Hävikintorjuntalaatikko

Ostin viime viikonloppuna Lidlistä hävikintorjuntalaatikon. Meidän lähimmän Lidlimme kassojen jälkeen ikkunalla on ollut vaihtelevasti tarjolla parin euron laatikoita, joiden sisältö vaihtelee. Tarjolla on ollut paria kolmea laatikkoa kerrallaan ja toiveena on, etteivät asiakkaat käy vaihtelemaan sisältöjä. Otetaan tai jätetään ja jos otetaan, maksetaan kassalle kaksi euroa. Olin pari kertaa jättänyt ottamatta, sillä oli jo valinnut hevi-osastolta tarpeeksi kasviksia ja vihanneksia, mutta nyt tarjolla oli niin monipuolinen laatikko, että valinnoistani huolimatta ostin yhden hävikintorjuntalaatikon.

Sisältönä oli nippu varsiselleria, viitisen porkkanaa, muutama omena, pari appelsiinia, kaksi sydänsalaattia, yksi suuri punainen paprika, kaksi isoa suippopaprikaa, pari pientä punaista suippoa paprikaa, pieniä terttutomaatteja ja granaattiomena. Voi olla, että joku unohtui.

Tein tällä viikolla eräänlaista soffrittoa suuresta osasta kasviksia ja juureksia, vaikken tiedä kuinka tarkka tämä soffritton määritelmä on. Opin kätevän kasvishaudutteen teon Hannelelta reilu vuosi sitten ja nyt tein sitä kerralla isomman setin. Käytin hauduttamiseen crock pot-pataa ja koko päivän. Mikäli soffrittossa oikeasti on vain sipulia, porkkanaa ja selleriä, niin ei sitten kerrota kenellekään mitä kaikkea pataan keräsin. Joka tapauksessa sinne muodostui päivän aikana niin hyväntuoksuinen kombo, että määritelmistä viis. Mirepoix-määritelmästä voi luntata mitä eri maitten keittiöissä käytetään tähän sekoitukseen ja ihan varmasti saa laittaa mitä itse haluaa. 

Kasvishaudute monen ruokalajin pohjaksi

• nippu varsiselleriä
• 3 porkkanaa
• nippu kevätsipulia
• punaisia paprikoita (isoja, pieniä ja suippoja yhteensä 4-5 kpl)
• puolikas kesäkurpitsaa
• palanen fenkolia
• oliiviöljyä

Leikkasin ja silppusin kaikki ainekset niin tasaisesti pieniksi kuutioiksi kuin kärsivällisyyteni riitti. Kuvasta näkee, että fenkolin kohdalla ei ihan riittänyt. Keräsin kaikki pikkukuutiot suureen haudutuspataani ja kaadoin päälle oliiviöljyä sen verran, että sitä oli mukavasti koko seoksessa, ehkä noin puoli desiä kaikkiaan. Monen litran pata oli yli puoleen väliin täynnä.

Laitoin padan ensin high-asetukselle noin kolmeksi tunniksi. Sekoittelin välillä ja laitoin sitten asetukselle low moneksi tunniksi. Pata aloitti työt aamulla noin klo 11 ja illalla klo 19 seos oli niin tuoksuvaa ja valmista, että käytin hyvän aikaa sitä nuuhkimalla. Peittelin padan kylmään ja eilen pussitin seoksen pakastamista varten.

Soffrittoa tuli neljä pussillista, jokaisessa oli neljä kauhallista seosta. En käyttänyt mitään mausteita, en suolaa, en pippuria, kaikki maku (jota on paljon) tuli kasviksista itsestään. Nyt on helppo napata pussillinen kerrallaan, kun alkaa tehdä jotain ruokaa, johon tällainen kasvispohja on omiaan.

Muuten käytin hävikintorjuntalaatikon tuotteita kaali-appelsiinisalaattiin (yksi appelsiineista ei ollut ehkä veriappelsiini, juuri se laatikosta nappaamani).

Sydänsalaatit grillasin ja söimme ne ranskankerman ja lohenmädin kanssa samaan tyyliin kuin Tukholman Kagges-ravintolassa aikoinaan.

Omenat menivät piirakkaan ja pihan mustarastaille, paprikoista osan söimme leivän päällä. Pienet terttutomaatit ovat vielä jäljellä ja granaattiomena. Yhdestä suippopaprikasta ehti mennä osa pilalle, olin käyttänyt siitä puolet ja pilaantuminen alkoi leikkupinnasta. En ollut muistanut laittaa paprikaa jääkaappiin tai muutenkaan suojata sitä. Olen tyytyväinen kahden euron ostokseeni, sillä olen yleensä melkoinen huithapeli. Nyt hävikkiä ei todellakaan tullut paljon.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Crock pot-välilehdelle, jonne kerään kaikki haudutuspataohjeet. 

Sisäinen aurinko

Eilen ei aurinko paistanut sinne eikä sieltä, oli niin pimeä päivä kuin vain voi tammikuun lopulla olla. Olin ollut epärealistisen toiveikas, ettei lunta enää tulisi, kun tänne asti oli sinnitelty vähin tai olemattomin hangin, mutta tietysti sitä lunta tuli ja paljon. Kaipasin kuitenkin hieman valoa ja energiaa päivään ja tein meille päivälliselle pienen salaatin, josta sai puhtia. 

Kaali-appelsiinisalaatti kahdelle

• noin 100 g pala valkokaalia
• 3 pientä veriappelsiinia
• ripaus suolaa ja pippuria
• oliiviöljyä

Leikkasin kaalin ohuiksi suikaleiksi ja kaksi appelsiineista paloiksi. Kolmannen puristin mehuksi kaalisilpun  päälle. Sekoitin appelsiinipalat mukaan ja maustoin salaatin ripauksella suolaa, pippuria ja oliiviöljyä. Ihan vähän valkoviinietikkaakin olisin voinut laittaa, jos olisin älynnyt. Tämä salaatti oli mitä mainioin lisä ateriallamme, se pisti suupielet ylöspäin. 

Talvipäivän perhepäivällinen

Kesällä 2017 Minna-ku ite tekee aloitti #suurikeittokirjahaasteen  ja minäkin olen ollut mukana. Tosin haaste oli kohdallani pitkään tauolla, en ollut oikeastaan edes muistanut sitä. Sattumalta huomasin myös toisen Minnan juuri aloittaneen oman haasteensa ja palasin itsekin sen pariin pitkästä aikaa. Tarvitsin aasialaishenkisen kalakeitto-ohjeen ja pienellä googlailulla osuin Peggyn keitto-ohjeeseen. Muistin, että minullahan on hänen kalaruokakirjansa, sieltähän sopiva ohje näppärästi löytyikin. 

Sovelsin ohjetta hieman, osaksi mieltymyssyistä, osaksi siksi, ettei minulla ollutkaan ihan kaikkia raaka-aineita. Tuoreen inkiväärin unohdin ostaa. Uskon kuitenkin, että hyvin Peggy-henkinen tästäkin keitosta tuli. Valmistin sen haudutuspadassa, sillä aloitin ruoanvalmistuksen jo aamiaisen jälkeen. Ruoka valmistui itsekseen ja oli heti syötävissä, kun nuorempi sukupolvi saapui. 

Kalakeitto viidelle Peggyn ohjetta mukaillen

• 500 g kirjolohta
• 200 g turskaa
• 0,5 l kasvislientä
• 2 tölkkiä kookosmaitoa
• oliiviöljyä
• pieni palanen fenkolia suikaleina
• 200 g valkokaalia suikaleina
• 3 porkkanaa tikuiksi leikattuina
• 1 pieni chili silppuna
• puolikas punaisesta suippopaprikasta suikaleina
• puolikas pienestä kesäkurpitsasta tikuiksi leikattuna
• 2 kaffirlimetinlehteä
• 1 rkl currytahnaa
• 1 tl jauhettua inkivääriä
• suolaa ja pippuria
• 1 tl sokeria
• 1 limetin mehu
• 1 limetti lohkoina
• tuoretta korianteria

Peggyn ohje alkaa hyvin samaan tapaan kuin minunkin kokkailuistani suurin osa, eli sipulilla. Tänään jätin sipulin pois ja käytin sen tilalta pienen palan fenkolia. Silppusin sen ja kaalin ohuiksi suikaleiksi. Saman tein paprikalle ja chilille, kuoritut porkkanat ja kesäkurpitsan leikkasin ohuiksi tikuiksi. 

Leikkasin lohen ja turskan kuutioiksi ja laitoin ne vielä lautasella jääkaappiin odottamaan. Kuumensin kasvisliemen ja kaadoin sen haudutuspataan, jonka olin laittanut jo lämpenemään. Käytin pannulla oliiviöljyssä ensin kaali-ja fenkolisuikaleet, sitten porkkanat, kesäkurpitsan, paprikan ja chilin. Kumosin kaikki pataan kasvisliemeen. Sekoitin mukaan currytahnan, suolan, sokerin, jauhetun inkiväärin,  kaffirlimetin kuivatut lehdet ja hieman pippuria. Jätin padan hautumaan high-asetuksella muutamaksi tunniksi. Tähtäsin ruokaa noin kolmeksi iltapäivällä. 

Noin yhden aikaan lisäsin pataan kalakuutiot ja ensin yhden purkillisen kookosmaitoa. Koska halusin hieman enemmän lientä, lisäsin hieman vettä ja lopulta toisenkin purkin kookosmaitoa. Kala  kypsyi haudutuspadassa noin kolmessa vartissa, kun pata oli koko ajan high-asetuksella. Laitoin padan low-asetukselle loppuajaksi. 

Viimeistelin keiton limen mehulla ja tuoreella korianterilla. Keitto maistui ja lämmitti, kaikki hieman niiskuttivat pöydässä, chilin kevyt kuumotus tuntui kivasti. Olin hieman pelännyt, että chiliä tuli liikaa maistellessani keittoa valmistusvaiheessa. Kookosmaito pyöristi maun oikein sopivasti. 

Jälkiruokana meillä oli veriappelsiinipossetia. Se ei ehtinyt aivan täydellisesti hyytyä, mutta lusikoimme senkin kiltisti.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan #suurikeittokirjahaaste-välilehdelle, jonne kerään kaikki haastepostaukset. Tämä oli 27. aihepiirin postaus. En ollut aiemmin vielä kokeillut ohjeita Peggyn kirjasta, mutta sen pariin kyllä palaan vielä myöhemmin. Liitän postauksen myös Crock pot-välilehdelle, jossa ovat kaikki CampaKeittiön haudutuspataohjeet. 

Appelsiinilla terästetyt risotto ja broileri

Paras veriappelsiinisesonki on menossa ja olen  huomannut saman kuin moni muukin, pussissa on usein vain yksi tai kaksi kunnolla punaista hedelmää, eikä sisuksen väriä  voi aukottomasti päätellä kuoresta. Nyt osui kunnolla punainen appelsiini ja se päätyi ruokaan sekä mehuna että kuorena.

Veriappelsiinirisotto ja liekitetty broilerinfile kahdelle

Risotto

• 100 g risottoriisiä
• 1 rkl oliiviöljyä
• 2 kevätsipulia
• 1 veriappelsiinin kuori raastettuna
• 2 veriappelsiinin mehu (noin 1 dl)
• 0,5 dl cremantia (tai muuta kuohuviiniä, kuiva valkoviini käy myös)
• 0,5 l kanalientä
• 1 rkl voita
• 1 dl raastettua parmesania
• suolaa ja pippuria

Liekitetty broilerinfile

• 2 pulleaa broilerinfilettä
• suolaa ja pippuria
• 1 rkl oliiviöljyä
• 1 rkl voita
• 1 veriappelsiinin mehu
• 2 rkl appelsiinilikööriä
• 0,5 dl kermaa
• tuoretta timjamia

Leikkaa broilerinfileisiin viiltoja kapeasta päästä leveään päin, niin että siitä tulee viuhkamainen.  Ripota pinnalle suolaa ja pippuria ja purista päälle appelsiinimehua. Jätä lautaselle odottamaan.

Silppua risottoa varten sipulit, raasta appelsiinista kuori ja purista mehu kuppiin. Mittaa risottoriisi ja kuumenna kanaliemi valmiiksi. Raasta parmesan ja ota esille voi, viini ja mausteet. 

Kuumenna paksupohjaisessa kattilassa oliiviöljyä ja kaada sinne sipulisilppu ja appelsiininkuoriraaste. Sekoittele hetkinen. Lisää mukaan riisi ja kuullota sitä pari minuuttia koko ajan sekoittaen, varo polttamasta riisiä. Kaada kattilaan appelsiinimehu ja viini ja sekoittele, kunnes nesteet ovat melkein kokonaan imeytyneet riisiin. Ala lisätä kattilaan kuumaa kanalientä pieni kauhallinen kerrallaan ja sekoita kokoajan.

Samaan aikaan laita pannulle nokare voita ja loraus oliiviöljyä. Kun pannu on kuuma, nosta pintamaustetut broilerifileet pannulle ja paista niitä muutama minuutti puoleltaan. Nosta ne lautaselle odottamaan.

Jatka risoton kypsentämistä, maistele silloin tällöin riisi kerrallaan, siihen on hyvä jättää pientä, selkeää purtavaa, muttei se saa olla liian napakkaakaan. Risoton tulee olla aika vellimäistä, minulla on siinä vielä oppimista. 100 g risottoriisiä nielee kyllä puolisen litraa nestettä ja kypsyminen vie noin 15-20 minuuttia.

Kun risotto alkaa olla valmista, vielä aavistus liikaa puruvastusta, jatka broilerin viimeistelyä. Kuumenna pannu uudelleen ja nosta fileet pannulle. Lisää mukaan vielä hieman veriappelsiinimehua. Ota apusekoittaja risotolle tai nosta kattila sivuun kuumalta levyltä siksi aikaa, kun liekität broilerin. Risotolle ei käy sillä välin kuinkaan.

Kaada pannulle broilerin päälle appelsiinilikööriä ja ota pannu pois liedeltä sivuun (ettei liekitysliekki loimahda liesituulettimen hormiin). Sytytä likööri palamaan ja liekuttele pannua sen verran, että liekki palaa loppuun, se vie alle puoli minuuttia. Nosta pannu takaisin kuumalle levylle ja kaada mukaan hieman kermaa. Sekoittele liemestä kastike ja lusikoi sitä broilerin päälle muutamaan kertaan. Laita kansi pannun päälle ja levy kohtalaiselle kuumuudelle, että broileri varmasti kypsyy loppuun. 

Jatka risoton kanssa. Kun riisin purutuntuma alkaa olla kohdallaan, sekoita mukaan iso nokare voita ja parmesan, sekoita ja maistele. Mausta pippurilla ja suolalla, mikäli liemessä ja juustossa ei ole riittävästi suolaamaan ruoka sopivaksi. 

Annostele lautaselle ensin risottoa ja nosta päälle viuhkamainen broilerifile, ripottele pinnalle tuoretta timjamia ja vielä hieman parmesania, jos sitä on jäljellä, sekä pippuria. Muistimerkiksi itselleni, 100 g risottoriisiä on aivan sopiva annos kahdelle. Appelsiini maistui hyvin risotossa ja broilerissa. Liköörissämme on mausteena myös kanelia ja olimme sen kanssa hieman epäileviä, kuinka se sopisi ruokaan, mutta sopi kuin nenä päähän. Ruokajuomana meillä oli samaa cremantia kuin risotossakin, eikä sekään ollut hullumpaa. 

Enää kolmetoista kartanoa

Viimeinen kartanopäivä sisälsi siirtymisen Tartosta Tallinnaan ja matkalle osui kolmetoista kohdetta. Aivan kaikkea ei löytynyt, mutta kartanoitten maita ja mantuja niistäkin, joista rakennuksia ei enää ole. Osan olimme jo merkinneet kartalta etukäteen etsittäviksi paikoiksi, osaan menimme pelkän karttamerkin perusteella matkan varrella.

Päivän kartanosetin aloitti Pakaste (Pakkast, Jõgevamaa). Se pihassa oli kätevästi sähkökoppi, josta tiesimme olevamme oikeassa paikassa. 

Ilmeisesti Pakastessa toimii jonkunlainen yhteisöpuutarha, johon liittyy uskonnollisuutta. Paikan Facebook-sivulla puhuttiin jotain sellaista, josta päättelin siellä asuneen italialaisen papin, mutta että hän olisi viime vuonna kuollut. 

Rakennus näyttää minun silmääni 1700-luvun lopun tyyliltä. En saanut ihan varmasti selväksi, kuka von Manteuffelin suvun jäsenistä omisti kartanon viimeisenä, ehkäpä Ernst Gotthard II, hänen kuvansa oli Pakasten kartanon Facebook-sivulla. Tästä Ernstistä sain tietää, että hänellä oli lapsi Puurmanin kartanon (joka sekin oli saman suvun omistuksessa) palvelijan kanssa. Tämän aviottoman lapsen äiti ja lapsi itse saivat elää kartanossa niinä aikoina, jolloin kartanonrouva oli Saksassa, missä hän vietti pitkiä aikoja. Ernstin kerrottiin pitäneen huolta tyttärestään, vaikkei tätä omakseen tunnustanutkaan. 

Lasinurme (Lassinorm, Virumaa) ei paljastanut itsestään paljon mitään, sen viimeiseksi omistajasuvuksi ennen maareformia kerrotaan Wrangellit, mutta ketkä heistä, ei tullut minulle selväksi. Kartanon vihoviimeiset jäänteet saattavat olla nämä.

Pihapiirissä oli muitakin rakennuksia ja puistonrippeet. Oman elämänsä Ott Tänak oli juuri mennyt kurvista, hyvä ettemme osuneet siihen samaan aikaan.

Kuvissani oli tällainen infotaulu, jossa puhutaan Stackelbergeista omistajina, mutten heistäkään löytänyt sellaista suvun jäsentä, jonka nimi suoraan liitettäisiin Lasinurmen kartanoon. Tämäkin paikka on kuulunut kolhoosiin neuvostoaikaan. Toinen nimi, joka esiintyy tässä infotaulussa on Lautingshausen, mutta ilmeisesti sen pitäisi olla Lantingshausen, myös sen suvun nimi löytyi Lasinurmen yhteydessä, kun oikein kaivamalla kaivoi.

Salla (Sall, Lääne-Virumaa) oli piukasti aitojen takana, emme nähneet sitä kovin läheltä. Nykyisin Salla on yksityisomistuksessa, mutta se oli maareformin jälkeen pitkään kouluna. Von Harpen suku omisti Sallan ja törmäsin tuttuun henkilöön, Duding von Harpeen, hän tuli esille Kostiveren kartanon yhteydessä. 

Menen nyt kyllä hieman sekaisin, sillä kahden Duding von Harpen lapsista kerrotaan kuitenkin syntyneen Vinnin kartanossa. Joka tapauksessa Duding syntyi Sallan kartanossa ja  yhteys riittää minulle tällä erää. Nämä sukukiemurat ovat kyllä todella mutkikkaita. Edelleen Dudingin kiharat näyttävät hieman kärähtäneiltä, mutta ilme päättäväiseltä. Edelliskerralla löysin kuvan Dudingin hautakivestä, samoin nyt, mutta kuva oli eri. Juuri hänen kuolinvuotensa kohdalla kasvoi joku kukkanen, enkä niin ollen nyt tiedä kuinka kauan hän eli.

Tammiku jää tällä kertaa aikamoiseksi arvoitukseksi, sillä kirjamme ei kerro Tammikusta mitään, mutta Estonian manors-portaalissa Tammikuita on neljä kappaletta, joista kaksi on sijainnut siinä maakunnassa, jossa me liikuimme, en tiennyt ensin onko kyse Tammik-nimisestä vai Eichenhain-nimisestä paikasta. Lopulta päädyin siihen lopputulokseen, että kyse on Tammik-nimisestä paikasta, sen viimeisiksi omistajiksi jäivät von Rennenkampffit. Kyseisellä paikalla lienee nyt Tammiku Farm, maatila, jonka pihapiirissä voinee vielä nähdä vanhaa kartanon puistoa. 

Avanduse (Awandus, Lääne-Virumaa) oli seuraavan kohteemme nimi ja se on todella suuri rakennus. Sitä on laajennettu monella eri vuosisadalla. Alkuperäinen barokkityylin kartano on saanut jatkopaloja kumpaankin päähänsä ja sen laajuutta ei ensi silmäyksellä edes ymmärtänyt. Vuonna 1999 rakennuksessa on ollut tulipalo, mutta nyt sen merkkejä ei juurikaan ollut näkyvissä. 

Avandusen isäntä oli ennen maareformia Konstantin Paul Karl von Bremen.

Määri (Meyres, Virumaa) ei antanut meille paljonkaan itsestään, kartanorakennus on tuhoutunut 1950-luvulla, mutta pihamaalta löytyi infokyltti, jossa oli kuvia entisajoilta ja jopa englanniksi hieman tietoa. Muunmuassa tulemme tämän taulun luettuamme tietämään, että kartanossa syntyi vuonna 1857 Werner-niminen lapsi, josta aikuisena tuli merkittävä kirurgi ja hän oli ensimmäinen, joka käytti kirurgisia kumihanskoja potilaita leikatessaan. Kuinka hienoa se on? Suorastaan siistiä! Mikäli oikein tiiraan tämä herra tohtori on sekä tässä  kuvassa alla, että tuossa kyltin kuvassa. Tässä ylemmässä näyttäisi olevan joku haamukin, hui!

Pudivere (Poidifer, Lääne-Virumaa) oli Estonian manors-portaalin mukaan palanut ja "in ruins", joten hämmästyimme sen tilaa. Tulipalon kerrottiin olleen vuonna 1999, mutta ilmeisesti nyt yksityisomistuksessa olevassa kartanossa on jotain korjaustöitä tehty, sillä puurakennuksella oli katto päällään. Pihalla päivysti pari koiraa, joista isompi haukahteli lempeän kumeasti ja kiivaampi otti sen verran nopsia askeleita suuntaamme, ettemme jääneet tupakoimaan. Paikka on ollut myynnissä vuonna 2016, kävikö kauppa, sitä en saanut selville. Rakennus on 1800-luvun lopulta ja se omisti sama suku kuin Avandusen, von Bremenit.

Talousrakennus, liekö ollut talli tai viljavarasto, on kyllä hyvässä iskussa ja ymmärtääkseni 1700-luvulta peräisin. Se varmaan kestää vielä toisen mokoman, jollei tulipalo osu kohdalle. 

Triigi on nimenä ainakin kolmella Viron kartanoista, mutta tämä kyseinen Triigi, jota menimme seuraavaksi katsomaan oli saksankieliseltä nimeltään Ottenküll (Lääne-Virumaa). Kartanopokkarimme ja Estonian manors-portaalin kuvan (jonka tähän vaivihkaa lainaan) mukaan se olisi juuri sellainen rauniopaikka, joka kiehtoo mielikuvitusta.

Triigin kartano vuonna 1999. Kuva Esrtonian manors-portaalista.

Loiston päivinään Triigi on näyttänyt tältä. Kuva on vuonna 1975 kirjoitetusta jonkunlaisesta kartanokatselmuksesta, jonka löysin. Se on kahdeksansivuinen kertomus siitä, millainen Triigi oli ollut ja oli tuolloin sohvoosiaikaan. Osaisinpa viroa. Rakennus on ollut alunperin yksikerroksinen, mutta saanut keskiosaansa toisen kerroksen 1900-luvun alussa.

Von Grünewaldtin suku omisti Triigin maareformiin asti. Jäljitin omistajaksi Georg August Arthur von Grünewaldtin, joka olisi omistanut Triigin aina vuoteen 1939 asti, mutta hän kyllä taisi kuolla jo vuonna 1929. Arthur näytti tältä.

Kun pääsimme Triigin kartanon pihamaalle, pettymys oli melkoinen. Koko raunioitunut kartano kaadettiin maantasalle vuonna 2013 ilmeisen vaarallisena ja korjauskelvottomana. Kartano oli toisen maailmansodan aikaan jonkunlaisen lento-osaston käytössä ja sittemmin kolhoosin tiloina. Vuonna 1993 siellä oli paha tulipalo. Nyt jäljellä on enää pätkä seinää ja muistotaulu kauniin puiston reunalla ja tekolammen äärellä. 

Paikalla olleesta muistotaulusta tulkkasin, että von Grünewaldtin suku tosiaan omisti maareformin myrskyjen jälkeen Triigin aina sinne vuoteen 1939, jolloin saksalaiset lähtivät suurin joukoin maasta. Toisen lähteen mukaan puhutaan ehkä vuokraamisesta eikä omistamisesta maareformin ja vuoden 1939 välillä, tiedä tässä nyt sitten mikä on eniten lähellä totuutta.

Müüriku (Marienhof, Lääne-Virumaa) on hirsirakenteinen yksikerroksinen kartano, joka käsittääkseni on tämä kuvassa näkyvä rakennus. Portaalin kuvat ovat ehkä sen toiselta puolelta tai niin paljon aikaisemmin otettuja, ettei katossa jossain vaiheessa olleita ikkunoita enää ole. Kun katson googlekartan satelliittikuvaa, niin siellä näkyy kyllä yksi kattoikkuna toisella puolella. Niinpä luulen meidän kyllä nähneen Müürikun kartanon.

Se nykyiset omistajat pitävät kierrätyksestä, mikäli kukkaruukkuihin on uskominen. 

Müürikun omistajiksi kerrotaan Allikin perhe (Hallik), joista löysin isä-Jaanin, tyttären Minnan ja tyttärentyttären Helmin, mutta kuka hirsikartanon nykyisin omistaa, sitä en tiedä.

Inju (Innis, Lääne-Virumaa) taisi olla tämän kartanopäivän hienoin paikka. Se pihaan johtava portti oli suljettu, mutta aitoja ei ollut, joten kävimme katsomassa sitä etupuolelta puiston keskeltä. Uusrenesanssityylin kivirakennus on valmistunut aivan 1800-luvun lopulla. 1920-luvulta vuoteen 2009 siellä toimi lastenkoti, tai perhekoti (termit eivät ole yhteneviä). Muutamaa vuotta myöhemmin se on ilmeisesti myyty. Harmi, ettemme tohtiutuneet katsomaan toista puolta, siellä on hieno puukuisti.

Injussa syntyi vuonna 1834 Hermann von Krause ja kasvettuaan aikuiseksi hän omisti kartanon kuolemaansa asti vuoteen 1909. Hänen vaimonsa Johanna Henriette oli Rennenkampffin sukua ja hänellä oli ainakin viisi sisarta ja kolme veljeä, joista useat elivät aikuisiksi saakka. Hermann puolestaan oli ainoa lapsi, samoin pariskunnan poika Wilhelm.

Mädapea (Mettapäh, Lääne-Virumaa) aloitti päivän kartanokierroksen kolmen viimeisen paikan setin. Sen viimeiseksi omistajaksi kerrotaan Ernst von Renteln, mutta hänet löydettyäni en löytänyt kyllä mitään erityistä sidettä Mädapean historiaan. Eklektistä tyyliä edustava 1800-luvun lopun rakennus on ollut neuvostoaikaan Energia-nimisen kolhoosin osa ja sittemmin pitkään yksityisomistuksessa, ilmeisesti lasten leirikeskuksena ja vuokrattavana huvipaikkana. Nyt siellä oli melko hiljaisen oloista. Suuri äänekäs koira tosin ilmoitti, että joku on kotona.

Hulja (Huljel, Lääne-Virumaa) on erittäin monesta palasta koottu rakennus, jonka varhaisimmat osat ovat 1700-luvun puolivälin huitteilta. Sittemmin siihen on ympätty lisärakennuksia ja samassa rivissä on niin talousrakennuksia kuin muitakin kartanoon liittyviä osia, jotka yleensä ovat erillisinä rakennuksina.

Nykyään melkolailla hunningolla oleva massiivinen pytinki kuului maareformin alla Karl von Dellingshausenille. Hän oli naimisissa ensin Elisabethin kanssa ja he saivat viisi lasta. Myöhemmin Elisabethin kuoltua Karl avioitui Charlotten kanssa, mutta tästä avioliitosta ei syntynyt lapsia, ilmeisesti siinä vaiheessa pariskunta ei asunut enää Baltiassa lainkaan, Charlotten kuolinvuosi ja -paikka ei tullut ilmi. Karl kuoli vanhana miehenä Danzigissa (Gdansk) vuonna 1945. Kun Karl aikoinaan peri kartanon (ja Undlan kartanon myös) isältään, hän ei ollut ainoa perillinen, vaan 2/5 peri Karlin äiti ja 1/5 osan peri hänen sisarensa Annette. Sisar kuitenkin kuoli lapsettomana, joten hänen osuutensa taisi sitten palata veljelle ennen maareformia. Samoin äiti kuoli vuosisadan vaihteessa, joten lopulta Karl varmaankin omisti koko kartanon (sekä Undlan?). Toisaalta eräässä lähteessä mainitaan, että Karl olisi ostanut sekä äitinsä, että sisarensa osuudet heiltä, mutta ihan varmaksi en asiaa saanut selville. Minua miellyttäisi ajatus siitä, että Karl olisi toiminut juuri näin. Hän näyttää rehdiltä mieheltä.

Karl von Dellingshausen

Elisabeth

Charlotte

Annette

Kartanokierrosten viimeiseksi sattuu se mikä milloinkin sattuu, mutta hassua kyllä usein se on sellainen paikka, joka jää erityisesti mieleen. Siinä on jotain erityisen kiehtovaa. Niin tälläkin kertaa, kun menimme katsomaan Kihleveren (Kichlever, Lääne-Virumaa) kartanoa. Myöhäisen barokkikauden rakennus on peräisin 1770-luvulta ja melkoisen alkuperäisessä asussaan päällisin puolin. Tai ehkä tuo keskellä oleva osa on uudempaa, kun tarkemmin katselen. Pitäisi opiskella tätäkin asiaa.

Kävelimme lähemmäs taloa ja huomasimme, että ovesta sen nyt viimeistään olisi käsittänyt, että tämä todella on mõis.

Ovi oli raollaan ja me rohkelikot kurkistimme sisään. Tosin viereisestä avoimesta ikkunasta näkymä olisi ollut melkein sama tähän viehättävään portaikkoon. Osuin nettikaiveluissani kuvaan samaisesta portaikosta 1970-luvulta, eikä se ollut tässä ajassa mennyt miksikään.

Kiersimme toiselle puolelle taloa, sieltä se ei näyttänyt niin kauniilta. Nuo kattoikkunahökötykset pitäisi lailla kieltää.

Tuosta keskellä olevasta oviaukosta kurkkasimme myös sisälle, mutta lattia oli sen verran pehmeä, ettei uskaltanut astua paljon kynnykseltä eteenpäin.

Tämänkin kartanon menneisyyteen kuuluu von Stackelbergin suku, se samainen, jonka nimeä kantaa yhä hotelli Tallinnassa. Neuvostoaikaan tälläkin paikalla oli kolhoosikohtalo. Kartanon viimeinen omistaja ennen maareformia oli nimeltään Woldemar von Stackelberg, jonka kerrotaan tulleen bolsevikkien murhaamaksi 26. helmikuuta 1918 66-vuotiaana. Vaimoa ja lapsia hänellä ei ilmeisesti ollut.

Tähän päättyi tammikuinen kartanokierros, jolla näimme kaikkiaan melkein 40 kartanoa. Lisään jokaisen tässä postauksessa mainitun kartanon CampaSimpukan ylälaidan Mõis-hulluutta-välilehdelle ja myös Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuina. Nyt näkemiemme kartanoitten lukumäärä on niinkin paljon kuin 271. Ensimmäisestä kartanoreissusta on kaksi vuotta aikaa ja tämänkertainen oli järjestyksessään yhdeksäs, ellen mennyt laskuissani sekaisin. 

Matkan lopussa olimme vielä yhden yön Tallinnassa ja ehdimme käydä Fotografiskassa katsomassa sen hetkiset näyttelyt ja testaamassa ylimmän kerroksen ravintolan. Kumpikin saivat hyvän arvosanan.