Positiivista kyllä, ei tarvittu laastaria

Jotkut asiat näyttävät toisen tekeminä niin helpoilta ja sitä on varma, että ihan tuosta vaan osaan itsekin. Ei ihan aina. Joskus loppukesästä Kammenpyörittäjä toi minulle malliston suurimman mandoliinin Eiringiltä, kun olin valitellut, että muovinen siivuttajani on ihan surkea. De Buyerin mandoliini oli pakattu suureen pahvilaatikkoon ja jostain kieli se, että ohjekirjan lisäksi pakkauksessa oli mukana DVD. En ihan heti tohtinut kokeilla laitetta, toissapäivänä otin sen esille alkaessani tehdä valkosipuliperunoita. Minuutissa lannistuin, otin sen muovisen viipaloijani ja sain perunat uuniin viidessä minuutissa. 

Tänään tarvitsin pientä porkkanakuutiota lappilaiseen palapaistiin, joka on aina kuulunut minun lapsuudenperheeni jouluruokiin. Värväsin Kammenpyörittäjän avukseni ja olimme luottavaisia, että kyllähän me nyt yhtä mandoliinia soittelemme yhteistuumin. Haaveksin DVD:llä helposti esitellyistä diamond-kuviosta, joka sopisi pataruokaani hyvin. 

Helpommin sanottu kuin tehty. Katsoimme DVD:n uudelleenkin ja silppusimme porkkanoita, perunoita ja kurkkua kaikin mahdollisin tavoin, mutta sitä diamond-leikkausta ei kyllä saatu aikaan. Laite lennätteli porkkanasilppua pitkin keittiötä ja olin iloinen, etten yrittänyt tehdä punajuuresta yhtään mitään. Lopulta silppusin porkkanaa veitsellä, että sain sen pataan lihan kanssa hautumaan. 

Lupasimme pyhästi toisillemme, että etsimme youtubesta pätkiä, miten laitetta tulee käyttää ja kokeilemme uudelleen. Myöhemmin, ehkä paljonkin myöhemmin. Olemme kyllä varmoja, että laite on juuri sellainen kuin pitääkin, ehjä ja kaikinpuolin hyvä, emme vaan osanneet sitä käyttää. Saa neuvoa! Se vielä mainittakoon, että yhtään haavaa emme saaneet, joten siinä mielessä meni ihan hyvin. 

Ihan tähän emme pyrkineet

Salavaikeat omenaruusut

Olen lukenut monta onnistunutta omena- tai päärynäruusupostausta ja yhden, jossa hieman tuskailtiin lopputuloksen kanssa, samaa olen minäkin joutunut tekemään. Tänään kokeilin toistamiseen näitä kauniiksi, hyviksi ja ennenkaikkea helpoiksi luvattuja leivonnaisia. Pääsin melkein maaliin. Ehkä onnistun seuraavalla kerralla, ehkä seuraavaa kertaa ei tule. 

Ensimmäisellä kerralla kokeilin sommitella ruusuja hieman kiireessä kokonaan maidottomasta taikinasta. Sen kaulittavuus ei ollut paras mahdollinen, eikävätkä välineetkään olleet ihan kätevimmät. Mutta suurin syy lähes epäonnistumiseen oli kyllä ilman muuta se, etten lukenut ohjeita kunnolla. Kiirehdin kuvan perusteella eteenpäin varmana siitä, että kyllähän tämä nyt hoituu tästä suit sait. Ei hoitunut. Ystävälliset työkaverit söivät kyllä tuotokseni, mutta ei siitä sen enempää, on se ilmoja pidellyt. Ne omenaruusut eivät yltäneet palkintosijoille, tuskin saivat kunniamainintaa osallistumisesta, aina pelkkä yrittäminen ei riitä.

Tänään olin hieman viisaampana asialla, olin lukenut ruusupostauksia oikein ajatuksen kanssa. Minulla oli tavallista voitaikinaa ja minulla oli omenia, oli minulla omatekoista omenahilloakin. Siispä ruusuilemaan.

Melkein onnistuneet omenaruusut

• 5 voitaikinalevyä
• 2 omenaa
• 2 rkl sitruunamehua
• vettä
• sokeria
• omenahilloa
• kanelia

Sulatin taikinalevyt ja kuumensin uunin 200 asteeseen. Otin esille muffinipellin ja pieniä paperisia muffinivuokia. Leikkasin omenat noin millin paksuihin viipaleisiin ja laitoin ne mikronkestävään astiaan. Kaadoin viipaleiden päälle niin paljon vettä, että ne peittyivät ja ripotin pikkuisen sokeria mukaan ja puristin puolikkaasta sitruunasta sen mitä siitä lähti mehua. Kuumensin astiaa mikrossa kannella peitettynä kolme minuuttia täydellä teholla, jotta viipaleet pehmenisivät ja olisivat taipuisia taikinaa rullatessa. Jätin viipaleet hetkeksi vielä kuumaan liemeen pehmenemään ja kaadoin ne sitten lävikköön jäähtymään.

Kaulitsin taikinalevyt ohuemmiksi, enemmän pitkiksi kuin leveiksi. Joissakin ohjeissa oli taikinalevy leikattu pizzaleikkurilla kahteen kapeaan palaan, näin minäkin tein. Levitin taikinasuikaleille pienen nokareen omenahilloa, ripotin päälle pikkuisen kanelia ja sokeria. Asettelin suikaleen toiselle reunalle riviin, hieman toistensa kanssa limittäin pehmeitä omenaviipaleita niin, että kuorireuna tuli taikinan ulkopuolelle. Kääänsin taikinasuikaleen pitkältä sivulta alareunasta omenaviipaleiden päälle ja käärin koko komeuden rullalle. Asetin ruusun muotoon asettuvan taikinarullan paperiseen muffinivuokaan ja vuoan peltivuoan koloseen. Näin tein kaikille 10 taikinasuikaleelle. Omenaviipaleeni riittivät aivan tasan tarkkaan kaikkiin leivonnaisiin, yhtään ei jäänyt jäljelle. 

Paistoin omenaruusuja 200 asteessa uunin alaosassa leivinpaperilla peitettynä (jotta omenan ohuen kuoriosat eivät palaisi) ensin 30 minuuttia. Sitten viisi minuuttia lisää, vielä viisi minuuttia ja olin varma, että tuokseni olisivat kypsiä. Laitoin uunin pois päältä, siivosin jälkeni ja annoin omenaruusujen jäähtyä. Otin yhden pois vuoasta ja tutkin sitä, sehän oli yhä ihan raaka. Ei kun uuni päälle uudelleen ja nostin ruusut paperivuokineen tavalliselle uunipellille, arvelin ettei taikina päässyt kypsymään ahtaassa muffinivuoassa. Paistoin turkasen pullia vielä kymmenisen minuuttia edelleen paperilla peitettynä. Omenan reunat hieman tummuivat liikaa, mutta nyt taikina oli kypsää. 

Edelleen tarvitsin tuhdin tomusokerituiskun kaunistamaan lopputulosta. Maku oli oikein mukava, mutta kauneuspuolessa oli vielä toivomisen varaa. Paljon paremmin onnistuivat vuonna 2012 tekemäni filotaikinaruusut. 

Huomenna on muuten ohjelmassa jälleen keittiöpeikkohommia. Aion nimittäin uskaltautua tekemään ensimmäistä kertaa karjalanpiirakoita. Riisipuuro on jo keitetty. Onhan se ihan helppoa, eikö olekin?