Hauska päivä

#jotainterveellistä

Edit: kaupallinen yhteistyö, Ravintola Olo

Saimme kutsun Ravintola Olon järjestämälle päiväretkelle Mänttään Serlachius-museoihin ja Ravintola Göstaan, jotka ovat meille tuttuja monelta vuodelta, kaikilta kolmelta, joina uusi osa, Göstan Paviljonki, on toiminut. Sattumoisin meillä oli eilen vapaata, joten liityimme seurueeseen, emme kuitenkaan bussikyydillä Helsingistä asti, vaan kotoa päin omalla autolla. Mainitsen heti alkuun, ettemme tällä reissulla maksaneet itse (edes Museokortilla) pääsymaksua museoihin, emmekä ruokailuja, vaan kutsujataho vastasi niistä kuluista. 

Yhytimme porukan Vilppulassa sijaitsevassa Koivulahden Rapukartanossa ennen puoltapäivää. Kumpikaan meistä ei ollut aikaisemmin käynyt kyseisessä paikassa ja varmasti kummankin leuka loksahti synkronisesti, kun ajoimme paikan pihaan järven rantaan mutkikkaan hiekkatieosuuden päätteeksi. Kyse ei ollut mistään nokeentuneesta kalamajasta, vaan melkoisen hulppeasta juhlatalon, majoitusrakennuksen ja erinäisten lisäpytinkien muodostamasta kokonaisuudesta, jossa voi pitää vaikka 200 vieraan häät, majoittua aivan yksityisenä ihmisenä, kokoustaa tai tykyillä isommallakin porukalla. Paikan isäntä Pasi Heinonen kävi kiireiltään kättelemässä meidät, sillä olimme tapojemme mukaan paikalla ajoissa, hieman ennen Helsingistä saapunutta bussia. 

Kun koko Olon kutsuma vierasseurue saapui perille, saimme heti kierroksen Rapukartanossa, sen päärakennuksessa, uudessa rantarakennuksessa (en muista, miksi se oli nimetty), kaksikerroksisessa majoitusrakennuksessa ja sen avoinna olevissa huoneissa. Meille tarjottiin pientä syötävää ja pikaista verbaalista esittelyä paikan synnystä, nykypäivästä ja mahdollisuuksista. Rapukartano tekee yhteistyötä Serlachius-museoiden ja Gösta-ravintolan (ja sitä kautta Olon kanssa), joten siitä johtui tämä mutka reitillä ennen varsinaista kohdetta Mäntässä. Isäntä itse vaikutti kyllä niin supliikkimieheltä ja visionääriltä, etten lainkaan ihmettele sitä, että vieraita riittää. Kaunis järvimaisena vielä viimeistelee suomalaisen kesän parhaimmillaan, eivätkä maisemat varmaan hassummat ole talvellakaan. 

#jotainhyvää

Rapukartanon jälkeen hurautimme Mänttään, jossa kävimme ensin Gustaf-museolla. Olemme käyneet siellä aiemminkin, tällä kertaa rakennus oli huputettuna ulkopuolen remontin tähden, joten se näytti erilaiselta. Seurueellamme oli tiukka aikataulu, sillä kyseessä oli museoiden vilkas kesäpäivä uusien näyttelyiden ja varattujen opastusten ja ruokailujen suhteen. Emme kiertäneet koko Gustaf-museota, vaan meidät nappasi mukaansa hieno rouva draamaopastuksen muodossa, pääsimme katsomaan huolittaisiinko meitä tehtaalle töihin. Ei huolittu kovin montaakaan, oli liian lyhyttä helmaa, eikä ollut nylonsukkia jalassa. Opastus oli hauska ja mukaansatempaava, joskin hieman lyhyempikin olisi piisannut. Yksi seurueestamme pääsi tarjoilijatytöksi ja blogiystävämme Merituuli tuli palkatuksi savottaemännäksi, kun oli tunnustanut osaavansa tehdä ruokaa. 

Juuri ajoissa ehdimme Göstan Paviljongille, jossa meidät otti hoiviinsa viehättävä opas. Hän johdatti meidät läpi Paviljongin ja Kartanon, joissa oli sekä aiemmin alkaneita näyttelyitä, että aivan tuona kyseisenä päivänä alkaneita. Kierros oli aika ripeä, mutta erityisesti helmikuussa alkanut Riiko Sakkisen Rajat kiinni-näyttely oli mitä mielenkiintoisin. 

Kesäpäiviä ei sytyttänyt minua niinkään, eikä Antti Oikarisen Maalauksia (vaikka hämmästyttäviä olivatkin), mutta Kimmo Schroderuksen Bling Bling sen sijaan kovastikin. 

Kartanossa oli nyt avautunut uusi pitkäaikainen näyttely Nautinto yhdisti mielenkiintoisesti tämän päivän taidetta vanhoihin teoksiin ja teemoihin. Se pitää käydä katsomassa paremmalla ajalla uudelleen, samoin kuin Rajat kiinni. 

Ennen lounasta Göstassa piipahdimme Kartanon viinikellarissa, jossa nautimme lasilliset kuohuvaa ja pienen alkupalan ennen ateriaa. Oi että oli kielenvievää katkarapucocktailia! Hyvässä tahdissa siirryimme sitten Ravintola Göstaan, jossa asetuimme kahteen pitkään pöytään. Muitakin ryhmiä ja yksittäisiä pikkuseurueita oli paikalla, mikä oli hauska nähdä. Gösta on niin hyvä paikka ruokailla, että sen suosion toivoo vain jatkuvan. 

Alkuruokana meillä oli kukkakaalikeittoa, pääruokana kuhaa ja jälkiruokana oliiviöljyjäätelöä mansikoiden ja lakritsan kanssa. Kokonaisuus oli erittäin miellyttävä, kaunis ja sopivan täyttävä. Pöydässä kävi vilkas keskustelu niin lähimpien vierustovereitten kuin kauemmaskin ja ateriassa vierähti melkein pari tuntia. Oli niin mukavaa ja leppoisaa, että oli todella iloinen, että otimme kutsun vastaan. 

Kun bussilla saapunut porukka alkoi kerääntyä paluumatkaa varten, me kävimme vielä katsomassa uudelleen Rajat Kiinni-näyttelyn ja ulos puistoon sijoitetut Schroderuksen Solvaajan puutarhan teokset. Pidin niistä erityisen paljon ja oli hauska bongailla tölväisyjä eri kielillä koukeroisista kiiltävistä kirjoituksista. Kävimme myös pienessä saaressa katsomassa hauskoja neuletaideteoksia, jotka pukivat puut uudenlaisiin kuoriin. En nyt löydä tarkempaa tietoa, kenen töitä ne olivat, mutta ymmärtääkseni ne kuuluvat Mäntän Kuvataideviikkojen ohjelmaan, kuten kesäiset saarinäyttelyt joka vuosi. 

Oli todella mukava päivä, kiitos Ravintola Ololle ja erityisesti Timea Slavicille kutsusta tähän hauskaan kesäiseen tapahtumaan! Liitän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. Loppukuvaksi laitan kollaasin, joka kuvastaa Antti hyvin. Kun jossain näkyy kiinnostava polkupyörä, sen takia pysähdytään, peruutetaan ja ajetaan tienposkeen, että pyörästä saadaan kuva! Se ei ehkä olisi samalla paikalla enää ensi kerralla.

#vaatiivähänviksaamista

Grilli kuumana(ko?)

Viime viikolla olin Helsingissä kaksi kertaa, hyvistä syistä kummallakin kerralla. Jälkimmäiseen liittyi Opiskelijan saapuminen kotimaahan joulunviettoon eikä minua olisi pitänyt poissa Helsinki-Vantaan lentoasemalta ne kuuluisat villit hevosetkaan. Tarkemmin ajatellen ehkä olisivat, minä vähän pelkään hevosia. Olisin odottanut hitusen etäämpänä. 

Ennen tätä jälleennäkemisenriemun hetkeä olimme Antin kanssa Helsingissä syömässä uudehkossa Wernerissä Bulevardilla. Meillä oli melkoisen kiireinen päivä tuolloin lauantaina, joten kovin rauhallista kokemusta päivästä ei tullut, saavuimme Helsinkiin vain vähän ennen kuin pöytävarauksemme aika tuli. Ehdimme juuri majoittua Clarioniin ja kipaista sen ylimmän kerroksen baarissa drinkillä ja sitten jo kiiruhdimmekin ravintolaan. Postauksen loppuun kirjaan muutaman huomion hotellista, jossa olin jo kolmatta kertaa. 

Werner on ilmeisesti nyt se paikka Helsingissä, jossa pitää käydä. Siellä oli lauantai-iltana melkoinen kuhina päällä, kun saavuimme. Heti oven pielessä oli yksi kahden hengen pöytä vapaana, mutta onneksi se ei ollut se meidän pöytämme, siinä olisi voinut tulla kylmä, sen verran vilkkaasti ovi kävi. Varsinkin tupakalla kävijöitä ramppasi pihan puolella tiuhaan tahtiin. Mainitsen heti alkuun myös sen, että ravintolan valaistus oli aika himmeä, joten kuvista ei tullut sellaisia, että haluaisin julkaista niistä kuin pari, sillä ne eivät tee oikeutta annoksille. Toisaalta, Wernerissä ei ollutkaan kyse annosten kauneudesta, vaan ihan muusta. Virkistävää sekin.

Me saimme korkean pöydän ikkunasyvennyksestä ja kerrankin korkeat selkänojattomat tuolit olivat sellaiset, ettei niistä pelännyt putoavansa. Tavallisesti en tykkää ollenkaan tällaisista korkeista pöydistä. Töissäkin marisin sellaisista taukotilassa niin kauan, että saimme tavallisen korkuiset pöydän ja tuolit. Toisaalta, töissä epämukavuus lienee plussaa, ei tule viihdyttyä tauolla liian pitkään. 

Asiaan. Minähän en juuri tunne ketään, siis mitään julkkiksia tai muita tunniksia. Olen tunnistanut Miss Suomen viimeksi, kun Annaliisa Tilus valittiin. Tosin siitähän on vasta 32 vuotta. Nyt kuitenkin tunnistin ja olin siitä mielissäni, oli hauska nähdä arvostamani ruoka-alan ammattilainen viereisessä pöydässä syömässä toisten keittiöstä ja lähtevän tyytyväisenä joulukuiseen iltaan. Ystäväni kysyi, että juttelinko tälle mitään. No en tietenkään, en suurin surminkaan olisi tohtinut häiritä hänen vapaailtanaan. Menen varmaan hautaankin pyydellen anteeksi, että olin olemassa. 

Ei mutta oikeasti, asiaan. Nyt kun katson Wernerin listaa ravintolan verkkosivulta, siellä ei puhuta ottamastamme maistelusetistä, joten olen hieman ulapalla iltana käytetystä hinnoittelusta. Samoja ruokalajeja siellä mainitaan, mutta laskun jäätyä pöytään en enää muista kuin loppusumman. 

Kiireisenä iltana asiakkaita ei jätetty hilloamaan listaa pitkäksi aikaa, vaan tilauksemme otettiin ripeästi vastaan ja ennen kuin ehdimme kissaa sanoa, alkoi lautasia virrata pöytään. Pöytä oli kooltaan hyvin pieni ja jo lasit veivät niin paljon tilaa, että annosten asettelu oli tarkkaa puuhaa. Wernerissä käytetään todella pieniä lautasia, jotka sopivat tyyliin hyvin. Ei varmaan kukaan pahastu, jos sanon, etten ole aikoihin nähnyt niin rumia astioita ravintolassa. Muistaakseni Rovaniemellä 70-luvulla lähiökapakka Pailakassa oli joko noita tai vastaavan rumuisia. Mutta Werneriin ne sopivat oikein hyvin. Minua hykerrytti ajatus siitä, että näitä Arabian ruskearaitaisia (anteeksi mielikuva) pieniä lautasia on oikein metsästetty ravintolaa varten. Epäilemättä niitä löytyy kyllä vielä kodeista ja kirppareilta yllin kyllin. Keskiviikkona Finnjävelissä oli hieman toisenlaista. Eroavaisuudet ovat hieno asia, puoleen ja toiseen. 

Söimme siis setin jaettavia annoksia alkuruokalistalta, äkkilaskemalta kuusi listan kahdeksasta annoksesta. Vain silakat ja oreganomakkara eivät kuuluneet tilaukseemme. Pidimme tästä rivakasta alusta oikein paljon, olimme nälkäisiä ja innokkaita syömään. Ainoastaan endiivisalaattia taisi hieman jäädä lautaselle, sillä emme kumpikaan ole sen kanssa päässeet varovaista tuttavuutta pitemmälle. Simpukat olivat oikein hyviä ja kikhernetahna mainiota. 

Melkein ennen kuin alkuruokalautasia oli kerätty pois, tuli pääruoka pöytään. Se oli mielestäni paperilistalla kuvattu sanoin naudan rinta, mutta kun maistelusettiä ei nettilistalla mainita, en voi olla varma oliko kyseessä sama annos kuin siellä mainittu naudan entrecote. Ehkä muistan väärin. Lisukkeet olivat kuitenkin samat. Kun kyse oli ravintolasta, jossa grillillä on keskeinen asema, olisin toivonut, että lihapalalle olisi hieman enemmän kuin näytetty grilliä. Pidän kyllä melkoisen raa'aksi jätetystä lihasta, mutta silloin kyseessä pitää olla todella murea pala ja nyt hieman kiertelin viipaleiden rasvareunuksia ja muutama purkkapalakin osui kohdalle. Mutta määrä! Lihaa oli kahdelle todella paljon. 

Jälkiruoka tarjottiin samanlaisesta ruskeasta kupista, jollaisesta mummon luonakin sai aina palan kakkua ja vaniljakastiketta. Otimme kahvitkin, joka on harvinaista, sillä olemme liiankin usein epäluuloisia espresson laadun suhteen. Nyt ei tarvinnut olla, tiskin takana oli asiallinen kone ja papukin oli ok. 

Mitä mieltä me nyt sitten olimme uudesta Werneristä? Tarjoilu oli erittäin miellyttävää, kyllä lappilainen toisen tuntee. Oli hauska nähdä, että uudessa ravintolassa oli vilskettä ja tyytyväisiä ihmisiä lähti ja uusia saapui tiiviisti varattuihin pöytiin, ilman varaustakin kyselijöitä riitti ja jotkut mahtuivatkin tiskin ääreen syömään. Laskun saimme nopeasti myös ja kuten alussa sanoin, muistan vain loppusumman. Se oli 221 euroa. Juomia meillä oli alkulasillisten lisäksi yksi kaato valkoista ja yksi punaista, sekä jälkiruokaviini. Harmi, kun en muista mitä se maistelusetti maksoi ja oliko se heti alunalkaen merkitty kahdelle tilattavaksi. Voisin tietysti soittaa ravintolaan ja kysyä, mutta ihan niin paljon minua ei kiinnosta. Jäimme hieman miettimään sitä, minkäkokoisia listan alkuruoat ovat yhdelle ihmiselle tilattuina. Esimerkiksi tartar kahdelle oli aika pieni, voisin veikata että lihaa oli noin 50 g. Endiivisalaatti taas oli suuri, juuri se mikä oli vähiten mieluisa meille, vaikka siis olikin vallan mainiosti valmistettu. Pääruokaa oli valtavan paljon. 

Kaikki sujui illan aikana mukavasti, henkilökuntaa oli ilahduttavan paljon. Siitä muuten yleiskehu uusille hyville helsinkiläisravintoloille, niissä on tarpeeksi henkilökuntaa, osaavia nuoria ihmisiä! Ei sitä, että yksi tai kaksi tarjoilijaa juoksee kieli vyön alla koko illan. Myös keittiön puolelta piipahdettiin kokkitakissa annoksia tuomassa ja kysäistiin ohimennessä onko kaikki hyvin. Sellaista rentoa ja miellyttävää, pönötysvapaata meininkiä. Mutta joku siinä oli, vähän ristiriitainen olo jäi kuitenkin. Ehkä osaltaan tunnelmaan vaikutti se, että saavuimme pääkaupunkiin kiireellä, olin koko päivän jännittänyt ehdimmekö lainkaan ja olin jo kertaalleen siirtänyt varaustamme myöhemmäs. Tämähän ei mitenkään ole ravintolan vika tietenkään, mutta kokonaisvaltaisena olentona sitä kerää vaikutelmansa ja tunnelmansa isoon kasaan ja kokonaisuuteen sekoittuu osia siitäkin, mikä ei varsinaisesti siihen kuuluisi. Kun keskiviikkoiltana aterian puolivälissä jo tuumin, milloin ehtisimme Antin kanssa syömään yhdessä Finnjäveliin, en Werneristä lähtenyt sillä mielin, että äkkiä uudestaan. Mutta en kyllä niinkään, että ei ikinä. Niinkin olen ajatellut tänä vuonna helsinkiläisravintolasta lähtiessäni. 

Aioin vielä mainita tähän samaan syssyyn muutaman sanan Länsisataman uudesta maamerkistä, Clarionista. Olin nyt kolmatta kertaa siellä reilun kuukauden aikana. Olen sattunut saamaan jotain uuden asiakkaan edullisia tarjouksia, joita varmaan jokainen bongaa netistä ja kahdella ensimmäisellä kerralla huoneet olivat varmaan pienimpiä mahdollisia ja näköala oli kapea siivu jollekin Jätkäsaaren monista rakennustyömaista. Yksin yöpyessä pieni lattiapinta-ala ei haitannut mitään, mutta kaksi ihmistä edes pienten laukkujen kanssa oli kyllä melkoista pujottelua. Takeille oli noin 20 senttiä kapea syvennys, jossa oli ensinnäkin ainakin 6 leveää ripustinta ja sen lisäksi silityslauta. Ei toivettakaan, että toppatakkikautena siihen rakoseen olisi änkenyt yhtä takkia enempää, mutta mitään koukkujakaan ei seinillä ollut lisäksi. 

Vuoteet ovat olleet oikein mukavia, kunhan ne saa esille sen tyynyvuoren alta. Samoin lakanat ovat tarpeeksi leveitä. Inhoan sitä, että aamuöisen vaakakierteen jälkeen lakana on ympärilläni muumiotyyliin. Kylppärit ovat olleet uutuuttaan tietysti siistejä. Mutta miksihän ainakin yhdessä kylppärissä käsisaippuateline on asennettu niin, että siitä ottaessa saippuaa putoaa aina lattialle, tai alla olevan roskiksen päälle? Pikkujuttu pintahaava asiakkaalle, mutta arvelisin sen olevan siivoajille ärsyttävää ylimääräistä työtä. 

Tällä kolmannella kerralla olin varannut hieman kalliimman huoneen, joka sekin tarjouksessa maksoi vain 93 euroa, mikä on minusta Helsingissä ihan kelpohinta aamiaisen kuuluessa kauppaan. Olin jopa äitynyt pyytämään näkymää keskustaan päin ja sen saimmekin. Huone oli pykälää isompi, joskin takkirakonen oli edelleen silityslaudalla tukittu. Huone sijaitsi kolmannessatoista kerroksessa. Tykkään muuten siitä, että meillä sentään hotelleissa on kolmastoistakin kerros, eikä mitään tyhmää taikauskoisten miellyttämistä tässä asiassa. Näkymä oli Helsingin keskustaan päin, mutta en näköjään muistanut pyytää kaunista säätä. Olen valmis myöntämään, ettei se ole hotellin vika.

Tällä kertaa siis ehdimme piipahtaa 16. kerroksen baarissakin. Hissiliikenne alkuillasta oli vilkasta, etenkin kun yksi hisseistä oli poissa pelistä. Baarissa oli myös vilskettä ja heittämällä epämukavin sohva, jolla olen aikoihin istunut. Oikeammin pinnistelin pysyäkseni viettävällä, liukkaalla ja korkealla parrella minimaalisen baaripöydän vieressä. No, eipä kukaan jää sinne pesää tekemään. Eikä jäisi kyllä hintojenkaan puolesta. Oli aika tyyris drinkki. Näyttäytymispaikkahan tuollainen baari on ja sellainen, missä käydään näin kuin maalta asti on tultu oikein isolle kirkolle asti. 

Vielä kun vauhtiin pääsin niin vähän aamiaisesta. Olin toisella kerralla huomannut, että saatavilla on aamiaismunakkaita asiakkaan toiveiden mukaan (tietysti listalla olevien vaihtoehtojen puitteissa). En tuolloin ottanut munakasta, sillä olin jo ehtinyt valita lämpimiä ruokia lautaselleni. Nyt olin innokas kokeilemaan. Olimme sunnuntaiaamuna aamiaisen viimeisellä tunnilla paikalla, eikä kukaan enää ollut paistamassa munakkaita, tai sitten koko homma on lopetettu. Pettymys! Ihmisiä oli vielä vaikka kuinka paljon, joten siitäkään ei voinut olla kyse, että kysyntää ei olisi ollut. 

Ja sitten ne tarjoilupöydät, joista ruokaa otetaan. Niissä on pitkälle ja alas ulottuvat lasisuojat ja kun vateja on keskellä pöytääkin, sinne on melko hankala ujuttaa otinta ja lautastaan. Jos lautasen jättää lasisuojuksen ulkopuolelle, päätyy ruoka johonkin toiseen vatiin ja tiedossa on sotkua ja ruoka-aineitten rumaa sekoittumista. Jogurttia menee joka kertaa kupin ulkoreunoille, kun kauhaa ei saa laitettua kallellaan olevaan kuppiin. Ärsyttävää, mutta luonnollisesti tällainen first world problem paraasta päästä. 

Clarion minusta edelleen mukava paikka yöpyä, mutta normaalihinnoilla (arkisin näyttää olevan edullisimmillaan noin 140 euron öitä) en sinne menisi. Sijainti on hyvä, etenkin kun olen nyt ihastunut liikkumaan ratikalla. Omalla autolla sinne voi laivojen saapumisaikoina olla vähän hankala päästä ja ennen parkkihallin valmistumista pysäköintipaikan saaminen aidatulta väliaikaisaukiolta on vähän luojassaan, paikkoja olisi kyllä enemmän, mikäli ihmiset pysäköisivät hieman fiksummin. Vastaanotto on toiminut nyt jo paremmin alun haparoinnin jälkeen ja muutenkin upouusi hotelli on aina mukava juttu. 

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. 

Viittä vaille ähky - päivällinen Finnjävelissä

Kymmenen ruokalajin päivällinen ei kuulosta miltään pikku iltapalalta, eikä se totisesti sitä ollutkaan keskiviikkoiltana. Olin syönyt hyvin varovaisesti jo aikaisin aamupäivällä, että varmasti jaksan syödä illalla sitten oikein kunnolla. Tein matkan Helsinkiin aivan varta vasten tämän päivällisen tähden ja se kyllä kannatti. Olimme suunnitelleet treffejä sauvajyväsen kanssa jo kesästä asti, hän oli ehtinyt käydä Finnjävelissä jo kaksi kertaa, mutta minulle kerta oli ensimmäinen. 

Pöytävarauksemme alkoi heti ravintolan auettua ja pääsimme kadun puolen saliin minulle mieluiseen nurkkapöytään. Olimme jo etukäteen päättäneet, että söisimme pitemmän menun, mutta juomapuolen halusimme mennä muutamalla harkitulla lasillisella. Joskus ravintoloissa suhtaudutaan hieman nihkeästi siihen, että asiakas haluaa vain pari lasillista, joilla mennään useampi ruokalaji, mutta tästä ei ollut häivettäkään Finnjävelissä. Sovimme alustavasti millä lähtisimme liikkeelle ja katsoisimme sitten menun edetessä, mitä hyvää vielä haluaisimme. 

En aio nyt luetella kaikkia ruokalajeja, enkä viinejä, joita eteemme kannettiin. Enemmänkin tahdon vain muistella iltaa, joka muodostui oikeaksi ruokalajien ilotulitukseksi. Kyse oli enemmän kuin vain hyvästä ruoasta, asiallisesta tarjoilusta, kauniista astioista tai viihtyisästä ympäristöstä erikseen. Kyse oli niistä kaikista, yhteensä ne muodostivat kokonaisuuden, josta jäi tavattoman hyvä mieli. Tietysti myös mieluinen seura muodosti osan illan ilosta. 

Usein pitkiä menuja syödessä jossain kohtaa tulee notkahdus, tai ähky. Tai molemmat. Pääsimme hyvin pitkälle tässä maratonissa, ennen kuin ensimmäisen kerran kohotin kulmiani, että no tää nyt on tämmöinen, mutta siinäkään ruokalajissa ei ollut mitään vikaa, ei suinkaan. Se ei vain ollut aivan niin loistava kuin kaikki sitä edeltäneet. Toisinaan myös tarjoilussa käy pieniä kömmähdyksiä ja aika usein niiden sattuessa tapahtuu jäätymistä, mutta sellaisenkin voi hoitaa luontevasti. Sattuuhan sitä, keittiöstä uutta lattialle pudonneen tilalle. Ei se ole niin vaarallista. Ja kun se sattuu ihan alkuun, jääkin sulaa mukavasti, jos sitä nyt olikaan. 

Kymmenen ruokalajin lisäksi saimme kolmiosaisen keittiöntervehdyksen, välipiimän ja prejälkkärin. Viime mainittu olisi voinut minun puolestani olla se varsinainen jälkiruokakin. Moni annos oli aivan minimaalisen pieni, keittoa noin desi ja maksalaatikkoa vanhan ajan merkkarin kokoinen kiekko. Niistä muutamasta lusikallisesta tai haarukallisesta sai suuhunsa koko makumaailman, eikä enemmälle ollut todellakaan tarvetta. Yksi erikoismaininta vielä annoksille, ne olivat kokonaan vaahtovapaat! Arvostan.

Moni Finnjävelistä kirjoittanut blogaani on puhunut myös ravintolan astioista, aterimista ja laseista. Minäkin mainitsen niistä sen verran, että lasit olivat tavattoman kauniit, mutta olin suuren punaviinilasin kanssa melkoisen täpinöissäni, etten vain kaataisi sitä. Kyllä siitä pystyi juomaan, kun oikein keskittyi. Aterimet olivat aika pitkiä, eikä niiden tasapaino käsissä ollut ehkä parhain, mutta kauniit nekin olivat. Lautasissa oli sekä todella mahtavia, että pari vähän kummallista, muttei onneksi yhtään lasilautasta. 

Aterian alkupuoli meni melkoisen ripeää tahtia, annoksia tuli aika kyytiä, mutta sitten vauhti hieman hidastui ja sopivassa kohdassa meille ehdotettiin pientä paussiakin, mistä pidin kovasti. Ravintolasali oli melkein täynnä kolmannen tunnin alussa ja paikalla oli useita suuria seurueita, joten se varmasti nosti painetta keittiössä. Tai mistä minä tiedän, ehkä se on heille helpompaa. Meidän ateriaamme tämä ei heijastunut kuitenkaan mitenkään, emme jääneet paitsioon tai tulleet kiirehdityiksi. Laskun saaminen kävi helposti ja ulos meidät saateltiin pienen rupattelun kera. 

Minun osuuteni laskusta teki 170 euroa, mikä on tietysti paljon rahaa. Menun osuus siitä oli 104 euroa ja lopulta irtolasilliset juomia maksoivat melkein saman verran kuin viinipaketti, mutta pääni oli varmasti terävämpi pienemmällä määrällä lasillisia. Kävelimme talvisessa illassa rautatieasemalle ja siinä viinihuurut lähtivät kokonaan päästä, jäljelle jäi vain äärettömän hyvä ja iloinen mieli. Finnjävelistä jäi sellainen tunne, että sinne täytyy päästä uudelleen ja Antin kanssa, kunhan menu ehtii vaihtua. 

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.

24 tuntia Helsingissä

Nyt kun olen vuorotteluvapaalla, minulla on ns. rajattomasti aikaa. Oikeasti se ei pidä paikkaansa, tai ainakin tuntuu, että aika menee vähintään puolitoistakertaista nopeutta ja viikot hujahtavat alta todella nopeasti. Kun elokuu kääntyi lopuilleen alkoi erilaisia kutsuja ropista campameiliin ja tällä kertaa minun oli mahdollista tarkastella niitä muullakin silmällä kuin sillä, että no tuonnekaan ei kyllä ole mahdollista mennä. Useimmat tapahtumat ovat Helsingissä, jotkut harvat Tampereella, ainakin niistä, joihin me saamme kutsun.

Eräälle elokuun lopun perjantaille osui kaksi kutsua, joista olin kiinnostunut. Ne eivät menneet edes ajallisesti kuin hieman päällekkäin, joten arvelin ehtiväni molempiin. Antti sai pitkällisen vuoronvaihtovälppäyksen jälkeen oman työvuoronsa pois, joten hänkin pääsi lähtemään mukaan, mikä oli oikein mukavaa. Nanolomanen bussilla vaihtui minilomaseen autolla.

Saavuimme Helsinkiin kello 11.40 kuten olin ilmoittanut Kamera & Kauha-Antille, jonka kanssa meillä oli tärskyt. Tapasimme Taidehallin edustalla ja menimme yhdessä katsomaan Niki de Saint Phallen näyttelyä. Museokortti tykkää, että sitä käytetään! Näyttely oli mielenkiintoinen, tuli mieleen, tuliko taiteilija koskaan pois teini-iästä, vai piirtelikö sydämenkuvia ja kirjoitteli koukeroisin kirjaimin I love you for ever for ever. Pidin eniten pulleista naispatsaista.

Ennen ensimmäistä varsinaista tapahtumaa ehdimme piipahtaa Annan kaupassa, Hella & Herkku muuten muuttaa tässä kuussa hieman edemmäs Museokadulla. Tällä kertaa hankin kaupasta jo kokeiltuja paellariisiä- ja lientä, kumpikin oli täysosuma. Harmillista, että Museokadun Kaffecentralen on ilmeisesti lopettanut, vaiko muuttanut jonnekin muualle? Se oli niin hyvä paikka poiketa Annan kaupassa käyntiä ennen tai sen jälkeen.

Sitten olikin jo aika mennä päivän ensimmäiseen tapahtumaan Kanavarantaan. Siellä oli tiedossa Viinilinnan avajaiset. Parituntisen iltapäivähetken aikana saimme maistaaksemme monta kiinnostavaa viiniä, tapaamaan ihmisiä näiden viinien takaa, jopa aivan tuottajatasolla ja siinä samalla tapaamaan muita bloggaajia ja maistelemaan pientä purtavaa. Se olikin tarpeen, sillä lounas oli jäänyt väliin. Kiitos Viinilinnalle kutsusta ja mukavan tapahtuman järjestämisestä!

Kanavarannasta suunnistimme pienellä blogaaniporukalla suoraan kirjanjulkistamistilaisuuteen. Jotain maukasta-blogin Mari Moilasen uusin kirja, Syötäviä vietäviä julkaistiin tuona päivänä ja sinnekin olimme saaneet kutsun. En ollut tavannut Maria tätä ennen henkilökohtaisesti, joten senkin vuoksi oli mukava käyttää tilaisuus hyväkseen ja mennä paikalle. Julkkarit pidettiin Kalevankadulla Vin-Vin-baarissa, joka oli uusi tuttavuus minulle. Onnellinen kirjailija otti vieraat vastaan sydämellisesti ja kuohuvalla kilistely senkun jatkui. Oli mukava istahtaa ja jutella tovi tuttujen kanssa, näin ensimmäistä kertaa kaksi tämän vuoden blogaanivauvaakin. Saimme mukaamme kappaleen Marin uutta kirjaa, siihen pitää syventyä enemmän piakkoin. Kiitos Marille kutsusta kirjanjulkistamistilaisuuteen!

Meillä oli pöytävaraus illemmas lempiravintolastamme (siitä oma postaus myöhemmin), mutta sitä ennen ehdimme viipottaa vielä reilun tunnin monessa paikassa. Kävimme Eiringillä ostamassa kahvia ja lisäyksen solar-rivistöömme, nyt meillä on ikioma solar-paavikin! Latvassa kävimme drinkillä, en ollut aiemmin käynyt Latvassa. Pidin GT:n kardemummaisesta mausta, mutta jotain pientä somistusta olisin kaivannut drinkkiin tai edes vähän nätimpää lasia. Ennen kuin oli aika mennä syömään poikkesimme vielä Formverkillä ja Chez Mariuksessa, koska niin nyt vaan pitää tehdä, kun Helsinkiin pääsee. 

Hotellibingossa täysosuma oli tällä  kertaa tullut Katajanokan Best Westernille, tuona perjantaina hotellihuoneet olivat melkoisen kalliita Helsingissä, en olisi halunnut maksaa huoneesta aivan niin paljon. Mutta kiva hotelli se joka tapauksessa on ja sinne kävelimme illallisen jälkeen kauniissa loppukesän illassa.

Ennen kotiinpaluuta teimme aamulla vielä kierrokset Ateneumissa ja HAM:ssa sekä Sanomatalon aulassa. Taas Museokortti tykkäsi. Ateneumissa olevaa Alice Neelin näyttelyä suosittelen todella lämpimästi. Harvoin viitsin lukea taideteosten vierellä olevia tietoiskuja niin tarkkaan, nyt ne olivat niin kiinnostavia. Etenkin näyttelyn loppua kohden pidin Neelin taiteesta yhä enemmän. Näyttely jatkuu 2.10.2016 asti. HAM:n näyttely ei osunut ihan niin tykkäyssuoneen, mutta Sanomatalon valokuvanäyttely kyllä.

Narinkkatorilla oli mahdollisuus juosta cooperin testi, arvatkaa osallistuimmeko vai kävelimmekö todella ripeästi ohi?

Tuo päivä oli suuren syysmyrskyn värittämä, matkalla katselimme jo tien varren puita, että liekö nuo pysyvät pystyssä ja mikähän mahtaa olla kotipihan omenapuun tila. Meille oli ensimmäistä kertaa tulossa omia omenia ja olimme hieman huolissamme olivatko ne kaikki pudonneet maahan. Niin ei ollut onneksi käynyt, kiitos Antin puutukitoimien. Mutta sähköt meiltä olivat poikki ja pysyivätkin poikki melkein vuorokauden. Illan siis katsoimme televisiota pimeässä, ei vaan minä menin nukkumaan jo kahdeksalta, niin voimille se riekkuminen pääkaupungissa oli käynyt!

Iltapala kynttilän valossa

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.

Eväsretkellä sadesäällä

Tour de Francen kuudes etappi ajetaan, kun me olemme minilomasella Virossa. Hotellimme ei tarjoa Eurosportia, joten emme tiedä, mikä tilanne on kisassa, enkä halua pilata jännitystä katsomalla netistä, huomenna ehtii tietää!

Tallinna kutsui sadesäästä huolimatta ja pidimme pienen ranskalaisvaikutteisen eväsretken iltapäivällä. Tallinnan kaupoista voi ostaa vaikka mitä tähän sopivaa syötävää, tai näin me luulimme. Mansikka-aika alkaa olla ohi ja valmiiksi kylmennettyä samppanjaa ei ollut meille sopivassa hintaluokassa. Kyllä välillä on elämässä vaikeaa ja vastatuulta! Selvisimme kuitenkin.

Huomenna palaamme Campakeittiöön ja Ranska-haasteen pariin, tänään kuittasimme homman sinihomejuustolla ja pateella. Ensi maanantaina on Tour de Francen ensimmäinen lepopäivä, silloin kirjoitan postauksen minilomasemme ravintolakokemuksista,  joista ainakin Tuljak oli erittäin positiivinen. Tämäniltainen Farm on vasta tulossa.