Ettei jäisi viimetippaan

Sain tässä jokunen aika sitten kutsun kilpailuun, jonka saatekirjeen mukaan "Pernod Ricard Finland järjestää OivaPari -reseptikisan, joka huipentuu huippukokki Alex Nurmen isännöimiin kattojuhliin. Kilpailun teemana on kattojuhliin sopiva, tapastyyppinen pikkupurtava kolmelle viinibrändille: Castillo de Molina, 1865 Single Vineyard ja Gato Negro." 

Osallistun tällä postauksellani OivaPari-kilpailuun, jossa yhdistetään viinejä ruoan kanssa. Viime kuussa sain kotiin laatikollisen viinejä, kaikkiaan viisi pulloa ja neuvot osallistua virtuaaliseen viinitastingiin eräänä torstai-iltana. Minulle sattui sangen huono ilta siihen tarkoitukseen, olin yksin kotona, aamulla oli varhainen työvuoro tiedossa, eikä tuntunut hyvältä ajatukselta avata viittä viinipulloa nuuhkaisua varten. Niinpä katselin tastingin kuivin suin, mutta pääsin kyllä aika kivasti tunnelman reunalle viinittäkin. Heti tastingin aikana ajattelin, että luultavimmin tahtoisin osallistua siihen osuuteen, jossa yhdistetään 1865 Single Vineyard tapastyyppiseen syötävään ja kehittelin ajatusta mielessäni odotellen kyseisen kilpailuosuuden alkua. Sitten tuli se ainakin kerran mainittu tauti. Voi harmistus, mikään ei maistu ja viini vähiten, joten tämä osallistumiseni jäi hieman viimetippaan, vihoviimeiseen päivään. Aloitin kyllä valmisteluni jo viime sunnuntaina, sinä ikimuistoisena päivänä, jolloin pääni ei ollut kipeä edellisillan juhlista. 

Meillä syötiin tuolloin tortilloja ennen kuin varusmies lähti paluumatkalle Kainuuseen. Otin erilleen pätkän naudan sisäfilettä tehdäkseni siitä riimilihaa. Olin lukenut Alex Nurmen vinkkejä siitä, miten tämä kuulema miehekäs viini kaipaisi vahvoja makuja parikseen ja tuumin, että raaka liha nyt ainakin olisi miehekästä, eikö vaan? Vilkuilin erinäisiä lähteitä riimilihan valmistamiseen ja vinkit olivat kutakuinkin samanlaisia, maustetaan liha ja pidetään sitä jääkaapissa ja lopuksi se jäädytetään ennen leikkaamista. Simppeliä! Sopi hyvin siihen vaiheeseen toipumista. 

Puhdistin filepätkän kalvoista ja siistin sen muutenkin tasamuotoiseksi. Levitin pöydälle tuorekelmua, jolle ripottelin suolahiutaleita, mustapippuria ja tuoretta timjamia. Pyöritin lihapalan kauttaaltaan mausteisiin ja käärin sen tiukasti kelmuun. Pidin lihaa jääkaapin nollalaatikossa kaksi vuorokautta maustumassa ja siirsin sen sitten pakastimeen.

Tänään, viimeisenä osallistumispäivänä, otin riimilihapötkön sulamaan. Sekoitin muutamaan lusikalliseen majoneesia hieman piparjuuritahnaa kastikkeeksi lihalle. Toisen kastikkeen tein samaisesta majoneesista, jonka maustoin monella tipalla srirachaa. Leikkasin kohmeisesta lihapalasta ohuita viipaleita. Paahdoin muutamia paahtoleipäviipaleita ja otin pyöreällä stanssilla niistä annospaloja. Samoin leikkasin saaristolaisleivistä pyöreitä paloja. Sipaisin hieman piparjuurimajoneesia tummille leipäviipaleille ja tujakampaa srirachalla maustettua paahtoleipäpaloille, asettelin riimilihaa päälle, sommittelin pikkulusikallisen kastiketta pinnalle ja nostin koristeeksi tuoretta timjamia ja granaattiomenan siemeniä. 

Maistoimme näitä riimilihaleipäsiä päiväpalaksi 1865 Single Vineyard-viinin kanssa, onneksi oli vapaapäivä kummallakin ja saatoimme avata tuon pitkään odotetun viinin. Olisipa ollut mukavaa, jos olisin saanut hankittua vielä muhkeamman makuista lihaa, vaikka poroa, riimiäni varten, mutta kyllä naudanlihakin oli saanut syvyyttä ja makua kylmähoidostaan. Piparjuuri ja hapan granaattiomena säestivät lihaa hyvin ja punainen, laadukas viini ilahdutti suuta. Yhtälailla hieman mausteisempi srirachamajoneesi sopi hyvin yhteen riimilihan kanssa, mutta ehkä siinä oli aavistus liikaa ytyä viinille.

Tänään ehtii vielä osallistua Campasimpukan kolmivuotissynttäreiden kunniaksi pidettävään arvontaan, jossa pääpalkintona on jotain todella tarpeellista ja blogimme teemaan sopivaa. Osallistu kommentoimalla joko tähän tai kahteen edelliseen postaukseen tämän päivän aikana. Mikäli et ole meille ennalta tuttu, jätä joku tunnistusvinkki, vaikkapa sähköpostiosoite, josta tavoitamme sinut, mikäli onni on myötäsi. Arvonta tapahtuu huomenna illalla, kun onnetar (lue: perheen ainoa univormuinen henkilö) saapuu lomalle ja suorittaa vakavan tehtävän ja nostaa arvan.

Tätä se mun uneni tiesi, hillajäätelö vohvelilautalla

Lupauduin jo aikoja sitten mukaan Ravintola Postresin ja Jules Destrooper-tuotemerkin järjestämään jälkiruokahaasteeseen, jossa palkintona on illalliskortti kahdelle Ravintola Postresiin ja voittoisan kehitelmän pääseminen Postresin jälkiruokalistalle viikoksi. Vaikka minulla on yleensä aivan rautainen itseluottamus (uskokoon ken tahtoo), en ole ajatellut kehitteleväni itse varsinaisia ruokaohjeita. Onhan tietysti niinkin, että pyörä on jo keksitty jne, mutta jotain pientä omaa ajatusta voisi kai yrittää kehitellä. Tästä siis lähdin ja niistä kahdesta vohvelipaketista, jotka posti toi jo monta viikkoa sitten. 

Sittemmin olen lähinnä tuuminut, että on se ilmoja pidellyt. Viime viikolla päätin, että tällä viimeisellä lomaviikollani minun on otettava vohvelia reunasta ja ruvettava hommiin. Sen verran olin tehnyt taustatyötä, että eräänä yönä näin unta, millaisen jälkiruoan tekisin. Itse asiassa näin monta unta, joissa ei ärsyttävästi näytetty, millainen lopputulos olisi. Valmistin vaikka mitä keittiössäni ja unien tapaan vähän kummallisemmissakin paikoissa, mutta aina uni loppui siihen, että otin esille jonkun hienon lautasen (jollaista minulle ei ole). Sitten yhtenä yönä näin unen loppuun. Nyt piti vain yrittää valmistaa uneni jälkiruoka-annos. 

Pohjoisen ihmisenä olen ollut hillasoilla aika monta kertaa ja suon ominaistuoksu on ollut minusta aina hyvä. Pidän siitä vähän tunkkaisesta tuoksusta, joka on usein soilla, etenkin aurinkoisina päivinä. Tunkkaisuutta en tietenkään tavoitellut sen enempää unessa, kuin valveillakaan tätä jälkiruokaa tehdessäni. Hillat sen sijaan olivat merkittävässä osassa, sillä niitä äitini on tuonut minulle.

Aloitin tekemällä perusjäätelöpohjan, johon käytin ensimmäistä kertaa glukoosisiirappia, vinkit otin DanSukkerin sivuilta, sillä olin kadottanut Kitchen Aidin jäätelölehtisen. Jäätelöä ilmiintyi jäätelökulhoon operaation lopussa noin litran verran, josta arvelen riittävän kuudelle.

• 4 luomukananmunan keltuaista
• 1 dl erikoishienoa sokeria
• 2 dl kermaa
• 1,5 dl maitoa
• 1 dl glukoosisiirappia

Muuta tilpehööriä

• 1,5 dl hilloja
• minipullo lakkalikööriä
• Jules Trooper-vohveleita
• nokare voita
• 25 g valkosuklaata
• 25 g tummaa suklaata
• muutama ehjä hilla koristeluun

Olin laittanut jo edellisenä päivänä jäätelön tekemisessä tarvittavan kulhon pakastimeen jäätymään. Mitä rautaista suunnitelmallisuutta! Aamulla sitten vatkasin sähkövatkaimella sokerin ja keltuaiset kellertäväksi vaahdoksi. Kuumensin maidon, kerman ja glukoosiirapin niin, että ne juuri ja juuri kiehahtivat. Kaadoin kuuman nesteen keltuaisvaahtoon ja toivoin, ettei se menisi kokkeliksi. Ei mennyt. Jäähdyttelin massaa jonkun aikaa ja sillä välin pipertelin muita osasia jälkkäriini.

Pusersin hillat tiheän siivilän läpi saaden aikaan noin desin verran rakenteeltaan ohutta hillasosetta, jonka maustoin lakkaliköörilorauksella. Kuumensin uunin 175 asteeseen ja silppusin leivinpaperille valkosuklaan ja tumman suklaan. Paahdoin niitä uunissa noin viisi minuuttia, jossa ajassa suklaat saivat uuden olomuodon. Valkosuklaa paahtui vaaleanruskeaksi ja sai toffeisen maun ja tumma suklaa muuttui vielä tummemmaksi ja paahteisen makuiseksi ja suutuntuma ilmavaksi. 

Rikoin vohvelin aika pieniin paloihin ja kuumensin pienen pannun. Sulatin sillä nokareen voita ja kumosin vohvelimurut pannulle. Lisäsin niiden joukkoon lorauksen lakkalikööriä ja seos muuttui tahmean, makean aromikkaaksi murumassaksi. Vohvelit olivat melko makeita alunalkaenkin. Kumosin muruset jäähtymään leivinpaperin päälle. 

Kun jäätelömassa oli jäähtynyt, laitoin jäätelökulhon jäätelövispilöineen paikoilleen yleiskoneeseen ja laitoin sen pienimmällä nopeudella pyörimään. Vispilän on ehdottomasti pyörittävä, kun jäätelöpohja kaadetaan kulhoon, muuten se jäätyä jätkähtää heti kulhon seinämiin. Kone sitten pyöritteli  massaa noin vartin verran, kunnes massa tuli sen verran paksuksi, että vispilämekanismi ilmoitti jäätelön valmistumisesta pienellä naksutuksella. Ilman tätä varotoimenpidettä kaltaiseni lahopää unohtaisi jäätelönsä pyörimään niin kauan, että se rikkoisi koneen. 

Kaavin pehmismuotoisen jäätelömassan litran pakasterasiaan ja tasoittelin pinnan. Kaadoin pintaan noin puolet hillakastikkeestani ja pyöräyttelin hieman lusikalla, että kastike sekoittuisi massaan. Ja sitten vain pakastimeen jäätymään. Siis jäätelö, en minä. 

Myöhemmin sitten oli sommittelun aika. Otin isohkon valkoisen lautasen, jolle asetin lautaksi yhden vohvelin. Otin jäätelökauhalla niin täydellisen pallon jäätelöstäni, kuin suinkin osasin yrittäen saada palloon mukaan hillakastikkeista raitaa. Nostin pallon vohvelilautalle ja ripottelin sen liepeille paahdettua suklaata, karamellisoituja vohvelimuruja ja koristelutarkoitukseen säästämiäni täydellisiä hillayksilöitä. Viimeistelin annoksen hillakastikkeella.

Oikein hymyilytti, sillä oloni oli kuin Masterchefissä, taisi vähän kädetkin tutista. Otimme tästä jälkiruokaehdotuksestani kuvia edestä ja takaa, ylhäältä ja sivusta ennen kuin söimme se suihimme. Lakkajäätelö oli hyvää ja kaikki tekemäni muruset, kastikkeet ja paahtopalat olivat  mukavia lisukkeita. Jäätelö oli aavistuksen makeaa minun suuhuni, ehkä glukoosisiirapin määrää voi hieman säätää. Rakenne oli sileä, eikä siinä ollut jääkiteitä. Jäätelö myös säilytti pallomuotonsa melko hyvin eikä sulanut lätäköksi kovin nopeasti, sekin ehkä selittyy tuolla siirapilla. Tältä annokseni näytti:

vohvelit tarjosi Jules Destrooper

Lihansyöjä kokkaa kasviksista!

Joitakin aikoja sitten sain Pernod Ricard Finlandilta kutsun kilpailuun, jossa yhdistetään viini ja kasvisruoka. Suurimpaan osaan tämän kaltaisista kutsuista vastaan ujosti kiitos ei, mutta nyt päätin rohkeilla. Teen toki ruokaa kasviksista useinkin ja joskus jopa pelkästään kasvisruokalajeja. En ole kuitenkaan kovin perehtynyt varsinaiseen kasviskeittiöön ja omalle porukalle kokatessani saatan hyvinkin huolettomasti käyttää keittopohjana lihalientä ja lorauttaa ja ripauttaa mukaan yhtä sun toista eläinperäistä. Jos minun olisi tarpeen valmistaa asiallista kasvisruokaa, tai ateria oikein vegaanille, ottaisin asioista kyllä tarkemmin selvää.

kuvan kurpitsayksilö ei liity juttuun, eikä sitä ole vahingoitettu keittiössä

Muutama päivä sitten huomasin germaanimarketin vihannestiskillä minulle vieraan kurpitsan, kauniin oranssin ja pyöreän. Enempiä miettimättä ostin sellaisen. Kauppakuitista lunttasin kyseessä olevan hokkaidon kurpitsan. Seuraavana päivänä tuli postissa viinipönikkä, jota minun oli määrä yhteyttää kasvisruokaan. Kyseessä oli Jacob's Creek Earth.Vine.Grape Organic Chardonnay, jota kilpailukutsussa luonnehditaan luonteikkaaksi luomuvalkoviiniksi, jonka kaikissa tuontantovaiheissa on panostettu ympäristöystävällisyyteen. Viinissä olisi kuulema havaittavissa sitruunan, persikan ja aprikoosin sävyt, jotka tuovat kasvisruokaan sekä syvyyttä että leikkisyyttä.

Nämä viinien kuvailut ovat minusta yleensä aika hassuja, johtuen tietysti siitä, ettei minulla ole oikeaa perehtyneisyyttä viineihin, kunhan juon niitä ilokseni ja joskus lorautan kastikkeeseen. Yleensä pystyn sanomaan, pidänkö viinistä vai en ja ihan aina silläkään ei ole niin kamalasti väliä. Kerran olen tunnistanut Beaujolais Nouveaussa banaanin, mutta vasta, kun siitä oli maininta Hesarissa.

Edit: kaupallinen yhteistyö, Jacob's Creek

Aloin miettiä, miten yhdistäisin kasvisruoan tämän neliskanttisen viiniastian sisältöön ja katseeni osui kurpitsaan. Ja seuraavaksi nektariineihin, jotka olivat kurpitsan naapureina keittiön pöydällä. Vilkaisin uudelleen viinin luonnehdintaa, koska minusta siellä puhuttiin jotain hedelmäisiä. Ja niinhän se olikin, persikkaa ja aprikoosia. Eikö nektariini ole aika lähellä näitä kumpaakin? Päätin, että on. Laitoin nämä ainekset mietintämyssyyn yhdessä hokkaidon kurpitsan kanssa ja menin muistaakseni nukkumaan.

Kun grillailimme maisseja, sain päähäni säästää maissien esikeittämisessä käytetyn veden, sillä siinä oli ihana maissinen tuoksu. Olin jo muhittanut kasvisruoka-ajatustani sen verran, että valmistaisin keiton. Pidin siis itseäni oikein nokkelana älytessäni säästää maissiveden, enkä käyttää keittoon tujakkaa ankkalientä pakastimen uumenista. 

Teen kasvissosekeittoja aika usein ja yleensä sillä periaatteella, että mitä enemmän ja mitä nahistuneempia kasviksia saan siihen menemään, sen parempi. Viis hienovaraisista, herkistä mauista, kunhan tuloksena on tuhti kattilallinen keittoa, jolla kuitataan päivän pääateria. Nyt päätin ottaa hieman toisenlaisen lähestymistavan ja pitäytyä mahdollisimman harvoihin raaka-aineisiin. Niitä olivat neljän hengen keittoon:

• 1,5 kg painoinen hokkaidon kurpitsa
• 2 pienehköä kesäkurpitsaa
• 4 pientä kesäsipulia
• 2 litteää nektariinia (olisi voinut olla enemmänkin, 4-5 kpl)
• 1 l maissinkeittovettä
• 0,5 l vettä
• muutama oksa tuoretta timjamia
• hieman tuoretta rakuunaa
• muutama thaibasilikan lehti
• suolaa ja pippuria
• pieni nippu ruohosipulia (osa koristeluun)
• pikkuisen fetasilppua ja oliiviöljyä annoksen päälle

Halkaisin kurpitsan ja kaavin siemenet ja niitä syleilevän rihmaston pois. Leikkasin puolikkaat kapeampiin viipaleisiin, jotka kuorin mahdollisimman ohuelti perunankuorimisveitsellä. Leikkelin palat muutamaan kappaleeseen. Kuorin kesäkurpitsat ja pilkoin nekin paloihin. Poistin nektariineista kivet ja leikkasin hedelmät muutamaan kappaleeseen ja keräsin kaikki palaset kattilaan, sipulit laitoin kokonaisina. Yrtit säästin vielä tässä vaiheessa. Kaadoin kattilaan maissiliemen ja sen verran vettä, että kasvikset peittyivät juuri ja juuri. Keittelin kasviksia miedolla lämmöllä sen aikaa, kun yritin siivota kurpitsansiemeniä rihmastoista kuivattaakseni siemenet.

Olipa se epämiellyttävää hommaa. Jos joku tietää, miten tämä vaihe hoidetaan siististi ja nopeasti, olisin tiedosta iloinen. Luin jostain blogista pikahaulla, että siemenien annetaan kuivui ennen kuin niitä paahdetaan uunissa 200 asteessa noin 20 minuuttia. Ilmeisesti siemenet olisi pitänyt vielä kuoria, tai sitten hokkaidon kurpitsan siemenet eivät sovellu paahtamiseen. Niistä tuli kyllä kauniin kullanvärisiä, mutta kuori oli kova ja kun sen rikkoi väkivalloin, meni pieni sisus rikki. Kertokaa nyt hyvät ihmiset, miten tämä pitäisi tehdä!

Kun kasvikset olivat kypsiä, lusikoin niitä muutamassa erässä mikserin kannuun yhdessä liemikauhallisen kanssa ja annoin koneen tehdä tehtävänsä. Viimeiseen erään laitoin mukaan tuoreet yrtit. Keittoa tuli noin 1,5 litraa ja sen väri oli kauniin oranssi ja kirkas, melkein läpikuultava, koska keittoliemi oli kirkas eikä mukaan tullut tavalliseen tapaan tuorejuustoa tai kermaa. Maustoin keittoa sitten maisteluperiaatteella pippurilla ja suolalla. Mausta oli poimittavissa nektariinin makeus, sipulin pehmeys ja kurpitsojen pyöreys (kuulostaako jo samalta kuin viinien luonnehdinnat?). Olin tyytyväinen, etten lähtenyt inkiväärin, valkosipulin tai chilin poluille. 

Tarjoiluvaiheessa kuumensin keiton uudelleen ja ripottelin annoksen päälle silputtua fetaa (se tietysti on poisjätettävissä, jos ruokavalio ei sisällä maitotuotteita), ruohosipulia, muutama tippa hyvää oliiviöljyä ja kunnon rouhaisut pippuria. Keitto maistui mukavan pehmeälle, jotenkin kirkkaalle ja puhtaalle. Maissin makua emme muistaneet etsiskellä, muttei liemi ainakaan pahentanut keittoa. Annetun viinin yhdistäminen tähän kevyeeseen keittoon onnistui mielestäni oikein hyvin, sillä Earth.Vine.Grape Chardonnay oli raikkaan hedelmäistä kunnolla viilennettynä. Asioita enemmän tuntevat voinevat sanoa, meninkö metsään, vai osuinko keskelle kurpitsaa. Ainakin saimme maistuvan aterian, lautasia ei olisi välttämättä tarvinut pestä, niin tarkkaan perhe luutusi lautaset patonkipalalla keiton loputtua. Kiitos viininäytteestä, kiitos kutsusta mukaan tähän kilpailuun!

Hui, mitä menin tekemään!

Lupauduin mukaan jälkiruokahaasteeseen yhdessä kahdeksan muun blogin kanssa. Kilpailun järjestävät Jules Destrooper, Paloma Communications ja Postres-ravintola ja tarkoitus on käyttää bloggaajille toimitettuja Jules Destrooper Butter crisp-pikkuleipiä osana jälkiruoka-annosta. 

Palkintona haasteessa on voittoisan jälkiruoan pääseminen Ravintola Postresin listalle ainakin viikoksi, Jules Destrooper-lahjakori ja kahden hengen illallislahjakortti Ravintola Postresiin. Kaikki kilpailuun osallistuvat tulevat saamaan Jules Destrooper-tuotteita palkinnokseen, vaikkeivat voittaisikaan. 

Muutamassa blogissa on jo näkynytkin haasteannoksia, mutta minulla homma on vielä kehittelyn asteella ja palaan asiaan käytyäni lähipäivinä pienellä reissulla. Minua suorastaan jännittää hieman, mutta olen iloinen, että uskaltauduin mukaan.

Nopeat Koskenlaskija-herkut iltapalalle tai brunssipöytään

Edit: kaupallinen yhteistyö, Valio

Campasimpukka osallistuu Blogiringin kautta yhdentoista muun blogin kanssa Valion Koskenlaskija-kilpailuun. Aikani on ollut harvinaisen kortilla viime viikot. Onneksi teemaan  liittyi niin nopeus, kuin helppouskin ja se, että tuotteet olisivat kätevästi ostettavissa lähikaupasta. Hellepäivä ei innostanutkaan viihtymään lieden ääressä yhtään liian pitkään, joten pyöräytin muutaman pikaisen palasen, jossa hyödynsin Koskenlaskija-juustoa, jonka makuna on sipuli-ruohosipuli. Minulla ja sulatejuustolla on ollut vuosia verraten etäiset välit, mutta nyt meillä oli oiva tilaisuus tutustua hieman paremmin.

Lehtitaikinalevyt ovat näppäriä käyttää muulloinkin kuin joulun aikaan. Minulla onkin yleensä paketti tai kaksi valmiita levyjä pakastimessa, niin nytkin. Tuumin, että pienet muffinivuoassa paistettavat juustotäytteiset minipiirakat voisivat olla hyviä. 12 minipiirakkaa valmistui näistä aineksista:

• 6 pientä lehtitaikinalevyä
• puoli pakettia (125 g) Koskenlaskija-sipuli-ruohosipulijuustoa
• noin 1,5 dl turkkilaista jogurttia
• 12 viipaletta poroleikkelettä
• punaista pestoa
• ruohosipulia
• persiljaa
• basilikaa
• pippuria

Otin taikinalevyt sulamaan leivinpaperin päälle ja kuumensin uunin 225 asteeseen. Notkistin sulatejuuston vatkaamalla sen yhdessä turkkilaisen jogurtin kanssa tasaiseksi massaksi. Leikkasin taikinapyörällä taikinalevyt pitkittäin kahteen suikaleeseen. Sivelin suikaleille ensin pestoa ja sen päälle Koskenlaskija-massaa. Juuston päälle sijoittelin puolikkaiksi leikattuja leikkeleviipaleita ja ruohosipulisilppua, persiljaa ja basilikaa sekä ripauksen pippuria. Käärin suikaleen rullaksi ja nostin rullan muffinivuoan koloseen. Paistoin minipiirakoita noin 15 minuuttia, kunnes ne olivat saaneet kauniin paistopinnan ja olivat ilmavia ja kypsiä. Nostin ne varovasti vuoasta leivinpaperin päälle jäähtymään. Minipiirakat voi hyvin tehdä paistamista vaille valmiiksi vuokaansa ja jättää jääkaappiin odottamaan iltaa.

Kaksi taikinalevyä oli jäämässä ylitse, joten samoilla uuninlämmöillä paistoin niistä grissinin tapaisia tikkuja. Leikkasin taikinapyörällä taikinalevyt neljään pitkittäiseen suikaleeseen ja sivelin niiden pinnat Koskenlaskija-juustomassalla. Ripottelin päälle nigellansiemeniä ja kiersin suikaleet muutamaan kertaan kierteelle. Paistoin tikkuja noin 15 minuuttia ja olin syödä ne kaikki, ennen kuin maltoin ottaa kuvaakaan. Juusto maistui mukavasti lehtevissä tikuissa. Sopisivat varmaankin hyvin keittojen kaveriksi. 

Koska juustomassaa oli edelleen vähän jäljellä, sommittelin vielä vaikkapa koululaisen kesäpäivään sopivan välipalan, joka myöskään ei ole jääkaapissa säilyttämisestä moksiskaan. Auringonkukkaleipäviipale sai ylleen poroleikkeleeseen käärittyjä minitomaatteja, lusikallisia Koskenlaskija-juustomassaa, yrttejä ja viereensä salaattia. Leipä vain mehevöityi jääkaapissa ja juusto sopi erinomaisesti yhteen poron kanssa.

Äänestäneiden kesken arvotaan punainen Lotus savuttamaton hiiligrilli (arvo 179 €). Äänestysaikaa on tästä päivästä 7.7. asti ja voittaja julkaistaan 8.7. Tutustu ehdokkaisiin ja äänestä mielestäsi reseptiä!

Yhteistyössä Valio Koskenlaskija

Sijaitseeko Barcelona Facebookissa?

Nyt on Campasimpukka ongelman edessä. Sitä ollaan jollain konstilla päädytty mukaan kilpailuun, jossa palkintona on matka Barcelonaan. En tiedä kuinka näin on päässyt käymään. Sain kyllä jokunen aika sitten sähköpostia, jossa kehotettiin ilmoittamaan mukavia viiniaiheisia blogeja kyseiseen kilpailuun ja olisin mielelläni ilmoittanut siihen ystäväni Saiman blogin. Homma tyssäsi siihen, että linkkiä näpsäyttäessäni eteen lävähti tämä universumin yleisin avaussivu. Eli sain kylmää vettä kauhallinen naamalle heti kättelyssä ja peruutin kolooni sen tien. En voinut ilmoittaa hyvää blogia kisaan, koska minulla ei ole Facebook-profiilia. Unohdin koko jutun.

Sitten sain postia, että Campasimpukka on ilmoitettu mukaan samaan kisaan ja voisin mennä katsomaan mitä kisassa tapahtuu, kun vain klikkaisin tuota linkkiä. Mikäpä se siellä odottikaan, kuin Facebookin sisäänkirjautumissivu? No, onhan taloudessa kaksi Facebook-käyttäjää, siis heidän puheilleen! Ensimmäinen heistä on alaikäinen, joten alkoholin ollessa aihepiirinä, hän ei (asiallista tietysti onkin) löydä sivua sen vuoksi. Mikäli siis  oikein ymmärsin ja siitä jatkoymmärsin, ettei ko. teini ole ilmeisesti narrahtanut ikäänsä yläkanttiin alunperin Facebookin mennessään, mistä pointsit pojalle! No sitten anelemaan täysi-ikäisen jälkeläisen tietokoneen äärelle, että näytä nyt vanhalle äidillesi mitä siellä on. Hän kyllä löysi kilpailun, mutta hänen raitis nuori sielunsa ei antanut lupaa mennä sivulle, sillä hän ei halua "tykätä" viinisivuista! Tämä myös ilostuttaa äidin sydäntä. Poika kertoi, että päästäkseen katsomaan kilpailua, siitä pitää ensin tykätä. Mitä h*mmettiä? Miten voi tykätä, kun ei edes vielä tiedä, mistä on kyse? 

Onko tosiaan niin, että kaikkien on pakko olla Facebookissa? Ei tietenkään ole pakko, mutta "pakko"? Olen sinnitellyt sitä vastaan niin kauan kuin Facebook on ollut olemassa ja ennen blogia sain sinnitellä aivan rauhassa, siitä ei ollut haittaa itselleni eikä muille. Eikä siitä toki ole haittaa muille vieläkään, mutta kun ei bloginkaan merkeissä voi tehdä monia juttuja, kun en Facebookista ole innostunut. Ongelman ydin on tietysti se, että ollessani tässä asiassa niin syvällä kivikauden puolella, etten edes tunne keskeisiä termejä on yhteisöpalveluun kirjautuminen nyt ylivoimainen asia. Vähän kuin se, että jos ehtii viidenkympin ikään osaamatta uida, on vähän noloa mennä enää kellukkeet käsivarsissa altaan reunalle. 

Olen nyt nähnyt monien muiden blogeissa juttuja, joissa he kertovat myös olevansa mukana kisassa ja kannustavat lukijoita äänestämään heitä. Jos joku tahtoo äänestää Campasimpukkaa siinä jossain viinikisassa, niin en pistä pahakseni! Mutta ymmärrän, jos kukaan ei tahdo, kun en osaa/halua/ymmärrä edes Facebookiin liittyä. Äänestäkää kuitenkin jotakin blogia, niin osallistutte itse Barcelonan matkan arvontaan!!

Tähän laittaisin jonkun Espanja-aiheisen kuvan, jos minulla olisi. Mutta kun ei ole sitäkään!

1-vuotisarvonta tortanoa pureskellen

Giron kuudes etappi vaikutti hyvin ankaralta puurtamiselta. Italialaiset maisemat näyttivät ärsyttävän kesäisiltä ja sää lämpimältä, mutta kai se on ymmärrettävää, että Tanskassa oli kylmempää kuin Italiassa? Voittajaksi sinnitteli irtiottonsa pitänyt Miguel Angel Rubiano Chavez (kaunis nimi kertakaikkiaan, eikö olekin?). Lampren Adriano Malori johtaa nyt kokonaiskilpailua. Katsomme tallenteen etapilta huomenna tarkemmin, nyt vain vilkuilin leipomisen ohessa kisaa ja vakoilin lopputuloksen Steephillin sivuilta.

Kävin lukemassa taas mukavaa Pullan paikka-blogia ja mitä sieltä löytyikään? Siellähän oli ihan vastikään postattu tortano, joka on täytetty italialainen leipä! Riemastuin kunnolla, sillä tässä saisin yhdistettyä jälleen  hävikin vähentämisen ja Italian. Jauhojen määrä ei vielä ole sanottavasti pienentynyt, mutta jos tähän tahtiin leivon, alkaa se jossain näkyä. 

Vilkuilin ohjeita muualtakin, mutta palasin sitten Pullan paikan ohjeeseen. Tein aluksi taikinan, johon tuli:

• 3 dl haaleaa vettä
• 15 g tuorehiivaa
• 2 rkl oliiviöljyä
• 1 rkl hunajaa
• reilu ripaus suolaa
• 2,5 dl durumvehnäjauhoa
• 4 dl erikoisvehnäjauhoa

Jääkaapissa oli simanteosta jäänyt vajaa hiivapaketti, oli siitä poissaollessame jotain muutakin tehty, sillä ihan vähän reunoistaan kuivunut hiivapalanen oli juuri sopivan kokoinen. Hävikki vältetty! Murustin hiivan rakkaaksi käyneeseen Mason-kulhooni (joka muuten on ihan jatkuvasti minulla hukassa, iso valkoinen vati, en vain näe sitä, vaikka se olisi ihan keskellä pöytää!). Kaadoin päälle 3 dl haaleaa vettä. Eipä mennyt vettä hukkaan! No, vitsi vitsi. Lisäsin veteen suolan, hunajan ja öljyn. Raviolihommista oli jäänyt pussinpohjallinen durumjauhoja ja ne pääsivät nyt tositoimiin, pussi tyhjäksi ja taas hävikki oli vältetty ja jauhot käytetty ennen kuin parasta ennen-päivämäärä olisi ollut aikoja sitten. Lisäsin erikoisvehnäjauhoja, taas pussinpohjallisen, pikkuhiljaa ja alustin taikinan pehmeäksi joustavaksi palloksi. Taikinaan meni siis kolmea sellaista ainesta, joiden pakkaukset ovat olleet aikansa avattuina ja hyvin jo vaativat käyttöään. Itseasiassa oliiviöljykin oli peräisin kanisterista, jonka tänään käytin loppuun. Tein leipälevitettä ja kanisterin vihoviimeinen loppu meni pulloon, joka on aina saatavilla ruoanlaiton ohessa. Kammenpyörittäjä on jo himoinnut tuota kanisteria, siitä saa kuulema hyvän kasvatusruukun kasvihuoneeseen. Taikina sai kohota rauhassa kaksinkertaiseksi.

Pullanpaikassa kerrottiin, että tortanoon voi upottaa yhtä jos toista täytettä ja tämähän on aivan unelmajuttu, kun miettii kuukauden Hävikistä herkuksi-teemaa. Kammenpyörittäjä toi  maaliskuussa Saksasta mittavat varastot leikkeleitä, joita olemme yrittäneet hallinnoida päivämääräperusteisesti. Kaikesta tormakkuudesta huomimatta löysin jääkaapista yhden avatun meetvurstipaketin (jossa päivämäärää oli vielä ensi kuulle) lisäksi avaamattoman italialaisen ilmakuivatun kinkun pakkauksen, jossa komeili hämmästyttävän likeiseltä kuulostava päivämäärä, 12.5.2012. Tortano on ihan omiaan tälle lapsipuolen asemaan joutuneelle kinkulle. Hävikki vältetty kiperästi!

Juustopaloja meillä on välillä liiallisia määriä, ostamme niitä innolla, maistammekin, mutta loppuunkuluttaminen ei ole paras kohta tässä tarinassa. Keräilin erinäisiä juustopaloja pöydälle ja laitoin niistä kaikkia, jotka eivät haisseet kovin pahalle. Kammenpyörittäjä pitää hämmästyttävän pahanhajuisista juustoista, noin sivumennen sanoen. Raastoin juustot karkeaksi raasteeksi, sitä tuli noin 1,5-2 dl. Viimekesäisiä kuivattuja yrttejä on vielä vähän jäljellä, osasta on nimilappu salaperäisesti kadonnut, mutta melkein kaikki joskus vihreää ollut kelpasi. Keräsin kuppiin kaikkia, joista vähänkin aavistin, mitä ne voisivat olla, vain stevia, rosmariini ja minttu eivät saaneet armoa. Kuudesta päällekkäin kerätystä pakasterasian pinosta, jossa kuivattuja mausteita (ovat niitä hyviä rasioita, jotka pinoutuvat kätevästi ja kansi tarvitaan vain päällimmäiseen) on talven ajan ollut, meni kolme tyhjäksi! Eivätpä kummittele keittiötason reunalla, hävikki ainakin puolittunut!

Kun taikina oli kohonnut kaksinkertaiseksi, kumosin sen jauhotetulle leivinlaudalle. Pullan paikka neuvoi, ettei taikinaa kaulita, vaan taputellaan hellästi noin sentin paksuiseksi levyksi. Olin luullut, että jääkaapissa lymyilisi purkinpohja aurinkokuivattua tomaattia, mutta ei sitä sittenkään ollut. Mutta punaista pestoa oli ja senhän minä tähän käytin, ilman muuta. Olemme välillä tärvänneet pestopurkkeja useampia, kunnes aloimme olla tarkkoja siitä, että pestoa otetaan aina puhtaalla lusikalla ja purkki pidetään tiukasti suljettuna ja yritetään käyttää mahdollisimman nopeasti. Silti välillä pesto pilaantuu. Nyt pesto oli kunnossa ja kierrätyslaatikko ilahtui tyhjäksi menneestä purkista. Levitin peston taikinalevylle jättäen pienen täytteettömät reunukset. Peston päälle  sijoittelin kinkkuviipaleet, juustoraasteen ja yrttisilpun. Kostutin taikinalevyn täytteettömät reunat vedellä ja käärin taikinalevyn löyhälle rullalle, jonka nostin varovasti leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Käänsin rullan rinkiläksi ja puristelin päät yhteen. .

Annoin rullarinkilän kohota leivinliinan alla vielä puoli tuntia, sinä aikana kuumensin uunin 250 asteeseen. Kun laitoin leipärullan uuniin, alensin lämpötilan 200 asteeseen  ja paistoin pyöryläistä noin 35 minuuttia. Leipä oli lämpimänä todella hyvää, se ei tarvinut mitään lisuketta (paitsi kylmää valkoviiniä äidille), täyte oli mehevää ja leipä ilmavaa. Ohje jää varmasti vakiokäyttöön kaikkien kampanjoiden ja teemojen mentyäkin, kiitos vielä Pullan paikalle ideasta!

Campasimpukan synttäripalkinnon saaja on selvillä!  Koska kyse on yksivuotiaasta blogista, palkinto lähtee ykkösenä kyseisessä postauksessa kommentoineelle. Reilua vai mitä? Olen blogeista lukenut, kuinka jotkut ottavat hyvin vakavasti nämä arvonnat, käyttävät jotain ohjelmiakin arpoessaan, minä en kertakaikkiaan ole niin vakavamielinen ihminen. Niinpä Saimalle lähtee paketti, jossa on Giro d'Italian virallinen avainnauha, jonka ostanut on tukenut myös Unicefia. Toisena osiona on jo siviilipoluille pyöräilemään siirtyneen Lance Armstrongin lanseeraaman LIVESTRONG-kampanjan keltainen ranneke, joka edelleen näkyy pyöräilypiireissä. Saiman saama kappale on aivan kampanjan alussa USA:sta ostettu "antiikkikappale". Kolmantena osiona on niinikään pyöräilyyn liittyvä tämän kevään uutuus, MyKnoaky, joka on ammattipyöräilijä Andreas Klierin aloittaman projektin symboli. Olen ottanut Saimaan yhteyttä, jotta hän saa tämän kolmen tarpeellisen tarvikkeen setin mahdollisimman pian. Hän varmaan pian ihmettelee, miten tulikaan toimeen ilman niitä näinkin kauan.

Yksivuotias Campasimpukka pääsee vauvakastista taaperoksi!

Hotellimme sijaitsee hyvin vanhassa rakennuksessa ja töissäyönä kesken makeimpien unien luulin, että täällähän kummittelee, kun heleä naisääni pimeässä huoneessa kehotti tähän tapaan: "käänny takaisin jos mahdollista". Hetkellisen hämmennyksen jälkeen paljastui, että mysteerinainen oli suljettu matkalaukkuun, TomTom siellä virta päälle unohdettuna yhtäkkiä halusi neuvoa, kuinka meidän olisi viisainta toimia. Olisihan se ollut melkoisen hyvää palvelua, jos kummituskin puhuisi hotelliasukkaan äidinkieltä. Sinänsä on hieno asia, ettei tompsukka tahtonut meidän eksyvän edes keskellä yötä.

Tanskassa ollaan ilmiselvästi sitä mieltä, että antiperspiranttiteollisuus on täysin turhaa, mihin sellaisia tuotteita tarvitaan, kun ihmisillä on toukokuussakin nenä huurteessa? Ihan vähän on ilmassa pettymyksen häivettä, sillä toivoimme voivamme nauttia Girosta aurongonpaisteessa ja jopa -lämmössä, mutta nyt on ollut tyytyminen sukkahousuvinkkien hyödyntämiseen (lue: pue sukkahousut jalkaasi, niin palelee vähemmän, toimii!). Jos tästä nyt etsimällä etsii jotain positiivista, niin ei ole satanut vettä! Oikeasti: kaikki on sujunut hyvin ja viileä sää on pitänyt Kammenpyöritttäjän viinivalinnat optimilämmöissä.

Eilen olimme toisen etapin varrella Videbaekissa, suunnistimme sinne yöllisen mysteerinaisen opastamana (olimme taas sovussa) hyvissä ajoin. Paikka oli noin Pihtiputaan kokoinen ja siellä oli tosiaan panostettu siihen, että iso urheilutapahtuma pärähtää paikkakunnalle noin viideksi minuutiksi, jopa paikallinen parturi oli sunnuntaibisneksen parissa, hänellä näytti asiakkaita riittävän. Etapin startti oli puolen päivän jälkeen ja ennakkotiedon mukaan karavaani pyyhältäisi asemapaikkamme ohitse noin kolmen vartin kuluttua. Ennen kilpailijoita reittiä kiersi mainoskaravaani, johon kuului perinteisesti kisaorganisaation ajoneuvoja, mutta myös paikallisia yhteistyökumppaneita, täällä tanskalaisia yrityksiä ja kuntien virityksiä. Mainoskavaraani ajoi edellä, pysähtyi isommille paikkakunnille, jakoi mainosrojua ja piti melkoista mekkalaa, tunnelma kohosi ihan sitä hässäkkää katsellessa.

Kun mainoskulkue oli mennyt menojaan ja sponsorikarkit  kerätty parempiin suihin, saattoi pian odotella varsinaista tapahtumaa. Erinäisten edeltävien auto- ja moottoripyöräsaattueiden jälkeen kisan kärki saapui paikalle. Ilmassa pörräävä helikopteri antoi vinkkiä, että pian alkaisi tapahtua. Olimme toiveikkaita, että jo tässä vaiheessa olisi tapahtunut irtiotto ja toiveemme toteutui.

Kolmen kärkiajajan jälkeen odottelimme hyvän tovin ennen kuin peloton, pääjoukko, bunch, saapui ja meni menojaan. Tässä vaiheessa kukaan ei ollut vielä varsinaisesti pudonnut joukosta, viimeisen ajajan kannoilla ajoi kisaorganisaation "äiti", auto joka piti huolta, että sen takana ei enää ollut kilpailijoita. Heti äitiauton perässä ajoi muutama iso pakettiauto, joista putkahti väkeä siivoamaan jälkiä, keräämään tien korokkeiden pehmennyspaaleja ja opastekylttejä. Tehokasta! Kymmenen minuutin kuluttua tiet olivat kisan takana taas käytettävissä, mutta Videbaekin kaupungissa vielä paistettiin makkaroita ja laskettiin olutta juotavaksi, kun kerran tällainen häppening oli käsillä. Me siirryimme autolle ja lähdimme kohti etapin päätöskaupunkia, eilisestä tuttua Herningiä, jonne oli noin kolmen vartin ajomatka. 

Herningissä kuljeskelimme maalialueen lähettyvillä, katselimme kisan edistymistä puistoon pystytetyltä screeniltä, kaikkialla kaikui selostusta niin italiaksi kuin tanskaksikin. Miten sattuikaan, muttei kumpikaan ollut meillä koulussa oppiaineena? Ajajat tekivät muutaman tunnin aikana Länsi-Jyllannin kierroksensa ja saapuivat Herningiin alkuillasta, reitti kulki maalialueen läpi ja teki vielä kaupunkikierroksen ennen varsinaista maaliinsaapumista. Asetuimme hyvissä ajoin 200 metrin taulun liepeille eikä siitä sitten enää kannattanut lähteäkään, sillä väkeä alkoi pakkautua paikalle aikaisin ja paljon. Jo ennen kaupunkiin saapumista karkulaiset oli ajettu kiinni ja koko ajajien yhtenäinen joukko suhahti ohitsemme lähteäkseen viimeiselle noin 15 kilometrin kaupunkikierrokselle. Kukaan katsoja ei luopunut paikastaan tällä erää, mitä nyt ylemmäs lyhtypylväisiin ja korkeammille aidoille nousi väkeä. 

Ilma oli suorastaan sähköinen, kun etapin loppu oli käsillä. Meillä oli toiveena ehtiä heiluttaa Suomen lippua, ottaa kuvia ja katsoa omin silmin, muttei kaikkea voi elämässä saada, joten minä katsoin ja Kammenpyörittäjä otti kuvia, lippua en muistanut heiluttaa. Viimeisissä kurveissa tapahtui kolarointia, mutta maalisuoralla nähtiin täysiverinen kiri. Voittoon ajoi Mark Cavendish ja pinkin paidan piti edelleen Taylor Phinney. Pääjoukon jälkeen maaliin hoiperteli siipeensä saaneita ajajia, kuka mistäkin verillä ja vaatteet rikkinäisinä. 

Ennen autolle siirtymistä ehdimme nähdä kisaa johtavan Phinneyn voitonmerkiksi ylös nostetut kädet ja Mark Cavendishin roiskuttelemassa kuohujuomaa, mutta lähempää emme päässeet näkemään palkintoseremoniaa. VIP-katsomoa jo purettiin täyttäpäätä ja koko kisasirkus oli siirtymässä eteenpäin ennen kun Mark ehti sinne missä kuninkaallisetkin käyvät yksin. 

Eiliset ruokailut olivat hyvin viitteellisiä, söimme vatsamme täyteen aamiaisella ja Videbaekissa nautimme makoisat leivokset punaisen limonadin kanssa. Herningissä popsimme peritanskalaista grillimakkaraa sämpylän kera. Kokopäiväinen ulkoilu viileässä ilmassa ja pitkät kävelymatkat yllättäen vähensivät ruokahalua, mutta väsymystä ne kyllä lisäsivät. Palattuamme illalla Horsensiin yhtämatkaa erinäisten Giro-organisaation autojen kanssa, emme jaksaneet enää lähteä illallisen perään vaan ajoimme kuvia koneelle ja tuumimme tämänpäiväistä kisastrategiaamme. Kävimme illan viimeisen valon hetkillä katsomassa, miten kisainfra rakentui jo täyttäpäätä Horsensiin. Aukioille rakennettiin VIP-aitioita ja maalisuoraa. 

Tänään maanantaina aamu on valjennut aurinkoisena, viileältä näyttää edelleen ja tuntuukin, kun työnnän nenäni ulos ikkunasta. Piakkoin menemme aamiaiselle ja sitten lähdemme katselemaan, miten yön aikana kaikki on saatu valmiiksi. Pääsemme myös käymään hotellin läheisessä keittiötarvikeliikkeessä, joka viimein lienee auki pitkän viikonlopun jälkeen. Näin yhdessä kaupassa ihanan valurautaisen ebelskiver-pannun, mutta se painoi niin paljon, ettei taida olla viisasta ostaa sellaista kotimatkalle laukkuun. Koska meidän ei tarvitse tänään lähteä autolla minnekään, voimme koko päivän seurailla erilaisia oheistapahtumia jalkapelillä ja käydä jopa hotellissa lepäämässä, jos siltä tuntuu. Ennen starttia pidetään viime vuonna Giron kolmannella etapilla menehtyneen Wouter Weylandtin kunniaksi pieni muistoseremonia. 

Tänään, 7.5. on käsillä Campasimpukan yksivuotissyntymäpäivä. Tasan vuosi sitten (vai miten sen nyt ottaa, kun on karkausvuosikin?) aloitimme blogin, jossa oli tarkoitus yhdistää ruoanlaitto ja ammattipyöräilyn seuraaminen. Vuosi on ollut hauska ja vilkas, olemme oppineet paljon uutta ruoanlaitosta ja kiinnostuneet vielä enemmän pyöräilystä, mistä todistanee sekin, että blogin synttäreitä vietetään etapin varrella. Blogisynttäreihin kuuluu tietysti arvonta. Koska pieni yllätysmomentti on aina paikallaan, kyseessä on yllätyspalkinto, en nimittäin tiedä sitä vielä itsekään! Jos tahdot voittaa todellisen yllätyspalkinnon, laita viesti tämän postauksen kommenttilaatikkoon tämän viikon perjantai-iltaan (11.5. klo 18) mennessä. Silloin tai ASAP suoritan arvonnan jollakin vielä keksimättömällä, erittäin epävirallisella metodilla ja lähetän tiedon palkinnon saajalle osoitetietoja vaihtaaksemme.

Maitovahtihan se!

Viikko sitten avattu Campasimpukan ensimmäinen kilpailu on ratkennut! Kuvan mysteeriesine on maitovahti, posliininen kiekko, joka laitetaan kattilan pohjalle ja sen tarkoitus on estää kokkia polttamasta maitoa kattilan pohjaan tai maidon pääsemistä kiehumaan yli. Olen kerran kokeillut esinettä tähän tarkoitukseen ja vahti alkoi kolista kattilassa, kun maito lähestyi kiehumispistettä. En kyllä yleensä päästä maitoa noin kuumaksi, nyt silmä kovana tuijotin kattilaa ja odotin vahdin ilmoittavan itsestään.

Oikein vastasi Veera, kun saan postia häneltä osoitteeseen campasimpukka@gmail.com , lähtee täältä posti tuomaan loistokasta tiskiharjaa hänelle! Hauskimmasta vastauksesta palkitsen Nannan, pessaari on juuri sopiva arvaus, samantyylinen kuin Kummeleiden Kanada, kelpoisa aina ja kaikkialla. Odottelen osoitetietoja myös Nannalta. Kiitos kaikille kilpailuun osallistuneille!

Campasimpukan ensimmäinen kilpailu

Kammenpyörittäjä oli pienellä reissulla pääkaupunkiseudulla ja toi minulle sangen proosallisia tuliaisia. En voi kuitenkaan sanoa, että pyytämättä ja ennalta-arvaamatta, sillä oikein pyytämällä pyysin. Eiring Korkeavuorenkadulla on lempikauppojamme Helsingissä ja sieltä sain tällaisia tiskiharjoja. Ostin keväällä sellaisen ja olen sillä iloisena tiskaillut lukemattomat pannut ja padat, eikä se ole mennyt miksikään. Aika-ajoin olen pessyt harjan koneessa eikä se tunnu lainkaan kuluvan. Alussa sen pehmeys tuntui hieman tehottomalta, mutta totuttuani harjaan en toisenlaiseen vaihtaisi. Nyt siis pyysin lisää näitä harjoja ja vähän pidemmälle ajateltuani en oikein tiedä miksi, kun ensimmäinenkin on aivan priimakunnossa. Ja kun vielä vähän pidemmälle ajattelin, keksin että tässähän on Campasimpukka-blogin ensimmäisen kilpailun paikka.

Sukulaistuliaisena Helsingistä sain hauskannäköisen esineen, joka ymmärtääkseni on ainakin jonkunverran vanha. En tiennyt sen käyttötarkoitusta ennen kuin minulle kerrottiin, enkä sen jälkeenkään voinut kuin uskoa kerrottua, en ole sellaista koskaan missään aiemmin nähnyt. En myöskään ole vielä kokeillut sitä, en tiedä toimiiko se kerrotussa tarkoituksessa. 

Kilpailukysymykseni siis kuuluukin: Mikä tämä on? Se on valkoista posliinia ja sen halkaisija on 10 cm. 

  Kilpailun säännöt:

1. Kerro vastauksesi tämän postauksen kommenttilaatikkoon. Jos muutoin kirjoitat anonyymisti, keksi joku tunnistettava nimimerkki sen varalta, että sinua lykästää. 
2. Jollet tiedä mikä esine on, voit kuitenkin ehdottaa mikä se voisi mielestäsi olla. 
3. Ensimmäisenä tiedossani olevaa käyttötarkoitusta ehdottanut saa vastaanottaa ensimmäisen tiskiharjan. 
4. Toisen harjan saajan saa hauskimman ehdotuksen tehnyt. 
5. Jollei (tietääkseni) oikeaa vastausta löydy, molemmat harjat menevät mielestäni kahdelle hauskimmalle ehdotukselle. 
6. Jos joku tietää jonkun muun, todistettavasti oikean käyttötarkoituksen, sen ensimmäisenä ilmaissut saa kolmannen harjan lähes pohjattomasta varastostani. 
7. Vastaa vain yhden kerran, sillä joku roti se pitää vastaamisessakin olla. 

Tulikohan nyt kaikki mahdollisuudet katettua? Jos blondiini ei huomannut jotain ilmeistä vaihtoehtoa, joka pitäisi reilun pelin nimissä ottaa huomioon, älähtäkää! Tämä tulee ottaa vakavasti!

Vastausaikaa on viikko, 10.11. klo 18 paikallista aikaa vastausaika päättyy ja heti ehtiessäni juhlallisesti ilmoitan uudella postauksella tulokset. Sen jälkeen vaihtakaamme yhteystietoja sen verran, että posti pääsee toimittamaan palkinnot perille. Halutessasi voit heti laittaa yhteystietosi Campasimpukan sähköpostiin campasimpukka@gmail.com, sen varalta ettet muista katsoa tulosta viikon kuluttua, etkä kuitenkaan tahdo jäädä ilman mahdollista huippupalkintoa. En voi käsittää, jollei tämä huikaiseva palkinto houkuta valtaisaa vastaustulvaa! Ajatelkaa tulevia tiskausnautintoja ja osallistukaa sankoin joukoin!