Hävikistä herkuksi, kuinka siinä kävikään?

pyöränvanteen uusi työ marjapensaan tukena

Olemme osallistuneet hävikistä herkuksi-blogikampanjaan vaihtelevalla innolla ja ymmärryksellä. Kun toukokuu nyt vetelee viimeisiään, on paikallaan katsoa kuinka tässä kävi. Vähensimmekö hävikkiä, keksimmekö jotain uutta, söimmekö kummallisia pöperöitä ja mitä kuuluu jauhokaapille?

Olisi mukava sanoa, että vähensimme hävikkiä. Kyse taitaa olla enemmän siitä, että hävikkimme on ollut toisenluonteista. Kompostinkansi on käynyt tuttuun tapaan, mutta luulen sinne päätyneen ainakin vähän vähemmän pilalle menneitä raaka-aineita, sellaisia jotka eivät koskaan ehtineet lautaselle asti. Siitä yksi pluspiste. Jonkun verran kompostiin on päätynyt valmista ruokaa, etenkin niitä jatkojalosteita, joissa ei aina ole ollut herkusta tietoakaan.  Niinpä loppu meni kompostiin. Tästä täytyy antaa yksi miinuspiste. Tämä olisi vältetty sillä, että ruokaa  olisi tehty alunalkaen sopiva määrä. 

Yhden pluspisteen annan siinä, että kerran jatkojalostus oli selvästi alkuperäistä ruokaa parempi, joskaan ei mikään oma uusi keksintö, vaan toisaalta saatu vinkki. Kyseessä olivat italoleivät, jotka menivät parempiin suihin nopeasti ja enemmänkin olisi mennyt. Ananaksesta, joka meni pilalle joudun antamaan yhden miinuspisteen. Syy hävikkiin oli silkka laiskuus.

Maitotuotteiden kanssa olemme menestyneet hieman tavallista paremmin. Olemme ostaneet uutta maitoa vasta edellisten ollessa lopussa tai lähellä loppua. Hapanmaitotuotteita olemme ostaneet myös aiempaa maltillisemmin ja olen lappanut erilaiset purkinpohjat sämpylätaikinoihin ja kylmiin kastikkeisiin. Siitä yksi pluspiste. Juustojen kanssa tilanne on vähän siinä ja siinä, mutta sen verran hyvin sekin on mennyt, ettei tarvitse miinuksella nakata. Ricottaa ja mascarponea on mennyt kiitettävästi toukokuun aikana, eikä kumpaakaan ole jäljellä yhtään, olisin jopa tarvinut hieman lisää. Tästä yksi pluspiste, että keittiömme vähemmän käytettyjä raaka-aineita ostettiin oikea määrä.

Olemmeko syöneet kummallisia pöperöitä? No, on sellaisiakin tainnut lautaselle eksyä, osin sen vuoksi, että yritin sinnikkäästi toteuttaa Campakeittiön Giro-teemaa, eli italialaisia ruokia eikä sitä ollut aina helppo yhdistää hävikin vähentämiseen. Vähiten onnistuneeksi tunnustan polentakakun. Ostin puolen kilon pussin polentaa, koska halusin opetella polentan valmistamista. Pussista meni vain 1 dl polentaa, joten loppu uhkasi mennä hävikin puolelle, joskin vasta tulevaisuudessa. Niinpä kokeilin oliiviöljy-polentakakkua, jonka rakenteesta emme kukaan suuresti välittäneet.  Uskon sen olleen kyllä juuri sellaista, kuin sen pitikin olla, muttei se vain ollut meidän makuumme. Loput polentajauhoista arvelen käyttäväni vaikkapa kakkuvuokien jauhottamiseen, siihen arvelen sen soveltuvan ihan hyvin, tekevän joillekin kakuille sopivan rapsakan paistopinnan. Polentakakusta pitää siis antaa yksi miinuspiste. Tekisi kyllä mieli antaa piste yrittämisestä, mutta maltan mieleni.

Yhden pluspisteen annan siitä, että jauhokaappi on vajentunut. Täysjyvävehnäjauhot loppuivat, ne joiden kanssa en tullut sinuiksi. Myös useita muita epämääräisiä pussinpohjia meni erilaisiin leipomuksiin. Yhden pluspisteen annan itselleni siitä, etten eilisessä ruokapiirin kevään viimeisessä jaossa hankkinyt yhtään lisää  jauhoja. Näin siis toteutin alussa asettamaani tavoitetta tehdä järkipäätöksiä jo ostovaiheessa. 

En voi sanoa keksineeni mitään uutta ja omaperäistä ruokaa hävikistä herkuksi-teemakuukauden aikana. Otin vihjeitä muista blogeista ja tein tuttuja pyttipannuja ja piirakoita. Kun asiaa ajattelee kierrätyksen kannalta, vähensimme jääkaapista paperikassillisen verran lasipurkkeja ja kuivakaapeista hävisi monta pitkään siellä majaillutta säilyketölkkiä. Niinpä isoiksi paisuneet varmuusvarastomme ovat huvenneet, emmekä ole vielä niitä täydentäneet.  Toivon mukaan teemme jatkossa täydennykset vielä enemmän järkipohjalta, eikä sillä "Voi, kuinka ihana purkki"-mentaliteetilla. Tämän kappaleen perusteella emme saa sen enempää plussaa kuin miinustakaan. 

Yleensä iso jääkaappimme on ollut tupaten täynnä ja  sisältänyt erinäisiä yllätyksiä ja unohduksia. Nyt tilanne on parempi. On ollut oikeasti mukava nähdä jääkaapin takaseinä, vaikka se sanottuna kuulostaa hullulta. En läheskään aina pelkästään ovea avaamalla saa selkoa onko meillä jogurttia, löytyykö pestoa, pitää siirrellä purkkeja, pitää nostella ja kaivella. Tilanne on paljon parempi silloin, kun jääkaappi on järjestyksessä ja vilkaisu ennen kauppareissua riittää piirtämään ostoslistan verkkokalvolle.  Tästä annan meille yhden pluspisteen. Tärkein opetus tässä kohtaa on: vähemmän on parempi.

Kuten toukokuun alussa kerroin,  meillä on mennyt leipää homeeseen jonkun verran, mikä on tietysti typerää ja turhaa. Aiemmin meillä pakastekuivui leipää vielä enemmän, hamstrasimme sitä ja pakastimme usein vääränlaisissa pusseissa, jotka ratkeilivat omia aikojaan pakastimessa, eikä leipä enää ollut syömäkelpoista aikojen perästä.  Olemme nyt ostaneet vähemmän ja erilaista leipää. Enemmän jälkiuunileipää ja vähemmän vaaleita, nopeasti kuivuvia leipiä. Homehtua ei ole tainnut ehtiä jotakin yksittäistä perunaleipästä lukuunottamatta ollenkaan leipää. Leipä on ollut terveellisesti välillä lopussakin. Olen leiponut useita satseja sämpylöitä ja muutaman leivän, josta jauhokaappi on ollut kiitollinen. Leipäpuolen voi siis sanoa olevan plussalla, mutta annoin pisteen jo tuolla jauhokaappikappaleessa, joten en ahnehdi enempää. 

En ole pitänyt tarkasti kirjaa ruokamenoista sen enempää tässä kuussa, kuin aiemminkaan. Näppituntumalla voin kuitenkin sanoa, että rahaa ruokaan on mennyt huhtikuuta vähemmän. Olemme käyneet kaupassa muutaman kerran vähemmän ja ostosmäärät ovat olleet pienempiä. Karkea arvioni on, että olemme  saavuttaneet noin 15-20 % säästön kuukauden ruokamenoissa.  Tästä yksi pluspiste.

Henkisellä puolella voin myöntää, että hävikistä herkuksi-kampanja olisi voinut mennä osaltamme paljon paremmin, mutta monta positiivistakin asiaa jää käteen. Luin monta oivaltavaa postausta muiden kampanjaan osallistuneiden blogeista, löysin  uusia mieluisia blogeja, sain monet hyväntahtoiset naurut toisten kertomuksista hävikin ja herkkujen maailmassa. Opin muutamia uusia niksejä, tunsin myötätuntoa ja iloa muiden puolesta,  sain uusia kurkkaajia Campasimpukkaan. Olen iloinen siitä, että Campasimpukkaa pyydettiin mukaan tähän tärkeään kampanjaan. Facebookiin en ole vieläkään  liittynyt, mutta kiitän suolaa&hunajaa-  ja Soulkitchen-blogeja siitä, että sieltä kautta postaukseni nostettiin Facebook-sivulle. Annan yhden pluspisteen siitä, että olen pitänyt kampanjan merkeissä hauskaa, oppinut uutta ja jaksanut toteuttaa kahta teemaa yhtäaikaa. 

Perheelleni annan yhden pluspisteen siitä, että he jälleen kerran ovat kiltisti syöneet keitoksiani ja vakuuttaneet, että kyllä tämä ihan hyvää on, vaikka ruumiinkieli toista antaisi ymmärtää, toisinaan en ole voinut olla havaitsematta pieniä puistatuksia. He ovat ennakkoluulottomasti maistaneet melkein kaikki melkein kaikkea. Enempää en voi toivoa. 

Matematiikka ei ole koskaan ollut vahvuuteni, mutta luulen pääseväni siihen lopputulokseen, että jaoin omatoimisesti meille ja itselleni 10 pluspistettä ja 3 miinuspistettä. Pääsen lopputulokseen 7 pluspistettä. Tämän voi tulkita niin, että olen (olemme) onnistuneet. Toinen tulkinta tietysti voisi olla sekin, että kaiken voi sokerikuorruttaa mieleisekseen, joko ennalta tai ainakin jälkeenpäin. 

laskentotunneista on vähän vierähtänyt aikaa...

Minulla oli hyvää aikaa kerran vielä paneutua hävikistä herkuksi-teemaan ja tuhota se maapähkinävoi, joka vainosi minua joka kerta, kun avasin jääkaapin. Olen saanut muutamia hyviä vinkkejä sen suhteen, erityisesti ystäväni sauvajyväsen maapähkinäkana vaikuttaa siltä, että sen vuoksi voisin joskus jopa harkita uuden purkillisen ostamista. Olimme kuitenkin popsineet broileria viime päivinä siihen malliin, että jätin tuon ohjeen vielä kokeilematta. Pikku leijona ja puoli valtakuntaa-blogista löysin ohjeen, joka oli juuri passeli tähän hätään. Tai hätään ja hätään, mutta tarpeeseen päästä eroon puolikkaasta purkista tuota tököttiä, joka on minulle verraten vieras. Niinpä lainasin ohjetta ja kokeilin näitä keksejä, jotka Pikku leijonan emäntä linkkasi olevan aluperin täältä. Ohjeesta luvattiin tulevan noin 12 keksiä. Koska tahdoin tosissani päästä eroon maapähkinävoista, tuplasin ohjeen. Siihen meni:

• pyörryttävät 2 dl maapähkinävoita
• yhtä lailla runsas määrä 2 dl palmusokeria (minullakin oli sitä, iloissani käytin sitä alkuperäisen ohjeen fariinisokerin sijaan, joka oli sitäpaitsi kivikovaa)
• 2 kananmunaa
• 4 dl kaurahiutaleita
• 2 tl leivinjauhetta

Pehmitin maapähkinävoita hetken pitämällä sitä lämminvesihauteessa. Mittasin maapähkinävoin ja sokerin kulhoon ja sekoitin ne keskenään. Lisäsin muut aineet ja sekoitin taikinan tasaiseksi, siitä tuli melkoisen topakkaa tavaraa. Pyörittelin taikinasta pieniä pallosia, noin lihapullan kokoisia, taikina oli todella tarttuvaista, taputtelin välillä venhäjauhoja käsiini. Asettelin taikinapallot kahdelle uunipellille leivinpaperin päälle ja litistin niitä vähän. Paistoin keksejä noin 15 minuuttia. Kekseistäni ei tullut yhtä kauniita, kuin Pikku leijonan emännällä ja Eevalla, mutta takuulla olivat tarpeeksi makeita!

Strömsö tarttuu

Kammenpyörittäjä oli mukana Retrokilpurit-ajossa Vaasassa ja olikin kuulema oikein mukava tapahtuma, jolle toivoisi jatkoa ensi vuonnakin. Mukana oli yli 50 osanottajaa erilaisin vanhoin polkupyörin. Sää suosi tapahtumaa, eikä nakannut vettä niskaan, joskaan ei tullut hikikään. Reitti oli mukavasti suunniteltu ja taukoja oli sopivasti. 

Yksi taukopaikoista oli tuo rannikkoruotsalainen unelmamaailma, Strömsö jossa askarrellaan, virkataan ja tehdään ruokaa aina leveästi hymyillen. Ilmeisesti jopa hiljaisella pihapiirillä on voimakas vaikutus, sillä tänään Kammenpyörittäjä askaroi vanhasta pyöräilykypärästäni jotain uutta. Kypärä on ostettu niin kauan sitten, etten edes muista koska. Se on ihan ehjä, eikä ole kovin paljon kokenut säitä (lue:olen pyöräillyt nolon vähän viime vuosina enkä koskaan paljon), kolhuista nyt puhumattakaan. On kuitenkin totta, ettei antiikkipotta suojaa niin hyvin kuin uusi. Kypärä tulisi aika-ajoin uusia, vaikkei se kohtaisikaan mitään täräystä. Muutamia vuosia sitten Kammenpyörittäjä otti osuman autosta ja kieri pitkin tietä, hyvä kypärä pysyi ehjänä ja pää sen sisällä myös. Hyvin palvellut kypärä pääsi eläkkeelle autotallin seinälle yhdessä sairaalarannekkeen kanssa. Muistuttavat siellä siitä, että pää on suojattava, jotta on mahdollista päästä sairaalasta kotiin. Nyt minulle tilattiin uusi kypärä, jota odotellessa voin suunnitella mittavia pyöräretkiä ja haaveilla meneväni ainakin kerran kesässä pyörällä töihin.

Campakeittiön ollessa pienellä tauolla yhdessä ammattipyöräilyn seuraamisen kanssa, Kammenpyörittäjä ehdotti, että jatkaisimme hävikin vähentämistä hieman uudelta kantilta. Roskiksemme on täyttynyt hävikistä herkuksi-kuukauden aikana ihan tavalliseen tahtiin, piti jopa himmata hieman, pakata roskia fiksummin, että tyhjennysväli riittäisi. Jottei ehjä pyöräilykypärä ainakaan vielä päätyisi roskalaatikkoon, Kammenpyörittäjä kehitti sille uuden työn. Siitä tuli amppeli laventelille. Tavallisen amppeliruukun muovinen koukkukiinnike istui kypärän ilmanreikiin mainiosti ja remmit sai sommiteltua niin, etteivät ne vie tilaa multaosasta. Kypärän pohjalle laitettiin läpäisevää kangasta estämään multaa valumasta liiaksi pois, mutta päästämään liiat vedet lävitse. Pikkuisen multaa pohjalle, kasvitarhalta ostettu tuuhea laventeli uuteen amppeliin ja vähän multaa lisää ympärille. Hävikistä herkuksi-teeman herkkupuoli ei tässä toteudu, mutta roskis kiittää!

Kysy jotain - vastaus on Kanada!

95. Giro d'Italia päättyi tänään Milanossa aika-ajoon. Kokonaiskilpailun voittoon polki ensimmäisenä kanadalaisena Ryder Hesjedal päihittäen Joaquin Rodriquez Oliverin lopulta 16 sekunnilla. On se aikamoista, että ajetaan 3498 km ja eroa tulee 16 sekuntia! Tämänvuotisen kisan seuraamiseen toi selvästi lisäintoa se, että olimme paikanpäällä kolmena ensimmäisenä etappina. Kisatapahtumien katsominen etappien varrella ei jääne yhteen kertaan, niin kiinnostavaa se oli.

Italialaisen ruokakimaran päätimme carpaccioon. Se on yksinkertainen alkuruoka, jonka tekemiseen ei paljon aikaa tuhraannu. Olin varannut viikonloppua varten naudanlihaa, mutta tänään ei tuntunut pihvipäivältä. Niinpä nappasin fileen keskiosan huomista päivällistä varten, ottaen erikseen lyhyen pätkän carpaccioksi. Siistin palasta kalvot ja rasvat pois ja kiepautin sen tuorekelmuun ennen kuin laitoin sen pakastimeen jähmettymään. Kahden hengen annokseen varasin lihaa noin 150 g, mutta lähinnä sen vuoksi, että siitä pystyisi leikkaamaan, aivan pieni pala ei suostuisi leikattavaksi helposti.

Kun liha oli kylmentynyt pakastimessa noin tunnin, leikkasin sen niin ohuiksi viipaleiksi kuin talouden parhaalla fileerausveitsellä pystyin. Ohensin vielä viipaleita vetämällä veitsen lappeella pitkin viipaleen pintaa. Loput palasta pääsi tortillojen sisälle fileen paksummasta päästä leikattujen viipaleiden kanssa. Asetin samantien kokonaan sulaneet viipaleet lautaselle. Lihapalojen päälle nostelin vähän rucolaa, ripottelin suolahiutaleita ja rouhaisin myllystä pippuria. Pinnalle liruttelin oliiviöljyä. Tein pienen pikaisen kastikkeen carpacciolle. Siihen tuli kolme ruokalusikallista majoneesia, yksi ruokalusikallinen worchester-kastiketta ja saman verran sitruunamehua. Carpaccio maistui hyvälle, rucolan pieni kirpeys yhdessä kastikkeen kanssa teki annoksesta maukkaan ja hienon.

Nyt on aika hetki hengähtää, Italia on kokkailtu läpi Giron ja seuraava Campakeittiön haaste alkaa 30.6., kun le Tour de France starttaa.

Kerta kiellon päälle - polentakakku

Kirjoitin eilen tehneeni viimeisen hävikistä herkuksi- ja Italia-teemojen kombon, mutta aina kerran voi itsensä ylittää, määrällisesti siis. Sain polentapostauksessani vinkin Johikselta, että polentaa voi hyvin käyttää makeissa leivonnaisissa. Muistin sen tänä aamuna, kun muka toimettomana mietin päivän kokkauksia. Olin jo varma, että siitä puolenkilon polentapussista tulisi vielä ikävä muistuttaja, samaan tapaan kuin yksi linssipaketti ja eräät kuivat valkoiset pavut, joita en ikinä muista alkaa liotella ajoissa. 

Foodgawkerin kautta osuin kauniiseen Sweet Sensation-blogiin, jonka polentakakkuun mielistyin ja huomasin tallettaneeni sen jo monta viikkoa sitten suosikkeihini. Muisti on kyllä valikoiva, en lainkaan muistanut ajatelleeni tämä kakun valmistamista jo Italia-teeman alussa. Nyt tuumasta toimeen  heti, kun uuni vapautui aamiaissämpylöiltä. Niihin meni sivumennen sanoen useita aineksia, joita voi oikein hyvin laittaa kategoriaan hävikin vähentäminen, muun muassa ne hankalat täysjyvävehnäjauhot loppuivat viimein! Ja turkkilaisen jogurtin loppu meni ja päivämäärävanha, mutta kunnossaoleva täysmaito sopi hyvin taikinan nesteeksi. Heti kun Kammenpyörittäjä on pois kotoa, täysmaitoa tahtoo jäädä kotibaristan puutteessa. Samoin pöydänlaidalla kiikkunut purkinpohjallinen siemen- ja pähkinäsekoitusta pääsi mukaan, kun eivät enää jogurtin ja marjojen kanssa olleet kenellekään kelvanneet. Tulipa muhevia ja hyviä sämpylöitä. 

Leivoin kakun metalliseen neliönmuotoiseen irtopohjavuokaan, joka on noin kokoa 18x18 cm. Voitelin sen kevyesti oliiviöljyllä. Uuni olikin jo kuuma, olin laskenut sämpylöiden jälkeen lämmön 150 asteeseen. Kakkuun meni seuraavia aineksia:

• 3 kananmunaa
• 140 g tummaa sokeria (käytin ruokosokeria)
• 0,8 dl oliiviöljyä
• 2 sitruunan kuori raastettuna ja mehu
• 1 rkl limoncelloa tai rommia (käytin Amarettoa)
• 1 tl kuivattuja laventelin kukkia (otin pari pientä tuoretta kukkahippua)
• 190 g polentaa
• 75 g venhäjauhoja
• 1,5 tl leivinjauhetta 
• 0,5 tl suolaa

Raastoin sitruunoista ohuen keltaisen kuoren lautaselle ja puristin sitruunoista mehun. Kuumensin pikkukattilassa sitruunamehun ja Amareton, johon olin lisännyt ne muutamat laventelinkukan lehdet. Kun seos oli kuumaa, muttei vielä kiehunut, nostin kattilan ulos jäähtymään peitettynä. Vatkasin sokerin ja munat vaaleaksi vaahdoksi, joka tietysti ruokaosokeria käytettäessä ei tule niin vaaleaksi kuin, jos käyttäisi valkoista sokeria. Lisäsin oliiviöljyn norona koko ajan vatkaten, sitten sitruunankuoren. Seuraavaksi kaadoin jäähtyneen ja siivilöidyn Amaretto-sitruunamehun taikinaan ja lopuksi keskenään sekoitetut polentan, jauhot, suolan ja leivinjauheen. Taikina oli jänskän näköistä, polentan ryyninen rakenne ja oranssiin vivahtava väri eivät houkuttaneet kaapimaan taikinakulhoa. Paistoin kakkua noin 45 minuuttia. Nostin puolivälissä lämpöä vähän, 165 asteeseen, 150 astetta kuulosti niin vähältä.

Kakussa oli vähintäänkin erikoinen rakenne, varmastikin polentan ansiosta, vähän ryyninen, mutta kuiva se ei missään nimessä ollut ja oli kiintoisaa maistaa niin pienestä määrästä laventeli. Teini toivoi lautaselle vaniljajäätelöpalloa tai nokaretta kermavaahtoa, mitä en maistelupalaan vielä laittanut. Ohje neuvoi tarjoamaan kakkua mascarponen kanssa, mutta eihän meillä sellaista toki ollut, kun sen juuri eiliseen keittoon tälläsin! En ole ihan varma teenkö polentakakkua koskaan enää, mutta lupaan ja vannon, että käytän tuon pussinpohjallisen johonkin, joskus, ajan kanssa, ehkä.

Eilisen Giro-etapin jäljiltä kilpailu näyttäisi olevan aivan levällään ja eikä yllätyksiä puoleen ja toiseen jäänyt näkemättä. On todella kiintoisaa nähdä miten jännite säilyy aika-ajon verran. Jo kilpailun ensimmäinen etappi, Tanskan Herningissä ajettu henkilökohtainen aika-ajo (miksi niitä ylipäätään on kaksi samassa kisassa?)  näytti miten pitkä ajallisesti sellainen etappi on, vaikka silloin ajettiin paljon lyhyempi reitti. Nyt on tietysti keskeyttäneiden ja kisasta suljettujen lista jo melko pitkä, mutta silti aikaa tulee kulumaan paljon. Jännittävä iltapäivä edessä! Päivällisaikeista sitten myöhemmin, kunhan saan päätettyä mitä italialaista syömmekään!

Parsakeittoa ja grissinejä

Italia-ruokahaaste tältä keväältä vetelee viimeisiään, Girossa on toiseksi viimeisen etapin päivä. Halusin vielä yhdistää aterialla hävikistä herkuksi-teemaa Italiaan. Käytin eilen yli puolet parsanipusta Saiman parsataskuksi  nimeämään alkupalaan. Jätin heti varrenpätkät ja kokonaiset parsat tallelle ja velvoitin itseni hyödyntämään ne tänään. Niinpä hetkellisesti kolmihenkiseksi kutistunut perheemme sai tänään keittoa, jonne kokosin parsanipun jämät, muutaman perunan ja kolme kurtistumassa olevaa pientä oranssia tomaattia. Pakastimesta nappasin rasian merkitsemätöntä lientä, värisävystä päättelin sen olevan kanalientä. Lisäksi vähän vettä peittämään ainekset mukavasti ja eikun induktiota alle! Kun ainekset olivat kypsiä, surrautin ne blenderissä sileäksi soseeksi, jonka laimensin keittoliemellä paksuudeltaan sopivaksi sopaksi. Muistelin, että mascarponea olisi jossain sosekeiton ohjeessa käytetty ja löysin ainakin vesikrassikeiton ohjeen, jossa mascarpone oli listalla. Värikin on sama, parsa ja krassi, joten ilmiselvästi mascarpone passaisi tähänkin keittoon. Puolikas purkillinen edellisestä jälkiruokahommelista pääsi keittoon sen sijaan, että se olisi päätynyt hävikiksi. Mascarponella sain keiton vivahtamaan ainakin vienosti Italiaan. Höyrytin säästämäni parsannuput koristeeksi keiton päälle ja ripotin annoksille muutaman tipan oliiviöljyä.

Keiton kaverina tuore leipä on usein paikallaan. Halusin kokeilla italilaisia leipätikkuja, grissinejä. En ollut niitä koskaan aikaisemmin tehnyt. Otin ohjeen tästä blogista, jossa olen vieraillut aikaisemminkin. Sovelsin mitat meikäläisiin raameihin:

• 2 dl lämmintä vettä (ohjeessa oli maitoa, mutta luin väärin jotenkin ja laitoin vettä)
• 1,5 tl kuivahiivaa
• 1 tl sokeria
• noin 3,5 dl vehnäjauhoa
• 2 rkl oliiviöljyä
• 1 tl suolaa

Lämmin vesi (maito) ja hiiva sekoitetaan kulhossa ja annetaan hetken aikaa ottaa vauhtia toisistaan. Suola, sokeri ja osa vehnäjauhosta lisätään kulhoon ja taikinaa aletaan alustaa käsin. Jauhoja lisätään, kunnes saadaan joustava taikina, alustamisen lopulla oliiviöljy lisätään leipurin käden kautta mukaan, samalla saadaan taikina irti sormista. Puhdas kulho öljytään ja taikinapallo laitetaan kulhoon tuorekelmulla peitettynä kohoamaan, kunnes taikina on kaksinkertainen kooltaan.  Kaulin  taikinan levyksi, kostutin sen pinnan vedellä ja ripottelin pinnalle nigellansiemeniä. Ostin niitä eräästä etnisestä kaupasta jo aikoja sitten, sillä pidin niiden nimestä niin paljon. Ilokseni tässä ohjeessa nigellansiemenet oli mainittu. Leikkasin levystä pizzapyörällä suikaleita ja kiersin ne kerran tai kaksi  nätimpi ulkonäkö toiveissani. Asettelin suikaleet öljytylle leivinpaperiarkille uunipellille. Paistoin grissinejä 210 asteisessa uunissa noin 10-12 minuuttia, kunnes niiden pinta oli kauniin värinen. Ne maistuivat oikein hyviltä pehmeän sileän parsakeiton kavereina. Mascarpone täytelöitti keittoa aivan loistavasti ja pehmensi värin vähän sievemmäksi, vihreistä aineksista usein tulee näitä maastokeittoja.

Giron viimeinen vuorietappi on taas todella vaativa, olen ehtinyt seurata tapahtumia vain sieltä täältä ja säästänkin varsinaisen katselun huomiselle, kun Kammenpyörittäjäkin palaa fasaaninväistelyreissultaan. Kuulin juuri, että Retrokilpurit-tapahtuma sujui kauniissa säässä hienosti ja Strömssökin on oikeasti olemassa. Kuvalliset todisteet saanen huomenna. Giron viimeinen etappi huomenna on henkilökohtainen aika-ajo Milanossa. Mielenkiintoista nähdä, miten aika-ajo soveltuu kilpailun päättäväksi etapiksi.

Paljon vartijana

Pysykää hengissä!

Kammenpyörittäjä lähti Vaasan retrokilpurit-tapahtumaan ja jätti vastuun kasvihuoneesta ja pihan istutuksista minulle. En kyllä tiedä, mitä hän oikein ajatteli niin tehdessään. Olen se surullisenkuuluisa äiti, jolla ei lasten pieniä ollessa ollut lupa edes katsoa pääsiäisen ajan rairuohoon, tai tupas kaatui kuolleena kupin reunoja myöten alta aikayksikön. Minulle ei kannata tuoda kuin leikkokukkia, koska ne ovat jo valmiiksi tapettuja. No, teen nyt parhaani ja yritän pitää viljelmät elossa. En ottanut mitään muuta aktiviteettia viikonlopulle, kyllä tässä kasvihuonevastaavan tehtävässä ja Giron viimeisissä etapeissa on aivan tarpeeksi haastetta. 

Yhdeksästoista etappi on parhaillaan menossa. Maaliin on matkaa vielä 40 km, joista puolet on tujakkaa nousua. Ivan Bassolla lienee kohtuulliset paineet saavuttaa etappivoitto. Vaikka toiveeni Rigoberto Uran Uranin etappivoitosta ei taida toteutua, laitan tähän silti hänen kuvansa, ihan vain niiden liehuvien hiusten vuoksi!

Rigoberto päästelee Pinarellolla

En malttanut enää parsan kanssa, vaan ostin nipun italialaista vihreää parsaa, jolle halusin löytää mukavan ohjeen alkuruoaksi. Sellaisen bongasin täältä. Ohjetta tituleerattiin italialaiseksi, mutten tohdi nimetä sitä aivan samoin kuin bloggaaja. Olen muuten vieraillut aiemminkin tässä blogissa, se on varsin miellyttävä selailla.

Sulatin kaksi pientä levyä torttutaikinaa ja leikkasin ne kolmeen osaan. Kaulitsin niitä hieman ohuemmiksi. Paistoin levyjä 220 asteessa noin 15 minuuttia, kunnes ne olivat kohonneet korkeiksi ja pinta oli kauniin kullanruskea. Jäähdytin ilmavat taikinapalloset. Leikkasin parsoista sen verran pois, että ne mahtuisivat nätisti leipomuksen sisälle (miksi tällaista paistettua taikinajuttua nyt sanoisi?), mutta hieman näkyisi kummastakin päästä. Asettelin parsat uunivuokaan ja lurutin hieman oliiviöljyä niiden päälle ja ripotin suolaa ja pippuria pintaan. Paistoin parsoja noin 15 minuuttia, kunnes tikku meni sopuisasti niistä läpi, mutta varoin ylikypsentämästä. Lähes kypsät parsat saivat hieman jäähtyä vuoassa pöydällä sen aikaa, kun sekoitin täytteen. Siihen tuli 3 isoa ruokalusikallista levitettävää vuohenjuustoa, 2 rkl sitruunamehua, ripaus suolaa ja pippuria sekä yhden hoikan kevätsipulin vihreä varrenosa silppuna. Sovelsin siis linkittämääni ohjetta loivasti. 

Leikkasin paistetut taikinapullerot (no olipa hieno sana) halki ja levitin sisälle lusikallisen täytettä, päälle asettelin kolme parsatankoa ja käänsin kannen päälle. Alkupalana tämä helppo herkku toimi mainiosti kylmän siiderilasillisen kanssa, parsa oli juuri parahultaista ja rapea, ilmava taikinakuori oli oikein sopiva ympärys. Murusia ja lehteviä paloja kyllä rapisi aika paljon, joten juhlien sormisyötäväksi ei ehkä paras vaihtoehto. 

Keittiöpeikon kesytys - polenta

Jotkut ruokalajit tai -ainekset ovat keittiöpeikkoja. Niitä välttelee vuosia (lue:vuosikymmeniä, tosin muutamat ensimmäiset ovat usein menneet autuaan tietämättömyyden vallassa) sekä omassa keittiössä, että tilaamasta ravintolassa. Niistä on saattanut nähdä hyviä kuvia ja ihailla tv-kokkien luomuksia, kuulla toisten kotikokkien kertovan kuinka alvariinsa niitä heillä syödään, muttei sittenkään itse kokeile. Ei niiden tarvitse olla edes kovin ihmeellistä, harvinaista, vaikeaa, kallista tai uskaliasta. Kuten nyt vaikka polenta.

En voi selittää järkisyillä epäluuloani polentaa kohtaan. Se ei näytä vaaralliselta tai tuoksu voimakkaasti, se ei ole luontojaan myrkyllistä ja vaadi sen vuoksi erityistoimia tullakseen syömäkelpoiseksi. Sen hankkimiseen ei tarvita lupia eikä ole olemassa erityistä polentasesonkia. Ei tarvitse odottaa, että nyt se kotimainen polenta viimein on kaupoissa ja voi hyvällä omallatunnolla sitä ostaa. Se ei vain ole näyttänyt minusta houkuttelevalta. Minulla on ollut mielikuva kuivasta, Saharan autiomaa-tyyppisestä suutuntumasta ja loputtomasta nieleskelystä, jotta haarukallinen saatetaan matkalle vatsaan. Luultavasti sekoitan tämän mielikuvan siihen, miten tutustuin ensimmäistä kertaa couscousiin.

Pyrin blogilla siihen, että opettelen uutta sen lisäksi, että perhe saa ravintoa ja toteutan maakohtaisia teemoja sillä pieteetillä, johon tälläinen kaltaiseni huithapeli nyt ylipäätään pystyy.  Olen  mielestäni onnistunutkin pyrkimyksessäni ja esimerkkeinä saalistamistani erikokoisista ja -rotuisista keittiöpeikoista mainittakoon vaikka teeri, ravioli ja paella. Teerestä jäi hieman hampaankoloon, mutta paella ja ravioli eivät enää tunnu pelottavilta, vaan voin(en) palata niihin uudelleenkin ajatellen, että kyllä tämä saattaa vaikka onnistuakin. Edelleen siellä peikkokategoriassa ovat tryffelit yhdessä osterien kanssa. Huokeammassa ja arkisemmassa peikkolaarissa lymyilevät kokonaisen kalan käsittely ja sisäelinten valmistaminen.

Polenta on tyypillinen Pohjois-Italiassa käytetty lisäkeruoka. Se voi olla aterialla pienessä roolissa tai sitten sen kanssa holvataan enemmänkin. Olen liikkunut Italiassa nimenomaan enimmäkseen pohjoisosissa, mutta  ovelasti vältellyt polentaa lautasellani. Polentaan sopinee hyvin edesmenneen lappilaisen mummoni tokaisu: "Joka paistetun keittää, se mettään heittää. Joka keitetyn paistaa, se makian maistaa". Luulen kyllä, ettei mummoni koskaan valmistanut polentaa. Viisaus pätee keittiössä hyvinkin pitkälti,  on niitä poikkeuksiakin, joita ei kyllä juuri nyt tule mieleen. 

Koska uiskentelin jälleen kerran vierailla vesillä, eikä minulla ollut tietoa miltä polentan tulisi maistua, päätin soveltaa mummoviisautta ja aluksi kypsentää polentaa ja sitten paistaa sitä. Kaksinkertainen lähetysmistapa varmistaisi sen, että polenta olisi ihan varmasti ns. done, aika harva ruoka siitä pahenee, että se paistetaan pannulla. Joten ei kun tuumasta toimeen, mikä tarkoittaa aamuhetkeä sohvalla, omppu vatsan päälle viritettynä ja sukellusta foodgawkerin uumeniin. Edelleen se tavoite, että käyttäisin oikeasti lukuisia keittokirjojani, on retuperällä.

Aluksi näytti siltä, että olen taas myöhässä, homma olisi  pitänyt aloittaa eilen. Olisi pitänyt kypsentää polentaa keittämällä ja sitten antaa se jähmäköityä yön yli. Mutta kyllä sen ehtisi vieläkin, sillä olihan vasta varhainen aamu. Kun nuorempi teini teki kouluunlähtöä, hänen sekopäinen äitinsä keitteli polentaa yöpuvussa ja tukka takussa. Poika pudisteli päätään hyväntahtoisesti. Hän ei tiennyt, että olin ollut jo ulkona kasvihuoneella yrttejä hakemassa niinikään pyjamassa ja tukka takussa (residenssimme sijaitsee paikassa, jossa aamuisin on lukuisasti ohikulkijoita). Mitä lastenkasvatukseen tulee, johtava lankani piileekin tässä, lapsia tulee suojella tiedolta, joka voi vahingoittaa heitä (tai heidän mainettaan kaveripiirissä, omituinen äiti on tässä genressä aika paha juttu).

Mietin miten tätä mysteeriruokaa tarjoilisin pahaa-aavistamattomalle perheelleni ja päädyin siihen, että appetizer, tuo amerikkalaisten rakastama pikkupalanen aterian alkuun, olisi juuri sitä mitä tässä nyt huudetaan. Vinkeä taka-ajatukseni tämän polenta-appetizerin kanssa oli se, että jos emme kukaan tykkäisi siitä yhtään, se olisi hoidettu yhdellä suupalalla ja voisimme siirtyä eteenpäin. Koska epäluuloni polentaa kohtaan oli vielä vähän suurempi kuin intoni sitä kokeilla, tein minimaalisen pienen annoksen. Niin pienen, että se melkein tarttui kokonaan vispilään, jolla seosta hämmentelin. Mutta ei mennä asioiden edelle. Löysin kiinnostavan ohjeen täältä. Valintaani helpotti sekin seikka, että kyseiseen ohjeeseen tarvitsisin myös pestoa, jota vielä oli purkissa jonkun verran. Näin myös hävikistä herkuksi-teemaa (tai no sitä herkkutaetta ei vielä ollut) tulisi myös sivuttua. Muunsin cupit deseiksi vähän tavallista rennommalla otteella ja käytin polentapuuroon seuraavat aineet:

• 1 oksa tuoretta rosmariinia
• 2 oksaa timjamia
• 2 pientä valkosipulinkynttä
• 2,5 dl punaista maitoa (no valkoistahan se on, mutta tiedätte mitä tarkoitan)
• 1 dl polentajauhoa
• tilkka oliiviöljyä vuoan voiteluun

Voitelin pienen lasivuoan öljyllä. Kuumensin maitoa paksupohjaisessa kattilassa yhdessä yrttien ja valkosipulin kanssa, keitin seosta muutamia minuutteja varoen ylikuohumista. Määrä oli kuitenkin niin pieni, ettei se olisi tainnut jaksaa nousta kattilan reunojen ylitse. Siivilöin yrtit ja valkosipulin pois ja kaadoin maustetun maidon takaisin kattilaan. Lisäsin joukkoon polentajauhon ja sekoitin vispilällä. Ohjeen mukaan tanakoituminen ottaisi kymmenenkin minuuttia, mutta vähäinen määrä ja paksu kattila, joka varastoi hyvin kuumuutta, varmaankin nopeuttivat kypsymistä, sillä muutamassa minuutissa polenta oli jämäkkää tahnaa. Kaavin polentan nuolijalla voideltuun vuokaan ja taputtelin sen parhaani mukaan tasaiseksi, noin sentin paksuiseksi levyksi. Ihan tuskallisen tarkkaan en jaksanut kaapia käyttämääni vispilää, sillä puuro tosiaan tykästyi vispilään aivan huomattavasti. Laitoin tuorekelmua vuoan peitoksi ja nostin tekeleeni jääkaappiin odottamaan päivällisaikaa ja appetizerin sommittelua. 

Tässä vaiheessa tahdon huomauttaa, että polenta on juuri samanlaista kuin kotoinen kaurapuuro, kattilaa ei kannata, toistan ei kannata, jättää kuivilleen liedelle noin viittä minuuttia pidemmäksi aikaa, vaan pestä se heti, ellei tahdo viettää pesutoimissa tuonnempana huomattavaa aikaa. Toinen huomionarvoinen seikka on se, että nyt minulla on kaapissani taas ongelmaraaka-aine. Puolen kilon polentapussista meni nirkonen desi ja pussi tullee vainoamaan minua kauan, kenties ikuisuuden. Siitä tulee toisenlainen keittiöpeikko, se hävikillä uhkaileva.

Iltapäivällä menin sitten tökkimään polentaa pienen jännityksen vallassa. Mitä jos polenta ei olisi jähmettynyt? Se oli turha pelko, sehän jähmettyi jo siihen vispilään. Mitä jos polenta ei suostuisi irtoamaan vuoasta? Sekin oli turha pelko. Otin pienellä stanssilla polentalevystä pyörylän ja sain sen nostettua vuoasta kokonaisena pois. Otin vielä kolme kiekkoa lisää. Muutamaan muuhunkin siitä vielä riitti, mutta olin iloinen, että kuuden kiekon jälkeen polentalevystä oli jäljellä vain roippeita. Useimmiten uinuva sisäinen marttani kehotti minua miettimään, miten hyödynnän nämä roipepalat, minä puolestani kehotin marttaa menemään vaikka ulos hetkeksi, kun oli niin kaunis ilmakin.

Kuumensin tilkan oliiviöljyä pannulla ja nostin polentakiekot pannulle, paistoin niitä hetkisen molemmilta puolilta, noin minuuttin. Kiekkojen pinnasta tuli houkuttelevan rapea ja kauniin värinen. Nostin kiekot leikkuulaudalle jäähtymään. Lusikoin jokaiselle kiekolle pienen nökäreen kotitekoista pestoani, siihen päälle toisen nökäreen vuohenjuustoa ja ihan huipulle pikkuruisen palan aurinkokuivattua tomaattia. Täysissä pukeissa ja tukka kammattuna (jälkimmäinen on narrausta) olin hakenut kasvihuoneesta ruohosipulia jolla koristelin annoksen. Nättiä. Miltä maistui? No, vähän kuivalta, mutta päälliset olivat hyviä. Sahara ei tullut mieleen. Millaisia keittiöpeikkoja teillä on?

Giro d´Italiassa kahdeksastoista etappi oli viimeinen massakiriä lupaileva ja sellainen saatiinkin. Andrea Guardini Farnese Vini-tallista vei voiton Mark Cavendishin nenän edestä upealla loppukirillään. Kokonaiskilpailun tilanteeseen etappi ei tuonut muutoksia.

Andrea Guardini Horsensissa

Hävikistä herkuksi-italoleivät

Cortina d`Ampezzo vuonna 1990, vaikka näyttää vuodelta 1956 tai James Bond-elokuvalta

Toukokuun loppu häämöttää, pian saa taas heittää roskiin ja kompostiin kaikki, mitä ei jaksa/halua syödä! Ei, vaan kuinka se menikään? Luulen, että tästä jää käteen vähän enemmänkin, tai oikeammin vähän vähemmän, sitä pilalle mennyttä ja tärvättyä. Luulen ja toivon, että mietin ostoksiamme tarkemmin ja teen vähän suunnitelmallisemmin ruokaa niin, että roskiksen neljän viikon tyhjennysväli riittää entistä paremmin. Olen ajatellut vähän enemmän nyt sitäkin, millaisissa pakkauksissa ostamme ruokaa. Tämä ei ole tähän tarkoitukseen ollut paras kuukausi, sillä olemme tuoneet aika paljon ruokaa kaukaa, joten riittävä pakkaaminen on ollut välttämätöntä säilyvyyden kannalta. Mutta muutoin, lähellä asioidessaan voi helposti miettiä ottaako sen pakkauksen, jossa keksit ovat ensin kennossa, sitten sellofaanissa, sitten pahvipaketissa ja vielä toiseen kertaa sellofaanissa. Jos keksit tarvitsevat noin paljon kääreitä säilyäkseen, onkohan niitä viisasta ostaakaan? Samoin mietin tässä eräänä päivänä, etten osta tomaatteja, jotka oli pakattu paksuun muovikennoon samaan tapaan kuin kananmunat, yksi jokaisessa kolosessa. Muovipakkaus oli niin tanakkaa, että sen leikkaaminen roskissijoittelua ajatellen pienempiin paloihin olisi varmasti ollut Fiskarseille haaste.

Tänään oli oiva päivä tehdä välitarkastus jääkaappiin, siellä näytti noin yhtä tyhjältä kuin parisen viikkoa sitten, kun aloittelimme hävikistä herkuksi-teemakuukautta. Olemme kyllä käyneet lähes entiseen tahtiin kaupassa, mutta ostaneet melko pieniä määriä kerrallaan ja käyttäneet raaka-aineita ripeähkösti. Pakastimeen ei ole päätynyt mitään pieniä ruoka-annoksia työlounaiksi eikä kompostikaan ole täyttynyt kovin paljon. Paitsi aamulla yksi pieni juustopala. Toimme juuston Tanskasta, se näytti kaupassa aivan samanlaiselta, kuin hotellin aamiaisella tarjottu juusto, mutta olikin sitten haisevampi serkkunsa. Juustonystäväteinimmme ei halunnut maistaakaan juustoa, toisesta pojasta nyt puhumattakaan. Me otimme siitä höylällä läpinäkyvän ohuita viipaleita leivälle ja siinä se kyllä menikin, mutta käsiä sai pestä ahkeraan, sillä juuston haju tarttui todella tiiviisti ihan pienestäkin hipaisusta. Tänään aamiaisella kummankin nenä meni sen verran kieroon juuston aromista, kun vain raotin juustokuvun kantta, että päätimme antaa sille potkut amerikkalaiseen pehmeään tapaan, we let you go. Juustokupu pitää kuurata perusteellisesti ennen kuin sinne pääsee tavallinen arkijuusto.

Päivällisajatuksissani otin esille ehtoopuolelle kallistuvia tai lopuillaan olevia ruokatarpeita. Eilen syömästämme kanasta jäi tähteitä sen verran, että niitä jatkamalla saisimme päivällisen tänäänkin. Laitoin foodgawkeriin hakusanaksi leftovers ja löysin mukavannäköisen kalkkunaleipäohjeen, jota lähdin varioimaan. Minulla ei ollut tarkoitus lähteä tänään tonttia edemmäs, joten tuoreen leivän puuttuminen ei saanut minua estää. Nyt tuli käyttöä purkille, jossa oli aurinkokuivatun tomaatin öljynloput. Löysin sopivan leipäohjeen, jota saatan hyvällä omallatunnolla kutsua italialaiseksi, koska siihen tulee ricottaa. Ohjeen idea on peräisin täältä. Soveltelin ja muunsin mittoja taas sinne päin, ohjeesta tulee kaksi tavalliseen leipävuokaan menevää leipää:

• 0,5 l lämmintä vettä
• 1 pussi kuivahiivaa
• 1 purkki ricottaa
• 1,5 dl oliiviöljyä (meillä siis se jämäöljy tomaattipurkista)
• 2 tl suolaa
• n 10 dl vehnäjauhoja

Sekoitin hiivan, 3 dl jauhoja ja veden löysäksi velliksi, jonka annoin lähteä vauhtiin. Kun pieniä kuplia alkoi vartin kuluessa muodostua velliin, lisäsin siihen ricotan, öljyn, suolan ja pikkuhiljaa jauhoja ja vaivasin taikinaa sen verran, että siitä muodostui kiinteä mutta jonkunverran tarttuva taikinapallo. Annoin taikinan kohota noin tunnin. Leivoin taikinasta kaksi pitkulaista pötköä, jotka nostin leipävuokiin toista kohotusta varten. 

Kuumensin uunin 200 asteeseen ja kun leivät olivat kohonneet kaksinkertaisiksi vuoissaan, paistoin niitä noin 45 minuuttia. Kun leivät olivat jäähtyneet vuoassa noin vartin, kumosin ne leikkuulaudalle jäähtymään. Uuni jäi päälle, pienensin hieman lämpöä sähkönsäästösyistä.

Eilen kanaa jäi niin paljon, että niistä riitti 12 lämpimään leipään. Riivin lihat irti luista ja lämmitin lihapaloja pannulla oliiviöjytilkassa, lihaa oli kaikkiaan noin 3 dl.  Lisäsin 1,5 dl kermaa pannulle ja maustoin kastiketta ruohosipulilla, timjamilla ja suolalla. Annoin kastikkeen saeta muutaman minuutin ja jätin sen sitten jäähtymään. Kuumensin uunin 220 asteeseen.

Leikkasin leivästä noin pari senttiä paksuja viipaleita ja sipaisin sinapin ystävien leiville hieman dijonia, muille laitoin sipaisun oliiviöljyä. Viipaloin muutaman kumato-tomaatin ja asetin viipaleita leivälle. Seuraavaksi lusikoin siihen sakeaa kanakastiketta, jonka peitin noin puolella desillä tujakkaa goudaraastetta. Olin paistanut hieman pekonisilppua ja jättänyt sen talouspaperin päälle odottamaan. Kuorrutin leipiä uunissa noin 8 minuuttia ja lisäsin juuri ennen tarjoilua vähän pekonisilppua ja ruohosipulia pinnalle. 12 leipää katosi nälkäisiin suihin sopivalla 4-4-2-2-suhteella, eikä kukaan jäänyt nälkäiseksi. Loppuun menivät siis öljypurkin jämät ja eilinen kana. Myös jauhovarasto pieneni vajaalla kilolla leipäpuuhissa. Muutenkaan emme ostaneet erityisesti tämänpäiväistä päivällistä varten mitään, emmekä autoilleet minnekään, joten tämähän on aivan tolkutonta säästämistä! Ja pitää vielä sanoa, että tähdenlento oli parempi kuin alkuperäinen ruoka!

Giro d'Italian seitsemästoista etappi oli aivan mieletön vuorietappi, siinä oli Jukka Pakkasen sanoin "raatelevia nousuja" enemmän kuin laki sallii. Etappi päättyi Cortina d'Ampezzoon, vuoden 1956 olympialaisten talvikisojen tapahtumapaikalle. Olin siellä ensimmäistä kertaa vuonna 1990 nuorena tyttönä ensimmäisellä oikealla ulkomaanmatkallani, rakastuin Alppeihin ja ylipäätään vuoriin. Suuni oli auki silkasta ihmetyksestä, Kammenpyörittäjä pyysi lempeästi muutamia kertoja, että laita kulta suuta pienemmälle. Etapin viimeiset sadat metrit olivat huiman jännittävät. Olisin toivonut  Rigoberto Uran Uranin voittoa, koska hänestä on hyvä kuva Tanskasta ja hänellä on Giron hassuin takatukka. Toisaalta olisin toivonut myös Ivan Basson voittoa, sillä ihailen sitä, miten hän pitää pokerinaamansa, vaikka kuinka paha nousu olisi kyseessä. Voittoon kuitenkin ylsi pinkissä polkenut Katushan Joaquin Rodriquez. Jännitys kisan loppua kohti oikein tiivistyy. Jännittävin Giro vuosiin!

Kanaa raparperipedillä

Tänään Giro d'Italiassa jatkettiin kisaa lepopäivän jälkeisissä tunnelmissa. Kymmenen ajajan irtiottoporukka kesti hyvin ja ykkösenä maaliin ajoi Euskaltelille ensimmäisen voiton tässä kilpailussa tuoden Jon Izaguirre Insausti.

Viime viikolla Peter Selin mainitsi Giro-lähetyksessä, että Italiassa tavataan käyttää raparperia ruoanlaitossa muutenkin kuin leivonnaisissa ja ajatus jäi itämään mieleeni, etenkin kun kotimaista raparperia saa jo kaupoista laajalti. Löysin ohjeen täältä ja sovelsin sitä heti sen verran, että käytin rintaleikkeitä kokonaisen linnun sijaan. Kokonaisina oli saatavana vain pakastettuja broilereita, joita ei ollut aikaa sulatella. 

Leikkasin muutamia raparperin varsia noin 10 sentin pätkiksi ja levitin ne metallisen uunivuoan pohjalle. Niiden seuraksi suikaloin kaksi pientä keltasipulia ja muutaman pienen kevätsipulin ja valkosipulin kynnen. Kuivasin lintupalat ja ripotin niille suolaa ja pippuria ja nostin ne raparperipedille, nostelin pari oksaa rosmariinia ja timjamia ympärille ja lirutin pikkuisen oliiviöljyä lihojen päälle. 

Kuumensin uunin 220 asteeseen ja nostin vuoan uuniin. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua alensin lämpöä 180 asteeseen ja jatkoin paistamista vielä 40 minuuttia, lisäsin desin verran kuivaa valkoviiniä kostukkeeksi vuoan pohjalle. Tuoksu oli aivan valloittava. Vuoan pohjalla olleet pehmenneet raparperit ja sipulit maistuivat mainiolle lihan kanssa ja lisäkkeeksi ensin keitin ostognoccheja ja sitten paistoin niitä pannulla voissa, niin että niistä tuli pieniä kullanvärisiä palleroita. Raparperi soveltui hienosti tähän ohjeeseen. Eilen tekemäni pesto kävi hyvin kaupaksi tuoreelle leivälle levitettynä ja jos purkki ei vahingossa joudu jääkaapissa takariviin, tuskin on ongelmia säilymisen suhteen. 

Jo oli aikakin - pesto

Ferrari-museon kahvila

Tänään Girossa oli lepopäivä, eikä meilläkään tehty mitään erityisempää ruokaa, jääkaapin aarteistosta löytyi pojille sen verran viikonlopun jäljiltä tähdenlentoja, että nälkä siirtyi. Mutta jotain Italia-aiheista puuhaa silti kaipasin. 

Käytämme pestoa aika paljon arkiruoan tekemisessä. Useimmiten purkki on peräisin Lidlistä. Kerroin taannoin, että pestopurkkien pohjia ehtii toisinaan homehtua, etenkin jos olemme erehtyneet ottamaan pestoa purkista lusikalla, joka on käväissyt jossain muussa soosissa. Ihan loogista. Nyttemmin olemme olleet tarkempia, eikä näitä pestokatastrofeja ole ollut. En koskaan ole tullut tehneeksi itse pestoa, ehkä juuri sen vuoksi, että näitä säilyvyysongelmia on ollut kaupallistenkin tuotteiden kanssa. Nyt kuitenkin päätin, että tänään teen itse pestoa, se ei voi olla vaikeaa, eikä se kyllä ollutkaan. Kasvihuoneen basilika ei vielä ollut tarpeeksi iso, joten kauppareissulta tarttui mukaan kaksi topakkaa basilikapunttia. Vinkit pestoon lainasin täältä.

• 2 basilikapunttia 
• muutama oksa persiljaa
• 1 dl kevyesti paahdettuja pinjansiemeniä
• 4 valkosipulinkynttä
• 1,5 dl oliiviöljyä
• mustapippuria
• suolaa
• 2 rkl sitruunamehua
• 1 dl raastettua parmesania

Keräsin yleiskoneen kulhoon kaikki muut aineet paitsi öljyn, suolan ja pippurin. Surruuttelin hetken aikaa ja lurutin sitten koneen käydessä öljyn mukaan. Sekoitin kunnes seos oli tasaista tahnaa. Lisäsin vähän suolaa ja pipuria ja maistoin, seos oli muhevan makuista ja ennen kaikkea tuoksu rehevä. Kaavin tahnan desinfioituun lasipurkkiin ja kaadoin pintaan vielä ohuen kerroksen oliiviöljyä parantamaan säilyvyyttä. Maku on hyvä, nyt nähdään kauanko pesto säilyy. Kuulisin mielelläni kokemuksia kotitekoisen pesto säilyvyydestä, vai onko sitä tapana tehdä sen verran, kuin nopeasti kerralla tai päivässä parissa kuluu?

Crostata raparperi-mansikkatäytteellä

Päivän jälkiruokana nautimme italialaista piirasta, crostataa. Ohjeeseen otin viitteitä useista eri lähteistä, joten en linkkaa mihinkään niistä erityisesti. Pohjaan sain muuten käytettyä hankalaksi tuntemaani täysjyvävehnäjauhoa. Sen kanssa en ole päässyt sinuiksi, mutta nyt alkaa jo pussinpohja häämöttää. Aineksia meni seuraavasti:

• 2,5 dl tavallisia vehnäjauhoja
• 1,25 dl täysjyvävehnäjauhoja
• 0,5 dl sokeria
• 0,5, tl suolaa
• 150 g voita
• 1 kananmuna
• 1 rkl maitoa

Mittasin jauhot, sokerin ja suolan yleiskoneen kulhoon, sekoitin terällä kuivat aineet muutamalla pyöräytyksellä. Leikkasin kylmän voin pieniksi kuutioiksi ja lisäsin kuutiot kulhoon ja sekoitin ne jauhoihin pulse-asetuksella. Vatkasin kananmunan kevyesti ja lisäsin maitotilkan siihen. Yhdistin muna-maitoseoksen taikinaan parissa erässä ja sekoitin pulsella sen verran, että taikina muodostui palloksi. Kaavin taikinan talouskelmuun ja siirsin jääkaappiin tekeytymään.

Täytettä varten tarvitsin:

• 6 raparperinvartta, noin 20 senttistä
• 3 dl mansikkalohkoja
• 3 rkl sokeria
• 3 rkl perunajauhoa
• 3 rkl kylmää vettä
• 1 kananmuna voiteluun (ei mennyt ihan kaikki)

Laitoin raparperipalat, mansikat ja sokerin paksupohjaiseen kattilaan ja aloin lämmittää seosta varovaisesti sekoittaen. Ei ollut tarkoitustaa kypsentää ja pehmentää raparperia, vain sulattaa sokeri ja mehustaa seos. Sekoitin perunajauhon ja veden ja lisäsin liemen kattilaan. Annoin seoksen kuplahtaa kerran ja sakeutua. Lusikoin täytteen viileään kuppiin ja nostin sen ulos jäähtymään.

Kuumensin uunin 200 asteeseen. Jauhotin arkin leivinpaperia kevyesti ja nostin viilenneen taikinapallon  paperille. Ripotin jauhoa myös vähän taikinalle ja kaulitsin sen pyöreäksi levyksi. Lusikoin jäähtyneen täytteen taikinalle niin, että jäin muutaman sentin levyinen tyhjä reunus. Nostin reunuksia täytteen päälle ja puristelin hellästi, että täyte jäi taikinan syleilyyn. Voitelin taikinareunat kananmunalla ja paistoin piirasta noin 45 minuuttia. Söimme hieman jäähtynyttä piirasta vaniljajäätelön kanssa.

Sateinen ja viileä sää varjosti Giron viidettätoista etappia. Loppu oli jälleen todella jännittävä. Voittoon ylsi Farnese Vinin Matteo Rabottini ja pinkin paidan otti takaisin itselleen Katusha Teamin Joaquin Rodriquez. Huomenna on vuorossa viimeinkin lepopäivä.

Sinisimpukoita saappaanmitalla

Ennen päivän ruokahommiin ryhtymistä piipahdimme Jyväskylän satamassa, sillä siellä luvattiin olevan kalamarkkinat, mutta mitä siellä oli? Toistakymmentä kojua, jotka myivät sitä samaa neulamuikkua, pakastepottua ja -vihannesta, kympin/annos. Muutama loimulohen myyjä oli ja YKSI kalamyyjä, siis  tuoreen kalan myyjä (anteeksi jos joku toinenkin oli, muttemme huomanneet). Poistuimme tyhjin käsin. Ai niin, metrilakua ja pärekoreja oli myös tarjolla. 

Tänään söimme sinisimpukoita italialaiseen tapaan. Olemme aiemmin valmistaneet niitä ranskalaisittain ja espanjalaisittain. Italialaiseen lähestymiseen otin mallia täältä. Pilkoin ohuiksi suikaleiksi muutaman siivun italialaista kinkkua ja kaksi kevätsipulia sekä muutaman pienen valkosipulinkynnen. Hain kasvihuoneesta muutaman salvian lehden ja pikkuisen persiljaa ja timjamia.

Laitoin pastaveden kiehumaan ja samaan aikaan kaadoin pataan pari lusikallista oliiviöljyä.  Kammenpyörittäjä putsasi sinisimpukat, joissa oli ilahduttavan vähän avautuneita ja rikkonaisia. Kun öljy padassa oli kuumaa, kaadoin sinne kinkkusuikaleet ja sipulit. Annoin niiden kypsyä muutaman minuutin. Purkinpohjallinen aurinkokuivattua tomaattia pääsi mukaan, samoin timjami, pilkoin tomaatit suikaleiksi ja lisäsin suikaleet pataan. Tomaattien öljyn säästin tuonnempaa leivänleivontaa varten. Lisäsin pataan purkillisen kaupallista tomaattimurskaa ja annoin seoksen poreilla hetken aikaa. Kun pastavesi kiehui, lisäsin siihen reippaasti suolaa ja pudotin mukaan neljä kieppiä kuivaa tagliatellea (pussinpohjat hävikistä herkuksi-hengessä, koska kokkasin kahdelle). Kumosin siivotut sinisimpukat pataan tomaattikastikkeeseen ja sekoitin ennen kuin laitoin kannen padan päälle. Pasta kypsyi neljä minuuttia, samassa ajassa simpukat aukesivat ja koko ruoka oli valmis. Mukana oli vain muutama avautumaton simpukka, jotka päätyivät tietysti kompostikuppiin. Annokseen pääsi pari kauhallista pastaa ja päälle monta kauhallista simpukoita ja padan pohjalta sakeaa tomaattikastiketta, pinnalle tuoretta persiljaa. Hyvää ja yksinkertaista! Tänään ei ollut aikaa kahteen italialaiseen ruokaan, toivottavasti huomenna.

Pääsin taas mukaan Giro d'Italian menoon ja neljästoista etappi olikin todella kiinnostava. Ylämäkeen päättyneen etapin jännitys säilyi aivan maaliviivalle asti. Pinkin paidan poimi takaisin kanadalainen Garmin-Barracudan Ryder Hesjedal ja ilokseni ensimmäiseksi tuli Movistarin costaricalainen Andrey Amador, joka ylsi nyt uransa suurimpaan voittoon. Meillä löytyi hänestä kuvia Tanskasta. Edestä ja takaa.

Mission impossible

keräilen kuvia kauppahalleista

Tänään olen kyvytön, ei pysty. Ei millään. Nimittäin kokkaamaan italialaista ruokaa, ei tähteistä eikä muutenkaan, sillä minulla ei ole keittiötä eikä edes Eurosportia! Minulla on miniatyyrikoon vedenkeitin ja lusikka, mutta niillä ei pääse kovin korkealle kulinarismin aallonharjalle. Eilen Kammenpyörittäjä ystävällisesti viesti minulle,  miten Giro d´Italia eteni, joten sillä saralla olen lähes ajantasalla. Samalla hän kertoi, että koko talven pihastamme puuttuneet punatulkut, nuo pakkasen ja joulun symbolit, olivat tulleet nyt sinne lähes laumana ja pöllyyttivät (ei pölyttävät) marjapensaitamme niin, että kielelle pyrki kummelimainen "kyllä mä ne kohta myrkytän"-jurnutus. Tosin olen vielä kahden vaiheilla uskonko koko tulkkujuttua, kun en ole sitä omin silmin nähnyt, eikä minulle ole lähetetty asiasta multimediaviestiä.

Aamusta sää vaikutti sateiselta ja sellainen se olikin, kun lähdin pienelle Vaasa-kävelylle. Kävin pienessä sievässä kauppahallissa, jonka kerrotaan olevan 110 vuotta vanha. Sieltä löytyi viehättävä Ryytivakka-niminen herkkukauppa, jossa tein tähdellisiä ostoksia. Marmitesta olen kuullut, että sitä joko rakastaa tai vihaa, enkä vielä ole maistanut sitä. Koska sitä oli tarjolla oikein pieni purkki, olihan se ostettava, jotta tämä mysteeri osaltani selviää, kumpaan kastiin mahdan kuulua. Muutoin hankin takuuvarmemmin hyvänmakuisia herkkuja.

Eilen illalla kuuntelin kuinka Cantores Minores lauloi kauniisti kuin enkelit, oli hauska katsella miten ihan naapurinpojan näköiset tukkansa takana piilottelevat teinit saivat suustaan niin kauniita ääniä. Tänään menen kuuntelemaan ennalta minulle tuttua englantilaista The King´s Singers-lauluyhtyettä. Tutustuin heidän musiikkiinsa jo melkein 10 vuotta sitten lankoni kautta. Viimeksi kuulin yhtyettä viime syyskuussa Jyväskylässä ja sen jälkeen yksi jäsen on jälleen ehtinyt vaihtua. Myöhemmin illalla menen vielä kuuntelemaan Club for Fivea, joka sekin on useiden keikkojen verran tuttu yhtye.  Huomenna käännän volkkarin (verraten puhtaan) nokan kohti kotia ja pääsen taas kokkaamisen meininkiin. Teen kaksi italialaista ruokaa huomenna paikkaamaan sitä, ettei tänään kokannut yhtään mitään ja ostoruokakin on sitä sun tätä.

Sitruunakakun loppusijoitus saarivaltion tapaan

Hävikistä herkuksi-kampanja jatkui eilen Campakeittiössä rustiikkipiiraan lisäksi myös jälkiruokaosastossa. Taannoinen ricotta-sitruunakakku vaati käyttämistä. Söimme briossivuoassa paistetun kakun jo loppuun, mutta leipävuoassa paistettu vielä köllötteli jääkaapissa. Sommittelin kakusta, kermasta, mascarponesta ja marjoista jälkiruoan, jota tohtiudun kutsumaan trifleksi. Triflen ymmärrän olevan englantilainen kerrosjälkiruoka, johon (jälleen kerran) voi käyttää juuri niitä varastojaan. Monissa ohjeissa käytetään vanilja- tai maitokastiketta, mutta myös mascarpone näyttäisi olevan usein käytettyä ja mikäpä sen paremmin italialaiseen vivahtaisi.

Rakensin triflet annoskokoon. Leikkasin kakusta pitkittäisiä ohuita viipaleita, joista otin stanssilla pyörylöitä. Aivan sopivan kokoista stanssia ei sitten lopulta löytynyt, mutta pienentelin kakkukiekkoja hieman nipistämällä kiekon reunoilta. Asetin kakkukiekon annoskupin pohjalle. Kostutin kakkua hieman appelsiinimehulla, vaikka kakku olikin kovin mehevää. Toinenkaan lusikallinen mehua ei olisi ollut pahitteeksi.

Täytteeksi tein mascarpone-kermavaahtoa, jonka maustoin varovaisesti Amaretolla (taas lusikallinen kerrallaan kohti pullon pohjaa), vaniljauutteella ja tomusokerilla. Viipaloin mansikoita ja asettelin niitä kakkupohjan päälle. Pudotin joukkoon vähän vadelmia ja mustikoita ja lusikoin täytettä päälle ohuelti, jotta saisin toisen kakkukerroksen mahtumaan melko mataliin annoskuppeihini. Jälleen marjoja kakun päälle ja täytettä niin paljon, kuin sitä riitti, pintaan vielä hieman marjoja ja suklaanappeja. Täyte loppui vähän kesken, eikä aikataulu antanut myöten alkaa vatkailla lisää. Sitruuna maistui jälkiruoassa mukavasti ja olin iloinen voidessani hyödyntää tähdekakun ja tarjota perheelle makoisan jälkiruoan, joka ei ollut makeaa. Siis liian makeaa, vaan makoisaa ja jopa raikasta. Annos vain olisi saanut olla täydempi ja kosteampi, niin voitaisiin vielä iloisemmin puhua triflesta. Seuraavalla kerralla kokeilen sitä custardia tähän. Ja sitä seuraavalla kerralla voisin kokeilla, etteivät kaikki jälkiruokani näyttäisi samalta!

EDIT: Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään kaikki jämäruokia käsittelevät postauksemme.

Eilinen Giron etappi oli jännittävä ja jännitys jäi illalla ilmaan. Olin hyvin väsynyt jo kymmenen maissa, mutta sinnittelin hereillä, että näkisin tallenteelta, kuka etapin lopulta voittaa. Sinnikkyyttäni ei palkittu, sillä lähetys oli venynyt yli aikansa ja tallennus päättyi juuri, kun loppukiriasetelmia viriteltiin ja Team Skyn juna on muodostumassa Mark Cavendishin hyväksi. Harmitti. Yöllä tullut kooste meni tallennukseen ja aiomme kurkata siitä nyt aamulla, miten lopultakin kävi. Pitäisi muistaa aina tallentaa seuraavakin ohjelma varalta. Olemme seuranneet tallenteilta myös Amgen Tour of Californiaa, joka näyttää olevan tänä vuonna Peter Saganin juhlaa. Eilen oli mukava kuulla, että Christian Selin liittyi Peter Selinin pariksi selostamaan etappia Italiasta, heidän keskinäistä jutteluaan on hauska kuunnella. Muutoin Christianilla onkin ollut "yövuoro" selostaessaan tapahtumia Kalifornian ajoista.

Tänään lähden kuuntelemaan musiikkia Vaasan kuorofestivaaleille. Autoni on pesemättä (likaisella autolla ei lähdetä vieraalle paikkakunnalle) ja laukkuni pakkaamatta, joten tämä vaikuttaa savolaiselta projektilta, aloittamista vaille valmiilta. Minulla on liput kolmeen konserttiin ja mukana tuhti nippu kulttuuriseteleitä siltä varalta, että muitakin kiinnostavia konsertteja osuu kohdalle. Vaasa on minulle aivan tuntematon paikka. Kammenpyörittäjä vakuutti minulle, että valuttaa ei tarvitse vaihtaa, vaikka ruotsia tulisinkin todennäköisesti kuulemaan. Aion tutustua huomenna Vaasan kauppahalliin ja muutenkin katsastella, miltä kaupunki näyttää. Jos alkuasukkailla on jotain mukavia ruokavia (kylmälaukku tietysti mukana) tai muunlaisia vinkkejä Vaasan suhteen, kommenttilaatikko ja minä ilahtuisimme! Viikon kuluttua Kammenpyörittäjä suuntaa myös Vaasaan Retrokilpurit-tapahtumaan, jonka voi reitistä päätellen toivoa menevän kuin Strömsössä.

Niin rustiikkia, niin rustiikkia

Hävikistä herkuksi-kampanja on ollut kyllä hyvä juttu. Olen oikeasti tullut miettineeksi ostoksia tarkemmin, eikä se ikävän ananasepisodin jälkeen ole juurikaan tullut hävikkiä, kompostikuppi on täyttynyt hitaammin ja sen sisältö on ollut enemmän juuri sitä mitä pitääkin, kahvikakkuja ja vihannesten ja kananmunien kuoria homehtuneen tai muuten pahentuneen valmiin ruoan tai raaka-aineen sijaan. Se että samaan aikaan kokkailen Italia-hengessä, aiheuttaa hieman lisää päänvaivaa. En ole kovin hyvin onnistunut yhdistämään näitä kahta aihepiiriä, mutta yritystä on kuitenkin ollut. 

Eilisen ragùn kanssa samassa padassa kiehui kolme hyvänkokoista possunniskaviipaletta. Makuaistini on vielä kehitysvaiheessa, joten en osannut analysoida kumpi hyötyi enemmän toisesta, kastike niskasta vai niska kastikkeesta, mutta ainakaan ne eivät tehneet pahaa toisilleen.  Kalastin ylikypsät niskaviipaleet kastikkeesta ennen lasagnen kokoamista ja annoin niiden jäähtyä rauhassa. Jos olisin ollut fiksu, olisin vielä riipinyt lihat valmiiksi, muttei pidä sentään mahdottomia toivoa. Toisaalta, ehkä liha riivittynä olisi herkemmin kuivunut. Tänään possulle piti siis keksiä jatkokäyttöä, mieluiten italialaiseen henkeen. Alunperin ajatus niskan uittamisesta kastikkeessa tuli Sopranos-keittokirjasta, jossa lihaa kypsytettiin bolognesessa ja siinä yhteydessä vain mainittiin, että liha syödään joko samantien tai tarjotaan seuraavalla päivällisellä. 

Ajattelin, että luonteva paikka hävittää erinäisiä tähdenlentoja on piiras, niitä on tehty hävikistä herkuksi-kampanjan aikana monessa blogissa hyvällä menestyksellä. Jääkaapissa oli vielä  3/4 siitä lehtitaikinasta, jota osan käytin kermasarviin. Avattu pekonipaketti muistui myös mieleeni,  osan käytin eilen ragùun. Juustokannikoita aina löytyy, joten kyllä tässä vakavasti täytyi kallistua ajatukseen piiraasta. Googlailun perusteella uskaltaudun kutsumaan piirasta torta rusticaksi. Saan varmaankin palautetta, jollei luomukseni täytä kriteereitä. Ymmärtääkseni torta rustica on piiras, johon upotetaan sitä, mitä kaapista löytyy, paistetaan ja syödään haaleana, sopii myös eväsruoaksi.

Kuumensin uunin 200 asteeseen. Pilkoin lihan pieniksi kuutioiksi ja leikkasin pekonin ohuiksi suikaleiksi. Paistoin pekonia hetkisen kuumalla pannulla ja lisäsin possunniskapalat sen seuraksi. Voitelin piirakkavuoan ja kaulitsin 2/3 tähdetaikinasta isoksi levyksi, jonka nostin kaulimen avulla vuokaan, reunojen ylitse jäi useita senttejä taikinaa. Pienemmän palan kaulitsin niinikään levyksi, josta tulisi piiraan kansi.

Sekoitin kulhossa purkillisen ricottaa ja kaksi kananmunaa, lisäsin sinne hieman tujakkaa goudaa raastettuna sekä kaksi kevätsipulia silppuna. Hieman pippuria makua tuomaan, mutta suolaa täyte ei kaivannut. Lopuksi sekoitin mukaan possut, sekä niskan että pekonin. Lusikoin täytteen vuokaan taikinapohjan päälle. Nostin kannen täytteen päälle ja painelin taikinareunoja täytteen ympärille varoen tekemästä taikinaan repeämiä. Leikkasin silmämääräisesti pohjaosan reunoilta sentin pari pois ja nostin pohjan kannan päälle, rypytin reunaa sen minkä osasin. Pistelin kanteen haarukalla reikiä ja voitelin taikinakuoren kananmunalla. Paistoin piirakkaa noin 35 minuuttia ja annoin sen jäähtyä huoneenlämpöön ennen kuin söimme sitä salaatin kanssa. Sinne meni possunliha, pekoninloppu ja taikinan jäännökset.

EDIT: Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Tähdenlennot-välilehdelle, jonne kerään kaikki jämäruokia käsittelevät postauksemme.

Giro d'Italian yhdestoista etappi on vasta menossa emmekä ehdi paneutua siihen ennen kuin illalla tallenteelta. Eilisestä maalikaupungista Assisista startannut etappi on kilpailun pisin, 255 km, joten siinä tietää kyllä polkeneensa, kun päästään maaliin Montecatini Termeen.

the bunch