Jotain pientä naposteltavaa – voita ja retiisiä

Päivän Jeanne d'Arc

Nyt on ollut melko lämmin päivä, eikä sitä viilentänyt se, että oli vuodevaatteiden pyykkipäivä. Ei kuitenkaan tarvinnut laittaa ilmastointia sänkypainin (lue: petaamisen) ajaksi päälle. Mitään varsinaista keitettyä taikka paistettua ruokaa ei tehnyt mieli, joten sommittelin pienen ranskalaisen napostelulajiltelman, jonka päätähtenä olivat retiisit ja voi. Luit oikein, retiisit ja voi. Näin ohjeen, jossa ranskalaisena aperona tarjottava puolitettu retiisi pienellä voinokareella ja suolahipuilla sanottiin olevan hyvää. Se kuulostikin heti hyvältä. Ostimme nipun pitkulaisia retiisejä naatteineen jo toissapäivänä ja tänään oli tosiaankin viimeinen hetki käyttää ne, olivat hieman nahistuneet. Pesun ja naattien leikkaamisen jälkeen olivat vielä kuitenkin syötäviä.

Koska retiisit eivät olleet pyöreitä ja pulskia, halusin niiden kanssa tuoretta leipää ja sitä voita, sillä monessa kohden ohjeissa retiisit ja voi oli yhdistetty tuoreeseen patonkiin. Muuten sommittelin lautasille paria pientä kestomakkaraa, kirsikoita ja rypäleitä. 

Vähän minä epäröin, että astummeko nyt vetelälle alustalle, kun katan pöytään ranskalaisen voipaketin. Niitähän meillä meni aiemmilla Ranskan matkoilla aikamoista kyytiä, mutta pienen terveyspohjaisen ryhtiliikkeen vuoksi emme ole tällä matkalla käyttäneet voita kuin hyvin vähän paistamiseen. Tämä "ohje" vaati nyt sitä oikeaa voita ja päätin ottaa riskin. Jos tämän jälkeen en puhu muusta kuin ranskalaisesta voista ihan kaiken muun syötävän kanssa, olemme retkahtaneet ja voimme joutua myöhemmin rankkaan voistavieroitushoitoon.

Antin hankkima bretagnelainen perinnepatonki oli mitä parhainta leipää, ranskalainen voi törkeän hyvää ja retiisit, miten hyvältä näiden kolmen yhdistelmä maistuikaan. Eikä se suolaripauskaan pahaa tehnyt. Eikä jäänyt nälkä. Varastoista menivät loppuun kirsikat, retiisit ja rypäleet. Makkaroita on vielä. Niistä yhdessä on homejuustoa ja Antti joutuu aina maistamaan puolikkaan, ennen kuin antaa minulle palasen, minulla on siis koemaistaja. En halua syödä homejuustoista kestomakkaraa. Voitakin on vielä ja toivottavasti tuo pieni pakkaus kestääkin vielä pitkään, emmekä katoa voilla liukastettuun kaninkoloon.

Tour de Francen kuudes etappi oli vähän yli 180 km mittainen vuorietappi. Tänään omakustanteinen netti toimi paljon paremmin kuin eilen, kun nostin puhelimeni vähän korkeammalle ja annoin sen olla hotspot-pisteenä tietokoneelleni enkä näprännyt koko aikaa somea. Paidanvaihtamiset olivat taas tiedossa, sillä Tadel Pogacar otti ja lähti soolona nousemaan Tourmaletin nousua ja jätti muut taakseen. Vielä eilen johtopaikkaa pitänyt Træen ehti jo menettää johtopaikkansa virtuaalisesti, mutta sen sinetöi sitten kaatuminen laskussa. Hän kuitenkin pystyi sinnittelemään maaliin asti, vaikka varmasti sattui ja kävi kipeää. Jonas Vingegaard tuli maaliin toisena 2 min 38 sek perässä ja se on nyt hänen ja Tadejn välinen ero kokonaiskilpailussakin. Eikäkö hyvityssekuntien räknäämisen jälkeen ero on 2 min 42 sek. 

Fish à la minute ja tomato tian

Meillä on ystävä, jolla on tapana kertoa tarinoita hyvin värikkäästi ja jos ei tykkää kirosanojen käytöstä, kannattaa välillä laittaa sormet korviin. Kerran hän kertoi ravintolaruokailusta, joka ei mennyt ihan putkeen. Suuri seurue vietti perinteistä juhlapäivää ja tilasi kaikille tartarit. Ne saapuivat pöytään pitkän odottamisen jälkeen ja olivat pinnaltaan kuivia eivätkä muutenkaan ihan parhaita. Ystävämme kertoi tarjoilijalle, että tämä ei kelpaa (varmaankin omaan hienostuneeseen tapaansa) ja tämän jälkeen paikan omistaja/chef saapui pöydän ääreen ottamaan palautetta vastaan. Hän sanoi rannikkoaksentillaan, että "luuletsä että mä voin tehdä 100 tartaria à la minute, kun talo on täynnä" jne. Meille jäi sanonnaksi, että kun mitä tahansa toivoo tapahtuvan nopeasti, toinen sanoo sormea sosotellen, että luuletsä, että mä voin tehdä tämän tai tuon á la minute. Ystävällämme oli myös lempinimi tälle chefille, mutten laita sitä nyt tähän kumminkaan. 

Nyt on menossa jo toiseksi viimeinen päivä tämänvuotista ranskalaista ruokahaastetta ja tarkoitus oli syödä jotain kalaa. Kävin aamulla kaupoilla ja löysin kohtuuhintaisen pala kuhaa. Etsin sille ohjetta ja löysinkin sellaisen, sen nimi on kaksikielisesti Fish à la minute. Löysin sen tältä verkkosivulta. Sivukkeeksi tein tomaattitianin ja sen ohjeen otin täältä. 

Fish à la minute

• 200 g nahatonta kuhaa
• 1 rkl oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria
• 1 rkl pankomurua
• tuoretta persiljaa
• 1 rkl voita pieniksi kuutioiksi leikattuna
• 1 rkl Noilly Prat-vermuttia
• 0,5, dl kuivaa valkoviiniä
• 1 tl pieniä kapriksia (oma lisäkseni)

Tomato tian

• 2 tomaattia (punainen ja vihreä)
• 2 rkl oliiviöljyä
• 1 tl valkosipulimurskaa
• suolaa ja pippuria
• tuoretta timjamia

Kuumensin uunin 200 asteeseen (ettei vaan talossa tulisi vilu). Odotellessa valmistelin kuhan ja tomaatit omiin metallivuokiinsa. 

Leikkasin tomaatit viipaleiksi ja sekoitin oliiviöljyyn valkosipulimurskan. Sutikoin toisen vuokan pohjalle hieman valkosipulista öljyä ja asettelin tomaattiviipaleet hieman limittäin toistensa päälle. Levitin pienellä sudilla loput öljystä ja valkosipulista tomaattiviipaleiden pinnoille. Hieman suolaa ja pippuria sekä muutama oksa timjamia. Laitoin tomaatit uuniin 200 asteeseen. 

Toiseen vuokaan sommittelin kalan, ensin pohjalle hieman öljyä ja siihen kalapalat (kuha oli kahtena vähän erikokoisena palana pakkauksessa), pinnalle suolaa ja pippuria, hieman pankomuruja, persiljasilppua ja voikuutiot, sekä omana lisäyksenä kaprikset, ajattelin, että niiden kirpeys sopisi tähän ruokaan. Lorautin kalojen ympärille hieman vermuttia ja valkoviiniä. 

Kun tomaatit olivat olleet uunissa 10 minuuttia, nostin kalavuoankin uuniin. Paistoin niitä yhdessä vielä noin 20 minuuttia. Kalapalat olivat niin pieniä ja ohuita, että tässä ajassa ne kypsyivät juuri sopivasti ja viinistä ja voista muotoutui hyvänmakuinen kastike. Tomaatti olisi voinut paahtua hieman kauemmin, mutta oli se hyvää näinkin. En nyt sitten tiedä miksi kalaruoka oli nimetty fish à la minuteksi, sillä sen valmistaminen vei kyllä ainakin puoli tuntia, vaikkei sekään kyllä mikään pitkä aika ole. 

Tour de Francessa oli toiseksi viimeinen etappi, joka oli tyypiltään hilly, eli mäkinen muttei ihan vuorinen. Jännää oli taas, Kaden Groves, jolle tämä oli ensimmäinen Tourinsa ja roolina apuajaja. Hienoa! Kokonaiskilpailun kärjen tilanne ei muuttunut. Huomenna sitten ajetaan seremoniallinen päätösetappi illansuussa Pariisissa ja Tadej Pogacar astuu voittajana palkintopallille, mikäli siis ajaa senkin etapin maaliin. 

Ilon ja onnen 'Nduja-perunat

Voi hyvät hyssykät miten iloinen päivä tästä tulikaan! Olin jo melkein menettänyt mielenkiintoni tämän vuoden Giro d'Italiaan, sillä se näytti jo niin taputellulta. Oletettu lopputulos ei olisi ollut mitenkään huono, olisi saatu uusi nuori voittaja ja sen sellaista. Mutta tänään nähtiin jotain sellaista, mikä saa minut aina tykkäämään pyöräilystä lajina. Isaac del Torista piti tulla voittaja, olin sen asian kanssa ihan ok, kunhan Richard Carapaz ei voittaisi (olen näissä asioissa pitkävihainen). 

Emme olleet hoksanneet kisan toiseksi viimeisen etapin alkavan jo kello 10.30 ja lähdimme iltapäivän alussa rantakävelylle. Kävelimme itään päin ihanaa rantaa pitkin laskuveden ollessa melkein matalimmillaan. Leirille palatessamme viritin meille katsomoa tabletin kuukauden jäljellä olevilla mobiilidatan gigoilla näkyviin. Kun sain viimein nykerreltyä kuvan näkyviin,  ilmeni, että matkaa on jäljellä enää 27 km ja Simon Yates saattaa pian siirtyä virtuaaliseen johtoon. Äkkiä kädet korville ja katse jonnekin sivuun ja peruutusta tallennuksessa noin sadan kilometrin kulmille. Aloimme siitä sitten seurata miten tilanne oikein kehittyy. Yhteydet eivät ole täällä olleet kovin kummoiset, leirialueella ei ole toimivaa nettiä ilmeisesti edes ostettavana, joten olimme omien gigojen varassa. Eivätkä ne toimineet kovin hyvin. Piti vaihtaa puhelimelta tietokoneelle jaettavaan wifiin ja viimein saimme etapin katsomisen nilkutettua loppuun monien pysähdysten ja jumitusten jälkeen. 

Tässähän kävi sitten lopulta niin, että Simon Yates karkasi Isaac del Torolta ja Richard Carapazilta ja sai hatkassa olleelta joukkuekaveriltaan Wout van Aertilta sopivassa kohden vetoapua niin, että hän nousi kokonaiskilpailun johtoon usean minuutin erolla ja voi huomenna ajella iloisesti maaliin kenenkään häntä uhkaamatta. Hän johtaa Isaac del Toroa 3.56 minuutilla. Richard Carapaz jää kolmanneksi. Suurissa ympäriajoissa ei viimeisellä etapilla haasteta enää sitä, joka on johdossa toiseksi viimeisen etapin maalissa. Eri asia on sitten se, jos viimeinen etappi on aika-ajo, eikä seremoniallinen. Minä en tykkää aika-ajoista viimeisinä etappeina, enkä käsitä miten niitä yhä on, vaikka olen asiasta valittanut jo kohta 15 vuotta. 

Päivän italialaisehkoksi ruoaksi tein meille 'Nduja-perunoita. En nyt tiedä onko sellaista ruokaa varsinaisesti olemassa, mutta tein silti. 'Nduja-purkista tulee riittämään vielä pitkään. Otan joka kerralla puhtaalla lusikalla max 2 tl, joten ihan pian se ei lopu.

'Nduja-perunat kahdelle

• 4 keskikokoista Noirmoutierin perunaa
• 2 rkl voita
• 1,5 tl 'Ndujaa
• ripaus suolaa ja pippuria
• tuoreita yrttejä (basilika, persilja, rosmariini ja timjami)

Keitin ensin perunat kypsiksi ja kun ne olivat jäähtyneet hieman, leikkasin ne kuutioiksi. Kuumensin samassa kattilassa (tiskin säästämiseksi) voita ja 'Ndujaa. Kun ne olivat sulaneet, lisäsin perunalohkot kattilaan ja paistelin niitä samaan aikaan, kun tappelin nettiyhteyksien kanssa. Kun perunat olivat saanet kivan paistopinnan voi-'Nduja- seoksesta, maustoin perunat vielä suolalla, pippurilla ja tuoreilla yrteillä. Söimme nämä erinomaiset perunat valmiiden kalaleikkeiden ja tartar-kastikkeen kanssa. 

Huomenna on sitten se seremoniallinen Roomasta alkava ja sinne päättyvä etappi, johon odotetaan massakiriä. Minulle on ihan se ja sama kuka sen voittaa, sillä Yatesin äiteen poika voittaa koko kisan! Ihan varmasti kaksoisveli Adamkin on iloinen, vaikka ajaakin eri tallissa. Minulla on vielä mielessä pari vaihtoehtoa huomisen Italia-kokkauksella, riippuu ihan fiiliksistä kumman niistä toteutan. 

Kanaa saltimbocca

Tämä kanaruoka syötiin vapunpäivänä yhdessä cacio e pepe-pastan kanssa, säästin postauksen sellaiselle päivälle, jolloin ei ollut aikaa tai intoa kokkailla italialaisittain. Otin ohjeen summittaisesti Henri Alenin uudehkosta kirjasta Henkan Italia. Merkitsin jo kotona monta ohjetta, jotka sopisivat mobiiliolosuhteisiin. Alen sanoo kirjassaan, ettei mielellään tee ruokaa vasikasta, minä kyllä tein viime vuonna, mutta nyt olin kuin en olisikaan ja tein broilerista kuten Henkka. Lisäkeosan tein ihan omasta tai asiakkaan päästä sen mukaan, mitä meillä sattui CampaAdrian matkakeittiössä olemaan. Onnistui ihan hyvin, pitää sanoa. 

Kanaa saltimbocca

• 4 broilerin sisäfilettä  (ei siis rintafilettä, vaan pienempää palaa)
• suolaa ja pippuria
• 4 puolikuivattua salvianlehteä + 1 rkl oliiviöljyä
• 4 viipaletta prosciuttoa
• 1 rkl oliiviöljyä
• 1 rkl voita
• 10 eriväristä kirsikkatomaattia (ei ne kaikki 10 olleet erivärisiä)
• 2 kevätsipulia
• purkin pohja pieniä kapriksia, noin 1 rkl

Minulla oli kotoa mukana viime kauden salvianlehtiä, jotka olin kuivattanut hieman nahkeiksi. Ne saa elvytettyä öljyllä tai kuumalla vedellä melkein tuoreiden veroisiksi rakenteeltaan, maku on aivan yhtä hyvä kuin tuoreissa. Laitoin lehtien päälle hieman öljyä ja jätin ne odottamaan siksi aikaa, että valmistelin muita aineksia. Leikkasin tomaatit paloihin ja silppusin kevätsipulit, kaadoin kapriksista liemen pois. 

Ripottelin kanapaloille suolaa ja pippuria ja asetin öljyssä pehmenneet salvianlehdet kanapaloille. Käärin palat kinkkuun. Kuumensin pannua kaasuliedellä ja sulatin sillä nokareen voita ja lorautin mukaan hieman oliiviöljyä. Paistoin kinkkuun käärityt kanapalat molemmin puolin ja lisäsin pannulle niiden ympärille silputut sipulit, tomaatit ja kaprikset. Laitoin pannun päälle kannun ja liekin ihan pienelle. Muutaman minuutin päästä sammutin liekin ja jätin ruoan vielä hautumaan hetkeksi. 

Nyt 23.5.2024 kun postaan tämän toukokuun alussa syömämme aterian, on Giro d'Italiassa jo loppuvaiheet menossa. Kahdeksastoista etappi oli kirimiehille omiaan ja sen voittajaksi ajoi Tim Merlier, muistaakseni hän on tässä kisassa voittanut jo ainakin yhden etapin, ellei jopa kaksi tätä ennen. Kokonaiskilpailun ykköspaikkaa pitää hallussaan yhä vahvemmin Tadej Pogacar, hänellä on yli 7 minuutin johto toisena olevaan Daniel Martineziin. 

Kiuaskastanjat

Blogissa on jo kastanjoiden paahtamisohje loppukesältä (tässä), mutta kirjoittelenpa silti pienen postauksen samasta aihepiiristä näin joulukuisen lauantain aamuna. Paahdoin eilen toista kertaa elämässäni kastanjoita, en tällä kertaa airfryerissä, vaan saunan kiukaalla. 

Eilen oli viikottaisen kauppareissun päivä, sain hankittua kahta tuotetta lukuunottamatta kaikki listalla olleet asiat. Sen lisäksi melkein samalla sekunnilla huomasimme Antin kanssa Prismassa kastanjat. Keräsimme niitä vuoden jälkimmäisen reissun lopulla Ranskassa ja kotiin tuotuamme aioimme paahtaa ne. Ikävä kyllä ne olivat jo ehtineet kuivua. Kuorta puristamalla tunsi kuinka kuoren ja sisuksen välissä oli tyhjää. 

Nyt sijoitimme 2,02€ kuuteentoista kastanjaan, jotka hyllyn reunassa olevan hintalapun mukaan olivat Kiinasta. Sen takia epäröimme hetkisen, mutta otimme niitä kuitenkin. Kassalla tietokone kertoi kastanjoiden olevan Portugalista, joten jäi hieman epäselväksi mistä ne nyt lopulta olivat. Portugali kuulosti kivemmalta ja järkevämmältä paikalta rahdata kastanjoita Suomeen. 

Olen jo useamman kerran maininnut, että sähkönsäästö on nyt hyvinkin ajankohtaista CampaKeittiössä, ruoanlaitossa suosin kaasulla keittämistä ja sähkölaitteista käytän niitä, joilla valmistaminen on nopeaa ja tehokasta. Uuni ei ole lämmennyt montaakaan kertaa viime viikkoina. Talomme lämpiää suorasähköllä pörssihintaan, mikä on tällaisina aikoina vähemmän mukavaa. Siksi koitammekin hillitä sähkömittarin vinhaa pyörintää pitämällä saunassa tulia. Sitten pitäisi tietysti miettiä niitä pienhiukkasia, mutta ihan kaikkeen ei veny, ei millään. Emme sauno jokaisena saunanlämmityksen päivänä, meistä kumpikaan ei ole himosaunoja. Minä en oikeastaan ole minkäänlainen saunoja, en muista milloin olisin viimeksi saunonut.

Kun saunan kiukaassa on tulet, voi kiuaskivien päällä lämmittää vaikka mitä ruokaa, olen nyt lämmittänyt sillä erään tähdenlentopäivällisen osaset omissa foliovuoissaan, jotka olivat jopa toisella käyttökerralla, edellisellä kerralla eivät olleet menneet likaisiksi, kunhan vähän vain kuhmuroituneet, joten uusiokäytin ne. Yhdessä vuoassa kuumeni edellispäivän lasagnen loput, toisessa paistui muutama uuniperuna ja loput painekattilakanasta. Olen paahtanut myös bataatteja, joiden toivoin olevan sisältä vaaleaa laatua. Niistä piti tulla korealaisia paahtobataatteja, mutta nepä olivatkin ihan tavallisia oranssisisustaisia. Mutta paahtuivat hyvin folioon käärittyinä kiukaalla, paljon nopeammin kuin perunat. 

Kaikki tällainen näpertely perustuu tietysti siihen tosiseikkaan, että meillä on aikaa näperrellä, laittaa puu kerrallaan kiukaan pesään ja odotella ruoan lämpenemistä tunti taikka kaksi. Sen takia ymmärrän aivan hyvin, etteivät nämä ole mitään jokakodin helppoja pikavinkkejä, eivätkä ne koitakaan olla sellaisia. Kunhan kirjoittelen muistiin itselleni, ehkä (toivottavasti) muutaman vuoden päästä voin lueskella, että mitä kaikkea sitä onkaan puuhailtu vuonna 2022, kun maailma oli niin huonolla mallilla. 

Sauna ei siis lämpene meillä useinkaan ihan siihen saunomislämpöön, löylyhuoneen ovea ei suljeta ollenkaan, vaan lämpö leviää taloon tuulettimen avustamana. Mutta kivistä tulee turkasen kuumia ja niiden päällä paahtuivat kastanjatkin mainiosti. 

16 kiinalaista taikka portugalilaista kastanjaa kiukaalla

• 16 kastanjaa
• karkeaa suolaa 
• foliovuoka kansineen
• 4 rkl pehmeää voita
• 1 tl hunajaa
• kolme kunnon ripsausta kanelia

Leikkasin kastanjoiden terävään huippuun ristiviillon, se olisi voinut olla vähän pitempikin, olisi avittanut kuorta avautumaan rivakammin. Laitoin pyöreän foliovuoan pohjalle karkeaa suolaa sen verran, että siitä muodostui suolapeti. Liotin kastanoita vedessä noin puolisen tuntia, tänä aikana ristiviilloista imeytyy vettä kuoren alle ja se pitää kastanjaa mehevänä paahtamisen ajan, luin näin jostain. 

Asettelin kastanjat ristiviilto ylöspäin suolapedille ja laitoin vuoan päälle pahvikannen. Nipistin folioreunaa kiinni sen verran, että kansi oli napakasti kiinni, mutta niin että pienellä avaamisella voisin kurkistaa sisälle paahtumisen edistymistä seuratakseni. Nostin vuoan kiuaskivien päälle ja puolentoista tunnin päästä (kun muut päivällisosat olivat kuumenneet omissa vuoissaan ja ne oli syöty) tarkistin, että miten paahtuminen edistyy. Ja sehän edistyi hyvin. 

Tein samanlaisen kanelivoin, kuin loppukesän CampaReissulla, Lidlin sivulta otetulla ohjeella. Sekoitin pehmeään voihin hunajaa ja kanelia, tämä on erinomainen sivuke paahdetuille kastanjoille. Yksi kuudestatoista kastanjasta oli sisältä kuiva ja tumma, sitä emme syöneet. Muut avautuivat melkoisen helposti, kun kuumaa kastanjaa puristi leveämmältä reunalta etusormen ja peukalon välissä. 

Campakeittiön leipälevite

Kolmisen vuotta olen tehnyt meille kaiken leipälevitteen itse. Jossain vaiheessa ällöönnyin kaikkiin kevytlevitteisiin ja voi on usein liian kovaa leivän päälle laitettavaksi. Olen kokeillut erilaisia koostumuksia ja muutenkin levitteen rakenne vaihtelee sen mukaan, mitä siihen käytän. Yleensä varaan annokseen 500 g suolatonta voita ja noin 4 dl öljyä. Olen kokeillut rypsiöljyä, mutta palannut aina hyvälaatuiseen keltaiseen oliiviöljyyn. Jos öljyssä on vihreä vivahdus, levitteestäkin tulee ikävän eltaantuneen väristä heti kättelyssä. 

Otan voin pehmenemään pöydällä noin pari tuntia ennen kuin aion tehdä levitteen. Ostan oliiviöljyn yleensä isoissa kanistereissa ja säilytän sitä varastossa, jossa on vuoden ympäri mukavan viileää. Kanisteri pitää myös ottaa huoneen lämpöön hyvissä ajoin, sillä muuten öljy ei suostu tulemaan ulos, eikä peltikanisteria ole oikein helppo puristella. 

Kun levitteentekoaika on käsillä, lasken mahdollisimman kuumaa vettä altaaseen ja laitan sekaan runsaasti tiskiainetta, kerään leviterasiat valmiiksi ja otan pari nuolijaa käden ulottuville. Käytän sekoittamiseen Kitchen Aidin food processoria, en tiedä miksi sitä suomeksi sanotaan, ei se oikein yleiskonekaan ole. Laitan koneen suurimpaan kulhoon teräksisen leikkuuterän ja sitten voin ja öljyn. Kone saa surrata sen aikaa, että levite on tasaista. Se on tässä vaiheessa melko juoksevaa, samaan tapaan kuin vaikka kääretorttutaikina ennen uunia. Aluksi suolasin levitteen, mutta kerran unohdin, eikä se haitannut mitään, joten lopetin sen sitten kokonaan. Tästä annoksesta tulee kolme neljän desin rasiallista levitettä, jotka riittävät meillä noin kolme viikkoa, yleensä yksi rasiallinen on töissä eväsjääkaapissa. 

Kesällä käytän metallista kaksikuorista rasiaa, jossa levite pysyy paremmin kuosissa, lämpimällä säällä levite pehmenee nopeasti, joten sitä ei kannata ottaa etuajassa auringonpaisteiselle kuistille aamiaispöytään. Joskus laitan litteän kylmäkallen rasian alle pitämään viileää. Saatan myös käyttää kesällä hieman vähemmän öljyä, jolloin rakenne kestää lämpöä paremmin. Koska mukana on vain kaksi ainesosaa, ei esimerkiksi vettä lainkaan, mitä olen  monissa ohjeissa nähnyt, tämä levite sopii hyvin paistamiseenkin. 

Säilyvyyden suhteen ei ole ollut koskaan ongelmaa, jopa vähän pehmenemään ehtinyt levite on pysynyt hyvänä niin kauan kuin sitä on riittänyt. Juuri sekoitettu levite jähmettyy sopivan leivällelevitettäväksi muutamassa tunnissa. Kokeilin joskus Bamixia levitteen tekoon. Kyllä sekin tehtävästä suoriutuu, mutta lopputulos ei ole niin sileä ja surruuttelussa menee huomattavasti kauemmin, kuin isommalla koneella, joka tekee valmista minuutissa. 

Ikävintä levitteenteossa on välineiden pesu. Koneen kulhoa ja kantta ei voi pestä koneessa, joten kuuma pesuvesi, runsas tiskiaine ja inhoamani kumihanskat peliin! Sitä en ole koskaan laskenut onko levitteeni edullisempaa, kuin kauppojen hyllyjen tuotteet. Mutta parempaa se on! 

kasvihuoneen talviasukas

Ghee - intialainen kirkastettu voi

Tulin tässä vastikään tietämään, että  ghee tarkoittaa intialaista kirkastettua voita ja se on aika oleellinen asia, mikäli tahtoo vihkiytyä intialaiseen ruoanlaittoon. Minähän en sitä ole tehnyt, vihkiytynyt intialaiseen ruoanlaittoon, mutta tiedä vaikka joskus niin tekisinkin. Ghee jäi kuitenkin kiehtomaan ajatuksena, etenkin sen vuoksi, että olen itse tehnyt voita viime aikoina muutaman kerran ja tuuminut, että mitä muuta rasvaisia juttuja sitä voisikaan tehdä. Voita kirkastelen silloin tällöin ruoanlaitossa, etenkin ranskalaisen keittiön yhteydessä juttu on tullut tutuksi. 

Informatiivinen ja kaunis  Tamarind Heaven-blogi osui kohdalle suomenkielisenä ghee-tietäjänä ja sen neuvojen mukaan valmistin oman puolipurkilliseni gheetä. Enpä osannut arvioida valmiin gheen määrää, muttei minulla toisaalta ollut mitään muuta sopivaa purkkiakaan saatavilla. 

Desinfioin purkin ja aloitin voinkeittelyn. Käytin annokseen noin 350 g suolatonta voita, jonka sulatin hitaasti paksupohjaisessa kattilassa aivan pienellä kaasulla. Voi suli ja pian pintaan nousi vaaleaa vaahtoa ja lähteeni mukaan kattilaan alkaisi erottua pinnan vaahto, varsinainen voi ja pohjalle laskeutuvat valkuaisaineet. Annoin voin kiehua hiljalleen noin puoli tuntia ilman kantta ja sekoittelua. Siirsin välillä vaahtoa vähän syrjään tarkastellakseni, ettei pohjalle valunut valkuaissakka pääsisi palamaan. Odotin nenä pitkällä luvattua ja toivottua toffeemaista tuoksua. En ollut ihan varma pääsikö gheeni sellaiseen vaiheeseen, mutta puolen tunnin kohdalla siirsin seoksen pois liedeltä ja kaavin varovasti pintavaahdon pois. Kaadoin kirkastetun voin suppilon läpi purkkiin, suppiloon olin virittänyt ohutta puuvillakangasta nappaamaan vaahdonloput ja valkuaissakat niin, että purkkiin päätyi kirkasta kullankeltaista gheetä. Vein purkin ulos kuvattavaksi ja sieltä raikkaasta pakkassäästä takaisin sisälle tullessani nenääni tuli selvä suloinen toffeentuoksu. Olin tainnut vahingossa onnistua!

Oikein valmistetun gheen kerrotaan säilyvän hyvin huoneenlämmössäkin useita kuukausia, jääkaapissa vuodenkin ja kestävän korkeita paistolämpötiloja. Nyt sitten pitäisi varmaan opetella käyttämään gheetä, vai mitä?

Kotivoita

Voita näyttää jälleen olevan kaupoissa ihan valittavaksi asti, mukaani lähti viime viikolla tanskalaista Lurpak-voita, lähinnä hauskan nimen vuoksi ja siksi, että omatoimimatkoilla sitä on usein ollut matkajääkaapissa pienen pakkauskokonsa vuoksi. Nyt en käyttänyt Lurpakia mihinkään, vaan käytin pari purkkia ikääntymään päin ollutta kermaa. Osuin tällaiseen postaukseen ja sen myötä moniin muihinkin blogeihin ja kotimaisiin sivuihin, joissa voita oli tehty nykykonstein. Minä olen sen verran kaupunkilaistaustainen, ettei minulla ole muistoja mummosta kirnuineen tai muuta nyt maalaisromanttiselta kuulostavaa, vaikka varmasti vointekeminen ihan jatkuvasti on ollutkin kovaa työtä. 

Toimin linkin ohjeiden mukaan. Kylmensin ensin Kitchen Aidin kulhoa ja lankavispilää hangessa, pakastimeen ei mahdu niin isoa möllikkää. Kaadoin sitten puhtaaseen, kylmään ja kuivaan kulhoon noin puoli litraa kuohukermaa ja laitoin vispilän soimaan. Ohjeissa neuvottiin peittämään kulhon suu löyhästi vaikka keittiöpyyhkeellä, sillä aluksi kerma tahtoo roiskua ja myöhemmin hera alkaessaan erottua. 

Kone vatkasi  toiseksi suurimmalla nopeudella ja minä vahtasin vieressä, kellon mukaan viidenellätoista minuutilla alkoi hera erottua ja parissa minuutissa voi oli muodostunut melkoiseksi paakuksi vispilän lankoihin. Hera tosiaan roiskui viime hetkillä aikamoisesti, joten pientä siivoamista tarvittiin. Laitoin toisen kulhon päälle siivilän, johon viritin palan puhdasta lakanakangasta. Minulla on käytöstä poistetuista lakanoista revittyjä palasia keittiökäytössä milloin mihinkin puuhaan. Nostin vispilän voimöykkyineen kankaan päälle ja kaadoin heran, jossa myös lillui pieniä voimuruja siivilään. Puristin nopeasti (ettei voi lämpene käsieni lämmöstä) kankaan läpi heran niin tarkkaan irti voista kuin mahdollista. Otin heran talteen sämpylätaikinaa varten. Pesin voita jääkylmässä vedessä puhtailla käsillä työstäen, heraa vielä irtosi jonkun verran saaden kylmän veden sameaksi. Kun sitä ei enää tapahtunut, muotoilin voin palleroksi. Varsinaista voimuottia minulla ei (vielä) ole. 

7 minuutin kohdalla

15 minuutin kohdalla

En suolannut voita, sillä pidän eniten suolattomasta voista ja se on kätevää leivonnassa. Voista tuli kauniin keltaista ja se tuoksuu ihanan puhtaalta. Puolesta litrasta kermaa tuli melkein tarkalleen 200 g voita ja 3 dl heraa. Säästösyistä voin tekeminen ei kannattane kotioloissa. Eri lähteissä puhutaan viikon säilyvyydestä, mutta mainitaan tietysti pakastamisen sopivan voille.