Aakkosten hännillä, mutta kokemusten kärjessä - Ö

Toisen Tallinna-iltamme päivällispaikaksi olin valinnut meille Restoran Öön. Sinne oli hotellistamme vain muutaman minuutin kävelymatka. Ravintolasta muuten soitettiin minulle päivällä ja varmistettiin saapumisemme, sama juttu kuin keväällä NOAn kanssa.

Saapuessamme ravintolaan se oli juuri avautunut, joten olimme ensimmäset asiakkaat. Olin ilahtunut meille osoitetusta pöydästä, sain turvallisen istumapaikan nurkassa, mutta hyvällä näköalalla keittiöön. Ravintolan konseptin mukaan heillä on kolme erilaista vaihtoehtoa, neljän, viiden tai seitsemän ruokalajin maistelumenut. Linkit tulevat myöhemmin johtamaan sen hetkisiin ruokalajeihin, mutta nyt heti postauksen jälkeen tietysti niihin, joita meille tarjoiltiin. Valitsimme seitsemän ruokalajin menun viineineen.

Meille tarjoili koko illan Kati-niminen tarjoilija, joka puhui sujuvaa englantia ja oli mitä huomaavaisin meitä miellyttävällä viileällä tavalla. Ateria soljui luontevasti, sopivaa tahtia ja kiinnostavan vaihtelevana. Erityisesti meitä ilahdutti kasvisannos, jossa selleriä oli tarjolla neljällä tavalla. Annokset olivat pieniä, hyvin kauniita, eikä kertaakaan ollut tarvetta sen enempää lisäpippurille kuin -suolallekaan. Viinikaadot olivat maltillisen pieniä ja tulivat täsmälllisesti joko hieman ennen annosta, mikäli viini kaipasi hetkisen lämmittelyä, tai yhtä aikaa annosten kanssa. Iloksemme ravintola vilkastui illan kuluessa ja kun päättelimme ateriaamme reilun kolmen tunnin kuluttua yhdeksän jälkeen, oli ravintola melkein täynnä. Restoran Ö:ssä saimme hienon fine dining-elämyksen 315 euron hintaan, mikä oli aavistuksen edullisempi kuin keväinen NOA-päivällisemme. Minun asteikollani Ö sijoittuu samalle viivalle NOAn kanssa, tuoreempana kokemuksena jopa hieman ylemmäs. Tässä joulukuisen illan ateriassa ei ollut yhtäkään heikkoa lenkkiä, eikä kompastusta.

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyville Valmiissa pöydissä- ja Poissa kotoa-välilehdille, joihin kerään ravintola- ja reissuaiheisia postauksiamme.

Osteri kerrallaan - Restoran Lusikas

Olimme aikaisemmilla talvireissuillamme Tallinnaan liikkeellä muutamaa päivää myöhemmin, vasta uudenvuoden jälkeen. Oletimme Tallinnan olevan nytkin täynnä venäläisiä ja suomalaisia matkailijoita ja niin ollen kaikkien paikkojen olevan auki. Kyllä meitä ulkomaalaisia oli kaupungissa näin välipäivinäkin, muttei mitenkään ruuhkiksi asti, ilmeisesti venäläiset saapuisivat sankemmin joukoin vasta uudeksi vuodeksi, jolloin me olisimme jo palanneet kotiin. Kuten edellisessä postauksessa mainitsin,  huomasimme suosikkimuseoidemme KUMUn ja Lennusadamin olevan kiinni perinteisen maanantaiden lisäksi myös tiistait näin talvikaudella, mikä oli melkoinen pettymys. Monilla ravintoloillakin oli alkuviikosta joko joulutauon viimeinen päivä, tai muuten juuri maanantai suljettuna. 

Vastuu reissun päivällisvarauksista oli minulla ja selailin tallinnalaisten ravintoloiden sivuja ja suomalaisten blogaanien ravintolapostauksia useana päivänä. Meillä oli mielessämme paikka nimeltä Restoran Lusikas, jonka Kammenpyörittäjä oli huomannut jollain aikaisemmista Tallinnan matkoistamme, mutta jota emme vielä olleet ehtineet kokeilla. Nimestä muistui mieleen Ravintola Lusikka Helsingissä (joka on ikävä kyllä jo sulkenut ovensa lopullisesti, mutta sama väki on avannut Bravo Delin Tehtaankadulle tässä kuussa). Toinen seikka, mikä jäi Kammenpyörittäjän mieleen, olivat ulkopuolella mainostetut osterit kappalehintaan.

Ravintolan verkkosivut ovat hieman ankeat, mutta riittävän informatiiviset. Kuvattomuus ja sivun laimea pohjaväri saisivat minut ohittamaan ravintolan, mikäli pelkästään selaisin minulle vieraiden ravintoloiden kotisivuja, mutta kun olimme paikasta jo kiinnostuneet, ei vaatimattomuus haitannut. Varaaminen onnistui netin kautta hyvin, mikä on minulle soittamisvastahakoiselle suuri plussa. 

Kävelimme päivälliselle hotellistamme poiketen aina yhtä hyväntuoksuiseen Piparkakkumania-näyttelyyn. Tämä on jo kymmenes vuosi, kun piparkakkunäyttely järjestetään, sinne ehtii vielä aina 9.1.2016 asti, eikä kahden euron sisäänpääsymaksukaan päätä huimaa. 

Lusikas'n ilta näytti olevan ainakin puolikiireinen. Meidän lisäksemme alkuillasta pöytiä täytti muutama suomalainen lapsiperhe ja isohko virolaisnaisten seurue. Heistä on kyllä sanottava, että sellainen tapa juhlia tyttöporukalla miellyttää sivullisen korvaa. Ei kiekumista, eikä korviahuumaavaa kikatusta, vaikka kaikki osallistuivat keskusteluun ja lahjojen ja kuulumisten vaihtaminen oli vilkasta. Siinä olisi meillä suomalaisnaisilla oppimista.

Valitsimme alkuun yhteisen annoksen kolmen euron ostereita. Minähän olen tunnettu osterijänistäjä. Olen aina jättänyt tilaamatta niitä, vaikka olisi ollut mahdollisuus ja kerran olen valmistanut ostereita, joista yhtä taisin uskaltaa hieman reunasta puraista. Emme nytkään mitenkään villiintyneet tilauksemme kanssa, vaan pyysimme tuomaan kolme kappaletta näitä merenherkkuja. Niiden kanssa oli tarjolla jonkunlaista salottisipulivinaigrettea ja sitruunaa. Olen oikein tyytyväinen itseeni, en jäänyt arpomaan, vaan söin osterini mukisematta. Kammenpyörittäjä sanoi pitäneensä omista ostereistaan, enkä minäkään voi sanoa osterin olleen pahaa millään muotoa, se oli raikas, viileä ja kurkusta soljahtava, mutta yksi kyllä riitti. Ehkä seuraavalla kerralla Tallinnassa piipahdamme pelkästään ostereille Lusikasiin.

Varsinaiseksi alkuruoaksi Kammenpyörittäjä tilasi mätilautasen ja minä kampasimpukoita. Kammenpyörittäjän annos oli näyttävä, siinä oli runsaat kupposet mätiä ja mukavia perunakakkusia. Minun kampasimpukkani oli mainiosti paistettuja, kinkku ja hernepyre sopivat annokseen hyvin. Kumpikin söi annoksensa viimetippaa myöten, niin hyvää yksinkertaisuudessaan. 

Pääruoaksi Kammenpyörittäjä otti lampaankaretta ja minä annoksen, jossa oli ankkaa ja viiriäistä. Menun mukaan siinä piti olla couscousia, mutta enemmän se muistutti ohrattoa suurine helmineen. Kare oli paistettu tismalleen oikein ja minun pieni viiriäisenkoipeni niin sievä, etten meinannut raskia syödä sitä. Ankkaa oli runsaasti lautasella, mutta eipä sitä rintapalaa voi paljon pieniäkään annoksiin. Kummankin annoksen kastike oli hyvää, näytti samalta, mutta maistui eriltä. Meiltä käytiin kysymässä muutaman suupalan jälkeen onko liha toiveidemme mukaisesti paistettua, mistä pointsit.

Jälkiruoiksi otimme omenakakkua Vana Tallinn-jäätelöllä ja crème brûléen. Kumpikin oli pätevä päätös aterialle. Meillä oli juomina kullekin annokselle sovitetut lasilliset viiniä, osterien ja alkuruokien kanssa joimme alkujuomiksi tilaamiamme samppanjalasillisia. 

Tarjoilu Lusikasissa (en oikein tiedä kuinka nimi pitäisi taivuttaa) oli kautta linjan ystävällistä ja huomaavaista, vaikka loppuiltaa kohden ravintola vilkastui ja tarjoilijoilla piti kiirettä. Pidimme kovasti Restoran Lusikasin päivällisestä ja laskun loppusumma, 124 euroa kahdelta, oli mukava maksaa. Käytimme aikaa syömiseen noin kaksi ja puoli tuntia. Ateria oli kiireetön, mutta vailla turhauttavaa odottelua. Mikäli etsitte mutkatonta ruokapaikkaa Tallinnassa, tässä on hyvä vaihtoehto. 

Yleisvaloa ravintolassa oli todella vähän, meillä vain yksi kynttilä, joten kuvaaminen oli melko mahdotonta. Laitan tähän loppuun muutaman kuvan, joista saa vinkkiä millaisia annoksia Lusikasissa saa eteensä. Lisään postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne keräämme ravintola-aiheisia postauksiamme. Myös Poissa kotoa-välilehdeltä löytyy tämän postauksen lisäksi muita reissuaiheisia postauksiamme.

Syö, notta jaksat

Luulen, että ymmärrän mitä Selver-kaupan kärrykatoksen seinässä sanotaan. "Syö, notta jaksat". Mitäpä muutakaan se voisi olla? Syömään me taas tulimme tänne Tallinnaan. Harmi vain, ettei vatsa vedä useampia aterioita kuin kotonakaan, vaikka parhaamme yritämme. Eräs ystävä kysyi, että olemmeko käyneet Tallinnan oopperassa tai konserteissa tässä kauniissa kaupungissa. No emme, kun ei koskaan ehdi, kun pitää syödä! 

Eilen ennen laivamatkaa piipahdimme parissa museossa hyödyntämässä Museokorttejamme. Ensin katsoimme Espoon EMMAn lävitse ihastumatta ikihyviksi tämänhetkisiin näyttelyihin, mutta HAM:n Ai Weiwei- ja Taidesalonki 100 vuotta-näyttelyt olivat kumpikin todella hienoja. Etenkin Weiwein töiden näkeminen toi todella hyvän mielen. Suosittelemme kumpaakin näyttelyä, niitä ehtii nähdä vielä muutamien viikkojen ajan. Minulle vierailu HAM:ssa oli ensimmäinen, muttei taatusti viimeinen. Hyödynsimme eilen Museokorttejamme yhteensä 40 euron edestä, joten ei mikään turha lärpäke lompakossa, onneksi sille tulee jatkoa, eikä se jää vain vuoden kokeiluksi. 

Ylitimme lahden Tallinkin paatilla, söimme perinteisen buffet-aterian ja vetäydyimme vatsojen viereen kauniiseen kahden hengen hyttiimme. Kaunista siinä oli halpa hinta. Ja oli se muutenkin ihan ok, ei se ole hytin vika, että sen naapurissa asui kovaäänisiä suomalaisia känniääliöitä. Laiva oli käsittääksemme aika hyvällä täyttöasteella, ainakin buffetissa riitti vipinää. Katsoimme residenssimme televisiosta (ei yhtään niin jännä kokemus kuin kaksi vuotta sitten) laivan tanssiloitten tapahtumia livenä. Iäkkäämmillä pariskunnilla on kyllä mahtavia tanssikuvioita, ei luulisi lonkkien vaivaavan näitä parkettien partaveitsiä. Ehkä juuri siksi eivät vaivaa, kun väki tanssii innokkaasti. Oli hassua katsella eri parkettien tapahtumia kaikki samalla musiikilla, se tuntui passaavan ihan kaikkiin yhtä hyvin tai huonosti, se saattoi valita itse. 

Ajoimme laivasta heti kahdeksan jälkeen ulos kauniiseen kuutamoiseen pakkasaamuun, meillä oli katsottuna valmiiksi aamiaispaikka nimeltä Grenka. Se oli tosi kiva paikka, viihtyisä ja sopivasti pois keskustasta, joten hinnat olivat edulliset. Söimme kolme annosta jaettuna teekannullisen kera ja maksoimme aamiaisestamme 13 euroa. Grenkaa saatamme lämpimästi suositella, en tosin osaa sinne. Kammenpyörittäjä huolehti suunnistamisesta yhdessä Tompsukan kanssa, mutta siitä vieritse meni useita raitiotievaunuja, julkisillakin päässee. EDIT: lisään postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne keräämme ravintola-aiheisia postauksiamme.

Aamiastelun jälkeen ajoimme lempparikauppaamme Selveriin Piritan Velodromin viereen. Siellä on hyvät eri maiden herkkuosastot ja iso päivittäistavaraosasto. Viime mainitulta ostimme kotiin unohtuneen hammastahnan korvaajan, putelin jossa on vain venäjänkielistä kirjoitusta. Toivottavasti se oikein räjäyttää plakin pois! Muuten hankimme kaikenlaista todella tähdellistä, kuten tunisialaista oliiviöljyä ja pikkuruisia vaahtokarkkeja. 

Museot ovat olleet tänään ikävä kyllä kiinni, samoin huomenna, joten Lennusadam ja KUMU jäävät nyt käymättä. Ennen hotelliin pääsyä kävimme tekemässä pienen maaseuturetken, sillä halusin nähdä miltä Paldiski näyttää näin talvella. Teimme sinne retken toissa kesänä ja uusinta oli hyvinkin paikallaan. Kävimme katsomassa myös Keila-Joen vesiputouksen, se oli nytkin täynnä vesisumua, tällä kertaa hyytävää, sillä ilma oli pakkasen puolella. Paldiski näytti hyvin samanlaiselta kuin helteisenä kesäpäivänä, tosin keskusbulevardin ruohikko näytti hieman vihreämmältä nyt ja ihmisillä oli enemmän vaatetta päällä. Kaupasta saattoi ostaa sellaisia joulukuusenkynttilän pidikkeitä, joita meillä oli kotona 60-luvulla. Ostimme, todellakin! Niitä voi joskus tarvita.

Hotellibingomme voitto osui tällä kertaa Tallink Express-hotellille, itse asiassa kahteen kertaan. Muutin mieltäni ja peruin ensimmäisen varauksen ja tein sitten uuden. Naisen logiikkaa parhaimmillaan. Plussaa hotellissa on hyvä sijainti, huoneen hintaan kuuluva pysäköinti (jota emme tienneet ja olimme jo latoneet kolikoita puoli possullista automaattiin, mutta oma vika) ja livakka netti. Ei voi valittaa. Aamiaisesta tiedämme lisää huomenna. Ennen kuin lähdemme päivälliselle, nautimme baarissa hotellin tarjoamat drinkit. Kui hienoo se on? Tänään syömme Restoran Lusikas-nimisessä paikassa. Minulla alkaa olla jo aika nälkä, toivottavasti Lusikas on hyvä ja kiva ravintola! Lisään postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Tähtilounaalla

Pidän itseäni jo melkoisen taitavana sullomaan kaikkea mahdollista pieneen aikaikkunaan. Kun lähdetään pikkureissulle, se koristellaan mennen tullen lisäpalasilla. Miksi jättää hyödyntämättä risteilyn etu- ja takareunat? No ei miksikään! Ennen merellistä minilomaamme lounastimme sydäntälämmittävästi Juuressa ja risteilyn jälkeen nautimme niin hengen- kuin sielunravinnostakin ennen iltapäiväistä kotimatkaa. Joskus olen tosin tunkenut liikaa paljon liian lyhyeen toviin ja saanut meille ähkyisen olon, etenkin syömisen suhteen. En tarkoita pelkkää ruoan määrää, vaan kokemusten turhaa pakkautumista. 

Tällä kertaa olin kaukaa viisas (kukapa kehut osaisi paremmin sommitella kuin blogaani itse?) ja sijoitin kahden Helsinki-lounaan väliin pienen risteilyn niitä erottamaan. Vai meniköhän se toisinpäin? Tästä tosin seurasi se, että vahdimme paluumatkan aamuna toistemme suupaloja laivan sinänsä hyvällä aamiaisella, sillä aamiais- ja lounasaikojen välissä oli rajallinen. Tosin aika lienee aina rajallinen, jollain tapaa. Tietysti oli järkevämpää laskea toisen suupaloja, ei omiaan, sillä mikä onkaan helpompaa kuin syöminen ja neuvominen? Ei juuri mikään. Niitä voi tehdä niin kätevästi samaan aikaankin. Kas näin se käy:

- Sinun ei kannattane ottaa tuota pekonia. Muistathan, että lounaaseen on vain kolme tuntia, sanoi nainen aviomiehelleen ja nakkasi sanojensa välissä suuhunsa vielä yhden viipaleen parjattua kestomakkaraa.

- No en ota, mutta jätä sinäkin puolet tuosta kokkelista, tai ainakin tuo kananmuna syömättä, menee lounas ihan hukkaan, vastasi mies kurkottaessaan korista vielä yhden croissantin.

- Viitsitkö tuoda minulle samalla, kun haet itsellesi kevyttä vesimelonia vielä pari noita kakkupaloja, ne näyttävät niin hyviltä?

-Ota sinä vain yksi, minä en ottanut niitä vielä ollenkaan.

Sulassa sovussa kävelimme ulos laivasta taas pikkuisia matkalaukkujamme perässä vetäen ja suunnistimme suoraan hylkäämään ne pikkuiset matkalaukut rautatieaseman säilytykseen. Loogista, sillä kotimatka alkaisi Kampista. Pikkujuttu, pintahaava. 

Hankimme aiemmin tämän kesän hittituotteen, Museokortin, jota olemme käyttäneet jo muutamia kertoja. Omani on kyllä homehtunut lompakossani muutamia kuukausia, en sitten heinäkuisen Mänttä-Vilppula-nanolomasen jälkeen ollut käyttänyt korttia kertaakaan. Nyt kortit kaivettiin esille, sillä ennen lounasta oli vielä 90 minuuttia aikaa, se täytyi käyttää tehokkaasti, energiaa kuluttaen. Mikäpä siihen kävisi paremmin kuin museokävely? 

Ateneumissa on tällä hetkellä upea Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttely, suosittelemme sitä lämpimästi, mikäli ette vielä ole ehtineet käydä katsomassa sitä, se on nähtävillä aina ensi tammikuun loppuun asti. Näyttely on todella laaja niin kuvien määrän suhteen kuin ajallisestikin, Cartier-Bressonin ura oli todella pitkä ja monipuolinen. 

Taidepläjäyksen jälkeen olimmekin valmiit lounaalle, tarkkaan lasketut suupalat olivat sen verran laskeutuneet, että saatoimme siirtyä minilomasen viimeiseen kulinaariseen osuuteen. Nyt oli aika kokeilla ensimmäistä kertaa Michelin-ravintolaa kotimaassa. Aiemmat tähtisikermämme olimme nauttineet Modenassa ja Berliinissä, mutta nyt suuntasimme Pohjoisesplanadille Oloon. Samaan ravintolaperheeseen kuuluvissa Emossa ja Göstassa olimme syöneet muutamia kertoja, minä olin myös yksityisillallisella Pekka Terävän hoteissa viime joulun alla. Niinpä tiesimme, että nyt saisimme hyvää ruokaa plus jotain enemmän, olihan kyseessä Michelin-tähden ravintola. 

Olen ennenkin puhunut siitä, miten minua jännittää, kun olen menossa hyvään ravintolaan. Niin minua jännitti nytkin, lähinnä vaelluskenkieni vuoksi. Lohdutin itseäni sillä, että kyseessä oli lounasaika, syksyinen kylmä ilma jne. Illalliselle en menisi sellaisissa jalkineissa. Kengistäni huolimatta saimme ystävällisen vastaanoton ja ohjauksen ravintolan kulmapöytään, josta näkyi punainen laiva, ei se miltä juuri olimme kävelleet ulos. 

Olon lounas muodostui neljästä ruokalajista, sen lisäksi asiakas voi halutessaan tilata annoksen juustoja. Me tyydyimme neljään ruokalajiin. Talossa leivottu rapeakuorinen briossi kahdella erilaisella voilla tuotiin heti pöytään ja siitä alkoikin sellainen murustelu, että oksat pois. Mutta niin murusteltiin muissakin pöydissä. Hyvä leipä kuuluu hyvään ateriaan, sanokoot karppaajat vaikka mitä, kuten esimerkiksi höttö tai hiilari. 

Keittiö tervehti meitä katajanoksille asetelluilla minitartareilla, joissa oli mukava metsäinen tunnelma. Ensimmäinen ruokalaji oli (menusta luntattuna) Sokerisuolattua siikaa, osteria ja forellin mätiä. Toisena ruokana oli Westkärrin karitsaa ja karamellisoitua lanttua. 

Pääruoan nimi oli Oulujärven kuhaa, Malmgårdin emmeriä ja kaalia. Jälkiruoka oli Tyrniä, valkosuklaata ja mallasta. Aterian viimeinen suupala oli ylimääräisenä tuotu hauska minikokoinen "piparnakkeli" keksimurujen päältä tarjottuna. 

Kokonaisuutena Olon lounas oli matka, jolla ei ollut harhapolkuja. Annosten kauneus ja keveys yhdistettynä syviin makuihin, kuten vaikka karitsa-annoksen liemessä tekivät ateriasta muistettavan. Tarjoilu oli kaikenaikaa ystävällistä ja paikan luonteelle sopivan etäistä. Tahti oli melko nopea, olimme ulkona ravintolasta vähän yli tunnissa, mutta ei meille hoputettu olo tullut. Neljän ruokalajin lounas maksoi 49 euroa hengeltä, saimme melkein toisen mokoman kulumaan juomiin. 

Olo oli lounaskokemuksena miellyttävä ja sai toivomaan tilaisuutta joskus sonnustautua kenkiin jotka saa suosiolla pöydän alle piiloon hieman paremmin ja nauttimaan kokonaisen illallisen tuossa ilmapiiriltään ja sisustukseltaan viileän tyylikkäässä ravintolassa. Muttei ennen kuin olemme käyneet kokeilemassa monta muuta paikkaa ja Passiossa ja Juuressa taas muutamat kerrat. Oikein hienoille ravintoloille ja niiden hienoille annoksille on aikansa ja paikkansa, mutta liikaa sellaista ei pidä, eikä haluakaan kokea. Keittiötaikaa saa kyllä edullisemminkin lautaselleen, joskus jopa omasta keittiöstä, vaikken millään muotoa koitakaan verrata omia keitoksiani Michelin-kokkien tuottamiin taideteoksiin. Hinnanmuodostukseltaan pidin Olon lounasta hyvänä, kyllä taidokkaista ja mauiltaan virheettömistä aterioista pitää maksaakin. Olisi tyhmää valittaa kalliinpuoleista laskua, muistaakseni aivan itse varasimme pöydän ja kävelimme sisälle, kukaan ei meitä pakottanut. 

Muistatteko kun tunnustin kesällä käyneeni Kiasmassa vasta tuolloin ensi kertaa? Tähtilounaan jälkeen meillä oli vielä aikaa ennen bussin lähtöä, joten menimme Museokortit ojossa Kiasmaan, siitähän on tullut siis jo aivan paha hyvä tapa. Siellä on tällä hetkellä aivan mahtava Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu-niminen näyttely, jota voi suositella kyllä ihan jokaiselle. Sekin jatkuu aina ensi tammikuun viimeiseen päivään asti. Aion käydä katsomassa sitä uudelleenkin, mikäli ennätän Helsinkiin vielä tänä vuonna. 

Käytimme nyt ensimmäistä (no, Kammenpyörittäjä melkein toista kertaa) Onnibus-yhteyttä mennen tullen. Se oli hinnaltaan kaikkein edullisin ja aikatauluiltaan järkevin. Enpä muista milloin olisin viimeksi  matkustanut pitempää matkaa bussilla, mutta näissä uusissa punaisissa busseissa matka kyllä joutui leppoisasta ja ennen kaikkea mukavasti. Suosittelemme sitäkin, mikäli sopivia reittejä on ulottuvillanne. Pidän kyllä junistakin (niillä matkustaessa näkee seutujen takapihoja mukavasti) ja tietysti omalla autollakin kulkemisesta, mutta välillä on mukava olla vailla pysäköintiongelmia, tai junanvaihtoja Tampereella. Lentokoneesta nyt ei kannata puhuakaan, meidän kylältämme on surkeat lentoyhteydet, vaikka kai pitäisi kehua sitäkin vaihtoehtoa, jollei muuta niin palkkapäivänä.

Tämän missasimme, mutta mitä on joukkoistava?

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyville välilehdille Valmiissa pöydissä, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme ja Poissa kotoa, jossa on kokoelma erilaisia reissupostauksia. 

20 000 askelta Tukholmassa

Edit: kaupallinen yhteistyö, Tallink-Siljaline

Merellisen minilomamme bonus oli muutama tunti Tukholmassa. Kävimme aikoinaan (silloin nuorina) useinkin Tukholmassa. Se oli jännittävä, suuri kaupunki, jossa oli paljon hienoja kauppoja, siellä sai ajaa metrolla ja katsella kauppojen ikkunoissa olevia kookospullia. Kungens Kurvan IKEA oli mahtava uusi maailma ja pienen volkkarini takakontti oli tarkkaan pakattu täyteen meillä vielä silloin harvinaisia sisustus- ja keittiökamppeita. 

Sittemmin Tukholma jäi paitsioon, matkustelimme muualla, kauempana ja nyttemmin laivalla usein Tallinnaan. Olen kyllä usein ajatellut, että nyt kun tohdin mennä vaikka minkälaisiin ravintoloihin, olisi Tukholmakin hyvä ruokaintoilijan matkustuskohde. Kun tutut blogaanit ovat käyneet Tukholmassa ja syöneet siellä itsensä onnentaivaisiin, minunkin tulee mieliteko päästä kunnolla ajan kanssa Tukholmaan. 

kyllä tuolla viitsisi asua

Nyt meillä oli kuitenkin vain kuutisen tuntia aikaa. Heti kun laiva alkoi olla perillä Tukholmassa menimme aulaan odottamaan ulospääsyä. Se  olikin metkaa, kun on tottunut aina tulemaan autolla ulos laivasta. Nyt piti seisoa ruuhkassa ja odottaa, että se kulkusilta viimein osuisi kohdalleen ja päästäisi meidät vapaiksi. Mutta ei vaan meinannut osua. Höpsöä miten varttitunnin odottelu meinaa saada mielen ärtyiseksi. 

1980-luvun alkupuolelta muistan, että  kävelin aina metroasemalle Värta-satamasta. Aseman nimi on Gärdet, enkä ollut silloin varma, kuinka se lausutaan. Tavanomaisella ujon tytön mentaliteetilla ostin aina paluumatkalla kalliimman lipun kauempana olevalle asemalle, sillä sen nimen osasin sanoa. Nyt olimme ostaneet metroliput jo laivan infosta, oi miten kätevää! En vieläkään tiedä, kuin Gärdet lausutaan. 

Satamassa on menossa suuria rakennustöitä, joten Serenade täytyi tällätä laituriin tavallista kauemmas, kävelimme lasitettuja käytäviä varmaan melkein kilometrin ennen kuin olimme ulkona terminaalista. Sitten olikin helppo suunnistaa oluttölkkien mukaan kohti asemaa, ilmeisesti monia laivamatkustajia oli merkittävästi janottanut matkallaan. Oli siellä muitakin opasteita. 

Nyt kun mielessä oli vielä kirkkaana Berliinin metro ja sen käyttömiellyttävyys, niin samaa saattoi sanoa Tukholman metrosta, ei rynnimistä, emme sattuneet metroon ruuhkaisina aikoina ja pääsimme kumpaankin suuntaan mukavasti ja helposti. 

Tämän osasin lausua jo 80-luvulla

Meillä oli kummallakin selässämme pienet reput siltä varalta, että sattuisimme löytämään jotain mukavaa ostettavaa. Kävimme tutuissa kaupoissa, hassua miten NK ei tuntunut enää niin suurelta tavarataivaalta kuin viime vuosituhannella pikkukaupungin kasvatista. Niin moni asia on jo nykyään saatavilla Suomessakin ja olemme käyneet sittemmin niin monessa tavaratalossa, että melkein kaikki on jo nähty. Tai tarpeellinen ostettu.

Kammenpyörittäjä halusi käydä Bianchi Café & Cycles-kahvilassa ja se olikin kiva paikka. Meillä oli vielä vatsat täynnä laivan aamiaisesta, joten tilasimme vain espressot ja lasilliset proseccoa. Pienen pyöräliikkeen kahvilan sijaan kyse olikin vilkkaasta brunssi- ja lounaspaikasta, jossa todella kävi kuhina. Olisi ollut hauska syödä siellä kunnon brunssi. Bianchit olivat kauniita ja celestenvärisiä, mutta kuulema Steel Vintage Bikes Café oli vielä parempi, omistaahan Kammenpyörittäjä siitä ohuenohuen viipaleen. 

Vanhan kaupungin kaduilla oli enemmän matkailijoita, kuin keskustan kauppakaduilla, mutta kovin vilkasta ei kaupanteko niilläkään ollut. Se oli positiivista, ettei joulua mitenkään vyörytetty silmille Tukholmassa lokakuun viimeisellä viikolla. 

Koska museo päivässä pitää mielen virkeänä ja meillä oli vielä aikaa sopivasti, kävimme katsomassa Moderna Museetin tämän hetkisiä näyttelyitä. Museo sijaitsee kauniilla Skeppsholmenin saarella ja sinne on lyhyt matka kävellä keskustasta. Näyttelyssä oli mielenkiintoista nykytaidetta, vaikken aina olekaan kovin innostunut merkillisistä installaatioista tai videotaiteesta. Näyttely leikitteli valoilla, väreillä ja liikkeellä. Me ihmiset olimme osa taideteoksia, kun heijastuimme seinille ja lasipallon puolikkaiden kautta seuraavaan saliin, tai olimme kaikki merkillisen värisiä kävellessämme keltaisen valon täyttämän huoneen läpi. 

Vaikka piipahdus Tukholmassa jäi lyhyeksi, se palautti mieliimme, miksi niin mielellämme olemme siellä käyneet. Toivottavasti seuraava, pitempikestoinen vierailu ainakin yhdellä illallisella toteutuu lähiaikoina, tai ettei siihen ainakaan kulu kymmentä vuotta.

Liitän tämän postauksen Campasimpukan yläreunasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matkailuaiheisia postauksiamme. 

Ei sellaista paikkaa, etteikö Kammenpyörittäjä löytäisi pyörää kuvattavaksi!

Täytyyhän ihmisen syödä - Juuren lounas

Etsi kuvasta ravintola

Juuri on niitä ravintoloita, jonka voi aina valita, kun tarvitsee luotettavaa, takuuvarmaa ruokailupaikkaa Helsingissä. Se on maanantaisinkin auki lounasaikaan, joten minun ei tarvinut kauan miettiä, olisiko se merellisen minilomasemme ensimmäinen kohokohta. Talo, jossa Juuri sijaitsee, on mittavan julkisivuremontin kourissa, meteli on paikoin kovanpuoleinen sisälläkin. Lyhyen vierailun ajan sen kyllä kestää, mutta on siinä henkilökunnalla jaksamista. 

Söimme kolmen ruokalajin lounaan, johon olimme enemmän kuin tyytyväisiä. Koska tästä ateriasta on kulunut jo melkein viikko, muistini on tehnyt tepposet (söimme monta muutakin hyvää ateriaa samaan syssyyn), enkä muista kovin tarkkaan aterian osasten sisältöä. Lounaslistan vaihtuvuuden vuoksi en enää löydä Juuren sivultakaan, mitä se mahtava pääruoan pehmeä lihapallo oli. Alkuun saimme talon hyviä leipiä ja tarjoilija taisi huomata, että olimme huomattavan nälkäisiä, sillä hän toi meille nopeasti lisää leipää. 

Ravintola Juuressa on turvallisuutta ja lämpöä, joka ei tarkoita sitä, että joka kerta lautaselle ilmestyisi samaa ruokaa, päinvastoin. Turvallisuus ja lämpö perustuu siihen, että aina voi luottaa saavansa jotain vähän erilaista, mutta varmasti hyvää ruokaa. Se on kekseliästä, ajankohtaista, kaunista ja jotenkin niin hyvää tekevää. Ei vain vatsalle, mutta myös mielelle. En kauhean hyvin osaa selittää sitä, mutta olemme puhuneet siitä usein ystäväni sauvajyväsen kanssa. Juuren ruoka on lääkettä, joka saa ihmisen kokonaisvaltaisesti kehräämään mielihyvästä. 26 euron hintaan sai sekä vatsansa täyteen, että olon jotenkin niin kertakaikkisen hyväksi, että satunnainen remonttimelu tai ulko-ovella kasvoille lyövä syysviimakaan eivät haittanneet. Juomineen lasku kahdelta hengeltä oli 66 euroa. 

Kävelimme Juuresta suoraan Kaffecentraleniin espressolle, sillä siellä taas saa varmasti hyvän shotin, tällä kertaa otimme tuplashotit kumpainenkin. 

Helsinki esittäytyi tuona päivänä todella kauniina, aurinko paistoi, vaahterat olivat päästäneet lehtensä liikkeelle, eikä ollut liian kylmäkään. Kävimme ostamassa valmiiksi lippuja talven kulttuuritapahtumiin, päätimme jo valmiiksi mitä tekisimme paluumatkalla bussikyytiä odotellessamme ja kävelimme takaisin satamaan Kauppahallin kautta. 

Liitän tämän postauksen Campasimpukan yläreunasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne olen kerännyt ravintola-aiheisia postauksiamme.

EDIT: Otsikkoon oli pujahtanut typo, arvelin siinä, että täytyyhän ihminen syödä, aivan niin "kiinnostava" ei Juurenkaan lista ole, enkä minä kokeilunhaluinen. Typo korjattu.