lauantai 31. lokakuuta 2015

Takuulla onnistuva hirven sisäfile

Timjamiafrosta riittää vielä ruokiin!
Tänään söimme jo pitemmän aikaa jemmaamaani herkkupalan, noin puolen kilon kappaleen hirven sisäfilettä. Olin kahden vaiheilla paistaisinko se kokonaan pannulla pihveinä, vai turvautuisinko uuniin. Päädyin jälkimmäiseen ja hyvä niin. 

Hirven sisäfile lisukkeineen kolmelle (olisi tästä neljäkin syönyt)

  • 500 g hirven sisäfilettä kalvoista siivottuna palana
  • suolaa ja pippuria
  • voita ja oliiviöljyä paistamiseen

Lisäkkeet

  • 6 pienehköä perunaa
  • 3 porkkanaa
  • 9 ruusukaalia
  • suolaa ja pippuria

Kastike lihalle

  • lihan pinnan paistamiseen käytetty pannu voineen ja mausteineen
  • kunnon loraus konjakkia
  • 2 dl kermaa
  • lihan jälkihauduttamisfoliosta lientä
  • timjamia

Kastike uuniperunoille

  • turkkilaista jogurttia
  • suolaa ja pippuria
  • sitruunamehua
  • ruohosipulia
  • dijonsinappia
  1. Ota hirvenliha hyvissä ajoin lämpenemään, ainakin tuntia aikaisemmin. 
  2. Kuumenna uuni 180 asteeseen ja tökkää perunat metalliseen vartaaseen ja laita vartaat uuniin, foliota ei tarvita. Kuumeneva metallivarras kypsyttää perunoita sisäpuoleltakin. 
  3. Valmistele porkkanat ja ruusukaalit höyrytystä varten. 
  4. Kuumenna valurautapannulla voita ja oliiviöljyä ja pannun kuumenemisen aikana hiero fileen pintaan kunnolla suolaa ja pippuria. 
  5. Kun voi-öljyseoksen kuohu on asettunut, nosta file pannulle ja paista sitä joka puolelta muutaman minuutin ajan, jotta sen pinta tulee kauniinväriseksi. 
  6. Nosta file uunipannulle (jonka reunojen varassa perunavartaat ovatkin jo) ja työnnä lihan paksuimpaan kohtaan lihamittari. Laita uunipannu takaisin uuniin ja paista filettä, kunnes sen sisälämpötila on 55 astetta.
  7. Ota file uunista ja laita lämmöt pois, jätä perunat uuniin. Ota lihamittari pois fileestä ja kääri liha folioon asettumaan noin 20 minuutiksi.
  8. Laita porkkanat ja ruusukaalit kypsymään höyrykattilassa.
  9. Sekoita perunoiden kastikkeen ainekset sekaisin ja jätä tekeytymään. 
  10. Kuumenna lihanpaistopannu uudelleen ja raaputtele sen pintaa, jotta rasva ja mausteet virkityvät uudelleen. 
  11. Laita liesituuletin pois päältä. Lorauta pannulle konjakkia ja sytytä se tulitikulla palamaan, nosta pannua pois lieden yltä hormipalon vaaran minimoimiseksi. Heiluttele pannua hieman, jotta konjakki palaa kokonaan. 
  12. Nosta pannu takaisin liedelle ja laita liesituuletin uudelleen päälle. Lisää pannulle kermaa ja nosta foliossa olevan lihapaketti pannun päälle. Pistä folioon reikä ja valuta lientä pannulle. Sekoittele ja keitä kastiketta kokoon muutamia minuutteja, kunnes porkkanat ja ruusukaalit ovat kypsiä omassa kattilassaan. 
  13. Leikkaa liha ohuiksi viipaleiksi. Liha on nyt juuri sopivan punaista, muttei päästä enää juurikaan nesteitä. Nostele lihapalat vadille ja ympäröi sen uuniperunoilla, suolalla ja pippurilla maustetuilla porkkanoilla ja ruusukaalilla. Lusikoi päälle kastiketta ja ripota pinnalle paljon tuoretta timjamia. 
Hirvenliha oli todella mureaa ja sopivan kypsää meidän makuumme, jos vierastat aika punaista lihaa, voit paistaa lihan uunissa lähemmäs 60 astetta. 





perjantai 30. lokakuuta 2015

Merellisellä minilomasella



Edit: kaupallisessa ytheistyössä, Tallink-Siljaline

Tässä postauksessa käsitellään asioita, joista emme ole maksaneet täyttä hintaa. Mikäli tämä hiertää Campasimpukkaan juuri pölähtänyttä lukijaa, voin suositella vaihtoehtoista lukemista vaikka täältä tai täältä

Kävimme toissakesänä (joko menneestä kesästä voi puhua viime kesänä?) Silja Symphonylla kutsuttuna syömässä silloista menu signaturea. Se oli todellinen miniristeily, laiva ei inahtanut satamasta, vaan kävimme siellä sillävälin, kun laivaa valmisteltiin iltaista lähtöä varten. Tapasimme tuolloin kutsun esittäneen yhtiön viestintäpäällikkö Marika Nöjdin ja olemme sen jälkeenkin saaneet kutsuja vastaaviin tilaisuuksiin, joissa esitellään laivojen uusia ruokatuulia medialle ja bloggaajille. Emme ole päässeet näihin rantaristeilyihin sittemmin, sillä asumme verraten kaukana, eikä ole ollut juuri tilaisuutta singahtaa Helsinkiin hyvällekään aterialle kutsun käydessä. 

Jokunen aika sitten saimme taas kutsun syömään Menu Nordicia Silja Serenadelle. Koska kyseinen ajankohta ei mahdollistanut Helsingissä käymistä, kiitin kutsusta ja toivottelin osallistujille makoisia hetkiä. Sain kuitenkin jatkopostia aiheesta, ehdotuksen lähteä meille sopivana aikana Tukholman risteilylle ja syödä siellä samainen menu Bon Vivant-ravintolassa. Tähän tarjoukseen tartuimme, sillä saimme kuin saimmekin sullottua vapaatoiveen lomakieltojen täplittämään vuorolistaan. 


Edellisestä täysiverisestä Ruotsin risteilystämme oli kulunut niin kauan, ettei meistä kumpikaan voinut muistaa asiaa kuin noin viiden vuoden tarkkuudella. Mietimme, että oliko meillä tuolloin mukana jo kaksi lasta, vai vasta yksi. Työhön liittyviä vuosikokousmatkoja kilpailijan punaisilla laivoilla ei niitäkään jostain syystä muista kauhean tarkkaan (se meri-ilma, tiedättehän). 

Viime maanantaina tuntui suorastaan eksoottiselta kävellä laivaan omin jaloin pientä matkalaukkua perässä vetäen. Olemme yleensä aina liikkeellä autolla, joka on niin kätevä ajaa suoraan laivan sisuksiin, kun laivamatka on osa pitempää reissua. Osasimme mennä jonossa muitten mukana kävelysiltaakin, osasimmepa välttää valokuvankin juuri ennen Pikku Myn ja Muumipeikon ohittamista.

Meille oli varattuna Deluxe-hytti merinäköalalla. Vähänkö tuntui luksukselta, sillä omakustanteisilla matkoilla menen aina hinta edellä, nimenomaan halvin hinta. Oli hauska katsella ulos hämärtyvään Helsinkiin laivan lähtöä odotellessa. 

Tuona menomatkan iltana sponsoroituun ohjelmaamme kuului päivällinen ravintola Tavolàtassa. Koska olimme päivällä syöneet mainion lounaan, emme olleet valtavan nälkäisiä. Niinpä valitsimme alkuun jaettavaksi Keittiömestarin leikkelevalikoiman, päivän makkaroita koskevista kohu-uutisista välittämättä. Se olikin juuri sopiva kahdelle. Minä söin pääruokana vasikanmaksaa ja Kammenpyörittäjä paistettua nieriää. Minun maksa-annokseni oli todella hyvä, pidän niin paljon maksasta, kunhan se vain ei jää pyörimään suuhun ja sille on ripoteltu juuri oikea määrä suolakiteitä. Kammenpyörittäjän nieriäkin hävisi lautaselta, mutta roomalaisia gnochheja hieman vierastimme. 



Päätimme aterian tiramisulla ja juustoilla. Tähän ateriaamme olimme saaneet 41 euron arvokupongin kumpainenkin, loput maksoimme itse. Maksettavaksemme jäi hieman yli 50 euroa, lähinnä summa koostui juomista. Tavolàtassa näytti olevan paljon lapsiperheitä ja pirteä sisustus sopikin perheravintolalle hyvin. 


Hyttiluokkaamme kuului myös erikoisaamiainen tässä samassa ravintolassa, jonka kävimmekin kuuliaisesti syömässä kumpanakin aamuna. Kiitän rapeaa pekonia ja hyvää kahvia. 



Tuona maanantai-iltana laiva näytti olevan aika hiljainen. Ilmeisesti koululaisten syyslomaviikot olivat jo olleet ja menneet, mutta ruotsinkielisiä eläkeläisiä oli suurin joukoin ilmeisesti konferenssimatkalla, niin monta nimikyltin mukaista Ovea ja Stigiä yhdessä Livin ja Signen kanssa kohtasimme laivan käytävillä ja hisseissä. Laivan viihdetarjontaan emme sen enempiä tutustuneet, mutta monenlaista ohjelmaa olisi kyllä ollut tarjolla. 



Paluumatkan iltaan kuului Menu Nordic Bon Vivant-ravintolassa heti, kun hiiohei oli huudettu ja laiva lähtenyt lipumaan kohti Helsinkiä. Olimme sopivan nälkäisiä ja odotusta täynnä. Menu Nordic viineineen maksaa 118 euroa (109 euroa Club One-kortilla). Meillä oli valmiina pöytävaraus ja 109 euron arvokuponki kummallekin. Niinpä istahdimme meille osoitettuun pöytään, minä jälleen paikan parhaaseen (lue:perimmäiseen nurkkaan selkä seinää vasten, sieltä näkee kaiken) ja tilasimme alkuun lasilliset samppanjaa. Jollei hyvä ilta ala Bollingerilla, niin millä sitten? 



Meistä huolehti kaksi huomaavaista tarjoilijaa, eivätkä he katsoneet pahalla järjestelmäkameraammekaan. Olin etukäteen varmistanut, että matkan luonteen vuoksi olisi sopivaa kuvata vähän tavallista enemmän, eikä niin ujosti kuin minulla yleensä on tapana (niin äkkiä, ettei kameraparkakaan ehdi tarkentaa). 


Alkujuomien kanssa samaan aikaan saimme leipää ja tutkittavaksemme menukortit. Pääruokavaihtoehtoja oli kaksi, joten teimme tavalliseen tapaan, toinen meistä otti kalaa, toinen lihaa. Näin saimme eteemme maistettavaksi kaikki menun ruokalajit. Kumpikin sai oman menukorttinsa ja siitä olikin mukava seurata, mitä seuraavaksi oli tulossa. Ennen ensimmäistä ruokalajia saimme pikkuiset keittiöntervehdykset, joissa oli sienisalaattia ja jotain jo unohtunutta pyrettä.


Ensimmäinen ruokalaji oli nimeltään Jerusalem Artichoke & Truffle ja sen juomaparina oli Gustave Lorentzin Crémant d'Alsace. Tarjoilijamme toivoi, että viini pystyisi pistämään kampoihin alkujuomalle, kyllä se ainakin teki parhaansa. Keitto tarjottiin koristeellisen leipäpalan kanssa ja keiton maku oli suloisen hento ja ujo. Mietimme, joko viimein alkaisi olla aika kaivaa omia maa-artisokkiamme maasta, vai vieläkö pitää malttaa mielemme. 


Toinen ruokalaji oli Arctic Char & Horseradish, nieriää, piparjuurta ja vesikrassia. Annos oli todella dramaattinen, kalan musta nahka ja puna-vihreä söherö (jolle tarjoilijan kanssa koitimme keksiä hyvää nimitystä) tekivät siitä rohkean näköisen. Laseihin kaadettiin bordeuxilaista Clarendelle 2013, Clarendelle Dillon Wines. Nieriä oli unelman kevyttä, nahka ei ollut aivan niin rapeaa, että sen olisi halunnut syödä. Tuo rapea häkkyrä toi mukavaa tekstuuria ja poltetta muuten mietoihin haarukallisiin. Pieni ceviche-osa annoksen päässä oli myös maukas sopivassa suolaisuudessaan. 


Kammenpyörittäjä valitsi pääruoakseen Hallibut & Lobsterin, jonka viinipari oli aterian alusta tutun tuottajan, Gustave Lorentzin Evidence Pinot Noir 2012. Minun lautasellani oli Venison & Juniper, eli peuraa, persiljanjuurta ja salottisipulia geneverkastikkeella. Siihen oli yhdistetty chileläistä punaviiniä, Don Melchor Cabernet Sauvignon 2010. Ruijanpallas on aika harvinainen vieras meikäläisillä lautasilla, siitä näkee heti, ettei tarvitse pelätä pieniä teräviä ruotoja, niin isosta kalasta palanen on lautasella. Eikä muutenkaan tarvinut pelätä ruotoja, kala oli erinomaisesta valmistettu ja samaa saattoi sanoa minun peurastani, kunhan sain muutaman suolakiteen ripotettua sen punaiselle pinnalle. Annoskoot olivat koko ajan sopivia, samoin pidin kattauksen lautasista. 



Ennen jälkiruokaa oli vuorossa juusto, joka tarjottiin samanlaisilta, mutta erivärisiltä lautasilta. Kylläpä lautasen väri vaikutti paljon siihen, miltä annos näytti ja melkeinpä sanoisin sen vaikuttaneen makuunkin! Juustoportin tuottama Vuohenmaito Grand Reserve paahdettujen saksanpähkinöiden ja vadelman kanssa oli kiintoisa kokemus. Pähkinöissä oli sama maku kuin lapsuuden makeissa muroissa, joiden nimeä emme muistaneet, samaan tapaan ne tarttuivat hampaisiinkin. Yksi suuri vadelma riitti maustamaan hieman ohuen makuista juustoa ja luutusimme juustopaloilla tarkkaan hunajan (tai siirapin), jota lautasella oli myös hillitysti. Tälle ruokalajille ei ollut omaa viiniään, mutta saimme sen kanssa liharuoalle valittua punaviiniä, minä pienen lisäkaadon ja Kammenpyörittäjä uuteen lasiin.



Aterian päätti Chocolate & Orange Tommasin Fiorato 2010:n kanssa. Suklaa oli moussena, appelsiini raikkaana sorbetina, mukana oli myös suklaakakun murusia.


Meille jäi ateriasta itsellemme maksettavaksi vain alkujuomien osuus. Pidän 109 euron (tai 118, jollei ole laivayhtiön kanta-asiakas) listahintaa erittäin sopivana tälle aidolle fine dining-aterialle viineineen. Oikeastaan pidän sitä edullisena. Olen edelleen iloisen yllättynyt siitä, että merelläkin saa syödäkseen näin mainioita aterioita. Tietämättömyys on täysin omaa vikaani, itsehän olen aina valinnut buffetin muita vaihtoehtoja edes tarkastelematta. Tarjoilu ja aterian tahti olivat kumpikin miellyttäviä. Ravintolassa oli hyvin tilaa tuona iltana ilmeisen vähäisen matkustajamäärän vuoksi, mutta yksi suuri, osin lapsista muodostunut ryhmäkin ravintolassa aterioi. Lapsiasiakkaat näytettiin ottavan hyvin vastaan, he saivat samat keittiöntervehdykset kuin aikuisetkin ja varsinaiset ruoat näyttivät olevan mainiosti lasten makuun soviteltuja. 

Kiitämme Tallink Silja Line-yhtiötä sujuvasta matkasta, hyvistä aterioista, mukavasta hytistä ja mahdollisuudesta pistäytyä, vaikkakin pikaisesti, Tukholmassa. Sinne täytyy kyllä ehtiä paremmalla ajalla, omalla rahalla uudelleen, nopeammin kuin 10 vuoden kuluttua. Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, josta löytyy muitakin ravintola-aiheisia postauksiamme.

Muista minilomasemme  vaiheista  seuraavissa postauksissa,  niissä on luvassa  lounaat Juuressa ja Olossa,  sekä muutamia Tukholma- ja Helsinki-kuvia.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Menestyksekäs viikko keittiöpeikkometsällä - Campakeittiön karjalanpiirakat



Nyt on metsästyskausi kiivaimmillaan myös Campakeittiössä. Viikon kuluessa täällä on valmistettu mystistä choco flania, keitelty olminakeista siskonmakkarakeittoa ja nyt paistettu elämäni ensimmäiset karjalanpiirakat. Ei mikään turha viikko!

Karjalanpiirakat vaativat huomattavan paljon esityötä, täytyi verrytellä valmistamalla riisipuuro ja tutkimalla blogaanien karjalanpiirakkapostauksia. Luin monta tätä pelkoa ja kunnioitusta herättävää aihetta koskevaa postausta vuosien varrelta. Yksi niistä on jopa siltä ajalta, kun en vielä itse blogannut, mutta muistan lukeneeni sen, muistan sen pienen munamiehen. Hän ei ole enää niin pieni.


Näillä kaikilla neuvoilla ja hyvällä itseluottamuksella lähdin leipomaan. Keitin eilen haudutuspadassa riisipuuron, siinä se tulee aivan itsestään, ei pala pohjaan eikä pehmeämpää puuroa ole nähty. Tein summamutikassa puuron neljästä desistä riisiä ja sitä oli melko sopivasti. Noin 2 dl valmista puuroa jäi, sen söin tänään sokerin ja kanelin kanssa, ei tullut hävikkiäkään.


Riisipuuro karjalanpiirakoita varten

  • 4 dl puuroriisiä
  • 1,5 l vettä 
  • 1 tl suolaa
  • 3,3 dl purkki kermaa
  • 2 kananmunaa 
Mittasin riisin haudutuspataan (crock-pot) ja kaadoin päälle kiehuvaksi kuumennettua vettä. Laitoin padan high-asetukselle 4 tunniksi  (laita pata low-asetukselle jollei ole hoppu). Kävin välillä maistelemassa riisin kypsyyttä. Kun vesi oli imeytynyt riisiin ja purutuntuma kypsä, lisäsin pataan purkin kermaa ja suolaa, sekoitin kunnolla. Jätin padan vielä lämpimänäpito-asetukselle. Puuro oli syömävalmista nyt, mutta koska minä tarvitsin puuroa piirakoita varten, kaavin sen kannelliseen astiaan ja jätin jäähtymään peiteltynä ulos yön ajaksi. 

Aamulla otin puuron sisälle ja lämmitin sitä pikkuisen. Erotin siitä noin kolmanneksen toiseen astiaan, koska en oikein tiennyt kuinka paljon sitä menisi piirakoihin. En oikein tiennyt paljonko edes saisin askarreltua piirakoita. Sekoitin kananmunat puuroon.

Karjalanpiirakoiden kuoritaikina

  • 6 dl vettä
  • 8 dl puolikarkeita ruisjauhoja
  • 2 dl vehnäjauhoja
  • 2 tl suolaa
Piirakoiden kuoria varten lunttasin ohjeen Jonnalta. Laitoin ensin esille kaikki tarvikkeet. Levitin uunipellit ympäri keittiötä (minulla ei ole koskaan laskutilaa tarpeeksi) ja kuumensin uunin 275 asteeseen. Sen kuumemmaksi uuniamme ei saakaan. Nostin leivinlaudan keittiötasolle, otin esille kaulimen, taikinakaapimen ja pienen kulhon ruisjauhoja kaulitsemista varten. Olin lukenut jokaisesta aihetta käsittelevästä postauksesta, että jauhoja pitää olla leivinlaudalla runsaasti. 

Mittasin taikinan ainekset isoon kulhoon ja sekoitin taikinan tasaiseksi, lisäsin hieman vehnäjauhoja, sillä taikina jäi hieman liian pehmeäksi ja tahmeaksi. Kumosin taikinan erittäin anteliaasti jauhotetulle leivinlaudalle ja pyörittelin taikinasta pitkulaisen pötkön. Jaoin sen ensin puoliksi ja nostin toisen puolikkaan takaisin kulhoon ja peitin sen suihkumyssyllä. 

Jaoin taikinakaapimen terävällä reunalla ensimmäisen taikinapötkön noin samansuuruisiin paloihin, jotka nostelin laudan reunalle jauhojen päälle, peitin ne suurella halki leikkaamallani paksulla muovipussilla. Otin palan kerrallaan ja pyöritin sitä käsissäni pieneksi palloksi, nämä olivat pienen lihapullan kokoisia. Painoin pallon jauhoiseen pöytään ja taputin sitä hieman litteämmäksi. Kaulitsin sitten pallosen kerrallaan niin suureksi ja ohueksi soikeaksi levyksi kuin osaisin. Kaikista tuli hieman erimuotoisia, mutta ei se haittaa. Nostin kullekin taikinaletulle ruokalusikallisen puuroa ja levitin sitä pitkulaiseksi. 

Sitten seurasi vaikein osuus, eli rypytys. Minä en muista, että meillä olisi koulussa kotitaloustunnilla tehty karjalanpiirakoita. Voi olla, että kovalevyni on joskus resetoitu sen verran tarkkaan, että muistikuvat ovat lopullisesti kadonneet. Sen kyllä muistan, miten vessanpönttö opetettiin pesemään ja keittiöpyyhkeet taittelemaan. Minä tein nyt rypytyksen vähän miten sattuu, käänsin taikinaa molemmilta reunoilta keskelle ja menin piirakan reunoja myöten kummaltakin puolelta yhtä aikaa niin, että olin piirakan päässä yhtä monen rypyn jälkeen. Noin, suunnilleen, ainakin parissa piirakassa. Päätyjen rypyt taitoin hieman sisäänpäin. Nostin nämä individualistiset piirakat uunipellille (ilman leivinpaperia, sillä tavallinen leivinpaperi ei kestä 275 asteen lämpöä kärähtämättä) ja paistoin piirakoita 13 minuuttia. Siinä ajassa ne saivat mukavasti pieniä ruskeita pilkkuja puuron pintaan. Jätin piirakat hetkeksi pellille ja jatkoin seuraavan erän tekemistä.

2/5 taikinasta tein aika pieniä piirakoita, joita mahtui pellille 16 kappaletta. Koska en ole luonteeltani kovin kauan saman aiheen parissa viihtyvä, tein lopusta taikinasta paljon isompia piirakoita, melkein kämmeneni kokoisia. Ja yhden ihan todella ison, jos joku jättiläinen sattuisi juuri tänään tulemaan meille kylään. Näitä isompia piirakoita tuli kaikkiaan 16 niitäkin. Tai ehkä sekosin laskuissani. Ainakin niitä tuli tarpeeksi. Puuro meni ihan viimeistä riisiä myöten, jouduin ottamaan vähän lisää varapuurostani, mutta onneksi puuro ei loppunut kesken.

Kuumensin kattilassa kolme desiä vettä ja lisäsin sinne sulamaan noin 100 g voita ja kastoin tässä seoksessa piirakat ja ladoin ne voipaperilla vuorattuun uunipannuun, peitin piirakat vielä toisella arkilla voipaperia ja muutamalla keittiöpyyhkeellä. Piirakoista tuli mukavan pehmeitä ja maistuvaisia. 

Tälle ressukalle ei tarvitse kertoa, miten surkean näköinen se on, söin sen jo
Mitä ulkonäköön tulee, niin ovathan nuo aika säälittävän näköisiä, erikokoisia ja kuorikin on melko paksu, jauhoni oli melko karkeaa. Mutta suola on kohdallaan, puuro pehmeää, eikä kuohunutta. Rypytyksessä on vielä opettelemista, pitäisin enemmän sellaisista rypyistä, jotka eivät ole teräviä, mutten osannut sellaisia sommitella. Kaikkiaan voin sanoa, ettei karjalanpiirakoiden tekeminen ole ollenkaan niin vaikeaa kuin kuvittelin. Hieman työlästä ja sarjatyötä vaativaa. Olisi mukava tehdä näitä jonkun puheliaan kaverin kanssa, sellaisen joka vielä osaisi tekniikan kunnolla. Kiitos blogaanit kannustuksesta eilisessä omenaruusupostaukseni kommenteissa, kunnon yllytys on aina paikallaan!



Eilen katsoin ihanan ruokaelokuvan Haute Cuisine (alkuperäiseltä nimeltään Les saveurs du Palais), josta kirjoitin pienen postauksen sen ollessa Suomessa elokuvateatterilevityksessä. Nyt se osui silmääni Netflixistä, kun etsin jotain kivaa katsottavaa. Toisella katsomisella elokuva on vieläkin parempi ja kirjoitin ylös ruokien nimiä. Tahtoisin todellakin tehdä sellaisen lohella täytetyn savoijinkaalin kuin Hortense-rouva teki Ranskan presidentille. Suosittelen edelleen tuota elokuvaa ruoasta ja rauhallisista elokuvista pitäville, jos Netflix on ulottuvillanne. 

lainakuva
Mietin tässä mitä keittiöpeikkoja minulla vielä on. Suklaa- ja juustokohokkaat ovat sellaisia, leivonnaisissa on paljon vaativia ja monivaiheisia peikkoja. Onko teillä keittiöpeikkoja, kaadettuja tai vielä kaatamattomia? Tehdäänkö sopimus, että kaadetaan ne kaikki pois?

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Crock Pot-välilehdelle, jonne kerään kaikki haudutuspata-aiheiset postauksemme. 

lauantai 24. lokakuuta 2015

Salavaikeat omenaruusut


Olen lukenut monta onnistunutta omena- tai päärynäruusupostausta ja yhden, jossa hieman tuskailtiin lopputuloksen kanssa, samaa olen minäkin joutunut tekemään. Tänään kokeilin toistamiseen näitä kauniiksi, hyviksi ja ennenkaikkea helpoiksi luvattuja leivonnaisia. Pääsin melkein maaliin. Ehkä onnistun seuraavalla kerralla, ehkä seuraavaa kertaa ei tule. 

Ensimmäisellä kerralla kokeilin sommitella ruusuja hieman kiireessä kokonaan maidottomasta taikinasta. Sen kaulittavuus ei ollut paras mahdollinen, eikävätkä välineetkään olleet ihan kätevimmät. Mutta suurin syy lähes epäonnistumiseen oli kyllä ilman muuta se, etten lukenut ohjeita kunnolla. Kiirehdin kuvan perusteella eteenpäin varmana siitä, että kyllähän tämä nyt hoituu tästä suit sait. Ei hoitunut. Ystävälliset työkaverit söivät kyllä tuotokseni, mutta ei siitä sen enempää, on se ilmoja pidellyt. Ne omenaruusut eivät yltäneet palkintosijoille, tuskin saivat kunniamainintaa osallistumisesta, aina pelkkä yrittäminen ei riitä.

Tänään olin hieman viisaampana asialla, olin lukenut ruusupostauksia oikein ajatuksen kanssa. Minulla oli tavallista voitaikinaa ja minulla oli omenia, oli minulla omatekoista omenahilloakin. Siispä ruusuilemaan.

Melkein onnistuneet omenaruusut

  • 5 voitaikinalevyä
  • 2 omenaa
  • 2 rkl sitruunamehua
  • vettä
  • sokeria
  • omenahilloa
  • kanelia
Sulatin taikinalevyt ja kuumensin uunin 200 asteeseen. Otin esille muffinipellin ja pieniä paperisia muffinivuokia. Leikkasin omenat noin millin paksuihin viipaleisiin ja laitoin ne mikronkestävään astiaan. Kaadoin viipaleiden päälle niin paljon vettä, että ne peittyivät ja ripotin pikkuisen sokeria mukaan ja puristin puolikkaasta sitruunasta sen mitä siitä lähti mehua. Kuumensin astiaa mikrossa kannella peitettynä kolme minuuttia täydellä teholla, jotta viipaleet pehmenisivät ja olisivat taipuisia taikinaa rullatessa. Jätin viipaleet hetkeksi vielä kuumaan liemeen pehmenemään ja kaadoin ne sitten lävikköön jäähtymään.

Kaulitsin taikinalevyt ohuemmiksi, enemmän pitkiksi kuin leveiksi. Joissakin ohjeissa oli taikinalevy leikattu pizzaleikkurilla kahteen kapeaan palaan, näin minäkin tein. Levitin taikinasuikaleille pienen nokareen omenahilloa, ripotin päälle pikkuisen kanelia ja sokeria. Asettelin suikaleen toiselle reunalle riviin, hieman toistensa kanssa limittäin pehmeitä omenaviipaleita niin, että kuorireuna tuli taikinan ulkopuolelle. Kääänsin taikinasuikaleen pitkältä sivulta alareunasta omenaviipaleiden päälle ja käärin koko komeuden rullalle. Asetin ruusun muotoon asettuvan taikinarullan paperiseen muffinivuokaan ja vuoan peltivuoan koloseen. Näin tein kaikille 10 taikinasuikaleelle. Omenaviipaleeni riittivät aivan tasan tarkkaan kaikkiin leivonnaisiin, yhtään ei jäänyt jäljelle. 

Paistoin omenaruusuja 200 asteessa uunin alaosassa leivinpaperilla peitettynä (jotta omenan ohuen kuoriosat eivät palaisi) ensin 30 minuuttia. Sitten viisi minuuttia lisää, vielä viisi minuuttia ja olin varma, että tuokseni olisivat kypsiä. Laitoin uunin pois päältä, siivosin jälkeni ja annoin omenaruusujen jäähtyä. Otin yhden pois vuoasta ja tutkin sitä, sehän oli yhä ihan raaka. Ei kun uuni päälle uudelleen ja nostin ruusut paperivuokineen tavalliselle uunipellille, arvelin ettei taikina päässyt kypsymään ahtaassa muffinivuoassa. Paistoin turkasen pullia vielä kymmenisen minuuttia edelleen paperilla peitettynä. Omenan reunat hieman tummuivat liikaa, mutta nyt taikina oli kypsää. 

Edelleen tarvitsin tuhdin tomusokerituiskun kaunistamaan lopputulosta. Maku oli oikein mukava, mutta kauneuspuolessa oli vielä toivomisen varaa. Paljon paremmin onnistuivat vuonna 2012 tekemäni filotaikinaruusut



Huomenna on muuten ohjelmassa jälleen keittiöpeikkohommia. Aion nimittäin uskaltautua tekemään ensimmäistä kertaa karjalanpiirakoita. Riisipuuro on jo keitetty. Onhan se ihan helppoa, eikö olekin?

perjantai 23. lokakuuta 2015

Pikainen perjantaipäivällinen töiden jälkeen

Aika pieni kompostikuppi


Tänään söimme nopeaa ruokaa, se oli pöydässä melkein puolessa tunnissa kotiintulosta. Samalla kun siirsin ruokaostoksia kaappeihin, laitoin jo uunin kuumenemaan ja nostelin päivälliseen tarkoitetut ainekset suoraan pöydälle.

Rapeat kanapalat ja pekoniset perunat

  • 600 g broilerin sisäfileitä
  • 1 dl vehnäjauhoja
  • suolaa ja pippuria
  • pimentonia
  • 2 kananmunaa
  • pankomuruja
  • oliiviöljyä
  • 6 perunaa
  • 2 kevätsipulia
  • 4 pekonisuikaletta
  • nokare voita
  • 1 suuri pihvitomaatti
  • tuoretta ruohosipulia ja basilikaa
Otin esille uunipellin ja laitoin sille leivinpaperin, jolle levitin oliiviöljyä. Uuni oli kuumenemassa 200 asteeseen. Laitoin muutamaan palaan leikatut perunat kypsymään höyrykattilaan. Sekoitin paksussa muovipussissa venäjauhot, suolan, pippurin ja pimentonin. Laitoin broileripalat pussiin, suljin pussin huolellisesti. Pyörittelin pussia ja lihapalat saivat hyvän jauhopinnan. Vatkasin kananmunat vadissa kevyesti ja kastoin jauhotetut broileripalat kananmunassa. Viimeiseksi pyörittelin ne vadille kaadetuissa pankomuruissa. Nostelin kuorrutetut palat öljytylle paperille pellille. Laitoin pellin uuniin ja paistoin paloja vartin verran. Käänsin palat toiselle kyljelle ja paistoin vielä kymmenisen minuuttia.

Kun perunat olivat kypsiä ja kanat vielä uunissa, paistoin pannulla pekoni- ja sipulisilppua. Kaavin ne lautaselle odottamaan ja laitoin pannulle nokareen voita. Paistoin kypsiä perunapaloja pannulla muutamia minuutteja ja lisäsin sinne pekoni- ja sipulisilpun. Paistoin perunapaloja vielä sen aikaa, että ne saivat rapean pinnan ja kanapalat olivat kypsyneet kunnolla. Ne kypsyivät läpikotaisin 25 minuutissa.

Laitoin tarjoiluvadin reunoille pihvitomaattiviipaleita. Lusikoin pekoniset perunat vadin pohjalle ja keskelle kypsiä rapeita kanapaloja. Pinnalle ripottelin tuoreita yrttejä. Söimme tätä nopeaa ruokaa koirakastikkeen kanssa, se on jonkunlainen tumma japanilainen kastike, jonka etiketissä on koira. En muista sen nimeä, mutta olen ostanut sen joskus tonkatsun kaveriksi. 

torstai 22. lokakuuta 2015

Riittävän suklaiset pikkuleivät


Leivoin vuonna 2013 erilaisia chocolate chip cookieta kahlatessani läpi itseasettamaani keittokirjahaastetta. Oli sekin juttu, annoin itselleni vuoden aikaa kokata neljästä kirjasta kaikkiaan 48 omavalintaista ohjetta ja kuten arvata saattaa, minulla oli hieman kiire joulukuun viimeisellä viikolla. Sain haasteeni valmiiksi noin neljä tuntia ennen kuin vuosi loppui. Mutta hyviä suklaapikkuleipiä leivoin, enkä sen jälkeen olekaan leiponut, ennen kuin tänään. Osuin kivaan ohjeeseen Truffles and Trends-blogissa. Laveasti konvertoituna ohje meni näin:

Todella suklaiset pikkuleivät (21 kpl)

  • 200 g voita
  • 2 dl muscovadosokeria
  • 0,5 dl valkoista sokeria
  • 5 dl vehnäjauhoja
  • 1 tl vaniljatahnaa
  • 1 tl ruokasoodaa
  • 1 tl suolaa (jos voi on suolatonta)
  • 2 kananmunaa
  • 2 tl kreikkalaista jogurttia
  • 2 dl suklaanappeja
Pikkuleipien salaisuuden kerrotaan olevan paahdetun voin. Se on melkein kuin gheetä, muttei aivan niin pitkälle paahdettua. Aloita siis voin paahtamisella. Laita voi kattilaan, jonka sisäpinta on vaalea, että näet paahtumisen asteen. Minä käytin paksua kuparikattilaa. Ala kuumentaa voita keskilämmöllä. Aluksi voi sulaa ja alkaa pian muodostaa vaahtoa. Sekoittele tätä vaahtoista sulaa voita nuolijalla ja seuraa koko ajan, missä vaiheessa pohjalle alkaa muodostua kullanvärisiä hippuja voin kuohun laantuessa. Älä päästä voita paahtumaan liikaa ja pohjalle muodostuvia hippuja muuttumaan tumman ruskeiksi. Voin tuoksu muuttuu paahteiseksi, hieman toffeeta muistuttavaksi. Tämä vie kaikkiaan noin 5-7 minuuttia. Kaada voi kuumuutta kestävään kulhoon jäähtymään ja raaputa kaikki hiukkaset kattilasta mukaan. Niitä on pohjalla jonkun verran, noin teelusikallinen yhteensä. 

Anna voin hieman jäähtyä ja sekoita siihen molemmat sokerit ja vaniljtahna. Sekoita rivakasti nuolijalla. Mittaa toiseen kulhoon jauhot, ruokasooda ja suola ja sekoita ne keskenään hyvin. Lisää voi-sokeriseokseen kevyesti vatkatut kananmunat ja jogurtti ja sekoita taas kunnolla. Yhdistä mukaan jauhot ja sekoita niin, että saat aikaan hieman tahmean taikinan. Viimeisenä yhdistä mukaan suklaanapit tai levystä pienimäsi suklaamurut. Ohjeen määrä oli vähän liikaa minusta, ainakin pienet napit jäivät vähän paakuiksi taikinaan.

Pyöritä taikinasta käsissäsi noin suurehkon lihapullan kokoisia palloja ja nostele ne leivinpaperilla päällystetylle uunipellille. Minun taikinastani tuli kaikkiaan 21 palloa. Laita pellit jääkaappiin tai ulos peiteltyinä noin 40 minuutiksi, kunnes taikina jähmettyy. Voit pitää palloja kylmässä seuraavaan päiväänkin ja luulenpa, että tätä taikinaa voi pakastaakin. Muodosta vain siitä pötkylä, jonka käärit kelmuun ja sulattaessa leikkaa pötköstä viipeita ja paista ne sitten sellaisenaan.

Kun paistamisen aika lähestyy, kuumenna uuni 180 asteeseen ja paista pikkuleipiä pelti kerrallaan uunin keskiosassa noin 15-18 minuuttia. Minun uunissani paistaminen vei useita minuutteja kauemmin kuin lähdeblogissa.  Jäähdytä pikkuleivät ritilällä ja syö heti, kun kielesi kestää. Maistuivat upeilta maitokahvin kanssa, suklaa oli vielä pehmeää, kun me Opiskelijan kanssa emme malttaneet enää odottaa, mutta arvelen pikkuleipien olevan vielä parempia kunnolla jäähtyneinä. Sisus oli lämpimänä hieman sitkeää, juuri siten sopivasti.


keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Ja minä kun aina luulin - siskonmakkarakeitto

persilja haluaa vaan kasvaa ja kasvaa
Olen kaksi kertaa elämässäni ostanut siskonmakkaroita. Ensimmäinen kerta oli vuonna 1988, kun asuin ensimmäisessä omassa kodissani ja halusin opetella ruoanlaittoa. Olimme kumpikin sisareni kanssa saaneet äidiltämme keittokirjan, jonka nimi oli Kotiruokaa kahdelle. Siinä oli helppoja ohjeita arkisiin ruokiin, myös muutamia aterialle fataaleja painovirheitä. Jos sattui olemaan hyvin tarkasti ohjeita noudattava henkilö, kuten vaikka sisareni tuohon aikaan, saattoi nakkikastikkeen sijaan saada aikaan nakkikakun, kun joutui paniikissa säätämään. Olen tainnut kertoa jutun ennenkin, anteeksi sisko. 

Minä jänistin tuolloin siskonmakkaroiden kanssa, en ollut tajunnut kouluvuosina lukemattomia siskonmakkarakeittolautasellisia tyhjentäessäni, että siskonmakkara on raakamakkara. Minua suorastaan vistotti tuolloisella olemattomalla keittiökokemuksellani koskeakaan noihin olminakkeihin. En osannut kuvitella miten saisin sieviä makkarapallosia keittooni, joka jäi lopulta tekemättä. Onneksi harjoittelin tuolloin yksin kodinperustamistani, kukaan muu ei jäänyt ilman ateriaa. Sen lisäksi, että olin pelkuri, laitoin makkarat roskikseen, sillä kompostoinnista en ollut vielä kuullutkaan, tuskin muustakaan kierrättämisestä. Tuona päivänä taisi syntyä ensimmäinen keittiöpeikkoni.

Nyt lähes 30 vuotta myöhemmin ostin taas siskonmakkaroita. Sain myös selville, ettei kyse ole ollenkaan siskon makkaroista, vaan sana on alunperin ranskalaista alkuperää (saucisse, joka tarkoittaa yleisesti ruokamakkaraa) saksan ja ruotsin kielien kautta. On hyvä oppia uutta, korjata vääriä mielikuvia ja viimeinkin ottaa  olminakista kiinni ja pusertaa sitä keittoon. Älkää vaan sanoko, että te kaikki muut olette aina tienneet, ettei kyse ole siskosta.

Viime aikoina siskonmakkarakeittoa on näkynyt tutuissa blogeissa siellä täällä, mutta varsinaisena kimmokkeena toimi Sillä sipuli-blogin Instagram-kuva keittolautasesta. Kuva jäi mieleeni ja sen mukaan tein tänään päivälliseksi elämäni ensimmäisen siskonmakkarakeiton, tietysti omin virityksini.

Väärinkäsityskeittoa eli siskonmakkarakeitto 4-6 henkilölle

  • 1 l lihalientä
  • 8 siskonmakkaraa
  • nokare voita
  • 8 kiinteämaltoista perunaa
  • 3 porkkanaa
  • 1 tetra valkoisia suuria papuja
  • 5 cm pätkä purjoa
  • 5 pienehköä lehtikaalin lehtykäistä silppuna (saisi olla enemmänkin)
  • suolaa ja pippuria
  • persiljaa
Sulatin liemikalikan ja kuorin perunat ja porkkanat. Pilkoin perunat ja porkkanat pienenpuoleisiin paloihin ja purjon ohuiksi kiekoiksi ja kippasin ne liemikattilaan kypsymään. Kuumensin pannun ja sulatin sillä nokareen voita. Rohkaisin mieleni ja tartuin siskonmakkaroihin ja puristin niiden kuorta niin, että makkaramassaa pullahti palloina pannulle. Paistoin makkarapallosia hetkisen aikaa. Kun perunat ja porkkanat alkoivat olla kypsiä, lisäsin  pavut, lehtikaalin ja makkarapalat kattilaan. Maustoin keiton suolalla, pippurilla ja persiljalla, annoin sen kypsyä vielä muutaman minuutin ja tarkastin kaikkien ainesten kypsyyden. Helppo, nopea, hyvä arkikeitto. Uskallan varmasti uudelleenkin. Mutta on minun myönnettävä, että vieläkin minua vistotti käsitellä sitä velttoa, kalpeaa makkaraa.










sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Cake impossible - choco flan


Yritin tehdä espanjalaista jälkiruokaa, flania Vueltan aikaan. Se oli täydellinen epäonnistuminen, tuotos päätyi suoraan viemäriin ja olin todella harmistunut. Selailin silloin foodgawkerin suosikkikansiotani ja sieltä silmiin osui jo aikoja sitten bongattu choco flan, jota myös mahdottomaksi kakuksi kutsutaan. 

Cake impossible on kakun ja vanukkaan yhdistelmä, jossa taikina ja vanukas vaihtavat mystisesti paikkaa paistamisen aikana. Tämä oli jälkiruoan keittiöpeikkoaspekti. Sen kerrottiin olevan meksikolaista alkuperää ja mielistyin ohjeeseen, joskin ajattelin, ettei sopivia tarvikkeita ole heti kaapeistani löydettävissä. 

Eilen kävin aasialaiskaupassa, josta yleensä lähden kotiin väärien tuotteiden kanssa, koska en saa sanottua, etten minä tätä halua enkä tarvitse. Huomasin hyllyllä purkkeja, joissa luvattiin olevan evaporated milk-nimistä tuotetta. Käännösohjelma sanoo sen olevan maitotiivistettä, ei samaa kuin kondensoitu maito. Ostin heti pari pientä purkkia ja päätin, että nyt tämä keittiöpeikko kaatuu! Ottaisin selkoa onko choco flan todella mahdoton kakku, vai onko se höpöpuhetta. 

Lueskelin useampia ohjeita, niissä ainesosat vaihtelivat ohjeittain jonkun verran. Käytin lopulta ohjetta Laura in the Kitchen-sivulta. Siellä Laura näyttää erittäin havainnoillisesti videopätkässä kuinka choco flan tehdään. Hän käytti todella tolkun vuokaa, melkein kolmelitraista, eikä minulla niin suurta olekaan. Niinpä puolitin ohjeen ja konvertoin aineluettelon parhaani mukaan. Jouduin vielä hieman muuttamaan suunnitelmiani, sillä yksi ostamani raaka-aine oli väärää. 

Cake impossible eli meksikolainen choco flan 


Kakkutaikina

  • 2,5 dl vehnäjauhoja
  • 0,5 rkl leivinjauhetta
  • 0,5 tl suolaa
  • 1,25 dl sokeria
  • 0,75 dl kaakaota
  • 2 kananmunaa
  • 1,25 dl maitoa
  • 0,5 dl sulatettua voita 
  • 1 tl vaniljatahnaa

Vanukas

  • 2 dl evaporated milk (maitotiivistettä)
  • 2 dl kondensoitua maitoa
  • 1 kananmuna
  • 1 keltuainen
  • 1 tl vaniljatahnaa
  • 1 dl maustamatonta tuorejuustoa (Philadelphia)

Vuoan pohjalle

  • voita vuoan voiteluun
  • karamellikastiketta (Hershey's, koska vuohenmaidosta tehtyä kastiketta ei ihan joka kaupassa olekaan täällä päin)
Kerrankin luin ohjeen ja katsoin videon tarkkaan, että onnistuisin. Huomasin nyt postausta kirjoittaessani, että konvertoin jotain hieman väärinkin, sokeria tuli jonkun verran liikaa. Listauksessa tuossa yläpuolella on se määrä, jonka minun olisi pitänyt laittaa. Puolittaminen ja konvertointi samaan aikaan oli minulle näköjään liikaa. 

Aloitin kuumentamalla uunin 180 asteeseen. Minulla kakun sommittelussa meni huomattavasti enemmän aikaa kuin videon kauniilla Lauralla. Uuni ehti posottaa kuumana yli puoli tuntia, ennen kuin olin valmis laittamaan tuotoksen paistumaan. 

Voitelin 1,8 litraisen rengasvuoan huolellisesti pehmeällä voilla, oikein läträsin voin kanssa, sillä se olisi oleellista jälkiruoan irtoamisen kannalta. Varalta voitelin myös pienen alumiinisen annosvuoan jollaisia olen käyttänyt suklaafondantien tekemiseen. Luottamus taitoihini oli siis hieman horjuva, ajattelin että saisin ehkä ainakin yhden pienen flanin onnistumaan. Valutin kummankin vuoan pohjalle paksua, mutta juoksevaa Hershey's-karamellikastiketta ja kääntelin vuokia niin, että kastike tarttui kunnolla koko pohjalle alalle ja vähän reunoillekin. 

Seuraavaksi valmistin suklaakakkutaikinan. Mittasin ensin kulhoon kaikki kuivat aineet, jauhot, leivinjauheen, suolan, sokerin ja kaakaon. En uskonut Lauraa, että kaakao kannattaa siivilöidä paakkujen välttämiseksi, uskokaa te. Toiseen kulhoon mittasin kaikki märät aineet, sulatetun voin (lähdeohjeessa oli käytetty kasviöljyä, minulla ei ollut mitään neutraalia öljyä), kananmunat, maidon ja vaniljatahnan. Vatkasin ne kevyesti ja kaadoin liemen kuivien aineiden joukkoon. Vatkasin taikinan tasaiseksi ja sadattelin kaakaopaakkuja. 

Sitten valmistin vanukaskastikkeen. Keräsin kaikki aineet, maitotiivisteen (joka on melko juoksevaa kondensoituun maitoon verrattuna), kondensoidun maidon, tuorejuuston, kananmunan, keltuaisen ja vaniljatahnan tehosekoittimen kannuun. Annoin koneen sekoittaa kastikkeen tasaiseksi. Avasin muuten ensin purkin, jossa piti olla sokeroitua kondensoitua maitoa, mutta se oli paksua, ruskehtavaa kinuskia. Onneksi minulla oli myös venäläisella etiketillä varustettua merkkiä, jonka sisältö oli ohuempaa vaaleaa kondensoitua maitoa. 

Kuumensin vedenkeittimessä vettä kiehuvaksi. Kaadoin vuokien pohjalle kakkutaikinaa, pieneen vain kolmisen ruokalusikallista ja loput isoon vuokaan. Karamellikastike jäi siis kakkutaikinan alle. Seuraavaksi kaadoin vanukaskastikkeen kakkutaikinan päälle, se jäi siihen lammikoksi ja vajosi hieman kakkutaikinaan. Sellaiselta sen piti näyttääkin, sitä ei tullut sekoittaa mitenkään. Peitin molemmat vuoat foliolla ja nostin ne isoon, korkealaitaiseen uunivuokaan. Kaadoin kiehuvaa vettä uunivuokaan niin paljon, että sitä oli yli kakkuvuokien puolivälin. Nostin tämän virityksen, jota vesihauteeksi ja bain marieksi sanotaan ritilälle uunin puoliväliin. 

Lähteen mukaan kakun olisi pitänyt paistua tunnissa, mutta kypsyminen vei paljon enemmän aikaa. Kokeilin kakkuja tunnin paikkeilla ja silloin sekä pienen että ison kakun koepistos osoitti vielä taikinan olevan aivan raakaa. Paistoin siis lisää ja noin tunnin ja kolmen vartin kokonaispaistoajan kohdalla kakun pinta oli joustava, eikä kakkutikku ollut enää kostean taikinainen pistoksen jälkeen. Suklaakakku oli pinnalla ja toivoin, että vanukas olisi nätisti pohjalla. 

Nostin kakut ulos jäähtymään peitettyinä. Pieni annosvuoka jäähtyi nopeasti ja pääsin kokeilemaan sen kumoamista noin kolmen vartin kuluttua. Avitin kakkupuddingia hieman terävällä, ohuella veitsellä reunoilta ja kumosin sen lautaselle. Jälkiruoka irtosi lähes täydellisesti, ihan pieni pala pohjaa jäi vuokaan, mutta sain sen nostettua paikalleen ja kaadoin loput karamellikastikkeet päälle. 


Kun choco flania lohkaisi pienen palan haarukalla, saattoi nähdä, että vanukas oli kuin olikin omana, pehmeänä kerroksenaan nyt annoksen pinnalla ja pohja oli kypsää, mehevää suklaakakkua, osaset olivat vaihtaneet paikkaa paistamisen aikana. Olin todella iloinen, että tämä jälkiruoka onnistui. Suuremman vuoan kumoamisen kanssa jouduin odottamaan pitempään, sillä sen jäähtyminen vei ulkonakin viileässä pitempään. Kun lopulta uskalsin kumota sen, se irtosi vuoasta aivan täydellisenä. Huokaisin helpotuksesta ja totesin, tämä tosiaan on mahdoton kakku, nimittäin mahdottoman kaunis ja maistuu mahdottoman hyvälle! Kokeilkaa!



perjantai 16. lokakuuta 2015

Päivän keitto


Viikonloppu on käsillä, ensimmäinen jolloin lomalle tuleva Jääkäri ei tule tänne, vaan menee kotiinsa. Olen seisoskellut viikon mittaan hänen kaikuvassa entisessä huoneessaan yhdessä kolmen polkupyörän kanssa ja miettinyt, että osaisinko minä tehdä remonttia. Onneksi emme koskaan laittaneet poikien huoneista vähääkään pikkupoikamaisia, ei ole poiskiskottavana batman- tai autotapetteja. Maalata saattaisin osata. Kannustakaa minua.

Keiton ainakin osaan keittää ja sen juuri teinkin. Kaupassakäyntiin ei ole ollut aikaa intoa, joten kokoilin kaapista ja hieman vielä pihaltakin aineksia keittoon, jota voisi luonnehtia italialaisvaikutteiseksi. Otin löyhästi mallia FOR THE LOVE OF BASIL-blogista. Omanlaiseni keitosta taas tuli, kun vaihtelin aineksia sen mukaan, mitä meillä sattui olemaan. *-merkityt ovat ohjeessa omia lisäyksiäni. Valkosipulia en laittanut ollenkaan, eikä meillä ollut persiljaa. 


Punainen kanakeitto

  • 2 pulleaa broilerin rintafilettä
  • 3 porkkanaa
  • 1 iso keltasipuli
  • 1 iso punainen suippopaprika
  • 1 sellerinvarsi
  • 1 tölkki kokonaisia kirsikkatomaatteja
  • sekalainen keko oman kasvihuoneen pieniä sisällä loppuun kypsyneitä tomaatteja, lajit tuntemattomia*
  • 1 tl sokeria*
  • 1 dl olemattoman pientä kukkapastaa
  • suolaa ja pippuria
  • oliiviöljyä
  • muutama pienehkö lehti lehtikaalia*
  • tomaattitölkillinen vettä*
  • 1 dl valkoviiniä*
Silppusin sipulin ja leikkasin sellerinvarren, porkkanat ja paprikan ohuiksi viipaleiksi ja suikaleiksi. Kuumensin kasarissa tilkan oliiviöljyä ja haudutin vihanneksia muutamia minuutteja. Sillä aikaa pilkoin broilerin fileet suikaleiksi ja paistoin niitä pannulla oliiviöljyssä muutamia minuutteja. Lisäsin kasariin tölkkitomaatit, viinin ja tomaattipurkillisen vettä. Kaadoin paistetut lihapalat kasariin, samoin ripottelin sinne pastan. Sekoittelin ja annoin keiton kiehua oikein maltillisesti. Maustoin keittoa suolalla ja pippurilla ja lopuksi yhdistin keittoon silputun lehtikaalin. Maistelin ja lisäsin vielä suolaa. Kun pasta alkoi olla kypsää, oli keitto aika sakeaa, joten lisäsin vielä vähän vettä. Keitto oli valmis noin 20 minuutissa. Italialaisuutta keitossa edusti mielestäni se, ettei siinä ollut vähääkään tulisuutta, vaan muheva tomaatinmaku. Porkkanoissa ja paprikoissa oli vielä purtavaa, annoin lopun keiton hautua vielä vähän lisää, kun olimme syöneet Opiskelijan kanssa. Kammenpyörittäjä saa soppaa töistä tultuaan, nuhaista oloaan parantamaan.

EDIT: Yön yli nukuttuani tulin siihen tulokseen, että tämäkin keitto on kutakuinkin minestrone, joten lisään sen tunnisteisiin minestrone ja revisited.


maanantai 12. lokakuuta 2015

Sydänpuustit


Kansallinen korvapuustipäivä meni jo, minä leivoin hieman jälkijunassa tänään pullaa. En muista milloin olisinkaan  viimeksi leiponut pullaa, blogin neljän ja puolen vuoden arkistoista ei löydy yhtään varsinaista pullaohjetta. Otin nyt vinkit pullaan two of a kind-nimisestä blogista. Pikkuisen kyllä soveltelin taas, sillä se nyt on vaan minun luontoni. Alkuperäisen ohjeen saa helposti tuosta linkistä.

Sydänpuustit

Taikina

  • 1,25 dl vettä
  • 2,5 tl kuivahiivaa
  • 1 tl sokeria
  • 2,5 dl turkkilaista jogurttia
  • 3 rkl muscovadosokeria
  • 7 dl vehnäjauhoja
  • 2 rkl maitoa (taikinan meinatessa olla liian kuiva)
  • 50 g (pitäähän nyt vähän voitakin  olla) + vähän vuokien voiteluun
  • 1,4 tl ruokasoodaa
  • 1 tl suolaa
  • 1 tl vaniljauutetta

Täyte

  • 2 rkl muscovadosokeria
  • 1 tl kanelia
  • 25 g voita
  • 1 dl omatekoista omenahilloa (jonka piti olla marmeladia, muttei suostunut marmeladisoitumaan)

Kuorrute

  • ruokotomusokeria
  • sitruunamehua
Tämä ei ollut ihan meikäläinen pullataikina ja meinasi usko loppua sen kohoamisen kanssa, mutta kun sinnikkäästi annoin ajan kulua, niin kyllä taikina siitä heräsi eloon. Onneksi ei ollut kiire tämän pullan kanssa. 

Kuumensin veden kuivahiivalle sopivaksi ja sekoitin hiivan ja sokerilusikallisen veteen ja jätin seoksen käynnistymään hetkeksi. Sillä välin keräsin muut taikinan ainekset (maitoa ja voita lukuunottamatta) yleiskoneen kulhoon. Noin kymmenen  minuutin kuluttua kaadoin hiivaliemen kulhoon ja aloin vaivata taikinaa. Se tuntui jäävän aivan murumaiseksi, joten lisäsin pikkutilkan maitoa ja vähän voita kuutioina. Taikinasta muodostui mukava kiinteä pallo noin 8-10 minuutin vaivaamisella, en katsonut kelloa. Jätin sitten taikinan kohoamaan pariksi tunniksi, kuten ohjeessa sanottiin, muttei taikina näyttänyt tunnissa älähtävänkään, joten siirsin suihkumyssyllä peitetyn kulhon altaaseen vesihauteeseen. Otin pikkunokoset ja kaikkiaan neljän tunnin kohottelun jälkeen taikina oli kuin olikin kohonnut kaksinkertaiseksi. Veikkaan, että kylmä voi hidasti kohoamisen alkamista, joten oma vika.



Kun taikina oli mielestäni riittävästi kohonnut, otin sen leivinpöydälle ja kaulitsin sen ohueksi levyksi, niin nelikulmioksi kuin kykenin. Sulatin täytteen voin ja sekoitin siihen muscovadon ja kanelin ja voitelin kolme vuokaa runsaskätisesti. Levitin täytteen pullalevylle ja sen päälle omenahilloa ohuelti.


Leikkasin levyn pitkittäin kahteen palaan ja pyöritin kummankin palan molemmilta pitkiltä reunoilta kohti keskustaa puoliväliin. Leikkasin pötkylät terävällä, ohuella veitsellä noin 4 senttisiin paloihin, jotka nostin vuokaan tavoitellen palaan sydämen muotoa, asetin palat niin, että sydämen kärki osoitti vuoan keskustaa kohden. Taikinasta tuli suurempaan vuokaan pullakehä, jonka keskelle asetin nurinpäin pienen uuninkestävän jälkiruokavuoan. Pienempään vuokaan tuli kuusi pullaa, isompaan kymmenkunta. Pullapötköjen hieman muotopuolet päätypalat asetin aivan minikokoisen le Creuset-pataani, jonka löysin aikoja sitten kirpparilta, mutten ole käyttänyt mihinkään. Jätin pullapalojen väliin tilaa kohoamista varten.


Kohotin pullia vielä vuoassa noin kolme varttia ja kuumensin uunin 180 asteeseen ja paistoin pullia kiertoilmalla noin 25 minuuttia. Annoin pullien jäähtyä ja sekoitin sitten sitruunamehutilkkaan ruokotomusokeria. Tämän kuorruteen valutin viilenneiden pullien päälle koristeeksi. Tosi mehevää pullaa tämä oli, omenatäytettä olisi riittänyt vähän vähemmänkin. Onneksi kotitekoinen hillo kesti paistamisen, eikä räiskynyt pitkin uunia. 

lauantai 10. lokakuuta 2015

Tähdenlentotaquitot



Koko viikon olemme menneet toistemme ohitse, töissä, kotiovella, päivällä tai yöllä. Emme ole istuneet samaan aikaan ruokapöydässä kertaakaan, edes kahvikone ei ole ollut päällä meille kaikille kolmelle samaan aikaan ennen kuin tänä aamuna. 

Meillä oli eilen kaupasta ostettua grillattua broileria päivällisellä (lue: Opiskelija söi, minä nokin ja Kammenpyörittäjä flunssan kourissa katsoi toisaalle). Lintua jäi sen verran, että tänään siitä piti tehdä jotain. Laitoin foodgawkerin hakuun sanat chicken leftovers ja löysin ohjeen, jossa oli tehty taquitoja. Samalla sain käytettyä edelliseltä tortilla-aterialta jääneet muutamat vehnälättyset ja salsan loput, sekä juustokannikan. Ei tarvinut mennä kauppaan tänään ollenkaan.

Taquitot kolmelle  

  • tortillalättyjä
  • tähteeksi jäänyttä broileria riivittynä
  • hunajaista grillauskastiketta
  • cheddaria raastettuna
  • tuoretta korianteria
  • limen mehua ja tarjoiluun lohkoja
  • sipulia
  • oliiviöljyä
  • tomaattisalsaa (valmista purkista)
  • turkkilaista jogurttia
  • salaattia
  • tomaattia 
  • kurkkua
Kuumensin uunin 200 asteeseen ja laitoin arkin leivinpaperia pellille. Levitin oliiviöljyä paperille. Silppusin sipulin, kuumensin oliiviöljylorauksen pannulla ja haudutin sipuleita siinä hetkisen. Lisäsin pannulle riivityn lihan ja sekoittelin. Yhdistin pannulle aimo lorauksen grillauskastiketta ja sekoitin kunnolla. Lämmitin hieman tortillalättyjä mikrolla, jotta ne laiskistuivat. Levitin lettujen reunalle, vähän lähemmäs reunaa kuin keskustaa pitkulaisen viirun maustettua lihaseosta, silputtua korianteria ja hieman juustoraastetta, puristin päälle limen mehua. Käärin lätyt rullalle ja asetin ne leivinpaperille. Öljysin vielä rullien pinnankin ja paistoin niitä noin vartin verran uunissa. 

Laitoin tarjolle tähteeksi jääneen salsan, salaattia, kurkkua ja tomaattia, sekä hieman paksua turkkilaista jogurttia, jota maustoin suolalla, pippurilla, limen mehulla ja oliiviöljyllä. Taquitot olivat tosi hyviä, pinnalta rapeita, sisältä meheviä ja turkasen kuumia. Grillauskastike on joku reissutuliainen, en yhtään osaa sanoa, mistä se on peräisin. Ostaisin uuden pullon varastoon, jos pystyisin.

EDIT: Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään kaikki jämäruokia käsittelevät postauksemme.