Lohta foliossa

Tänään oli viikon ainoa päivä, jolloin osuimme kaikki yhtä aikaa päivällispöytään, samoin viikon ainoa kalaruoka valikoitui tälle päivälle. Sateinen sää ei inspiroinut loimuttamiseen, sillä välttelemme nyt kastumista ja flunssaa oikein urakalla ensi viikon matkan vuoksi. Ei olisi kiva niistää ja yskiä Italiassa. Niinpä päätimme, että suomuinen ystävämme päätyy uuniin, josta sivumennen sanoen on nyt lamppu palanut, ensimmäistä kertaa. Muistelemme, että keittiöremontista on joko 4 tai 5 vuotta ja uunia on käytetty todella ahkerasti. Eivät lamput siis aivan yhtenään pala. Huomisen kauppareissulle alkaa kertyä muistettavaa, mutta kuka nyt muistilistaa käyttäisi? 

Olin merkinnyt kiinnostavaksi jo aikoja sitten foodgawkerin suosikkiosastoon ohjeen, jossa lohi käärittiin folioon. Tuumasta toimeen. Multipuuhasin samaan aikaan keittiöön viime talvelta tuttua valolaatikkoa ja kiinnitin salaman kameraan. Se on myönnettävä, että päivä on niin lyhyt ja tänään vielä sen lisäksi muutenkin pimeä paksun pilven vuoksi, että salamaan tässä on taivuttava. Miksi kesä ja valoisa aika oli niin lyhyt, pystyykö joku kertomaan? 

Kammenpyörittäjä oli käynyt kalastamassa ison merilohifileen, jonka otin talouden suurimmalle leikkuulaudalle ja pyörittelin mielessäni miten sen käsittelisin. Olen aivan surkea poistamaan nahkaa kokonaisesta fileestä, joten päätin leikata fileen annospaloihin ja leikata sitten nahkan pois. Muutenkin päätin muunnella ohjetta sen verran, että tekisin yhden annoskokoisen pakkauksen, jonka kuvaisin ja loput laittaisin paloina peräkkäin isolle foliopalalle. On muuten hyvää se paksu ja leveä folio, jota sai kesällä ostaa Lidlin grilliviikoilla. Aivan toista kuin ohuet kapeat rullat.

Siistin fileestä rasvaiset reunat pois ja tarkistin ruototilanteen. Leikkasin kalan noin 5 senttiä leveiksi viipaleiksi ja sangen käänteisammatillisin ottein leikkasin nahkan pois työntämällä veitsen terän palan puolivälistä nahkan alle ja sivaltamalla reunaa kohti, jonka jälkeen käänsin palan toisin päin ja koitin saada toisen puolin irti yhtä sulavasti. Pikkuisen olisi vielä oppimista, vaikka kalapaloista tuli suhteellisen siistinnäköisiä, ei kerrota kenellekään kuinka toimin, eihän? Kalan maustamiseen käytin seuraavia aineksia:

• tuoretta basilikaa
• suolaa
• mustapippuria
• oliiviöljyä
• 1 appelsiini
• 1 punasipuli
• aurinkokuivattua tomaattia
• kapriksia
• valkoviiniä

Asettelin basilikan lehtiä foliolle noin sille alalle, minkä kalapalat vierekkäin veisivät. Ripotin lehdille suolaa ja pippuria ja pikkuisen oliiviöljyä. Asetin kalapalat basilikan päälle riviin (ja annoskokoiseen nyyttiin kalapalan kolmen basilikalehden päälle) ja ripotin hieman lisää suolaa ja pippuria. Leikkasin appelsiinin ja sipulin ohuiksi viipaleiksi ja levitin ne kalan päälle. Ripottelin muutaman teelusikallisen pieniä kapriksia ja aurinkokuivattua tomaattia viimeisimmäksi pinnalle ja kaadoin noin puoli desiä valkoviiniä mukaan. Käärin folion paketiksi kalan päälle ja nostin paketin varovasti uunipellille. Siellä oli jo paahtumassa uunijuureksia ja tomaatteja ja sain soviteltua kalapakettini 180 asteiseen uuniin. Kala oli uunissa noin 40 minuuttia. Alkuperäisohjeessa aika oli huomattavasti lyhyempi, koska jokainen pala kypsennettiin yksinään. Olin sen verran touhuissani keittiön siivoamisessa, että siivosin pois kuvausstudionikin enkä muistanut ottaa kuvaa paistetusta annoksesta. En olisi tainnut saadakaan niin kaunista kuvaa, kuin lähdeblogissani, mutta hyvää kala oli!

Viimetipan nektariinit

Taas minulle kävi nektariinien kanssa niin, että huolella valitsemani pakkauksen keskellä oli pilalle mennyt yksilö. Onneksi ehdin huomata sen ja pelastaa vielä ehjät ja hyvät hedelmät. Niistä olisi viisainta tehdä samantien jälkiruokaa. Löysin hyvältä kuulostavan ohjeen Foodopera-blogista. Tämä jälkkäri valmistui nopeasti päivällisen jäljiltä kuumassa uunissa ja sopi mukavasti vatsassa olleisiin makeanpaikkoihin. Kokeilen tätä kyllä myös persikoilla ja luumuilla! Soveltelin ohjetta mieleni mukaan.

• 4 nektariinia
• 8 tl ruokosokeria 
• 8 tl vaahterasiirappia
• 4 tl vaniljauutetta
• pikkuisen voita
• paksua kreikkalaista jogurttia
• juoksevaa hunajaa

Uuni oli jo valmiiksi kuuma, 180 asteessa. Laitoin pienen uunivuoan pohjalle leivinpaperia ja asettelin vuokaan nektariinit halkaistuina ja kivet poistettuna leikkauspinta ylöspäin. Jaoin jokaisen puolikkaan koloon sokeria, siirappia, vaniljauutetta ja mininokareen voita. Paistoin nektariineja uunissa noin 30 minuuttia, kunnes ne olivat pehmeitä ja karamellisoituneita. Lusikoin kuppiin pari desiä paksua kreikkalaista jogurttia ja valutin sen päälle pari teelusikallista juoksevaa hunajaa. Lämpimät nektariinit maistuivat suloisilta kylmän jogurtin kanssa.

Ruususia

Näin kauniita nektariiniruusuja täällä, Diane, A Broad-blogissa. Minulla ei ollut nektariineja, mutta tahdoin ehdottomasti askaroida jonkunlaisia hedelmäruusuja, eikä minulla ollut aikaa lähteä nektariinimetsälle. Niinpä ryhdyin soveltamaan. Kaapissa oli paketti filotaikinaa ja pöydällä kulhossa kotimaisia omenia ja syöntikypsä mango. Haaveilin ensin laittaa mangosta aivan ohkaisia paloja kuorineen, jotta saisin enemmän ruusunlehtivaikutelmaa, mutta mangon kuori ei kyllä voi olla niin ohuena palana, että sitä voisi/haluaisi syödä. Niinpä tyydyin kuorittuihin mangoviipaleisiin. Omenat käytin kuorineen.

• filotaikinaa
• 1 mango kuorittuna ja ohuiksi viipaleiksi leikattuna
• 2 kotimaista omenaa kuorineen, ohuiksi viipaleiksi leikattuna
• 50 g sulatettua voita
• 6 tl ruokosokeria

Aloitin pohjien valmistamisella. Kuumensin uunin 180 asteeseen. Leikkasin filotaikinasta koko nipusta noin 10 senttiä leveän suikaleen ja leikkasin suikalepinon kahteen palaan, saaden näin kaksi kasaa noin samankokoisia palasia. Sulatin voin ja asetin filopalasen leikkuulaudalle, sudin sitä voilla, asetin seuraavan palan poikittain alimpaan nähden, taas voita päälle. Seuraavat palat asettelin aina pikkuisen vinoon edelliseen nähden, jolloin taikinakasasta tuli ikäänkuin tähdenmuotoinen. Kuuden taikinapalan kasan nostin pieneen uunivuokaan, joita yleensä käytän pienten vanukkaiden paistoon. Painelin varovasti taikinapinoa vuoan pohjalle, sain sormeni tietysti ihan voisiksi. Valmistelin kaikki kuusi vuokaa samaan tapaan. Leikkasin leivinpaperista kuusi pientä neliötä, noin samankokoista kuin taikinalevyt olivat ja asetin palasen kuhunkin vuokaan. Paperin päälle jaoin joka vuokaan tasaisesti pussillisen paistopainoja (kuivat herneet käyvät yhtä hyvin) ja esipaistoin pohjia noin 6 minuuttia, jonka jälkeen nostin vuoat jäähtymään, nostin paistopainot leivinpaperipalan mutkassa sivuun jäähtymään. 

Esipaistamisen aikana leikkasin mangon ja omenat viipaleiksi. Kun pohjat olivat jäähtyneet, asettelin pohjalle suikaleet mangoa, yhteen vuoista laitoin pelkästään mangoa reunoilta sisäänpäin täyttäen, muihin laitoin sekä omenasuikaleita, että mangoa tavoitellen ruusunlehtien näköä. Filotaikinan voitelusta jäljelle jääneen voin liruttelin tasaisesti vuokiin ja sirotin jokaiseen teelusikallisen ruokosokeria. Paistoin hedelmäruusuja vielä 180 asteessa noin 20 minuuttia. Vähän aikaa jäähdyttyään ne irtosivat hyvin vuoasta, mutta voi olla, että ne on helpoin syödä suoraan astiasta vaikkapa vaniljajäätelöpallon kaverina.

Karviaishilloa ja pannukakkua

Tänään olemme olleet liimautuneina television ääreen, sillä Hollannissa on kisattu miesten maailmanmestaruudesta maantieajossa. Mukana on iso liuta suosikkejamme. Päivällisen kuittasinne eilisen lasangen lopulla, mutta jälkiruoaksi tein uuniin pannukakun Salviaseppele-blogin ohjeen mukaan. Pannukakun kaverina söimme viikolla keittämääni karviaishilloa. 

• 3 l karviaisia
• 5 dl hillosokeria
• 1 dl vettä
• 1 sitruunan mehu

Hilloa varten  Kammenpyörittäjä keräsi kaikki loput karviaiset pihan puskista ja niitä tuli noin 3 litraa. Kumosin huuhdellut marjat isoon kattilaan ja lisäsin veden mukaan. Aloin kuumentaa marjoja ja pian ne kypsyivätkin jo vauhdilla. Vettä ei tosiaan tarvita kuin tilkka, marjoista alkaa pian irrota mehua nesteeksi. Lisäsin mukaan sitruunamehun ja keitin seosta noin puolisen tuntia, jonka aikana sekoittelin marjoja kattilan pohjia myöten useaan otteeseen varmistaakseni, ettei seos tartu kattilaan. Kuorin myös vaahtoa pois, mutta sitä ei juurikaan edes muodostunut. Lisäsin hillosokerin ja keitin seosta vielä toisen puolituntisen ennen kuin lusikoin vielä melko vetelän hillon desinfioituihin lasipurkkeihin jäähtymään. Hillosuppilo ei olisi kyllä tyhmempi ostos. Kammenpyörittäjä askaroi minulle tilapäissuppilon muovipullosta.

Pellillinen pannukakkua syntyi seuraavista aineksista (pikkuisen soveltaen):

• 4 dl vehnäjauhoja
• 1,5 dl ruokosokeria
•  1 rkl vaniljauutetta
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 tl suolaa
• 8 dl maitoa
• 2 kananmunaa
• 100 g voita sulatettuna

Kaikki taikinan ainekset sekoitetaan keskenään juuri ainesosaluettelon mukaisessa järjestyksessä ja taikina kumotaan uunipellille leivinpaperin päälle. Pannukakkua paistetaan 200 asteessa kiertoilmalla noin 40-45 minuuttia. Tämä pannari ei ole suotta nimeltään maailman paras pannukakku! Ei sitä ehkä kovin usein kannata syödä, mutta tänään se maistui kyllä mainiolta kirpeänmakean hillon ja vaniljajäätelön kanssa. Kelpasi katsella pyöräilyä herkuttelun lomassa.

Vaniljalla maustettu pihlajanmarjamarmeladi

Pihassamme on muutamia pienehköjä pihlajia, joissa marjasato vaihtelee vuosittain. Olimme eräänä syksynä aikeissa kokeilla valmistaa punaisista marjoista jotain, mutta tilhiparvi kävi ja puhdisti puun kertaheitolla. Nyt olimme nopeampia ja keräsimme marjat yhdestä pihlajasta. Etsiskelin ohjeita ja monissa tehtiin hilloa, mutta minua ei miellyttänyt ajatus kokonaisista marjoista tässä yhteydessä. Hesarin ruokasivuilta löytyi sitten marmeladiohje, jota kokeilimme. 

• 5 dl pihjalanmarjoja
• 4 dl vettä
• 3,5 dl hillosokeria
• 1 vaniljatanko

Puhdistimme poimimamme marjatertut poistaen roskat ja huonot marjat, niitä oli lähes joka tertussa muutamia. Huuhtelin marjat huolellisesti kylmässä vedessä ja kaadoin sitten marjat paksupohjaiseen kattilaan yhdessä veden kanssa. Keittelin marjoja kannen alla noin 20-25 minuuttia. Kaadoin marjat mehuineen tiheään lävikköön keräten tietysti mehun astiaan. Puristin lusikalla marjat rikki lävikön verkkoa vasten, mehuun tuli mukaan paksua marjaseosta. Huuhtelin kattilan ja kaadoin mehun takaisin kattilaan. Halkaisin pullean vaniljatangon ja raaputin siemenet veitsen tylsällä puolella irti. Kiehautin mehun uudelleen, lisäsin sinne vaniljansiemenet ja halkaistun tangon. Sekoitin hillosokerin mukaan vispilällä ja annoin sitten seoksen kiehua 10 minuuttia. Ongin vaniljatangon seoksesta ja kaadoin tumman oranssiin vivahtavan, vielä juoksevan seoksen huolella puhdistettuun purkkiin. Kun purkki oli säällisesti jäähtynyt, siirsin sen jääkaappiin, jotta marmeladi jähmettyisi loppuun. Marmeladia tuli noin 3 dl purkki ihan täyteen ja pieni koemaistoastiallinen, josta näkisi hyytyykö marmeladi kunnolla. Jo kattilan sekoittamisessa käyttämästäni nuolijasta tehty nuolaisu ennen tiskaamista toi mieleen heti kettukarkit, vaikka puhuinkin Kammenpyörittäjälle marianneista. Onneksi hän tietää, mitä tarkoitan, kun puhun puuta heinää. Tämä marmeladi sopisi varmasti manchego-juuston kaveriksi tai paahtoleivälle.

Germaaninäkemys salaatista

Aamuinen foodgawker-seikkailuni tuotti sen verran tulosta, että valitsin päivälliskanan lisäkkeeksi ruokalajin, jolla oli vähän humoristinen nimi, saksalainen perunasalaatti (hauskaa siis oli se, että ruoan nimi oli salaatti). Se vain näytti kuvassa niin hyvältä ja olin ollut melkein koko viikon syömättä perunaa, joten perunakiintiömittarini oli pahasti punaisella. Toisekseen meillä oli nyt varmasti kaapissa kapriksia, niitä suloisia, suolaisia pikkupalleroita, joita uupui jostain taannoisesta kokkauksestani, mutta sittemmin olin muistanut ostaa. Kolmanneksi (näköjään vaatii paljon puolusteluja syödä tällaista ruokaa) sain siihen käytettyä eiliseltä pizzatehtailulta ylitse jääneet parman- ja serranonkinkkupakettien loput. Vinkit tähän "salaattiin" otin täältä. Luonnollisesti tuunasin ohjetta mieleni mukaan.

• 10 keskikokoista perunaa
• 1 punasipuli
• 2 isoa viipaletta parmankinkkua
• 4 viipaletta serranonkinkkua
• 1 rkl dijonsinappia
• 2 rkl punaviinietikkaa
• 3 rkl ankanrasvaa
• 2 rkl pieniä kapriksia
• pieniä tomaatteja
• persiljaa
• mustapippuria

Kuorin perunat ja leikkasin ne suupalan kokoisiksi. Höyrytin perunapalat lähes kypsiksi ja nostin ne lävikköön jäähtymään. Sulatin pannulla teelusikallisen ankanrasvaa ja paistoin silpuksi leikattuja kinkkuja hetkisen. Siirsin kinkkusilpun lautaselle odottamaan. Lisäsin ankanrasvaa pannulle ja kuumensin sen oikein kuumaksi. Kun ankanrasva melkein kärysi, kumosin perunat pannulle ja annoin niiden hetken kihistä ennen kuin liikuttelin niitä sen verran, etteivät ne tarttuisi pannuun. Heti perunoihin alkoi muodostua kaunista rapeaa pintaa. Pienensin hieman lämpöä ja paistelin perunoita noin 5 minuuttia, ennen kuin lisäsin mukaan punasipulisilpun. Kun perunoissa alkoi olla houkuttelevan näköinen rapea kuori ja sipulit olivat pehmenneet mukavasti, kumosin pannulle punaviinietikan ja dijonsipapin. Hetken kuluttua lisäsin kinkkusilpun, kaprikset, kourallisen keltaisia ja punaisia  pieniä tomaatteja ja rouhin päälle runsaasti mustapippuria. Juuri ennen tarjoilua koristelin pannullisen näitä herkkuperunoita vielä kasvihuoneessa viihtyvälla persiljalla. Lisäke oli erittäin maistuvaa, mieleen tuli kyllä parin viikon takainen pääroolin kahminut ruusukaalilisäke.

Aamuinen pyörälenkki oli osaltani voitokas siinä mielessä, että sain pidettyä keskinopeuden hieman aiempaa korkeampana, eivätkä Kuikan mäet kukistaneet minua. Ensimmäistä kertaa ikinä ajoin hetkellisesti pyörällä yli 50 km/h nopeudella, enkä yhtään lujempaa olisi uskaltanut lasketellakaan.

Elämää ruokahaasteen jälkeen

Campakeittiö on nyt viikon verran hengähtänyt tämänvuotisen ruokahaasteen päätyttyä. Keskellä viikkoa olin lyhyellä työmatkalla. Työperäisillä reissuilla ei juuri ole aikaa valikoida ruokailupaikkojaan, on joko liian myöhä tai liian aikainen, väsyttää, aikaa on joka tapauksessa liian vähän ja nälkäkin on väärään aikaan. En ole koskaan ollut myöhäisten illallisten ystävä ja syömällä seitsemän jälkeen illalla pilaan aamiaisvatsani, vaikka hotelliaamiainen olisi muuten mieleeni. Olen kaiketi melko huonomuistinenkin, sillä toistuvasti menen toiveikkaana hotellin ketjuravintolaan ja tilaan annoksen, josta sitten ihmettelen, että miksi. Pitäähän sitä ihmisen jotain syödä, mutta aivan oma vikani oli taas tilata ruokaa, joka jäi kummittelemaan vatsaani yön ajaksi ja näin painajaisia,  joissa kärrynpyörän kokoinen vuohenjuustokiekko vyöryi päälleni. Onneksi toisen illan kreikkalaisravintolan lampaanpaisti ja mainio seura nostivat tämän reissun ruokailut plussan puolelle.

Tänään on taas aikaa vietettäväksi mieluisten puuhien parissa. Aamukin on jo valjennut ja sää näyttää hienolta. Suunnitelmamme on lähteä pyöräilemään heti aamiaisen jälkeen, sillä nyt on käytettävä kaikki mahdollisuudet, mitä tulee maantiepyöräilyyn. Pari kuukautta vanha innostukseni ajamiseen on saanut jälleen uutta potkua Kammenpyörittäjän hankittua minulle jo toisen polkupyörän tälle kesälle. Nyt minulla on ihan ikioma maantieajokki, jonka kanssa olen tehnyt tuttavuutta kahden ajolenkin verran. Niistä ensimmäisellä tein jo perinteeksi muodostuneen kellahduksen minulle vieraan lukkopolkimen höpläytettyä minua. Nyt kyynärpäästä kuoriutunut nahka on parantunut ja henkinen hiertymäkin näyttää arpeutumisen merkkejä. Olen ajatellut tämän asian näin: viisainta hoitaa möhläykset heti alta pois ja jatkaa sitten iloisin mielin. 

Iltapäivästä on sitten aikaa katsoa Tour of Britainin viimeinen etappi ja kenties kurkata Hollannissa alkavia pyöräilyn MM-kisojakin. Päivällissuunnitelmatkin alkavat olla selvillä. Selailin aamuhämärissä foodgawkerin viime päivien suosituimpia kohteita ja poimin sieltä meille niin pää- kuin jälkiruokavinkitkin. Palaan niihin sitten, kun vatsat ovat täynnä.

Eilen Kammenpyörittäjän kotiuduttua Tähtisadeajoista kävimme pikaisesti Ween Maan Wiljaa-tapahtumassa Jyväskylän Paviljongin liepeillä. Olin nyt vähän pettynyt tapahtuman antiin, sain kuitenkin hankittua vuotuisen valkosipulilettini ja löysimme myös tuoretta maissia. Tämän vuoden näennäishumoristinen uutuus oli ilmiselvästi kastike, joka oli leikkisästi nimetty Anopin hönkäykseksi. 

Vuoden paras kisa!

Niin on Vuelta ajettu loppuun ja voittajaksi saatiin hienon paluun tehnyt Alberto Contador. En voisi olla iloisempi! Upean etappivoiton otti John Degenkolb, hän ylsi kaikkiaan viiteen etappivoittoon. Tästä kilpailusta jäi hyvä tunnelma, tällainen pitää suuren ympäriajon ollakin!

Espanja-haasteemme viimeisenä herkkupalana nautimme The Winter Guest-blogista löytämääni omenamarmeladia manchego-juuston kera. Keittelin omenamarmeladin jo eilen ja se sai kaikessa rauhassa jämäköityä jääkaapissa yön ylitse. Tein puolella alkuperäisen ohjeen määristä ja keitokseen tuli:

• 300 g kuorittua ja paloiteltua omenaa
• 1 sitruuna (sen määrää en puolittanut)
• 1 dl kuivaa omenasiideriä
• 250 g sokeria

Minun oli hieman vaikea löytää ohjeesta sitä, mihin kohtaan sitruuna tulisi mukaan muuten kuin mehulirauksena estämään omenien tummumista. Kuorin sitruunan leikkaamalla kuoren heti hedelmälihan pinnasta ja leikkasin sitruunasta kalvoja pitkin hedelmälihan viipaleiksi, erottelin siemenet pois. Kuorin myös omenat ja leikkasin siemenkodat pois. Laitoin omenapalat, sitruunalohkot, sokerin ja siiderin mikseriin. Soseutin kaikki ainekset sileäksi ja pehmeäksi pyreeksi, melkein vaahdoksi ja kaadoin seoksen paksupohjaiseen kattilaan. Keittelin seosta noin 45-50 minuuttia, jonka aikana seos kiehui kokoon noin puoleen alkuperäisestä määrästä. Kokeilin marmeladisoitumista (uusi sana?) muutamaan kertaan laittamalla pienen tiplan seosta posliinilautaselle. Annoin tiplan jäähtyä ja kokeilin siirtää sitä sormella. Aluksi se ei siirtynyt nätisti paikaltaan, mutta kun seos oli tarpeeksi keittinyt, yksi tipla sitten siirtyi jo ehjänä. Olin vuorannut pienen metallisen vuoan kelmulla ja jäähdyttänyt sen pakastimessa kylmäksi. Kaavin seoksen astiaan ja laitoin sen jääkaappiin jäähtymään, kun se ei ollut enää kovin kuumaa. 

Tänään marmeladi oli jähmettynyt ja helposti nostettavissa kelmun avulla astiastaan. Sen sai kumottua lautaselle ja leikattua viipaleiksi, jotka asetin manchego-juustoviipaleille. Tämä makeansuolainen tapa maistui mainiolle näin Vueltan lopettajaistunnelmissa. Sama omenamarmeladi maistunee hyvältä myös paahtoleivällä. Aivan niin kauniin väristä en omastani onnistunut saamaan, kuin miriammissy lähdeblogissani, mutta väri riippuu varmaan aika paljon omenalajikkeestakin.

 

Onhan toinen kerta jo perinne? Churrot Vueltan päättäjäisiksi

Viime vuonna Vueltan päätöspäivän aamuna kokeilin ensimmäistä kertaa churrojen tekemistä, tiedättähän ne pitkulaiset espanjalaiset herkut? Tekeminen ei ollut ollut vaikeaa, ellei sitten pidä työläänä öljyn kanssa pelaamista. En sittemmin ole churroja tehnyt, mutta päätin jo aikaa sitten, että tänään taas, Vueltan viimeisenä päivänä, söisimme churroja. Vuosi sitten oli kaunis aurinkoinen aamu, muistan häärineeni terassilla grillin sivupolttimen äärellä aivan kesävaatteissa. Nyt oli kyllä aurinkoinen aamu, mutta lämmintä oli vain muutama aste. Käytin samaa ohjetta kuin viime vuonnakin, taikina oli oikein toimiva. Siihen tuli:

• 2,5 dl vettä
• 100 g voita
• 2,5 dl vehnäjauhoja
• ripaus suolaa
• 3 kananmunaa
• 1 l rypsiöljyä paistamiseen
• sokeri-kanelisekoitusta valmiiden churrojen pinnalle

Koska ohje on helppo ja lyhyt, naputtelen sen uudelleen, ettei sitä tarvi lähteä etsimään vanhasta postauksesta. Aluksi laitoin valurautapataan litran rypsiöljyä paistomittarin anturin kanssa lämpenemään ulos grillin sivupolttimolle. Säädin mittarin piippaamaan 160 asteen kohdalla, jotta ehtisin himmaamaan öljyn lämpötilaa. Mittasin paksupohjaiseen kattilaan veden, voin ja suolan. Kiehautin veden ja sekoittelin sen verran, että voi suli veteen kokonaan. Sammutin kaasun kattilan alta ja sekoitin rivakasti mukaan jauhot, niin että taikinasta muodostui kiiltävä taikinapallo. Nostin kattilan pesualtaaseen hieman jäähtymään ja siksikin, että se olisi seuraavassa vaiheessa hieman alempana, kuin lieden taso, jotta saisin vatkaamiseen vähän olkavoimia paremmin mukaan. Kun taikina oli hieman jäähtynyt, lisäsin kevyesti vatkatut kananmunat joukkoon ja sekoitin taas vauhdikkaasti, kunnes taikina oli tasaista ja lähes tahnamaista. Kaavin sen pursotinpussiin nuolijalla ja muistin Jauhot suussa-blogin Jonnan vinkin siitä, miten pursottaminen saadaan toimimaan tehokkaasti ja siististi. Ja toden totta, kyllä toimikin! 

Kun öljy oli kuumennut 170 asteen huitteille, sommittelin churroasemani valmiiksi. Tarvitaan laakea astia, jossa on ruokosokerin ja kanelin sekoitusta, aivan oman mieltymyksen mukaan suhteutettuna. Minä laitoin melko reippaasti kanelia. Toiseksi tarvitaan laakea vati, jolla on talouspaperia ja vadin päälle sopuisasti asettuva kansi, käytin mikrokupua (joka sivumennen sanoen pitäisi vaihtaa uuteen, siihen on joskus sulanut jotain epämääräiseksi ryhelmäksi...). Sitten tarvitaan vielä kannellinen astia, johon valmiit churrot saa lämpimään, minulla oli tätä varten tupperin kaksikerroksinen lämpöastia. Työkaluiksi tarvitaan sakset ja kuuman öljyn kestävät pihdit. 

Otin hienosti asennetun taikinaa täynnä olevan pursotinpussin vasempaan käteeni ja aloin kääntää pussia leveän pussinsulkijan ympärille öljypadan yllä niin, että tyllasta alkoi tulla esiin taikinapötkö. Kun pötkö oli noin 8-10 senttiä pitkä, leikkasin oikeassa kädessäni olevilla saksilla pötkön poikki ja se putosi kuumaan öljyyn. Aluksi se painui padan pohjalle, mutta nousi muutamassa sekunnissa pinnalle. Yhtä aikaa pataan mahtui kypsymään 6-7 churroa. Kääntelin churroja parin minuutin jälkeen toiselle kyljelleen ja kun churrojen pursotusraitojen huiput alkoivat tummeta, nostin churrot öljystä paperin päälle kulhoon, peittelin kuumat churrot ja laitoin uuden satsin kypsymään. Seuraavaksi pyörittelin hetken viilenneet churrot sokerikaneliseoksessa ja peittelin ihan valmiit herkut lämpövatiin. Kaikkiaan taikinasta tuli 20-25 vähän erimittaista churroa, jotka tällä kertaa kastoimme sulatetussa suklaassa ja joimme cappuccinot päälle. Nyt öljy on jäähtymässä tuolla ulkona padassa ja kun se on viilennyt, siivilöin sen ja pullotan uudelleen pikkukanisteriin odottamaan vielä ainakin yhtä käyttöä.

ikinä ei ole pursotukset onnistuneet näin näppärästi!

Vaikka ammattipyöräily Vueltassa tänään päättyy, se alkaa Iso-Brianniassa, kun The Tour of Britain starttaa tänään Ipswichistä. Ilmeisesti nyt on ensimmäinen kerta, kun meillä Suomessakin on mahdollista nähdä tänä kisa suorina lähetyksinä Eurosportilta ja mikäs sen hauskempaa. Mukana on monta minulle tuntematonta joukkuetta ja ajajaa, mutta on siellä tuttuja nimiäkin, esimerkiksi pulisonkijoukkueen (Team Sky Pro Cycling) Bradley Wiggins ja Mark Cavendish. Samoin lähtöviivalle asettuvat mm. Tyler Farrar, Ivan Basso ja Samuel Sanchez. Tämä kisa ajetaan kuusimiehisillä joukkueilla, tosin kahdessa joukkueessa on vain viisi ajajaa. Etappeja on kaikkiaan kahdeksan. On mukava nähdä vaihteeksi brittiläisiä maisemia ja ehkä kokata jotain enkkuruokaakin, jos vain aika riittää. Mutta sitä ennen pitää Vuelta vielä saattaa päätökseen täällä Campakeittiössäkin. Ja vielä sitäkin ennen, lähdemme pienelle pyöräilylle. On niin kaunis syksyinen sää ja churrot vatsassa vaativat hieman liikuntaa, etteivät ne päädy suoraan vyötärölle!

Melkein rohkeana

Olen monta vuotta toivonut olevani niin rohkea, että uskaltaisin maistaa ostereita. Kammenpyörittäjä on syönyt ostereita joskus vuosia sitten ulkomailla, minä en ole uskaltautunut koskaan sitä tekemään, eikä kyllä tilaisuuksiakaan ole ollut pilvin pimein. Nyt oli marketin tiskissä ostereita saatavilla ja arvoimme hetken ennen kuin päätimme ostaa kuusi osteria. Ne maksoivat 1,5 euroa/kpl. 

Tarkoitus oli syödä ne raakana, mutta aloin jänistää jo aamusta ja päätin, että osterit tulevat tarjolle kolmella eri tapaa. Kaksi ostereista tarjoaisin raakana, kaksi grillaten ja kaksi höyryttäen ja sitten kinkkuun käärien. Näin kuukausi sitten Herkkusuun lautasella-blogissa pekoniostereiden ohjeen ja nyt palasin postauksen pariin. Muutkin osterineuvot otin samasta blogista.

Laitoin kaksi osteria höyrykattilaan ja odottelin kuoren aukeamista hyvän kymmenen minuuttia. Olen aikaisemmin valmistanut vain sinisimpukoita, joiden kuoret aukeavat kunnolla ammolleen ja vähän samanlaista vaikutelmaa odottelin nytkin. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Toinen osteri ei auennut ollenkaan, eikä se veitsellä vääntäenkään auennut suosiolla, joten sen yksilön jätimme syrjään. Toisen kuori oli auennut raolleen nätisti ja isohko osteri luiskahti leikkuulaudalle helposti. Käärin sen ainokaisen kypsän osterin serranonkinkkuviipaleeseen. Suljin paketin cocktailtikulla. Kuumensin pannulla oliiviöljyä ja siinä valkosipulimurskaa ja paistoin kinkkuun käärittyä osteria pari minuuttia puoleltaan öljyssä. Oli kyllä hassua tehdä yksi ainoa pieni tapaspala! Helppo näitä olisi tehdä montakin. 

Toinen tapa tarjota ostereita oli laittaa osterit sellaisenaan grilliin ja niin teimme kahdelle osterille. Sekoitin niille kastikkeen, jota mukailin taas Herkkusuun lautasella-blogin ohjeesta. Kastikkeeseen tuli loraus oliiviöljyä, pikkuisen balsamiviinietikkaa ja ihan vähän tomaattipyrettä (Herkkusuun ohjeen chilitahnaa meillä ei ollut). Kun osterit olivat kypsyneet grilliparilalla noin 10 minuuttia, ne aukesivat helposti ja yläpuolen kuori oli helposti väännettävissä irti. Ripotin ostereille hieman kastiketta. 

Kolmanneksi laitoimme kaksi viimeistä osteria tarjolle raakoina. Kammenpyörittäjä katsoi netistä osterinavaamisohjeita ja koska meillä ei ollut osteriveistä, hän käytti parmesanin kovertamiseen tarkoitettua veistä ja pyyhettä kätensä suojana. Olin juuri puuhaamassa sisällä jotain, kun osterin avaaminen tapahtui, joten en tiedä tarkasti kuinka helppoa tai vaikeaa se oli. 

Sitten se syömispuoli. Luulen, että kaikki kolme tapaa olivat oikein mainioita, osterit olivat elossa valmistamisen alussa (lukuunottamatta sitä yhtä varmaankin), kypsennettävät kypsiä syömisvaiheessa. Perheen teiniosasto oli heti kättelyssä sanoutunut irti tästä kulinaarisesta kokeilusta, joten heillä oli alkupaloina jokirapua paahtoleivillä. 

Jaoimme sen yhden yksinäisen serranonkinkulla päällystetyn osterin ja se oli oikein maistuva, vaikka suurimmaksi osaksi taisi maistua kinkku. Minun on nyt pakko tunnustaa, että uskallukseni loppui tässä vaiheessa. Kammenpyörittäjä maistoi ensin grillillä kypsennetyn osterin ja kertoi pitävänsä kastikkeesta kovasti, mutta osterissa oli kyllä liian monta purukertaa, että suutuntuma olisi ollut miellyttävä. Maistoin omastani vain pienen veitsellä leikatun viipaleen ja pidin kyllä siitä, kun suuhun ei jäänyt mitään pyörimään liian pitkäksi aikaa. Raakaa osteria en sitten kuitenkaan tohtinut maistaa. Kammenpyörittäjä söi toisen, mutta ei kyllä voinut sanoa pitävänsä siitä, miltä osteri tuntui suussa. Päätimme, että menemme joskus johonkin ravintolaan, jossa voimme luottaa osterien olevan asianmukaisesti tarjottuja. Olen itseeni vähän pettynyt, kun en uskaltanut. Ehkä vielä joskus!

No kyllä oli taas etapin loppu Vueltassa! Onhan se totta, että isossa ympäriajossa pitää olla vuorietappeja, mutta pitääkö lopun  tuollaista seinää olla? Denis Menchov voitti etapin ja olin kyllä purra kynteni olemattomiin odottaessani Alberto Contador ehtimistä maaliin. Hän ehti kuin ehtikin siinä ajassa, että johtopaikka pysyi hänellä. Huomenna on sitten viimeinen, seremoniallinen päätösetappi, joka päättyy Madridiin.

Loppurutistuksen aika

Pari päivää meni töitten ja muitten kiireitten parissa, eikä keittiössämme nähty muuta espanjalaista kuin valencialaisten appelsiinien keko. Nyt on edessä vapaa viikonloppu ja Vuelta huipentuu huomenna Madridiin ajettavaan viimeiseen etappiin. Vielä sitä ennen tänään on tiedossa hurjaakin hurjempi vuorietappi, joka huipentuu kärsimykselliseen Bola del Mundon nousuun. Kahden tasamaan etapin jälkeen tilanne on enemmän kuin auki, Alberto Contadorin johto toisena kärkkyvään Alejandro Valverdeen on alle kaksi minuuttia, eikä alkukisaa dominoinut Joaquin Rodriguezkaan ole kuin alle kolmen minuutin päässä. Kaikki kulminoituu tänään tuonne viimeiseen nousuun. Tohtiikohan tuota katsoakaan? Mutta kävi niin tai näin, tämän vuoden Vuelta on ollut paljon enemmän, kuin alussa uskalsin toivoakaan, jännittävä ja viihdyttävä, aito suurkisa!

Ennen kuin alan suunnitella päivän menua, näytän miten hienosti ensimmäistä kertaa vuosiin huomasin sieniä ollessani ulkoilemassa. En tavallisesti niitä lainkaan "näe", koska minulla ei  ole kokemusta sienestämisestä. Minulle niitä vain ei ole. Tässä eräänä iltana olin pienellä pyrähdyksellä teinin soittotunnin aikana musiikkikoulun lähistöllä ja mielessäni oli juttelu kaverin kanssa sienistä ja siitä, miten paljon niitä on ja miten hyvää ruokaa niistä saa. Ja kas, eiköhän silmiini juuri tuolloin osu hieno rykelmä sieniä koivujen juurella. Harmi vain, että ne olivat juuri noita sieniä. En siis edelleenkään ryhtynyt sienestämään. Missä ne kaikki syötävät, ei-myrkylliset, hyvät sienet ovat? Käytin muuten eka kertaa iPhonen kameraa, mutta kuten huomaa, taisi kuvaajan käsi hieman täristä lenkin hengästyttävyyden vuoksi. Pitäisikö myrkkysienet potkia kumoon, ettei kukaan muu niitä vahingossa poimi? Vai onko tämä vain vääristynyt muistikuva 70-luvun koulutunneilta?

No niin, nyt päästiin asiaan!

Tätä juotaisiin jos sitä olisi

Tänään Vueltassa alkoi viimeinen jakso. Kolmen edellisen rankan vuorietapin jälkeen vuorossa oli Santanderista Fuente Déhen ajatteva nousuun päättyvä etappi, jolla oli mittaa 177 km. Pääsin katsomaan etappia tallenteelta vasta vähän jälkijunassa. Kammenpyörittäjällä oli jo tieto, mitä tapahtuu, mutta ritarillisesti hän katsoi lähetyksen toistamiseen kanssani eikä paljastanut, että nyt on se päivä, jolloin saan hihkua ääneni käheäksi ja kutsua voittajaa kaikilla lempinimillä, mitä keksin. Alberto Contador ei vain voittanut etappia, vaan siirtyi vakuuttavaan kokonaiskilpailun johtoon. Voiton jälkeisessä haastattelussa oli kyllä hyvin aistittavissa, miten suuri asia tämä oli Contadorille. Oi, että olen iloinen.

Eilen leikimme vielä kesää hetkisen aikaa. Emme olleet vielä tehneet Espanja-viikoillamme sangriaa, mutta nyt korjasimme puutteen. Sattui lämmin aurinkoinen iltapäivä, jona poimimme viimeisiä karviaismarjoja ja Kammenpyörittäjä raivasi kasvihuoneen tomaattikasvustoa sillä mielin, että tomaattien kyljet viimein innostuisivat punastumaan. Selailimme kumpikin erilaisia sangria-ohjeita ja vaikutti siltä, että juoman voi toteuttaa vaikka kuinka monella tapaa. Me otimme lähestymistavaksi punaisen ja sitruksisen.

Leikkasin appelsiineja, sitruunoita ja limettejä lohkoiksi, joista trimmasin keskikohdan kalvot ja puolikkaiksi leikkautuneet siemenet pois. Keräsin suureen kannuun pari muotillista jääpaloja, kaksi kanelitankoa ja sitrukset. Sirottelin pari teelusikallista ruokosokeria hedelmille ja lorautin päälle pari ruokalusikallista votkaa. Hetken kuluttua kippasin kannuun puoli pullollista espanjalaista punaviiniä ja niin paljon ginger alea, että kannu tuli täyteen. Maistui raikkaalta, ei liian makealta, kesältä! Ainakin siihen asti, että aurinko meni pilveen. Silloin kaneli toi mieleen glögin.

Sain haasteen!

Sain mukavan haasteen Kirjeitä keittiöstä-blogin pinealta. Ilahduin, sillä pidän paljon näistä haasteista, niistä tulee mieleen lapsuuden Ystäväni-kirjat, vaikkei vielä olekaan kysytty mikä tahtoisit olla isona ja mikä lempiaineesi on. Tehtävänä on kertoa 11 faktaa itsestään, vastata 11 kysymykseen ja jatkolähettää haaste 11 bloggaajalle. Teen saman tempun, kuin pinea, lähetän haasteen vain muutamalle bloggaajalle, sillä nämä tahtovat tulla sitten usein monesta suuntaa. Aloitan kertomalla 11 faktaa minusta. Luulisi olevan helppoa. Katsotaan kuinka minun käy.

1. Olen 165 cm  pitkä. "Kasvoin" vielä verraten myöhään, viime vuonna uusintamittaus terveystarkastuksessa osoitti minut 2 senttiä pidemmäksi, kuin aina olen luullut olevani. Ilmankos yllänkin vähän paremmin ylähyllylle.
2. Hullaantumiseni pyöräilyn seuraamiseen on nyt vähän vähemmän höpsöä, kun  olen itsekin innostunut polkemaan.
3. Pidän työstäni, mutta vapaapäivä voittaa aina työpäivän ja lomapäivä vielä vaparinkin. Luultavasti sitten eläkeläisyys on ihaninta mitä tiedän.
4. Kävin eilen hammaslääkärissä ja lähdin sieltä iloisena kuin peipponen, reikiä nolla! Jos minulla ei olisi ollut kiire, olisin istahtanut rappukäytävään toviksi. Jyväskylän sinfoniaorkesterilla on samassa rapussa harjoitustiloja ja portaisiin kuului taivaallisen kaunista musiikkia. Se oli mukava hetki, vaikka minun pitikin kiiruhtaa.
5. Tein äsken tonttuhommia, laitoin uuttumaan vaniljauutetta ja tein lipstikka- ja salviasuolaa kuivumaan. Täällä tuoksuu hämmentävän hyvälle. Jouluna sitten joku yllättyy oikein kovasti.
6. Olen edelleen vastahakoinen liittymään Facebookiin.
7. Kävin tänä vuonna ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin poimimassa puolukoita, eikä se ollutkaan yhtään tylsää.
8. Näen kiinnostavia ja jännittäviä unia ja osaan herätä, jos uni käy liian pelottavaksi.
9. Lähden piakkoin työmatkalle ja odotan matkaa enemmän kuin työosuutta, sillä ajamme ystäväni kanssa matkan ja on kerrankin aikaa jutella monta tuntia.
10. En usko horoskooppeihin.
11. Pidän vadelmanpunaisesta väristä ja olen juuri ihastunut avocadon ja mangon makuihin.

No niin, kyllä tuossa aikaa meni. Miksihän, luulisi faktojen luettelon olevan helppo homma? Sitten kysymykset.

1. Suolainen, makea, kirpeä vai hapan? suolainen
2. Ulkonäkö vai maku? Pakko myöntää, että joskus ruoan ulkonäkö on ollut se, minkä vuoksi en ole jostain blogannut, vaikka sitten söimmekin rumaa ruokaa,  oikeasti tietysti tärkeintä on maku.
3. Mikä on bravuurisi keittiössä? Tähän on vaikea vastata, kertaonnistumisia ei oikein kehtaa bravuuriksi nimetä, sellaiset takuuvarmat ovat niin yksinkertaisia juttuja. No, sanotaan että hyvänä päivänä saan paljon aikaan lyhyessä ajassa, muutakin kuin tiskiä.
4. Mikä taas onnistuu harvoin (jos koskaan)? Macaronit, kerran onnistuivat kohtuullisesti, toisella kertaa menivät pieleen, kolmatta kertaa en ole vielä tohtinut kokeilla.
5. Mikä on erikoisin ruokalaji, jonka olet syönyt? valas
6. Oletko koskaan kieltäytynyt tarjottavasta ruoasta ollessasi vierailulla jonkun luona? Olen kyllä jättänyt jotain ottamatta, vaikka sellaista missä on aurajuustoa, mutta jos se on ainoa ruokalaji tarjolla, otan kyllä kiltisti sitäkin.
7. Jos saisit muuttaa jotakin suomalaisessa ruokakulttuurissa, mikä se olisi? Mielestäni voisi lakata toistamasta mantran lailla sitä, miten tärkeää on 2 lämmintä ateriaa päivässä, sillä se ruoan lämpötila ei ole läheskään tärkeintä ravinnossa. Tietysti ymmärrän, että se on vain sanonta, mutta moni tuntuu ottavan sen lämpimyyden niin tosissaan.
8. Mikä ruokalaji on mielestäsi aliarvostettu? Erilaiset keitot.
9. Minne lähtisit makumatkalle? Minne vaan! Mutta mieluiten Italiaan ja Ranskaan.
10. Jos Suomeen perustettaisiin uusi (kolmas!) ruokalehti ja sinut valittaisiin sen visionääriksi, millainen lehdestä tulisi?  Tämä on kyllä  mission impossible, minusta ei saa visionääriä edes uppopaistamalla, pitäisi palkata kyllä joku toinen :)
11. Mikä tekee hyvän ruokablogin? Nämä eivät sitten yritäkään kuvailla omaa blogiani, vaan puhtaasti muiden: 
• Melko tiheä postaustahti
• Hyvät kuvat
• Hyvä kieliasu
• Jänskät ruokaohjeet ja vinkit
• Yllätyksellisyys, postataan yhtälailla klassikkoja, pikkujuttuja, isoja projekteja, uutuuksia ja "vanhuuksia"
• Bloggaaja vastaa kommentteihin, jollei niitä  nyt ihan satamäärin ole, en tosin lue niin "isoja" blogeja juurikaan, tai ainakaan kommentoi niissä

tämä on täysin vapaaehtoista!

Kolmanneksi esitän kysymyksiä Saimalle  In vilis vino veritas-blogista, sauvajyväselle ja Heidille Makuja kotoa-blogista. Jos olette jo saaneet haasteen jotain toista kautta tai muuten vaan ette innostu, lupaan, että niin kovasti minä mieleni pahoitan. Ei vaan, ymmärrän hyvin! Kysymykset, joista osa on ruokaan liittyviä,  tulevat tässä:

1. Mistä trendiruoasta et  innostu? 
2. Mistä sen sijaat olet juuri nyt hyvin innostunut?
3. Mikä on varhaisin ruokaan liittyvä muistosi?
4. Kuunteletko mielelläsi musiikkia ruokaa tehdessäsi ja syödessäsi?
5. Oletko käynyt tänä kesänä piknikillä?
6. Onko sinulla ruokaan liittyviä suosikkielokuvia? 
7. Kuinka paljon aikaa bloggaaminen sinulta vie?
8. Miltä luulet blogimaailman näyttävän viiden vuoden kuluttua? Uskotko olevasi mukana vielä?
9. Miten tulit aloittaneeksi bloggaamisen?
10. Mitä uutta olet viimeksi opetellut?
11. Oletko rutiini-ihminen vai enemmän tuulella käyvä?

Syysruokaa, kaalikääryleet Mysi Lahtisen neuvoin

Ensimmäisiä omassa keittiössäni tallettamiani ruokaohjeita on varmaankin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä hamalla 90-luvulla (ellei jopa aiemmin) ollut Mysi Lahtisen kaalikääryleohje. Samainen repaleinen ja tahrainen irtosivu on edelleen tallella kansiossani ja yleensä syksyllä, kun kaalinpäät kaupassa muistuttavat minua, että nyt olisi taas se aika vuodesta, otan ohjeen esille.

Kaalikääryleet eivät ole pikaruokaa, niitä ei aleta valmistaa, kun on jo kauhea nälkä tai kun aikaa on kolme varttia. Kaalikääryleet tarvitsevat koko päivän. Nyt oli sateinen vapaapäivä ja aiemmin hankittu kaali oli kattilassa jo ennen yhdeksää. Otin esille suurimman kattilani, sillä kaupassa kohtuullisen pieni kaali olikin täällä kotona liian suuri siihen kattilaan, johon sitä kaavailin. Leikkasin kaalista kantapuolelta viipaleen pois, sillä tavoin kaali pysyy kiltimmin kattilassa halutuin puolin. Keittelin kaalta ulkona grillin sivupolttimolla, sillä jostain syystä kaali tässä vaiheessa haisee kamalalle, mutta myöhemmin, paljon myöhemmin uunista tuleva tuoksu on viekoitteleva ja ihana. Mysin ohjeen ainekset ovat seuraavat:

• suuri kaalinpää
• 600 g tavallista jauhelihaa 
• 2 dl kypsää riisiä (käytin ohraa)
• 4 dl kermaa (käytin sen hassun 3,3 dl purkin)
• siirappia
• 5 dl kaalin keitinveteen tehtyä lihalientä 
• valkopippuria (meillä mustapippuria, en käytä koskaan valkopippuria)
• suolaa
• 2 kananmunaa
• voita

Keitin ohran kypsäksi lihaliemessä, käytin pakastimesta purkillisen käristyslientä, se antoi ohraan muhkean maun, annoin ohran jäähtyä. Kun kaali oli kiehunut jonkun aikaa, lehdet alkoivat laiskistua (Mysin termi, josta  kovasti pidän). Nostin kaalin siivilään valumaan, mutta keitinvettä en heittänyt pois. Irrottelin lehtiä varovasti ja leikkasin paksuimman lehtiruodin kohdan pois. Sain irti 15 isoa lehteä.

Sekoitin täytteen ainekset  suuressa kulhossa, raaka jauheliha, ohra, kaalisilppu ja munat. Maustoin suolalla ja pippurilla, lorauksella kermaa ja siirappia. Koska jauheliha oli raakaa, en välittänyt  maistaa täytettä sellaisena, vaan paistoin siitä pienen koepalan, jotta sain selville onko mausteita tarpeeksi. Kuumensin uunin 225 asteeseen. Kun maut olivat sopivat, otin lusikallisen täytettä kaalinlehden paksumpaan päähän. Taitoin paksun reunan  täytteen päälle, sitten reunat  sisäänpäin täytteen päälle ja rullasin kääryleeksi. Kuumensin korkealaitaisen uunipellin uunissa ja sulatin runsaan nokareen voita pellillä. Asettelin kääryleet pellille, niin että taitoskohta jäi alapuolelle.  Mysi neuvoo, että kääryleitä paistetaan kuumassa uunissa niin kauan, että ne ovat kärähtämäisillään. Eli vahdin ja seurasin kääryleitä, kunnes pinta alkoi uhkaavasti tummua. Otin pellin pois uunista ja liruttelin kääryleiden päälle ohuena norona siirappia ja vähän ronskimmin kermaa. Käänsin kääryleet nurinniskoin ja jatkoin paistamista kuumassa uunissa  noin kymmenen minuuttia, jotta alussa alaspäin olleet kääryleiden puoletkin saivat tummaa väriä pintaansa. 

Sitten pienensin uunin lämpöä 175 asteeseen ja paistoin kääryleitä pitkään, välillä valelin niitä pannulla olevalla liemellä ja kermalla, siirappia en enää lisännyt. Viihdyttyään uunissa kaikkiaan kolmisen tuntia kääryleet olivat valmiita.

Kuten joka kerta, nytkin minulta jäi kääryleiden täytettä ylitse. Tein siitä kaalilaatikkoa hautumaan uunissa samaan aikaan kääryleiden kanssa. Tämä osuus meni, kuten aina, aivan improvisoiden. Silppusin kaalin sisimmän osan karkeaksi silpuksi ja saman tein parille sipulille sekä puisevaksi osoittautuneelle salaattilaadulle, jonka nimen jo unohdin. Myös yksi kesäkurpitsa pääsi mukaan karkeana raasteena. Sekoitin ne täytteenloppuun ja kippasin uunivuokaan. Päälle lirutin vähän siirappia ja kermaa, sekä lihalientä. Vuoka oli uunissa yhtä pitkään kuin kääryleetkin, viimeisen tunnin aikana peittelin vuoan foliolla.

Välillä jälkiruokaa - uuniomenat

Uuniomenia tehdään varmaan jokaisessa maassa, jossa on omenia ja uuneja, niin myös Espanjassa. En vielä poiminut koko satoamme, neljää omenaa, vaan turvauduin osto-omeniin. Ohjeen otin täältä. Soveltelin hieman, se ei hämmästyttäne ketään. Ohjeessa vuokaan laitettiin valkoviiniä, mutta meillä oli tilapäinen puutos, mitä tulee valkoviiniin, joten laitoin kuivaa omenasiideriä. Kuumensin uunin 200 asteeseen. Valmistelin kuusi omenaa poistamalla siemenkodan omenaporalla ja kuorimalla omenat. Asettelin omenat uunin kestävään vuokaan. Pilkoin parikymmentä kuorittua mantelia ja kaivelin kuiva-ainekaappia jonkun tumman sokerin toivossa. Löysin kivikovan paketin muscovadoa, mutta intiaanisokeri oli irtonaista. Arvelin sen käyvän myös. Pujottelin omenan keskellä olevaan reikään ensin vähän intiaanisokeria, sitten mantelisilppua, seuraavaksi pari pientä suklaanappia (koska Peter Selin juuri kuului kertovan Eurosportilla, että siellä missä Vueltaa ajetaan tällä hetkellä, on tapana syödä hedelmiä suklaan kera) ja pienen nokareen voita. Päällimmäksi vielä vähän sokeria ja koko omenien päälle kanelia. Kaadoin vuokaan noin 1,5 dl kuivaa omenasiideria. Paistoin omenia noin 35 minuuttia. Söimme ne vaniljakastikkeen ja kahvin kanssa.

Vueltan kuudestoista etappi, lepopäivää edeltävä näytti olevan melkoista rääkkiä. Kolmas rankka vuorietappi peräkkäin tuntui varmasti monenkin jaloissa. Lopun jopa 24 % jyrkkyys oli kyllä aivan järkyttävää. Nyt on kyllä pikku paussi paikallaan, kisa jatkuu keskiviikkona.

Lisäke varasti pääosan - tai pelasti päivän!

Tämänvuotinen kolmiosainen ruokahaasteemme on kääntynyt loppusuoralle. Ensi sunnuntaina la Vuelta loppuu ja Campasimpukka siirtyy vapaammille laitumille, mitä tulee kokattaviin ja blogattaviin ruokiin. Keväinen Italia-sessio, kesäinen Ranska-puristus ja tämä syksyinen Espanja-pläjäys ovat kaikki olleet erilaisia kuin ensimmäisellä kerralla viime vuonna. Olen suhtautunut asiaan hieman rennommin ja suurpiirteisemmin, mutta siltikin innolla. Bloggaamisen toinen vuosi on jatkunut mukavasti ja olen päässyt osaksi mahtavaa blogiyhteisöä.

Tänä kesänä olen myös kiinnostunut itse polkemaan pyörällä, aiemmin sen puolen hoiti Kammenpyörittäjä ansiokkaasti yksin. Niin  vain yksi kaunis heinäkuinen päivä muutti koko kesän luonteen, kun ehdotin, että lähtisinkin mukaan, kun Kammenpyörittäjä teki lähtöä marjastamaan pyörä kulkuvälineenään. Sen jälkeen olen tutustunut niin moneen paikkaan pyöräillen, etten muistakaan enää! Nettikauppojen keittiövälineosastojen sijaan selaan pyöräilyvaatteita ja esitän kainoja toiveita, voisinko saada lukkopolkimet toiseenkin pyörään, eikä se kolmannenkaan pyörän hankkiminen ole enää kaukana.

Vuelta-lähetys viivästyi tv-yhteysongelmien vuoksi, ehdimme syödä päivällisenkin ennen kuin pääsimme etapin pariin. Olin varannut päivällisen raaka-aineeksi naudan ulkofilettä, jonka maustoin Blissfully Delicious-blogin mukaan. Lihan maustetahnaan tuli ohjetta soveltaen:

• 2 rkl paprikajauhetta
• 1 tl kuivattua kuminaa
• 1 tl kuivattuja fenkolinsiemeniä
• 2 tl dijonsinappia
• 3 rkl oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria

Sekoitin kaikki ainekset kulhossa ja taputtelin lihan pinnan kuivaksi. Kuumensin grillin parilan kuumaksi ja sivelin fileen toisen puolen maustetahnalla. Tälläsin lihan parilalle ja grillasin lihaa pikkuhiljaa molemmilta puolilta, sivelin loput maustetahnasta kääntämisen jälkeen. En kyllä tällä kertaa onnistunut parhaiten päivällisen pääraaka-aineen kanssa. Ei siitä ihan kengänpohjaa tullut, mutta olisi kyllä harmittanut, jos olisi ollut ruokavieraita. Pitää joskus kokeilla uudelleen ja ehkä viimeistellä ulkofile uunissa. Lihan pinta maistui kyllä hyvältä. En pidä yleensä kuminasta, mutta tähän se kyllä sopi!

Päivän valopilkku oli aterian lisuke, joka kelpasi viimeistä murusta myöten. Blissfully Delicious-blogissa oli tehty lisäke ruusukaalista ja saman ajatuksen minäkin tahdoin toteuttaa. Mieleeni tuli talvinen ruusukaalilisäke, joka kiersi monessa blogissa vuoden alussa ja minäkin tein sitä kerran. Otin silloin vinkit Kauhaa ja rakkautta-blogista, mutta nyt soveltelin vielä lisää. Eiliseltä päivälliseltä jäi muutama paahdettu peruna ja tomaatti, jotka käytin pois. Siivosin rasiallisesta ruusukaalin pallukoita uloimmat lehdet ja leikkasin kantaan tuoreen leikkauspinnan. Höyrytin niitä muutaman minuutin. Leikkasin eiliset perunat kuutioiksi ja otin lisää minikokoisia tomaatteja. Leikkasin vajaan paketillisen (sekin hävikin välttämistä) serranokinkkua silpuksi ja paistelin niin ruusukaalia, perunoita, kinkkua kuin tomaattejakin pannulla voinokareen kera muutamia minuutteja. Lisäsin pannulle noin puoli desiä kermaa ja haudutin vielä lisää. Lisäkkeestä tuli ihanan kermaista ja ruusukaali oli juuri sopivaa purutuntumaltaan, kinkku suloisen suolaista ja perunoissa maistui eiliset yrtit ja tomaattien aromi. Tämä lisäke lievensi kirvellystä, minkä lihan käänteisonnistuminen aiheutti. 

Leivitetyt kanaleikkeet ja jogurttikastike

Espanjassa ajettiin Vueltan neljästoista etappi, joka oli ensimmäinen kolmesta peräkkäisestä vuorietapista. Lopussa nähtiin taas melkoista taistelua, eikä Alberto Contador vieläkään saavuttanut etappivoittoa. Joaquin Rodriguez se vaan taas kukisti muut hurjassa nousussa.  Hän tuntuu olevan aivan voittamaton tämän vuoden Vueltassa.

Päivän espanjalaisruoka löytyi The way to his heart-blogista. Toukokuussa siellä oli tehty kiinnostavalta kuulostavia leivitettyjä kanaleikkeitä, jotka mainittiin espanjalaisiksi ja sehän minulle passasi. Halkaisin neljä pulleaa broilerin filettä kahteen ohueen palaan. Taputtelin ne kuiviksi ja maustoin suolalla ja pippurilla. Sekoitin jogurttikastikkeen, jota käytettäisiin sekä leivittämisesssä, että kastikkeena. Siihen tuli:

• 3 dl paksua kreikkalaista jogurttia
• 1 tl pimentonia
• suolaa ja pippuria
• 2 valkosipulinkynttä
• 2 rkl oliiviöljyä

Lusikoin jogurtin pieneen kulhoon ja sekoitin siihen pimentonin, suolaa ja pippuria. Erotin kaksi suurta lusikallista kastiketta pieneen laakeaan astiaan. Toiseen laakeaan astiaan kaadoin pari desiä korppujauhoja. Nostin yksitellen broileriviipaleet jogurttiin ja pyörittelin  niitä niin, että ne peittyivät kokonaan paksuun jogurttiin. Seuraavaksi nostin jogurttisen viipaleen korppujauhoihin ja taputtelin viipaleen joka puolelta korppujauhoiseksi. Laitoin leivitetyt viipaleet puhtaalle leikkuulaudalle odottamaan paistamista. Kun kaikki viipaleet olivat valmiita, kuumensin pannulla oliiviöljyä ja paistoin kaksi valkosipulinkynttä silputtuna. Kun valkosipuli oli paahtunut, kaadoin sen öljyineen päivineen jäljellä olleeseen jogurttikastikkeeseen ja vatkasin öljyn mukaan niin, että kastikkeesta tuli kiiltävää. Tarkistin maun ja lisäsin kourallisen persiljasilppua. 

Paistoin broilerileikkeitä oliiviöljyssä muutaman minuutin kummaltakin puolelta ja viimeistelin kypsytyksen 200 asteeseen lämmitetyssä uunissa samaan aikaan, kun lisäkeperunat ja kasvikset kypsyivät.