Vuohenjuusto-parsabruschettat kahdelle

Nyt en taas muista mistä italialaisen ruoan kirjastani olen tämän ohjeen ottanut, otin kuvia monesta kirjasta ennen matkaa, että voisin kokonaisia kirjoja mukana kuskaamatta käyttää näiden Italia-viikkojen. Voisi olla, että ohje on Ella Kannisen kirjasta, jonka nimeäkään en nyt tähän hätään muista. Pahoittelen. 

Vuohenjuusto-parsabruschettat kahdelle

• 10 viipaletta patonkia hyvin vinottain leikattuna (ei ollut sopivaa limppumallista leipää saatavilla, mikä kuulostaa kummallliselta, kun sijaitsemme juuri Ranskassa)
• nippu vihreää parsaa, 18 kpl
• oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria
• 150 g purkki levitettävää vuohenjuustoa
• 1 rkl oliiviöljyä
• 1 rkl sitruunamehua
• suolaa ja pippuria
• tuoretta timjamia, persiljaa ja basilikaa

Tein tämän aterian täältä Ranskasta ostetulla sähköisellä paistolevyllä, näimme niitä monilla leirialueilla pari vuotta sitten etenkin ranskalaisilla ja tuumimme, että tuollainen voisi olla hyvä meillekin, sillä olemme useimmiten sähköpaikoilla. Tuo ihan bulkkituote maksoi noin 25 €, eikä tarvitse olla yhtään fiinimpi. Sillä mahtuu tekemään kahdelle ruokaa todella hyvin. Olemme nähneet melkein metrin mittaisia levyjäkin joillakin, siihen mahtuu sitten enemmänkin ruokaa paistumaan. 

Ohjeessa parsat puolitettiin pitkittäin, minä en tehnyt sitä. Leikkasin patongin tosiaan vinoiksi viipaleiksi ja söimme aperitiiveiksi päätypalat voin kanssa. Sekoitin vuohenjuuston kupissa sitruunamehun, oliiviöljyn, yrttien, suolan ja pippurin kanssa tasaiseksi kastikkeeksi. 

Laitoin paistolevyn kuumenemaan ja lorautin sille hieman oliiviöljyä. Nostelin parsat toiseen päähän levyä kypsymään ja toiseen päähän leipäviipaleet. Kääntelin niitä kaikkia muutaman minuutin välein. Kun parsat olivat napakan kypsiä, ripotin niille suolaa ja pippuria. Nostelin leipäviipaleet tarjottimelle ja jaoin vuohejuustokastikkeen leiville. Nostelin parsat leipien päälle, kahteen riitti vain 1 parsa, mutta valkkasin ne paksuimmat niihin kahteen leipään. Yksinkertaista ja hyvää, mutta tietysti aivan väärään aikaan syöty. 

Tänään leirialueen pitäisi tulla täyteen, jo aamulla respan ovessa luki Complet. Ei kyllä näytä siltä vielä näin kuuden pintaan. Melkoisia saapumistapahtumia on kyllä nähty, kolmen auton seurue piti ensin metakkaa laittaessaan autojaan sopiviin asemiin. Yksi meinasi kaivautua pitchin hiekkaan perusteellisemminkin. Nyt tulometakka on vaihtunut viihtymismetakkaan, eli kaikki hyvin. 

Giro d'Italian seitsemästoista etappi oli taas vuoripitoinen. Meillä oli kisakatsomo ulkona markiisin alla. Pakko myöntää kokkaamisen, syömisen  ja campingkyttäämisen vieneen hieman huomiota kisasta. Mutta etapin voitti ilmeisen yllätyksellisesti sitä johtava Isaac del Toro. Hän johtaa kokonaiskilpailua edelleen ja toisena on Richard Carapaz 41 sekuntia perässä ja Simon Yates on kolmantena 51 sekuntia ykkösestä jääneenä. 

Tomaattipiirakkaa tuliaismöllyköistä

Tänään meillä oli päivällisenä tomaattipiirakkaa Hans Välimäen Ruokaa Ranskasta-kirjan mukaan. Käytin tuota kirjaa ensimmäisenä blogikesänä monta kertaa, mutta olen sittemmin unohtanut kirjan pitkäksi aikaa, netin ollessa nykyisin yleisempi reseptipankkini. Kirja on kuitenkin hyvä ja pätevä, sisältää helppoja ja hyviä ruokalajeja, joiden ainesluettelo ei ole liian pitkä. Teko-ohjeet ovat loogiset ja riittävät. Minusta se on aika kiva nyanssi, että ruoat on nimetty suomeksi, ei kikkailla ranskalla. Pitääkin ottaa kirja mukaan huomenna alkavalle minilomaselle, jonka aikana minulla on käytössäni vaunun mikroskooppinen keittiö, jääkaappi ja pieni grilli ulkokokkaamista varten.

Huom, luimupupu, jos katsot etapin vasta myöhemmin illalla, lopussa on spoilinkia sinulle!

Ranskalainen tomaattipiirakka

Taikina:

• 100 g kylmää voita
• 1,5 dl emmentalraastetta
• 200 g vehnäjauhoja
• 1-2 rkl kylmää vettä

Täyte:

• 2 rkl punaista pestoa
• 4 tomaattia (minä käytin yhden ison muhkuraisen tomaatin ja 2 pienempää kumatoa)
• punasipulia (oli uusia pieniä sipuleita)
• 100 g chèvrejuustoa (sitä puuttui, joten käytin emmentaalia ohuina lastuina, toimi)
• suolaa ja maustepippuria

Pinnalle:

• tuoretta basilikaa 

Kuumenna uuni 175 asteeseen. Tee taikina tai kuten minä, sulata pakastimesta valmis piirakkataikina, oikaisin sen verran. Anteeksi, Hans. Toisaalta, taikina saattoi olla Lidlistä, joten silloin Hansilla ei liene nokan koputtamista. Taikinan teko ei kyllä ole homma eikä mikään, ainekset vettä lukuunottamatta kerätään yleiskoneen leikkuuterällä varustettuun kulhoon ja pyöräytetään muruiksi. Vesi lisätään ja pyöritetään sen verran, että taikina vetäytyy palloksi. Piirakkavuoka vuorataan leivinpaperilla ja taikina levitetään vuokaan ja sen reunoille. Tätä taikinaa ei näköjään esipaisteta. Minä esipaistoin valmistaikinaa 10 minuuttia. 

Levitä taikinan pinnalle pestoa ja sommittele peston päälle vuorotellen tomaattiviipaleita, sipulia ja chèvreviipaleita, ripauta pippuria ja suolaa, mikäli arvelet piirakan tarvitsevan sitä. Paista uunissa noin 35-40 minuuttia, kunnes pinta on kauniin värinen. Jäähdytä ja tarjoile haaleana ja basilikalla koristeltuna.

Tour de Francen neljäs etappi ajettiin pohjoisessa Ranskassa aurinkoisessa säässä. Etappi olikin hieman tavallista lyhyempi, eikä sille lähdetty niin aikaisin kuin arvelin. Koko etappi näytettiin suorana Eurosportilla, arvostan! Eilisellä etapilla kaatuneen Andy Schleckin kerrottiin keskeyttäneen kilpailun. Yksi lempiajajistani, sympaattinen Europcar-tallin Thomas Voeckler oli taas paljon näkyvillä, irtiotossa suurimman osan tästä tasamaan etapista. Hän osaa olla esillä, vaikkei aina olekaan lopulta voittotohinoissa mukana. Etapin maaliin ehti ennakko-odotusten mukaisesti taas Marcel Kittel ja kokonaiskilpailua johtajaa keltaisessa paidassa Vincenzo Nibali vaivaisen kahden  sekunnin turvin.

Sommen maisemissa Touriakin ajettiin tänään

Paluu arkeen

Melkein valmis

Se on kyllä taivahan tosi, että lomapäivä kuluu ainakin 20% nopeammin kuin työpäivä! Ja seitsemän viikon loma hurahtaa käsistä niin nopeasti, että tuskin ehtii kissaa sanoa. Tänään alkaa jälleen arkinen aherrus.

Mitä sitten ehtii seitsemässä viikossa puuhailla? Ehdimme käydä Tanskassa katsomassa Giro d'Italian alkua ja viettää Campasimpukan yksivuotispäivää. Kokkailin italialaisia ruokia melkein jokaisena Giron päivänä, joten siltä osin Campasimpukan teema on elossa ja lähes hyvinvoiva. Osallistuimme Hävikistä herkuksi-blogikampanjaan oppien monta uutta juttua.  Kävin Vaasassa kuuntelemassa kuoromusiikkia, askartelimme Strömsön hengessä ja Kammenpyörittäjän kanssa olimme minikaravaanilomalla. Piipahdin tapaamassa ystäviä Helsingissä, jossa vietimme "tätien puistoiltaa", sekä syömässä toisen ystäväni kanssa Farangissa. Loman lopuksi vietimme ystäväperheen nuorimmaisen rippijuhlia.

Jotta koko postaus ei olisi pelkkää jaarittelua, kerron mitä tein perheelle aamiaiseksi. Joku saattaa muistaa lentävän ebelskiver-pannuni, joka aiheutti pienehköjä omantunnonpistoksia, yritinhän olla hankkimatta uusia keittiövälineitä, ellei niille olisi tiedossa runsasta käyttöä. Voitte arvata, etten ole tehnyt ebelskivereitä aivan alvariinsa, totta puhuen en ole tehnyt niitä sitten tammikuun. Seuraavaa ei varmastikaan pitäisi tunnustaa, mutta tunnustan kuitenkin.

Ollessamme toukokuussa Tanskassa näin kaupoissa tietysti monenlaisia kolopannuja, joita katselin haikeasti. Ymmärsin kuitenkin jättää ostamatta sellaisen, sillä nehän painoivat turkasesti. Monet olivat valurautaa, toisin kuin se ontto pinnoitepannuni, johon olin aiemmin täysin tyytyväinen. En ole koskaan ollut niitä naisia, jotka tuntisivat halua käyttää lahjaksi saamaansa paistinpannua lyömäaseena, vaan olen päinvastoin aina arvostanut lahjaksi annettuja keittiövälineitä. Niinpä vihjaisin hyvin kasuaalisti eräällä keittiötarvikeosastolla  alennusmyynnissä olevan Scan Pan-ebelskiver-pannun äärellä tietäväni erään, joka ilahtuisi tällaisesta kovasti. Kammenpyörittäjä ei puolestaan ole koskaan ollut mies, joka ei ymmärtäisi vihjeitä ja niinpä sitten äitienpäivänä yllätyin oikein iloisesti saadessa uuden ebelskiver-pannun. Ihmeellistä!

Koska olen ollut niin kiireinen kaikki nämä lomaviikot (uskokoon ken tahtoo), en ole ehtinyt kokeilla uutta pannuani, mutta tänään sen tein. Löysin jo talvella mukavan ohjeen täältä, postauksesta löytyy ohjeen lisäksi kiintoisa tarina, ehkä ehditte lueskella. Sovelsin ohjetta "pikkuisen" ja tein kutakuinkin tähän tapaan:

• 6 kananmunaa
• 50 g lohkeavaa vuohenjuustoa
• ruohosipulisilppua
• pippuria
• tuoretta timjamia
• basilikaa
• 2 viipaletta pekonia
• minimaalinen nokare voita pannun voiteluun

Leikkasin pekonin pieneksi silpuksi ja paistoin sen rapeaksi. Vatkasin munat kevyesti ja lisäsin joukkoon osan oksista riivityistä timjaminlehdistä. Pilkoin vuohenjuuston muruiksi. Sekoitin vuohenjuuston, pekonimurut, lisää timjamia ja pippuria keskenään lusikoitavaksi täytteeksi. Voitelin ebelskiver-pannun koloset voilla ja kuumensin pannua kohtalaisella kaasulla. Nostin lusikalla pannun kolosiin munaseosta noin kolosten puoleen väliin. Pannussani on 9 kolosta, joten sain pitää kiirettä. Ripotin seokseen täytettä pienen lusikallisen ja edelleen hoppua pitäen lusikoin munaseosta toisen lusikallisen täytteen päälle. Peitin pannun kuperalla kannella ja annoin minimunamuffinien kypsyä 2-3 minuuttia. Annoksesta tuli 18 pientä palleroa. Ennen tarjoamista lisäsin pinnalle hieman lisää timjamia ja ruohosipulia. Nämä palleroiset, joille en keksi kovin korrektia suomenkielistä nimeä, maistuivat aamiaisella oikein hyvin. Ne kävisivät myös pikkupurtavaksi noutopöydästä tai eväsretkellä. Täytteeksi sopisivat varmasti myös vaikka aurinkokuivattu tomaatti, erilaiset sipulit, ravut tai juustot.

Paljon vartijana

Pysykää hengissä!

Kammenpyörittäjä lähti Vaasan retrokilpurit-tapahtumaan ja jätti vastuun kasvihuoneesta ja pihan istutuksista minulle. En kyllä tiedä, mitä hän oikein ajatteli niin tehdessään. Olen se surullisenkuuluisa äiti, jolla ei lasten pieniä ollessa ollut lupa edes katsoa pääsiäisen ajan rairuohoon, tai tupas kaatui kuolleena kupin reunoja myöten alta aikayksikön. Minulle ei kannata tuoda kuin leikkokukkia, koska ne ovat jo valmiiksi tapettuja. No, teen nyt parhaani ja yritän pitää viljelmät elossa. En ottanut mitään muuta aktiviteettia viikonlopulle, kyllä tässä kasvihuonevastaavan tehtävässä ja Giron viimeisissä etapeissa on aivan tarpeeksi haastetta. 

Yhdeksästoista etappi on parhaillaan menossa. Maaliin on matkaa vielä 40 km, joista puolet on tujakkaa nousua. Ivan Bassolla lienee kohtuulliset paineet saavuttaa etappivoitto. Vaikka toiveeni Rigoberto Uran Uranin etappivoitosta ei taida toteutua, laitan tähän silti hänen kuvansa, ihan vain niiden liehuvien hiusten vuoksi!

Rigoberto päästelee Pinarellolla

En malttanut enää parsan kanssa, vaan ostin nipun italialaista vihreää parsaa, jolle halusin löytää mukavan ohjeen alkuruoaksi. Sellaisen bongasin täältä. Ohjetta tituleerattiin italialaiseksi, mutten tohdi nimetä sitä aivan samoin kuin bloggaaja. Olen muuten vieraillut aiemminkin tässä blogissa, se on varsin miellyttävä selailla.

Sulatin kaksi pientä levyä torttutaikinaa ja leikkasin ne kolmeen osaan. Kaulitsin niitä hieman ohuemmiksi. Paistoin levyjä 220 asteessa noin 15 minuuttia, kunnes ne olivat kohonneet korkeiksi ja pinta oli kauniin kullanruskea. Jäähdytin ilmavat taikinapalloset. Leikkasin parsoista sen verran pois, että ne mahtuisivat nätisti leipomuksen sisälle (miksi tällaista paistettua taikinajuttua nyt sanoisi?), mutta hieman näkyisi kummastakin päästä. Asettelin parsat uunivuokaan ja lurutin hieman oliiviöljyä niiden päälle ja ripotin suolaa ja pippuria pintaan. Paistoin parsoja noin 15 minuuttia, kunnes tikku meni sopuisasti niistä läpi, mutta varoin ylikypsentämästä. Lähes kypsät parsat saivat hieman jäähtyä vuoassa pöydällä sen aikaa, kun sekoitin täytteen. Siihen tuli 3 isoa ruokalusikallista levitettävää vuohenjuustoa, 2 rkl sitruunamehua, ripaus suolaa ja pippuria sekä yhden hoikan kevätsipulin vihreä varrenosa silppuna. Sovelsin siis linkittämääni ohjetta loivasti. 

Leikkasin paistetut taikinapullerot (no olipa hieno sana) halki ja levitin sisälle lusikallisen täytettä, päälle asettelin kolme parsatankoa ja käänsin kannen päälle. Alkupalana tämä helppo herkku toimi mainiosti kylmän siiderilasillisen kanssa, parsa oli juuri parahultaista ja rapea, ilmava taikinakuori oli oikein sopiva ympärys. Murusia ja lehteviä paloja kyllä rapisi aika paljon, joten juhlien sormisyötäväksi ei ehkä paras vaihtoehto. 

Keittiöpeikon kesytys - polenta

Jotkut ruokalajit tai -ainekset ovat keittiöpeikkoja. Niitä välttelee vuosia (lue:vuosikymmeniä, tosin muutamat ensimmäiset ovat usein menneet autuaan tietämättömyyden vallassa) sekä omassa keittiössä, että tilaamasta ravintolassa. Niistä on saattanut nähdä hyviä kuvia ja ihailla tv-kokkien luomuksia, kuulla toisten kotikokkien kertovan kuinka alvariinsa niitä heillä syödään, muttei sittenkään itse kokeile. Ei niiden tarvitse olla edes kovin ihmeellistä, harvinaista, vaikeaa, kallista tai uskaliasta. Kuten nyt vaikka polenta.

En voi selittää järkisyillä epäluuloani polentaa kohtaan. Se ei näytä vaaralliselta tai tuoksu voimakkaasti, se ei ole luontojaan myrkyllistä ja vaadi sen vuoksi erityistoimia tullakseen syömäkelpoiseksi. Sen hankkimiseen ei tarvita lupia eikä ole olemassa erityistä polentasesonkia. Ei tarvitse odottaa, että nyt se kotimainen polenta viimein on kaupoissa ja voi hyvällä omallatunnolla sitä ostaa. Se ei vain ole näyttänyt minusta houkuttelevalta. Minulla on ollut mielikuva kuivasta, Saharan autiomaa-tyyppisestä suutuntumasta ja loputtomasta nieleskelystä, jotta haarukallinen saatetaan matkalle vatsaan. Luultavasti sekoitan tämän mielikuvan siihen, miten tutustuin ensimmäistä kertaa couscousiin.

Pyrin blogilla siihen, että opettelen uutta sen lisäksi, että perhe saa ravintoa ja toteutan maakohtaisia teemoja sillä pieteetillä, johon tälläinen kaltaiseni huithapeli nyt ylipäätään pystyy.  Olen  mielestäni onnistunutkin pyrkimyksessäni ja esimerkkeinä saalistamistani erikokoisista ja -rotuisista keittiöpeikoista mainittakoon vaikka teeri, ravioli ja paella. Teerestä jäi hieman hampaankoloon, mutta paella ja ravioli eivät enää tunnu pelottavilta, vaan voin(en) palata niihin uudelleenkin ajatellen, että kyllä tämä saattaa vaikka onnistuakin. Edelleen siellä peikkokategoriassa ovat tryffelit yhdessä osterien kanssa. Huokeammassa ja arkisemmassa peikkolaarissa lymyilevät kokonaisen kalan käsittely ja sisäelinten valmistaminen.

Polenta on tyypillinen Pohjois-Italiassa käytetty lisäkeruoka. Se voi olla aterialla pienessä roolissa tai sitten sen kanssa holvataan enemmänkin. Olen liikkunut Italiassa nimenomaan enimmäkseen pohjoisosissa, mutta  ovelasti vältellyt polentaa lautasellani. Polentaan sopinee hyvin edesmenneen lappilaisen mummoni tokaisu: "Joka paistetun keittää, se mettään heittää. Joka keitetyn paistaa, se makian maistaa". Luulen kyllä, ettei mummoni koskaan valmistanut polentaa. Viisaus pätee keittiössä hyvinkin pitkälti,  on niitä poikkeuksiakin, joita ei kyllä juuri nyt tule mieleen. 

Koska uiskentelin jälleen kerran vierailla vesillä, eikä minulla ollut tietoa miltä polentan tulisi maistua, päätin soveltaa mummoviisautta ja aluksi kypsentää polentaa ja sitten paistaa sitä. Kaksinkertainen lähetysmistapa varmistaisi sen, että polenta olisi ihan varmasti ns. done, aika harva ruoka siitä pahenee, että se paistetaan pannulla. Joten ei kun tuumasta toimeen, mikä tarkoittaa aamuhetkeä sohvalla, omppu vatsan päälle viritettynä ja sukellusta foodgawkerin uumeniin. Edelleen se tavoite, että käyttäisin oikeasti lukuisia keittokirjojani, on retuperällä.

Aluksi näytti siltä, että olen taas myöhässä, homma olisi  pitänyt aloittaa eilen. Olisi pitänyt kypsentää polentaa keittämällä ja sitten antaa se jähmäköityä yön yli. Mutta kyllä sen ehtisi vieläkin, sillä olihan vasta varhainen aamu. Kun nuorempi teini teki kouluunlähtöä, hänen sekopäinen äitinsä keitteli polentaa yöpuvussa ja tukka takussa. Poika pudisteli päätään hyväntahtoisesti. Hän ei tiennyt, että olin ollut jo ulkona kasvihuoneella yrttejä hakemassa niinikään pyjamassa ja tukka takussa (residenssimme sijaitsee paikassa, jossa aamuisin on lukuisasti ohikulkijoita). Mitä lastenkasvatukseen tulee, johtava lankani piileekin tässä, lapsia tulee suojella tiedolta, joka voi vahingoittaa heitä (tai heidän mainettaan kaveripiirissä, omituinen äiti on tässä genressä aika paha juttu).

Mietin miten tätä mysteeriruokaa tarjoilisin pahaa-aavistamattomalle perheelleni ja päädyin siihen, että appetizer, tuo amerikkalaisten rakastama pikkupalanen aterian alkuun, olisi juuri sitä mitä tässä nyt huudetaan. Vinkeä taka-ajatukseni tämän polenta-appetizerin kanssa oli se, että jos emme kukaan tykkäisi siitä yhtään, se olisi hoidettu yhdellä suupalalla ja voisimme siirtyä eteenpäin. Koska epäluuloni polentaa kohtaan oli vielä vähän suurempi kuin intoni sitä kokeilla, tein minimaalisen pienen annoksen. Niin pienen, että se melkein tarttui kokonaan vispilään, jolla seosta hämmentelin. Mutta ei mennä asioiden edelle. Löysin kiinnostavan ohjeen täältä. Valintaani helpotti sekin seikka, että kyseiseen ohjeeseen tarvitsisin myös pestoa, jota vielä oli purkissa jonkun verran. Näin myös hävikistä herkuksi-teemaa (tai no sitä herkkutaetta ei vielä ollut) tulisi myös sivuttua. Muunsin cupit deseiksi vähän tavallista rennommalla otteella ja käytin polentapuuroon seuraavat aineet:

• 1 oksa tuoretta rosmariinia
• 2 oksaa timjamia
• 2 pientä valkosipulinkynttä
• 2,5 dl punaista maitoa (no valkoistahan se on, mutta tiedätte mitä tarkoitan)
• 1 dl polentajauhoa
• tilkka oliiviöljyä vuoan voiteluun

Voitelin pienen lasivuoan öljyllä. Kuumensin maitoa paksupohjaisessa kattilassa yhdessä yrttien ja valkosipulin kanssa, keitin seosta muutamia minuutteja varoen ylikuohumista. Määrä oli kuitenkin niin pieni, ettei se olisi tainnut jaksaa nousta kattilan reunojen ylitse. Siivilöin yrtit ja valkosipulin pois ja kaadoin maustetun maidon takaisin kattilaan. Lisäsin joukkoon polentajauhon ja sekoitin vispilällä. Ohjeen mukaan tanakoituminen ottaisi kymmenenkin minuuttia, mutta vähäinen määrä ja paksu kattila, joka varastoi hyvin kuumuutta, varmaankin nopeuttivat kypsymistä, sillä muutamassa minuutissa polenta oli jämäkkää tahnaa. Kaavin polentan nuolijalla voideltuun vuokaan ja taputtelin sen parhaani mukaan tasaiseksi, noin sentin paksuiseksi levyksi. Ihan tuskallisen tarkkaan en jaksanut kaapia käyttämääni vispilää, sillä puuro tosiaan tykästyi vispilään aivan huomattavasti. Laitoin tuorekelmua vuoan peitoksi ja nostin tekeleeni jääkaappiin odottamaan päivällisaikaa ja appetizerin sommittelua. 

Tässä vaiheessa tahdon huomauttaa, että polenta on juuri samanlaista kuin kotoinen kaurapuuro, kattilaa ei kannata, toistan ei kannata, jättää kuivilleen liedelle noin viittä minuuttia pidemmäksi aikaa, vaan pestä se heti, ellei tahdo viettää pesutoimissa tuonnempana huomattavaa aikaa. Toinen huomionarvoinen seikka on se, että nyt minulla on kaapissani taas ongelmaraaka-aine. Puolen kilon polentapussista meni nirkonen desi ja pussi tullee vainoamaan minua kauan, kenties ikuisuuden. Siitä tulee toisenlainen keittiöpeikko, se hävikillä uhkaileva.

Iltapäivällä menin sitten tökkimään polentaa pienen jännityksen vallassa. Mitä jos polenta ei olisi jähmettynyt? Se oli turha pelko, sehän jähmettyi jo siihen vispilään. Mitä jos polenta ei suostuisi irtoamaan vuoasta? Sekin oli turha pelko. Otin pienellä stanssilla polentalevystä pyörylän ja sain sen nostettua vuoasta kokonaisena pois. Otin vielä kolme kiekkoa lisää. Muutamaan muuhunkin siitä vielä riitti, mutta olin iloinen, että kuuden kiekon jälkeen polentalevystä oli jäljellä vain roippeita. Useimmiten uinuva sisäinen marttani kehotti minua miettimään, miten hyödynnän nämä roipepalat, minä puolestani kehotin marttaa menemään vaikka ulos hetkeksi, kun oli niin kaunis ilmakin.

Kuumensin tilkan oliiviöljyä pannulla ja nostin polentakiekot pannulle, paistoin niitä hetkisen molemmilta puolilta, noin minuuttin. Kiekkojen pinnasta tuli houkuttelevan rapea ja kauniin värinen. Nostin kiekot leikkuulaudalle jäähtymään. Lusikoin jokaiselle kiekolle pienen nökäreen kotitekoista pestoani, siihen päälle toisen nökäreen vuohenjuustoa ja ihan huipulle pikkuruisen palan aurinkokuivattua tomaattia. Täysissä pukeissa ja tukka kammattuna (jälkimmäinen on narrausta) olin hakenut kasvihuoneesta ruohosipulia jolla koristelin annoksen. Nättiä. Miltä maistui? No, vähän kuivalta, mutta päälliset olivat hyviä. Sahara ei tullut mieleen. Millaisia keittiöpeikkoja teillä on?

Giro d´Italiassa kahdeksastoista etappi oli viimeinen massakiriä lupaileva ja sellainen saatiinkin. Andrea Guardini Farnese Vini-tallista vei voiton Mark Cavendishin nenän edestä upealla loppukirillään. Kokonaiskilpailun tilanteeseen etappi ei tuonut muutoksia.

Andrea Guardini Horsensissa

Ravioli 1 - minä 0

En ole koskaan aikaisemmin valmistanut ravioleja, enkä ole varma, että ihan pian kokeilen uudelleen. Tai ainakin pitää kokata välissä vaikka mitä. Olin katsellut verkkokaupoissa ihania raviolimuotteja, mutta pitänyt sormeni kurissa, enkä tilannut sellaista. Se olikin ihan hyvä juttu, tässä tuli riittävän hiki ilman kaksintaistelua muotin kanssa. Ohjeena oli perustaikinaohje, jonka (kerrankin lähes uskollisesti) kopioin jauhopussin reunasta.

• 300 g durumvehnäjauhoja (00-jauhoja pitää hankkia, JOS vielä joskus kokeilen)
• 3 kananmunaa
• 3 rkl öljyä

Sekoitin ainekset yleiskoneen leikkuuterällä sekaisin, melkein taikinapalloksi, jota sitten vielä käsin työstin hetkisen. Jätin taikinapalan kelmuun käärittynä lepäämään hetkeksi.

• noin 100 g lohkeavaa vuohenjuustoa
• yrttejä silppuna (meillä ruohosipulia, basilikaa ja oreganoa)

Murustelin juuston kulhossa ja sekoitin mukaan yrttisilpun, sekoituksesta tuli hyvin sormilla pieneksi nököseksi puristeltavaa massaa.

Seuraavana oli ohjelmassa taikinan työstäminen pastakoneella. Olen aiemmin käyttänyt pastakonetta vain lasagnelevyjen ja leveän nauhapastan tekoon, jossa ei ole niin nokonuukaa, minkä muotoisia levyistä tulee. Nyt sitten koitin saada mahdollisimman tasaleveitä levyjä, joitten paksuus olisi lähempänä ohutta, kuin tuhtia. Yksi taikinapala onnistui mainiosti, mutta muuten oli käsiä vähintään yksi liian vähän, veiviapu olisi ollut hyvä:)

raviolit ennen keittämistä

Asettelin sitten levylle juustonökösiä noin 4-5 cm välein. Kostutin taikinaa juuston ympäriltä vedellä, jotta taikinakuoret tarttuisivat toisiinsa kiltisti. Nostin sitten toisen, vähän pitemmän taikinalevyn ensimmäisen päälle, antaen jokaiselle juustokeolle tarvimansa tilan. Taikinapyörä sitten vain laulamaan ja muotoilin vaihtelevan muotoisia ja kokoisia neliöitä, joissa mitkään geometrian lait eivät olleet vieraita. Tässä vaiheessa alkoi olla kuuma. Mistä tuleekin mieleeni mainita, että onneksi älysin keittää vettä valmiiksi anteliaan laajassa padassa. Asettelin valmiit raviolit jauhotetulle tarjottimelle ja toivoin hartaasti, etteivät ne tarttuisi toisiinsa, kovin pahasti...

Taikinasta tuli noin 30 kpl ravioleja, mikä oli askarteluinnostukseni maksimaalinen hyödynnys. Tässä vaiheessa valmistin pikaisen sitruuna-voikastikkeen liukastamaan raviolien matkaa vatsaan.

• 50 g voita
• puolen sitruunan mehu
• 0,5 dl kuivaa valkoviiniä
• pippuria

Ainekset vain pannulla sekaisin ja hetki kokoonkiehumista. Nyt sitten oli aika keittää raviolit. Suolasin keittoveden säästelemättä ja viritin veden kiehumaan lempein pulpahtein. Sinne sitten noin 8 kpl ravioleja kerrallaan (aikaansaannokseni olivat noin 4x4 cm kokoisia), pidin huolta, että raviolit tanssahtelivat viehkosti vedessä. Noin 3-4 minuutissa arvelin raviolien olevan kypsiä ja nostelin ne reikäkauhalla kuumalle vadille, valutin hieman kastiketta päälle ja peittelin. Yksikään ravioli ei hajonnut vedessä, mihin olin tyytyväinen. Tuli vain mieleeni, että kuinka näitä kätevästi valmistetaan isolle määrälle syöjiä, ilman että teelmät ehtivät jäähtyä ja takertuvat toisiinsa? Meillä ravioli oli ikäänkuin alkuruokana pääruoan ollessa savulohisalaatti. Osa ravioleista oli liian paksusta taikinasta ja olisivat tarvinneet vähän enemmän keittoaikaa, leikkasimme lautasella puisevat reunat pois. Onneksi perheeni suhtautuu kauniisti kokeiluihini. Ohuemmasta taikinasta (tuurilla) sommitellut raviolit olivat oikein sopivan kypsiä ja täyte oli mainio, kastikkeen sitruuna ja voi tekivät annoksesta mukavan syödä. Mutta en taitaisi tehdä tätä seuraavan kerran silloin, kun pitäisi tehdä johonkin positiivinen vaikutus, pitäisi harjoitella ensin kerta pari lisää.

Siinä ne nyt ovat!

Girossa ovat toisen lepopäivän aatossa, hurjaa mäkeä taas kiipeävät. Matkaa maaliin on vielä 25 km. Sataa vettä ja rakeita, ei häävit työolosuhteet pyöräilijöillä. En ole ehtinyt nyt kovin paljon keskittyä kilpailun seuraamiseen, eilisen etapin lyhentäminen jäi mieleen. Katsojat poispätkäistyn osan varrella olivat tietääkseni jossain määrin olleet naama nurinpäin, niin olisin itsekin vastaavassa tilanteessa. Mutta ymmärtääkseni osuuden vaarallisuus sai kilpailun tuomariston käyttämään saksia, kilpailun alkupuolen onnettomuus karmein seurauksin varmasti vaikutti.