päästänyt heidät pälkähästä, kun muffinit oli syöty, muttei se haittaa. Ilmeisesti äidin hassutuksiin voi mennä mukaan muffinipalkalla. Virallisen osuuden jälkeen (hitsit, puheet jäivät pitämättä!) Kammenpyörittäjä ruuvasi muutamia koukkuja paikalleen.

Päivälliseksi meillä on tänään ankkaa taginessa. Luin viikolla Jonnan postauksen taginesta ja muistin, että minullakin on sellainen. Pata on ollut varastossa puolitoista vuotta, mutta tänään se pääsi takaisin sisätiloihin. Valmistelin ankankoivet uuniin melko samaan tapaan, kuin lampaanpotkat viime vuoden huhtikuussa. Tagine oli uunissa kolmisen tuntia, jonka aikana viekoittelevat tuoksut valtasivat talon. Ripottelin pinnalle granaattiomenan siemeniä ja persiljaa. Keitin lisäkkeeksi riisiä. Ankka irtosi luistaan aivan haarukalla uhaten ja maut olivat ihanan lämpimät, olematta tulisia.

Melkein valmista

Kyllä ihminen voi ilahtua ikihyviksi pienistä asioista, ne ovatkin ihan niitä parhaita. Saavuin yöllä töistä ja ajaessani talomme ohi pihatielle näin tekeillä olevan ruokahuoneeni ikkunassa loistamassa tähden, sen mikä meillä tavallisesti on keittiön ikkunassa joulun aikaan, mikäli aivan riehaannun joulukoristeluun. Kammenpyörittäjä oli sommitellut sen ikkunaan ja tulin siitä niin hyvälle mielelle. Myös hankkimani kaunis ruoka-aiheinen kuva oli saanut paspartuurin ympärilleen, sillä sopivaa raamia ei kehysvastaavallani juuri ollut saatavilla.

Nyt täytyy hieman levätä, ennen kuin teen viimeiset viilaukset pantryyni, koko viikon puuhastelun kohteeseeni. Kuohujuoma on jo kylmässä lauantaita varten, Kammenpyörittäjä on luvannut saapua paikalle avajaisiin. Keksinkin juuri mitä vielä tarvitsen juhlallista tilaisuutta varten! Täytyy pistäytyä kangaskaupassa huomenna.

Huomenna on taidetta tiedossa, illalla Eläkeläiset heittävät levynjulkistamiskeikan Ilokivessä. Humpan ilosanomaa on kuultavissa vasta niin myöhään kuin klo 23, joten tänään on mentävä ajoissa nukkumaan ja tasoittamaan viikon valvomisia.

Hamstraanin jäljillä

Yövuoroissa on hyvät puolensa, kuten ettei tarvitse päivisin olla töissä. Se tarkoittaa väistämättä sitä, ettei liiemmälti nukutakaan. Tavallisesti olen sen verran laiska järkevä, etten ota isoja puuhia zombiepäiville. Nyt tiedämme, että aivoni menivät narikkaan jo viime sunnuntaina. Hukkasin lapunkin, jolla ne voi periä takaisin. Ei tässä muutenkaan auta itku markkinoilla, kun sysää lumivyöryn liikkeelle, on vain räpiköitävä ja toivottava, että lopussa on muutama luu ehjänä. 

Te joilla koti on aina tiptop ja jokaiselle tavaralle on ainakin kaksi ikiomaa paikkaa, joista valita se parempi, ette varmastikaan voi ymmärtää tilannetta, johon olen itseni ajanut. Eilen pääsin kaaoksen huipulle ja sain aikaan tosi paljon. Tein muutamia tärkeitä päätöksiä ja täytin autonperän jälleen kiertoon lähtevillä tavaroilla. Tein myös muutamia löytöjä. 

Päätin, etten laita uuteen ruokavarastooni mitään sellaista, joka olisi pitänyt jo aikoja sitten käyttää. Säilykkeissä ja jauhoissa minulle tahtoo kertyä varastoa, jota ei sitten tule käytettyä. Muistan hämärästi vuoden 2011, jolloin ruokapiiri oli toiminnassa ensimmäistä kauttaan. Olin myös uudensadon ruokablogaani ja nämä kun yhdistää, tuloksena on hamstraani. Hamstraani on bloggaava henkilö, joka tahtoo hankkia  jokaisen tarjolla olevan luomujauhotuotteen tai eksoottisen oliivipurkin. Kaksi vuotta myöhemmin hänet löytää itkemästä jauhopussien ja oliivipurkkien keskeltä. 

Siispä pantrystani ei tule ruokien piilopaikkaa. Hävikkiviikko oli juuri ja sen jälkeen ovat hyvin mielessä periaatteet aistinvaraisesta tuotteiden tutkimisesta, terveestä järjestä ja silkasta noloudesta, kun ei näe aurinkoa toissavuotisten jauhopussien takaa. Yksi luku elämästäni on päättynyt, olen entinen hamstraani. 

En aio myöskään ostaa ruokavarastooni ruokia ruokavarastoni takia. Olisi kyllä houkuttelevaa mennä kauppaan ja valita värien puolesta toisiinsa sointuvia pakkauksia, tai kokeilla tomaattikeittopurkkitornin rakentamista. Mutta ei. Koska minun on kuitenkin saatava hankkia jotain ruokavarastoni takia, olkoon se jotain sisustuksellista. En usko, että Kammenpyörittäjä lämpenee kattokruunulle ja ikkunakin on melko pieni, joten verhotkaan eivät liene välttämättömät. Olisi kyllä hauska hankkia talon ensimmäiset verhot 50 x50 cm ikkunaan, joka on niin korkealla, että siitä näkee kuusenlatvan välistä palan taivasta. Kunhan pantryni on sisustettu valmiiksi, Campasimpukka muuttuu life style-blogiksi ja jaan sisustusneuvoja kerran viikossa paikallisradiossa. 

Mainitsin, että tein muutamia löytöjä kodinhoitohuoneen kaapeista. Monta vuotta sitten, kun jälkeläisemme olivat ohittaneet aktiiviset leikkimisikänsä, keräsimme lelut heidän huoneistaan pois. Eilen löysin vielä suuren laatikollisen playmobileja, kurkkasin kannen alle ja ilmeisesti aihepiiri oli autoiluun liittyvä, ritareita ja roomalaisia ei näkynyt. Myös se kaikkein sievimpiä vauvanvaatteita sisältänyt laatikko tuli esille, vietin tovin ihastellen pikkunuttuja ja potkupukuja. Löysin myös isäni 60-vuotislahjan, jonka olimme antaneet äitini ja sisareni kanssa. Kyseessä olivat grogilasit. Paketin sisällä oli myös onnittelukortteja, joita isä oli tuolloin saanut. Isä ei ollut kyllä oikein grogilasimiehiä, enemminkin pullo oli pöydänjalan vieressä ja siitä kaadettin plöröt kahvikuppiin. Pöydänjalka olisi ollut tyylittömämpi syntymäpäivälahja, joten ymmärrän valintamme. Jemmasin lasipakkauksen sisarentyttärelleni, hän kuulema voisi ottaa vaarin lasit. 

Tänään sataa vettä, eikä päivä ilmeisesti aio valjeta ollenkaan. Olen käyttänyt armonaikani ja minun on alettava hommiin. Aion sortteerata korkean korihyllystön, jossa säilytämme pyyhkeitä ja kerätä toiseen, matalampaan elfaan kuvauksissa käyttämiäni kangaspaloja, liinoja ja muuta kuvausrekvisiittaa. Valkkaan keittiöpyyhkeistä säilytettävät ja loput menevät viimeiseen palveluspaikkaansa Kammenpyörittäjän pyöränkorjaustalliin. Keräilen keittiöstä erinäisiä ruokavarastoon muuttavia tavaroita ja kuuntelen roskacountrya. Esikoinen on seuranani tänään ja teen hänelle maitokahvia, kunhan kahvikone on aikansa puhissut. Ei enää huimapäistä kiipeilyä ylähyllyille, ei epätoivoista eristyshuitaleiden imurointia (meille tehtiin kodinhoitohuoneen kattoluukun kautta välikattoon lisäeristystä viime viikolla ja purua on ollut todella monessa paikassa vieläkin, vaikka Kammenpyörittäjä imuroi pari päivää yhtäkyytiä). Nyt on menossa vaihe, jossa oikeasti mietin, mihin järjestykseen laitan vuoat päällekkäin ja tuleeko riisinkeitin pantryyn vai keittiöön. 

Ensiyö on viimeinen työyö ennen vapaita. Huomenna poikkean Alkoon ostamaan avajaisjuomaa, johon sain vinkin ystäväni Saiman blogista. En ole koko viikolla tehnyt mitään ruokaa, Kammenpyörittäjä on pitänyt perheen siltä osin elossa. Olen kokonaan unohtanut lauantaisten avajaisten juhla-asun. Voisin tietysti piipahtaa taas SPR:n hulluilla päivillä, mutta ehkä tällä kertaa kuitenkin kaivan omaa vaatekaappiani. 

Kaaoksen lakipisteessä

Nyt on se hetki, jolloin yleensä lannistun. Olen aloittanut jotain, joka laajenee ja leviää käsiin. Nyt pitää sinnitellä, eikä antaa periksi. Tekisi mieleni tunkea kaikki takaisin suljettujen ovien taakse, sulloa rojut piiloon ja unohtaa koko juttu. Mikä ruokahuone? Mikä uusi järjestys? Voinko haastaa Nigellan oikeuteen ja saada korvauksia, kun laittaa toisten päähän tuollaisia hullutuksia? 

Tämä on siis se vaihe, jossa kaikki projektin elementit ovat pahimmillaan. Olen sekoittanut kaiken perusteellisemmin, kuin alkutilanteessa. Kaapit ovat auki, kaikki on levitelty pois paikoiltaan, mutta mikään ei vielä kieli siitä, että kyllä tämä tästä. Keittiö on sivumennen sanoen nyt sekaisempi kuin koskaan. Toiveissa on, että tänään sieltä jo siirtyy jotain ruokahuoneen puolelle ja loiva myötäinen alkaa. Ei liian jyrkkä myötäinen, olen niitä naisia, joitten mielestä laskettelu on etelänpellejen hommaa (anteeksi luimupupu), minä tykkään leppoisista liukurimäistä. Ei liian kovaa vauhtia, kiitos.

Jollette kuule minusta muutamaan päivään, laittakaa apujoukkoja tulemaan, tulkaa vaikka itse!

mitä veikkaatte, onko Campasimpukassa ainesta sisustusblogiksi?

Näin muuten eilen pilkahduksen seinäpinnasta, jolle voin laittaa ruoka-aiheisen kuvan, tai kaksikin. Keittiössämme niille ei ole tilaa kaappien ja hyllyjen sijoittelun vuoksi, mutta tulevassa pantryssani on, mikäli pahvilaatikkovuori siirtyy pois paikaltaan. Pyydän henkilökohtaista kehystäjääni laittamaan raameihin viime viikolla ostamani postikortin Jaana Kauton kuvasta, oikeaan taideteokseen en taida raskiutua, vaikka se onkin aivan ihana. Olen kyllä haaveksinut siitä, että menisin joskus taidenäyttelyyn, puhuisin kuiskaten sille henkilölle, joka siellä on töissä, hänellä on varmaan tittelikin, jota en tiedä. Hän nousisi työpöytänsä äärestä ja yhdessä kävelisimme tietäväinen hymy huulillamme tietyn taideteoksen äärelle ja hän painaisi pienen punaisen tarran sen viereen. Ah, ehkä joskus.

Montako pesupalloa on tarpeeksi?

Olipa aloittaminen vaikeaa. Mieluummin kuvailin kaikkia kekoja ja kasoja, kuin tein niille mitään. Tärkeää olisi tässä vaiheessa tietää, montako pesupalloa nainen voi tarvita.

pesupallojuna puksuttaa määrätietoisesti kohti siisteyden asemaa

viimeisenä veikeä leikkivaunu

Löysin vain yhden suuren pahvilaatikon, johon pakkasin ensimmäisen erän kiertoon lähteviä tavaroita. Se tuli äärimmilleen täyteen tavaroita, joihin en ole koskenut ainakaan kolmeen vuoteen ennen tätä päivää. Yksi kulmakaappi on muutamaa säästettävää maljakkoa lukuunottamatta tyhjä ja yksi kuorma SPR:lle on viety. Huomenna jatkuu. Voi olla, että grand opening ei ole vielä ensi lauantaina, jos satun myöntämään itselleni lisäaikaa. Riippuu siitä, miten hyvin osaan perustella lisäajan tarpeen.

näitä voi vielä joskus tarvita

Siitä se ajatus sitten lähti

Kuten huomaatte, Campasimpukassa jatkuu sarja Tuoreimmat otsikkoideat. Eilen kerroin aikomuksestani muuntaa varttikäytöllä oleva kodinhoitohuone nigellamaiseksi ruokavarastoksi, jota tulen kutsumaan pantryksi. Luulen, että sen valmistuessa siellä täytyy viettää tupaantulijaiset tai grand openingit, ehkä molemmat. Vieraslista on työn alla. Rakkaat ystävät, älkää buukatko ensi lauantaita täyteen. Jos olette jo tehneet sen, teinä harkitsisin vastaanotettujen kutsujen perumista. 

Tässä vaiheessa kyse on vielä savolaisesta projektista, aloittamista vaille valmiista. Tein sikäli täysin oikein, että julkistin hankkeeni laajalti huomiota saaneessa blogissani, sillä se voi olla ainoa asia, jolla minuun saa jonkunlaista liikettä. Olen onnekseni saanut blogaaniurani aikana monta hyvää blogikaveria. Voin luottaa siihen, etteivät he tule jättämään minua rauhaan, ennen kuin olen esitellyt  uuden pantryni kuvin, tuhansin sanoin, kenties videoin ja lehtijutuin. Tv-esiintymistä ei ole vielä sovittu, but I'm working on it. Uholla täytyy olla substanssia. (täytyy kysäistä äidiltä, onko isän puolen suvussa sittenkin pohjalaisia) Ei siis minkäänlaisia paineita, ei pienimpiäkään. 

öppna dörren och samma på finska, sanoi Campa kun urakan aloitti

Ennen kuin voin haaveillakaan säilyketölkkien asettelusta  kiiltäville hyllyille joko maittain tai väreittäin, puhumattakaan patojen sommitellusta koon mukaiseen riviin, täytyy ensin suorittaa raakaa työtä, raivaamista. Pyörittelin ajatuksissani lähes vakavissani siirtolavan vuokraamista, mutta Kammenpyörittäjä toppuutteli minua ja muistutti, että naapurilla on peräkärry, joka voi ehkä saada lainaan avajaiskutsua vastaan. Millaisia kanapeita yleensä tarjotaan pantryjen avajaisissa ja voisiko asuni olla nigellahtavan antava silkkiaamutakki? Ajatukseni näköjään harhailevat.

Kunhan päivä tästä valkenee, käärin hihat ja aloitan jostakin reunasta. Se reuna ei ole auton vaihtaminen farmariin, käyn sitten vaikka useamman keikan SPR:n kirpparilla viemässä tavaroita. Samaan kyytiin menevät lauantaisten juhlien asuni takkia lukuunottamatta. Kolttu täytti tarkoituksensa, mutten koskaan enää tahdo pukea ylleni niin kutittavaa ja ahdistavaa vaatetta. Anteeksi sinä rouva noin 70-luvun alusta, joka ompelutit leninkisi täsmälleen minun kokooni. 

Koska projektin edistymisestä ei vielä ole kuvallista materiaalia, johtuen auringonnousun myöhäisestä ajankohdasta, käytän ehtymätöntä kuvavarastoani pyöräosista. Ne kuvastavat hyvin sitä, miten virittynyt olen tulevaan koitokseeni. Kuvat tarjosi käyttööni Kammenpyörittäjä, joka ymmärrettävästi on tyytyväinen koko viikon kestävistä päivävuoroista. Sitä en muista kuka (pahaa-aavistamaton) työkavereista tarjosi kuviin pyöränsä tuodessaan sen korjattavaksi. Kameran tarjosin minä itse. Valon tarjosi aurinko ja varjon pilvet. 

Tahdon olla tämän jutun

ja siinä oikein

jotta lopputuloksessa olisi paljon tätä

ps. aurinko on noussut, mutta minä en - sohvalta

Tahdon olla kuin Nigella

vähän vielä matkaa tuntemattoman rouvan keittiön siisteyteen

Koska ulkonäköpuolella ei taida olla mahiksia, tyydyn matkimaan Nigellaa hänen Lontoon asuntonsa pantryn puitteissa. Olen pitkään jo haaveksinut erillisestä ruokahuoneesta, jossa olisi myös harvemmin käytettyjä keittiötarvikkeita. Meillä ei ole ihan pieni keittiö, mutta kuten Nannakin tietää, tavaraa on aika lailla, eikä laskutilaa yleensä ole paljonkaan. Kun alan vakavasti kokata, joudun ensin raivaamaan työtilaa ja kaikenlaisia kinostumia ilmaantuu sinne tänne. Ei ole harvinaista, että kesken intensiivistä keittiösotaa sohvalta löytyy paremman tilan puutteessa pino vateja tai punainen pata. Näin ei voi jatkua, ei kertakaikkiaan.

Minulla oli lievä etu puolellani tänä aamuna, olisin varmaankin saanut vaikkapa turkin, jos olisin sellaisen tahtonut, mutta käytin valttikorttini toisin. Tiedustelin henkilökohtaiselta movember-mieheltäni, mitä hän tuumaisi siitä, että entraisin toisen sekaisen kohdan kodistamme, eli kodinhoitohuoneen tällaiseksi pantryksi. Hänestä ajatus oli mitä mainioin ja tunsin ihan pientä tyytyväisyyden tunnetta.

Viime vuosina kodinhoitohuone on muodostunut tilaksi, jonka ovi pidetään visusti kiinni. Pyykkihuolto hoituu siellä, mutta eipä paljon muuta. Kaapeissa on sekalaista tavaraa, en edes tiedä mitä kaikkea siellä on.

Kammenpyörittäjän hallinnoima talonmiehen laatikosto on suhteellisen kuosissa, mutta muuten järjestyksessä on toivomisen varaa. Tulevalla viikolla työt painottuvat yöaikaan, joten päivisin minulla on tilaisuus paneutua tähän urakkaani. Kerron sitten kuvien kanssa, jos kun tulee valmista.

tämäkin voisi päästä saunasta keittiöön takaisin