tiistai 29. huhtikuuta 2014

Tahdon taas elää syödäkseni!

Jos tästä nyt jotain positiivista etsimällä etsii, niin koko perheen kimppaflunssan hyvä puoli on se, ettei kukaan halua mitään syötävää. Ei tarvitse kokata. Jossain vaiheessa joku kuitenkin alkaa ottaa horjuvia askelia keittiön suuntaan ja silloin kaapissa on hyvä olla jotain helposti nieltävää. Meillä se on ollut smoothieita, eri marjoin. Pakastin on kiittänyt vähentyviä varastoja ja maitoalan toimijat myös, sillä rahkaa ja jogurttia on kulunut. 

Tänään perheen nuorin lähti hieman huterin jaloin kouluun ja kysyin, että jos jotain ruokaa tekisi mieli, niin mitähän se voisi olla. Ei poika keksinyt mitään. Ehdotin kasvissosekeittoa, johon hän heti huokaisi, että joo, se on helppoa syödä. Ja sämpylöitä! Joten niitä siis tänään. Olisin halunnut ostaa kurpitsan, muttei sellaista ollut lähimmässä kaupassa, jonne kehtasin mennä huppu päässä (bad hair day week) sen verran, että sain keittoainekset kasaan. Tai oli siellä kesäkurpitsoja, joten sellaisen ostin. Unohdin chilin, joten täytyy kaivella maustekaappia, josko jotain kuivattua löytyisi. Pieni lämpö keitossa ei taitaisi tehdä pahaa. 



Miten te palaatte elävien kirjoihin kunnon taudin jälkeen? Saako teillä aikuisetkin syödä kipeinä ja toipuessaan "mitä vaan saa kurkusta alas"? Meillä saa ja olemme kaikki jo niin isoja, että pakko ei ole syödä, jos ei pysty. En vastustanut tuokkosta hollantilaisia mansikoita, sillä kaupassa maistaessani niitä, ne olivat ensimmäinen maku, jonka ylipäätään maistoin ja tunnistin yli viikkoon. Niitä syömme tänään jälkiruoaksi turkkilaisen jogurtin kanssa.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Teinkö vahingossa jotain terveellistä?

Keittiön tasolla oli kolme banaania, jotka jo vaativat joko käyttöä tai päiviltä päästämistä. En oikein ole innostunut banaanileivonnaisista, niistä tulee usein ylimakeita, tai jotenkin tunkkaisia. Smoothiessa banaani on omiaan. 

Kannullinen söpönväristä smoothieta

  • 250 g maitorahkaa
  • 3 kypsää banaania
  • 2,5 dl mansikkaviipaleita pakastimesta
  • 2 dl jäisiä mustikoita
  • 1 rkl vaahterasiirappia
Kaikki vaan tehosekoittimeen ja painetaan nappia. Herkku on valmis hetkessä, siirappi oli kyllä tarpeeton, sillä banaaneissa oli makeutta yllin kyllin. Join heti ison lasillisen tuota sakeaa juomaa ja loput laitoin jääkaappiin viilenemään. Siitä sai hauskat mustikkaviikset, kun en jaksanut pillin kanssa pelleillä.


tiistai 22. huhtikuuta 2014

Kesän makua vispipuurossa


Vaikka mansikat tulivat pakastimesta, raparperi ja inkivääri jostain kaukaa, oli tässä jälkiruoassa ihanaa kesän makua. Sain joitakin aikoja arvostelukappaleena Kira Åkerström-Kekkosen ensimmäisen kirjan, Auringon maku. Heti ensi selauksella huomioni kiinnittyi mansikka-raparperivispipuuron ja inkiväärikermaan. En muistanut, että pakastimesta löytyy vielä raparperia, joten kokeileminen jäi sillä erää. Nyt ostin ennen pääsiäistä tuoretta raparperia ja muistin jopa ostaa mannasuurimoita, sillä niitä meillä ei vakituiseen ole. 

Mansikka-raparperivispipuuro ja inkiväärikerma viidelle

Inkiväärikerma
  • 3,3 dl purkki kermaa (meillä oli laktoositon täysmaito loppu, ohjeessa oli 2 dl kermaa ja 1 dl täysmaitoa)
  • 30 g pala tuoretta inkivääriä
On syytä aloittaa inkiväärikermasta, sillä sen on hyvä tekeytyä jääkaapissa ainakin muutama tunti, tai jopa yön yli. Kuori inkivääri ja leikkaa se muutamaan palaan. Kuumenna kerma (+maito, jos käytät molempia), johon olet lisännyt inkivääripalat. Varo keittämästä kermaa. Kumoa kerma astiaan, joka suosiolla mahtuu jääkaappiisi, eikä ole se lempikattila, jota tarvitset muutenkin koko ajan. Jätä kerma maustumaan muutamaksi tunniksi. Siivilöi inkivääripalat pois ennen tarjoilua. Kirjassa tämä inkiväärikerman ohje on lopussa, mikä on vähän harmittavaa, jos tahtoisi samantien tehdä jonkun ohjeen ja odottelua vaativa osuus mainitaan vasta lopussa. Tokihan jokainen järkevä kotikokki lukee aina koko ohjeen heti, mutta silti. 

Mansikka-raparperisose
  • 150 g raparperia
  • 200 g mansikkaa
  • 1 dl ruokosokeria
  • (loraus vaniljauutetta omana lisäyksenäni)
Tarvittaessa kuori raparperi ja leikkaa se pieniksi paloiksi. Samoin pilko mansikat, jos ne ovat tuoreita. Minulla oli kevyesti sokeroitua mansikkaa pakastimesta, joten laitoin sokeria varovasti soseeseen, ettei tule liian makeaa. Keittele raparpereja, mansikoita, sokeria ja vaniljauutetta miedolla lämmöllä, kunnes se on aivan soseutunut. Jäähdytä.

Mannapuuro
  • 0,5 l vettä 
  • 1,5 dl mannasuurimoita
  • ripaus
Soseen valmistuessa keitä mannapuuro. Kiehauta vesi ja vispilöi varovasti mukaan valuttamasi mannasuurimot. Älä tee kuten minä ja humpsauta kaikki kerralla, sain vispilöidä aika rivakasti, että sain paakut pois. Ripauta hieman suolaa mukaan. Keitä puuroa suurimopakkauksen ohjeen mukaan. Minä lisäsin hieman vettä, sillä puurostani oli tulla aika tönkköä. Jäähdytä kypsä puuro ja sekoita jäähtynyt sose mukaan. Vatkaa seos sähkövatkaimella kuohkeaksi vispipuuroksi ja jos pidät kylmästä vispipuurosta, laita se vielä jääkaappiin viilenemään. Me emme pidä, vaan mieluiten lämpimästä tai ainakin huoneenlämpöisestä, joten peitin kulhon kelmulla ja jätin odottamaan jälkiruoka-aikaa.

Inkiväärikerman kanssa tämä kauniinvärinen vispipuuro sopi oikein hyvin saattelemaan tuoreen korpraalin matkalle takaisin varuskuntaan. Yhden ohjeen perusteella pidän Kiran kirjasta ja varmasti kesän tullen kokeilen muitakin ohjeita.





pstt. pikkuisen tuli paakkuja puuroon, kun olin varomaton suurimoiden laittamisen kanssa, mutta makuun ei vaikuttanut

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Päätön pupu

Mistä tietää, ettei perheessä ole enää lapsia?
Siitä kun suklaapupusta on toisena pääsiäispäivänä vielä
näin paljon jäljellä!
Kaunis sää tuli kuin tulikin, vähän myöhässä, mutta tuli kuitenkin. Meillä on meneillään yhtä jos toista niin kevääseen kuin ruokahuoltoonkin liittyvää. Terassilla haudutuspadassa pöhisee ankkapaloja (viikolla syötäväksi), lampaankareet maustuvat yrttisessä öljyssä, sämpylätaikina kohoaa, autojen renkaat vaihtuvat (eivät ihan itsestään, sepä olisikin mukavaa), teinit nukkuvat ja kohta on aika tehdä päivän jälkiruoka jääkaappiin tekeytymään. 

Grilliin menoa odottamassa

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Mämmipannukakut, eiku sitruunaiset ricottapannukakut


It's time to come clean, kuten amerikkaiset sanovat. Minun pannukakkumenneisyydessäni on pari synkkää vaihetta. Ensinnäkin olin elämäni ensimmäiset 30 vuotta täysin tietämätön siitä, miten välttämättömiä kunnolliset aamiaispannukakut ovat ihmisen hyvinvoinnille. Olin kyllä syönyt suomalaista uunissa paistettavaa pannukakkua, silloin tällöin sitä tehnytkin, nähnyt elokuvissa syötävän mustikkapannukakkuja, mutta varsinainen pannukakkuelämäni alkoi vasta paljon myöhemmin. En oikein kestä ajatusta siitä, miten monta vuotta tuhlasin. 

Toinen surullinen vaihe oli se, jolloin käytin valmiita pannukakkumixejä. Olisin voinut tietysti pitää tämän asian salassa, mutta rehellisyys maan perii. Ehkä tämä järkyttävä paljastus voi olla avuksi jollekin toisellekin, joka on paininut tämän saman, sydäntä puristavan salaisuuden kanssa. Ehkä joku toinenkin onneton sielu uskaltaa avata ikkunan maailmaan ja sanoa, että kyllä, minäkin pidin salaa Aunt Jemiman pannukakkumix-varastoa kaapissani, mutta kuulkaa, ystävät, ei enää koskaan! Nyt olen vapaa ja voin aloittaa uuden elämän oikeiden pannukakkujen säestämänä! Vakuutan, että kun tämän uskaltaa tehdä, aurinkokin paistaa useammin ja kuulee linnunlaulun kirkkaammin.

pannukakut paistetaan voissa
Olen aikaisemmin kertonut, että Nigella Lawson on minun pakkukakkuparannukseni hyvä haltiatar. Hänen ensimmäinen suomennettu kirjansa Syötävän hyvää muutti käsitykseni siitä, mitä lautasella tulee olla, kun puhutaan aamiaispannukakuista. Pidin pitkään Nigellan ohjetta ainoana ohjenuoranani tässä tärkeässä missiossa, mutta sittemmin olen hieman vilkuillut vieraisiin pöytiin. Yksi asia on kuitenkin varmaa. En missään nimessä sorru pannukakkuihin, joiden nimessä esiintyvät sanat terveellinen tai kevyt. Olen vakaasti päättänyt, etten anna pirulle pikkusormea, vaan tarjoan ja nautin itse vain sellaisia pannukakkuja, joista ei hiilihydraatteja puutu.

Nyt kun alan olla jo siinä vaiheessa, että sortuminen vanhoihin, pahoihin tapoihin ei ole kovin todennäköistä, uskallan etsiä uusia variaatioita pannukakkutaikinaani. Muutama perusaines on kuitenkin aina oltava hyvässä pannukakkutaikinassa. Tarvitaan kananmunia, vehnäjauhoja, jotain maitotuotetta ja kunnolla leivinjauhetta, sekä voita paistamiseen. Kaikki muu on sitten hifistelyä, komponentteja joilla luodaan erilaisia tunnelmia ja makumaailmoja. 
  
Näin pääsiäisen aikaan näkee monissa blogeissa hienoja mämminkäyttötapoja, mutta otsikossa minä vain vitsailen. Tuokohan harhaanjohtava otsikointi pettyneitä kävijöitä, jotka eivät jatkossa varmasti palaa Campasimpukkaan? Meidän jääkaapistamme löytyy vain malliston pienin mämmirasia, matalan rahkapurkin kokoinen annos. Se on Kammenpyörittäjää varten ostettu, jos hänelle sattuisi tulemaan vuotuinen viisi minuuttia kestävä mieliteko mämmiin. 

Tämän kertainen pannukakkutaikinani sisältää ricottaa, en etsimälläkään löytänyt vielä blogista ricottapannukakkujen ohjetta. Foodgawker on paras paikka löytää ulkomaanelävien ruokaohjeita. Sinne kun vaan hakuun naputtaa virheettömällä lontoolla, notta ricotta pancakes, niin johan alkaa lyyti kirjoittaa. Jollei 184 ehdotuksen joukosta löydy sopivaa, voi katsoa peiliin ja tunnustaa olevansa nirso. Minua miellytti niistä seitsemästoista, joten kovin kauaa ohjeen valinta ei vienyt. Chez CateyLou teki helmikuussa sitruunaisia ricottapannukakkuja, eikä maininnut mitään hälyttäviä sanoja, kuten healthy tai light, joten uskalsin kokeilla.

20 sitruunaista ricottapannukakkua

  • 3 kananmunaa valkuaiset ja keltuaiset eroteltuina
  • 3,5 dl piimää
  • 3 rkl sokeria
  • 1 purnukka ricottaa
  • 3,5 dl vehnäjauhoja
  • 1 tl leivinjauhetta
  • 1 tl ruokasoodaa
  • sitruunan kuori raastettuna (puristin mukaan myös vähän mehua ohjeesta poiketen)
  • 0,5 tl suolaa
  • loraus vaniljauutetta (oma lisäykseni)
Kananmunat erotellaan eri astioihin. Keltuaisten kanssa samaan kulhoon kerätään piimä, ricotta ja sokeri. Nämä vatkataan vispilällä sekaisin ja maustetaan vaniljauutteella ja sitruunamehutilkalla. Toisessa astiassa sekoitetaan keskenään jauhot, leivinjauhe, sooda,  suola ja sitruunankuori ja kumotaan märkien aineiden kanssa samaan kulhoon, sekoitetaan varovasti. Valkuaiset vatkataan vaahdoksi ja sekoitetaan pyöräyttävin liikkein taikinaan, välttäen ylivatkaamista, että taikinan ilmavuus säilyisi. 

Pannu lämmitetään keskilämmölle, sulatetaan nokare voita pannulla ja otetaan taikinasta noin pienen kauhallisen verran taikinaa kerrallaan. Minä paistan pannukakut crêpelevyllä, sille mahtuu yhtä aikaa paistumaan viisi pienehköä pannukakkua. Kun pannukakun pinnalle alkaa ilmestyä pieniä reikiä, on pian käännön paikka. Tarjolle tietysti kunnollista vaahterasiirappia ja iso kuppi maitokahvia, eikä ihminen oikein muuta voi pyytää. Meillä oli myös mustikoita, sillä olin illalla luvannut mustikkapannukakkuja, mutta unohdin laittaa niitä taikinaan.


Jälkeenpäin huomasin, että tässä taikinassa oli yksi vakavalta vaikuttava puute, joka ei kuitenkaan näkynyt lopputuloksessa. Taikinaan ei tullut lainkaan sulatettua voita, mikä yleensä on uhkaava merkki terveellisyysmittarin värähdyksestä. Ilmeisesti kuitenkin ricotta pitää rasvan lippua korkealla ja heikkous kääntyykin voitoksi. Onneksi en mennyt sörkkimään ohjetta tältä osin ja lisännyt ominpäin voita, sillä ohje oli täysin pätevä näinkin. Jatkossa aion olla kyllä tarkempi, sillä sulavan voin tuoksua ei moni parfyymi voita. Tai siis yksikään.

Edit: Askaroin pannukakuille oman välilehtensä blogin yläreunaan, sieltä löytyvät kaikki pannukakkupostaukseni. Sen vierestä löytyvät myös blogin perusidean hahmottelu, sekä kaikki ne ravintolapostaukseni, joista toivon olevan hyötyä muillekin. Humppa-aiheisille postauksille on myös on lokeronsa, sillä taidettakaan ei pidä unohtaman.

tänään katsotaan Amstel Gold Racea

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Pehmeää kuin possunposki


Kyllä kannatti hauduttaa possunposkia aamusta asti! Emmepä ole aikoihin syöneet niin mureaa ja hyvää lihaa kotona, vaikka kaikenlaisia herkkuja olenkin yrittänyt valmistaa. Tämä oli kaikenlisäksi helppokin. Kunhan vain kasasin kaikki ainekset pataan ja sitten hautumaan. Asetin haudutuspadan aluksi käyntiin 10 tunniksi. Noin viiden tunnin jälkeen liha alkoi olla jo melko mureaa, mutta halusin sen olevan oikein ultramureaa. Kahdeksan tunnin kohdalla aloin valmistella lisukkeita. Tein annoksen perunamuusia puikulaperunoista, jotka alkavat mustasisustaisesta pussistaan huolimatta olla jo käyttöikänsä reunamilla, ituja alkaa tulla melkoisesti pussin avaamisen jälkeen. Maustoin muusin kahdesta kevätsipulista ja tuoreesta timjamista tehdyllä silpulla, voilla, suolla ja pippurilla, notkistin muusin kuumalla maidolla. Käytän pienien muusierien tekoon nykyään perunapuserrinta, niin muusista saa aina tasaista ja paakutonta. 

Toiseksi lisäkkeeksi höyrytin muutaman vihreän parsan ja käytin niitä vielä voinokareen kanssa pannulla ennen lautaselle päätymistään. Siivutin retiisejä aivan ohuiksi viipaleiksi ja leikkasin pieniä viinirypäleen muotoisia tomaatteja halki, en tiedä niiden lajiketta. Nostelin pehmeitä porkkana- ja omenapaloja myös annoksen reunalle.

Possunposki oli aivan tolkuttoman mureaa yhdeksän tunnin haudutuksen jälkeen, kalvoista ei ollut enää tietoakaan ja maku oli haudutusliemen viinien ansiosta aromikas, muttei mitenkään makea, vaikka pataan tulikin hunajaa. Kaikki kolme päivällisellä ollutta pitivät tästä ruoasta kovasti, Kammenpyörittäjän posket poimin liemestä hänelle huomiseksi työlounaaksi. 

Pataan jääneen liemen siivilöin sattumista ja pakastin kahtena puolen litran eränä. Siitä saa maistuvan pohjan jollekin toiselle pataruoalle. Ostan possunposkia varastoon heti, kun uusi tilaisuus tulee. Jos olisin fiksu, siivoaisin kalvot heti pois ennen pakastamista, mikä nopeuttaisi sitten ruoanlaittoa, kun niitä käyttäisin.

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Crock Pot-välilehdelle, jonne kerään kaikki haudutuspata-aiheiset postauksemme. 

Edit: Seuraava on tietysti jo taaksejäänyttä elämää. Vielä ehtii muuten mukaan katsomaan YLE Teemalla parhaillaan esitettävää Jerusalem 24 tuntia-dokumenttia. Olen tuijottanut sitä ainakin toisella silmällä aamuyhdeksästä asti, enkä voi lopettaa. Ainakin Anna on saanut saman tartunnan, huomasin Twitteristä. Lämmöllä muistelen parin vuoden takaista Berliinistä tehtyä vastaavaa maratonia. Tavalliset ihmiset ovat aivan kiinnostavimpia!

Poskivalssia aamutuimaan

tilanne ennen sianvinkua, tai miten sen nyt ottaa
Englantilaisissa pukudraamoissa illallisväki kuulee toivotun fraasin hovimestarin suusta: "Ladies and gentlemen, the dinner is served." Gentlemanni tarttuu ladyn käsivarteen ja puvut kahisten hienot ihmiset siirtyvät pöytään. Meillä ei ole ihan niin, dinner is so not served, vaan paljon myöhemmin, 10 tuntia myöhemmin, vaikka vietinkin jo hyvän tovin aamukuudelta keittiössä. Älkää silti olko huolissanne, en ole lieteen kahlittu, muuten kuin omasta halustani. 

Ensimmäistä kertaa ikinä huomasin possunposkia paikallisen marketin lihatiskissä keskiviikon alustavassa pääsiäisruuhkassa. Enpä kauan epäröinyt, olen tuntenut itseni blogaanimaailman lapsipuoleksi, koska en ole milloinkaan valmistanut possunposkia. Nyt pyysin 8 pullevaa palasta pakettiini ja hieman järkytyin, sillä paketille tuli hintaa 8 euroa. 8 euroa on rahaa, mutta ei ihan kauhean paljon, etenkin kun vertasin jo ostoskärryssäni olleeseen lampaankarepaketin hintaan ja siinä ostin myös aika ison kasan luita (joista luonnollisesti liemi keitettämän). Possunposki siis lasketaan minun kirjoissani edullisiin lihoihin. 

Kotona sijoitin hankkimani lihapalat jääkaapin nollalaatikon perukoille, jossa lämpötila on muutaman asteen pakkasella, siellä liha säilyy hyvänä, melkein jäisenä, mutta nopeasti sulavana, kun sitä tarvitaan. En ehtinyt kokkailla yhtään mitään oikeastaan koko viikolla, eikä täällä minua lukuunottamatta ketään ruokahalulla varustettua ole ollutkaan, flunssan kourissa rassukat. 

Eilen myös ylennyksen saanut saapui kotiin vähän pitemmälle lomalle ja se tarkoittaa tietysti sitä, että yksinkertaiset ruokatoiveet (jotain lihaa, kiitos) toteutetaan tipitarkkaan. Sen tähden minä kello kuusi kolistelin keittiössä mahdollisimman vähän aloittaessani possunposkihommat. Olin etsinyt ohjeita parina päivänä, valinnut ja muuttanut mieltäni. Aina vain palasin masutoaitemu-blogista löytämääni (kiitos TOP100-sivuston hakutoiminnon, kiitos Ankeriaan) ohjeeseen. 

Tunsin itseni hieman hölmöksi könytessäni aamutuimaan keittiön yläkaapin alkoholivarastoa portviinin toivossa, mutta ilahduin löytäessäni pienen pullon sitä. En muistanut yhtään mistä moinen on meille tullut, harkitsin hetken pitäisikö minun varmistaa henkilökohtaiselta alkoholivastaavaltani, voiko kyseisen pullon avata, vai onko se tarkoitettu johonkin tiettyyn tilaisuuteen.  Käytin sitten aivan omaa harkintavaltaani ja avasin pullon. Ei kuulostanut viisaalta mennä herättämään täydessä unessa olevaa flunssasta toipuvaa kello kuudelta ja kysellä portviinipulloa heilutellen, että hei kulta, saako tämän avata. Jotain asioita ei avioliitossakaan vain pidä tehdä.

Olin monesta ohjeesta lukenut taikasanat: "siivoa poskista pahimmat kalvot" ja nyt tiedän tarkalleen mitä se tarkoittaa. Sitä, että ensimmäisen kanssa piiperretään niin kauan, että aurinkokin ehtii nousta ja linnut aloittaa laulunsa, toisen kanssa oiotaan jo vähän kulmia ja loput menevät sitten sillä, että vähän uhataan puukolla. Possunposkien kalvojen poisto sucks, mutta tein sen niin tarkkaan kuin osasin ja viitsin, luotan pitkään haudutusaikaan. 

blogaanikin kuvassa
En tietenkään valmistellut possusposkiani aivan Riitan neuvojen mukaan, sillä minulla ei ollut varsiselleria, mutten arvele tämän puutoksen olevan ruokalajin tuho. 

Vihdoinkin possunposkia Campakeittiössä

  • 1 kg possunposkia
  • 2 omenaa, hapan ja makea (saattoi olla, saattoi olla olematta, kahdesta pussista otin)
  • 2 porkkanaa
  • 1 sipuli
  • monta pientä tuoretta valkosipulinkynttä
  • 1,5 dl portviiniä
  • 1 dl punaviiniä
  • 6 dl vahvaa lihalientä (minulla kania ja poroa)
  • 3 rkl hunajaa
  • 1 tähtianis
  • 2 oksaa rosmariinia
  • suolaa ja pippuria
  • oliiviöljyä kuullottamiseen
Kuorin ja pilkoin omenat ja vihannekset isohkoihin paloihin, kuullotin niitä hetken pannulla. Sulatin lihaliemipalikat ja aukaisin sen portviinin. Kumosin kuullotetut omenat ja vihannekset haudutuspadan pohjalle ja asettelin siivotut possunposket pataan. Sijoitin rosmariinioksat ja tähtianiksen päällimmäksi ja lurittelin pinnalle hunajaa. Ripottelin Annan kaupasta ostamaani mahtavaa suolaa lihojen päälle ja rouhin mukaan kunnolla mustapippuria. Viimeiseksi kumosin pataan portviinin, punaviinin ja niin paljon lihalientä, että ainekset juuri ja juuri peittyivät. Jätin noin desin pari odottamaan, mikäli lientä täytyisi lisätä. Asetin kannen päälle ja haudutuspadan high-asetuksella 10 tunniksi hommiin. Joten joskus neljän, viiden aikaan pitäisi olla valmista. Lisäkkeet ovat vielä suunnittelematta, tuumin parsaa ja jonkunlaista yrttistä perunamuusia, mutta voi vielä muuttua hovissa.

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Crock Pot-välilehdelle, jonne kerään kaikki haudutuspata-aiheiset postauksemme. 

jotain vielä puuttuu

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Pöllöwaarin Wine Maker Dinner

Colmarin neito 
Olemme käyneet aika paljon ravintoloissa reissuillamme, mutta kotikaupungin ravintolat ovat jääneet hieman paitsioon. Ei ole aikaa lähteä ravintolaan, joka sijaitsee lähellä. Kuinka hullulta se kuulostaa? Itseäni aktivoidakseni liityin Pöllöwaarin postituslistalle saadakseni tietoa, mitä siellä tapahtuu. Pöllöwaari on yksi Jyväskylän harvoista hyvistä ravintoloista ja sen nimi tulee useimmiten esille, jos kysytään suositteluja Jyväskylässä illastamiseen. Kaksi muuta ovat Kissanviikset ja Figaro. Tämän kuun lopulla on avautumassa uusi paikka, Harmooni, josta on lupa toivoa hyvää lisää Jyväskylän kapeaan hyvien ravintoloiden kirjoon. Tiedätte mitä tarkoitan tässä yhteydessä hyvällä ravintolalla. Hyvä ravintola on myös vaikka Tikkakosken Labella, kun tarvitsen pätevän pizzan arki-iltaan.

Pöllöwaarin postituslistan kautta sain noin kuukausi sitten tietoa Wine Maker Dinneriksi nimetystä illasta, jonka aikana olisi tarjolla neljän ruokalajin illallinen ja sille erityisesti sovitettu viinipaketti Domaines Schlumberger-viinitalon viineistä. Paikalla luvattiin olevan viinitalon edustaja ja paikkoja tietysti rajallinen määrä. Katsahdin kalenteriamme, joka yleensä ammottaa tyhjyyttään (tyhjä kalenteri - paras kalenteri). Nyt kyseisen päivän kohdalla oli merkintä "humpan loppu". Eli olimme tuona päivänä tulossa kotiin Saksasta. Vaikken erityisesti pidä varhaisista aamulennoista, tällä kertaa se sopi oikein hyvin, sillä ehtisimme hyvin matkalta kotiin ja illalla vielä Pöllöwaariin. Olisi vielä mukava jatkaa hieman lomatunnelmissa. 

Ranskalainen viinitalo Domaines Schlumberger oli meille ennalta aivan vieras, mutta muistinystyröitämme ja valokuva-arkistoja kaivelemalla huomasimme liikkuneemme muutamia kertoja aivan niillä main Elsassissa, josta näitä valkoisia viinejä tulee. Pöllöwaarilla on ymmärtääkseni jo pitemmän ajan ollut yhteistyötä Schlumbergerin kanssa. 

Illan aloitti Séverine Schlumbergerin (linkin kuvasta tunnistat hänet vaaleanpunaisesta puserosta, ehkä muutenkin) tervehdys, hän kertoi lyhyesti sukunsa omistamasta viinitalosta ja viineistä, joita saisimme illan aikana maistaa. 

Meille sattui hyvä tuuri, sillä pöytään, johon olimme istuutuneet, tulivat myös tämä viinitalon edustaja ja hänen suomalaiset yhteistyökumppaninsa. Niinpä saimme vielä paljon lisätietoa talon viineistä ja illan aikana tuli juteltua muutenkin vaikka mistä. Flunssanpoikasesta ja kiireisestä aikataulustaan huolimatta tämä viinitalon Euroopan kontakteista, somesta ja tiedottamisesta vastaava ranskalaisrouva oli mitä miellyttävin illallisseura. 

Ruoka illan aikana oli juuri niin kepeää ja keväistä, kuin toivoa voi. Illan aloitti pienen raikkaan keittiötervehdyksen jälkeen alkuruoka. Mukaani ottamani menukortin mukaan siinä oli parsaa & kevätvihanneksia, viinisuolaheinää ja versoja, annoksen parina oli Pinot Blanc les Princes Abbés 2011. Parsamousse oli todella miellyttävä kokemus suussa, haluaisin kokeilla itse sellaisen tekemistä nyt, kun parsakausi on aivan käsillä. 


Toisena ruokana oli klassinen kombinaatio scampi & vihreä parsa, hollandaise ja tomaatti. Viiniksi laseihin kaadettiin Riesling Grand Cru Kessler 2008. Voi miten pidimmekään parsasta yhdessä hapokkaan kastikkeen kanssa. Mietin omia hollandaisekokeilujani ja tunnustin mielessäni, että vielä on oppimista. 


Väliruokana oli menukortissa mainitsematon pieni annos, jossa oli (ellen aivan väärin muista) hanhenmaksaa ja kirpeää raparperikompottia. Sille tarjottiin pieni kaato sopivaa viiniä, jonka nimeä en kirjoittanut muistiin. 


Pääruoka oli vasikkaa & valkoista parsaa, sieniä, hunajaa ja mantelia. Sille sopiva viini oli Pinot Gris Grand Cru Spiegel 2007. Oli enemmän kuin totta, ettei annoksen kanssa hetkeäkään kaivannut punaviiniä, vaan yhteensopivuus lautasen ja lasin välillä oli aivan verraton. Tuollaista yhdistelmää en itse kuvittelekaan osaavani tehdä.


Illan kääntyessä loppua kohden saimme vielä eteemme kauniit jälkiruoat, joissa menukortin mukaan oli ananasta& aprikoosia, passionia ja pecanpähkinää ja sen parina Riesling Cuvée Ernest Sélection de Grains Nobles 2009. Vaikka jokainen illan ruokalajeista oli ollut mitä onnistunein, tämä kyllä vei voiton kaikista, etenkin ylimaallisen ihanan viinitilkan kanssa. 


Kuvat eivät tosiaankaan ole häävejä vähäisen valaistuksen vuoksi, mutta toivon niistä näkyvän, miten kauniita annoksia Pöllöwaarin keittiössä tehdään. Jälleen kerran olin iloinen, ettei yhtäkään annosta tarjoiltu liuskekivipalan päältä. 

Séverine Schlumbergerin kanssa keskustelusta jäi minulle parhaiten mieleen se, miten pienistä puroista täytyy parisataavuotisen historian omaavan viinitalonkin tulot tulla. Jopa tänne, sateiseen, kylmään Jyväskylään asti kannattaa matkustaa muutamaksi tunniksi markkinoimaan näitä upeita viinejä. Kannattaa istua samaan pöytään ventovieraiden ihmisten kanssa illalliselle, kannattaa kertoa mikä on parasta heidän viineissään. Olin verraten myyty. 

Pidin kovasti siitä itsevarmuudesta, mitä Séverine Schlumberger ilmaisi sanoessaan, että hän voi aivan täydellä varmuudella sanoa, että viini joka on kaadettu lasiin, on hyvää, siitä ei ole mitään epäilystä. Ja että se sopii tarjottavalle ruoalle. On aivan toinen asia, pitääkö lasiaan kallistava siinä olevasta viinistä, tai siitä yhdessä ruoan kanssa. Se on mieltymysasia. Mutta hänen talonsa viini sopii sille asiantuntevasti valmistetulle ruoalle, jonka kanssa se tarjotaan. Se oli minulle virkistävä ajatus ja sai minut miettimään uudelleen sitä, miten kannattaa Alkossa asioidessaankin kysyä neuvoa koulutetuilta myyjiltä, jotka eivät tarjoa mielipiteitään, vaan tietoa ruoan ja viinin yhteensopivuudesta. Ennen kaikkea ilta muistutti minua taas siitä, miten vähän tiedän viineistä. 

Ennen kuin autokuljetus Helsinkiin aikaisen lennon vuoksi lähti, Séverine Schlumberger pyysi illan keittiömestarin paikalle kiittääkseen siitä, miten mainiosti tämä oli suunnitellut illan menun viinitalon tuotteiden ympärille. Chef sai raikuvat suosionosoitukset meiltä kaikilta. Olen pahoillani, etten kirjoittanut keittiömestarin nimeä ylös, enkä löytänyt sitä Pöllöwaarin sivuiltakaan, mahdollisesti puusilmäisyyttäni. 

Illalliskokonaisuus viineineen maksoi meiltä kahdelta 230 euroa ja oli niistä jokaisen arvoinen. Ilmapiiri oli illan aikana mitä positiivisin ja lisäarvoa sille toi keskustelu hauskan Séverinen kanssa. Hän muuten kysyi, miten suomalaisia kohdellaan Ranskassa. Kerroimme aina saaneemme vähintään neutraalin, ellei ystävällisen vastaanoton, vaikkemme osaa ranskaakaan muutamaa, huonosti lausuttua sanaa enempää. Tähän hän sanoi olevansa tyytyväinen, sillä hänen mukaansa ranskalaiset ovat usein tylyjä toisilleen. Hän arveli, että parempi niin kuin, että olisivat sitä ulkomaalaisille. 

Palvelu Pöllöwaarissa oli koko illan ajan miellyttävää ja yhtenäistä. Pöytämme ulkomaalaisvahvistuksen vuoksi ruoat esiteltiin meille englanniksi ja sekin käytti sujuvasti. Leipää tarjottiin tasaiseen tahtiin ja se olikin hyvin maistuvaa ihanan suolaisen voin kanssa. Vettä kaadettiin laseihin ja muutenkin tarjoilu oli juuri sopivan huomaamatonta kuten pitääkin, vailla pokkurointia. 

Kurkin Pöllöwaarin viinilistaa ja vertasin illan menuun. Olimme jo aluksi saaneet kuulla, että paikalle oli tuotettu erikoistilaisuuden vuoksi viinilistalta löytymätöntäkin viiniä, mutta muutoin niitä on ainakin tällä erää Pöllöwaarista saatavilla. Alkon tilausvalikoimissa näyttäisi tällä hetkellä olevan näistä nauttimistamme viineistä Pinot Blanc les Abbés 2011 ja viisi muuta saman talon viiniä. Tuo jumalainen jälkiruokaviini ei ikävä kyllä ole ostettavissa Alkosta. 

Kokemus Pöllöwaarista oli erittäin positiivinen, edelliset muistomme paikasta ovat aikojen takaa ja aivan erilaisista tilausuuksista ja parista lounaasta muutaman vuoden takaa. Nyt jäi kyllä mieliteko mennä muihinkin teemailtoihin tai kokeilla ravintolan kausimatkamenuja, joille ilokseni huomaan myytävän myös asiallisia alkoholittomia juomapaketteja. 

joitakin elsassilaisia köynnöksiä jonain talvena

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Jäähyväiset humpalle


Kaikki hauska päättyy aikanaan, jopa humppareissu. Minilomasemme viimeinen täysi päivä kului muutaman vierailun verran tutussa Frankfurtissa. Saavuimme kaupunkiin aamupäivän puolella, kävimme ensin jättimäisessä pyöräliikkeessä, jossa ihailimme Pinarelloja ja Cerveloja ja ihmettelimme, miksi monen tonnin polkupyörässä on kahden euron polkimet. Myyjä selitti, että ihan jokaista pyörää voi kokeilla liikkeessä, eikä silloin tyylikkäät tai edes kelvolliset lukkopolkimet ole hyvä juttu edes kalliimmissa pyörissä. Asiakkaat tulevat kuka missäkin jalkineissa ja peruspolkimilla voi koeajon suorittaa. Ostimme selityksen. 



Ennen kuin menimme keskustaan, kävimme katsomassa millaisessa paikassa illan humpat olisivat. Meidän täytyisi mennä illalla paikan päälle autolla, sillä ajaisimme vielä keikan jälkeen Hahnin lentoasemalle, jossa olisimme viimeisen yön ennen varhaista aamulentoa. Das Bett-musiikkiklubi näytti ulkoapäin aika samanlaiselta entiseltä teollisuushallilta, kuin moni muukin saksalainen musiikkimesta. 


Se sijaitsi samalla kadulla kuin Ferrarin ja Maseratin liikkeet. Seuraavassa korttelissa oli Dacian liike, joka ei taitaisi päästä rahakkaampien merkkien väliseen liiketilaan, vaikka se vapautuisikin. Samalla kadulla oli myös jonkunlainen siirtolapuutarhan ja kotitarvekanaloiden yhdistelmä. Korkeiden pensailla peitettyjen aitojen takana näytti olevan monenlaista viljelyä menossa ja porttien kohdalta näki, että kanoilla, kukoilla ja kaneilla oli mukavat oltavat kopeissaan. 



Aidan vierustalla oli myös kyyhkyslakkoja, ilmassa kävi jatkuva kyyhkysten paikanvaihtoralli ja kujerrus kuului yhdessä kukonkieunnan kanssa kauas. 



Meillä oli vielä monta tuntia aikaa ennen iltaista korvakulttuuria, joten menimme Frankfurtin keskustaan. Sää oli mitä mukavimman keväinen ja turisteja tuntui olevan jopa Kölniä enemmän. Kuljeskelimme tutulla kävelykadulla, jonka varrelta löytyvät kaikki tavaratalot ja merkkiliikkeet, joihin moniin emme toki mene koskaan. Suuri ostoskeskus muistui mieleemme siellä olevan hyvän sushipaikan vuoksi. Koska lounasaika oli juuri sopivasti, menimme nauttimaan hyviä, tuoreita sushiherkkuja. Aisossa sushia voi syödä hihnalta tai tilata pöytiin erilaisina kokonaisuuksina, listalla on myös muuta aasialaista ruokaa, ellei sushi satu maistumaan. Me istuimme hihnan ääreen ja poimimme hyvältä näyttäviä annoksia sitä mukaa, kuin kokki niitä valmisti silmiemme edessä. Etenkin friteerattuja osia sisältävät suupalat olivat mahtavia, vaikka niillä kyllä oli sitten hintaakin perusmakeja enemmän. Juuri Aisossa syödessäni olen ymmärtänyt sen, ettei riisin pidä olla liian etikkaista, eikä sitä pidä puristaa liian tiukaksi paketiksikaan. Kun vatsat olivat täynnä, näytti kassakuitti 42 euroa ja siinä oli mukana kaksi oluttakin. 



Kävelykatu oli todella täynnä väkeä, siellä oli niin turistiryhmiä, kuin paikallisiakin viettämässä kaunista kevätpäivää. Oli monenlaista rahankerääjää, kerjäläistä ja rikshakuskia, ilmapallonmyyjää ja katutanssijaa.  

bongaa klisee
uusi tyyli
pelleä ei sanottavammin kiinnostanut
kiirettä ei pukkaa






Tarkoituksemme oli käydä parissa taidemuseossa, joista ensimmäinen oli Schirnin Taidehalli. Siellä oli katukuvassakin hyvin näkyvä Esprit Montmartre-näyttely, joka oli todella näkemisen arvoinen. Näyttely oli ilmeisen suosittu, sillä alkuillasta saimme suorastaan tungeksia nähdäksemme teokset. Jos satutte kevään aikana Frankfurtiin, suosittelemme tuota näyttelyä hyvin lämpimästi.

nuoria puolalaisia muusikoita museon portailla, heidän keruuastiansa kilahti
Ensi syksynä samassa paikassa on esillä Helene Schjerfbeckin töitä, enpä pistäisi pahakseni pientä lokakuista Saksan-matkaakaan.


Toinen kohteemme oli Frankfurtin modernin taiteen museon Die Göttliche Komödie-näyttely. Olemme käyneet kyseisessä vinkeässä museossa pari kertaa aikaisemminkin, siellä joutuu helposti päästä pyörälleen pelkän arkkitehtuurin ja merkillisten porraskäytävien ja salien sekamelskassa. 


Tämä näyttely sisälsi paljon mielenkiintoista, mutta myös sitä osastoa, joka saa minut aina muistamaan, miksen sittenkään niin paljon pidä videotaiteesta tai ymmärrä ylipäätään modernia taidetta. Mutta aika kului sielläkin mukavasti. 


Reissun viimeinen humppakeikka Das Bett-klubilla oli melkein edellisillan Aachenin keikan veroinen. Paikka oli paljon avoimempi, sinne mahtui enemmän väkeäkin. Nytkään ei nähty humppajunaa paria vaunullista enempää, mutta muuten meno oli totutun reipasta. En kyllä osaa sanoa kuinka hyvin sitä itse jaksaisi illasta toiseen soittaa samaa musiikkia, mutta Eläkeläisiltä se näyttää käyvän. Olisi meille varmaan vielä keikka tai kaksi maistunut, mutta tällä erää piti suunnistaa kohti lentokenttää ja sanoa: Schönke dan, kiitokset humpasta!




maanantai 14. huhtikuuta 2014

Keskiviikko Aachenissa


Kölnissä olisi kyllä viihtynyt pitempäänkin kuin kaksi päivää, mutta keskiviikkona haimme vadelmanpunaisen Fiestan tallista ja jatkoimme matkaa. Olimme viime vuonnakin Eläkeläisten Aachenin keikalla Musikbunkerissa. Ennen illan keikkaa kävimme Aachenin keskustassa pienellä kävelyllä. Poikkesimme Contigon liikkeeseen kelpo espressoille ja ihailimme täyteen ahdettuja leipomoiden ikkunoita.


Kumpikin oli huonomuistinen sen suhteen, millainen Aachenin keskusta oikein olikaan, mutta pian kyllä muistimme, että olemmehan me täällä käyneet. Eräällä aukiolla rakennettiin mielenkiintoista installaatiota, sitä puuhaa olisi katsonut pitempäänkin.




Kurkkasimme samaan kirkkoon kuin viime vuonnakin, sen sivustalla oli jotain jännittävää menossa. Arvelimme, että siellä oli oikotie taivaaseen. Emme kuitenkaan jääneet katsomaan, josko jonoa alkaisi muodostua.

tikapuita pitkin taivaaseen?
Löysimme myös mainion keittiötarvikeliikkeen, josta hankimme Kitchen Aidin lihamyllyyn makkarasovitteen. Nyt ei ole enää paljonkaan tekosyitä sille, miksen opettelisi kunnolla makkaroiden valmistamista. 



Ennen majoittumista tuttuun Ibis-hotelliin kävimme ostamassa iltapäiväevästä. Joka minilomasella täytyy ainakin kerran murustella hotellihuoneessa erilaisia herkkuja. 


Illan Eläkeläisten keikka oli kiertueen kuudes. Edellisiltana yhtye oli  piipahtanut Hollannin puolella Harlemissa, mutta palannut jälleen Saksaan. Illan performanssi oli mitä mainioin, väkeä oli pienehkössä bunkkeritilassa sopivasti ja humppa raikui. Energiaa tuntui riittävän ja tunnelma oli matalassa katossa. Encoreja oli oikein kaksin kappalein ja lämpimään Aachenin iltaan purkautui tyytyväistä humppaväkeä yhdentoista tietämillä. Oli mukava kävellä muutaman korttelin matka rauhallisia asuinkatuja ja pötkähtää nukkumaan mukavan perushotellin mukavalle vuoteelle.