Kagges – silkkaa iloa ja pientä muistinmenetystä

Syyskuisen skandireissun aiemmista vaiheista voi halutessaan lukea täältä, täältä, täältä, täältä, ja täältä. Nyt on käsillä viimein reissun viimeinen ravintolapostaus ja se käsittelee toisen Tukholman illan ravintolaa, vanhassa kaupungissa sijaitsevaa Kaggesia. Oslon Kontrastista kertovassa postauksessa jo mainitsin siitä, että ravintolamakumme on palaamassa rustiikkisempaan suuntaan ja arvelin, ettemme mahdollisesti enää koskaan mene Michelin-tähtipaikkoihin. Tukholman Kaggesilla ei ole tähtiä, mutta Bib Gourmand-maininta kylläkin. 

Olin valinnut Kaggesin toisen Tukholman-iltamme päivällispaikaksi trip advisorin avulla, lähinnä minua kiinnostivat ravintolat, joihin olisi helppo kulkea ja hintatasokin saisi olla kohtuullinen, olisihan meillä tuolloin takana jo kalliimpi ateria Oslossa. Kagges vaikutti heti kiinnostavalta, vaikkakin niiden omat sivut eivät kauhean informatiiviset olekaan. Piti käyttää vapaaehtoisruotsiakin, ymmärsin kyllä riittävästi. Aivan kuin olisin aikaisemmin lukenut ravintolan kotisivua englanniksi, mutta nyt en sitä kohtaa löytänyt. Tein varauksen noin 10-14 päivää etukäteen ja silloin saatoin valita meille sopivan ajan heti ravintolan avauduttua tuona perjantai-iltana. 

Olimme aamusta asti liikkeellä keskustassa emmekä menneet välillä Skärholmenin hotelliimme ennen päivällistä. Vettä satoi välillä päivän kuluessa, mutta sade oli tauonnut sopivasti, kun lähdimme kävelemään ravintolaan. Se löytyi helposti ja moni muukin oli jo ovella odottamassa, että paikka aukeaisi. Edellämme sisään pujahti muutama aasialainen turisti, mutta heillä ei ollut varausta ja he joutuivat kääntymään ovelta ulos. 

Ravintola on ymmärtääkseni vasta vuoden ikäinen, mutta saavuttanut nopeasti suosiota. Sali on pieni ja siellä on 28 asiakaspaikkaa, joista tiskin ääressä on kuusi paikkaa. Meille oli valittu ne aivan parhaat paikat tiskiltä reunasta, joten sain seinän toiselle puolelleni ja toiselle Antin. Ei olisi voinut paremmin sattua. 

Meidät otti vastaan hyvin ystävällinen nuori tarjoilija, joka kertoi meille paikan ruoasta. Tarjolla oli lyhyt menu, jossa oli noin 10 annosta. Hän suositteli meitä ottamaan annoksista kootun keittiömestarin suosittelumenun, jossa olisi neljä ruokalajia. Saisimme kyllä halutessamme tietoa ruoasta, mutta me emme tahtoneet etukäteen tietää mitään tarkkaa. Pyysimme häntä valitsemaan meille sopivat juomat annoksiin. Ravintola oli melkein täysi heti ensi hetkistä ja iloinen puheensorina oli sillä tasolla, että saattoi hyvin itse jutella hillitysti, eikä muiden jutut häirinneet. 

Tiskin takana hääri kaksi kokkia (paikan omistajat ymmärtääkseni), joista toinen valmisteli komponentit ja toinen sommitteli ne annoksiksi meidän tiskin äärellä istuvien silmien alla. Yksi kokintakkinen teki apuhommia, toimitti annoksia asiakkaille kahden tarjoilijan ollessa liian kiireisiä ja teki jälkiruoat valmiiksi, kuskasi astioita ja järjesti paikkoja loputtomasti, niin että koko ajan kokeilla oli kätensä ulottuvilla juuri oikeat astiat ja työvälineet. Ilmeisesti lieden ääressä työskentelevällä kokilla oli myös silmät selässä, sellaisella tarkkuudella hän nosti tietyltä paikalta sifonipullon tiskin puolelle juuri sillä sekunnilla, kun sitä tarvittiin ja hetken päästä hän kääntyi nostamaan pullon takaisin paikalleen hyllylle. Se oli kuin synkronoitua tanssia. 

Ateriamme alkoi pienillä suupaloilla ja leivällä, voi oli piilossa puupalikkaan tehdyssä kolosessa leivän alla. 

Ensimmäinen ruokalaji oli jotain sellaista, mitä en itse koskaan olisi tullut ajatelleeksi. Siinä oli ranskakermaa sipaistuna lautaselle, lohenmätiä, grillattua kaalia ja ruskistettua voita. En sanoisi tätä kaikkein kauneimmaksi annokseksi, mutta jestas se oli hyvää! Ja sen voi melko varmasti toistaa kotona ainakin auttavasti. Pidimme kumpikin tästä aterian aloituksesta ja olimme mitä parhaimmilla mielin. 

Toisena annoksena eteemme ilmestyi sitten sellainen setti, että minä en pysty muistamaan mitä siinä oli uppomunan ja herneiden lisäksi, enkä saa noista kuvistakaan oikein selkoa. Sipulia kenties? Miten huono voi ihmisen muisti olla? Mutta sen muistan, että lautasemme olivat tyhjiä nopeasti ja nuoleskelimme huuliamme tyytyväisinä tässäkin vaiheessa. 

Kolmantena saimme kalaa ja lajiksi olen muistavinani turskan. Näin miten se valmistettiin, ensin kattilaan kaadettiin tomaatti-consomméa ja sitä keitettiin kokoon vähän aikaa. Kala kypsennettiin pienessä avouunissa peltilautasella, kalan lämpötilaa mitattiin kerran pari ja lopuksi kala käväisi pannulla, jolle kokki nosteli voita suuresta astiasta lieden ääreltä. Tiskin ääressä toinen ruokavelho pilkkoi erilaisia tomaatteja ronskeihin paloihin ja ne pääsivät liemeen hetkeksi yhdessä basilikan lehtien kanssa. Lopuksi kalapala nostettiin liemeen ja lautaset kiidätettiin eteemme. Maukasta, hyvin yksinkertaista. 

Sitten oli aika syödä lihaa. Kyseessä oli vasikkaa. Sitä oli valmiiksi puolipaistettuina paloina iso vadillinen työpisteessä ja niitä otettiin sitä mukaa, kun tilaukset etenivät. Meille kahdelle oli yksi sellainen pieni pötkylä. Sitä paistettiin hetkinen pannulla, sen annettiin levätä ja lopuksi juuri ennen tarjoilua se leikattiin ohuisiin viipaleisiin. Mukana oli parsakaalipyrettä ja mehukkaita tomaattipaloja. Kastikekin sopi miedolle lihalle hyvin. Tuossa meidän edessämme viikattiin puhtaita keittiöliinoja joka välissä, kun oli muutamakin sekunti aikaa. Minun teki mieleni napata vati ja rullata luutut ollakseni avuksi. 

Mietimme noin kolme sekuntia ottaisimmeko vielä jälkiruokaa, tietysti otimme. Antin valinta oli jotain omenaista tai päärynäistä, mutta joko minä en lainkaan maistanut sitä, tai sitten olen kokonaan menettänyt muistini. Olisiko se voinut olla jonkunlaista juustoa vai minikokoinen bundt cake? Minulla oli tahmeaa piirakkaa tai kakkua ja jäätelöä. Nuo pienet nappulat jäätelöpalloni päällä olivat friteerattuja kapriksia! Tuon kuvan ottohetkellä puhtaita laseja kuivattiin ja järjestettiin silmiemme edessä, olisimme voineet auttaa siinäkin vähän.

Ateria maksoi 238 euroa. Olimme todella tyytyväisiä poislähtiessämme. Tunnelma Kaggesissa oli niin rennon mukava ja iloinen, että päivällinen nousi koko reissun kohokohdaksi. Tarjoilu oli reipasta ja sopivan rupattelevaa, ei liian. Oli ilo katsella hyvin toimivaa tehokasta keittiötä, syödä melko yksinkertaisia ruokia, joissa ei ollut kikkailuja eikä omituisuuksia. En keksi yhtään asiaa mistä en olisi Kaggesissa pitänyt. Melko usein, riippumatta siitä pidämmekö jostain ravintolasta, ajattelemme, ettemme varmaankaan mene sinne koskaan uudestaan. Kagges oli poikkeus, sinne menisimme mielellämme seuraavallakin Tukholman matkalla. Pitäisi vain muistaa varauksen yhteydessä pyytää paikkoja tiskiltä, että saisi taas katsella ja oppia.

Kun alustavasti kirjoitin tätä juttua, Antti ei ollut paikalla. Ajattelin, että voisin kysyä häneltä muistaisiko  hän paremmin noita kahta annosta ja voisin korjata postausta. Mutta ei hänkään muistanut. Mietimme sitten, mitä se oikein tarkoittaa. Emmekö olleet tarkkaavaisia, olimmeko hiprakassa, eikö meitä kiinnostanut, onko meille se ja sama, mitä suuhunsa lappaa? No ei. Tai ehkä pikkuisen hiprakassa, sillä olimme käyneet predrinkilläkin ennnen ravintolaa. Mutta ihan varmasti kiinnosti, ihan varmasti kuuntelimme eikä ollut ollenkaan se ja sama mitä söimme. Silti emme muista, kokonaisuus, tunnelma ja positiivinen (ai että, en sano pöhinä, en varmasti sano) kuhina tekivät ravintokokemuksesta niin hyvän, että jotkut osaset ovat voinet unohtua (melko nopeastikin), mutta silti tuntuu, että olipa mahtavaa. Ja haittaako se sitten? Ei meitä, mutta se voisi ehkä haitata annoksen tehnyttä, jos se hänelle sanottaisiin, mikä ei tietenkään ole tarpeen.

Ehkä on niin, että mitä mukavampi ravintolakokemus, sen helpommin joku yksityiskohta saattaa unohtua. Kun ei ole mitään valittamista, syntyy kokonaisuus, jossa vain ilokseen leijuu ja aterian päätteeksi vielä leijuu ulos kadulle? Käykö teille koskaan näin? Osaset hämärtyvät, mutta kokonaisuus kirkastuu?

Vielä on tiedossa yksi skandireissupostaus, jossa kerron vähän erikoisemmasta "autokaupasta" ja mitä kaikkea ehdimme nähdä Tukholmassa.

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintolakokemuksiamme. 

Kahden maan minilomanen

Olenko koskaan maininnut Museokortista? En varmaankaan, mutta Museokortti tykkää, että sitä käytetään! Vaikka kolme kertaa päivässä, se ei edes vinkaise tai kulu siitä. Viime lauantaina lähdimme minilomaselle Ruotsiin, mutta ennen laivalle ajamista ehdimme käydä Helsingissä kolmessa museossa, joista kaksi oli minulle aivan uutta. 

Solveigin laulussa fafa oli töissä Koffin tehtailla ja vaikken minä lappilaistyttönä tiennyt missä tehtaat olivat, jäi nimi mieleen. Nyt tiedän tarkemmin, sillä kävimme ensimmäisenä museona Sinebrychoffin taidemuseossa, joka sijaitsee Bulevardilla aivan lähellä Hietalahden kauppahallia ja entisiä kaljatehtaan rakennuksia. Museossa on jatkettuna aina 8.1.2017 asti ruokaan liittyvä näyttely, jonka nimi on Elämä tarjottimella. Rakennuksen yläkerrassa on kotimuseo, jossa voi tutustua suvun historiaan ja kellarikerroksessa on hieno ikoninäyttely, joka jatkuu ensi huhtikuulle asti. Kotimuseoon pääsee maksutta. 

Ennen seuraavaa museota kävimme hallissa lounaalla Soppakeittiössä. Kuuma keitto viimaisen ulkoilman jälkeen teki hyvää. Kävimme hallissa edellisen kerran silloin, kun se sijaisti vanhaa kauppahallia sen ollessa remontissa. Nyt vaikutti paljon hiljaisemmalta kuin silloin, mutta olimme kyllä melko aikaisin liikkeellä. 

Seuraavana Museokortin höyläyspaikkana oli Amos Andersonin museo, jossa en myöskään ollut koskaan käynyt, sekin sijaitsee kamalan kaukana ja vaikeassa paikassa, oikein Yrjönkadulla. Kaikki tämänhetkiset neljä näyttelyä olivat kiinnostavia, joskaan meillä ei ollut riittävästi aikaa Helsinki Noir-näyttelylle. Jälleen olin hieman ihmeissäni, miten upea museo olikaan niin keskeisellä paikalla Helsingissä, enkä minä ollut siellä koskaan aikaisemmin käynyt. Mutta jatkossa kyllä käyn!

Viimeiseksi kävimme Taidehallissa, jossa oli juuri sinä päivänä alkanut Paola Suhosen näyttely Love on the Road. Jos olette tästä kiinnostuneita, kannatta mennä pian, sillä näyttely on avoinna vain tammikuun kahdeksanteen päivään asti.

Olimme Tukholman-matkamme varauksen kanssa hieman myöhässä, eikä hyttivalikoimaa Siljalla juuri ollut enää jäljellä valitsemallamme päivällä. Niinpä teimme pienen nostalgisen aikamatkan siihen vaiheeseen elämässä, jolloin menimme Ruotsiin aina halvimmalla mahdollisella tavalla, C-hytissä. Ei siinä mitään vikaa ollut, vaikka vähän kuhmuista ja  nuhjuista olikin, meteliä ei ollut käytävillä ja pienellä kävelyllä ja hissiajelulla sieltä autokannen alta pääsi kyllä ihmisten ilmoille. 

Edelleen myöhäinen varausaika aiheutti sen, ettei edellismatkalla hyväksi havaitsemamme Bon Vivant-ravintola tarjonnut enää pöytiä, joten otimme sitten buffet-ruokailun. En tiedä mikä kaikki oli pielessä, muttei ollut oikein miellyttävä ruokailu. Korostan heti alkuun sitä, että ruoka oli hyvää, paljon erilaisia herkkuja oli tarjolla jouluiseenkin tapaan, mutta joku siinä nyt tökki melkoisesti. Ensinnäkin tungos oli valtaisa, jonottaminen sekavaa, ravintola ahtaan oloinen ja ihmiset jollain lailla aggressiivisia niin puheissaan kuin käytöksessään. Kyynärpäät ja haarukat ojossa kulmat kurtussa. Olemme viime vuosina olleet monta kertaa Tallinnan laivojen buffeteissa eikä niissä kertaakaan ole ollut tuollaista ruoasta taistelun tunnelmaa. Saatoin olla hieman ylikriittinen, mutta ilmapiiri pöydässämmekään ei ollut mitenkään lomaan ja joulua tavoittelevaan tunnelmaan sopiva, kun vieruskaverimme eivät edes vastanneet hyvän illan toivotukseemme. 

kuvan viinillä ei ole osaa eikä arpaa buffet-ateriaan 

Kun olimme taistelleet oman osamme ruoasta, jossa ei siis sinänsä ollut ollenkaan mitään moittimista, kävelimme muiden ravintoloiden ohitse. Bon Vivantissa näytti olevat runsaasti tyhjiä pöytiä vaikka netissä myytiin ei oota etukäteen. 

Aamulla sitten ajaa päräytimme ulos laivasta raikkaaseen talvisäähän. Tukholmassakaan ei ollut lunta, mutta pikkupakkanen kyllä. Olimme aikeissa käyttää suuren osan sunnuntaipäivästä museoihin, sillä ne olisivat suurelta osin seuraavana päivänä kiinni. Ensimmäiseksi kävimme Siljan terminaalin vastarannalla olevassa Millesgårdenissa. Olimme huomanneet edellisreissulla paikan pihamaalla olevat veistokset, silloin meillä nimittäin oli ikkuna hytissämme. Emme vain olleet muistaneet ottaa sen enempiä selkoa mikä paikka oli kyseessä, nyt sen teimme.

Muutama  muukin on käynyt täällä

Millesgården on taiteilijapariskunta Carl ja Olga Millesin perustama paikka, jossa on heidän kotinsa ja myöhemmin rakennettu moderni museorakennus. Meren puoleisilla terassitasoilla on monelaista veistostaidetta nähtävillä, juuri niitä patsaita, joita laivan ikkunasta näimme. Museossa oli iloksemme juuri nyt laaja Tove Jansson-näyttely, joka vaikutti olevan erittäin suosittu. Väkeä oli jonottamassa museon ulkopuolella kadulla vaikka kuinka paljon hieman ennen avaamisaikaa ja sisällä oli melkeinpä tungos. Kävimme myös kävelemässä piha-alueilla ja tutustuimme vanhaan kartanotaloon, jossa oli laajoja näyttelyitä veistoksia ja muuta taidetta myös. Erittäin viehättävä paikka kaikkiaan, sielläkin käymme uudelleen, mielellään kesällä, jolloin ulkoalueet ovat enemmän edukseen.

Seuraavaksi ajelimme pois kaupungista Artipelag-nimiseen uudehkoon museoon. Se on valmistunut vuonna 2012 ja olimme lukeneet siitä joitakin aikoja sitten ja halunneet nähdä sen. Nyt siellä oli hyvin laaja muotiin liittyvä näyttely, Lars Wallin - Fashion Stories. Vaikkei aihe sinänsä ollut meille tuttu, eikä ehkä kaikkein kiinnostavin, oli hyvin mielenkiintoista nähdä Artipelag-museo. Sen ravintola näytti olevan hyvin suosittu, juuri nyt siellä oli tarjolla jouluinen noutopöytä.

Ennen hotelliimme majoittumista kävimme vielä Moderna Museetissa, jossa on käytävä jokaisella Tukholman matkalla, sillä aina siellä on jotain mielenkiintoista nähtävää. Suuri osa museon näyttelyistä on maksutta nähtävillä, osaan näyttelyistä on pääsymaksu. Nyt esillä oli muunmuassa jotain hyvin hyväntuoksuista, piparitalonäyttely! Georg Baselitzin töistä en pitänyt oikeastaan yhtään, mutta Thomas Schütten teokset olivat paljon kiinnostavampia. Perusnäyttelyn Matissen ja Saint Phallen pihalla olevat työt ovat tietysti aina miellyttävää katsottavaa.

Tämänkertaisen hotellibingon voittajaksi valikoitui hyttimajoitus. Kun etsin meille hotellia Tukholman erittäin laajasta valinnanvarasta, huomioni kiinnitti vanhassa laivassa toimiva hotelli, Mälardrottningen. Laiva on Riddarholmenin rannassa vanhankaupungin kupeessa, eli oikein mainiolla paikalla. Pysäköinti oli maksullista kadun varressa, onneksemme saimme paikan autolle melko läheltä. Meillä oli 9 neliön hytti kerrossängyllä ja näkymät veden puolelle. Vanhoilla huonekaluilla sisustettu hytti oli oikein hauska paikka yöpyä, huoneeseen kuuluva kylpyhuone oli aivan tuliterä ja hieno. Huoneen hintaan kuului monipuolinen aamiainen, jolla pärjäsi pitkälle päivää.

Ennen aamiaista oli kuitenkin vielä ilta Tukholmassa, kävimme kävelemässä vanhassakaupungissa ja keskustassa, muutamissa kaupoissa ja söimme oikein peri-italialaisessa ravintolassa, jossa italialaisuutta oli enemmänkin kuin punaruutuisissa pöytäliinoissa. Olin saanut kyllä mukavia vinkkejä Facebookin kautta muilta blogaaneilta, mutta sunnuntai oli monen ravintolan osalta hankala päivä. Laitan vinkit muistiin seuraavaa kertaa varten.

Maanantai oli sitten kaupoissakäyntipäivä ennen laivamatkaa. Onneksi sentään yksi museokin oli auki, nimittäin Vikingin terminaalin lähellä sijaitseva Fotografiska-museo. Se on yksityinen museo, joka on auki joka päivä, useimmiten klo 9-23 ja joinakin päivinä jopa yhteen asti yöllä! Siellä olisi viihtynyt pitkäänkin, mutta olimme nyt sen aikaa, että kaupat ehtivät aueta keskustassa. Charlotte Gyllenhammarin Natt-niminen näyttely oli aivan loistava ja Diesel Advertisements 1991-2001 oli niin mieletön, että vieläkin hytisyttää. Menkää ihmeessä katsomaan, jos olette maisemissa.

Hotellin aamiainen oli niin runsas, ettemme tarvinneet lounasta ennen laivalle menoa, mutta kävimme edelliskerralta tutussa Bianchi-kahvilassa espressoilla ja ihailemassa polkupyöriä. Paikka oli taas täynnä lounastajia, eikä ihme, sillä noutopöytä näytti todella houkuttelevalta.

Tukholman kaupoissa joulu oli esillä vielä mukavan maltillisesti, esimerkiksi mitään pauhaavaa joulumusiikkia ei lyönyt korville kauppoihin mennessä, joskin koristeita ja sen sellaista olikin kaupan. Meillä ei ollut paljonkaan ostostarpeita, mutta oli mukava katsella valikoimia kaupoissa, torilla ja kauppahallissa. Ennen laivalle menoa kävimme ihan tavallisessa ruokakaupassa ostamassa hyviä ruotsalaisia arkijuustoja ja jogurtteja. Talvella on hyvä ostaa ruokaa mukaan kylmälaukkuun, kun ei tarvitse pelätä pilalle menemistä.

Paluumatkan hytiksi olin saanut valittua meille sentään autokannen yläpuolisen hytin, joskaan siinäkään ei ollut ikkunaa sen enempää promenadille kuin uloskaan. Se oli sentään kannella numero 11. Kui hienoo se on? Laiva oli melkoisen täynnä minilomastelevia perheitä nytkin, itsenäisyyspäivän tienoo on sopivaa aikaa risteilemiseen.

Menimme heti laivan lähdettyä syömään Happy Lobsteriin, sinne ei oteta etukäteisvarauksia, mutta jos ravintola tulee täyteen, voi pöytää jonottaa. Me tilasimme äyriäisvadin kahdelle ja se olikin oikein mukava annos. Oli hummeria, rapua, katkiksia, simpukoita ja kaksi osteriakin. Lisäksi söimme jälkiruoat, eikä enempää olisi mahtunutkaan.

Tukholma on kyllä kiva kaupunki, joskin siellä on joka puolella aivan valtavia rakennus- ja tietyömaita. Slussenkin on remontissa aina vuoteen 2025 asti! Kauppoja riittää, samoin museoita ja ravintoloita aivan loputtomiin. Harmi vain, että siellä piipahtaminen vie niin paljon enemmän aikaa kuin vaikka Tallinnaan meno. Onneksi tykkäämme Virostakin, sinne menemmekin seuraavan kerran vuodenvaihteessa.

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jolta löytyy muitakin reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuna. 

20 000 askelta Tukholmassa

Edit: kaupallinen yhteistyö, Tallink-Siljaline

Merellisen minilomamme bonus oli muutama tunti Tukholmassa. Kävimme aikoinaan (silloin nuorina) useinkin Tukholmassa. Se oli jännittävä, suuri kaupunki, jossa oli paljon hienoja kauppoja, siellä sai ajaa metrolla ja katsella kauppojen ikkunoissa olevia kookospullia. Kungens Kurvan IKEA oli mahtava uusi maailma ja pienen volkkarini takakontti oli tarkkaan pakattu täyteen meillä vielä silloin harvinaisia sisustus- ja keittiökamppeita. 

Sittemmin Tukholma jäi paitsioon, matkustelimme muualla, kauempana ja nyttemmin laivalla usein Tallinnaan. Olen kyllä usein ajatellut, että nyt kun tohdin mennä vaikka minkälaisiin ravintoloihin, olisi Tukholmakin hyvä ruokaintoilijan matkustuskohde. Kun tutut blogaanit ovat käyneet Tukholmassa ja syöneet siellä itsensä onnentaivaisiin, minunkin tulee mieliteko päästä kunnolla ajan kanssa Tukholmaan. 

kyllä tuolla viitsisi asua

Nyt meillä oli kuitenkin vain kuutisen tuntia aikaa. Heti kun laiva alkoi olla perillä Tukholmassa menimme aulaan odottamaan ulospääsyä. Se  olikin metkaa, kun on tottunut aina tulemaan autolla ulos laivasta. Nyt piti seisoa ruuhkassa ja odottaa, että se kulkusilta viimein osuisi kohdalleen ja päästäisi meidät vapaiksi. Mutta ei vaan meinannut osua. Höpsöä miten varttitunnin odottelu meinaa saada mielen ärtyiseksi. 

1980-luvun alkupuolelta muistan, että  kävelin aina metroasemalle Värta-satamasta. Aseman nimi on Gärdet, enkä ollut silloin varma, kuinka se lausutaan. Tavanomaisella ujon tytön mentaliteetilla ostin aina paluumatkalla kalliimman lipun kauempana olevalle asemalle, sillä sen nimen osasin sanoa. Nyt olimme ostaneet metroliput jo laivan infosta, oi miten kätevää! En vieläkään tiedä, kuin Gärdet lausutaan. 

Satamassa on menossa suuria rakennustöitä, joten Serenade täytyi tällätä laituriin tavallista kauemmas, kävelimme lasitettuja käytäviä varmaan melkein kilometrin ennen kuin olimme ulkona terminaalista. Sitten olikin helppo suunnistaa oluttölkkien mukaan kohti asemaa, ilmeisesti monia laivamatkustajia oli merkittävästi janottanut matkallaan. Oli siellä muitakin opasteita. 

Nyt kun mielessä oli vielä kirkkaana Berliinin metro ja sen käyttömiellyttävyys, niin samaa saattoi sanoa Tukholman metrosta, ei rynnimistä, emme sattuneet metroon ruuhkaisina aikoina ja pääsimme kumpaankin suuntaan mukavasti ja helposti. 

Tämän osasin lausua jo 80-luvulla

Meillä oli kummallakin selässämme pienet reput siltä varalta, että sattuisimme löytämään jotain mukavaa ostettavaa. Kävimme tutuissa kaupoissa, hassua miten NK ei tuntunut enää niin suurelta tavarataivaalta kuin viime vuosituhannella pikkukaupungin kasvatista. Niin moni asia on jo nykyään saatavilla Suomessakin ja olemme käyneet sittemmin niin monessa tavaratalossa, että melkein kaikki on jo nähty. Tai tarpeellinen ostettu.

Kammenpyörittäjä halusi käydä Bianchi Café & Cycles-kahvilassa ja se olikin kiva paikka. Meillä oli vielä vatsat täynnä laivan aamiaisesta, joten tilasimme vain espressot ja lasilliset proseccoa. Pienen pyöräliikkeen kahvilan sijaan kyse olikin vilkkaasta brunssi- ja lounaspaikasta, jossa todella kävi kuhina. Olisi ollut hauska syödä siellä kunnon brunssi. Bianchit olivat kauniita ja celestenvärisiä, mutta kuulema Steel Vintage Bikes Café oli vielä parempi, omistaahan Kammenpyörittäjä siitä ohuenohuen viipaleen. 

Vanhan kaupungin kaduilla oli enemmän matkailijoita, kuin keskustan kauppakaduilla, mutta kovin vilkasta ei kaupanteko niilläkään ollut. Se oli positiivista, ettei joulua mitenkään vyörytetty silmille Tukholmassa lokakuun viimeisellä viikolla. 

Koska museo päivässä pitää mielen virkeänä ja meillä oli vielä aikaa sopivasti, kävimme katsomassa Moderna Museetin tämän hetkisiä näyttelyitä. Museo sijaitsee kauniilla Skeppsholmenin saarella ja sinne on lyhyt matka kävellä keskustasta. Näyttelyssä oli mielenkiintoista nykytaidetta, vaikken aina olekaan kovin innostunut merkillisistä installaatioista tai videotaiteesta. Näyttely leikitteli valoilla, väreillä ja liikkeellä. Me ihmiset olimme osa taideteoksia, kun heijastuimme seinille ja lasipallon puolikkaiden kautta seuraavaan saliin, tai olimme kaikki merkillisen värisiä kävellessämme keltaisen valon täyttämän huoneen läpi. 

Vaikka piipahdus Tukholmassa jäi lyhyeksi, se palautti mieliimme, miksi niin mielellämme olemme siellä käyneet. Toivottavasti seuraava, pitempikestoinen vierailu ainakin yhdellä illallisella toteutuu lähiaikoina, tai ettei siihen ainakaan kulu kymmentä vuotta.

Liitän tämän postauksen Campasimpukan yläreunasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään matkailuaiheisia postauksiamme. 

Ei sellaista paikkaa, etteikö Kammenpyörittäjä löytäisi pyörää kuvattavaksi!