Pikeletit - aussipannarit

Tänään oli pitkästä aikaa pannukakkuaamu ja mieleeni muistui Australian lahja maailmalle, pikeletit. Olin laittanut foodgawkerin suosikkikansiooni jo aikoja sitten ohjeen, joka oli kokeilemisen arvoinen. Aussipannukakkujen ratkaiseva ero amerikkalaisiin on se, ettei taikinaan tule itseensä rasvaa ollenkaan ja niiden sanotaan olevan hieman makeampia, kuin amerikkalaiset serkkunsa. Makeus saadaan aikaan tomusokerilla. Tällä kertaa käyttämässäni ohjeessa oli mukana myös sitruunaa kuoriraasteen muodossa. Tuplasin Cook Republic-blogin ohjeen, sillä meitä oli neljä aamiaisella. 

Sitruunaiset pikeletit (noin 20 kpl)

• 4,5 dl vehnäjauhoja
• 2 tl leivinjauhetta
• 3 dl maitoa
• 2 rkl tomusokeria
• 2 kananmunaa (lisäys, unohdin aluksi kananmunat tästä listasta)
• luomusitruunan kuori raastettuna
• 1 rkl vaniljauutetta
• ripaus suolaa
• voita paistamiseen
• (tarjoiluun ruokosokeria ja sitruunamehua)

Sekoita ainekset tasaiseksi ja anna taikinan hetken levätä. Paista pannukakut voissa molemmin puolin 1-2 minuuttia, tarkista yhdestä pannukakusta, että se on kypsä. Tarjoile sokeriripauksen ja sitruunamehutilkan kanssa, meillä oli tarjolla mustikoita ja vaahterasiirappia. Pannukakkujen rakenne oli melko tiivis, arvelen sen johtuvan taikinan rasvattomuudesta. Ei näistä ihan suosikkipannareitani tullut, mutta kaikki kyllä hävisivät vadilta. Liitän pikeletit Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Pannukakut-välilehdelle.

Australian damper

Vuoden 2013 ammattilaispyöräilyn ohjelma on jälleen pyörähtänyt käyntiin, Australiassa ajettava Santos Tour Down Under alkoi eilen. Sieltä ei ikävä kyllä ole lähetyksiä meillä näkyvillä tv-kanavilla, mutta osanottajalistaa lukiessa voi arvata, että jännittävä kisa on tiedossa. Alakuloinen mieli ammattipyöräilyn ikävien tapahtumien vuoksi on vielä pinnassa, mutta eiköhän sieltä vielä jokunen puhdaskin urheilija löydy! Mahdanko siirtyä luimupupulan suosikkipyöräilijän, Jens Voigtin kannattajaksi? 

Viime vuoden pääalaspäinviikoilla jo merkkasin kokeiltavaksi Australian damper-nimisen leivän. Nyt minulla oli aikaa kokeilla sitä. Tämän leivän historiasta voi lukea täältä. Ohjeen otin pienin sovelluksin täältä. Ohjeessa käytettiin self-rising flouria, jollaista meillä ei liene kaupoissa ollenkaan. Katsoin korvausohjeet täältä, siellä on monenlaista vinkkiä, kun pitää korvata jotain ainetta jollain toisella. Leipään käytin:

• 450 g vehnäjauhoja
• 3 tl leivinjauhetta
• 1,5 tl suolaa
• 2 dl vettä
• 100 g voita

Kuumensin uunin 200 asteeseen. Mittasin jauhot isoon kulhoon yhdessä suolan ja leivinjauheen kanssa. Pilkoin kylmän voin pieniksi kuutioiksi ja murustelin sitä jauhoihin sormenpäillä nyppien, kunnes seos muistutti leivänmuruja. Lisäsin veden ja sekoitin taikinan niin hyvin kuin taisin. Ehkä pieni lisätyöstö ei olisi ollut pahasta. Muodostin taikinasta pari senttiä paksun pyöreän kiekon, jonka nostin leivinpaperille. Leikkasin pintaan noin taikinan puoleenväliin kahdeksan viiltoa ja nostin leivän uunipellille. Paistoin leipää noin 35 minuuttia. Koputtelin leivän pohjaa ja kun se kuulosti kumealta, arvelin leivän olevan kypsä. Se tuoksui tismalleen samalta kuin peruskouluaikaiset teeleivät, joita tehtiin jonkun tuoreen ja lämpimän syötävän toivossa. Samalle se maistuikin. Ulkonäkö jäi kyllä jälkeen lähdeohjeeni damperista. Luulen, ettei tämä damper juuri pidä säilyttelystä, se on syötävä kutakuinkin kuumana. 

talviprojekti nro 1

Lamingtoneja ja butterstickejä

Vaikka maailma on pullollaan asioita, joita en tiedä, niin tiedän sentään, ettei Martha Stewart ole australialainen. Hänen sivuiltaan kuitenkin löysin sellaisen Lamington-ohjeen, jota halusin kokeilla. Aussiperäisissä blogeissa  ja ruokaohjesivuilla oli tietysti useita Lamington-ohjeita ja -versioita, mutta niissä oli aina jotain, johon en heti tykästynyt. Tai sitten joku ainesosa, jota minulla ei ole kaapeissani. Niinpä Yhdysvaltojen lahja maailmalle neuvoi minua, miten valmistetaan Australian perinneleivonnainen, ohje Marthan tapaan täällä. Suurin, oikeastaan ainoa, vaikeus tämän leivonnaisen äärellä on kookos. Riemastuin nähdessäni jossain blogissa nonparelleissa pyöriteltyjä kakkupaloja, mutta eivät ne ole sitä, mitä tässä haetaan. Tässä pitää olla kookoshiutaleissa pyöriteltyjä kakkupaloja.

Amerikkalaiset ilmaisevat ohjeissaan määriä joskus erikoiselta kuulostavilla tavoilla, esimerkiksi voita mitataan usein stickeissä. Ellen olisi itse nähnyt näitä voitankoja kaupoissa, olisin ollut ihmeissäni ensimmäisiä kertoja mittayksikköön törmätessäni. Täällä on käyttökelpoinen konvertteri näissä voiasioissa, ettei tarvitse tuumia miksi ihmeessä ohjeessa on juuri 113 g voita. Yksi stick on 1/4 pound, eli 113g. Rukkaskurssilla 1 pound on noin puoli kiloa, joten siitäkin kalkuloimalla päästään sinne seutuville, että yksi voipötkylä on vähän päälle 100 grammaa. Saman linkin takaa löytyy muitakin muunnostaulukoita ruoanlaittotarkoituksiin.  Leipomisessa pidän enemmän aineiden punnitsemisesta, mutta käytän tarvittaessa desimittoja ja cup-mittoja, jälkimmäisiä varten minulla on sopiva setti kupposia.  Bloggaamissani ohjeissa mittayksiköitä käytetään kyllä aika hulvattomasti sikinsokin, sillä jäljestän ohjeita hyvin erilaisista lähteistä. Yritän pitää mielessäni, että muuntaisin ne parhaani mukaan niin, että ohjeet ovat muidenkin helposti kokeiltavissa. Ei ole mahdottomuus, että blondiinin laskupää pettää ja postaukseen päätyy väärin muunnettu mitta, kiitollisena otan vastaan korjaukset!

Lamingtonien pohja on sponge cake. Googlailujen perusteella kyse ei ole samasta asiasta kuin meikäläinen sienikakku. Ymmärtääkseni sienikakun nesteenä käytetään kiehuvaa vettä, jota taas sponge cake-ohjeissa ei näytetä käytettävän. Jos joku tietää tästä enemmän, olisin iloinen kommentista. Näin Martha ohjeistaa (puolitin ohjeen, määrät sen mukaiset, alkuperäiset siis täällä):

• 115 g voita (113g nyt on vaan kuulostaa hölmöltä)
• 3,3 dl vehnäjauhoja
• 2,3 dl sokeria
• 1 tl vaniljauutetta
• 2 suurta kananmunaa
• 1 tl leivinjauhetta
• ripaus suolaa
• 1,2 dl maitoa
• 1 dl mansikkahilloa täytteeksi

Kuumensin uunin 160 asteeseen. Sivumennen sanoen: Fahrenheitit Celsiuksiksi saa nopsasti täällä. Alan kyllä jo muistaa yleisimmät lämpötilat muutenkin.

Martha näyttää olevan tarkka ehkäisyssä, hän käytti leivinpaperia, voitelua ja jauhottamista vuokaansa, minä en ollut ihan niin tarkka,  tyydyin vain laittamaan vuokaan leivinpaperia. Käytin irtopohjaista 18 x 18 cm neliömuotoista vuokaa.

Martha kirjoitti vaahdottavansa sokeria ja voita, kunnes niitä tulee  kevyttä ja  ilmavaa (vaahtoa?). En kyllä ikinä kuuna päivänä ole saanut aikaan mitään erityistä kevyttä ja ilmavaa (jotain?) näistä kahdesta aineksesta, lähinnä sellaista rakeista massaa, mutta tällä on menty tähän asti ja taas mentiin.  Lisäsin vaniljauutteen (sitä omatekemää!) ja kananmunan kerrallaan. Sekoitin tasaiseksi. Sitten oli jauhojen vuoro, niihin oli sekoitettu jo valmiiksi leivinjauhe ja suola. Lisäsin taikinaan vuorotellen jauhoja ja maitoa, niin että viimeiseksi jäi jauhoja (näin Martha neuvoi, joku taika siinä lienee).

Koska Martha teki tolkun kokoisen annoksen, hän jakoi taikinan kahteen vuokaan. Tunnettuna kohtuuden puolestapuhujana olin siis puolittanut ohjeen ja yksi vuoka piisasi hyvin. Paistoin kakkua noin 45 minuuttia. Kokeilin tikulla kypsyyttä ja kun tikku oli tökkäyksen jäljiltä puhdas, päättelin kakun olevan kypsää. Annoin kakun jäähtyä hetkosen ennen seuraavaa vaihetta. Marthan kakkupohjat ovat varmaan ohuemmat, joten paistoaika on alkuperäisohjeessa siksi lyhyempi.

Lamingtoneissa näkyy useimmiten olevan jotain täytettä. Joku käyttää hilloa, toinen laittaa kakkuun kuorrutetta välikerrokseksikin. Koska olin Marthan matkaan lähtenyt,  käytin myös hilloa. Jotten kuitenkaan olisi ihan lammas, poikkesin Marthan viitoittamalta polulta sen verran, että halkaisin ainokaisen kakkupohjani ja tälläsin mansikkahillon tähän väliin. Marthahan levitti marjaherkun yhden pohjan päälle ja nosti toisen sen päälle.  Leikkasin kakkupohjan sitten suupalan kokoisiksi neliöiksi.

Seuraavaksi oli ohjelmassa kuorrutuksen, längvitsiksi icingin valmistaminen.

• 1,2 dl maitoa
• 25 g suolatonta voita
• 0,5 rkl vaniljauutetta
• 7-8 dl tomusokeria 
• 1,2 dl kaakaojauhetta

Tomusokerin määrä kuulostaa hurjalta, mutta sitä voikin säätää kuorrutusta sekoittaessa. Kuorrutteen tulee olla sopivan juoksevaa, että kakkupalojen kastaminen onnistuu vaivatta. Mittasin voin ja maidon kattilaan ja kuumensin seosta sen verran, että voi suli. Kaadoin seoksen sellaiseen kulhoon, joka istuu mukavasti vesikattilan päälle. Sekoitin tomusokerin, kaakaon ja vaniljauutteen nesteeseen, niin että sain aikaan tasaisen kuorrutetaikinan, joustava nuolija on tässä hyvä vekotin, sillä saa ainekset kulhon reunoja myöten sekoittumaan tasaisesti. Jotta kuorrute pysyisi sopivan juoksevana, asetin kuorrutekulhon vesikattilan päälle, kattilassa muutama sentti vettä kiehui hyvin lempeästi ja piti kuorrutteen lämpimänä.

Toiseen kuppiin olin kaatanut kookoshiutaleita. Olin saanut blogikaveriltani luimupupulta vinkin, että esimerkiksi Ekolossa myytävät kookoslastut (joista voi jauhaa itse hiutaleita) ovat paljon paremman makuisia, kun markettien hiutaleet. Ikävä kyllä minulla ei ollut aikaa käydä tuotetta kyselemässä, joten käytin aiemmin ostamiani hiutaleita.

Haarukan avulla kastoin kakkupalasen kuorrutteeseen, annoin sitten ylimääräisen kuorrutteen valua pois. Nostin kakkupalan kookoshiutalekuppiin ja nostelin puhtaalla haarukalla hituleita kakkupalan päälle ja pyörittelin sitä varovasti saadakseni tasaisen kookoshiutalepinnan palaseen. Nostelin valmiit palat ritilälle jähmettymään. Kuorrutetta tuli ainakin kaksi kertaa niin paljon, kuin tarvitsin. Jos joskus tekisin uudelleen Lamingtoneja, puolittaisin vielä kuorruteohjeen. Luultavasti laittaisin suhteessa vielä vähän enemmän tomusokeria ja voita, jolloin kuorrute olisi vähän tanakampaa, nyt kakkupalat imaisivat kuorrutetta melko reippaasti.

Tämmöisen näköisiä ovat siis Lamingtonit! Eivätkä ne kookoksesta huolimatta hassummilta maistuneetkaan. Nyt tosin kookoskiintiö on täynnä vähäksi aikaan!

Tour Down Under on loppusuoralla. Ilman kuvallista materiaalia on ollut lähes mahdotonta virittäytyä sohvaurheilun hypnoottiseen tunnelmaan. Tulospalvelun nimilistat eivät vain kertakaikkiaan sytytä minunlaiseni pyöräilyfanin intoa. Mutta kevättä kohden tässä mennään ja lähetyksiä alkaa tulla kevään klassikoista, jolloin oikeasti pääsee näkemään kuinka miehet taas sonnustautuvat spandexiin ja Peter Seliniä lainatakseni, tälläävät revanderinsa pyöränpenkkiin!

Australian Busters - cheddarkeksit

Ennen töihin menoa minulla olikin juuri sopivan verran aikaa kokeilla Australian Busters-nimisiä cheddarkeksejä. Olen mieltynyt australialaisiin ruoan- ja leivonnaisten nimiin, niissä on tiettyä rouheutta, damper ja buster eivät kuulosta hienostelevilta. One Perfect Bite-blogi antoi minulle vinkit ja näin minä tein 25 keksiä:

• 55 g kylmää voita pieniksi kuutioiksi leikattuna
• 110 g vehnäjauhoja
• 150 g cheddaria karkeasti raastettuna
• (0,5 tl suolaa) 
• 6 rkl vettä
• ripaus kuivattua basilikaa

Lämmitin uunin 230 asteeseen. Nypin jauhot ja voin murumaiseksi seokseksi, sekoitin joukkoon juustoraasteen ja basilikan. Lisäsin veden ja sekoitin taikinan tasaiseksi. Kaulin taikinan kevyesti jauhotetulla alustalla noin puolen sentin paksuiseksi levyksi, josta otin pyöreitä paloja leivinpaperilla vuoratulle pellille. Paistoin keksejä 15 minuuttia. Annoin jäähtyä ensin pellillä 5 minuuttia ja siirsin keksit sitten ritilän päälle jäähtymään loppuun. Keksit tuoksuivat jo uunissa ihanilta ja maistuivat suloisilta aamiaispöydässä. Pikkuisen voimakkaampi cheddar varmasti vielä syventäisi makua.

Melkein australialaista

Bill Granger lienee tämän hetken tunnetuimpia julkkiskokkeja Australiassa, olen nähnyt hänet jossain tv-sarjoissa ja huomannut kirjojaan kaupattavan Amazonilla. Päällimmäinen mielikuva on alati leveästi hymyilevästä, pastelliväreihin pukeutuvasta rennosta kokista. Tässä mukavassa blogissa oli tehty ranskalaista grillattua voileipää aussikokin tapaan, joten kelpuutin sen tähän kategoriaan australaisista ruoista. Loiva aasinsilta, myönnän, mutta ehkä saan anteeksi. Tiedän, ettei ruoasta tule sen maalaista erikoisuutta minkä maalainen kokki sitä sattuu valmistamaan.

Askaroin tänä aamuna ajallisesti brunssin puolelle livahtaneelle aamiaiselle tällaiset croque monsieurit perheelle. Neljälle tarvitsin:

• 4 kpl 3 cm levyistä  vaalean leivän viipaletta
• 4 kananmunaa
• 2,5 dl maitoa
• suolaa ja mustapippuria
• 4 viipaletta kinkkua
• 4 viipaletta juustoa
• 1 rkl sinappia
• (vähän kevätsipulia ja basilikaa silppuna)
• 2 tl voin ja öljyn seosta paistamiseen

Kuumensin uunin 180 asteeseen. Käytin ohjeeseen siemenin höystettyä vaaleaa leipää. Leikkasin terävällä veitsellä leipäviipaleisiin taskun ja sipaisin taskun toiselle reunalle hieman sinappia. Asettelin sitten taskuun viipaleen kinkkua ja juustoa, joiden väliin ripotin hieman kevätsipulia ja basilikaa.

Vatkasin maidon ja munat kevyesti kulhossa ja maustoin seoksen suolalla ja pippurilla. Kaadoin seoksen matalaan vuokaan, johon arvioin neljän leivän mahtuvan. Nostelin leivät munamaitoseokseen ja annoin ohjeen mukaisesti niiden imeä seosta 5 minuuttia, mutta seuraavalla kerralla en liota leipiä ihan niin kauan. Paistoin leipiä voin ja öljyn seoksessa pari minuuttia kummaltakin puolelta ja nostin leivät sitten uunipellille leivinpaperin päälle. Paistoin leipiä vielä uunissa noin 15 minuuttia. Leivät olivat hyviä, mutta aavistuksen liian pehmoisia. Joko niitä olisi voinut paistaa vielä hetken uunissa tai liottaa hieman vähemmän aikaa. Myös voimakkaamman makuiset kinkku ja juusto voisivat vielä terävöittää makua.

Tour Down Underin tuloksia ei vielä ole, 51 km pitkää prologia ajetaan parhaillaan Adelaidessa. Varsinainen kilpailu alkaa tiistaina 149 km mittaisella ensimmäisellä etapilla, joka ajetaan Adelaiden pohjoispuolella Prospectista Clareen.

ANZAC-keksit

Huomenna alkaa Tour Down Under ja ammattipyöräilijöiden kausi pyörähtää käyntiin. Ikävä kyllä emme taida nähdä lähetyksiä pallon alapuolelta, mutta netin kautta pääsemme kurkkimaan ketkä ovat mukana ja miten heillä menee. 

Ilmeisesti australialaisilla on sweet tooth, kuten meillä muillakin, sillä löysin monien paikallisten leivonnaisten ohjeita. Todella monissa leivonnaisissa näytetään käytettävän kookoshiutaleita, joista meidän Bounty-kammoinen perheemme ei innostu. Mutta mitäpä sitä ei tekisi blogin vuoksi? Jopa syöttäisi perheelle kookoshiutaleita!

Prologina kokeilin tänään ANZAC-keksien valmistamista. Linkistä pääsee lukemaan keksien tarinan. Ohjeen otin täältä. Tein kookoksen vuoksi puolikkaan annoksen ja muutin cup-mitat deseiksi. Alkuperäisen ohjeen lämpötila on ilmeisen väärin,  siinä puhutaan 150 asteesta Fahrenheiteissa.

• 1,2 dl kaurahiutaleita
• 1,2 dl kookoshiutaleita
• 1,2 dl vehnäjauhoja
• 1,2 dl sokeria
  
• 65 g voita
• 1 rkl vaahterasiirappia
• 0,5 tl soodaa
• 1 tl kuumaa vettä

Lämmitä uuni 150° asteeseen. Laita voi ja siirappi kattilaan ja sulata voi. Mittaa kuivat ainekset kulhoon soodaa lukuunottamatta. Sekoita sooda kuumaan veteen ja lisää se voi-siirappiseokseen ja anna sen hieman kuohahtaa ennen kuin sekoitat nesteen kuiviin aineisiin. Muotoile taikinasta käsin pieniä pallosia leivinpaperille, jätä väliä useita senttejä, koska pikkuleivät leviävät paistuessaan. Litistä hieman pallosia ennen uuniin laittamista. Paista pikkuleipiä 13-15 minuuttia, kunnes ne ovat kauniin ruskeita. Siirrä ritilän päälle jäähtymään. 

Koska leipominen on niin kivaa, tein pikkuleivät kahteen kertaan. Suomeksi: sössin ensimmäisen erän unohtamalla sokerin ja lisäämällä soodan kuiviin aineisiin. En edes nähnyt sokeria alkuperäisessä ainesluettelossa enkä lukenut ohjetta riittävän hyvin, tuumin vain että onpa terveellisiä pikkuleipiä. Ensimmäinen erä jäi kuivaksi ja mauttomaksi, murenevaksi hötöksi. Olin kuitenkin hyvilläni, että olin puolittanut ohjeen, aineita meni vain vähän hukkaan. Toisella kertaa muistin sokerin ja laitoin soodankin oikealla tavalla taikinaan nesteen seassa. Uunista tuli pellillinen hyväntuoksuisia lähes nättejä keksejä. Varmaan juuri kookoksesta johtuen näistä ei kyllä tule lempipikkuleipiämme, pidän enemmän tarinasta niiden takana kuin itse ANZAC-kekseistä.

Pavlova

Eilinen myrsky ohitti meidät molemmilta puolilta, lähistöllä ollaan edelleen ilman sähköä. Iloisella mielellä tuumin, että olisi hyvä päivä paistaa marenkeja. Huono puoli tässä oli se, että aikeeni tehdä jälkiruoaksi pavlovaa oli tieten tehty oman nilkan sahaus. Kohtahan on alkamassa ammattipyöräilyn uusi kausi ja kuten olen jo hehkuttanut, se alkaa Australiasta. Minulla on ollut hakusessa australialaisia ruokaohjeita ja joka paikassa ensimmäisenä vastaan tulee pavlova, toki heti toisessa lauseessa kiistellään siitä, onko se kuitenkin lähtöisin Uudesta-Seelannista. Minun olisi siis pitänyt, jos olisin ollut järkevä, malttaa mieleni ja tehdä pavlovaa vasta Tour Down Underin aikaan, eihän aussiruokaohjereservini (huh mikä sana!) suorastaan pullistele runsauttaan. Mutta järki ja tunne eivät tunnetusti aina viihdy samassa päässä, tänään tuntui pavlovapäivältä, joten ei muuta kuin kananmunia erottelemaan, heti aamiaisen jälkeen!

Käytin samaa perusmarenkiohjetta, kuin  Eton Messiä tehdessäni. Siihen tulee yksinkertaisesti:

• 2 munanvalkuaista
• 100 g sokeria

Ohjeen mukaan valkuaisia vatkataan, kunnes vaahtoon jää viehkeitä piikkejä, jonka jälkeen sokeri lisätään lusikallinen kerrallaan. Minulle iski jokin epähuomio, sillä olin kipannut sokerin kulhoon heti sen punnittuani ja valkuaiset päälle. Vatkasin hetken ja aloin ihmetellä, että minne hukkasin sokerin. Pian kyllä huomasin käänteisen järjestyksen ja jäin toivomaan, ettei se pilaisi lopputulosta. Annoksesta tuli kuusi  noin 8 cm kiekkoa marenkia. Lusikoin marengin paperille ja tein punaiseen karamelliväriin kastetulla hammastikulla muutamia pyörteisiä kuvioita jokaiseen. Paistoin marenkeja 120 asteessa 80 minuuttia, jonka jäljeen ne saivat jäähtyä yhtä matkaa uunin kanssa.

Päivällisen jälkeen vatkasin kermaa pehmeäksi vaahdoksi ja lusikoin sitä marenkien päälle ja asettelin vadelmia, pensasmustikoita ja mansikoita pinnalle. Ihan ylimmäksi lirutin ihan vähän hyvää hunajaa. Marenki onnistui mainiosti, vaikka töpelöin järjestyksen kanssa, muutenkin jälkiruoka oli suussasulavan hyvää!