keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Sakeoidut sydämet

sydänsimpukoiden huijausta suolavedessä
Minulla on tällä viikolla kaksi viikonloppua, mikä on oikein mukavaa. Niin voisi oikeastaan olla aina. Ensimmäinen niistä alkoi tänään ja sen kunniaksi menin rikkomaan lupaukseni. Sain luvan tarvittaessa syyttää hairahduksestani ystävääni, jonka kanssa olin lounaalla. Mukavan ruokailutuokion, sairaskertomusten ja työkuulumisten vaihtamisen jälkeen kävimme Sokoksen ruokaosastolla. Joillekin naisille ikkunaostokset tarkoittavat käsilaukkujen tai kenkien ihailua, minä tsekkaan liha- ja kalatiskit.  

Kalatiskissä oli sydänsimpukoita, enkä varsinaisesti yrittänytkään vastustaa niitä. Hyvin harvoin meillä keskimaan asukkailla on mahdollista ostaa muita eläviä simpukoita kuin sinisellaisia. Aion kyllä vedota siihen, että simpukat eivät ole lihaa eivätkä kalaa, joten en ehkä tehnytkään kovin pahaa rikettä ostoksineni.

Kotona piti sitten etsiä ohjetta simpukoille. Foodgawker johdatti minut satojen clam-ohjeiden pariin, joista valikoin sakessa kypsytettyjen sydänsimpukoiden ohjeen appetite for china-blogista

Sakessa kypsennetyt sydänsimpukat

  • 1 kg pussillinen eläviä sydänsimpukoita
  • 1 rkl suolaa
  • 1,5 dl sakea
  • 1,5 dl vettä
  • 2 rkl voita
  • liraus seesamiöljyä
  • ripaus cayennepippuria
  • ropsaus seesaminsiemeniä
  • 2 kevätsipulia
Tunti ennen simpukoiden kypsennystä perkasin pussillisesta pois rikkinäiset ja avonaiset. Tai olisin perannut, jos niitä olisi ollut. Oli vain yksi yksinäinen kuorenpuolikas poisheitettäväksi. Kaikki muut ehjät, kolisevat pallerot laitoin kulhoon kylmään veteen, johon olin sekoittanut ruokalusikallisen suolaa. Tämän toimenpiteen pitäisi kuulema saada simpukat sylkäisemään mahdollisen hiekan sisältään pois. 

Kun ruoanlaiton aika koitti, kaadoin simpukat siivilään ja päästelin lisää kylmää vettä niiden päälle. Liotuskulhon pohjalla oli kuin olikin suolan lisäksi vähän hiekkaa. Leikkasin sipulit ohuiksi renkuloiksi ja etsin mausteet valmiiksi. Mittasin veden ja saken isoon kasariin ja kuumensin liemen kiehuvaksi. Kippasin huuhdellut simpukat kasariin. Laitoin kannen päälle ja annoin simpukoiden kypsyä 3-4 minuuttia. 

Kauhoin kypsät, avautuneet simpukat ja hyvän määrän lientä isoon kulhoon. Ripottelin päälle voin pieninä kuutioina, seesamiöljyn ja -siemenet sekä cayennepippurin. Sekoittelin ja nostin vadin heti pöytään nautittavaksi. Kaikki kuoret olivat avautuneet, osa simpukoista oli irronnut kuoristaan, mutta ne löytyivät liemestä syötäväksi. Sydänsimpukat maistuivat kylmän valkoviinin ja vaalean leivän kanssa oikein sopivalta viikonlopun avausruoalta. Määrä riittäisi hyvin alkuruoaksi 3-4 henkilölle ja on nopeasti tehtävissä arki-iltanakin.

suloiset pikkusimpukat
hylsyt

Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, jospa oisin saanut olla mukana!


Vietin viime lauantaipäivää Blogiringin järjestämällä Blogiklinikalla. Siellä kymmenkunta blogaania sai neuvoja ruokakuvaamiseen, Google-optimointiin ja somen ihmeelliseen maailmaan. Täytyy myöntää päivän annin jälkeen, että ilmeisesti kirjoitan blogia täysin väärin, enkä ymmärrä omaa parastani. Arvelen silti jatkavani entiseen malliin. Valokuvaamisessa otan lisäoppia henkilökohtaiselta kameravastaavaltani, nyt kun Jenni muistutti kuvaamisen olevan muutakin kuin napin painamista. Ihan kuin muistelisin Kammenpyörittäjänkin sanoneen, että kamerassani on muitakin asetuksia kuin automaattinen ja on sellaisiakin juttuja kuin syväterävyys ja aukko jne.

Kiitos Blogiringille mukavasta lauantaipäivästä, oivallisesta keittolounaasta ja blogaanien seurasta! Ja Minnalle erityiskiitos siitä, että kertoi Google-optimoinnista niin, että minäkin ymmärsin, vaikken haluakaan tekemällä tehdä sitä!

Erityisesti minua hymyilytti neuvot otsikoinnin tärkeydestä. Teen täysin päinvastoin, kuin jokainen järkevä blogaani tekisi. Harvoin otsikosta ilmenee, mitä postaukseni käsittelee. Väliotsikointineuvot taidan kyllä ottaa käyttöön, kunhan joskus vielä teen jonkun reseptipostauksen ja linkityksetkin teen, kuten Minna neuvoi. Luultavasti en koskaan tule viljelemään avainsanoja tarkoituksella, koska aivoni eivät vain toimi niin. Tai ehkä teenkin sitä, tiedostamattani. Tosin kun katsoo tilastokiekkoa siitä, mitä kautta blogiini tullaan, voinee päätellä, että olen malliesimerkki Google-optimoinnin reputtaneesta!
Blogiklinikan järjesti Blogirinki
Sillä välin, kun minä olin potilaana blogiklinikalla, Kammenpyörittäjä viihdytti itseään Helsingissä miten parhaiten taisi. Vaikkei sää suosinut aivan parhaalla mahdollisella tavalla, hän viihtyi seitsemisen tuntia omin nokkineen. Hän tapasi tuttuja, tallensi talvista Helsinkiä muistikortille, nautti useammatkin espressot ja kävi tutustumassa Classic Bike Finlad-liikkeessä monenlaisiin hienoihin polkupyöriin. Varsinainen uuden pyörän tarve ei ole tosin juuri nyt kovin akuutti.



tiistai 28. tammikuuta 2014

EMO - miten osua ihan hermoon


Minilomasemme toisen illan alku oli varattu drinkeille blogaanituttujen kanssa. Drinkkitreffit jäivät toteutumatta, koska sovittu tapaamispaikka oli yksityistilaisuuden vuoksi blogaaneilta kielletty, eivätkä sosiaaliset taitoni johdattaneet meitä arvausten perusteella paikkaan, jonne lajitoverit olivat väistäneet. Olen kuullut, että puhelimia on keksitty, minulla jopa on sellainen, mutta pari pientä estettä matkan varrella torpedoi tapaamisen (kuten esimerkiksi saadun käyntikortin jättäminen toiseen laukkuun ja salaisen puhelinnumeron pitäminen). Kuten perheen alokas sanoo, pahoittelen (ei kuulema saa sanoa anteeksi). Olisi ollut niin kiva tavata nämä kolme kaverusta, jotka ovat tuoneet iloa blogaanitapaamisiin niin persoonillaan, kuin herkuillaankin. 

joku toinen kerta sitten
Illallinen Gastrobar EMOssa sen sijaan onnistui niin hyvin, että se oli pilata jotain muuta tai ainakin himmentää. Niin ei pitäisi käydä, mutta syytän tästä lähinnä itseäni ja ahneuttani kerätä kokemuksia. Olin varannut pöydän EMOn alkuillan kattaukseen jo ennen joulua, kun päätimme Helsingin minilomasesta. En vielä silloin oikein tiennyt paikasta juuri mitään, mutta myöhemmin luin ravintolasta mm. Nellen postaamana Siskot kokkaa-blogista.



EMO sijaitsee maalaisnäkökulmasta hyvällä paikalla Kasarmikadulla, sinne olisi kävellyt Groteskistakin muutamassa minuutissa. Aloitimme illallisen klo 19, mikä oli oikein hyvä aika, emme olleet vielä liian nälkäisiä, enkä minäkään liian uninen. Vähän vain, mutta se on ominaisuus, ei vika. Saimme samantien pöydän, jossa minulla ei ollut toiveideni mukaista turvaa seinistä, mutta tunsin silti oloni vallan mukavaksi. Sali alkoi täyttyä ja puheensorina lisääntyä, muttei mitenkään liian kovaksi. 

Aloitimme jälleen samppanjalasillisilla ja vaikka kuulimme naapuripöydän asiakkaille kerrottavan paikan konseptista, pyysimme oman selostuksemme ja sen saimmekin. EMOssa on mahdollista tilata ruokia joustavan omavalintaisessa järjestyksessä ja hinta muodostuu tilattujen ruokalajien lukumäärästä. Päätimme kumpikin tilata aluksi kaksi ruokalajia ja sen jälkeen lisää, mikäli vatsoissamme olisi vielä tilaa. Kammenpyörittäjä valitsi kalaa ja minä lihaa. Sovimme tarjoilijan kanssa, että meille suositeltaisiin viinejä talon puolesta sopimaan tilaamiimme ruokiin. 

Ensimmäiseksi meille tuotiin lämmintä leipää paperipussissa ja maistuvaista tahnaa, jonka pääraaka-aineeksi muistelen nyt maa-artisokkaa, pahoittelen (!) mikäli muistan väärin. Olisikohan minun pitänyt mennä armeijaan paljon nuorempana, kun jotkut opit jäävät päähän kerrasta? Hyvää se tahna jokatapauksessa oli. 



Ensimmäiset ruokalajit tuotiin eteemme verraten nopeasti, olimme ilmeisen eturintamassa tilaustemme kanssa. Kammenpyörittäjä otti muikkua ja mätiä, minä härkätartaria. Maistoimme annoksia ristiin, eikä ollut ihan helppo päättää, kumpi annos oli parempi. Molemmat olivat todella hyviä. En ollut uskaltautunut syömään tartaria aikaisemmin, nyt kyllä kannatti. (EDIT: olinhan syönyt tartaria Ribessä, sama pää kesät, talvet!) Viinit esiteltiin meille tilkkasen muodossa ja saimme toiveidemme kokoisia kaatoja, 4 (juustoille ja jälkiruoalle), 8 tai 12 cl. Mukavan joustavaa ja sopivaa annosten kokoon nähden. Tällä kertaa viinit minun harjaantumattomassa suussani tuntuivat todella sopivan ruokiin. 



Toisina ruokina söimme nieriää palsternakan kanssa ja viiriäistä emmervehnällä. Viiriäistäkään en ollut aikaisemmin syönyt, mutta jatkossa menen heti apajille, jos tilaisuus tulee. Liha oli uskomattoman kauniisti paistettu ja nyhtöosuudet koivista olivat rintapalojen ohella todella maistuvia. Kammenpyörittäjän nieriässäkään ei ollut moitteen sanaa. 



Toisten annosten jälkeen meiltä tiedusteltiin jatkosuunnitelmia ja pyydettiin, että mikäli jatkaisimme lämpimien ruokien parissa, varautuisimme mahdolliseen pieneen viiveeseen, sillä keittiössä oli juuri illan kiireisin aika. Olimme jo päättäneet siirtyä yhden juustoannoksen kautta jälkiruokiin. Minun opintoni homejuustojen parissa ovat edelleen aivan esikoulutasolla, joten yksi annos juustoja riitti hyvin. Urheasti maistoin eurooppalaisen juustolautasen jokaista komponenttia ja tyytyväisenä join oman nelisenttisen viiniannokseni. Muistelen sanoneeni, että taidan pitää tästä sinihomejuustosta, mikä on tähän astisen elämäni rohkein lausunto aiheesta. 


Kammenpyörittäjä valitsi ateriansa päätökseksi annoksen, jonka nimi oli suklaata ja vadelmaa,  minä otin listan toisen makean, hedelmäpavlovaa. Näidenkin kavereiksi otimme nelisenttiset annokset viiniä. Minun pavlovani oli raikas ja kevyt, Kammenpyörittäjän hauska "vadelmapahvi" yllättävää ja suklaa mehevää. Jälkiruoat olivat kaunis ja iloinen päätös aterialle. Kahvia emme ottaneet, sillä automaattikone ei vakuuttanut. 



Ilta EMOssa kesti puolitoista tuntia, ilman että meillä oli kiireen tuntua. Väkeä saapui ja lähti tasaiseen tahtiin. Lasku oli laitettu hauskasti pieneen punaiseen pataan ja loppusumma oli vielä hauskempi. Kahden hengen moitteeton illallinen maksoi 182 euroa. Toki siinä oli edellisiltaista vähemmän ruokalajeja, mutta siltikin tuntui, että olimme paremmin ruokittuja. Viineihin olin enemmän kuin tyytyväinen ja vieläpä saniteettitilatkin ihastuttivat pienine froteepyyhkeineen ja asiakkaiden käyttöön jätettyine hiuslakkoineen ja muine mukavuuksineen. Tarjoilu hoitui sujuvasti, vaikka pöytämme äärellä kävi neljä eri tarjoilijaa, tietokatkoksia ei sattunut ja tahti oli juuri sopiva. 

Mitä tästä kaikesta itsensä hemmottelusta opimme? Ainakin sen, ettei kannata tunkea liikaa lyhyeen aikaan. Siinä tulee helposti tärvänneeksi sellaisia kokemuksia, joissa ei oikeasti ole mitään vikaa. Kun joku vaan on parempi kuin toinen, se toinen kokemus turhaan himmenee, ellei muista itse miettiä asioita vähän tarkemmin. Kuten olen jo myöntänyt, olen aivan noviisi hyvissä ravintoloissa syömisessä, joten periaatteessa minua on helppo miellyttää. Voi helposti käydä niin, että aivan tavallinen asia, itsestäänselvyyskin saa minut ihastumaan, jos sama asia toisessa paikassa ei mennyt ihan niin hyvin. Vähän samaan tapaan, kuin vaikka auringonpaiste sateen jälkeen ilahduttaa, vaikkei auringonpaisteessa sinänsä ole mitään uutta ja ihmeellistä. Opettelen siis laittamaan kokemuksiani sopiviin raameihin ja arvostamaan saamaani hyvää palvelua ja ruokaa vertaamatta niitä liikaa muihin kokemuksiini, ainakaan aivan suoraan. 

Illallisen jälkeen kävelimme lauhtuneessa illassa Katajanokan selliimme, jossa ei siis ikävä kyllä ollut kaltereita. Juttelimme näistä uusista kokemuksistamme ja samalla ihailimme talojen kauniita erityispiirteitä. Ehdotin, että tulisimme kesällä Helsinkiin ihan vain sitäkin varten, että kävelisimme lämpimänä kesäiltana pitkin katuja, mutta vasta, kun olisimme ensin illastaneet EMOssa. Tai jossain muussa hyvässä ravintolassa. 


maanantai 27. tammikuuta 2014

Ahneella on kylläinen loppu


Pidän elämästä eniten silloin, kun se soljuu verkkaista tahtia ilman turhaa kiirettä ja vauhtia. Joskus tapahtumia kuitenkin kinostuu lyhyelle ajanjaksolle niin paljon, että niitä sulatellessa menee muutama päivä, aivan konkreettisestikin, mutta myös ajatuksen tasolla. Kun kyse on vapaa-ajan tapahtumista, saa sumasta kiittää tietysti vain itseään ja jos tuntuu, että tulipa liian isoja lapiollisia, voi vain katsoa peiliin. Ja uniin, sillä runsas tapahtumien vyöry siirtyy absurdipusertimen kautta aina uniini. Siitä riittää hupia moneksi yöksi.

Edellisessä postauksessa mainitsin jo meidän syöneen perjantaina mainiot blinit Ravintola Lasipalatsissa. Koska blinit päätyivät vatsoihimme jo yhden aikaan, olimme varmoja, että klo 20.30 olisimme juuri sopivan nälkäisiä Spisin pöytävarauksemme koittaessa. Olin lukenut Spisistä Sillä Sipuli-blogin postauksesta ja odotukset olivat korkealla. 


Saavuimme ravintolaan täsmällisesti, mikä minuksi tarkoittaa viisi minuuttia etuajassa. Se on erittäin hyvä strategia omalta kannaltani, mutta voi olla ärsyttävää ravintolalle. Pienessä, 18 asiakaspaikan ravintolassa oli juuri menossa aikaisemmin saapuneiden, lopettelemassa olevien seurueiden poistuminen ja me saimme mielestäni parhaan pöydän. Istuin siis pienen huoneen nurkassa, selkä kulmaa kohden ja näin aivan kaiken, mitä ravintolasalissa tapahtui ja aika paljon keittiöönkin. Decor oli harkitun  (?) keskeneräinen, joka lienee trendikästä, rapattujen seinien pinta oli sopivan epätasainen ja toi seinän puolen kyynärpäälle pari senttiä lisää tilaa, sillä naapurit istuivat aivan vieressä.

Aloitimme illan lasillisilla kuohuvaa ja nopeasti päätimme ottaa pidemmän, kuuden ruokalajin menun suositeltuine viineineen. Valitsimme kokonaan kasvismenun sijaan kalaa ja lihaa sisältävät paketit. En ole käynyt hyvissä ravintoloissa vielä kovin kauan, enkä kovin monissa ja alussa olin aivan ihastunut keittiön tervehdyksiin ja olin pettynyt mikäli niitä ei tullut. Tällä kertaa keittiö muisti ainakin tarpeeksi. Voisin melkein sanoa, että liikaa, sillä kuuden ruokalajin lisäksi iltaa venytti viisi keittiön tervehdystä. Spis oli kolmea paikkaa vaille täynnä tuona perjantai-iltana ja aloitimme vartin sisään koko sakki. Osa asiakkaista söi lyhyempää menua, alku sujui hyvin tasa-tahtisesti. Oli kiinnostava nähdä keittiöön, miten siellä nostettiin tervehdykset tasaiseen tahtiin, välillä annoksia myös tuotiin keittiön toimesta pöytiin ja silloin saimme niistä tarkemmat kuvaukset. 

Alkuun siis maistelimme näkkileipää hapankaalimajoneesilla, sitten pieniä juureskuutioita lankunpalalta ja kolmantena minikokoisen annoksen sienivorschmackia. Viimemainittu oli eniten minun makuuni. Pöytään tuotiin myös pikkuruiset leipäpalaset ja ronskisti suolattua hyvää voita. Useampaa leipälaatua näytti virtaavan muihin pöytiin pyytämättä koko illan ajan, meille ei ensimmäisen palan jälkeen yhtäkään. Suunsa avaamalla sitä varmasti olisi saanut, mutta oli tavallaan mielenkiintoista huomata, että joku pikkujuttu jää tekemättä koko pitkän illan ajan. On kyllä vähän turha narista sellaisesta, mitä ei välttämättä olisi halunnutkaan. Vai onko? On.




Oli hauska syödä ruokaa samanlaisilla aterimilla, joita olen itse haalinut kirppiksiltä, Sorsakoski toimii edelleen. Laseina pöydässä oli Riedelin jalattomat, joita kotonakin suosimme. Pidin myös siitä, että välillä sama ruokalaji oli meille eripuolille pöytää laitettu erilaisille tai erivärisille lautasille, suloinen kattaussekamelska sopi paikan ilmapiirin mitä parhaiten. Ehkä sekin toi kotoista tunnelmaa, sillä meilläkin on kaapeissa sekalaisia lautaspinoja ja ruokavieraina täytyy olla ainakin anoppitason väkeä, että kaivan yhtenäistä astiastoa esille. 

Varsinaisen menun aloitti annos, jossa oli puna- ja keltajuurta. 


Toisena oli ihastuttava annos, jossa oli suolakurkkua ja pähkinää. Siitä pidimme kovasti.


Kolmas annos sisälsi mallasta ja omenaa. Olin tässä kuvia katsoessani hetken sekaisin, sillä luntatessani Merituulin postausta, en heti tunnistanut meidän kännykkäkuviemme ruokia eritavoin aseteltuina samoiksi annoksiksi kuin heidän paremmissa kuvissaan.  


Viinipuolesta jäi hieman hämmentynyt mieli. Se oli todella mukavaa, että viinejä saattoi ottaa aivan vähäsen. Kuusi tai neljä senttiä viiniä pieniä ruoka-annoksia kohden oli juuri sopivasti, eikä pöydälle kertynyt keskeneräisiä viinilaseja. Kaikki viinit olivat joko uusiseelantilaisia tai Loiren laaksosta ja niitä kuvailee ehkä parhaiten sana epätyypillinen. Myönnän auliisti, etten tiedä viineistä niin paljon, että voisin pätevästi arvioida ruokien ja valittujen viinien yhteensopivuutta, mutta välillä tuntui, että ruokaa oli soviteltu viiniin, eikä toisinpäin. Mutta mikäs vika siinäkään on, ei yhtään mikään. Yhdessä kohtaa tohtiudun kuitenkin arvaamaan, että viiniä tarjottiin, koska sitä oli hankittu, eikä siitä sanomalla tullut hyvä pari ruokalajille. Huomioin, että samaa viiniä jäi muissakin pöydissä lasiin asumaan. Mikäli olen aivan väärässä, sekin passaa. Ja suuasioitahan nämä ovat, yksi tykkää äidistä ja toinen kyttyrää. 

Kalaruokana meille tarjottiin sous vide-menetelmällä (mikäli oikein ymmärsin) tehtyä lohta, jonka rakenne oli suloinen ja annos niin kaunis, ettei sitä meinannut raskia sotkea haarukalla. 


Väliannoksena saimme raikasta omenaa, joka ryhdisti istuma-asentoa mukavasti.


Pääruokana lautaselle oli taiteiltu karitsankylkeä perunan kera. Annos oli tuhti veto ja ensimmäistä kertaa en jaksanut syödä kaikkea.


Menun päättävää jälkiruokaa edelsi esijälkkäri, joka oli hauska hopeatoffeevaahto (?), joka toi mukavasti mieleen lapsuuden, jolloin makeinen kuin makeinen kelpasi, vaikka hampaisiin tarttuikin. Vaahto ei tarttunut, vaan oli kepeää kuin ilmaan puhalletut lumihiutaleet. 


Varsinainen jälkiruoka oli jotain jonka nimen olen unohtanut, enkä oikein tunnista nimeä Merituulin postauksestakaan, vaikka ilmiselvästi kyse on samasta annoksesta. Meillä lautasillamme ei ollut maraboukuutioita, vaan jonkunlaista murua. Annos oli kuitenkin hauska ja hyvä päätös aterialle. 


Koska tiskin takana oli asiallinen kahvikone, otimme viimeiseksi espressot. Niiden kanssa samaan aikaan pöytiin tuotiin Lego-rasian päällä pieniä makeispaloja. En oikein ymmärtänyt rasian funktiota, mutta marmeladit olivat maukkaita ja hyviä. Espresso oli hyvä ja pidin kovasti astioista, joista kahvi tarjottiin. Samaa sarjaa näkyi aikaisemmin voin alustana. 



Koko illalliseen meni melko kauan aikaa, olimme lähdössä hotellia kohden vasta melkein puolilta öin. Lasku tuotiin nopeasti ja koko ilta maksoi meiltä kahdelta 245 euroa. Tässä vaiheessa olimme aivan tyytyväisiä hintaan ja kokonaisuuteen. Tarjoilu oli miellyttävää ja ystävällistä. Melutaso pysyi ravintolassa erittäin sopivalla tasolla, 15 asiakasta ja kaksi tarjoilijaa eivät saaneet aikaan kakofoniaa, vaan kaikenaikaa pystyi juttelemaan sopuisalla äänellä, ilman että puolen metrin päässä istuvien naapureidenkaan keskustelu olisi tullut liian selväksi. 

Otsikolla viittaan siihen, että jos haalii paljon lyhyeen aikaan, vaikkapa monta ravintolakokemusta, sillä voi olla monenlaisia seurauksia. Hyviä ja huonoja. Niistä lisää tuonnempana.

Helsingin kaupungin virallista terrieripolitiikkaa?

perjantai 24. tammikuuta 2014

Syy ja seuraus: Syö blinejä ja päädy vankilaan!


Aamulla tuntui aavistuksen järjettömältä lähteä tien päälle, sillä mittarissa oli -27°C. Lähdimme silti, sillä minilomanen on aina paikallaan. Olen menossa huomenna muutamalle blogiaiheiselle kurssille ja sain Kammenpyörittäjän matkaseurakseni. Harrastin moninkertaista majoitusvälppäämistä ja mielenmuutosta ravintolavarausten suhteen. Lopulta Kammenpyörittäjä ehdotti, etten kerro enää muutoksista, vaan vasta kun lähestymme Helsinkiä, kertoisin minne olemme menossa. Fair enough, taas. 

Ehdittyämme pääkaupunkiin, kurvasimme ensimmäiseksi Museokadulle Kaffecentraleniin espressolle ja sitten Hella & Herkku-liikkeeseen Annaa moikkaamaan. Olimme keränneet nälkää aamusta asti, sillä olimme menossa Ravintola Lasipalatsiin syömään blinejä. Kyllä kannattikin pantata, sillä söimme aivan ihanat blinit lisukkeineen.


Ennen hotelliin kirjautumista poikkesimme Eiringille tärkeille ostoksille. Majoituksen kanssa muutin mieltäni moneen kertaan, mutta viimeisimmäksi vaihtoehdoksi nousi Hotelli Katajanokka, sillä kukapa ei haluaisi leikisti olla vankilassa? Harmikseni olin tullut varanneeksi huoneen, jossa ei ole kaltereita ikkunassa, mutta kai tämä nyt kelpaa. Kävimme lepotauolla hotellin baarissa (jota emme yleensä koskaan tee) parilla drinkillä odotellessamme illan koittamista ja Ravintola Spisin varaustamme. Sillä Sipuli-blogin postaus ravintolasta nosti odotuksemme korkealle. 



keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Jade Jasmin Pearls


Olen teen suhteen tuurijuoppo. Välillä teetä tulee juotua usein, sitten taas ei aikoihin. Nuorempi perillinen innostui tyttöystävän myötä teenjuonnista ja nyt meillä on jo melkoiset määrät erilaisia teelaatuja ja välineitä teenjuomista varten. Luottokahvilamme Jyväskylässä, Coffea, myy myös monenlaista teetä ja sieltä Kammenpyörittäjä oli hankkinut kiintoisia teehelmiä. Enpä ole aikoihin tuoksuttanut niin kauniin tuoksuista teetä, kuin näistä teehelmistä haudutettu tee. Poika tuumi, että tuoksu tuo mieleen jonkun ulkomaanmatkan monen vuoden takaa, muttei voinut muistaa mistä paikasta tuoksu tarkalleen oli. 



Teen valmistus oli näin tarkkaa puuhaa:


tiistai 21. tammikuuta 2014

Butter chicken


Jos joku on huomannut täällä Jyväskylän seudulla kauppojen hyllyjen ja tiskien notkuvan lihaa ja kalaa, se johtuu ainakin osaksi siitä, että me emme ole ostaneet niitä. Kammenpyörittäjä on kaivellut pakastimia päivittäin ja niistä olemme tehneet erinäisiä ruokalajeja. Tähän oikein innostuu, kun pääsee vauhtin! Emmekä me mitään jämäruokia ole syöneet, vaan hyvää ja vaihtelevaa ruokaa.

Tänään sulamassa oli paketti broilerin fileitä. Minulla oli mielessäni jonkunlainen intialaistyyppinen ruokalaji. En ole ollenkaan asiantuntija intialaisen ruoan suhteen, enkä ole sitä järin paljon syönyt muiden laittamanakaan. Senkös annoin itseäni häiritä? No, en todellakaan. En myöskään ottanut mitään autenttisuuspaineita, tein suurinpiirtein niinkuin Edible Garden-blogissa oli tehty. En tiedä onko butter chickenillä vakiintunutta suomenkielistä nimeä, kertokaa jos tiedätte. Vähän säätelin sen mukaan, mitä kaapeissa oli ja ei ollut. Maidon tilalta käytin kookoskermaa ja kasuri methi on ihan tuntematon ainesosa minulle. 
  • 450 g broilerin rintafileitä kuutioiksi leikattuna
  • 2 sipulia
  • 2 rkl gheetä
  • pala tuoretta inkivääriä raastettuna
  • 3 valkosipulinkynttä raastettuna
  • 2 tl kurkumaa
  • 2 tl jauhettua korianteria
  • 1 tl jauhettua chiliä
  • 2 tl suolaa
  • 6 kirsikkatomaattia silppuna
  • 3 rkl tomaattipyrettä
  • 2 dl kookoskermaa
  • 1 tl garam masala-tahnaa
  • tuoretta korianteria
  • lisäkkeeksi keitettyä basmatiriisiä
Aloitin etsimällä mausteet valmiiksi, miten niitä pussukoita ja purkkeja onkin niin paljon? Silppusin sipulit oikein pieniksi ja kuullotin niitä pannulla gheessä muutamia minuutteja. Sillä välin keräsin pieneen astiaan raastetun inkiväärin ja valkosipulin sekä kurkuman, chilin, korianterin ja suolan. Sekoittelin niitä hieman. Kun sipuli alkoi olla läpikuultavaa ja pehmeää, lisäsin kuppiin keräämäni mausteet pannulle. Kylläpä siitä räjähti melkoinen tuoksumaailma nenälle! Annoin mausteiden ottaa vauhtia muutamia minuutteja, jolla välin leikkasin tomaatit pieniksi kuutioiksi ja broilerin suupalan kokoisiin paloihin. Ynnäsin pannulle tomaattipyreen ja tomaatit ja lisäsin hieman lämpöä pannun alle. Hetken kuluttua pannulle alkoi muodostua kauniin värinen punertava tahna. Seuraavana pannulle pääsivät broileripalat ja hetken päästä kookoskerma. Sekoitin tasaiseksi ja jätin kastikkeen kiehumaan noin kymmeneksi minuutiksi. Kokeilin lihapalojen kypsyyttä ja lisäsin hieman suolaa kastikkeeseen. Ihan lopuksi lisäsin mukaan lusikallisen garama masala-tahnaa ja annoksen päälle vielä tuoretta korianteria. Nautimme aromikkaan kastikkeen ilmavan riisin kanssa. Poimimme kaikki kanapalat santsiannokseen ja lopun kastikepohjan säästin, noin 3 dl, jotain toista kertaa. Siihen kun lisää uudet kanapalat ja vähän lämpöä chilin muodossa, toimii taas, uskon!

kuvassa korianteria esittää silolehtipersilja

maanantai 20. tammikuuta 2014

Ranskalaiset makkarat ja perunaletut


Eilen otimme pakastimesta ranskalaisia raakamakkaroita sulamaan, niitäkin oli jemmattu jo aivan liian pitkään. Mietin, mitä niitten kanssa keksisin ja olin jo päätymässä samaan ohjeeseen, jolla Perunabluussia-blogissa oli tehty ruokaa. Muutin kuitenkin mieltäni ja lähestyin asiaa bangers and mash-tyylillä. 
  • 5 ranskalaista raakamakkaraa
  • puolitoista punasipulia
  • 1 rkl sokeria
  • 1 rkl vehnäjauhoja
  • 0,33 l tölkki olutta
  • 1 pieni omena
  • oliiviöljyä ja nokare voita paistamiseen
Kuumensin uunin 180 asteeseen. Laitoin oliiviöljyn ja voin pannulle sulamaan ja kun pannu oli kuuma, nostin makkarat pannulle lämmittelemään. Käänsin niitä muutamaan kertaan niin, että makkarat saivat vähän paistopintaa. Siirsin makkarat uunin sietävään kasariin. Lisäsin pikkuisen voita ja kumosin viipaleiksi leikatut sipulit pannulle. Paistelin niitä muutamia minuutteja niin, että ne alkoivat karamellisoitua. Noin viiden minuutin kuluttua sirottelin sipuleille sokerin ja jatkoin vielä paistelua. Seuraavaksi sirottelin vehnäjauhot mukaan ja sekoitin ne hyvin laiskistuneisiin sipuleihin. Kaadoin mukaan oluen. Kumosin sipulikastikkeen makkaroiden päälle kasariin ja sijoittelin lohkoiksi leikatut omenapalat makkaroiden väliin. Siirsin kasarin kannella peittynä uuniin noin 40 minuutiksi. Otin kannen pois ja jatkoin paistamista vielä kymmenisen minuuttia.

Perunaletut tein samalla tapaa kuin toissapäiväiseen alkupalaan, muusia oli vielä jäljellä muutamaan lettuseen. Teimme makkaroille ja perunaletuille seuraksi hieman salaattia ja fetasta pitävät tuhosivat pienen palasen, joka oli jäänyt joltain toiselta ruokailulta. Kelpo ruokaa ja taas pakastimessa on pieni kolonen. Etenkin sipulinen ja omenainen kastike oli todella hyvänmakuista lihaisan makkaran kaverina.


sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Pakastimen aarteita, "porobuco" risotto milanesen kanssa


Yritämme syödä itseämme selville vesille, mitä tulee pakastimien sisältöihin. Otimme sulamaan pussillisen palikoita, joista ei ihan heti saanut selkoa, mitä ne olivat. Minulla oli hämärä muistikuva, että ne olisivat poron potkista leikattuja pätkiä. Jätimme ne yöksi sulamaan jääkaappiin ja eilen, kun olin kotiutunut yövuorosta, tutkin saalista hieman. Osa oli niin vähälihaisia, että arvelin niiden pääsevän pataan vain makua tuomaan. Päätin kuitenkin kokeilla niiden käyttämistä ossobuco-tyyliin ja katsoa saisimmeko ruokaa kahdelle. Muistimmekin jossain vaiheessa, että saimme pussillisen ilmaiseksi muun lihatilauksen yhteydessä liemenkeittoa varten.
  • erinäinen määrä poron koipipaloja (noin 1,5 kg)
  • 1 dl vehnäjauhoja
  • suolaa ja pippuria
  • pieniä sipuleita kuorittuna
  • 1 pieni valkosipuli, kynnet kuorittuna, mutta kokonaisina
  • 1 porkkana pikkukuutioiksi leikattuna
  • varsiselleria paloina (otin pakastimesta noin kourallisen valmiiksi leikattua silppua)
  • 1 tölkki Muttia (minäkin brutukseni!)
  • 0,5 l lihalientä
  • valkoviiniä tarpeeksi (sen verran, että yhdessä lihaliemen kanssa peittivät poropalat, riippuu haudutusastian muodosta ja koosta)
  • timjamia
  • rosmariinia
  • 1 sitruunan kuori raastettuna
Tein ossobucoa hirvestä blogin ensimmäisenä syksynä, joten toisinto ei tullut liian aikaisin. Eilen aamulla levittelin poropalaset leikkuulaudalle ja tutkin niiden lihaisuustilanteen. Valikoin lihaisimmat ja sovittelin ne kasariin, jota käyttäisin. Loput käytin samanaikaista liemenkeittoa varten. Palautin palikat leikkuulaudalle odottamaan maustamista. 

Laitoin laakealla lautaselle vehnäjauhoja, jotka maustoin suolalla ja pippurilla. Pyörittelin poropalikoita jauhoissa ja paistelin niitä jokapuolelta voissa kuumalla pannulla. Nostin pintapaistetut palikat sitä myöten haudutuskasariin. 

Kuorin ja leikkasin porkkanan pieniksi paloiksi, kuorin sipulit ja valkosipulin kynnet. Sipulini olivat aika pieniä, vain vähän hillosipuleita suurempia, joten jätin ne kokonaisiksi. Sulatin pannulla hieman lisää voita ja kuullotin hetken sipuleita, varsisellereitä ja porkkanapaloja ennen kuin kippasin ne poropalikoiden sekaan haudutusastiaan. Kaadoin päälle tomaatit purkista ja sen jälkeen liemen ja viinin, niin että ainekset juuri ja juuri peittyivät. Ripottelin pinnalle timjamia, sitruunankuoriraasteen ja tökkäsin sekaan pari oksaa rosmariinia. 

Laitoin astian kansineen uuniin 180 ja unohdin sen sinne muutamaksi tunniksi, laskin lämpötilaa ensimmäisen tunnin jälkeen 150 asteeseen. Poropaloissa oli melko vähän lihaa kaikkiaan, nyhdin mureat lihat luista irti ja sekoitin nyhtösaaliin takaisin kastikkeeseen. 

Luonnollisesti risotto kuuluu "porobucon" kanssa samalle lautaselle. Olen tehnyt risottoja noin 3 kertaa, joista yksi muistaakseni oli oikein kelvollinen. Tällä kertaa tein risottoa kahdelle pienessä kasarissa.
  • 100 g risottoriisiä
  • puolikas punasipulia
  • nokare voita
  • loraus oliiviöljyä
  • sahramihippuja
  • 1 dl valkoviiniä
  • 0,5 l porolientä
  • toinen nokare voita viimeistelyyn
  • raastettua parmesaania
  • suolaa ja pippuria
Olin keittänyt päivän aikana loppuja luupalikoita liemeksi, josta tulikin mahtavan väristä ja aromikasta. Otin isosta kattilasta noin puolen litran annoksen risottoa varten ja lisäsin sinne sahramia. Kuumensin liemen valmiiksi odottamaan. Silppusin sipulin ja kuullotin sitä voissa ensin muutamia minuutteja, ennen kuin lisäsin pannulle hieman oliiviöljyä ja riisit. Sekoittelin riisiä koko ajan ja koitin malttaa mieleni antaa riisin tulla hieman läpikuultavaksi ennen kuin lisäisin viinin. Kohta en enää malttanut, sillä pelkäsin riisin palavan ja lisäsin viinin. Se kiehui ja imeytyi riisiin muutamassa minuutissa, jonka jälkeen aloin lisätä pieni kauhallinen kerrallaan kuumaa, sahramilla maustettua lientä. Liemen tulee olla kuumaa, ettei riisin kypsyminen aina keskeydy liemen lisäämisen yhteydessä. Lientä meni kaikkiaan noin puoli litraa tähän pieneen risottoannokseen ja kypsyminen vei noin 20 minuuttia, maistelin riisi kerrallaan kypsyysastetta. Kun riisi oli mielestäni sopivaa, lisäsin pannulle nokareen voita ja parmesaaniraastetta ja sekoitin risoton tasaiseksi.

Samaan aikaan kuumensin uudelleen nyhtöbucon ja tarkistin sen suolatilanteen. Annostelin lautasille risottoa ja sen viereen porokastiketta. Vähäinen lihamäärä riitti kahdelle syöjälle oikein mainiosti, liha oli mureaa ja maukasta ja kastike olisi maistunut hyvältä ilman lihaakin. Parasta oli, että risotto onnistui ja saimme suuren poropalikkapussin pois pakastimesta, tilalle meni vain kolme liemipurkkia, jotka muuten merkkasimmekin asiallisesti.





lauantai 18. tammikuuta 2014

Kerta se on ensimmäinenkin


Koska ufo pääsi karkuun ansastamme, päätin kaataa pari keittiöpeikkoa sen sijaan. Näiden peikkojen nimet olivat Uppomuna ja Hollandaise. Kumpaakaan en ollut tehnyt koskaan aikaisemmin. Béarnaise-kastike on ymmärtääkseni hollandaisen serkku, joten vähän jo tiesin missä mennään. 

Alkuviikosta Kammenpyörittäjä koki pikaherätyksen kalan ostamiseen kotiovelta ja siitä lohesta osa meni graaviin heti saman tien. Tästä kalasta, uppomunasta ja hollandaisesta kehittelin meille kahden hengen alkuruoan tälle päivälle. Meillä ei ollut sopivaa leipää aluseksi, joten käytin pienen tähdemuusinokareen ja tein siitä perunakakkuset, joiden päälle kasasin koko komeuden. Aloitin perunakakkusista, jollaisia tein uudenvuoden alla hosuessani loppuun keittokirjahaastettani.
  • 1 dl ruohosipulilla maustettua valmista perunamuusia
  • 1 kananmuna
  • 4 rkl vehnäjauhoja
  • 0,5  tl leivinjauhetta
  • nokare voita paistamiseen
Sekoitin kananmunan, jauhot ja leivinjauheen perunamuusiin ja muotoilin massasta kaksi kakkusta, jotka paistoin voissa. Nostin kakkuset lautaselle odottamaan. Kammenpyörittäjä leikkasi graavikalan ohuiksi viipaleiksi ja jätti minulle muutaman odottamaan annoksen kasaamista. 

Seuraavaksi askartelin hollandaisen. Muistin, että minulla on Michel Rouxin Kastikekirja ja ytimekkäästi nimetty Muna-kirja. Kipaisin ne hyllystäni ja katsastin mitä Mikko aiheesta hollandaise sanoi. 
  • 1 rkl valkoviinietikkaa
  • 2 rkl vettä
  • mustapippuria rouhittuna
  • 2 keltuaista
  • 125 g voita
  • suolaa
  • sitruunamehua
Sulatin voin pienessä kasarissa ja kuorin pinnalta vaalean kuohun. Valutin voin pieneen lasikannuun varoen pohjalla olevaa sakkaa pääsemästä mukaan. Ohjeen mukaan saadakseni 100 g kirkastettua voita tarvitsen 125 g voita. Pesin pienen kasarini, sillä siinä oli hyvä keittää kastikepohja.

Mittasin kattilaan etikan, veden ja pippurin (ohjeessa oli valkopippuria, mutten pidä siitä yhtään, meillä ei ole valkopippuria koko tontilla). Keitin seosta kasaan muutamia minuutteja niin, että sitä oli ihan tilkka enää jäljellä. Kaadoin redutilkan siivilän läpi kattilasta pieneen kuppiin jäähtymään. Laitoin kaksi kattilaa tulelle ja vettä niihin kiehumaan, pienemmästä tein bain marien hollandaisea varten ja isomman varasin uppomunia varten. Rikoin uppomunat kuppeihin odottamaan ja erottelin hollandaisea varten keltuaiset kolmanteen astiaan.

Kaadoin jäähtyneen reduktion vesihaudeastiaan, jona toimi lasikulho pienemmän kattilan päällä. Alla vesi kiehui hyvin maltillisesti. Kippasin keltuaiset reduktion päälle ja aloin vatkata käsivispilällä. Muutamien minuuttien kuluttua pieni määrä jo sakeni kauniin vaaleankeltaiseksi. Isommassa määrässä menee varmasti pitemmän aikaa. Nostin kuuman lasikulhon pois vesikattilan päältä ja aloin kaataa mukaan haaleaksi jäähtynyttä kirkastettua voita. Sekoitin kokoajan rivakasti. Aivan hetkessä sain hollandaisesta tasaisen sileää ja sakeaa kastiketta, maustoin sitä hieman suolalla ja lorauksella sitruunamehua. Peitin kulhon kannella ja siirryin uppomunien pariin.

Vesi jo kiehui kattilassa ja kaadoin sinne pienen lorauksen väkiviinaetikkaa. Koitin säätää veden kiehumisen kohtuulliseksi ja kumosin ensimmäisen kananmunan kupista veteen. Valkuainen kyllä levahti aika totaalisesti, mutta sain sitä harottua hieman kasaan. Toinen kananmuna pyörähti ilmeisesti veteen sopivammin, sillä se jäi melko nättiin muotoon. Keitin munia noin puolitoista minuuttia ennen kuin nostin ne lautaselle talouspaperin päälle. Siistin hieman reunoja.

Kokosimme annokset pienille lautasille, muutama salaatinlehti ensin, siihen päälle perunakakkunen, lohiviipaleet ja uppomuna. Pinnalle pari reilua lusikallista hollandaisea ja pikkuisen ruohosipulia. Kananmunan keltuainen levisi oikeaoppisesti veitsellä halkaistaessa, ehkä 30 sekuntia lisää keittämistä ei olisi ollut pahitteeksi. Hollandaise oli moukan tuurilla ja aloittelijan onnella aivan täydellistä ja Kammenpyörittäjän konjakkigraavaama lohi säesti annosta aivan loistavasti. Ja mikä tärkeintä, en tehnyt annoksesta liian suurta. Ehkäpä hyvissä ravintoloissa syöminen on jotain opettanut, esimerkiksi sen, ettei annosten tarvitse olla suuria, jos tarjolla on useampi ruokalaji.


Puuhasteluistani eilen sulamaan otettujen mysteeripalikoiden kanssa kerron huomenna.