sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Umami Resto muistojen arkistoon, paitsi että


Suosikkisuosittelijoittemme, Jukan ja Merituulin, vinkistä menimme viime keväänä syömään Tallinnan Mustamäen kaupunginosaan Umami Restoon. Ravintolailta oli erittäin onnistunut ja ruoka kivaa. Maaliskuisen kartanokiertueen lopulla menimme uudelleen Umamiin, sillä  olin kuullut, että se loppuu tänä keväänä. Viehättävä rakennus puretaan ja Umamin taru Mustamäellä loppuu. Ehdimme vielä käydä siellä toistamiseen ja mielikuviimme Umami jää positiivisena kokemuksena, sellaisena joita Viro on pullollaan ja Tallinna suorastaan ylitse pursuen. 

Lauantai-iltana Umamissa oli juuri vilkkain hetki, kun saavuimme varauksemme mukaisesti päät vielä päivän kartanoista kuhisten. Minusta on kivaa, että virolaisissa ravintoloissa ei pönötetä, vieras otetaan vastaan mutkattomasti etunimeltä puhutellen. Vähän kuin kaverin luokse poikkeaisi. Alkujuomiksi otimme kuohuvan sijaan mojiton ja jonkun punaisen juoman, en muista sitä enää tarkemmin. Meille pahoiteltiin, että talosta ovat pillit loppu, mutta sehän on vain hyvä, maailma pelastuu. Tosin sain silloin juomassani olleita mintunlehtiä hampaisiini. 


Olimme katsoneet etukäteen ruokalistaa ja melkeinpä valinneetkin mitä tilaisimme. Lista oli osin sama kuin vuosi sitten, mutta oli siinä tarpeeksi muutettakin. Antti tahtoi ottaa alkuruoaksi tartarin uudelleen ja minä otin kimchiä sisältäneen salaatin. Pidin edelliskerralla kimchisestä mustekala-annoksesta, eikä tämänkertainenkaan pettänyt, käristetyt pihvihiutaleet olivat todella hyviä ja kimchi mukavan kirpeää. Tartar oli hyvä toisellakin kerralla. Bull balls jäi nytkin tilaamatta, sillä olin hoitanut sen osan kulinaarista kokeilua jo Tartossa



Pääruokina meillä oli turskaa ja kanaa. Etenkin Antin kana-annoksen lisäkkeet olivat hauskoja. Lautaset vaihtoivat paikkaa pariinkin kertaan, sillä tavalliseen tapaan jaoimme annokset. Harvoin kumpikaan tilaa mitään sellaista, mitä toinen ei haluaisi edes maistaa. 



Tarjoilija jutteli kanssamme useaan otteeseen, kysyi kuinka olimme tulleet tulleeksi Umamiin ja kerroimme, että kyseessä oli toinen kertamme ja olimme tuona iltana siellä juuri siksi, että paikka oli loppumassa. Saimme vahvistuksen sille, että Umami tosiaan loppuu tuossa vanhassa puutalossa nyt maaliskuun lopussa, mutta kesäksi se avautuu pop up-ravintolana Kalasadamassa. Se oli mukava uutinen ja juuri äsken löysin ravintolan Facebook-sivulta tiedon, että tosiaan Umamin uusi tuleminen on käsillä ilmeisesti jo 9.4. Kalasadama 8:ssa. Ja kesän jälkeenkin ravintolalla olisi jotain uutta tiedossa, mutta missä, sitä ei ainakaan ulkomaanpelleille kerrottu. 

Tuona maaliskuun lauantai-iltana emme olleet jälkiruokatuulella, otimme vain kahvit. Olimme muutenkin maltillisella tuulella, lasku taisi olla 88 euroa, sillä emme tuhlanneet ruokajuomiinkaan paljon. Umamista jäi todella hyvä mielikuva. Ystävällinen tarjoilu, hauskat ja jänskät ruoat, maltilliset hinnat ja se seikka, että virolaiset itsekin tykkäsivät syödä siellä, niistä syntyi hyvä Umami-kokemus toistamiseenkin. Seuraavaksi Viron reissuksi Umami ei ehdi avautua Kalasadamassa, mutta ehkäpä kesällä ehdimme senkin kokeilemaan. 


Tilasimme taksin laskun saatuamme ja odottelimme autoa muutaman minuutin kadun reunassa. Olin saada p-halvauksen, kun viereemme pyrähti pikkuruinen robottikulkupeli aivan ääneti. Se pysähtyi ja sain otettua siitä kuvan. Kun Antti astui askeleen lähemmäs, robotti jatkoi matkaa lähes keulien. Olikohan se läheisen marketin ruokakuljetin tai jonkun ravintolan pizzalähetti? Yksinään se kuitenkin jatkoi matkaa jääden kuitenkin asiallisesti odottamaan liikennevaloihin. 


Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. 

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Jennittävä lohisasagne


Tein jokunen vuosi sitten lohilasagnea, josta tuli kirkkaasti pahinta ruokaa, jonka olen saanut aikaan. Toki tössin silloin tällöin, mutta noin epäonnistunutta, ummehtuneen makuista tuoretta ruokaa en ole muistini mukaan tehnyt. Syynä oli joku maustettu juustokermake tai valmiskastike, jota tyhmyyksissäni käytin ja sain aikaan niin täydellisen eineksen, että siihen olisi voinut oikeastaan olla tyytyväinen. Kuten se yksi ravintola-arvostelu Trip Advisorissa. Siinä mainittiin, että vaimoni ankka oli täydellinen epäonnistuminen. Kuka nyt ylipäätään veisi vaimonsa ankan ravintolaan ja jos se on täydellinen epäonnistuminen, niin eikö se silloin ole jo hyvä? No, tuon epäonnistuneen lohilasagnen jälkeen en ole yrittänyt uudelleen ennen kuin nyt. Näin nimittäin Liemessä-blogissa niin hyvältä vaikuttavan ohjeen, että sitähän oli perhepäivälliselle tehtävä, alkoi ihan jennittää, että onnistunko tällä. Vähän sävelsin, sillä musiikki on lähellä sydäntäni, eiku koska niin minulla on tapana.

Pinaatti-lohilasagne viidelle

  • 450 g lohta
  • 1 purkki laktoositonta mascarponea
  • 1 dl laktoositonta kermaa
  • 1 kananmuna
  • puolikkaan sitruunan mehu
  • suolaa ja pippuria
  • ruohosipulia (ei ollut tilliä)
  • 100 g pakastepinaattia sulatettuna (sellaisia hauskoja pallukoita, ei enää sitä yhtä ikuisesti jäässä pysyvää palikkaa, jota ei meinaa edes saada paketista irti)
  • lasagnelevyjä
  • pussillinen babypinaattia
  • 150 g laktoositonta emmental-raastetta
  • 2 dl kalalientä (pakastimessa sattui olemaan)
  • oliiviöljyä vuoan voiteluun
Leikkasin lohipalan suikaleisiin ja levittelin ne tarjottimelle. Ripottelin niille tasaisesti suolaa ja pippuria. Sekoitin kulhossa mascarponen, kananmunan, sulatetun pinaatin, silputun ruohosipulin ja sitruunamehun tasaiseksi. Seos oli aika paksua, joten lorautin mukaan hieman kermaa. Nostelin lohisuikaleet mukaan ja kääntelin ne seokseen tasaisesti.

Kuumensin uunin 180 asteeseen ja sulatin kalaliemikalikan kattilassa. Voitelin vuoan, johon lasagnelevyt melko vaivatta asettuivat kokonsa puolesta. Levitin vuoan pohjalle kastikeseosta ja kerroksen pinaatinlehtiä ja asetin päälle pastalevyn. Jaoin taas levyn päälle kastiketta ja pinaatinlehtiä ja jatkoin, kunnes vuoka alkoi olla täynnä, tästä määrästä tuli kolme pastalevykerrosta, viimeiset pinaatinlehdet laitoin suoraan pastalevyn päälle ja levitin lopun kastikkeen pinnalle. Kaadoin mukaan kuuman kalaliemen. Päälle ripottelin juustoraastetta.


Paistoin lasagnea noin 40-45 minuuttia, kunnes pinta alkoi olla kauniin ruskea ja tikulla kokeilemalla pastalevyt olivat kypsyneet. Ajoitin ruoan niin, että se ehti sopivasti asettua ja hieman viilentyä juuri ennen perhepäivälliselle odotettujen osallistujien saapumista.



Lisänä meillä oli alkuruokana samettimaisen sileää hernekeittoa, yksinkertaista salaattia ja focacciaa, jonka paistoin juuri ennen päivällistä. Jälkiruoka oli tiramisua, sillä ostin laktoositonta mascarponea toisenkin rasian.




lauantai 23. maaliskuuta 2019

Italialainen lihamureke

Kevään klassikot ovat alkaneet, tänään ajettiin Milano-San Remo, La Primavera. Olemme kyllä katsoneet jo aikaisempiakin kisoja, Paris-Nizzaa ja Tirreno-Adriaticoa, mutta en ole ehtinyt kokkailla mitään aiheeseen sopivaa. Tänään aikaa oli ja söimme mukavaa lihamureketta, jossa oli Italiaan vivahtavia ainesosia. Otin ohjeen täältä ja muuntelin sitä hieman. Tein murekkeen annoskoossa ja käytin täytteeksi keitettyjen kananmunien sijaan viiriäisenmunia.

Pienet italialaiset lihamurekkeet

  • 400 g naudan jauhelihaa
  • palanen kuivaa vaaleaa leipää
  • loraus  maitoa
  • 1 kananmuna
  • ruohosipulia
  • 5 cm pätkä ohutta italialaista salamia
  • palanen pecorinoa
  • 1 dl emmental-raastetta
  • suolaa ja pippuria
  • voita vuokien voiteluun
  • 10 viiriäisen munaa
Keitin viiriäisenmunat ja kuorin ne. Vähimmällä hermojenmenolla pääsee, kun kuorii pikkuiset ohutkuoriset munat veden alla kulhossa, pienet kuorenpalat eivät tartu sormiin. 

Laitoin kuoritut munat talouspaperiarkin päälle kuivahtamaan. Murustelin leipäpalan (pari päivää vanhan ciabattan viipale) kulhoon ja kaadoin päälle lorauksen maitoa. Sekoittelin ja jätin leivän kostumaan maidosta. Silppusin ruohosipulin. Rikoin kananmunan kulhoon ja lisäsin sinne jauhelihan, ruohosipulin, suolaa ja pippuria ja pieniksi kuutioiksi leikatut pecorinon ja salamin, sekä emmentalraasteen. Puristin maitoa pois kostuneesta leivästä ja lisäsin leipämuhjun kulhoon. Sekoitin kaikki ainakset tasaiseksi taikinaksi. Paistoin pienen koepalan ja lisäsin suolaa ja pippuria. 

Kuumensin uunin 180 asteeseen ja voitelin minikokoiset leipävuokani, noin 1,5 dl vetoiset voinokareella. Taputtelin vuokien pohjalle kerroksen mureketaikinaa ja asettelin päälle kaksi viiriäisenmunaa/vuoka. Jaoin lopun taikinan vuokiin viiriäisenmunien päälle ja tasoittelin pinnat tasaisiksi. 

Laitoin minivuoat uuniin pellille leivinpaperin päälle siltä varalta, että taikina jotenkin pursuisi ylitse. Paistoin minimurekkeita noin 20 minuuttia ja mittaisin sisälämmön. Se oli jo 68 astetta, joka oli tavoitteenakin.

Tarjosin lisäkkeenä orzo-pastaa ja pienistä kumatotomaateista keittämääni marinara-kastiketta, sekä veriappelsiini-mozzarellasalaattia.



Kauniissa säässä keväisessä Italiassa ajetun La Primaveran voittajaksi itsensä ajoi ranskalainen Julian Alaphilippe. Toivoin Peter Saganin voittoa, mutta sitä ei siis tullut, viimeiset sadat metrit menivät ihme kiemurteluksi Peterillä, eikä hän sitten saanut enää kiriä käyntiin. Tämän vuoden suosikkeja en muuten ole vielä ehtinyt ajatella, mutten pistäisi pahakseni, jos Simon Yatesilla olisi oikein hyvä kausi. 

maanantai 18. maaliskuuta 2019

100 km Tallinnan ympäristössä, kartanokierroksen viimeinen osa


Tiedättekö mökkipeiton? Sellaisen paksun, toiselta puolelta kiiltävän painavan täkin, jollaisia ennen oli mummolassa ja sittemmin mökillä, jos mökki sattui olemaan sellainen, jonne viedään kaikki korvapuolet mukit ja muuten vaan vähän viraabelit jutut, kun niitä nyt voi vielä ihan hyvin käyttää?  Aina jää joku pää paljaaksi, kun koittaa nukkua sellaisella viininpunaisella, sammaleenvihreällä tai suklaakääreensinisellä peitolla. Jos on täkki mukavasti korvilla, ovat varpaat paljaana. Jos varpaita ei palele, niin peitto ei riitä korville. Ilmeisesti täkit, sängyt ja ihmisetkin olivat lyhyempiä ennen. Ei sillä, että olisin pitkä nytkään. 

Samaan tapaan kartanoreissut jäävät aina vähän lyhyiksi. Jos varaa aikaa siihen, että ehtii olla Tartossa kaksi yötä, ei Tallinnaan jää kuin yksi yö. Jos taas Tallinnaan varaa kaksi yötä, tulee Tartossa kiire. Lähtiessä aina tuntuu, että kyllä tässä hyvin ehtii ja parempi lyhyt reissu kuin ei reissua ollenkaan. 

Tällä kertaa varpaat jäivät siis palelemaan eteläisen Viron suhteen, mutta Tallinnassa peitto riitti aika hyvin. Siinä mielessä viimeinen päivä oli erilainen, että palasimme aikaisella laivalla, jo aamupäivän puolella lähtevällä, sillä siinä säästi muutaman kympin lipun hinnassa ja halusin olla ajoissa kotona, koska edessä oli töihinmeno. Se töihinmeno, jonka avulla näitä kartanokierroksia ja muita rillutteluja maksetaan. Ja tärkein syy on tietysti se, että joka tapauksessa möllötämme satamassa kauhean aikaisin, sillä  kuvittelen meidän aina myöhästyvän laivasta, joka ei ole vielä edes tullut satamaan. Sama siis mennä sinne aikaisin sen takia, että laiva oikeasti saapuu ja lähtee aikaisin. 

Koska matkan agenda oli ahnehtia kartanoita, käytimme viimeisen kokonaisen päivän, eli lauantain Tallinnan lähistöllä olevien kartanoiden katsomiseen. Teimme samantapaisen pienen retken viime keväänäkin, olimme silloin aivan kartanonoviiseja, oli vääränlaiset kengätkin, jotka kastuivat ensimmäisestä askeleesta mehevään pihasammaleeseen. Nyttemmin osaamme vetää kunnon releet päälle, on pitkää kalsaria ja on vaelluskenkää, pipoa ja hanskaa, mikäli säätila niin vaatii. Voitte arvata, että kahdenkymmenen kartanon jälkeen hiukset ovat aika lehmännuolemat ja halpisuntsikan vetoketju kestotestattu (ja hyväksi havaittu), kun koko ajan olemme pukeneet ja riisuneet siirtyessämme kartanolta toiselle. Kesällä on vähän helpompaa, kuten noin muutenkin elämässä.



Viimeisen kartanopäivän reitin suunnittelimme edellisiltana Ritariässää toisella silmällä katsoen. Arvioimme, että noin sadan kilsan ajamisella osuu reitille noin 8 kartanoa. Näkemiemme kartanoiden kokonaismäärä ylittikin 200 rajan. 

Yöllä tuuli erittäin navakasti ja hotellin ympärillä olevat rakennustelineet (remontti menossa) kolisivat ja suojamuovit kahisivat siihen malliin, että arvelin meidän olevan melkoisen myrskyn kourissa. Aamuksi myräkkä hellitti ja ikkunasta näki, että hieman luntakin oli tuiskuttanut. Aurinko paistoi pilvien välilöistä ja kartanohinku alkoi taas nousta. Söimme hotellin oikein kelvollisen aamiaisen pääasiassa maanmiestemme seurassa ja lähdimme pian sen jälkeen liikkeelle, etteivät vain kartanot ehdi karata minnekään. Hyrysysy vaati hieman menovettä, joten pyörähdimme hotellin läheiselle tankkauspaikalle ja siitä jo huomasimme hienon seinämaalauksen, jota piti mennä katsomaan lähempää. Oi Matti, elämä on laiffii ja sitten se loppuu. 


Ajoimme aivan uutta reittiä ulos kaupungista, sujuvaa ja nopeaa, mutta toki metodistikirkon vieritse. Se on maamerkki, jonka kautta tuntuvat kaikki tiet vievän. Se kuuluu Tallinnan matkoihin, ohittaa metodistikirkko ainakin 10 kertaa. Heittämällä yksi Tallinnan rumimmista rakennuksista. 

Päivän ensimmäinen kartano oli nimeltään Maardu (Maart, Harjumaa). Sen komea päärakennus on osin peräisin 1600-luvun puolelta, mutta laajennettu ja muuteltu seuraavilla vuosisadoilla. Nykyisin se toimii konferenssikeskuksena, hääpaikkana ja siellä voi myös majoittua. Maardun omistaja viimeisimpänä ennen maareformia oli nimeltään Otto von Brevern. Siinä suvussa oli niin monta Ottoa peräjälkeen, että oli vaikea hahmottaa kuka Otoista oli hän, jolle Maardu viimeisimpänä kuului, luultavasti tämä kyseinen Otto eli vuosina 1857-1926. Hänellä oli kaksikin Otto-nimistä poikaa, mutta toinen heistä kuoli 19-vuotiaana vuonna 1919 ja toinen oli ehkä liian nuori kartanonherraksi. Niinpä epäilen isä-Ottoa tästä kartanonherruudesta. Hänen oma isänsä Otto oli jo aikaa sitten kuollut maareformin tullessa. Kartanosta mainittakoon vielä anekdoottina, että sen aikaisempi omistaja kenraali von Bohn sponssasi 1739 ensimmäisen vironkielisen raamatun julkaisua.




Kostivere (Kostifer, Harjumaa) oli päivän toinen kohde. Se sijaitsee aika kauniilla paikalla, sen puisto on yhä olemassa ja lähistöllä kiemurtelee Jõelähtme-joki. Tämä on myös niitä kartanoita, joitten kanssa julkisivu on tärkeä, takapuoli ei sitten niinkään, mutta meneehän tällaisen suuren rakennuksen maalaamiseen tietysti paljon maalia ja pohjatöitäkin pitänee tehdä aikalailla, ei sillä ja sen puoleen. Juuri tällaisista syistä kartanoita on kiinnostavaa katsella eri puolilta, jos vain mahdollista ilman, että käy häiriöksi. Kostivereä eivät aidat ympäröi ja se näytti olevan paikallisten ihmisten kävelyretkien ja tähdellisempienkin kulkemisten reittinä, sillä jalanjälkiä oli paljon tuoreessa lumessa. Niinpä mekin kuljeskelimme kartanon molemmilla puolilla. 


Kartanon päärakennus on peräisin 1770-luvulta mutta sitä on laajennettu seuraavilla vuosisadoilla, myös vuoden 1905 ryöstelyn ja tuhopolton jälkeen. Viimeiseksi omistajaksi mainitaan Alexander Julius von Dehn, mutten varmaksi löytänyt häntä, mutta jos löysin oikean henkilön, niin hänen vaimonsa oli näin kaunis ja päättäväisen näköinen nainen. Hänen etunimensä oli veikeästi Duding ja hän eli aina vuoteen 1960 asti. Siinä on otsista kyllä käherretty aika kuumalla raudalla kuvaa varten, liekö kiehkurat kärähtäneet kokonaan. Tuntui hieman haljulta löytää kuva Dudingin hautakivestä, mutta sellaista se on netin ihmeellisessä maailmassa, melkein kaikki on löydettävissä. Mikäli Dudingilla ei ole mitään tekemistä Kostiveren kartanon kanssa, on kuitenkin ehkä mukavaa, että hänetkin muistetaan, edes otsatukastaan. En tietenkään väitä, etteivätkö hänen perillisensä häntä muistaisi, varmasti muistavatkin. 


Neuvostoaikana Kostivere kuului kolhoosille ja myöhemmin se on ollut jonkunlaisena hoitolaitoksena ja apteekkina, mutta ilmeisesti vuodesta 2012 asti kunnan kulttuurikeskuksena. Siellä näyttäisi tapahtuvan kaikenlaista häppeningiä varusmiesten valasta kesäteatterin puskafarsseihin. Rakennus on rumasti liitetty noin 1950-luvun neuvostorakennukseen ja takapuoli on tosiaan sekä huonossa maalissa, että töherrysten rumaama, mutta sinänsä alkuperäinen rakennus on kaunis kokonaisuus. 





Päivän kolmas kartano on sellainen, jollaisia ei pitäisi ihmiselle laittaa nähtäväksi, ettei vain mikään kartanonostohulluus iske. Anijan (Annia, Harjumaa) kartanoa ympäröivissä remonttiaidoissa oli kylttejä sitä, että mesta on myynnissä. Tai sitten niitä ei ole muistettu ottaa pois. Sain selkoa, että joulun alla paikka on mennyt kiinni ja on nyt remontissa (sen nyt näki sokea Reettakin, sillä raksamies seisoskeli lauantaipäivänä tupakalla talon edustalla). Talo on paraatipuoleltaan vaaleanpunainen, mutta takapuolelta keltainen. Sen toisessa päässä oleva poikamiespahka on ehkä tyylikkäimpiä näkemiämme. Ymmärsin, että Anijassa on ollut jonkunlainen museo ja kahvila ja kesällä 2020 paikka taas aukeasi. En siis ihan hiffaa miten tuo myyntiaspekti tähän kuuluu. Kartanon viimeinen maareformia edeltänyt omistaja oli ilmeisesti Mary von Wahl. Mikäli jäljitin oikean Maryn, niin hän sai monta lasta ensimmäisessä avioliitossaan, kaksi lapsista syntyi Anijan kartanossa, mutta loput Saksassa perheen muutettua sinne. Mary jäi myöhemmin leskeksi ja avioitui uudelleen jääden taas leskeksi ja eli vielä sen jälkeenkin 21 vuotta. 1920-luvulla kartanossa toimi koulu ja sittemmin se kuului kolhoosiin. 



Kierros jatkui ja seuraavaksi menimme katsomaan Haljavan (Hallinap, Harjumaa) kartanoa. Se on saanut alkuperäisen korkean katon tilalle matalan (ruman) katon vuonna 1905, mikä viittaa siihen, että sekin koki tuhopolton tuona vuonna.  Kartanon edustalla oli hauska lehmäbussipysäkki. Siellä on ollut kauppa vielä vuosituhannen vaihteessa ja kauniit pylväskoristelut ovat kuulema 1920-luvulta. Von Stackelbergit omistivat Haljavan kartanon, mutta tarkalleen kuka, sitä en onnistunut selvittämään, suku pullistelee eri aikaan eläneitä Woltereita. Eräs heistä syntyi vuonna 1822, joten hän olisi ollut maareformin aikaan jo melkein 100-vuotias, eikä hänen mahdollisista perillisistään ole tietoa. Joku toinen Woltereista taas oli vasta lapsi 1900-luvun alussa, ei se tosin tietysti poista mahdollisuutta joutua/päästä kartanon perijäksi nuorella iällä. Jonkun Haljavassa syntyneen kyllä löysin, mutta kadotin hänet etsinnöissäni, eikä hänen etunimensäkään jäänyt mieleen. 




Jägala (Jaggowal, Harjumaa) oli reissun  jänskin paikka, sillä kartano sijaitsee sotilasalueella, eikä se esiinny nykyisissä kartoissa lainkaan. Vuoden 2004 kartanopokkarimme painoksesta se löytyy, samoin kartanoportaalista. Jo vuodesta 1922 se on kuulunut armeijalle, mille kaikille armeijoille näiden sadan vuoden aikana, sitä en tiedä. Mutta nyt siellä on kyllä aidat visusti ympärillä ja vähän pelotti katsoakin sinnepäin. Kartanorakennus on peräisin 1700-luvun jälkipuoliskolta ja sen välittömässä läheisyydessä on uudenaikaisia militäärikäyttöön tarkoitettuja kaarihalleja. Kartanon vieritse menevällä tiellä on kilometrejä pitkä varalaskupaikka, joten voisi uskoa kaarihallien olevan konesuojia. Tuonne ei taida saada tutustumiskäyntiä, emme jääneet pitemmäksi aikaa norkoilemaan. 




Kartanon viimeiseksi omistajaksi ennen maareformia jäi Karl von Brevern, mutta hän ei tainnut asua siellä perheineen, sillä hänen lastensa kerrotaan syntyneen Tallinnassa, hän itse kuoli vuonna 1943 Saksassa. 


Seuraavan paikan nimi oli Kiiu (Kida, Harjumaa). Se ei jäänyt jotenkin erityisesti mieleen, mutta kyllä muisti hieman palaili kuvat nähdessäni. Aurinko paistoi kivasti juuri sillä hetkellä ja Kiiu näytti hyvältä uudessa rappauksessaan. Kiiusta en saanut selville mitään kovin varmaa, neuvostoaikana sekin oli kolhoosin käytössä. 



Valkla ( Wallküll, Harjumaa) oli tämän matkan melkein viimeinen kartano, toiseksi viimeinen tarkalleen ottaen. Sen päärakennus on saanut sietää monenlaista muutosta vuosisatojen saatossa, alkuperäistä 1700-luvun lopun barokkirakennusta ei meinaa hahmottaa enää. Kartanon viimeiset omistajat olivat von Rammin sukua, Jakob ja Gerta. Jakob eli 72-vuotiaaksi, mutta Gertasta ei tätä tietoa ole saatavilla. Voimiensa vuosina he  näyttivät tältä. Perheen lapset eivät syntyneet Valklassa kuitenkaan, mutta saattoihan paikka olla heidän kesäpaikkansa, kenties. 


Valklassa toimi ilmeisesti vielä muutamia vuosia sitten vanhainkoti, nykyään se on vieressä olevassa modernimmassa rakennuksessa, mikäli oikein ymmärsin. Kartanon ikkunoissa on tyypillisiä neuvostoajan kaltereita, onhan se hyvä varmistaa, ettei kukaan mene sisään eikä ulos luvatta. 





Aivan viimeisenä kävimme katsomassa Kodasoo-nimistä kartanoa (Kotzum, Harjumaa). Se oli hyvä päätös tämän kertaiselle kartanokierrokselle. Jäljitin kartanon viimeistä omistajaa ennen maareformia ja sitä tehdessäni päädyin lukemaan niin viroksi, saksaksi, ranskaksi kuin ruotsiksikin sukuluetteloita, venäjäksikin yritin. Nyt oli vapaaehtoisruotsista hyötyä, sillä otin tolkkua, että tässä yhteydessä oikea Alexander Rehbinder, jonka isäkin oli Alexander Rehbinder ja jonka poika myös oli Alexander Rehbinder, eli vuosina 1876-1934. Hänen isoisänsä sentään oli Ferdinand, eikä pojalla ilmeisesti ollut lapsia. Kartanon päärakennus on nykyään neuvostoajan kerrostalojen ympäröimänä, joten voisin kuvitella senkin olleen kolhoosin käytössä. Nykyään se lienee yksityisomistuksessa, joskus aloitettu remontti on jäänyt vaiheeseen, ehkä jatkuu keväällä, ehkä ei. 





Ennen paluuta poikkesimme vielä katsomaan Jägala jugaa eli putousta, jolla kävimme myös aivan ensimmäisellä talvisella Viron matkallamme. Tällä kertaa vesi virtasi varsin vuolaasti ja joen penkat olivat erittäin liukkaat. Piti olla hyvin varovainen, ettei molskahtanut jokeen. Poislähtiessämme paikalle tuli hääväki, morsian kukkakimppuineen ja fiinisti pukeutunut juhlaväki. Toivottavasti kukaan heistäkään ei molskahtanut.




Jõelähtmen entinen postilaitos näytti erehdyttävästi kartanolta, sen vielä kuvasimme mennessämme takaisin Tallinnaan, mutta emme menneet sen kanssa lankaan, sillä lunttasin heti kartasta, mitä sillä paikalla oikein on. Mutta kaunis rakennus, yhtä kaikki. Taitaa olla joku kunnan toimintakeskus nyt.


Iltasella menimme Mustamäen kaupunginosaan Umamiin syömään, sillä se lopettaa aivan tuota pikaa ja halusimme ehtiä sinne vielä kerran. Kirjoitan siitä oman juttunsa myöhemmin. Tämän postauksen lisään CampaSimpukan ylälaidan Mõis-hulluutta- ja Poissa kotoa-välilehdille, joille kerään kaikki näkemämme kartanot ja reissuaiheiset postauksemme maittain aakkostettuina.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Pitkävaikutteinen rautalankakuuri, maaliskuinen kartanokierros osa 4

Maaliskuinen kartanokierroksemme kääntyi paluumatkan puolelle perjantaiaamuna. Hyödynsimme Hotell Londonin mainiota aamiaista oikein huolella ja lähdimme liikkeelle noin puoli yhdeksän aikaan. Sää näytti aika kivalta, puolipilviseltä eikä tuullut kovinkaan navakasti. Meidän oli tarkoitus käydä katsomassa ensin ne helposti löydettävät kartanot, jotka sijaitsevat Tarton kaupungissa ja sen jälkeen lähteä kohti Tallinnaa noin 10 kartanon kautta. Menisimme taas hieman uutta reittiä, jolloin saavuttaisimme sellaisia paikkoja, joissa emme vielä ole käyneet. Teitä Virossa kyllä riittää, hyväkuntoisia teitä. Se on sanottava. 



Emme ehtineet ensimmäisenkään kartanon luokse, kun olimme jo nähneet muuta mielenkiintoista. Kaupunginosa, jota kohden olimme menossa oli nimeltään Karlova ja se on keskustasta etelään. Osuimme Tähe-kadulle, jonka varressa olevan talon seinissä oli maalauksia. Rakennuksessa on toiminut Restoran Kaseke, josta voi lukea (tai ainakin katsoa kuvia, ellei viro taivu, minäkin vain arvailen usein) täältä. Muutenkin tuo blogi näyttää mielenkiintoiselta, tämän linkin takaa löytyy tunnisteet aiheelle katutaide. Siellä näkyy monta tuttua kuvaa, mutta sadoittain sellaisia, joita emme ole nähneet, en vielä tutkinut, kuinka suuri osa niistä on Tartosta. Kaseken ravintola-ajat ovat takana päin ja rakennus näytti siltä, että se on ollut tyhjillään jo pitkään. Seinien maalaukset eivät olleet sellaisia, joista eniten tällä taiteen alalla pidän, mutta riemastuttavalta se silti näytti. Muutama muukin kuva osui silmiimme ennen ensimmäistä kartanoa. 








Karlova (Karlowa, Tartumaa) oli sitten aamun ensimmäinen kartano. Saimme auton pysäköityä kadun varteen ja liukastelimme jäisiä tienvieriä rakennuksen lähelle. Itseasiassa Karlovaan kuuluu kaksi kartanoa, puurakenteinen vanhempi rakennus ja kivinen uudempi. Vanhempi on peräisin 1700-luvun lopulta, joskin sitä on suurennettu seuraavalla vuosisadalla. Nyt se kyllä tarvitsisi aika pian some tender loving care. 


Uudempi kartano on kivirakennus, se on nykyään yksityisomistuksessa ja melkoisen paljon restauroitu. Kurkistimme portin raosta sisäpihalle, siellä oli useita autoja ja rakennus on ilmeisen asuttu. Jostain lähteestä sain ymmärrettyä, että siellä on hienoja karttakokoelmia. Von Bulgarinin suku omisti Karlovan ja kartano oli Tarton venäläisyhteisön tyyssija viime vuosisadan alussa. 


Ropka oli päivän toinen kartano, mutta sen kohdalla tapahtui haksahdus. Emme sentään pitäneet Stalinin ajan koulua kartanona, vaan tällä kertaa hevostalli erehdytti meidät luulemaan, että löysimme etsimämme. Saattaa olla, että sillä oli osuutta asiaan, mitä rakennuksen julkisivussa luki. Toisaalta, jos olisin vilkaissut hieman tarkemmin kartanokirjaamme, siellä olisi ollut tarvittava tieto. Ja jopa pään kääntäminen pihassa olisi voinut tuoda Ropkan kartanon näkökenttäämme. Tiedämme siis ensi kerralla käydä katsomassa Ropkan kartanon ja silloin liitän sen näkemiemme kartanoiden listaan. Mutta onhan tuo melkoisen hieno hevostalli, vai mitä sanotte? Ei meilläpäin ole tuollaisia. Etenkään sellaisia, joissa nyt toimisi hammasklinikka.



Seuraavaksi lähdimme etsimään Tähtveren kartanoa, siitä muuten Karlova aikoinaan erotettiin, siihen aikaa kumpikin sijaitsi vielä Tarton kaupungin ulkopuolella, mutta tulivat sittemmin kaupungin nielaisemiksi. Ennen kuin ehdimme löytää Tähtveren, näimme kiinnostavan kadunpätkän, jonka lähelle heti pysäköimme ja menimme katsomaan kuvia, jotka oli maalattu aitamuuriin ja rakennusten seiniin Võru-kadulla. Näistä kuvista pidimme paljon.






Tähtvere (Techelfer, Tartumaa) on Heimat-tyylin kartano, jonka rakentaminen sijoittuu 1900-luvun alkuun. Vanhempi kartano ei osunut silmiimme. Se on asuntokäytössä nykyään. Tähtvereen liittyy mm. von Wulffin suku ja viimeiseksi kartanonherraksi mainitaan muuan Emil, mutta hänestä ei paljon tietoa herunut. Nykyään Tähtvere on Tarton yliopiston käytössä. 


Jätimme sitten Tarton taaksemme ja jatkoimme mutkaista matkaamme kohti Revalia (eli Rääveli eli Tallinna). Halusimme käydä Põltsamaan kaupungissa, koska siellä on tehtaanmyymälä, josta voi ostaa puffelipaffeleita. Ne ovat Mesikäpp-merkkisiä maissivälipaloja, joissa on runsaasti hunajaa ja sellaisen kun ottaa syötäväkseen, se jämähtää kitalakeen puoleksi päivää, oivaa hitaasti liukenevaa vararavintoa. Ostimme kerran niitä laatikollisen Põltsamaa-Felixin tehtaanmyymälästä, sillä meillä on ollut perinne viedä töihin tuliaisiksi jotain pahoja karkkeja tai muita käänteisherkkuja. Tuolla kertaa kävi hämmästyttävästi. Laatikollinen näitä ilmavia maissipallukoita hävisi nopeasti, vaikkei kukaan tunnustanut niitä ottaneensa, saati niistä pitäneensä. Niinpä niitä pitää vielä mahdollisimman usein. Tosin nyt jouduimme pettymyksen kurimukseen, sillä puffelipaffeleita ei ollut kaupassa. Ostimme lohdutukseksi mustikkahilloa Opiskelijalle, sekin ilmeni sitten mustaherukkahilloksi, katsoin purkit huonosti. Aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta. 

Mutta ennen epäonnista tehtaanmyymäläkäyntiä kävimme onnistuneella kartanokäynnillä, nimittäin toispuoljokkee olevan Uue-Põltsamaan (Neu-Oberpahlen, Jõgevamaa) kartanon pihassa. Kartano on ollut siellä ihan varmasti aikaisemminkin, emmepä vain ole edellisillä kerroilla noteeranneet sitä mitenkään. Kiersimme kauniin kartanon ja otimme kuvia sen ikkunoihin pari vuotta sitten tehdyistä kuvista, osa oli maalauksia ja osa valokuvia kankaalla. 1700-luvun lopun barokkirakennus on ilmeisesti ainakin kesäisin jonkunlaisessa käytössä, sillä on Facebook-sivutkin. Von Lillenfeldin suvun jouduttua luopumaan kartanosta vuoden 1919  maareformin aikaan kartanosta tuli koulu aina 1980-luvulle asti. Se toimi viereen rakennetun uuden koulun varastona vuoteen 2004 asti, jolloin se myytiin yksityiseen omistukseen.


Jo mainitun tehtaanmyymälän kanssa samalpuoljokkee on Põltsamaa Loss (Schloß Oberpahlen, Jõgevamaa), jossa olemme käyneet jo ensimmäisellä puffelipaffelireissulla. Emme tuolloin vielä ymmärtäneet kartanoitten päälle juuri mitään, mutta nyt kävimme Põltsamaan linnan pihassa uudelleen vain siitä syystä, että saimme yhden ruksin lisää kartanopokkariimme. Linnoituksessa on monenlaista eri-ikäistä osaa, mutta kartanoksi siitä voinee nimittää jotain osaa, ehkä tätä kuvan vasemman reunan rakennusta. Linnaosa on ollut raunioituneena toisen maailmansodan alkupuolelta, jolloin se paloi yhdessä viereisen kirkon kanssa. Kirkko on sittemmin rakennettu uudelleen. 


Kõo (Wolmarshof Viljandimaa) oli seuraavana vuorossa. Sen päärakennus on peräisin 1700-luvun lopulta ja edustaa barokkityyliä. Kiersimme rakennuksen ympäri ja ymmärsimme sen seinässä olleen kivitaulun mukaan maatalousoppilaitoksena viime vuosisadan alussa. 



Miltä lie ajalta tuo kaasunaamari pihalla oli? Siitä tuli hieman halju olo. Kõon kartanon omistajaksi mainitaan Arthur Valentin von Bock, joka kuoli vuonna 1922. Hänen vaimonsa Anna eli myöhempinä vuosinaan Ruotsissa ja kuoli siellä vuonna 1951. Arthurilla ja Annalla oli yksi poika, nimeltään Berend. Kõon kartano on kokonsa puolesta sitä luokkaa, että jos ikinä kuunaan päivänä voisi kuvitella ostavansa kartanon, niin tällainen se voisi olla. Mutta en voi kuvitella, en edes saa päähäni moista ajatusta. Täydellisen kauniit piirteet tällä rakennuksella, noin sivumennen sanoen.


Seuraavaksi siirryn hieman muistojen arkistoon ja pöllyytän samalla itseäni, pakotan itseni katsomaan peiliin, vaikka se on lähes tympeintä mitä tiedän (ja ymmärrän, että sen huomaa). Tämä oli kuudes kartanokierroksemme ja useimmilla niistä on ollut jonkunlaisia kohtaamisia, asioita jotka jäävät mieleen. Ensimmäisellä matkalla sellaiseksi muodostui kolmas kartanomme, Kirna. Kirjoitin silloin siitä näin: 

Kirnassa tarvittaisiin suuri kirstu rahaa, sen verran rapistunut talon ulkokuori on, mutta hyvin kauniilta talo näytti tammikuisessa hämärässäkin. Pihaa vartioi pulska kissa, josta arvelin tulevan pian äiti. Kissa kierteli ympärillämme ja puikahti raollaan olevasta pääovesta sisälle. Ovessa olevassa kyltissä kehotettiin astumaan sisälle ja me kurkistimme kartanon aulaan. Alakerran sisätiloja on uudistettu jossain vaiheessa uusgoottilaiseen tyyliin, joka hämmästytti ulkopuolen asettamien odotusten vuoksi. Talon ikkunoista näkyi valoa, mutta ihmisiä emme nähneet. Vain viimeisillään olevan kissan, joka tuijotti meitä toiseen kerroksen vievien portaiden juurella ilmoittaen täten, että sinne ei ole asiaa. Tahtoisinpa tietää miksi minulle oli niin suuri askel astua sisään taloon, vaikka ovessa selvästi oli sen lupaava kyltti. En ole missään mielessä rohkea ihminen ja saatan olla sen tähden välillä rasittavaa seuraa. Olen aina valmis kääntymään takaisin miltä polulta tahansa. 



Toisen matkamme parhaaksi paikaksi sukeutui Mysteerikartano nro 1. Myöhemmin olen tullut tietämään, ettei se ole kartano ollenkaan, vaan se on pappila, mutten ole löytänyt siitä tarkempia tietoja tämän lisäinformaationkaan avulla. Tämä paikka jäi mieleemme sen takia, että osuimme sen kohdalle aivan sattumalta ja luulimme löytäneemme ihan itse kartanon. Ja sen koirankin katse oli mieleenpainuva. 


Kolmannella matkalla osuimme Koogin kartanoon taas sattumoisin. Sillä paikalla emme kohdanneet ketään tai mitään (eläintäkään), ellei surisevia kimalaisia oteta lukuun. Mutta kartanon sijainti pienen joen partaalla, kaunis kesäpäivä, villinä rehottava piha ja avoin oviaukko, niistä Charlottenhofiksi myöhemmin paljastunut kartano jäivät mieleemme. Ja se, ettemme saisi höpertyä ostamaan sitäkään. Olisin siellä voinut uskaltaa katsoa sisälle, olisin voinut astua sen yhden askeleen. 


Neljännellä matkalla näimme valtavan määrän kartanoita, noin 35 muistaakseni. Kävimme Hiidenmaalla ja Saarenmaallakin, mutta myös Pärnun ympäristössä ja siellä tapahtui seuraava mieleenjäänyt kohtaaminen. Olimme päivän kartanokierroksen aivan viimeisen kohteen, Pootsin pihassa, kun tapasimme paikan omistajan ja hän kutsui meidät sisälle kartanoon, keskelle remonttia. Hän oli sellainen mies, joka myisi kenelle vain mitä vain ja mekin haksahdimme ostamaan hänen pimeästä kellaristaan "viiniä". Se osoittautui ihan kauheasti mehuksi, mutta ei sen väliä. Tärkeintä oli se, että vaikka luontoni sanoi, että pakene (siis käänny kannoillasi ja viestitä, ettet ole tekemässä vahinkoa, kunhan tässä katselet nätisti), kun mies astui meitä kohti pihalla, ei minun ollut paettava. Saatoin astua askeleen lähemmäs. Minussa on sellainen perustavaa laatua oleva piirre, että aina askel taaksepäin on luontevampi kuin askel eteenpäin. Se harmittaa minua itseänikin usein, mutta silti se on määräävämpi. Antti taas ottaa aina mieluummin askeleen eteenpäin kuin taaksepäin ja vain kun se on aivan välttämätöntä, hän peruuttaa. Silloin arvostan häntä suuresti, mutta minunhan pitäisi arvostaa häntä vielä paljon enemmän niillä hetkillä, kun hän astuu eteenpäin ja kiskaisee minutkin mukaansa. Ilmeisesti vuotuinen rautalankakuuri on tullut sittenkin nautittua. Viime vuonna varsinainen ravistelu näemmä jäi väliin tai vaikutusaika oli pitkä ja nyt tehosteannos vei sanoman perille. Pootsin kartanosta alkoi muuten se vaihe, jolloin ymmärsin katsoa kartanoita tarkemmin, tosin vieläkin välillä haksahdan, kuten tälläkin retkellä pariin kertaan. 



Tammikuisella matkalla ei tapahtunut sellaista kohtaamista, joka jäisi niin mieleen, ellei sitä lasketa, että Restun kartanon pihassa kaksi koiraa ilmaisi meille selvästi, ettei meidän kannattaisi yrittää mitään vilunkipeliä. Minulle ominainen varovaisuus oli paikallaan, vaikka joku koiria tuntevampi olisi varmasti osannut tulkita Tessun ja Murren kehonkieltä ja sitä olisiko sittenkin turvallista astua autosta ulos. 


Sitten siirryn taas jatkamaan tätä maaliskuista kartanomatkaamme ja kerron millainen kohtaaminen meille tapahtui Kabalan (Kabbal, Järvamaa vai Viljandimaa, en ole ihan selvillä) kartanossa. Sen upea kaksikerroksinen varhaisklassisen tyylin rakennus on juuri sitä tyyppiä, josta pidämme paljon. Pysäköimme auton hieman kauemmas ja kävelimme pihaan. Paraatipuoli näytti olevan oikein hyvässä kuosissa ja pihan lipputangoissa liehuvista lipuista päättelimme talon olevan nyt kouluna. Niin se on ollutkin jo vuodesta 1923. Sitä ennen se kuului von Vietinghoffin suvulle.


Koska takapihallekin pääsi katsomaan, kurkistimme taloa sieltäkin puolelta ja kävi ilmeiseksi, että maali/rahat/into ovat jossain vaiheessa päässeet loppumaan ja siellä pinta on paljon enemmän elämänjälkiä esittelevä. Kerrassaan viehättävä.




Kun palasimme takapihalta, tuli vastaamme meluisa joukko lapsia opettajiensa kanssa, noin 6-8-vuotiaita ehkä, värikkäissä haalareissaan ja posket ulkoilusta punaisina. Minulle tuli heti tavanomainen myötävarovaisuudentunne Antin puolesta, sillä tuntematon mies, kamera ja koulun/lastentarhan läheisyys eivät ole ehkä se paras yhdistelmä, vaikka meillä onkin kameroidemme tähtäimessä vain arkkitehtuuri.

Kävelimme lapsilauman ympäröiminä takaisin etupihalle ja minä olin jo luikkimassa autoa kohti, kun yksi opettajista alkoi puhua meille, hän ei puhunut englantia, mutta ymmärsimme, että hän kutsui meidät sisälle kouluun katsomaan rakennusta sieltäkin. Voitte uskoa, että minä olisin kaikkein mieluiten maailmassa vain sanonut kiitos ja hei, mutta joku kumma sai minut tekemään toisin. Opettaja viittilöi innokkaasti meitä astumaan sisälle rakennukseen ja sen me teimme. Ja jestas mikä tunne minulle tuli, kun astuin tuona pakkasaamuna 250 vuotta vanhan rakennuksen aulaan. Siellä oli mitä ihanin lämpö ja valo, tuoksui niin terveelle kuin rakennuksessa voi.


Lapset hyörivät ympärillä ja tuntui, että jos ikinä tietäisin paikan, jossa lapsilla on hyvä olla koulussa, se paikka olisi tässä. Opettaja jätti lapset riisumaan haalareitaan toisen opettajan valvonnassa ja kipaisi yläkertaan viittilöiden meitä tulemaan perässään. Siellä olisi jotain hienoa nähtävää. Ja siellä olikin. Hienon salin reunalla oli koulutarkoituksiin rakennettu esiintymislava ja siellä nurkassa koristeellinen kakluuni. Ihailimme sen kaakeleita asianmukaisesti.


Opettaja kehotti meitä katselemaan rauhassa ympärillemme rakennuksessa ja meni menojaan. Noin vain. Jätti kaksi vierasta ihmistä koulun sisälle. Se minua vähän oudoksutti, mutta onneksi emme olleet varkaita emmekä lapsia uhkaavia ihmisiä. Katselimme muutamaan huoneeseen, joiden ovi oli auki ja poistuimme paikalta.







Minulle jäi koko päiväksi erikoinen tunne, sellainen keveyden ja huolen yhdistelmä. Oli niin sydäntä lämmittävää päästä katsomaan kartanon sisälle, oli hienoa tulla otetuksi ihmisenä, joka ei edusta uhkaa. Mutta sittenkin tuntui vähän, että ehkä noin ei pitäisi tehdä. Ei sen opettajan eikä minun. Tai sitten pitää heittää moiset ajatukset romukoppaan ja olla sellaisen luottamuksen arvoinen ja vain iloinen, että sai nähdä miten kaunista kohta sata vuotta koulunakin olleessa Kabalan kartanossa yhä vielä on. Monta asiaa Virossa osataan tehdä oikein ja tässä on yksi niistä. Ehkä koulun rehtori katsoi meitä valvontakameroista, kun olimme sisällä kartanossa ja ikkunasta, kun kävelimme pois. Ehkä ei.

Tämän vuoden rautalankakuurini sisältö on tässä: Älä pelkää ottaa askelta eteenpäin, älä pelkää niin paljon. Mutta ota askel taaksepäin, kun se on viisasta. 

Tämän aivomyrskyosuuden jälkeen jatkoimme seuraavalle kartanolle, sen nimi oli Särevere (Serrefer, Järvamaa). Sitä ennen bongasimme hevostallin seinästä hienon kuvan. Tässä vaiheessa vielä rautalankakuurini uusin annostus ei ollut alkanut vaikuttaa, enkä kuvitellutkaan astuvani lähemmäs kauraooppeleita. Siksi kuvan rakeisuus. 


Meillä oli mainio tilaisuus tössiä Säreverenkin suhteen ja luulla tätä taloa kartanoksi. Mutta ei! Ymmärsimme sen olevan neuvostoaikainen koulu, olihan siinä oppi-isienkin kuvat seinään stanssattuina. En kyllä tunne keitä he ovat.



Säreveren kartano on vastapäätä tuota suurta koulurakennusta, puiston toisella puolella. Sen mansardikattoinen, puurakenteinen päärakennus olisi ollut toiselta puolelta paremman näköinen. Pääovi olisi ollut näkemisen arvoinen, mutta me katsoimme sitä vain tältä puolelta. Talo on rakennettu 1800-luvun puolivälissä ja sillä kerrotaan olevan hieno holvattu kellari. Mielenkiintoinen yksityiskohta Säverenen historiasta on tieto, että vuodesta 1939 alkaen jonkun aikaa siellä toimi tarkastusapulaisten koulu. Mitähän sellaiset tarkastusapulaiset olivat ja mitä he tarkastivat? Viimeinen ennen maareformia paikan omistanut suku oli von Schilling, nimi johon olemme monen kartanon kohdalla jo törmänneet. 


Laupa (Laupa, Järvamaa) jää jälleen mieleemme. Laupan kartano sijaitsee Pärnujoen varrella. Astuimme ulos autosta ja harjoitimme köpötyskävelyä, sillä piha oli hyvin jäinen ja liukas. Halusimme katsoa kartanoa joen ylittävältä sillalta. Tulin katsoneeksi rantakaislikkoon ja sen jäiseen reunaan ja ihmettelin, että kenenkähän karvalakki sinne oli lennähtänyt. Karvalakin minuun luoma katse oli aika tiukka. 


Sitten se alkoi liikkua, ei mitenkään ripeästi, mutta näin se liukui kohti avovettä. Näin ensimmäistä kertaa koskaan luonnossa majavan. Sillä ei ollut minkään valtakunnan hoppua ja se olla möllötti jään ja avoveden reunamalla kaislikossa vielä silloinkin, kun olimme kiertäneet kartanon ja menimme takaisin autolle. 

Laupa oli oikein vaikuttavan näköinen uusbarokkityylinen rakennus, joka on hevisti restauroitu vuosituhannen vaihteessa. Paikalla sijainnut puinen rakennus tuhoutui tulipalossa vuonna 1905. Se näytti tältä. Nykyinen rakennus on siis huomattavasti pompöösimpi. Otto von Taube oli viimeinen kartanonherra ennen maareformia, mutta hänen sallittiin jäädä Jändlaan johtamaan puunjalostustehdasta aina vuoteen 1933, jolloin hän erkani elämästä. Sama von Tauben perhe liittyi myös lähellä sijaitsevan Kabalan kartanon historiaan. 


Otto Iwan von Taube näytti tältä.


Seuraavaksi menimme katsomaan Kolun (Kollo, Järvamaa) kartanoa. Se oli yksi harvoja punatiilikartanoita tällä matkalla ja sitäkin katsoimme vain aidan takaa, sillä lähemmäs ei ollut menemistä. Kartano edustaa eklektistä (lue:sitä sun tätä) tyylisuuntaa, mikä on ollut hyvin yleistä Viron kartanoille 1800-luvun lopussa. Tämänkin kartanon omistajiin kuuluivat von Schillingit. Se valmistui vuonna 1890 ja joutui ryöstelyn kohteeksi vuosisadan vaihteessa. Ennalleen se korjattiin vuonna 1905, silloin siihen lisättiin kuvassa vasemmalla näkyvä torni. En saanut aivan aukottomasti selville, kuka kartanon omisti viimeisenä ennen maareformia, mutta nykyisin se on jälleen yksityisomistuksessa toimittuaan sitä ennen vuosikymmeniä kouluna. 



Päivän kartanoannos alkoi olla loppusuoralla. Seuraavana kohteena oli Käru (Kerro, Raplamaa). Se ei ollut alkuperäisellä listallamme, mutta kun reittimme hieman vaihtui Kolun jälkeen, aloin kiivaasti tutkia karttaa, olisiko tällä uudella reitillä jotain nähtävää. En ehtinyt edes tehdä sitä, kun Antti huomasi aivan tien varressa ilmiselvän kartanon, josta ei voinut erehtyä. Saimme auton kartanolle vievän pihatien varteen ja etsin löytyykö paikkaa kirjastamme. Siellähän se oli ja menimme katsomaan rakennusta lähempää. Se on rakennettu 1800-luvun lopulla uusrenesanssityyliin ja sekin joutui ryöstelyn ja tuhoamisen kohteeksi vuonna 1905. Myöhemmissä korjauksissa rakennus jäi ilman aiempaa hienoa tornia sen toisessa päässä. 


Hieman epäilen tuon korkea ikkunan alkuperäisyyttä.
Kartanon viimeiseksi omistajaksi ennen maareformia löysin Karoline von Rentelnin, joka näytti  nuorena naisena tältä.


Sitten iäkkäämpänä hänessä oli jotain justiinamaista (mutta kenessäpä meistä ei olisi?). En löytänyt hänestä paljonkaan tietoa, vain sen, että hän oli naimisissa Alexander von Rentelnin kanssa, mutta tietoa mahdollisista perillisistä ei löytynyt. 


Toiseksi viimeisenä kartanona kävimme katsomassa Lellen (Lelle, Raplamaa vai Pärnumaa?) kartanon. Siitä on jäljellä vain toinen pääty, joka on korjattu vuoden 1905 tuhopolton jälkeen. En löytänyt yhtään kuvaa Lellestä ennen vuotta 1905, mutta päätykin oli hienon näköinen. Sen on yksityisomistuksessa nykyään, vuoteen 1919 asti siellä isännöi Ernst von Hoyningen-Huene. 


Hän sai vaimonsa Margarithen kanssa 12 vuoden aikana 9 lasta, joista laskujeni mukaan kolme vanhinta elivät aikuisiksi asti ja kaksi seuraavaa kuoli pikkulapsina. Sitten oli taas parempi onni, kaksi seuraavaa lasta eli pitkän elämän. Kolmanneksi nuorin, poika nimeltä Carl Hermann kuoli jo 17-vuotiaana ja seuraavana syntynyt Rudolf vasta varsin iäkkäänä USA:ssa. Kuopus oli nimeltään Bernhard, hän syntyi vuonna 1906, mutta ei Lellessä, kuten muut perheen lapset ja hän löytyi etsinnöissäni vasta hieman mutkan takaa. Hänestä tuli sotilas ja hän kuoli ymmärtääkseni rintamalla vuonna 1942. Moni perheen jäsenistä muutti joko Saksaan tai Yhdysvaltoihin. Perheen molemmat vanhemmat kuolivat Oberammergaussa, Baijerissa. Lellen olemassa oleva kartanonpääty näyttää tältä. 



Kehtna (Kehtel, Raplamaa) oli sitten päivän vihoviimeinen kartano, aloimme olla jo melko lähellä Tallinnaa. Kehtnan kohtaloksi koitui taas se viimeisen kartanon kirous. Kiintiö alkoi olla jo täynnä, olimme nähneet taas niin paljon kiinnostavia paikkoja, ettei tämä 1700-luvun lopussa rakennettu, mutta myöhemmin eklektisiä piirteitä saanut kartano enää vain jaksanut niin kovin paljon kiinnostaa. 



Kävelimme kyllä sen ympäri ja huomasimme sen pihassa joidenkin Viron  presidenttien istuttamia puita. Olivat vielä aika hentoisia, joten pitänee palata 50 vuoden kuluttua katsomaan millainen puisto niistä on muodostunut. 


Ajelimme sitten Tallinnaan alle tunnin matkan. Olimme yötä sataman lähellä olevassa edullisessa Tallinkin hotellissa ja sään oltua aika surkea, kävimme vain lyhyellä kävelyllä keskustassa. Naistenpäivänä kukkakauppa kävi kiivaasti kukkamummojen kojuilla ja muutenkin väkeä riitti kuhisemaan asti kaduille. Poikkesimme Restoran Lusikasiin ostereille, meillä se tarkoittaa sitä, että Antti syö ostereita ja minä katson, kun hän syö. 


Nauratti, kun tilasimme myös vettä ja minä sain siis vettä ja leipää, sillä leipää oli myös tarjolla ostereitten kanssa. Sain minä lasillisen samppanjaakin. Sinä iltana emme viitsineet lähteä minnekään päivälliselle, eihän sitä malttanutkaan. Tuli niin hyvää ohjelmaa telkkaristakin!


Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Mõishulluutta- ja Poissa kotoa-välilehdille. Ensimainitulle kerään aakkostettuina kaikki kartanot, joita olemme käyneet katsomassa ja viimemainitulle reissuaiheiset postauksemme maittain aakkostettuina.