sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Pikkuinen mutta maukas salaatti


Sen siitä saa, kun laittaa Kammenpyörittäjän asialle, hän toi taas taloon fenkolin! Sitähän oli sitten koitettava käyttää. Etsin jonkunlaista salaattia, jossa fenkolia olisi ja löysinkin foodgawkerista kauniin salaatin, joka toteutti myös muuten syö kaikki loppuun-teemaani. Sain salaattiin menemään ikkunan yrttiastiasta rucolan ja talouden viimeisen verigreipin. Vähän muuntelin ja lisäsin aineksia, luonnollisesti.

Tujakka salaatti kahdelle

  • kourallinen rucolaa
  • 1 verigreippi ja sen mehu fileroinnin jälkeen
  • pieni pala fenkolia
  • muutama saksanpähkinä
  • pieni pala fetaa
  • oliiviöljyä
  • suolaa ja pippuria
Asettele rucola tarjoilulautaselle ja fileroi sen päälle greippiviipaleet, kerää siinä veitsitellessäsi hedelmän mehua talteen. Purista loppu mehu irti filerointijämästä kastiketta varten. Leikkaa fenkoli oikein ohuiksi suikaleiksi ja ripottele suikaleet salaatin päälle. Pilko muutama saksanpähkinä ja ripota nekin salaatin päälle, samoin murusteltu feta. Vispilöi mehuun hieman oliiviöljyä ja mausta kastike suolalla ja pippurilla. Kaada kastike salaatin päälle vasta juuri ennen tarjoilua. 


Söimme tätä salaattia maaliskuun alkupuolella, kun vielä olin kotona. Tämä postaus tulee ajastettuna, sillä olen juuri aloittamassa Camino de Santiagoa oltuani ensin muutaman päivänä sisareni luona Englannissa. Juuri näitä aikoja meidän pitäisi olla perillä Biarritzissa ja illaksi ehtiä kävelyretkemme aloituspisteeseen, St Jean Pied de Portiin. Matkaani voi seurata toisesta blogistani, CampaCaminosta ja Instagramista sen mukaan, miten pääsen niitä päivittämään matkan varrelta. 

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Sipuli-cheddarleipä


Tuore leipä päivällisellä on hyvää ja välillä on mukava tehdä leipä aivan alusta asti itse. Osuin foodgawkerissa leipäohjeeseen, jota ei kertakaikkiaan voinut kokeilematta ohittaa. Minulla oli hakusanana onion, sillä halusin käyttää niitä varastojen pienentämiseksi, mutten etsintää aloittaessani tiennyt vielä, että sipulit tulisivat leipään. Puolitin ohjeen, sillä alan viimeinkin muistaa, että kokkaan nykyisin pääasiassa kahdelle, alkuperäisen ohjeen mukaan tulee kaksi leipää. Mitat on muunnettu tavanomaisella huolettomalla, mutta riittävällä tarkkuudella.

Sipuli-cheddarleipä

  • 2 sipulia (niiden määrää en puolittanut, pidän niin paljon sipulista)
  • loraus oliiviöljyä
  • (pikkuisen hunajaa, oma lisäykseni)
  • 1,25 dl lämmintä vettä
  • 2 tl kuivahiivaa
  • 0,5 dl maitoa
  • loraus oliiviöljyä
  • ripaus suolaa
  • ripaus sokeria
  • noin 4-5 dl vehnäjauhoja
  • cheddarjuustoa raastettuna makusi mukaan, minulla noin 100 g
  • tuoretta timjamia
Leikkaa sipulit ohuiksi viipaleiksi tai suikaleiksi, ei sen niin väliä, ne laiskistuvat kuitenkin mikä mihinkin muotoon. Kaada kunnon loraus oliiviöljyä ja pikkuisen hunajaa paksupohjaiseen kattilaan tai pannuun. Minä lisäsin hunajaa, jotta karamellisoituminen lähtisi paremmin käyntiin. Kuumenna astia ja lisää sinne sipulit. Kypsentele sipuleita koko ajan sekoitellen keskilämmöllä 10-15 minuuttia, varo niiden palamista. Kun sipulit alkavat olla rentoja, pienemmä lämpöä ja jätä ne karamellisoitumaan 45 minuutiksi, sekoittele välillä. Tässä ajassa niistä tulee kullankeltaisia ihanuuksia, jotka tuoksuvat siltä, että haluaisit syödä ne samantien. Malta kuitenkin mielesi ja kaavi sipulit lautaselle jäähtymään.

Aloita taikina mittaamalla lämmin vesi, sokeri ja hiiva kulhoon, sekoittele ja odottele noin 3-4 minuuttia, että hiiva alkaa hommiin ja nesteeseen tulee hieman vaahtoa. Lisää mukaan karamellisoituneet sipulit, maito, oliiviöljy, suola ja jauhot ja vaivaa taikinaa kunnes siitä tulee kimmoisa pallo. Minä tein tämän osan yleiskoneella, annoin sen vaivata taikinaa 10 minuuttia. 

Jätä taikina kohoamaan noin 1-2 tunniksi, kunnes se on noussut kaksinkertaiseksi kooltaan. Mikäli aikaa on, taikina voi levätä jääkaapissa seuraavaan päiväänkin asti. Kun on leipomisen aika, raasta juusto ja kumoa taikina jauhotetulle leivinalustalle. Kauli siitä nelikulmio, pidä mielessäsi minkä kokoisessa vuoassa aiot paistaa leipäsi. Levittele juustoraaste ja tuore timjami taikinalevylle. Kääri taikina rullalle ja leikkaa se terävällä veitsellä keskeltä pitkittäin melkein koko matkalta halki. Toinen pää jää siis kiinni ja toinen on auki. Kierrä nämä kaksi toisesta päästä kiinni olevaa taikinapötköä toistensa ympäri ikäänkuin kiertäisit karkkipaperia kiinni. Saat aikaan kierteisen taikinarullan, josta hieman pilkottaa niin cheddaria kuin timjamiakin. 


Voitele pitkulainen leipävuoka tai vuoraa se leivinpaperilla. Nosta taikinarulla vuokaan ja jätä vielä kohoamaan tunniksi. Kuumenna uuni 180 asteeseen ja paista leipää noin 50 minuuttia, kunnes pinta tuntuu sopivan joustavalta ja pinta on kauniin värinen. Ota leipä uunista ja anna sen jäähtyä vuoassa hetkisen ennen kuin kumoat sen ritilälle. Syö heti lämpimänä, ellet malta odottaa.


Tämä postaus tulee ajastettuna, sillä olen jo matkalla suureen seikkailuuni, kävelemään Camino de Santiagon. Tätä leipää söimme eräänä aurinkoisena päivänä, kun vielä valmistauduin matkalleni ja minua sekä jännitti, että pelotti kuinka minun käy. Matkaani voi seurata CampaCamino-blogistani ja Instagramista, joita päässen päivittämään matkaltakin.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Maanantaina Helsingissä



Suuri seikkailuni on alkanut, tosin olen päässyt vasta Helsinkiin asti. Kammenpyörittäjä lähti varmistamaan, että todellakin poistun maasta, sitä ennen vietämme minilomasen Helsingissä. Mitä minilomasella tehdään? No, tietysti syödään!

Minä otin tavanomaiset päiväunet automatkalla Helsinkiin, jonne päästyämme majoituimme pitkällisen hotellibingon jälkeen strategisesti järkevästi Scandic Parkiin Mannerheimintielle. Sijainti oli päivällispaikkaamme ajatellen mitä parhain, sillä olin varannut meille pöydän Careliasta, jossa söin viimeksi vuosi sitten sauvajyväsen kanssa. Olimme  perillä Helsingissä pari tuntia aikaisemmin kuin olin laskeskellut (ei johtunut ylinopeudesta), joten soitin ravintolaan ja kysyin oliko varaus muutettavissa aikaisemmaksi. Onneksi oli, olimme kumpikin tosi nälkäisiä ja oli mukava ajatus, että pääsisimme ajoissa nukkumaankin.

Päivällinen Careliassa oli sanalla sanoen onnistunut. Ei siitä muuta oikein voi satuilla. Aivan mainiosta istumapaikasta jokaiseen lautaselliseen ja lasilliseen kaikki oli joka euron arvoista. Kaksi tuntia myöhemmin kävelimme tyytyväisinä nuo muutamat kymmenet metrit hotelliin, vailla ähkyä onnellisina. Tällaista pitää ruoan ollakin! Söimme etanoita, tartaria, kaninkoipea, possunniskaa, juustoja, sorbetteja, hapankirsikoita ja päärynää. Jokainen lautanen vaihtoi paikkaa pöydässä välillä kaksi kertaa, välillä jääden ensimmäisen vaihdon jälkeen vastapuolelle. Ruokiin yhdistetyt viinit olivat päteviä ja sopivia, ei mitään kummallisuuksia. 





Tarjoilu Careliassa on minua miellyttävää, asiakasta ei immarrella, muttei olla välinpitämättömiäkään. Juuri sellaista sopivaa huomiomista, mitä kiireen keskenkin pitää asiakkaalle osoittaa. Lautasten tilannetta seurattiin ammattitaidolla, eikä meillä ollut sen kummemmin kiireen kuin tylsistymisenkään tunnetta, kaikki sujui sopivalla vauhdilla.



Ateria kahdelle Careliassa maksoi tällä kertaa 232 euroa, siihen sisältyi kolme ruokalajia + yksi jaettu juustolautanen, sekä juomina alkuun samppanjaa ja  viinit ruokalajeille. Kahvia emme ottaneet. Vedestä ei viisaasti laskutettu. Careliaan menemme suurella todennäköisyydellä uudelleenkin, kun vain osumme kulmille.

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Todella pieni pääsiäinen


Tänä vuonna panostan pääsiäiseen vähemmän kuin ikinä, tai ainakaan sinä aikana kuin olen ollut äiti. Karitsan kareet syötiin jo eilen ja kaksi settiä pieniä virpojia on vastaanotettu ja suklaamunin ilahdutettu. Kammenpyörittäjä on ollut talouden pääsiäisruohovastaava aina, koska minulla on todellinen tappajan katse, mitä tulee tuoreeseen vihreään ruohoon. Tänä vuonna pääsiäisruoho kasvaa viime viikolla avaamamme strutsinmunan puolikkaissa. Kuoren halkaiseminen kuulema muistutti ikävästi kallonporaamista, vaikka siitä ei nyt oikein onneksi ollut edes kokemusta. 

Minun suuri seikkailuni, Camino Francés on aivan ovella. Valmistelut ovat niin lopuillaan kuin minulla ylipäätään voi olla. Olen reissussa huomisesta aina toukokuun ensimmäisen viikon loppuun. Sillä välillä muutama postaus tulee ajastettuna tämän kuukauden kokkauksistani. Mikäli tabletti toimii toivotulla tavalla ja wi-fiä on saatavilla, laitan jotain pieniä postauksia matkan varreltakin. Muutoin palaan Campasimpukan pariin blogin viisivuotissynttäreiden tienoilla, kun Giro d'Italia taas alkaa. Reissuani voi seurata CampaCaminon ja Instagramin päivityksissä. 

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Crock-pot-kaalipataa/laatikkoa


Olin tässä taannoin pienellä Pohjanmaan reissulla, kun sain viestin Jonnalta, joka kysyi, että voiko minun kokemukseni mukaan haudutuspadassa tehdä kaalilaatikkoa. Mietin, että miksipä ei, mutta rapeaa kuorta siihen ei saa, kuten uunissa. Ja se kuorihan on se paras osa. Mietin sitäkin, että jos keraamisen padan nostaisi vielä lopuksi uuniin, mutta se tuntuisi hieman pöhköltä, kun ensin on tuntikaupalla käytetty sähköä padan kuumentamiseen ja sitten vielä kuumennettaisiin uuni. Tein eilen kokeilusatsin kaaliruokaa ja kyllä siitä ensimmäiselle syömiselle enemmän pataruokaa tuli kuin perinteistä kaalilaatikkoa. Hyvää silti! Käytin siihen kaikenlaisia kasviksia ja juureksia, mitä kaapeista löytyi ja lopputulos on mainio. Jatkoin vielä hauduttamista ja tänään toisella aterialla lautasella oli jo kaalilaatikkoa, yhä parempaa. 

Crock-pot-kaalipata, joka muuttuu ajan kanssa kaalilaatikoksi

  • noin kilon painoinen valkokaali
  • 1 sipuli
  • kolmannes fenkolinmöllykästä (olisi saanut olla enemmänkin, vaikka koko mötikkä)
  • 5 cm pätkä valkoista retikkaa
  • pieni pala lanttua 
  • sunnuntaina aterialta jääneet kevätsipuleitten vihreät varret ja nippu nahistumisvaarassa ollutta rapeaa salaattia
  • 400 g possun jauhelihaa
  • 1,5 dl puuroriisiä
  • 0,75 l tummaa lihalientä
  • 1 rkl tummaa siirappia
  • 2 rkl muscovadoa (koska siirappi loppui)
  • 1 dl kermaa
  • muutama voinokare
  • suolaa ja pippuria
Laita haudutuspata kuumenemaan high-asetukselle ja kaada liemet sinne kuumenemaan. Paista jauheliha ja mausta se suolalla ja pippurilla ja millä nyt mielitkin. Murustele jauheliha oikein pieneksi muruksi. Kaada muruset pataan. 

Raasta lanttu/nauris ja retikka karkeaksi raasteeksi ja silppua sipuli. Käytä nämä kolme ainetta vielä kuumalla pannulla hieman laiskistumalla, ennen kuin kaadat nekin pataan. Poista kaalin uloin lehtikerros ja leikkaa kaali neljään osaan, poista kova keskusosa, jos haluat. Leikkaa kaali melkoisen ohuiksi siivuiksi ja pilko nekin vielä. Kaada pataan. Silppua kevätsipulinvarret ja salaatit ja sekoita ne mukaan pataan yhdessä raa'an riisin kanssa. Ripauta päälle suolaa ja pippuria ja tiputtele pinnalle jokunen voinokare. Jätä pata hautumaan silloin tällöin sekoitellen noin 6-8 tunniksi. Lisää nestettä, mikäli se on tarpeen. Kasvikset notkistuvat muutamassa tunnissa ja liemi saattaa hyvinkin riittää.

Kun ruoka-aika koittaa, sekoita pataa hyvin ja lisää mukaan kerma, maistele tarvitseeko pata lisää suolaa ja pippuria. Jätin vielä padan moneksi tunniksi lämpimänäpito-asetukselle ja pata siitä vain muhevoitui ja lopputulos oli kaalilaatikkoa. Vaikkei tällä haudutuspatametodilla saakaan aikaan ihanaa paistokuorta, niin padan sisäreunoihin muodostuu kyllä hieman crustia, jonka tarkkaan kaavin lautaselleni. Makoisaa puolukoiden ja etikkapunajuurien kanssa.

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Crock Pot-välilehdelle, jonne kerään kaikki haudutuspata-aiheiset postauksemme.

Koska en ole pääsiäisenä kotona, saan jo nyt kahvin kanssa pääsiäismakeisia tästä hauskasta talosta.


sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Jaksaa, jaksaa!



Nyt voi virallisesti ilmoittaa, että ihmeiden aika ei ole ohitse, sillä olen ollut kahtena iltana peräkkäin hereillä kymmenen jälkeen! On ollut varsinainen riekkumisviikonloppu, vaikka kotiin on sentään tultu saman vuorokauden puolella kuin kotoa on lähdettykin. Perjantain henkeäsalpaavista seikkailuista voi lukea täältä.

Eilisen ohjelma oli vieläkin perusteellisempaa riekuntaa, sillä aloitimme kotoisalla kuohuviinibrunssilla, josta tuli melkein huono omatunto. Rauhoitin omaatuntoani paahtamalla edellispäiväistä patonkia sen sijaan, että olisin hakenut tuoretta leipää lähikaupasta. Joku luterilaisuus sentään täytyy pitää, hävikistä  herkuksi, you know.

Katsoimme pikakelauksella perjantain pyöräilyjen (Paris-Nizza ja Tirreno Adriatico) etapit ja sitten pitikin jo tälläytyä kylillelähtöä varten. Käsilaukkuun (jälleen ihmeet puhuvat, minulla käsilaukku mukana toista päivää peräkkäin) vain uudet pääsyliput, bussikortit taskuun ja menoksi. Emme seisoneet nyt varttiakaan pysäkillä, kehityn kerta kerralta. Oli muuten aivan järkyttävän hieno sää, ei pilven hattaraa, pari astetta lämmintä eikä tuullut lainkaan. Täydellinen päivä mennä messuille sisätiloihin tungeksimaan!

Sain viime viikolla kutsun viinimessuille Soleralta ja koska olimme muutenkin menossa messuille, liput kyllä olivat tervetulleet. Muutamana edellisvuonna viinimessut olivat olleet Jyväskylässä hieman alavireiset, niin näytteilleasettajien kuin väkimääränkin suhteen, mutta nyt oli toisin. Kun menimme paikalle vähän ennen kahta, oli Paviljonki niin täynnä väkeä, ettei koskaan. Kävimme pikaisesti katsomassa kirja- ja ruokaosastot, mutta olimme viisaasti jättäneet kaikki ostoskassit kotiin, jotemme kertakaikkiaan voisi ostaa mitään. 

Viiniosasto oli myös aivan tupaten täynnä, juuri kun menimme Club For Five antoi pienen ääninäytteen ja houkutteli väkeä illan konserttiin Wilhelm-saliin. Meitä ei tarvinut houkutella, liput olivat muutenkin jo mainitussa käsilaukussa. Emme ehtineet kuin sisälle halliin, kun tapasimme ensimmäiset tutut, jotka olemme muuten tainneet joka kerta tavata viinimessuilla käydessämme, muttemme viime vuosina muuten niiden välissä. Seuraaviin tuttaviin törmäsimme heti kolmen askeleen päässä ja olimme vielä kuivin suin lasit kyllä ojossa. Halli oli kyllä uskomattoman täynnä ja siellä oli kuuma, muttei onneksi liian huono ilma. Aika meni vähintään puolitoistakertaista kyytiä, tuntui. 

Tällä kertaa emme ehtineet kovin paljon maistella viinejä, kävimme kiittämässä Tiiaa kutsusta Soleran tiskillä, maistelimme pari kolme kiinnostavaa viiniä ja vaihdoimme muutaman sanan ennen kuin meidän täytyikin jo viilettää riekkumispäivän seuraavalle etapille. Olin varannut meille pöydän keskustasta Stefan's Steakhousesta, jonka joka kerta kirjoitan ensin Steakhousu, mutta korjaan kyllä. 


Emme olleet aikaisemmin käyneet tämän ketjun paikoissa, kyseisen liikepaikan olimme tainneet kumpikin testata sen ollessa jonkunlainen texmex-mesta jokunen vuosi sitten. Pihvipaikka oli todella tumma sisustukseltaan, suurempi kuin odotin ja ainakin siihen aikaan lauantai-iltapäivänä lähes tyhjä. Olimme kurkkineet menua netissä ja meillä oli aavistus mitä haluaisimme syödä. 

Minä otin menun numero 3 ja Kammenpyörittäjä numeron 4. Kummassakin oli kolme ruokalajia ja niihin saattoi tilata viinipaketit ja vaikka päässä hieman tuntui vielä viinimessujen siemaukset, otimme kuitenkin viinipaketitkin. Minulla ei ollut oikein minkäänlaista tietoa Stefan's Steakhousesta, joten oli oikein mielenkiintoista kokeilla tätäkin kaupunkimme ravintoloista. 


Pöydästämme näki hyvin keittiöön ja välillä paistokärytkin kertoivat, että jotain olisi pian valmista. Se oli vain omiaan kasvattamaan ruokahalua. Ensimmäisen ruokalaji saapui pöytään noin vartin kuluttua tilauksesta, sitä ennen saimme leipää ja viinit tuotiin pöytään niiden nimet mainiten. Minun alkuruokani oli rapukakku ja Kammenpyörittäjä söi metsäsienikeittoa. Vaihdoimme lautasia välillä, kumpikin piti kummastakin annoksesta, mutta enemmän omastaan. Kuinka kätevää? 


Pääruokina meillä oli kuvepihviä ja sisäfilettä erilaisin lisukkein. Pidin paljon ravintolan tukevista pihviveitsistä, niillä olisi kyllä saanut palasen sitkeämmästäkin lihasta, mutta kummankin pihvi oli todella murea ja oikeaan kypsyyteen paistettu. Mieluisuutta tiedusteltiin sopivasti muutaman suupalan jälkeen. Minun pihvini oli toisesta reunasta aavistuksen topakasti suolattu, mutta koska näin oli vain ensimmäisen suupalan osalta, en tuntenut tarvetta huomauttaa. Olinhan syönyt jo senkin palan hyvällä ruokahalulla. Minun annokseni persiljasuolatut perunat olivat ihania, Kammenpyörittäjän uuniperuna siinä rajalla, oliko se riittävän kuuma, kypsä se kyllä oli. 

Jälkiruoat olivat aterian kauneimmat, ei se nyt tietenkään ole kauhean vaikeaa juustokakun ollakaan kauniimpi kuin uuniperuna, kun asiaa hieman ajattelee. Kammenpyörittäjän suklaafondant oli oikeaoppisen valuva sisältä ja molempien jälkiruokien kylmät osuudet, sorbetti ja jäätelö olivat erinomaiset. Jälkiruoat olivat aika suuret kooltaan, mutta kokonaisuus oli todella balanssissa, alkuruoan ja pihviannoksen jälkeen jälkiruoalle oli aivan mainiosti tilaa. Mieliimme muistui sadan metrin päässä Kissanviiksissä syömämme ateria, jonka pääruoan jälkeen emme olisi jaksaneet edes katsoa jälkiruoan kuvia. Nyt tilanne oli tasapainossa. Kahvia emme ottaneet, sillä emme toivoneet minkäänlaista notkahdusta ateriaan. 


Stefan's Steakhouse oli todella positiivinen kokemus, ainakin näin hiljaisena hetkenä, jolloin ateria sujui enemmän meidän tahtiimme kuin keittiön tahtiin, mikä on kiirehetkenä täysin ymmärrettävää. Minua hieman huolestuttaa, voiko näin asiakaspaikoiltaan suuri ravintola menestyä Jyväskylän kokoisessa kaupungissa, pitäisi palata katsomaan tilannetta vaikka lauantai-iltana muutamaa tuntia myöhemmin. Ateriamme maksoi 161 euroa ja olimme yhtä mieltä siitä, että pihvipaikkana Stefan's Steakhouse on tällä tietoamme Jyväskylän ykkönen, eikä ateriakokonaisuuden sommittelussakaan ollut moitteen sijaa. Arvelemme palaavamme syömään jonkun paikan kolmesta maistelumenusta sitten, kun olen palannut kävelyltä. 

Hienojen pihviveisten lisäksi mieleeni jäi Steafan's Steahousen naistenhuoneen kosmetiikkatarjonta. Sitä oli enemmän kuin omassa kaapissani. Siellä oli ladyjen käytettävissä lakat ja tuuhennussuihkeet, oli monenlaista saippuaa ja sen sellaista. Onhan se hienoa, kun voi lähteä ravintolasta nätimpänä kuin sinne tuli. 

Olimme kiltisti syöneet ateriamme reippaassa tunnissa ja kello oli vasta vähän yli viisi. Minulle olisi ollut luontaisinta kiivetä ensimmäiseen kotiinpäin menevään bussiin, mutta mitä vielä! Mehän menimme takaisin viinimessuille keltaisten rannekkeittemme kanssa. Ei kun taas takit Paviljongin narikkaan ja uudet viinilasit tiskiltä, meillä oli vielä muutama viinilipuke jäljellä, Soleran tiskillä meiltä kutsuvierailta niitä ei oltu huolittu, mutta muilla tietysti kyllä. Tuolloin viiden jälkeen viinimessuhalli oli, jos mahdollista, vieläkin täydempi kuin päivemmällä. Ehdimme kävellä muutaman tiskin ohitse, kun huomasimme samat tuttavat, jotka olivat päivällä olleet jo takki päällä menossa kotiin. Nyt he olivat suuren ostoskassimäärän kanssa edelleen takit päällä kiinni suustaan tuttujen kanssa. Jatkoimme juttelua siitä mihin päivällä jäimme. Soleran tiski oli kokoajan niin täynnä, ettemme menneet enää sinne, vaan käytimme viimeiset viinilipukkeet siten, että Kammenpyörittäjä tinki meille pikkuiset kahden lipukkeen kaadot samppanjaa, kun päivällä samaan juomaan käytimme kolme lipuketta/kaato. 

Oli se luojan lykky, että illan konsertti lähestyi, niin saattoi lopettaa tuon ylenpalttisen viininjuomisen. Vatsat sopivan täynnä ja päässä vain pieni hilpeyden vivahde siirryimme Wilhelm-saliin, jossa Club For Five esiintyi seitsemältä.  Jo vuoden 2004 esikoislevystä Ensi-ilta asti suosikkini ollut yhtye on käynyt Jyväskylässä usein ja monta kertaa olen ollut sitä katsomassa. Nyt kun yhtyeellä on jo takanaan merkittävä levytyshistoria, on konserttiohjelmiston luominen varmasti vaikeaa, kun ihmiset haluaisivat aina kuulla Tummat silmät, ruskea tukka, mutta uuttakin materiaalia pitäisi saada tutuksi. Konsertin ensimmäinen puolisko koostui pääosin uudesta materiaalista, viime syksynä julkailtulta Ennen tätä hetkeä-levyltä. Minä en ollut countrypäissäni kuullut tältä levyltä yhtään kappaletta, eikä kertakuulema jättänyt mieleeni muita kuin Äitien äidit-kappaleen. 

Lainakuva Yleltä
Väliajan jälkeen toinen puolisko koostui vanhemmasta tuotannosta ja osin levyttämättömistä covereista ja täytyy sanoa, että pidin tästä osasta enemmän, vaikka se onkin vähän epäreilua upeaa yhtyettä kohtaan. Joskus  taannoin yhtyeen välispiikit olivat paljon kosiskelevampia ja pitempiä, nyt niitä oli sopivasti. Oli muuten vähän ikävää, ettei Paviljongin suuri katsomo ollut edes puolillaan, vaikka messutarjouksena myytiin eilen vielä kahta lippua yhden hinnalla. 



Yhdeksän jälkeen kävimme taas hakemassa takkimme Paviljongin narikasta, jossa ne raukat (takit siis) luulevat varmaan asuvansa ja kävelimme iloisin mielin kävelysiltaa keskustaan. Aivan niin hurmioituneissa tunnelmissa emme olleet konsertin jälkeen kuin edellisillan M. A. Nummisen jälkeen, mutta päivä kokonaisuutena oli ollut niin mukava, että oksat pois. 

Seuraavaan bussiin oli (älkää nyt helsinkiläiset järkyttykö) aikaa tunti ja olimme päivällä tuumineet, että mitähän jo olisimme oikein rebeleitä, emmekä menisikään Figaron Winebistroon loppulasillisille, vaan menisimme jonnekin toisaalle. Kuinka uskaliasta se olisi? Niinpä taapersimme Väinönkatua ylämäkeen, minä melkein heitin kohtalokkaat lipat jäätyneellä suojatiellä (mutta siis en) ja Kammenpyörittäjä psyykkasi minua kanssaan Harry'siin yksille ennen bussia. 

Kymmenen minuutin kuluttua istuimme Figaron Winebistrossa. Ei siitä sen enempää. En ole vielä eronnut enkä karannut, enkä toivoakseni tule olemaankaan. Saa sanoa nirppanokaksi, niin Kammenpyörittäjäkin saattoi hieman sanoa, mutta en ihan kuunnellut kuullut. Tarkennan, ettei minulla ole mitään Harry's-pubia vastaan sinänsä. Kotimatka Linkillä sujui leppoisasti ja olin taas onnistunut tekemään tuhkimot ja ehdin nukkumaan ennen puolta yötä.

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. 

arvatenkin lainakuva

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Tarpeeksi karismaa


Kammenpyörittäjäkin pääsi eilen hieman vapaalle ja illaksi meillä oli tiedossa sielun ja ruumiin ravintoa. Oikeastaan koko viikonlopuksi oli tiedossa menoa. Loikkasimme bussiin jo ennen viittä ja aloitimme perinteisesti käymällä kahvilla. Kun sen puolen hoitaa heti alkuun, ei jää ilman hyvää espressoa, kuten Jyväskylän ravintoloissa useimmiten käy. No offence. Coffeassa asiallinen shotti on saatavissa. Sitten kävimme saippuaostoksilla, sillä olen tehnyt yhden elämäni tärkeimmistä päätöksista. Nyt tiedän millä pesen itseni ja vaatteeni caminon aikana ja Ekolosta hankin uuden palan Oliva-saippuaa. Hankkikaa tekin, jos tahdotte tuoksua vihreältä oliivilta. Voi aiheuttaa myös mielitekoa pieneen palaan voimakasta juustoa.

Ennen illan varsinaista päätapahtumaa kävimme syömässä sushia. Muutama kuukausi sitten avattu Hanko Sushi on mukava paikka piipahtaa ja tällä toisellakin kerralla sushi oli oikein pätevää Suomen mittakaavassa ja ottaen huomioon, että kyse on ketjupaikasta. Arvelin, että täytyy muistaa käyttää naistenhuonetta lopuksi kaiken sen juotavan jälkeen. Miso oli aika suolaista, mutta ihanan juomalämpöistä, samoin tee, ei palanut kieli odotellessa. Otimme jaettavan lautasen, jossa oli 24 palaa ja se oli juuri sopiva annos.



Joskus helmikuun alussa satuin huomaamaan, että Jyväskylässä olisi tässä kuulla kuultavissa jotain todella kiinnostavaa. Nimittäin 50-vuotistaiteilijajuhlaansa tämä vuonna viettävä M. A. Numminen olisi Ilmavoimien Big Bandin solistina. Se kuulosti niin erikoiselta, että liputhan siihen oli hankittava. Mutta eipä se varsinaisesti erikoista ollutkaan, se oli loistavaa. Konsertti järjestettiin Jyväskylän Paviljongissa Ravintola Faneerissa, joka ei nyt ole mitenkään viihtyisin paikka enkä tiedä kehua sen akustiikkaakaan kaikkien kattopalkkien ja muiden rakennelmien tähden, mutta kun esiintyjät ovat tätä luokkaa, eivät paljon kattopalkit häiritse.

Ilmavoimien Soittokunnan Big Band esitti konsertin ensimmäisellä puoliskolla niin kiemuraista jazzia, että muistin taas, etten kauheasti pidä jazzista. Mutta hienoa se silti oli, aloin melkein ajatella, että pitäisikö minun seuraava viisivuotiskauteni kuunnellakin vain jazzia, kuten kuuntelin klassista ja sitten countrya. Jäin vielä miettimään.

Konsertin jälkimmäisellä puoliskolla näimme ja kuulimme sitten heittämällä Suomen karismaattisimman henkilön shown. Olimme hieman verestäneet muistojamme jo kotona kuuntelemalla muutamia Nummisen taideteoksia, mutta livenä hän vasta sykähdytti. Pienikokoinen, tuuheahiuksinen herrasmies Ilmavoimien Big Bandin edessä näytti ensin hieman naurettavalta, mutta avattuaan suunsa tämä monitaiteilija ja erikoisen äänenkäytön mies otti yleisön haltuunsa. Harvoin ei osaa päättää toivooko spiikkien olevan pitempiä kuin kappaleiden, toivoin niiden molempien olevan mahdollisimman pitkiä ja runsaita. Tänään 12.3. 76-vuotissyntymäpäiviään viettävä maestro oli enemmän kuin hyvässä vedossa.


Saimme kuulla sekalaisen sikermän Nummisen kappaleita, hän kertoikin aina rassaavansa yleisönsä kuulohermoja esittämällä täysin sikinsokin tuotantonsa erilaisia helmiä. En ollut aikaisemmin saanutkaan dadaistista pakkoruotsiannosta ja livenä kuultu Jenkka hevosen hoitamisesta oli mitä riemukkain. Jotkut kappaleista ovat erittäin nopeatahtisia, niiden laulamisessa oli todella tekemistä ja kapellimestari oli oivana tukena artistille.

Ymmärrän täysin, että Nummisesta joko pitää, tai sitten todellakaan ei. Rohkenen silti arvata, että moni ei-tykkääjä muuttaisi mielensä, jos kokisi livekonsertin, ainakin näin miehen vanhemmalla iällä, jolloin mahdollinen nuoruuden poikkitaiteellisuuden korostuminen on pehmentynyt lempeäksi itseironiaksi ja kasvanut valtavaksi karismaksi. Vaikka mistä minä tiedän onko hän ollut tuollainen kullanmuru aina? Aivan loistavan hyvänolontunteen vallassa jatkoimme biletystä pitkälle aamuyöhön Jyväskylän menomestoissa menimme yksien lasillisten jälkeen kotiin nukkumaan hyvissä ajoin ennen puoltayötä.


Tänään riekkuminen kylillä jatkuu viinimessujen, päivällisen ja konsertin merkeissä. Tämähän käy ihan työstä! 

torstai 10. maaliskuuta 2016

Päärynäkakku


Päärynöitä tulee syötyä ihan liian vähän, niiden ostaminen vaatinee jonkunlaisen koulutuksen, jota minulla ei ole. Yleensä ostan aivan raakoja päärynöitä, tai sitten ne mädäntyvät matkalla kaupasta kotiin. Nyt Kammenpyörittäjä oli tuonut kaksi päärynää taloon, sillä meillä harrastetaan kohtuutta nykyisin. Minä harrastin lisää kohtuutta tekemällä päivän jälkiruoaksi päärynäkakun, johon käytin 50 % talouden päärynöistä. Jäi vielä mätänemisvaraakin! Käytin pohjaan sauvajyväsen postaamaa ohjetta, jossa käytettiin kyllä omenia päärynöiden sijaan. Käytin sitä töissä kerran ja siihen liittyy pieni omenavarkaus, mutta onneksi siitä ei tullut mitään ikäviä jälkiseuraamuksia. Puolitin ohjeen, sillä tein kakusta melko pienen. 

Päärynäkakku

  • 1 suuri päärynä
  • 50 g voita sulatettuna ja pieni pala vuoan voiteluun
  • 1 rkl korppujauhoja
  • 0,75 dl maitoa
  • 1,5 sokeria
  • 2 kananmunaa
  • 1 tl vaniljasokeria
  • 1 tl kanelia 
  • 2,25 dl vehnäjauhoja
  • 1 tl leivinjauhetta
  • kanelia ja sokeria (muscovadoa, koska tavallinen sokeri loppui)
Kuumenna uuni 200 asteeseen ja voitele pienehkö uunivuoka, jauhota se korppujauhoilla. Sulata voi ja kuumenna maitoa samassa kattilassa. Vatkaa sokerit ja kananmunat vaaleaksi vaahdoksi ja lisää mukaan ensin jauhot, leivinjauhe ja kaneli. Yhdistä mukaan kevyesti vatkaten kuuma voi-maitoseos, varo roiskeita. Kaada taikina valmisteltuun vuokaan. Leikkaa päärynä kahteen puolikkaaseen ja poista kanta ja siemenkota. Leikkaa päärynä pitkittäin ohuiksi suikaleiksi ja asettele ne taikinan pinnalle kuten mielit. Ripota päälle hieman kanelia ja sokeria. Paista uunissa noin 20-25 minuuttia. Kokeile kypsyyttä tikulla. Kun tikku on pistoksen jälkeen puhdas, on kakku kypsä. Anna jäähtyä ja tarjoa jäätelön tai kuten minä vaniljakastikkeen kanssa, meillä oli viime Tallinnan reissulta tuotua hyvää vaniljakastiketta jääkaapissa. Söimme kakkua vasta illalla monta tuntia paistamisen jälkeen ja maku oli mukavan muhevaa.


Nyt täytyy laittaa lisähuomautus, että joko meidän uunimme on jotenkin epäkunnossa, tai muuten joku oli taikinassa erilaista, mutta sen paistaminen kypsäksi otti kaikkiaan 45 minuuttia! Aiemmin se nafti puolituntinen on riittänyt aivan hyvin. 

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Lampaan fileitä ja ohrattoa


Edit: kaupallinen yhteistyö, Familia

Kaappien tyhjäksisyömisprojekti jatkuu. Otin eilen päivällistä varten Familialta saamamme puolen kilon paketin lampaan sisäfileitä sulamaan. Meillä ei ollut yhtään perunaa, eikä oikein muutakaan lisäkkeiksi sopivaa. Pyysin Kammenpyörittäjää poimimaan kaupasta jotain kasviksia, valinnan jätin hänelle. Ohrahelmiä oli noin 1,5 dl jäljellä, joten se määräsi ohraton koon. Koska otin 500 gramman pakkauksen lammasta sulamaan, annoksesta tuli suurempi, kuin kahdelle olisi ollut tarpeen. Niinpä seuraavan päivän työlounaskin tuli samantien. 

Lammasta ja ohraa 3-4:lle

Lammas

  • 7 pientä lampaan sisäfilettä (500 g)
  • nokare voita
  • loraus oliiviöljyä
  • suolaa ja pippuria
  • tuoretta timjamia

Ohratto

  • 1 sipuli pieneksi silputtuna
  • iso nokare voita
  • 1,5 dl ohrahelmiä
  • 1 dl valkoviiniä
  • 0,75 l tummaa lihalientä (jonkun pataruoan jäännösliemi pakastettuna ja sulatettuna)
  • pussinpohja pakasteherneitä
  • toinen iso nokare voita
  • raastettua juustoa (oli pakastimesta, en ole varma mitä juustoa se oli, aika voimakasta kumminkin)
  • suolaa ja pippuria
Aloitin kuivaamalla lampaanfileet, niissä ei ollut mitään poistettavaa, rasvaa tai kalvoja. Ripotin niille suolaa ja pippuria. Jätin fileet odottamaan. 

Silppusin sipulin ja kuumensin paksupohjaisen kattilan ja sulatin siinä ison nokareen voita. Pehmittelin hetken aikaa sipulia varoen polttamasta sitä. Lisäsin kattilaan ohrahelmet ja kuullottelin niitäkin muutaman minuutin. Kaadoin valkoviinin kattilaan ja sekoittelin kunnes viini oli imeytynyt/haihtunut kokonaan. Aloin lisätä kuumaa lihalientä kauhallinen kerrallaan ja sekoitin koko ajan. Ohratto valmistetaan aivan samaan tapaan kuin risotto, ei kannata ottaa paljon muita tehtäviä siksi aikaa, kun ohrattoa pitää hämmentää. No, minä tietysti otin. 

Kun ohraton keittoaika oli noin puolessa (kypsyminen ottaa noin 20 minuuttia), kuumensin valurauta pannun ja sillä ison nokareen voita ja tilkan oliiviöljyä. Paistoin lampaanfileitä joka puolelta noin minuutin verran, kaikkiaan noin 4-5 minuuttia/file. Nostin ne astiaan ja peitin foliolla asettumaan siksi aikaa, että ohratto tuli valmiiksi.

Kun ohrahelmissä alkoi olla enää pikkuaavistus kovaa purutuntumaa, kumosin mukaan herneet ja lisäsin ison nokareen voita ja kunnolla juustoraastetta. Sekoitin hyvin, maustoin suolalla ja pippurilla. Laitoin kannen päälle ja liekin kattilan alta pois.

Leikkasin lampaanfileet paloiksi. Otin suuren lautasen ja kumosin ohraton vadille ja asettelin lammaspalat siihen päälle. Reunoille nostelin juuri ja juuri kypsiä parsakaalikukintoja. 

Familian toimittamat lampaanfileet olivat todella mureita ja helppoja valmistaa. Söimme noin puolet tästä ruoka-annoksesta, loput laitoimme rasiaan ja odottamaan huomista työvuoroa. Ohratto on ainakin yhtä mieluisaa syötävää kuin risotto, mutta tämänkertainen oli melko mietoa makumaailmaltaan. 


tiistai 8. maaliskuuta 2016

Päivällistä ja teatteria


Viime lauantaina olin työkavereitten kanssa päivällisellä ja teatterissa. Olin varannut Karmiinalle, The Cakebossille ja minulle pöydän Harmoonista, sillä se on kaupunkimme ravintoloista se, jossa varmasti ehtii syödä sekä hyvin, että riittävän ripeästi, mikäli on ajastettua menoa ruokailun jälkeen. Olimme Harmoonin ovella pikkuisen liian aikaisin, se vasta aukesi kello 16, joten poikkesimme lasillisille hieman ylemmäs katua Hemingways-bar&cafeeseen

kuvallinen todiste juomastani kuohuviinilasillisesta
Niinpä olimme myöhässä noin 12 minuuttia Harmooniin saapuessamme. Meni vielä toleransseihin, mutta minä sitten kyllä inhoan olla myöhässä. Se ei sovi luonnolleni lainkaan. Valitsimme melko ripeästi vielä tämän kuukauden listalla olevan venäläisen menun. Söimme viime vuonnakin paikan venäläisen menun Kammenpyörittäjän kanssa ja muistan sen olleen oikein hyvä. Tilasimme myös menuun sovitetut viinipaketit. Muistin sanoa, että meillä on menoa ruokailun jälkeen, sillä ravintola alkoi täyttyä ja kello seitsemän lähestyi hyvää vauhtia. Tarjoilija lupasi pitää ripeää tahtia yllä ja me lupasimme haarukoida myös reippaasti.

Aivan alkuun saimme pienet keittiöntervehdykset. En nyt kyllä millään muista, mikä tuo pieni sievä palanen tarkalleenottaen oli, mutta jonkunlainen pâté ehkä. Talon leivän kanssa se sopi hyvin. Alkuruokana oli borssikeittoa, joka tuotiin pöytään erikseen kannussa, josta sitä kaadettiin kauniisti aseteltujen lisukkeiden ympärille. Lautasella oli valmiina jo todella mureaa naudanrintaa, vuolukermaa ja juustokeksiä. Väliruokana oli mitä maistuvimmat perunablinit perinteisine kumppaneineen, mädin, sipulin ja hunajasmetanan kanssa. Pääruokana oli lammassaslik, jonka söin sellaisella ruokahalulla (ja hieman kiirehtien koska kello oli jo melkein sata), että unohdin ottaa annoksesta kuvan. Ennenkuulumatonta! Mutta vakuutan, että harvoin lammas on lautasellani ollut noin mureaa. Jälkiruokana oli vatruska ja sen kanssa kirsikkajäätelöä ja rahkaa. Tytöt ottivat myös kahvia. 



Meille tuli kun tulikin hieman kiire, vaikka olin varannut kolme tuntia aikaa ruokailun aloittamisen ja teatteriesityksen alkamisen väliin. Saimme laskun nopeasti, kun pyysin sen heti jälkiruokien tullessa pöytään. Minun osuuteni päivällisestä oli 79 euroa. Jälkiruoka oli minusta hieman rauhaton kokonaisuus, mutta muut aterian osat olivat hyviä. Viinit olivat miellyttäviä ja sopivat hyvin venäläisiin makuihin. Oli todella mukava nähdä, että ravintola oli lähes täysi ja ihmiset näyttivät viihtyvän. Olen syönyt nyt Harmoonissa aika monta kertaa niin lounasta kuin päivällistäkin, enkä ole kertaakaan lähtenyt pois pettyneenä. Tarjoilu on juuri sellaista mistä pidän, ystävällistä, pönötysvapaata, eikä pikkuiset erehdykset tai unohdukset vie maata merelle. 

Teatteriesitys, jonka olimme valinneet katsottavaksi oli Jyväskylän Kaupunginteatterin Juhlista Jaloin. Minun osuuteni valintaan oli sanoa, että mikä esitys ja aika vain käy minulle, joten en tiennyt mennessäni muuta kuin, että kyseessä on komedia. Oli oikeastaan aika hauska mennä teatteriin niin, ettei tiedä lainkaan mitä tulee näkemään. 

Esitys sai ensi-iltansa viime vuoden lopulla ja nyt salissa oli varmasti yli puolet tyhjää. Sellainen aina hieman latistaa tunnelmaa jostain syystä. Nyt kun esirippu nousi, huokaisin ihastuksesta. En ole käynyt Jyväskylän Kaupunginteatterissa kovinkaan monta kertaa, varmaankin alle 10 ja olin tottunut siihen, että lavasteet ovat olleet erittäin minimalistiset jokaisella kerralla (ooppera Don Giovannin lavasteet olivat poikkeus tässä, nekin olivat melko näyttävät).


Juhlista jaloin oli lavastettu upeasti, aivan lavan täydeltä englantilaista kotia juhla-asussaan. Koska en tiennyt näytelmästä mitään, minulla meni noin vartti päästä kärryille tapahtumista. Näytelmä oli sijoitettu 1970-luvulle, mikä näkyi lystikkäästi asuissa ja kampauksissa. Ne toivat mieleen lapsuuden liiankin hyvin. Henkilöhahmot toistivat toistensa nimiä ahkerasti, että katsojat pääsisivät selville kuka kukin on, mutten nyt enää muista kuin Cliven nimeltä. Vaikka esitys on ollut ohjelmistossa jo kolmisen kuukautta jotkut näyttelijöistä hieman kompuroivat vuorosanoissaan, verbaalitykitys vähän kärsii, kun sanat puuroutuvat. 

Näytelmässä tapahtui verraten vähän, siinä enimmäkseen puhuapälpätettiin taukoamatta, välillä kahta keskustelua eripuolilla lavastusta, mutta meille simultaanikapasiteetin kuningattarille se ei tuottanut mitään tuskaa. Tavanomaiset ihmiselämän vaikeudet parisuhteissa, alkoholinkäytössä, perhejuhlissa ja sukulaisuussuhteissa olivat esillä ja paikoin oikein herkullisestikin. Ihmiset kiipesivät yläkertaan ja ravasivat alas, huusivat toisilleen rappusissa ja komentelivat toisiaan kuin vain pitkään toisensa tunteneet ihmiset, jotka eivät välttämättä lainkaan pidä toisistaan, mutta joihin ovat tottuneet ja pitävät itsestään selvänä, että joulu vietetään yhdessä. 

Pidin siitä, että perheeseen kuuluneita lapsia ei varsinaisesti nähty lainkaan ja siitä, miten kohtaukset muutamaan otteeseen päättyivät lavan pimenemiseen ja siihen, että näyttelijät ja tarpeistonhoitajat siirsivät rekvisiittaa pois ja paikalleen silmiemme edessä rauhoittavan musiikin soidessa. Ensimmäisen näytöksen loppu oli riemastuttava ja sai yleisön taputtamaan.

Kuva lainattu luvan kanssa Jyväskylän Kaupunginteatterin kuvapankista
Toinen näytös oli sitten hieman väsähtänyt alusta asti, alun nousuvoittoinen tunnelma jollain tapaa lässähti, eikä tarina varsinaisesti enää edennyt. Pitkä kohtaus, jossa lapseton sukulaissetä valmisteli nukketeatteriesitystä lapsille oli minun silmääni suorastaan kiusallisen pitkä, mutta toisaalta se korosti miten kiusallisia tuollaiset esitykset oikeastikin ovat. 

Seurueen ainoan varsinaisen vieraan, nuoren kirjalija Cliven osuus näytelmässä oli hauskin. Hän joutui lähes kaikkien naisten ahdistelemaksi ja pyöritettäväksi, mikä ei aivan koko aikaa kyllä pysynyt hauskana, vaan kääntyi noloksikin, varmaankin tarkoituksellisesti. Näytelmän kieli oli melko rehevää, siinä kiroiltiin ja puhuttiin ronskisti panemista, mitä ei sentään ihan tehty lavalla. 

Näytelmän loppu oli hieman merkillinen, en minä eikä oikein muukaan yleisö tainnut tietää, että nyt se loppui. Näyttelijät kävelivät viimeisten vuorosanojen (joita en muista, enkä oikein edes sitä mitä tapahtui) jälkeen lavasteisiin ja sitten juoksivat takaisin ottamaan vastaan taputuksia. Siitä nyt sentään minäkin tajusin, että esitys oli ohitse. Suosionosoitukset olivat vähintäänkin laimeita ja jatkuivat vain kahden kumarruskierroksen verran.

Ennen kotiinpaluuta kävimme vielä Figaron viinibaarissa lasillisilla juttelemassa esityksestä, päivällisestä, työasioista, matkustamisesta ja vaikka mistä. Tällaiset illat työkavereitten kanssa ovat mukavia, vaikka olisikin vuorotteluvapaalla.

Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. 

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Meillä ei ole mitään syötävää-pastaa


Vaikka tuntuisi siltä, ettei meillä ole mitään mistä laittaa ruokaa, se ei ole alkuunkaan totta. Pasta-ateriaan löytyy aina aineksia, niin tänääänkin, kun vain vähän tein jääkaapin tutkintaa. Tästä annoksesta riitti hyvin kahdelle ja jäi vielä työlounas Kammenpyörittäjälle.

Tomaatti-makkarapastaa

  • 250 g chilillä maustettua spaghettia
  • 2 savustettua makkaraa
  • noin 20 kirsikkatomaattia
  • yksikyntinen valkosipuli
  • oliiviöljyä
  • ripaus suolaa, sokeria ja pippuria
  • tuoretta basilikaa
  • palanen fetaa murusina
  • noin 1 dl pastankeittovettä
Kuumenna uuni 200 asteeseen. Levitä uunivuoan pohjalle hieman oliiviöljyä ja laita tomaatit, viipaleiksi leikatut makkarat ja halkaistu valkosipuli vuokaan. Ripota päälle pikkuisen suolaa, sokeria ja pippuria. Paista noin 30-45 minuuttia.

Keitä pasta runsaasti suolatussa vedessä ja säästä keitinvettä desin verran. Kumoa pasta tarjoiluastiaan ja ota uunivuoka uunista. Puristele tomaatit rikki kauhalla ja painele valkosipuli tahnaksi. Kaada vuoan sisältö tarjoiluastiaan pastan päälle. Kaada pastavesi uunivuokaan ja sekoittele kauhalla, niin että kaikki makuaineet irtoavat vuoasta, kaada liemi pasta-astiaan, sekoita. Ripottele pinnalle fetamurut, basilika ja vielä hieman pippuria myllystä. Tarjoa välittömästi, kunhan tarjoiluastia on kuvattu ja pöytä katettu.  

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Paris-Nizzan avauspäivänä


Edit: kaupallinen yhteistyö, Familia

Tänään suosikkipyöräilijäni Alberto Contador hyppää pyöränsä selkään ja aloittaa viikon mittaisen matkansa Pariisista Nizzaan. Ei hän koko sitä matkaa aja, mutta 7 etapin verran kuitenkin. Hänen kanssaan lähtöviivalle asettuu 15 joukkueellista ajajia ja porukka saapuu maaliin Nizzaan ensi viikon sunnuntaina. Ensi viikolla alkaa myös Italiassa Tirreno Adriatico-ajo, seitsenetappinen 1020 km mittainen kisa. Siellä näyttävät starttaavat monet heistä, jotka eilen ajoivat Strade Bianche-ajon, mm. eilinen voittaja Fabian Cancellara. Tämä viikonloppu on pyöräilyn superviikonloppu, tästä alkaa valtava kisarumba pyöriä aina syksyyn asti, melkein koko ajan tapahtuu jotain. 


Ranskassa alkavan kilpailun kunniaksi meillä syötiin tänään ranskalaisittain. Mitään uutta ja ihmeellistä en alkanut valmistaa, vaan luotin ankankoipiin ja pariin purkkiin ankanrasvaa, oli confit-päivä. Saimme koivet Familian kokeilusetissä ja kahden koiven paketti oli mitä mainioin meille kahdelle. Otimme koivet sulamaan jo illalla ja aamulla ne olivat jääkaapissa juuri sopivassa lämpötilassa. 



Kun tein ensimmäistä kertaa ankankoipia confit-menetelmällä jännitin lopputulosta todella paljon. Ensimmäinen kerta jo opetti, ettei paljon helpompaa tapaa laittaa lihaa olekaan, eikä lihapalan pilaaminen ole juuri mahdollista muutoin kuin ylisuolaamalla.

Ankankoivet confit kahdelle

  • 2 ankankoipea nahkoineen luineen
  • suolaa ja pippuria
  • tuoretta rosmariinia, timjamia ja muutama laakerinlehti
  • 1 suuri yksikyntinen valkosipuli halkaistuna
  • 2 peltipurkkia ankanrasvaa (ostan sitä Hakaniemen hallin DeliDelistä)


Kuumenna uuni 200 asteeseen ja ota esille pata, johon ankankoivat mahtuvat vaivatta vieretyksin. Kuivaa koipien pinta ja hiero niihin suolaa ja pippuria. Avaan ankanrasvapurkki ja kaada sen sisältö padan pohjalle. Nosta pataan ankankoivet ja asettele niiden lomaan yrtit ja valkosipulipalat. Kaada toinen purkillinen rasvaa pataan, mikäli tarvitaan. Jos sinulla on oikein sopiva paistoastia, voi olla, että yksikin purkki riittää. Siksi ei kannata avata kumpaakin heti, jos ei vaikka toista tarvitakaan. Laita kansi padan päälle ja pata uuniin. Varttitunnin kuluttua pienennä lämpötila 120 asteeseen ja anna koipien kypsyä uunissa 3-4 tuntia. Halutessasi voit kääntää koipia kertaalleen paistamisen aikana ja jos padassa on enemmän koipia, kokeile kypsyyttä haarukalla. 


Kun aterian aika koittaa laita uunin grillivastus päälle, ota pata uunista ja nosta varovasti koivet leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan ja käytä koipia grillivastuksen alla saamassa pintaan hieman rapeutta. Aina rapeuttaminen ei ole tarpeen, jos nahkaosa on ollut sopivasti rasvakerroksen pinnalla, se rapeutuu omia aikojaan. Tarjoa mieluisten lisäkkeiden kanssa. 

Meillä oli koipien kaverina tänään ranskalaista perunasalaattia, jonka tarjosin huoneenlämpöön jäähtyneenä. Otin vinkit salaattiin Panning The Globe-blogista. Pienensin ohjetta huomattavasti ja muutenkin hieman vääntelin sitä. 


Ranskalainen perunasalaatti kahdelle

  • 6 keskikokoista perunaa
  • tilkka perunoiden keitinvettä
  • tilkka valkoviiniä
  • kaksi tilkkaa oliiviöljyä 
  • tilkka valkoviinietikkaa
  • pikkuisen dijonsinappia
  • tuoretta ruohosipulia (kun sitä oli, muttei kevätsipulia)
  • tuoretta sileälehtistä persiljaa
  • suolaa ja pippuria
Kuori perunat ja leikkaa ne noin puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi. Kypsennä viipaleita kiehuvassa vedessä muutamia minuutteja, varo päästämästä niitä kypsymään liikaa. Säästä pikkutilkka keitinvettä. Kumoa perunaviipaleet siivilään ja huuhdo niitä hieman ja levitä ne laakeaan astiaan. Kaada päälle viini ja tilkka keitinvettä, sekoittele varovasti. Yhdistä yrtit, etikka ja öljy kastikkeeksi ja sekoita perunoihin, ripota päälle suolaa ja pippuria. Tarjoa lämpimänä, tai anna jäähtyä huoneenlämpöön. Tämän kerrotaan säilyvän jääkaapissa parikin päivää ja olevan hyvää myös kylmänä. Muina lisäkkeinä meillä oli yksinkertaisia hunajaglaseerattuja timjamiporkkanoita ja uunissa käväisseitä tomaatteja ja fetaa. 




Kiitos Familialle ankankoivista, ne olivat suuremmat ja líhaisammat kuin aiemmin jostain toisaalta hankkimani. Oli todellakin riittävästi syötävää yhdessä koivessa/syöjä. Alunperin meidän oli tarkoitus valmistaa saamamme ankanrinnat, mutta Kammenpyörittäjä toi koivet pakastimesta ja sanoi, että eikö kumminkin nämä ja suunnitelmien muuttaminen oli hyvin helppoa.

Käyttämäni ankanrasvan voi siivilödä lämpimänä ja pakastaa, sitä voi käyttää vastaavaan tarkoitukseen ainakin toisen kerran. Jääkaapissa kertaalleen käytetty rasva ei säily kovin pitkään. 

PS. Olettehan huomanneet, että mainio ruokablogi Jokihaka kokkaa on nyt Kamera & Kauha? Kannattaa vaihtaa suosikkilistalle uusi osoite, ettei mene ohitse houkuttelevia ruokakuvia ja -reseptejä!