Pölyiset smoothiet musti- ja mansikoista

Zombieviikko, ihanaa! Tulin kotiin töistä kello 08.27 ja siitä asti talossa on raikunut roscacountry. Tein itselleni aamiaiseksi smoothieta. Oli ostanut hieman marjoja viime viikolla ja ne olivat kuin olivatkin vielä kunnossa ja kai ne olisivat jokatapauksessa zombielle välttäneet, ei se ole itsekään järin tuore. Keräsin myös purkinpohjia erilaisia maitotuotteita ja tein kahta eri makua. Ei tässä ole yhtään mitään uutta, eikä varsinkaan ihmeellistä, mutta ettehän zombielta enempää vaatisikaan?

Smoothiet marjoista ja pölystä

• 250 g mansikoita
• 250 g pensasmustikoita
• 2 rkl hunajaa
• 250 g rahkaa
• 2 dl maustamatonta jogurttia
• 3 dl kefiiriä
• vadelmapölyä

Tein ensin mansikkasmoothien, ettei tarvitsisi pestä blenderin kannua välillä, laiska mikä laiska. Leikkasin kannat pois mansikoista ja tiputtelin ne blenderin kannuun. Otin suuren lusikallisen hyvää humppahunajata ja sekoitin sen mansikoiden kanssa tasaiseksi massaksi. Minun piti laittaa mukaan kaljun appelsiinin mehua (en muista enää mistä tuo valkoiseksi kuorittu appelsiini on pöydän laidalle joutunut, mitä kummaa tein siitä?), mutten näköjään muistanut. Sitten lisäsin mukaan rahkaa, jogurttia ja kefiiriä niin, että juomaa tuli pieni 2,5 dl pullollinen ja iso juomalasillinen, yhteensä puolisen litraa. Kaadoin ensin pullon täyteen tulevan yövuoron evääksi ja loput juomalasiin. Kumpaankin ripotin teesihdillä kauniinväristä vadelmapölyä. Siinä on hieno tiivistynyt vadelman maku. 

Mustikkasmoothien tein samalla tavalla, mutta pensasmustikoista ei tarvi mitään kantoja poistella, kunhan kippasin rasiasta kannuun. Perään hunajat ja maitotuotteet ja virta päälle. Mustikkasmoothiesta tuli kauniin väristä siitäkin ja maku oli intensiivisempi kuin uskalsin pensasmustikoilta odottaa. Tätäkin laitoin eväspulloon ja osan join aamupalanani ennen pieniä torkkuja. 

Nyt kello on vähän yli 12, viimeinen koneellinen pyykkiä on menossa, country raikaa edelleen ja olen yli-iloisella päällä. Minulle lisää yövuoroja! Tavallisesti piinaan lukijoitani countryvideoilla vain CampaCaminon puolella, mutta nyt se on vaikeasti määriteltävällä tauolla, joten kiusaan teitä. Olen joskus kertonut ehkä, että pidän countryn lisäksi  myös a cappella-musiikista. Kun nämä kaksi asiaa yhdistää tuloksena on jotain hienoa. Löysin vastikään Home Free-nimisen lauluyhteen, joka enimmäkseen tekee versioita countryhiteistä ja ne ovat aivan timanttia. Tämänhetkinen suosikkikappaleeni on nimeltään Blue Ain't Your Color, sen alkuperäisversiokin on kävelymusiikkilistallani, joskaan sen videota ei voi katsoa Keith Urbanin hiusten tähden. Voisikohan Nicole passittaa äijänsä parturiin? Mutta Home Free ei tarvitse tyylineuvoja, oletteko samaa mieltä?

Kesän loppu – ei sentään kesän

Kaupallinen yhteistyö, Jyväskylän Kesä

Jyväskylän Kesä on meidän osaltamme nyt taputeltu. Kovin moniin tapahtumiin emme ehtineet työkiireitten takia, mutta kaikki minne kerkesimme, olivat hyviä ja mieleenjääviä. Tänä iltana olimme Taulumäen kirkossa kuuntelemassa Iiro Rantalan ja sveitsiläisen nuoriso-orkesterin Il Mosaicon konserttia. Emme olleet aikaisemmin kuulleet Rantalaa livenä, hänen karismansa riitti täyttämään suuren kirkon ja nuoret soittajat Keski-Euroopasta olivat aivan loistavia. 

Aluksi kuulimme Mozartia, Pianokonsertto numero 21 C-duurin ja sen jälkeen Rantalan omia sävellyksiä. En osaa sanoa kumpi osa konserttia minua miellytti enemmän, taidan sanoa, että eniten pidin taas kaikesta. 

Kiitos Jyväskylän Kesä, kiitos Riikka, oli ilo päästä osallistumaan tapahtumiin nyt jo toisen kerran!

Haluatko sinäkin olla humpalla? Osallistu lippuarvontaan!

Nythän on niin, että ihmisten humppatietoisuus on harmillisen vähäistä. Aivan kaikki potentiaaliset humppaintoilijat eivät ole vielä tietoisia siitä, että Jyväskylän Lutakossa on tarjolla maailmallakin laajalti arvostettua taidetta Eläkeläisten keikan muodossa aivan tuota pikaa, suomeksi sanottuna ensi lauantaiehtoona. 

Sen ymmärrän, etteivät kaikki kovin nuoret sinne voi tulla, sillä keikka on K-18 eivätkä toisaalta kovin vanhatkaan, sillä soitanto alkaa vasta niinkin myöhään kuin kello 22. Moni ikäiseni on siihen aikaan jo tiukasti unten mailla, tai ainakin tulisi olla. Näitten kahden ääripään väliin jää kuitenkin vielä iso porukka väkeä, joilla ei ole mitään kunnon syytä olla humppaamatta 12.11. klo 22 Jyväskylän Lutakon Tanssisalilla. Jottei 13-17 euron korkea lipunhinta nousisi vihoviimeiseksi esteeksi, arvomme kaksi lippua ja toimitamme ne voittajille ennenkuin kello on sata. Taksia emme maksa paikalle emmekä kotio, emmekä takkinaulakkomaksua, mutta yhdestä oluesta voimme neuvotella, mikäli satumme törmäämään humppajunan ravintolavaunussa. 

Arvonta tapahtuu samaan tapaan täysin mielivaltaisesti, kuten viime kerralla, jolloin olimme kulttuurin nimissä samassa puuhassa. Meille voi runoilla aivan niin pitkälti kuin haluaa, tai sitten voi vain ilmoittaa kommenttilaatikossa tai sähköpostilla, että liput tänne niin kuin olisi jo. Me sitten itse suuressa viisaudessamme päätämme kutka ovat niitä onnellisia, jotka voivat sanoa olevansa keikalla sponsored by CampaSimpukka. Osallistumisaikaa on huomiseen iltaan kello 18 asti ja sen jälkeen ilmoitamme voittajille, että on syytä alkaa tehdä kotona anomusta iltalomasta. 

Vielä kerran: Osallistu Eläkeläisten Jyväskylän Lutakon Tanssisalin keikan 12.11.2016 klo 22 (lämmittelijä aloittaa klo 21, en muista kuka se oli, sorry) lippujen arvontaan tämän postauksen kommenttilaatikossa tai laittamalla elektroonista postia osoitteeseen campasimpukka@gmail.com huomiseen 8.11.2016 klo 18 mennessä. Lippuja on arvottavana 2 kpl ja käytämme täyttä valtaa sen suhteen annammeko liput samalle osallistujalle, vai kahdelle eri tyypille. Useampaan osaan emme lippuja kuitenkaan jaa, vaikka olen valmis myöntämään, että joskus puolikin keikkaa voisi ihan hyvin riittää. 

Tee itsesi niin tunnistettavaksi sähköpostiosoitteella, ettei tarvitse alkaa salapoliisitoimiin sen suhteen mistä saamme voittajan kiinni. Mikäli voittaja ei ilmoita itsestään niin ajoissa, että ehdimme toimittaa liput postin mukana, annamme lipun tai liput sitten Lutakon jonossa jollekin, jolla ei ole vielä lippua ostettuna. Tuliko selväksi?

EDIT 8.11. Arvonta on ohitse ja lipuille löytyi ottajat. Kiitos kaikille, jotka ette osallistuneet! :D

Stand-up sanoi kaupunginjohtaja!

Kuva julkaistu Jyväskylän Kesän luvalla

Edit: kaupallinen yhteistyö, Jyväskylän kesä

Jyväskylän Kesän tapahtumat käynnistyivät eilen todenteolla, ikävä kyllä vesisade siirsi ainakin osan ulkotapahtumista väistötiloihin sisälle. Illan kohokohta oli tietysti avajaiskonsertti Kaupunginteatterissa. Tapahtuma oli loppuunmyyty ja alkoi pienillä toiminnanjohtajan ja kaupunginjohtajan puheilla, jotka eivät onneksi olleet liian pitkiä. Arvostin kaupunginjohtajan osuutta stand-upista. Samoin konsertin aloittanut Nokia-tunen leipominen esitykseen oli hupaisa.

Harvoin tiedän mennessäni noin vähän artisteista, joita olen menossa katsomaan. Olin ostanut liput jo helmikuussa, kun olimme Vaasassa ja kävimme siellä vakiolipputoimistossamme. Meillä oli kulttuurikorteillamme rahaa emmekä olleet silloin varmoja koska rahat tulisi viimeistään käyttää ja saanko vuorotteluvapaan aikana uutta korttia pian umpeutuvan tilalle. Katselin Jyväskylän kesän ohjelmiston siinä vaiheessa tiedossa olevia osia ja tuumin, että kun emme ole juuri tapahtumaan koskaan osallistuneet, niin ostanpa meille liput tuohon avajaiskonserttiin. Kerrankin ostamani sika säkissä oli oikein laatupossua!

Igudesman & Joo muodostuu kahdesta musiikin superammattilaisesta, Neuvostoliitossa vuonna 1973 syntyneestä Aleksay Igudesmanista ja  brittiläis-korealaisesta Hyuang-Ki Joosta (jonka ikä lienee samoja kuin kumppaninsa). He tapasivat pikkupoikina Yehudi Menuhin Schoolissa Lontoossa ja ovat siitä asti olleet ystäviä. Toistakymmentä vuotta he ovat muitten projektiensa ohella kiertäneet maailmaa yhdistäen klassista musiikkia ja populaarikulttuuria erikoisella tavalla, joka saa katsomot mylvimään naurusta. 

Oli oikein hyvä juttu, etten katsonut mitään etukäteen Youtubesta enkä muutenkaan ottanut asioista selkoa, vaan menin hyvin tietämättömänä avajaiskonserttiin. Ei ollut yhtään ennalta tuttua esitystä, melkeinpä niitä voisi sanoa sketseiksi, vaan kaikki lavalla tapahtunut hämmästytti ja riemastutti. 

Jos kohdallenne osuu tämä kaksikko, niin menkää ihmeessä katsomaan! Niin paljon en ole koskaan konsertissa nauranut ja taputtanut! Kiitos itselleni, että ostin nuo liput! Riekkumassa emme varsinaisesti ehtineet käydä, sillä Kammenpyörittäjällä oli tiedossa aamuvuoro. 

Kun ei kutsuttu, tultiin sitten ominpäin!

Muutama viikko sitten saimme kutsun osallistua Jyväskylän Kesän tapahtumiin ja kirjoitella niistä sen mukaan, mitä tapahtumista tykkäisimme. Minulla kun tuota aikaa on, otin kutsun vastaan ja Kammenpyörittäjälläkin sattui olemaan päivävuoroviikko, joten iltaisin olisi hyvää aikaa kulttuurille. Olihan meillä tietysti menossa juuri Ranska-viikot Tour de Francen merkeissä, mutta suostuin puolestamme silti. Ainahan sitä muutaman päivän ehtisi viipottaa pää kolmantena jalkana!

Jyväskylän Kesä alkaa tänään, näköjään samana päivänä säänmuutoksen kanssa. Eilen oli niin ihana kesäsää, nyt sataa vettä. Minä olen siihen kyllä näin aamun suhteen oikein tyytyväinen, pääsen jatkamaan varustetestiäni ja kävelemään sateessa uusilla kengilläni. 

Me aloitimme kulttuuriviikon jo eilen eräänlaisella varjotapahtumalla, josta ei naurua ja positiivista energiaa puuttunut. Tasan 50 vuotta sitten, 11.7.1966, tuolloinkin maanantaina Jyväskylän Kesässä esiintyi M A Numminen ja esitti lauluja, joista nousi silloisessa Suomessa mehevä skandaali. Nyt tämä kaunisääninen karismaatikko nousi Lutakon lavalle "palaten rikospaikalle" tismalleen puoli vuosisataa myöhemmin. Hänen kanssaan esiintyi Pedro Hietanen. "Koska meitä ei kutsuttu Jyväskylän Kesään, tulimme sitten väkisin" aloitti Numminen konsertin. On kyllä vaikea uskoa, että tämä hopeahapsinen herrasmies tekisi yhtään mitään väkisin. 

Olimme jo maaliskuussa kuuntelemassa Nummista, kun hän esiintyi Ilmavoimien Soittokunnan Big Bandin kanssa ja pidimme silloinkin konsertista todella paljon. Nyt kuulimme joitakin samoja kappaleita ja muutama juttukin oli sama, mutta viis siitä, puolentoista tunnin keikka oli aivan loistava. Numminen kertoili kesän -66 tapahtumista, siitä miten nuo Yleisradion soittolistalle joutuneet laulut olivat syntyneet ja mitä niiden esittämisestä seurasi. Numminen pitää hallussaan kyseenalaista ennätystä siitä, miten paljon levytyksiä hänellä on ollut soittokiellossa, mikä tuntuu huvittavan häntä edelleen kovasti. Pedro Hietanen taituroi koskettimissa, tangona alkanut kappale saattoikin olla yhtäkkiä puhdasveristä jazzia. Numminen itse soitti rumpuja, jotka tällä kertaa olivat Mercantile-kansio, sillä hän oli unohtanut tavanomaiset rumpunsa, puhelinluettelon kotiin. 

Yleisöä oli mukavasti, saliin oli järjestetty pöydät ja penkit, mikä teki tilasta hieman ahtaan. Yleisön keski-ikä oli varmaankin Lutakon tavallisesta yleisöstä poikkeavan korkea, mutta oli paikalla nuoria ihmisiäkin. Kielletyt laulut oli mainio kulttuuriviikon aloitus, Jenkka ulkosynnyttimistä sopi maanantai-iltaan mitä parhaiten. Allaoleva pätkä on parin vuoden takaa. 

Tänään siirrymme varsinaisen Jyväskylän Kesän ohjelmiston pariin avajaiskonsertin merkeissä. Nämäkin liput olemme itse hankkineet, itse asiassa jo helmikuussa kuukausia ennen ehdotettua yhteistyötä. Kyseessä on kummalliselta kuulosta kombinaatio klassista musiikkia ja stand-up-komiikkaa. Minä en ollut kuullutkaan Igudesman & Joosta, kunhan etsin jotain kiinnostavaa tapahtumaa kesälle Jyväskylässä, sellaista mihin voisimme käyttää kulttuurikorttiemme saldoa. Tänä iltana tiedän enemmän, kun olemme käyneet katsomassa mistä on kyse. Tapahtuma alkaa Jyväskylän Kaupunginteatterissa klo 18,  se on loppuunmyyty, joten siihen ei ikävä kyllä enää voi saada lippuja. 

Jaksaa, jaksaa!

Nyt voi virallisesti ilmoittaa, että ihmeiden aika ei ole ohitse, sillä olen ollut kahtena iltana peräkkäin hereillä kymmenen jälkeen! On ollut varsinainen riekkumisviikonloppu, vaikka kotiin on sentään tultu saman vuorokauden puolella kuin kotoa on lähdettykin. Perjantain henkeäsalpaavista seikkailuista voi lukea täältä.

Eilisen ohjelma oli vieläkin perusteellisempaa riekuntaa, sillä aloitimme kotoisalla kuohuviinibrunssilla, josta tuli melkein huono omatunto. Rauhoitin omaatuntoani paahtamalla edellispäiväistä patonkia sen sijaan, että olisin hakenut tuoretta leipää lähikaupasta. Joku luterilaisuus sentään täytyy pitää, hävikistä  herkuksi, you know.

Katsoimme pikakelauksella perjantain pyöräilyjen (Paris-Nizza ja Tirreno Adriatico) etapit ja sitten pitikin jo tälläytyä kylillelähtöä varten. Käsilaukkuun (jälleen ihmeet puhuvat, minulla käsilaukku mukana toista päivää peräkkäin) vain uudet pääsyliput, bussikortit taskuun ja menoksi. Emme seisoneet nyt varttiakaan pysäkillä, kehityn kerta kerralta. Oli muuten aivan järkyttävän hieno sää, ei pilven hattaraa, pari astetta lämmintä eikä tuullut lainkaan. Täydellinen päivä mennä messuille sisätiloihin tungeksimaan!

Sain viime viikolla kutsun viinimessuille Soleralta ja koska olimme muutenkin menossa messuille, liput kyllä olivat tervetulleet. Muutamana edellisvuonna viinimessut olivat olleet Jyväskylässä hieman alavireiset, niin näytteilleasettajien kuin väkimääränkin suhteen, mutta nyt oli toisin. Kun menimme paikalle vähän ennen kahta, oli Paviljonki niin täynnä väkeä, ettei koskaan. Kävimme pikaisesti katsomassa kirja- ja ruokaosastot, mutta olimme viisaasti jättäneet kaikki ostoskassit kotiin, jotemme kertakaikkiaan voisi ostaa mitään. 

Viiniosasto oli myös aivan tupaten täynnä, juuri kun menimme Club For Five antoi pienen ääninäytteen ja houkutteli väkeä illan konserttiin Wilhelm-saliin. Meitä ei tarvinut houkutella, liput olivat muutenkin jo mainitussa käsilaukussa. Emme ehtineet kuin sisälle halliin, kun tapasimme ensimmäiset tutut, jotka olemme muuten tainneet joka kerta tavata viinimessuilla käydessämme, muttemme viime vuosina muuten niiden välissä. Seuraaviin tuttaviin törmäsimme heti kolmen askeleen päässä ja olimme vielä kuivin suin lasit kyllä ojossa. Halli oli kyllä uskomattoman täynnä ja siellä oli kuuma, muttei onneksi liian huono ilma. Aika meni vähintään puolitoistakertaista kyytiä, tuntui. 

Tällä kertaa emme ehtineet kovin paljon maistella viinejä, kävimme kiittämässä Tiiaa kutsusta Soleran tiskillä, maistelimme pari kolme kiinnostavaa viiniä ja vaihdoimme muutaman sanan ennen kuin meidän täytyikin jo viilettää riekkumispäivän seuraavalle etapille. Olin varannut meille pöydän keskustasta Stefan's Steakhousesta, jonka joka kerta kirjoitan ensin Steakhousu, mutta korjaan kyllä. 

Emme olleet aikaisemmin käyneet tämän ketjun paikoissa, kyseisen liikepaikan olimme tainneet kumpikin testata sen ollessa jonkunlainen texmex-mesta jokunen vuosi sitten. Pihvipaikka oli todella tumma sisustukseltaan, suurempi kuin odotin ja ainakin siihen aikaan lauantai-iltapäivänä lähes tyhjä. Olimme kurkkineet menua netissä ja meillä oli aavistus mitä haluaisimme syödä. 

Minä otin menun numero 3 ja Kammenpyörittäjä numeron 4. Kummassakin oli kolme ruokalajia ja niihin saattoi tilata viinipaketit ja vaikka päässä hieman tuntui vielä viinimessujen siemaukset, otimme kuitenkin viinipaketitkin. Minulla ei ollut oikein minkäänlaista tietoa Stefan's Steakhousesta, joten oli oikein mielenkiintoista kokeilla tätäkin kaupunkimme ravintoloista. 

Pöydästämme näki hyvin keittiöön ja välillä paistokärytkin kertoivat, että jotain olisi pian valmista. Se oli vain omiaan kasvattamaan ruokahalua. Ensimmäisen ruokalaji saapui pöytään noin vartin kuluttua tilauksesta, sitä ennen saimme leipää ja viinit tuotiin pöytään niiden nimet mainiten. Minun alkuruokani oli rapukakku ja Kammenpyörittäjä söi metsäsienikeittoa. Vaihdoimme lautasia välillä, kumpikin piti kummastakin annoksesta, mutta enemmän omastaan. Kuinka kätevää? 

Pääruokina meillä oli kuvepihviä ja sisäfilettä erilaisin lisukkein. Pidin paljon ravintolan tukevista pihviveitsistä, niillä olisi kyllä saanut palasen sitkeämmästäkin lihasta, mutta kummankin pihvi oli todella murea ja oikeaan kypsyyteen paistettu. Mieluisuutta tiedusteltiin sopivasti muutaman suupalan jälkeen. Minun pihvini oli toisesta reunasta aavistuksen topakasti suolattu, mutta koska näin oli vain ensimmäisen suupalan osalta, en tuntenut tarvetta huomauttaa. Olinhan syönyt jo senkin palan hyvällä ruokahalulla. Minun annokseni persiljasuolatut perunat olivat ihania, Kammenpyörittäjän uuniperuna siinä rajalla, oliko se riittävän kuuma, kypsä se kyllä oli. 

Jälkiruoat olivat aterian kauneimmat, ei se nyt tietenkään ole kauhean vaikeaa juustokakun ollakaan kauniimpi kuin uuniperuna, kun asiaa hieman ajattelee. Kammenpyörittäjän suklaafondant oli oikeaoppisen valuva sisältä ja molempien jälkiruokien kylmät osuudet, sorbetti ja jäätelö olivat erinomaiset. Jälkiruoat olivat aika suuret kooltaan, mutta kokonaisuus oli todella balanssissa, alkuruoan ja pihviannoksen jälkeen jälkiruoalle oli aivan mainiosti tilaa. Mieliimme muistui sadan metrin päässä Kissanviiksissä syömämme ateria, jonka pääruoan jälkeen emme olisi jaksaneet edes katsoa jälkiruoan kuvia. Nyt tilanne oli tasapainossa. Kahvia emme ottaneet, sillä emme toivoneet minkäänlaista notkahdusta ateriaan. 

Stefan's Steakhouse oli todella positiivinen kokemus, ainakin näin hiljaisena hetkenä, jolloin ateria sujui enemmän meidän tahtiimme kuin keittiön tahtiin, mikä on kiirehetkenä täysin ymmärrettävää. Minua hieman huolestuttaa, voiko näin asiakaspaikoiltaan suuri ravintola menestyä Jyväskylän kokoisessa kaupungissa, pitäisi palata katsomaan tilannetta vaikka lauantai-iltana muutamaa tuntia myöhemmin. Ateriamme maksoi 161 euroa ja olimme yhtä mieltä siitä, että pihvipaikkana Stefan's Steakhouse on tällä tietoamme Jyväskylän ykkönen, eikä ateriakokonaisuuden sommittelussakaan ollut moitteen sijaa. Arvelemme palaavamme syömään jonkun paikan kolmesta maistelumenusta sitten, kun olen palannut kävelyltä. 

Hienojen pihviveisten lisäksi mieleeni jäi Steafan's Steahousen naistenhuoneen kosmetiikkatarjonta. Sitä oli enemmän kuin omassa kaapissani. Siellä oli ladyjen käytettävissä lakat ja tuuhennussuihkeet, oli monenlaista saippuaa ja sen sellaista. Onhan se hienoa, kun voi lähteä ravintolasta nätimpänä kuin sinne tuli. 

Olimme kiltisti syöneet ateriamme reippaassa tunnissa ja kello oli vasta vähän yli viisi. Minulle olisi ollut luontaisinta kiivetä ensimmäiseen kotiinpäin menevään bussiin, mutta mitä vielä! Mehän menimme takaisin viinimessuille keltaisten rannekkeittemme kanssa. Ei kun taas takit Paviljongin narikkaan ja uudet viinilasit tiskiltä, meillä oli vielä muutama viinilipuke jäljellä, Soleran tiskillä meiltä kutsuvierailta niitä ei oltu huolittu, mutta muilla tietysti kyllä. Tuolloin viiden jälkeen viinimessuhalli oli, jos mahdollista, vieläkin täydempi kuin päivemmällä. Ehdimme kävellä muutaman tiskin ohitse, kun huomasimme samat tuttavat, jotka olivat päivällä olleet jo takki päällä menossa kotiin. Nyt he olivat suuren ostoskassimäärän kanssa edelleen takit päällä kiinni suustaan tuttujen kanssa. Jatkoimme juttelua siitä mihin päivällä jäimme. Soleran tiski oli kokoajan niin täynnä, ettemme menneet enää sinne, vaan käytimme viimeiset viinilipukkeet siten, että Kammenpyörittäjä tinki meille pikkuiset kahden lipukkeen kaadot samppanjaa, kun päivällä samaan juomaan käytimme kolme lipuketta/kaato. 

Oli se luojan lykky, että illan konsertti lähestyi, niin saattoi lopettaa tuon ylenpalttisen viininjuomisen. Vatsat sopivan täynnä ja päässä vain pieni hilpeyden vivahde siirryimme Wilhelm-saliin, jossa Club For Five esiintyi seitsemältä.  Jo vuoden 2004 esikoislevystä Ensi-ilta asti suosikkini ollut yhtye on käynyt Jyväskylässä usein ja monta kertaa olen ollut sitä katsomassa. Nyt kun yhtyeellä on jo takanaan merkittävä levytyshistoria, on konserttiohjelmiston luominen varmasti vaikeaa, kun ihmiset haluaisivat aina kuulla Tummat silmät, ruskea tukka, mutta uuttakin materiaalia pitäisi saada tutuksi. Konsertin ensimmäinen puolisko koostui pääosin uudesta materiaalista, viime syksynä julkailtulta Ennen tätä hetkeä-levyltä. Minä en ollut countrypäissäni kuullut tältä levyltä yhtään kappaletta, eikä kertakuulema jättänyt mieleeni muita kuin Äitien äidit-kappaleen. 

Lainakuva Yleltä

Väliajan jälkeen toinen puolisko koostui vanhemmasta tuotannosta ja osin levyttämättömistä covereista ja täytyy sanoa, että pidin tästä osasta enemmän, vaikka se onkin vähän epäreilua upeaa yhtyettä kohtaan. Joskus  taannoin yhtyeen välispiikit olivat paljon kosiskelevampia ja pitempiä, nyt niitä oli sopivasti. Oli muuten vähän ikävää, ettei Paviljongin suuri katsomo ollut edes puolillaan, vaikka messutarjouksena myytiin eilen vielä kahta lippua yhden hinnalla. 

Yhdeksän jälkeen kävimme taas hakemassa takkimme Paviljongin narikasta, jossa ne raukat (takit siis) luulevat varmaan asuvansa ja kävelimme iloisin mielin kävelysiltaa keskustaan. Aivan niin hurmioituneissa tunnelmissa emme olleet konsertin jälkeen kuin edellisillan M. A. Nummisen jälkeen, mutta päivä kokonaisuutena oli ollut niin mukava, että oksat pois. 

Seuraavaan bussiin oli (älkää nyt helsinkiläiset järkyttykö) aikaa tunti ja olimme päivällä tuumineet, että mitähän jo olisimme oikein rebeleitä, emmekä menisikään Figaron Winebistroon loppulasillisille, vaan menisimme jonnekin toisaalle. Kuinka uskaliasta se olisi? Niinpä taapersimme Väinönkatua ylämäkeen, minä melkein heitin kohtalokkaat lipat jäätyneellä suojatiellä (mutta siis en) ja Kammenpyörittäjä psyykkasi minua kanssaan Harry'siin yksille ennen bussia. 

Kymmenen minuutin kuluttua istuimme Figaron Winebistrossa. Ei siitä sen enempää. En ole vielä eronnut enkä karannut, enkä toivoakseni tule olemaankaan. Saa sanoa nirppanokaksi, niin Kammenpyörittäjäkin saattoi hieman sanoa, mutta en ihan kuunnellut kuullut. Tarkennan, ettei minulla ole mitään Harry's-pubia vastaan sinänsä. Kotimatka Linkillä sujui leppoisasti ja olin taas onnistunut tekemään tuhkimot ja ehdin nukkumaan ennen puolta yötä.

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. 

arvatenkin lainakuva

Tarpeeksi karismaa

Kammenpyörittäjäkin pääsi eilen hieman vapaalle ja illaksi meillä oli tiedossa sielun ja ruumiin ravintoa. Oikeastaan koko viikonlopuksi oli tiedossa menoa. Loikkasimme bussiin jo ennen viittä ja aloitimme perinteisesti käymällä kahvilla. Kun sen puolen hoitaa heti alkuun, ei jää ilman hyvää espressoa, kuten Jyväskylän ravintoloissa useimmiten käy. No offence. Coffeassa asiallinen shotti on saatavissa. Sitten kävimme saippuaostoksilla, sillä olen tehnyt yhden elämäni tärkeimmistä päätöksista. Nyt tiedän millä pesen itseni ja vaatteeni caminon aikana ja Ekolosta hankin uuden palan Oliva-saippuaa. Hankkikaa tekin, jos tahdotte tuoksua vihreältä oliivilta. Voi aiheuttaa myös mielitekoa pieneen palaan voimakasta juustoa.

Ennen illan varsinaista päätapahtumaa kävimme syömässä sushia. Muutama kuukausi sitten avattu Hanko Sushi on mukava paikka piipahtaa ja tällä toisellakin kerralla sushi oli oikein pätevää Suomen mittakaavassa ja ottaen huomioon, että kyse on ketjupaikasta. Arvelin, että täytyy muistaa käyttää naistenhuonetta lopuksi kaiken sen juotavan jälkeen. Miso oli aika suolaista, mutta ihanan juomalämpöistä, samoin tee, ei palanut kieli odotellessa. Otimme jaettavan lautasen, jossa oli 24 palaa ja se oli juuri sopiva annos.

Joskus helmikuun alussa satuin huomaamaan, että Jyväskylässä olisi tässä kuulla kuultavissa jotain todella kiinnostavaa. Nimittäin 50-vuotistaiteilijajuhlaansa tämä vuonna viettävä M. A. Numminen olisi Ilmavoimien Big Bandin solistina. Se kuulosti niin erikoiselta, että liputhan siihen oli hankittava. Mutta eipä se varsinaisesti erikoista ollutkaan, se oli loistavaa. Konsertti järjestettiin Jyväskylän Paviljongissa Ravintola Faneerissa, joka ei nyt ole mitenkään viihtyisin paikka enkä tiedä kehua sen akustiikkaakaan kaikkien kattopalkkien ja muiden rakennelmien tähden, mutta kun esiintyjät ovat tätä luokkaa, eivät paljon kattopalkit häiritse.

Ilmavoimien Soittokunnan Big Band esitti konsertin ensimmäisellä puoliskolla niin kiemuraista jazzia, että muistin taas, etten kauheasti pidä jazzista. Mutta hienoa se silti oli, aloin melkein ajatella, että pitäisikö minun seuraava viisivuotiskauteni kuunnellakin vain jazzia, kuten kuuntelin klassista ja sitten countrya. Jäin vielä miettimään.

Konsertin jälkimmäisellä puoliskolla näimme ja kuulimme sitten heittämällä Suomen karismaattisimman henkilön shown. Olimme hieman verestäneet muistojamme jo kotona kuuntelemalla muutamia Nummisen taideteoksia, mutta livenä hän vasta sykähdytti. Pienikokoinen, tuuheahiuksinen herrasmies Ilmavoimien Big Bandin edessä näytti ensin hieman naurettavalta, mutta avattuaan suunsa tämä monitaiteilija ja erikoisen äänenkäytön mies otti yleisön haltuunsa. Harvoin ei osaa päättää toivooko spiikkien olevan pitempiä kuin kappaleiden, toivoin niiden molempien olevan mahdollisimman pitkiä ja runsaita. Tänään 12.3. 76-vuotissyntymäpäiviään viettävä maestro oli enemmän kuin hyvässä vedossa.

Saimme kuulla sekalaisen sikermän Nummisen kappaleita, hän kertoikin aina rassaavansa yleisönsä kuulohermoja esittämällä täysin sikinsokin tuotantonsa erilaisia helmiä. En ollut aikaisemmin saanutkaan dadaistista pakkoruotsiannosta ja livenä kuultu Jenkka hevosen hoitamisesta oli mitä riemukkain. Jotkut kappaleista ovat erittäin nopeatahtisia, niiden laulamisessa oli todella tekemistä ja kapellimestari oli oivana tukena artistille.

Ymmärrän täysin, että Nummisesta joko pitää, tai sitten todellakaan ei. Rohkenen silti arvata, että moni ei-tykkääjä muuttaisi mielensä, jos kokisi livekonsertin, ainakin näin miehen vanhemmalla iällä, jolloin mahdollinen nuoruuden poikkitaiteellisuuden korostuminen on pehmentynyt lempeäksi itseironiaksi ja kasvanut valtavaksi karismaksi. Vaikka mistä minä tiedän onko hän ollut tuollainen kullanmuru aina? Aivan loistavan hyvänolontunteen vallassa jatkoimme biletystä pitkälle aamuyöhön Jyväskylän menomestoissa menimme yksien lasillisten jälkeen kotiin nukkumaan hyvissä ajoin ennen puoltayötä.

Tänään riekkuminen kylillä jatkuu viinimessujen, päivällisen ja konsertin merkeissä. Tämähän käy ihan työstä! 

Sinistä taivasta, valkeaa hankea

Otsikko on kuin Leila Hirvisaaren romaanista, mutta sellaiselta näytti lauantaina Vaasassa ja sen lähistöllä. Edellisillan Gustav Wasan GW7-menu oli esimerkillisesti vajennut vatsoistamme ja söimme ilolla Sokoshotel Royal Vaasan aamiaista ikkunapöydässä. Tymäkkä tyrnishotti viimeistään olisi herättänyt, mutta muutenkin olimme virkeitä. 

Yöllä oli satanut noin 10 senttiä lunta, mutta jokainen hiutale oli kuiva ja irtonainen, joten lumivaippa lähti auton päältä melkein puhaltamalla. Ennen kuin lähdimme ajelulle lähiseuduille, kävimme kävelemässä hieman Vaasan kaduilla odotellessamme, että Rewell Centerin lippukauppa aukeaisi. Hankimme kulttuurikorteilla lippuja tuleviin konsertteihin, ennen kuin minun korttini saldo vanhenisi. Edelleen on hupaisaa ostaa lippuja Jyväskylän tapahtumiin kaikkialta muualta kuin Jyväskylästä, mutta tärkeintä on, että homma toimii! 

Kävimme Vaasan kauppahallissa, joka on kyllä aika pieni, yli puolet hallista on Indiskan tiloina. Liha- ja kalakaupat hallin perukoilla ovat hyvännäköiset myymälät, niissä kävisin ostoksilla, jos asuisin Vaasassa. Torikin on vilkkaannäköinen, Jyväskylässä luulisi noin monen kojun tavallisena arkena merkitsevän isompiakin markkinoita, mutta on ilmeisesti Vaasassa aivan normijuttu.

Meillä oli vain lyhyt matka seuraavaan majoittumispaikkaamme Seinäjoelle, joten teimme pienen lisämutkan ajelemalla Raippaluotoon. Kammenpyörittäjä on ajanut maisemissa parin Retrokilpurit-tapahtuman puitteissa toukokuussa. Ensimmäisellä kerralla oli mitä kaunein sää, toisella aivan karmea tuuli, sade ja kylmyys. Nyt ajelimme kirkkaassa auringonpaisteessa aivan Raippaluodon ulommaiseen kärkeen. Lunta oli satanut sielläkin yön aikana ja jokaisessa matkanvarren pihassa oli ahkera lumenkolaus menossa ja monet potkukelkat suihkivat kohti Raippaluodon Närköpiä. Olisi hauska nähdä tuo talvikaunis saaristo myös kesäkuosissa. 

Vaasaan palattuamme ajoimme katsomaan Vanhan Vaasan raunioita. Minulle tämä kohta kotimaan historiaa oli mennyt ohitse joskus peruskouluaikoina, mutta Kammenpyörittäjä oli luntannut muisti Vanhan Vaasan palon vuodenkin tarkalleen oikein, se tapahtui vuonna 1852. Tapahtumapaikalla sijaitsee nyt aivan loistava liukumäki, raunioilta ja mäeltä kävi sellainen suihke, kun paikalliset perheet olivat viettämässä aurinkoisessa säässä liukumäkipäivää. Se on muuten vissi, että jokaisella suositulla mäenlaskupaikalla kuuluu runsaan nauramisen lisäksi myös itkua. Aina on joku, joka ei haluaisi lähteä vielä kotiin tai johon sattuu, kun tuli sittenkin laskettua liian kovaa. 

Matka Vaasasta Seinäjoelle oli juuri sopivan mittainen pikku nokosille, mutta vain matkustajalle toki. Saavuimme Seinäjoelle sopivasta suunnasta ja tarkastimme missä sijaitsee illan keikkapaikka, Rytmikorjaamo. Siellä Eläkeläiset heittäisivät keikan illalla. Paikka oli sopivan kävelymatkan päässä keskustasta, joten taksia ei tarvittaisi päivällisen jälkeen.

Olin varannut meille huoneen Cumuluksesta, tällä kertaa menin hinta edellä, sopeudun tässä vähentyneisiin tuloihin miten parhaiden taidan. Olin kuitenkin varannut aluksi niin edullisen huoneen, ettei siinä ollut edes ikkunaa. Muistan kerran ihmetelleeni tällaisen ratkaisun mahdollisuutta erään toisen hotellin yhteydessä ja arvelleeni, että kyse on ehkä vitsistä. Huomasin tämän säästökampanjani muutamaa päivää ennen Pohjanmaan reissuamme ja koska olin pidättänyt oikeuden peruuttaa varaukseni maksutta, teinkin vaihdon ikkunalliseen huoneeseen, jonka tässä vaiheessa sai heti maksamalla samaan hintaan kuin aiemman ikkunattoman. Toisaalta, eipä sitä juuri tule vietettyä aikaa hotellin ikkunasta katsomalla, mutta silti ajatus aukko ulkomaailmaan tuntui silti lähes välttämättömältä. Cumuluksen huone oli tarpeettoman suuri ja pirteästi sisustettu, kyllä siellä kelpasi viettää muutama iltapäivän tunti päiväunia ottaen nälkää keräten. 

Päivällissuunnitelmamme olivat tietysti heti selvät, kun tiesimme lähtevämme Seinäjoelle. Ravintola Juurella vakuutti meidät edelliskerralla, kun kävimme paikkakunnalla. Silloin taisi kyllä päivällisseuramme olla se merkittävin syy viihtymiseemme, nyt istuimme pöytään kahdenkesken. Tilasimme Matka maakuntaan-menut viinipaketeilla. Ravintolassa oli saapuessamme jonkun verran asiakkaita, mutta illan kuluessa paikka vilkastui mukavasti, vaikkei ihan täyteenbuukatusta illasta ollutkaan kyse. 

Valaistusta riitti edellisillan ateriaa enemmän, joten saimme muutamia kuviakin annoksista. Muistikuvieni mukaan Juurella tarjoaisi vähän vähemmän fiiniä ruokaa, kuin GW. Ehkä niin olikin kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin, mutta nyt tilanne oli vähintäänkin tasan, ellei Juurella ollut mennyt ohitsekin. Aina alun keittiöntervehdyksestä illan viimeiseen annokseen saimme eteemme kauniita, keveitä annoksia, joista ei jäänyt kuin tiskikoneelle pikkuisen hommia. Pidimme annoksille sovitetuista viineistä ja leppeästä, ystävällisestä tarjoilusta. Päivällinen kahdelle viinipaketein ja loppukahvein maksoi 190 euroa. Oli mitä suurin ilo huomata, että tässä ravintolassa oli edelliskerrasta otettu suuri harppaus ylöspäin ja seinäjokelaiset saavat olla ylpeitä tyylikkäästä ravintolastaan!

Päätimme päivällisemme kahdeksan huippeilla ja sitten  oli tietysti edessä vielä illan toinen kohokohta, Eläkeläisten keikka Rytmikorjaamolla. Jokainen vähänkään Campasimpukkaa lukenut tietää, että olen iltaunisuuden armoitettu mestari ja niinhän siinä kävi, että keikalle lähtemisen sijaan menin nukkumaan! Kammenpyörittäjä sen sijaan reipasteli itsensä Rytmikorjaamolle humppaamaan. Keikka oli jälkikuulemani mukaan tasavarmaa settiä, joskin bändi oli päässyt aloittamaan hieman myöhässä edeltävien esiintyjien viihdyttyä lavalla kärsivällisyyttä vaatineen pitkään. 

Lisään tämän postauksen Campasimpukan yläreunasta löytyville Humpat-, Poissa kotoa- ja Valmiissa pöydissä-välilehdille. 

Ei tullut bonuksia

Eilen meillä päivä lipsahti vähän luksukseksi, mutta kyllä se tästä arkiintuu, ei epäilystäkään. Aloitimme aamun tryffelimunakkaalla ja avasimme iltapäivän Better Call Saul-maratonille pullon samppanjaa, sen joka on ollut kylmässä synttärin, isänpäivän, joulun ja uuden vuoden. Kammenpyörittäjän loma vetelee viimeisiään ja halusimme juhlistaa vielä vapaata hieman. 

Illan pimetessä pukeuduimme lämpimästi ja lähdimme bussipysäkille suuntana keskusta. Olimme menossa illalla oopperaan (se on Jyväskylässäkin toisinaan mahdollista) ja joukkoliikennettä on hyvä suosia pakkasilla ja samppanjalla kilistelyn jälkeen välttämätöntäkin. Minä en voisi koskaan myöhästyä bussista, niin aikaisin lähden pysäkille. Ei olisi ihme vaikka ehtisin edelliseenkin bussiin. Nytkin seisoimme siellä monta pitkää minuuttia ja lopulta loikkasimme Saarijärven pitkän matkan bussiin, sillä se tuli juuri ennen paikallisbussiamme.

Meillä oli tarkoitus suosia paikallista osuuskauppaa pitkästä aikaa. Keskimaa (ei se hobittien) on Jyväskylän ravintoloiden ykkösjyrä, mitä määrään tulee. Ketjupaikkoja on tiuhassa kaupungin hämmästyttävän pienessä keskustassa. Olimme huomanneet joku kerta ohiajaessamme, että Fransmanni mainostaa Simpukkaperjantaita. Eilen tuli mieleemme, että mehän menemme syömään simpukoita ennen oopperaa, se on mukavaa näpertelyä ja eikö simpukoita nyt osaa jokainen kypsentää? Tarkistin vielä ketjun verkkosivulta, että Simpukkaperjantai on edelleen olemassa oleva kampanja ja olihan se. Bonustakin oli luvassa. Sivulla mainittiin, että simpukoita on tarjolla niin kauan kuin niitä riittää. Se on kyllä ihan hyvä lisämaininta. 

Kävellessämme Harmoonin ohitse naurahdimme, että mennään sitten tuonne, jollei niitä simpukoita sitten olekaan ja sisimmässäni halusin sanoa, että mennään heti, eikä kävellä pitemmälle. Mutta kävelimme. Ravintola Fransmannin ulkopuolella kyltti ja ikkunaan teipattu mainos kehottivat tulemaan simpukoille. Istuimme pöytäänkin asti, mutta siihenpä se sitten lopahtikin. Ei ollut simpukoita, ei yhden yhtä elävää simpukkaa, eivät olleet saaneet ensimmäistäkään koko päiväksi. Mutta pakastettuja olisi ollut. Emme ole usein tehneet ravintolasta poistumista tässä vaiheessa, mutta eilen teimme. Jäi enää arvoitukseksi, että olisiko pakastettuja simpukoita myyty samalla hinnalla kuin tuoreita. Ymmärrän oikein hyvin, ettei ravintola aina onnistu saamaan tuotetta, jota se mainostaa olevan tarjolla, eihän tämä keskimaa todellakaan ihan meren äärellä ole. Mutta olihan se jokseenkin hassua. Olisin kyllä ravintolan henkilökuntana ottanut ainakin sen pihamainoksen lämmittelemään sisälle, jollen olisi viitsinyt raapia ikkunamainosta siksi päiväksi pois.

Menimme siis kysymään, että mahtuuko Harmooniin perjantain alkuillasta ilman varausta ja onneksemme mahtui. Viidessä minuutissa meillä oli edessämme alkujuomat ja keittiöntervehdys, pyysimme nopeutettua tahtia, mikäli se keittiölle sopisi. Näin ehtisimme syödä kolme ruokalajia ennen kulttuurinokosia oopperaa.

Harmoonin menu on suppea, mikä on hyvä juttu niin keittiölle kuin asiakkaallekin. Eikä se varmaan haittaa tarjoilijoitakaan. Kammenpyörittäjä valitsi kalaisan linjan, minä aloitin kasvisvaihtoehdolla ja otin pääruoaksi lihaa. 

Minun maa-artisokkakeittoni oli niin silkkaa samettia, että aivan kateellisena sitä lusikoin, en ikinä ole saanut itse keitosta noin sileää. Mutta kuumempaa se olisi voinut olla, ulkona oli niin kylmä, että vieläkin sormia nipisteli. Kammenpyörittäjän kylmä ahvenannos sen sijaan oli niin viileä, kuin sen pitikin olla.

Pääruoaksi Kammenpyörittäjä otti siikaa ja minulle tuotiin messevä poronpotka, jonka liha irtosi luusta haarukkalla uhaten. Lisäkkeet olivat kummassakin annoksessa kohdallaan, eikä meillä muutenkaan ollut mitään valittamista.

Jälkiruoaksi valitsin vikkelästi annoksen, jossa oli salmiakkia, lakritsia ja valkosuklaata. Kammenpyörittäjän myöhästyttyä tässä kohtaa oli otettava sitten porkkanakakku. Vaihdoimme annoksia puolivälissä, sillä en ole julma ihminen. Pidin myös porkkanakakusta kovasti.

Reiluun tuntiin söimme hyvän kolmen ruokalajin päivällisen viineineen. Annokset olivat kauniita, eikä jäljiltämme komposti huoannut kuin potkan luun ostalta. Lasku teki 150 euroa kahdelta, jossa juomien osuus oli melko tarkalleen puolet. 

Vastikään työkaveri kyseli suositusta minne mennä syömään tuttujen kanssa, kun pitäisi illastaa hieman fiinimmin. Minun pitää tänään tavatessamme korjata hieman suositustani Harmoonin suuntaan, niin hyvillä mielin lähdimme sieltä eilen kohti teatteria. Pakkanen oli kääntynyt laskuun ja ilmassa oli teräviä lumijyväsiä. Ne herättivät uneliaasta tyytyväisyyden tilasta sopivasti ennen illan kulttuuriannosta. 

Don Giovannia katsoessa ja kuunnellessa saattoi kyllä kiittää teatterin mukavia tuoleja verrattuna Savonlinnan piinapenkkeihin. Pidin iloittelevasta oopperasta, mutta myönnän auliisti, että kello kymmenen jälkeen silmäni jo luppasi, eikä ooppera olisi voinut loppua liian pian. En ollut juuri lukenut mistään tästä produktiosta, ainoastaan sen, että puvustus oli tehty vuodevaatteista. Lavastus oli aika tylsä, eikä se miksi pyörille rakennettuja  hökötyksiä koko ajan siirreltiin oikein auennut. Sitä en voinut olla myöskään ihmettelemättä  miten niin pienestä, teinitytön näköisestä Zerlinaa esittävästä Ena Pongracista tuli niin suuri lauluääni.

Nyt minun on siirryttävä keittiöön, sillä tänään on tiedossa työpaikan pikkujoulut ja minä olen lupautunut tekemään sinne jouluruokaa. Koska muut syövät, tai itkevät ja syövät mitä minä kokkaan, olen päättänyt, että tällä kertaa jouluruokana on butter chickeniä ja riisiä mangolassi kyytipoikana. Naania en rupea leipomaan 16-18 hengelle, vaan teen pari suurta aurinkoleipää. Jekkutyttö huolehtii iltapalaosuudesta ja Ms Cake Boss jälkiruoasta.

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne keräämme ravintola-aiheisia postauksiamme.

EDIT: Lisäys 10.1.2016. Minua oli huijattu, menin lankaan aivan täysin. Jekkutyttö kyselikin mielipidettäni Jyväskylän ravintoloista sen tähden, että minulle haluttiin antaa lahjakortti ravintolaan. Pikkujouluissa eilen illalla sain työkavereilta kortin Pöllöwaariin ja toivotuksen viettää hyvä vuorotteluvapaa, takaisinkin toivottiin sitten talvella 2017. Pöytävaraus on vetämässä viimeisen työvuoron illaksi, sitä on mukava odotella. 

Siirtymäkauden loppu

Eräs aikakausi alkoi vuoden 2009 ensimmäisenä päivänä, kun Jyväskylän maalaiskunta lakkasi olemasta ja minusta tuli kaupunkilaisnainen. Tuolloin minulle kerrottiin, että feikkicroksien ja kumisaappaiden sijasta kaupunkilaisnaiset käyttävät sellaisia kummallisuuksia kuin korkokenkiä. Olin kyllä nähnyt niitä Jyväskylän keskustassa käydessäni, mutten suurin surminkaan laittanut omiin jalkoihini. Sellaisia minun nyt kuulema pitäisi alkaa käyttää, kun minustakin oli tullut kaupunkilaisnainen. Onneksi minulle myönnettiin siirtymäkausi, jonka mitaksi määriteltiin tavanomaiset viisi vuotta. Sittemmin mursin nilkkani (en tarkoituksella) ja siirtymäkautta jatkettiin niin, että saisin itse määrittää valmiuteni siirtyä korkokenkien käyttämiseen. Loputtomiin minun ei kuitenkaan luvattu vetkutella asian kanssa. Arvostin tätä arvo- ja säädöskomitean päätöstä ja hieman sen varjollakin lykkäsin väistämätöntä. Aina viime perjantaihin asti. 

Perjantaina kävelin rähjäisissä matalissa kengissäni jalkinemyymälään ja sain myyjän avustuksella ostettua kengät, joissa todistettavasti on viiden sentin korot. Ja ostinpa vielä irrotettavat päkiälaputkin ja sain 9 tarraa keräilykorttiin, jolla saa 10 leimalla hankittua porsliinifirman haarukoita ja veitsiä edulliseen hintaan. Oi onnen päivää! 

Perjantaina olimme hienossa iltatapahtumassa Kammenpyörittäjän kanssa. Hänen tuttavansa laulaa Jyväskylän Studiokuorossa ja saimme tilaisuuden ostaa liput kuoron joulunaluskonserttiin, jonka teemana oli ajankohtaisesti Jean Sibelius. Kyseessä ei ollut vain konsertti, vaan myös illallinen, joka nautittiin musiikkiesitysten lomassa. Tilaisuus pidettiin Jyväskylän Aalto-salissa, jossa minä en ollutkaan aikaisemmin käynyt. 

Kammenpyörittäjä oli muuten huijannut minua jo pitemmän aikaa, kokonaista 12 päivää. Torstaina töissä sopivassa sivuvalossa huomasin, että hän oli kasvattanut salaa movembereita. Hän oli naamioinut ne partaansa, mutta selvästi huomasi mistä oli kyse, tarkoituksenaan oli julkaista järkyttävät jürgenit jossain vaiheessa marraskuuta. Perjantaina hän lähti illalliskonserttiin asiallisesti ajeltuna, sillä tumman puvun ja juuri leikattujen hiusten kanssa ei risuparta sovi. Hän sai aivan itse päättää, ajaako salaviiksensä heti vai välittömästi. En minä mikään Justiina ole. 

Ilta Aalto-salissa oli mitä miellyttävin. Selvisin rappusista uusine kenkineni ja tapasimme tuttavia vuosien takaa. Meidät oli sijoitettu saman pitkän pöydän ääreen ja keskustelumme kävi tavanomaiseen keski-ikäiseen tapaan. Ensin käsiteltiin se, missä kunkin lapset ovat ja onko jo lastenlapsia. Sitten muisteltiin taannoisia juhlia, joista emme olleet varmoja oliko niistä jo 15 vuotta vai vasta 10. Niitä juhlia, jotka minä muistin, eivät muut muistaneet ja heidän mielissään kirkkaina olleista juhlista minulla ei ollut mitään muistikuvaa. Melkein vieressäni istui muuten Rouva Raadelman hyvä ystävä, oli hauska jutella hieman blogaanimaailmastakin!

Illan ohjelmassa oli Jean Sibeliuksen kuoroille säveltämää musiikkia ja sen lomassa ruokaa siihen tapaan kuin säveltäjän pöydässä tarjottiin. Illallisen ruokalajit oli valittu Risto ja Ritva Lehmusoksan kirjasta Jean Sibeliuksen pöydässä. Tämän mainiolta vaikuttavan teoksen taidan haluta omaankin hyllyyni. 150 vieraan illallisen toteutti perjantaina Jyväskylän aikuisopisto Birgit Härkösen johdolla.

Musiikkiesitysten lomassa saimme eteemme kolme ruokalajia. SALAATTI CAPRIN TAPAAN JA YRTTIÖLJYÄ oli katettu pöytiin jo valmiiksi. Tämä oli ymmärrettävää, sillä pienehköön saliin sommitellut pitkät pöydät kapeine väleineen tekivät tarjoilusta vähintäänkin haasteellista. Alkupuheiden ja ensimmäisen laulukimaran jälkeen pääsimme nauttimaan italialaishenkisen salaatin, sillä Aino Sibeliuksen tiedetään olleen innokas kotipuutarhuri ja hänen kasvihuoneistaan perhe sai syödäkseen tuoreita tomaatteja ja yrttejä kesäisin. 

Pääruokana tarjottiin Sibeliusten hääateriallakin tarjottua UUNISSA PAISTETTUA VASIKANPAISTIA, KERMAISTA PAISTIKASTIKETTA, GRATINOITUA KUKKAKAALIA JA RÖSTIPERUNAKAKKUA. Tarjoilu 150 hengen juhlaväelle ahtaisiin pöytiin otti aikansa, mutta ainakin me saimme annoksemme eteemme kuumina ja pöytien sisäisissä seurueissa kutakuinkin samaan aikaan. Ei mitään valittamista. Vasikanpaisti oli mitä mureinta ja maistuvinta ja kirvoitti keskustelun siitä, miten vaikeaa vasikanlihaa on saada ostettavaksi meidän kulmillamme. Otan vinkkejä vastaan. 

Jälkiruokana oli OMENATARTALETTI JA VANILJAKERMAA, saimme kuulla, että Ainolan pihalla kasvoi (ja kasvaa edelleen, kuten keväällä kävimme katsomassa) lukuisia omenapuita ja niiden sadon kerrottiin olleet suosittua säveltäjän keittiössä. 

Kahvin kanssa tarjottiin MANTELIKRANSSEJA ja suklaakonvehteja, tilaisuuden luonne ja paikka huomioiden omat pienet taskumatsuunit konjakkihömpsyjen tähden olivat sallittuja. 

Illan lopuksi Studiokuoro esitti ajankohtaan sopivasti kolme joululaulua ja se virittikin tunnelman mukavan hartaahkoksi. Kaikkiaan Sibelius-ilta Aalto-salissa oli todella mukava, ruoka oli paljon enemmän kuin olimme uskaltaneet toivoa, illalliskortin hinta oli 50 euroa. Opiskelijat hoitivat illan sujuvasti opettajiensa johdolla, sitä oli ilo katsella. 

Studiokuoro oli minulle aiemmin vieras kokoonpano, mutta jatkossa varmasti tahdon mennä kuuntelemaan sitä, kun tilaisuus osuu kohdalle. Pääsin myös rappuset alas ehjin nahoin uusissa kaupunkilaiskengissäni ja ajaa huristimme kotiin vähän ennen puoltayötä niin mukavissa tunnelmissa. 

Pitkän päivän vuoksi emme enää tulleet avanneeksi mitään medioita ja menimme tyytyväisinä nukkumaan. Pienet ilon ja tyytyväisyydet hetket on kyllä otettava vastaan tässä maailmassa kiitollisuudella, koskaan ei tiedä mikä niistä on viimeinen. Lauantaiaamu valkeni toisenlaisiin tunnelmiin, kun uutiset Pariisista vyöryivät silmiimme.