Aito jäljennös

Käydessämme Tallinnan Lennusadam-museossa tutustuimme kiintoisaan Titanic-näyttelyyn. Siellä sai ihailla vitriineissä esillä olevia eri matkustajaluokkien päivällisastiastoja, joista minun silmääni miellytti eniten toisen luokan serviisi. Kolmannen luokan mukeissa oli muuten todella paljon samaa näköä kuin alkuajan Pentikeissä. Näyttelyn jälkeen tiemme vei tavanomaiseen tapaan museon myymälään ja sieltä aina kuvausastioita haalivana en koettenutkaan vastustaa myytävänä ollutta toisen luokan lautasmallin kopiota.  

Tänään, kun ruokakuntamme entisestään pieneni, olin silti reipas ja kokkasin meille kahdelle. Meillä oli ollut jo jonkun aikaa jääkaapissa pakkaus mustaa tuorepastaa ja sille kehittelimme yhteistyössä kastikkeen. Tätä en ottanut mistään kirjasta tai blogista, vaan mietimme omissa pikkupäissämme (ihan selvinpäin kyllä) millainen soosin pitäisi olla. Päätimme jo kaupassa, että siinä pitää olla jotain punaista, muttei se saa olla muttitomaattikastike, sillä arvelimme kokopunaisen kastikkeen vievän mustan pastan väristä tehon. Lopulta kahden hengen annokseen meni:

• 250 g mustaa tuorepastaa
• n. 20 raakaa jättikatkarapua
• 1 kevätsipuli
• n. 10 kirsikkatomaattia
• yhden limen mehu
• pari pärskäystä vihreää tabascoa
• 1 tl sokeria
• ripaus suolaa ja pippuria
• oliiviöljyä
• 1,5 dl kermaa
• 2 rkl kirjolohenmätiä
• tuoretta basilikaa

Sulatin katkaravut ja kuivasin ne. Tein niille marinadin, johon tuli limen mehu, tabascoa, suolaa, sokeria ja pippuria. Laitoin kuivatut katkaravut marinadiin maustumaan. Kiehautin ison kattilallisen vettä pastaa varten. Sitä odotellessa silppusin sipulin ohuiksi suikaleiksi ja leikkasin tomaatit muutamaan viipaleeseen. Kuumensin oliiviöljyä kasarissa ja kippasin ravut marinadeineen päivineen kuumalle pannulle. Sijoittelin ravut toistensa kanssa vierekkäin, niin että jokainen pääsi paistumaan alapuoleltaan. Hetken kuluttua käänsin ravuilta kylkeä ja melkeinpä ne sai samantien ottaa lautaselle odottamaan. Pannulle jäi hyväntuoksuinen paistoöljyn ja marinadin sekoitus, johon kaadoin sipulit ja tomaatit kypsymään. Kun pastavesi kiehui, suolasin veden anteliaasti ja asetin jopa ajastimen 3 minuuttiin. Samaan aikaan kaadoin kerman pannulle sipuleiden ja tomaattien kaveriksi. Kerma kiehui sakeaksi kastikkeeksi parissa minuutissa ja viimeiseksi minuutiksi ennen kuin pasta oli kypsää, lisäsin ravut vielä lämpenemään kastikkeeseen. Annokseen asettelimme keon pastaa lautaselle ja sen päälle muutaman lusikallisen kastiketta rapuineen päivineen. Ihan päällimmäksi ripotimme hieman kirjolohenmätiä. 

Kastike oli oikein onnistunutta ja  ravut juuri sopivan kypsiä, ei tietoakaan kumimaisuudesta. Joko lime tai kerma tappoi kyllä mädin maun kokonaan. Tosin sen tärkein tehtävä olikin näyttää nätiltä. Olimme hyvillämme, ettemme tuhlanneet annokseen siian tai muikun mätiä. Musta pasta oli dramaattisen näköistä ja kerrankin sattui niin, että kypsyyskin oli pastassa aivan oikea. Sattuu sitä paremmissakin piireissä.

ihmeiden aika ei ole ohi, blogaanin ruoka on oikeasti kuumaa

ruoka maistui aidolta jäljennökseltä

Ruoka lautasten mukaan, lihamureketta ja muusia

Teemat ovat siirtyneet väliosoitteeseen varastoon, joten kaapissa ovat kätevimmin käden ulottuvilla nostalgiaosastoon kuuluvat "palmusaarilautaset". Kiertelin keväällä kirppareilla ja silmiini osui tutunnäköisiä lautasia, oikein hönkäys menneisyydestä ryöpsähti vastaani, nehän olivat samanlaisia kuin meillä kotona, äidin Haaparannasta 1960-luvulla ostamat! Niiltä syötiin meillä lähinnä jouluna, muulloin ne olivat "liian hienoja". Ostin kuusi lautasta ilomielin. Muutamaa viikkoa myöhemmin löysin samasta paikasta vähän pienempiä lautasia ja taas kassakone kilahti. Ja eiköhän taas parin viikon kuluttua, tällä kertaa aivan toiselta kirpparilta, löytynyt melkein täydellinen kahviastiasto kahdelletoista. Sen hintaa sentään mietin hyvän aikaa, lähes 3 minuuttia. Kotoinen miesväki kyllä jo vähän pyöritteli silmiään,  milloin meillä on käytetty kahvikuppeja asetteineen. 

Äiti muisteli, miten nuorena rouvana Haaparannassa oli kerran repäissyt ja ostanut ison astiaston, vaikka siihen aikaan niitä rahanreikiä oli varmasti muitakin. Koskaan en ole aiemmin muualla, kuin perheemme ruokapöydässä nähnyt sellaisia lautasia. Olenkin nyt ollut ihmeissäni, kuinka on Ruotsissa 1960-luvulla myyty bulkkiastiasto (mitään merkintöjä tai painatuksia niissä ei ole eivätkä ne näytä kalliilta, joissakin painatuksetkin ovat vähän vinossa) säilynyt joissakin keskisuomalaisissakin kodeissa tänne asti ja päätynyt kirppareille nyt, vuosikymmeniä myöhemmin. Isoäidin jäämistöäkö on jaeltu eri kirppareille? Äitini lahjoitti minulle kaapeistaan oman  palmusaariastiastonsa tallella olevat osat ja nyt meillä on lautasia ainakin pienien päivälliskutsujen pitämiseen. Aluksi olin sitä mieltä, että lautaset pitää pestä käsin, mutta katin kontit, eläminen saa näkyä. Jos kultaukset eivät äidin keittiössä lähteneet vuosikymmenissä, samaa voinee toivoa meidänkin keittiössämme. Onko kuvissa näkyvä astiasto kenellekään tuttu?

Koska palmusaariastiasto on nyt varsinaisesti päässyt framille, halusin valmistaa sille sopivan ruoan. Se ei omiaan sushin syömiseen (tai miksipä ei?) eikä se ole pizzalautanen. Se on porsaankyljys- tai lihamurekelautanen. Hankimme äskettäin ruokapiirin kautta jauhelihaa Alapeuran tilalta,  tänään siis lihamureketta, perunasosetta ja höyrytettyä porkkanaa! 

Sunnuntain ruokaa on mukava tuunata vähän, jos vain aikaa riittää, joten sommittelin lihamurekkeelle kinkkukuoren ja väritin perunamuusiakin, tällä kertaa bataatilla, vaikka semmoista ei kyllä palmusaarilautasten ensivuosina varmaan oltu Rovaniemen korkeudella nähtykään. Lihamurekkeeseen käytin

• 800 g  (heh, oli aluksi kg, aika tuhti mureke)  Angus-pihvikarjan jauhelihaa
• 1 paahtoleivän viipale
• 2 kananmunaa (kupin kautta, vahingosta viisastuneena)
• 0,75 dl kermaa
• 2 kevätsipulia
• 2 valkosipulinkynttä
•  nippu persiljaa ja basilikaa
• 100 g fetajuustoa
• 10 viipaletta serranokinkkua
• suolaa ja pippuria
• 1 rkl worchester-kastiketta
• nokare voita 
• 2 rkl dijon-sinappia

Otin paahtoleipäviipaleen lautaselle vähän kuivahtamaan jo aamusella. Mureketaikinan valmistus aloitetaan murustelemalla leipä kulhoon ja kostuttamalla se kermatilkalla  ja hiertämällä se isolla lusikalla pehmeäksi mössöksi. Sipulit ja valkosipulit silputaan, kuullotetaan pannulla voissa ja annetaan jäähtyä. Fetajuusto pienitään murusiksi ja yrtit silputaan. Jauheliha, munat, yrtit, feta ja mausteet kerätään kaikki kulhoon turvonneen leipämassan kanssa ja taikina sekoitetaan tasaiseksi. Jos haluaa käyttää yleiskonetta, ei taikinaa kannata vaivata liikaa, ettei murekkeesta tule liian tiivistä. Taikinasta otetaan pieni nokare ja paistetaan pannulla, mikäli raa´an lihan maistaminen ei houkuta. Koepalasesta on hyvä testata mausteet ja tarvittaessa lisätä. Tästä taikinakoosta tulee suuren leipävuoan kokoinen mureke.

Kun taikinassa on riittävästi makua, sen voi jättää jääkaappiin hetkeksi tasaantumaan joko kulhossa  tai jos on kiireempi, paistella samantien. Uuni lämmitetään 200 asteeseen. Otetaan pitkänmallinen leipävuoka ja vuorataan se serranolla, siten että kinkkuviipaleet asetellaan vinottain ja noin kolmasosa viipaleesta vuoan reunan yli roikkuen. Vuoka täytetään mureketaikinalla kostein käsin painelemalla, muttei liian tiiviisti, ettei murekkeesta tule kumimaista. Murekkeen pinnan voi sivellä dijon-sinapilla, jos siitä pitää ja asetella silolehtipersiljan lehtiä sinapin päälle. Serranoviipaleiden päät käännellään vinottain murekkeen (ja sinappi-persiljakerroksen) päälle.

Lihamittari asetetaan murekkeeseen niin, ettei anturin pää kosketa vuokaa. Paistetaan kunnes mittari näyttää 65 astetta, tai 68 jos haluaa vähän kuivemman lopputuloksen. 65 asteen sisälämpötila varmistaa sen, että mureke on kypsää, ei enää punaista sisältä, mutta vielä mehukasta. Murekkeen annetaan hetken vetäytyä astiassaan. Kun murekkeen kippaa lautaselle tai leikkuualustalle, kannattaa varoa, ettei mahdollisia paistonesteitä roisku päälle, valutin hieman nestettä astiaan ennen kiepsautusta, mutta sain silti vähän roiskittua pöydälle. Murekkeen päälipuoli on kauniimpi parmankinkun saatua väriä, joten mureke on hyvä kääntää varovasti oikeinpäin kippaamisen jälkeen. Terävällä veitsellä saa leikattua kauniita viipaleita.

Lisäkkeenä meillä oli  puikula-bataattimuusia, jossa oli nesteenä punaista maitoa ja pikkuisen siirappia bataatin lievää makeutta korostamassa. Lautaselle päätyivät myös höyrytetyt ruusukaalit ja porkkanat. Etikkapunajuuret olisivat sopineet ateriaan myöskin hyvin, mutta niitä meillä ei ollut. Kastikkeen valmistin pakastimesta löytyneestä käristysliemen tilkasta, jonka suurustin jauholla ja pyöristin kermalla. Dijonsinappi kinkkukuoren alla toimi erityisen hyvin tuomassa pikkuisen särmää, mureketaikinan suolan kanssa kannattaa olla varovainen, serranossa sitä on ainakin tarpeeksi.

Niin epätrendikästä kuin osasin tehdä!

Kyllästymistä ja innostumista samassa paketissa

En tiedä miten muilla on, mutta minut valtaa toisinaan samanaikaisesti kyllästyminen ja innostuminen. Usein kyse on sentään saman aihepiirin eri puolista. Nyt on tapahtunut niin, että olen yhtäaikaisesti sekä totaalisen tympääntynyt astioihimme, että innostunut niistä. Ei kuitenkaan samoista kipoista ja kupeista. On helpottavaa, ettei meillä ole häälahjaksi saatuja isoja serviisejä tai muuten rakkaudella annettuja perintökalustoja, joten kaikki mihin olen kyllästynyt on itse hankittua. Niinpä hyvällä omallatunnolla myös hankkiudun niistä eroon. 

Kun perustin ensimmäistä omaa kotiani julmetun kauan sitten, oli kaupoissa vielä Arabian Teemaa, sittemmin (kun olen katsonut toisaalle, ilmeisesti vuosia) Teeman valmistajaksi on vaihtunut Iittala. Silloin kauan sitten Teemaan tuli uusi harmaa väri, johon ihastuin kovasti. Ensimmäisistä tileistäni ostin muutamia harmaita lautasia ja kuppeja, mutta ne olivat niin kalliita, että keräilyintoni laantui ja ostin jonkun halpa-astiaston kuvastosta. Ilmeisesti moni muukin teki saman tempun, sillä harmaa poistui melko pian valikoimista.

Sitten kului vuosia, ainakin kymmenen, kun harmaa otettiin uudelleen tuotantoon, liekö silloin ollut jo Iittalaa. Ilahtuneena hankin harmaita Teemoja lisää ja olinkin niihin monet vuodet oikein tyytyväinen, jopa siinä vaiheessa, kun tuotanto oli taas loppumassa ja laarinpohjilta vietiin viimeisiä, taisin ostaa jonkun tarjoiluastian. Harmaan värin hyvä puoli oli se, ettei siihen tullut lusikasta jälkiä, kuten olen nähnyt valkoiseen ja keltaiseen tulevan, monet lasten puurot on kaavittu kupposista ja lukemattomat ateriat syöty ja lautaset ovat edelleen lähes uudenveroiset. Keittiömme armoton laattalattia on koitunut muutaman lautasen kohtaloksi.

Tämän ei ole tarkoitus olla sen enempää Teeman kehu- kuin haukkumispostauskaan, vaan kertomus siitä, miten bloggaaminen voi perinpohjaisesti muuttaa ihmistä. Mikään ei ole ennallaan, kun blogi on kerran menty aloittamaan, kaikki on lopullisesti toisin. No, ihan pikkuisen liioittelen, mutta yksi kaunis päivä huomasin, etten ole tainnut kelpuuttaa harmaata Teema-astiaa blogikuviin kuin kerran. Viime talvena, kun näppäilimme kuvia ruoka-annoksista vasta blogista haaveilevina, saattoi jokunen ruokanökönen olla harmaalla alustalla. Miten en ole huomannut kaikkina näinä vuosina, että ruoka näyttää yleensä aika kamalalta kiiltävällä harmaalla lautasella? (mattapintainen on jo ihan toinen juttu) Luultavasti siksi, etten ole niin paljon ajatellut sitä, miltä ruoka näyttää. Joskus en ole ajatellut juuri sitäkään, miltä se maistuu, mutta nyttemmin ruoan ulkonäkö on tullut yhä tärkeämmäksi. Eikä se minusta ole paha juttu, turhaa tai snobbailua, tai jos onkin niin en välitä. Haluan, että ruoka maistuu hyvältä ja jos se vielä näyttääkin hyvältä, niin avot!

Ennen kuin Campasimpukka-blogi syntyi toukokuussa, innostuin uudelleen monien vuosien tauon jälkeen (olenpa minä nyt innostuvainen ollut, eipä uskoisi) kirppareista. Lasten ollessa pieniä kävimme useinkin kirppareilla, ostimme vaatteita ja leluja, mutta oikeastaan muuta ei mukaan tarttunut. Nyt katselin toisten turhuuksia ihan uusilla silmillä. Astioita, keittiövälineitä, pöytäliinoja, kuhmuisia kattiloita! Kirpparithan olivat pullollaan kaikkea ihanaa ja tähdellistä. Aloin tuumia, että blogia varten ottaisimme kuvia, joissa ruoka on erilaisille, sekalaisille astioille aseteltuina, milloin minkälaisille ja samaa sorttia sekaista olisivat myös aterimet. En vielä siinä vaiheessa hylännyt arkiastioitamme enkä vähän fiinimpää sarjaa, jota ei ole isoa määrää, mutta joita riittää pieneen kattaukseen. Tässä syksyn mittaan ajatus kypsyi.

Ehdotin sitten eräänä päivänä kammenpyörittäjälle, että mitäs jos heivattaisiin pois kaikki nämä harmaat astiat, nämä joitten kahvikuppeja ei ole käytetty sitten nuorimmaisen ristiäisten, ei siitä toki ole kuin 15 vuotta. Jos laitettaisiin samalla pois nämä aterimet, jotka olemme saaneet x vuotta sitten työpaikan joululahjana ja joita olemme kaikki nämä vuodet pitäneet rumina ja joissa kahvat löystyvät ja veitsien terät kukkivat ruostetta? Mitä jos kaapeista otettaisiin pois kaikki, mistä emme pidä? Kammenpyörittäjä katsoi minua hetken ja vastasi, että ok. Tämän kauhean väännön jälkeen päätös oli tehty. Mutta toteuttaminen on vielä tekemättä. Sen aika on nyt viikonloppuna, kaikki mitä emme ole käyttäneet moneen vuoteen (remontista tulee nyt neljä vuotta, se lienee hyvä aikamäärä), lähtee.

Meillä oli koko kesän muutenkin hassunnäköisiä kattauksia, kuvattava ruoka-annos oli fiinisti aseteltuna kauniille astialle, sen söin yleensä minä jäähtyneenä ja muu perhe sai kuumaa ruokaa tavallisilta astioilta, ei niin piperrettynä. En tosin ole hyvä pipertämään ja asettelemaan, mutta sen minkä nyt kuvia varten sain nykerrettyä. Yleensä annokseni oli myös paljon pienempi, kuin muilla. Se tosin oli vain hyvä asia, kun muistelee mitkä määrät juustoa, kermaa ja voita on kulunut toukokuusta lähtien.

Astiakaappien paraatipaikan tulevat nyt ottamaan erilaiset lautaset ja kulhot, hyvässä lykyssä  jotakin laatua on kaksi, muuten syömme jokainen erilaisilta astioilta. Eikä ole maailmanloppu, jos jotain menee rikki, kun tuotanto on loppunut jo vuosikymmeniä sitten. Ostetaan uutta vanhaa tilalle, jos oikein äidytään tuhlaamaan, voi lautanen maksaa kaksikin euroa. Myös IKEAn valikoimien edullisia astioita tullee kaappiimme lisää, niissä on hyviä kuvauslautasia myöskin! Aterimia on myös jos jonkinlaista. Koska perheeseen ei kuulu enää pikkulapsia, voi kaikille kattaa teräväpiikkiset Sorsakosket. 

En väitä, että keksisin tässä mitään uutta, luultavasti olen auttamatta myöhässä ja vanhoilta sekalaisilta astioilta syöminen on jo ihan menneen talven lumia. Mutta ei se mitään, minä olen nyt innostunut tästä ja minikokoinen syysalakuloni on tiessään.

Ja minne lähtevät harmaat lautaset? Kokeilemme tuonnempana kirpparipöydän pitämistä itsekin, jospa joku ilahtuu nähdessään, että hei täällä näitä just nyt olisi. Ja jos ei, SPR ottanee harmaatkin lautaset vastaan.