Norjalaista tähtiruokaa – Kontrastia kerrakseen

Seuraava syksyisen skandireissun ravintolapäivällinen oli vasta toisena Oslon iltana. Tämä sen takia, ettemme tienneet kuinka pitkään venyisimme matkalla Göteborgista Osloon, emmekä halunneet olla kiireessä. Toivoin meidän kokeilevan pitkästä aikaa Michelin-tähtiravintolaa. Etsin paikkoja useita viikkoja ennen matkaa. Ensimmäinen johon osuin tripadvisorin avulla, oli Maaemo. Kolme tähteä. Liikaa. Lähinnä liian kallista, mutta myös 17 annoksen maistelumenu kuulosti liian suurelta. Meillä on yksi kolmen Michelin-tähden kokemus, joka oli ylipäätään ihan ensimmäinen tähtylipaikka meille. Olihan se hienoa, mutta aikaa myöten se kokemus on muuttanut muotoaan, nykyään se on lähellä sitä, että onko mitään järkeä. Maaemossa ei ollut tilaakaan tuona tiistaina, joten ei tarvinnut asiaa sen enempiä tuumia.

Valitsin meille paikan, jolla oli myönteisiä arvioita ja yksi Michelin tähti, kyseessä oli Kontrast. Tutkin paikan nettisivua, luin arvosteluita ja kokeilin tehdä varauksen. Aikoja oli koko illalle valittavissa, joten otin niistä meille sopivan. Katsoin vain alustavasti, että ravintola sijaitsi noin 1,5 km päässä hotellistamme, sen voisi kauniilla säällä kävellä ja sateella käyttää julkisia, joilla aioimme liikkua Oslossa muutenkin.

Kontrast sijaitsee Vulkan-nimisellä alueella, joka on tällä erää hyvin kiivaasti kehittyvä urbaani palvelu- ja asumiskeskittymä. Siellä on entisessä teollisuuskiinteistössä kauppahalli ja uusia ravintoloita, muita palveluita ja asuntoja on tulossa lisää. Kontrast on muistaakseni ollut olemassa kyseisessä paikassa viisi vuotta, niin tarjoilija taisi sanoa.

 

Me kävelimme ravintolaan, koska sää oli kaunis, emmekä olleet kävelleet jalkojamme ihan tohjoksi vielä päivän aikana. Olin varannut ensimmäisen mahdollisen ajan, heti ravintolan avauduttua, koska olen kroonisesti iltauninen. Odotimme ujosti, että Mikki Hiiren käsi näyttää suoraan ylös, mutta ovi olisi ollut auki vähän aiemminkin, pari seuruetta oli jo paikalla, kun astuimme sisään. Meidät ohjattiin pitkulaisen salin päätyyn, mutta ikäväkseni en päässyt selkä seinää vasten, kaikki pöydät olivat tavallaan keskellä lattiaa.

Olimme vakoilleet Kontrastin sivulta, että tarjolla on 10 ruokalajia, josta voi valita joko kuusi tai kymmenen annosta. Pikkumenun tai isomenun. Kun ottaa silmän käteen ja katsoo, voi lukea samaiselta sivulta, että maistelumenun lisäksi on mahdollista valita yksittäisiä annoksia listalta ja suositellaan valittavan noin neljä annosta/henkilö. En tiedä miksen ymmärtänyt tätä tuolloin, vaikka ihan varmasti sen luinkin etukäteen. Ehkä käsitin sen liittyvän alempana mainittuun ryhmille tarjottaviin erilaisiin setteihin. Luultavasti hinnat olivat kuitenkin sellaisia, että kuuden annoksen makupalettimme tuli (en sano halvemmaksi, halpaa se ei ollut) edullisemmaksi kuin yksittäisannosten tilaaminen. Ravintolassa ollessamme ihmettelin mitä aasialaispariskunta oikein arpoo, kun joka välissä piti lukea menukorttia ja neuvotella kymmenen minuuttia tarjoilijan kanssa ja taisivat lopulta syödä kaksi annosta. No, he vain tekivät sitä mitä he voivat. Ei olisi pitänyt paheksua.

Valitsimme siis pienemmän maistelumenun ja sille sovitetut juomat. Puhelias kreikkalainen (hän kertoi sen) tarjoilijamme oli oikein mukava, hänellä oli aikaa jutustella kanssamme, sillä ilta oli ravintolassa hiljainen. Aluksi paikalla oli vain kolme kahden hengen pöydällistä (me mukaanluettuna) ja puolivälin tienoilla tuli yksi pariskunta ja ihan lopussa neljän hengen seurue. Asiakaspaikkoja oli ainakin 50. Keittiö oli suoraan näkyvissä lasiseinän takana, siellä näytti olevan rauhallista ja synkronoitua, kiirettä ei ollut, mutta annokset nousivat minuutilleen oikein.

Aluksi saimme muutamia pieniä suupaloja, joista yksi oli kuin kylmä suolainen märkä liköörikonvehti. Jotain oli kuivattu, jotain oli jäädytetty, jotain uppopaistettu. Nämä tämmöiset kuvailut ovat varmasti todella käänteisinformatiivisia, kun ei viikkoa myöhemmin enää muista tarkasti, mutta toisaalta ei sitä aina ehdi edes ymmärtää kaikkea, kun ei-natiivi kertoo englanniksi toiselle ei-natiiville. Sitä usein vain nyökyttelee ja vakuuttelee, että mielenkiintoista.

Ensimmäinen varsinainen ruokalaji oli tonnikalaa. Tarjoilija kertoi ravintolan juuri saaneen palan tuoretta tonnikalaa ja vakuutteli pyynnin eettisyyttä ja sitä, miten tuoretta kala oli. Sen kanssa oli ohuita kurkkusuikaleita ja herneöljyä. Olihan se hyvää. Aterimina oli muuten haarukka ja lusikka läpi koko aterian, vain liharuoan kanssa oli myös veitsi.

Leipä tuotiin tarjolle seuraavaksi, kumpikin sai oman sievän pienen paikanpäällä leivoton limppunsa ja kupposen voita, joka myöskin oli kuulema ihan lähellä tuotettua ja maailman parasta. Mitenkä muutenkaan? Leivästä muistan mainitun, että se on aivan ensimmäinen asia, jonka ravintolan perustaja on tehnyt, siitä on koko Kontrast lähtenyt liikkeelle. Niin aina. Kuulostan ehkä hieman kyyniseltä nyt, mutta jotenkin tuo kaiken parhaus otti pikkuisen korvaan. Leipä oli ihan hyvää, mutta äitini leipoo parempaa. Anteeksi Mikael Svensson.

Toinen ruokalaji oli kasvisannos, jossa oli menukortin mukaan vihanneksia ravintolan omasta kattopuutarhasta ja grillattua kermaa. Annoksessa oli niin pieniä kurkkuja, että se tuntui melkein rienaukselta. Muistelimme myöhemmin Pärnun Rannahotellin rohkeaa herneannosta, joka nousi elokuisen aterian tähdeksi silkassa upeudessaan, eikä tämä luvatta sanoen hieman sekalainen setti päässyt lähellekään sitä taivasta. Mutta grillattu kerma kieltämättä kuulostaa fancylta.

Tämän aterian ensimmäinen annos, jonka kohdalla minulla oli vaikeuksia oli sienistä koostettu. Siinä oli kantarelleja ja jotain isompaa sientä, jonka nimeä en enää muista. Siinä oli myös sienimoussea ja sianveriletun puolikas, kukkivaa tilliä ja pikkuisia vihanneksia. Tämäkin syötiin lusikalla ja haarukalla, joista en tiennyt kumpaan käteen olisin ne laittanut. Se suurempi sieni, joita oli kaksi palaa annoksen molemmin puolin oli kyllä makuelämys vertaansa vailla. Se maistui aivan tismalleen sitkeältä nakilta. Miten se oli mahdollista, en tiedä. Ja mousse oli aivan varmasti hienosti valmistettua ja silkinsileää, mutta siitä jäi erikoinen savinen suutuntuma ja kitalakifiilis. Sianverilettu oli ihan ok.

Minun on pakko sanoa, etten pitänyt tuosta annoksesta yhtään, paitsi kirpeistä puolukoista, niistä pidin. Annos oli noin neljän, maksimissaan kuuden suupalan kokoinen, mutten pystynyt syömään sitä kokonaan. En lainkaan väitä, että ruoka olisi ollut huono tai että sen valmistaminen olisi mennyt pieleen, se vain oli niin kummallinen yhdistelmä, etten kyennyt. Antti solidaarisesti kykeni ja hän auttoi ne pari lusikallista, että lautanen tyhjeni. Mutta ei hänkään annoksesta pitänyt. Onneksi meiltä ei kysytty siitä tarkemmin, en edelleenkään saa sanotuksi sellaisia asioita tarjoilijalle. Etten siis pidä jostain, sen saan jo välillä sanottua, jos annoksessa on jotain vikaa. Jotenkin tuntuu, että on loukkaus olla pitämättä, vaikkeihan se niinkään ole. Tai että mitä väliä sillä on, jos minä en pidä. Voin olla sanomattakin sen. Mutta miksen sanoisikin?

Pikkumenun neljäs annos oli ns. pääruoka, jonka kanssa katettiin myös veitsi. Siinä oli tietyn tilan lammasta noin paksun tussikynän kokoinen palanen (sopivan vähän), kaksi pikkuista porkkanaa ja paistettua lehtimangoldia.  Tästä annoksesta pidin, lammas oli mureaa ja porkkanat makeita kuin karkit.

Seuraavana oli sitten vuorossa menun pöydävierusspektaakkeli. Olimme ensimmäisenä tässä vaiheessa ateriaa, joten emme olleet nähneet samaa puuhastelua sivusta etukäteen. Tarjoilija toi pienen korkeajalkaisen telineen pöydän ääreen ja sitten pannun, kannun, sifonin ja kupposia. Kyseessä oli juustoannos. Tarjoilija kertoi siinä olevan norjalaista sinihomejuustoa ja marengiksi tehtyä voita. Muistaakseni juusto oli jo valmiina kupposessa, se oli raastettua jäädytettyä sinihomejuustoa. Tarjolija kaatoi termoskannusta nestemäistä typpeä pieneen kuparikattilaan siinä silmiemme edessä, se höyrysi ja kupli kuin se olisi kiehunut, mutta sehän on julman kylmää. Hän otti käteensä sifonipullon ja pursotti sieltä vaahtomaista voita kaksi nökärettä kattilaan ja ne paisuivat siellä hetkessä hieman golfpalloa suuremmiksi vaahtokarkinomaisiksi palleroiksi. Hän käänteli niitä hetken ja rikkoi ne sitten siinä kuplivassa typessä paloiksi. Pieniä jääkylmiä pisaroita roiskui hieman, kädellenikin, muttei se polttanut eikä jäädyttänyt, tuntui vai hetkisen kylmältä.

Minuutissa voimarenki oli valmista rouheista murua ja tarjoilija lusikoi sen annoskuppeihin jäisen sinihomejuustoraasteen viereen. Annos höyrysi vielä ja sitten eikun syömään. Ai että, vielä kun pitäisi sinihomejuustosta. Mutta kun minä en yleensä pidä, joistakin olen pystynyt sanomaan, että tämä ei ole kauhean pahaa. Tuo kylmä sinihomejuustoraaste ja kylmä voimarenki oli sellainen yhdistelmä, että ne liimautuivat kitalakeeni niin, että oli vaikea niellä niitä. Antti sanoi pitävänsä annoksesta, mutta hän onkin ulkojuustojen suuri ystävä. Taaskaan ei ollut ravintolan vika, että minulla on tämä juustovamma. Oli hienoa nähdä erikoinen tekniikka ja se, että salihenkilökunnalle annetaan vaativia tehtäviä pöydän ääressä tehtäväksi, mutta olihan tuo nyt ihan tolkutonta kikkailua.

Sittenpä oltiinkin jo lopun äärellä, kuudes ja menun viimeinen annos oli tietysti jälkiruoka. Se oli kuin kuopaisu syksyisestä metsämaastosta. Se oli hauska ja iloinen annos, joka ei ollut tietenkään turpeinen, multainen tai havuinen, vaan lempeästi luumuinen ja piparille vivahtava kakkumuruiltaan, siinä oli myös mukavaa aavistuksen sitkeää jäätelöä. Pidin todella paljon tästä aterian päätöksestä.

Olimme sopivan kylläisiä, emme ähkyisiä (no en kai minä, kun en kyennyt syömäänkään kahta annosta kokonaan) ja pyysimme laskun. Sen kanssa yhtä aikaa meille tuotiin vielä kaksi settiä loppumakeita, joissa oli mm. sitä kammoamaamme norjalaista ruskeaa juustoa toffeessa. Luin tuon tiedon vasta nyt menukortista, ihan oikein minulle, sillä kehuin tuota toffeeta tuolloin! Ei saisi olla niin epäluuloinen.  Mukana oli myös kylmä akvaviittimakeinen, kuin meikäläiset liköörikonvehdit, muttei niin paksu sokerikuori. Nuo viiriäisenmunan näköiset jutut olivat jotain, mitä en enää tarkasti muista, olivatko ne varsinaisesti viiriäisen munaa jotenkin jänskästi makeaksi valmistettuna, vain jotain ihan muuta. Ateria maksoi 3990 Norjan kruunua.

Sananen vielä ateriaan valituista juomista. Mukana oli melkoinen kavalkaadi ympäri maailmaa, oli amerikkalaista, itävaltalaista ja ranskalaista viiniä, oli myös ranskalaista siideriä. Jokaisesta juomasta tarjoilijalla oli pitkät jutut kerrottavana. Saattoi kyllä sanoa, että juomat sopivat hyvin annoksiin, mutta kovin yhtenäiseltä juomakavalkaadi ei tuntunut.

Edellisestä Michelin-tähtipaikastamme oli jo aika monta vuotta ja olemme siinä välissä syöneet paljon hyviä aterioita ravintoloissa, joilla ei tähtiä ole eikä tule. Tämän ravintolakokemuksen jälkeen saatan olla ehkä sitä mieltä, ettemme enää menekään Michelin-ravintoloihin. Emme taida haluta enää maksaa niin paljon aterioista, etenkään jos kuuden ruokalajin menuun sattuu kaksikin sellaista, joista emme pidä yhtään tai vain hyvin vähän.

Muistelimme menneitä aterioita ja kun muistimme jonkun annoksen, joka oli aivan liian kummallinen, tai merkillinen tai jopa paha, on se yleensä ollut juuri  niissä kalleimmissa paikoissa. Ymmärrän aivan hyvin kokeellisuuden, taiteellisuuden ja teknisyyden, mutta siltikin toivoisin, että ruoka olisi kokeellisuuden, taiteellisuuden ja teknisyyden lisäksi myös herkullista tai ainakin hyvää. (edelleen: oma vikani, etten pidä sinihomeesta). En minä oikein tahdo saada megalomaanista nakkiröyhtäisyä neljän sadan euron aterian jälkeen juuri ennen nukahtamista. Kun ei siinä edes ollut sitä nakkia.

Kontrastista on kyllä sanottava, että sisustus, tarjoilu, aterian sujuvuus ja tarkkuus olivat kyllä mainiot, astiat ja aterimet miellyttivät meitä ja paikka oli mukavan urbaani ja pönötysvapaa. Mutta oliko ateria hintansa väärti, sitä pitää vielä tuumia.

Paluumatka hotelliin sujui sutjakasti, hyppäsimme bussiin, joka vei aivan ydinkeskustaan ja sieltä vielä yhden metropysäkin välin ja olimmekin jo korttelin päässä hotellista.

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. Siellä Michelin-tähtipaikat on merkitty sen mukaan, monta tähteä niillä on ollut  meidän niissä käydessämme.

Tähtilounaalla

Pidän itseäni jo melkoisen taitavana sullomaan kaikkea mahdollista pieneen aikaikkunaan. Kun lähdetään pikkureissulle, se koristellaan mennen tullen lisäpalasilla. Miksi jättää hyödyntämättä risteilyn etu- ja takareunat? No ei miksikään! Ennen merellistä minilomaamme lounastimme sydäntälämmittävästi Juuressa ja risteilyn jälkeen nautimme niin hengen- kuin sielunravinnostakin ennen iltapäiväistä kotimatkaa. Joskus olen tosin tunkenut liikaa paljon liian lyhyeen toviin ja saanut meille ähkyisen olon, etenkin syömisen suhteen. En tarkoita pelkkää ruoan määrää, vaan kokemusten turhaa pakkautumista. 

Tällä kertaa olin kaukaa viisas (kukapa kehut osaisi paremmin sommitella kuin blogaani itse?) ja sijoitin kahden Helsinki-lounaan väliin pienen risteilyn niitä erottamaan. Vai meniköhän se toisinpäin? Tästä tosin seurasi se, että vahdimme paluumatkan aamuna toistemme suupaloja laivan sinänsä hyvällä aamiaisella, sillä aamiais- ja lounasaikojen välissä oli rajallinen. Tosin aika lienee aina rajallinen, jollain tapaa. Tietysti oli järkevämpää laskea toisen suupaloja, ei omiaan, sillä mikä onkaan helpompaa kuin syöminen ja neuvominen? Ei juuri mikään. Niitä voi tehdä niin kätevästi samaan aikaankin. Kas näin se käy:

- Sinun ei kannattane ottaa tuota pekonia. Muistathan, että lounaaseen on vain kolme tuntia, sanoi nainen aviomiehelleen ja nakkasi sanojensa välissä suuhunsa vielä yhden viipaleen parjattua kestomakkaraa.

- No en ota, mutta jätä sinäkin puolet tuosta kokkelista, tai ainakin tuo kananmuna syömättä, menee lounas ihan hukkaan, vastasi mies kurkottaessaan korista vielä yhden croissantin.

- Viitsitkö tuoda minulle samalla, kun haet itsellesi kevyttä vesimelonia vielä pari noita kakkupaloja, ne näyttävät niin hyviltä?

-Ota sinä vain yksi, minä en ottanut niitä vielä ollenkaan.

Sulassa sovussa kävelimme ulos laivasta taas pikkuisia matkalaukkujamme perässä vetäen ja suunnistimme suoraan hylkäämään ne pikkuiset matkalaukut rautatieaseman säilytykseen. Loogista, sillä kotimatka alkaisi Kampista. Pikkujuttu, pintahaava. 

Hankimme aiemmin tämän kesän hittituotteen, Museokortin, jota olemme käyttäneet jo muutamia kertoja. Omani on kyllä homehtunut lompakossani muutamia kuukausia, en sitten heinäkuisen Mänttä-Vilppula-nanolomasen jälkeen ollut käyttänyt korttia kertaakaan. Nyt kortit kaivettiin esille, sillä ennen lounasta oli vielä 90 minuuttia aikaa, se täytyi käyttää tehokkaasti, energiaa kuluttaen. Mikäpä siihen kävisi paremmin kuin museokävely? 

Ateneumissa on tällä hetkellä upea Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttely, suosittelemme sitä lämpimästi, mikäli ette vielä ole ehtineet käydä katsomassa sitä, se on nähtävillä aina ensi tammikuun loppuun asti. Näyttely on todella laaja niin kuvien määrän suhteen kuin ajallisestikin, Cartier-Bressonin ura oli todella pitkä ja monipuolinen. 

Taidepläjäyksen jälkeen olimmekin valmiit lounaalle, tarkkaan lasketut suupalat olivat sen verran laskeutuneet, että saatoimme siirtyä minilomasen viimeiseen kulinaariseen osuuteen. Nyt oli aika kokeilla ensimmäistä kertaa Michelin-ravintolaa kotimaassa. Aiemmat tähtisikermämme olimme nauttineet Modenassa ja Berliinissä, mutta nyt suuntasimme Pohjoisesplanadille Oloon. Samaan ravintolaperheeseen kuuluvissa Emossa ja Göstassa olimme syöneet muutamia kertoja, minä olin myös yksityisillallisella Pekka Terävän hoteissa viime joulun alla. Niinpä tiesimme, että nyt saisimme hyvää ruokaa plus jotain enemmän, olihan kyseessä Michelin-tähden ravintola. 

Olen ennenkin puhunut siitä, miten minua jännittää, kun olen menossa hyvään ravintolaan. Niin minua jännitti nytkin, lähinnä vaelluskenkieni vuoksi. Lohdutin itseäni sillä, että kyseessä oli lounasaika, syksyinen kylmä ilma jne. Illalliselle en menisi sellaisissa jalkineissa. Kengistäni huolimatta saimme ystävällisen vastaanoton ja ohjauksen ravintolan kulmapöytään, josta näkyi punainen laiva, ei se miltä juuri olimme kävelleet ulos. 

Olon lounas muodostui neljästä ruokalajista, sen lisäksi asiakas voi halutessaan tilata annoksen juustoja. Me tyydyimme neljään ruokalajiin. Talossa leivottu rapeakuorinen briossi kahdella erilaisella voilla tuotiin heti pöytään ja siitä alkoikin sellainen murustelu, että oksat pois. Mutta niin murusteltiin muissakin pöydissä. Hyvä leipä kuuluu hyvään ateriaan, sanokoot karppaajat vaikka mitä, kuten esimerkiksi höttö tai hiilari. 

Keittiö tervehti meitä katajanoksille asetelluilla minitartareilla, joissa oli mukava metsäinen tunnelma. Ensimmäinen ruokalaji oli (menusta luntattuna) Sokerisuolattua siikaa, osteria ja forellin mätiä. Toisena ruokana oli Westkärrin karitsaa ja karamellisoitua lanttua. 

Pääruoan nimi oli Oulujärven kuhaa, Malmgårdin emmeriä ja kaalia. Jälkiruoka oli Tyrniä, valkosuklaata ja mallasta. Aterian viimeinen suupala oli ylimääräisenä tuotu hauska minikokoinen "piparnakkeli" keksimurujen päältä tarjottuna. 

Kokonaisuutena Olon lounas oli matka, jolla ei ollut harhapolkuja. Annosten kauneus ja keveys yhdistettynä syviin makuihin, kuten vaikka karitsa-annoksen liemessä tekivät ateriasta muistettavan. Tarjoilu oli kaikenaikaa ystävällistä ja paikan luonteelle sopivan etäistä. Tahti oli melko nopea, olimme ulkona ravintolasta vähän yli tunnissa, mutta ei meille hoputettu olo tullut. Neljän ruokalajin lounas maksoi 49 euroa hengeltä, saimme melkein toisen mokoman kulumaan juomiin. 

Olo oli lounaskokemuksena miellyttävä ja sai toivomaan tilaisuutta joskus sonnustautua kenkiin jotka saa suosiolla pöydän alle piiloon hieman paremmin ja nauttimaan kokonaisen illallisen tuossa ilmapiiriltään ja sisustukseltaan viileän tyylikkäässä ravintolassa. Muttei ennen kuin olemme käyneet kokeilemassa monta muuta paikkaa ja Passiossa ja Juuressa taas muutamat kerrat. Oikein hienoille ravintoloille ja niiden hienoille annoksille on aikansa ja paikkansa, mutta liikaa sellaista ei pidä, eikä haluakaan kokea. Keittiötaikaa saa kyllä edullisemminkin lautaselleen, joskus jopa omasta keittiöstä, vaikken millään muotoa koitakaan verrata omia keitoksiani Michelin-kokkien tuottamiin taideteoksiin. Hinnanmuodostukseltaan pidin Olon lounasta hyvänä, kyllä taidokkaista ja mauiltaan virheettömistä aterioista pitää maksaakin. Olisi tyhmää valittaa kalliinpuoleista laskua, muistaakseni aivan itse varasimme pöydän ja kävelimme sisälle, kukaan ei meitä pakottanut. 

Muistatteko kun tunnustin kesällä käyneeni Kiasmassa vasta tuolloin ensi kertaa? Tähtilounaan jälkeen meillä oli vielä aikaa ennen bussin lähtöä, joten menimme Museokortit ojossa Kiasmaan, siitähän on tullut siis jo aivan paha hyvä tapa. Siellä on tällä hetkellä aivan mahtava Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu-niminen näyttely, jota voi suositella kyllä ihan jokaiselle. Sekin jatkuu aina ensi tammikuun viimeiseen päivään asti. Aion käydä katsomassa sitä uudelleenkin, mikäli ennätän Helsinkiin vielä tänä vuonna. 

Käytimme nyt ensimmäistä (no, Kammenpyörittäjä melkein toista kertaa) Onnibus-yhteyttä mennen tullen. Se oli hinnaltaan kaikkein edullisin ja aikatauluiltaan järkevin. Enpä muista milloin olisin viimeksi  matkustanut pitempää matkaa bussilla, mutta näissä uusissa punaisissa busseissa matka kyllä joutui leppoisasta ja ennen kaikkea mukavasti. Suosittelemme sitäkin, mikäli sopivia reittejä on ulottuvillanne. Pidän kyllä junistakin (niillä matkustaessa näkee seutujen takapihoja mukavasti) ja tietysti omalla autollakin kulkemisesta, mutta välillä on mukava olla vailla pysäköintiongelmia, tai junanvaihtoja Tampereella. Lentokoneesta nyt ei kannata puhuakaan, meidän kylältämme on surkeat lentoyhteydet, vaikka kai pitäisi kehua sitäkin vaihtoehtoa, jollei muuta niin palkkapäivänä.

Tämän missasimme, mutta mitä on joukkoistava?

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyville välilehdille Valmiissa pöydissä, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme ja Poissa kotoa, jossa on kokoelma erilaisia reissupostauksia. 

Campasimpukan sukkahousuniksi

Kaksi vuotta sitten emme olleet käyneet yhdessäkään Michelin-tähden ravintolassa. Lokakuussa 2013 Italian matkalla kävimme Modenassa Osteria Francescanassa. Aloitimme kolmesta tähdestä, eikä ylempää (tähtimielessä) voisi aloittaakaan. Se ateria jäi mieleemme ja siellä se on edelleen. Juttelemme siitä yhä aika-ajoin, kuukausittain ainakin.

Kun suunnittelimme Berliinin matkaa, Kammenpyörittäjä hoiti melkein kaikki matkajärjestelyt, mutta yllytti minua varaamaan yhden illallisen johonkin hyvään paikkaan. Aloin etsiä ruokapaikkaa hotellin läheisyydestä. Valitsin matkan lauantai-illalle Berliinin Regent-hotellin yhteydessä olevan Fischers Fritzin.  En siis tässä vaiheessa huomannut paikan olevan hotellin ravintolan, emme yleensä pidä sitä suotavimpana. Varaus sujui helposti ja nopeasti. Ensimmäistä kertaa luottokorttitietoja kysyttiin jo varausvaiheessa, mutta eipä minulla ollut mitään sitä vastaan. Samantien varauksen tekemisen yhteydessä sain tiedon siitä, että varaus tulisi varmistaa puhelimitse vielä vuorokautta ennen ajankohtaa. Tämä kuulostaa aina jännittävältä minusta, joka en lainkaan pidä puhelimessa puhumisesta. Mutta selvisinpä samasta asiasta Francescanankin kanssa, vaikka emme tainneet paikallisen Massimilianon kanssa ymmärtää yhtään mitään toistemme puheesta. Varaus kuitenkin piti kutinsa silloin ja se riitti minulle.

Berliinissä meillä oli aikaa katsastaa ravintola ulkopäin etukäteen, kuten Modenassakin. Se vähentää ainakin minulla jännitystä, jonka kehitän jostain, jos kyseessä on huomattavan hyvä ravintola. Ei minua jännitä huonolla tapaa, vaan jotenkin hyvällä tapaa. Ei sitä osaa oikein selittää. Me kuitenkin katsastimme ravintolan päältä päin jo perjantaina. Se kyllä tarkoitti vain sitä, että ymmärsimme ravintolan sisäänkäynnin olevan saman kuin viiden tähden hotellin. Siellä päivysti kadulla livreepukuisia ovimiehiä, tai mikä heidän tittelinsä onkaan. Ajatukseni piipahtaa aulassa suli siihen, etten kerta kaikkiaan tohtinut. Mistä tällainen ujous oikein kumpuaa? Samaan aikaan kadulla liikkui aasialaisia fleecetakeissaan ja retkeilyhousuissaan ja he kyllä lappasivat ovista sisään ja ulos aivan reippaasti. Olen kyllä ennenkin sanonut, ettei liika luksus ole minun juttuni.

Perjantaina rohkaisin mieleni ja soitin varmistussoiton ravintolaan Kammenpyörittäjän ollessa kuvausreissullaan. En käsitä minkä takia minua jännitti. Puhun töissä kaiken aikaa englantia ja osaan sitä aivan hyvin. Soitto sujui nopeasti ja hyvin ja meidät toivotettiin tervetulleiksi seuraavana iltana. 

Lauantai-iltana valmistauduimme hienoa illallista varten huolella (lue:makasimme sohvalla telkkaria katsellen viime tippaan asti). Me jopa kävimme vaateostoksilla! Hankimme Kammenpyörittäjälle pikkutakin ja paidan, mutta solmioon asti emme taipuneet. Hänellä oli kyllä siistit vaatteet mukanaan muutenkin, mutta minä hieman yllytin häntä. Minulla oli mukanani siistein hameeni, paitani, kenkäni ja niihin sopiva laukkuni. Ja sukkahousut! Pistäkää rasti seinään ja käyttäkää niksiäni vapaasti: kun puet yllesi sukkahousut, uskallat menne minne vaan!

Kun lähdön aika koitti, ulkona satoi kaatamalla. Matkaa oli noin 500 metriä. Minua stressasi ajatus sitä, mihin saisin märät sateenvarjot, mutta ravistelimme ne ulkona hotellin lipan alla ja laitoimme muovipussissa laukkuuni.

Olimme epämuodinmukaisesti 7 minuuttia etuajassa, joten katselimme hieman ympärillemme hotellin ylellisessä aulassa. En usko, että haluaisin asua sellaisessa hotellissa, vaikka minulla pitäisi olla erilliset lompakot satasille ja viisisatasille. Ravintolan ovet aukaistiin täsmälleen kello 18.30 ja meidät ohjattiin heti pöytäämme.

Siinä vaiheessa, kun pääsen istumaan ravintolan pöytään, sulaa jännitykseni yleensä pois, olipa kyse millaisesta paikasta hyvänsä. Niin kävi nytkin. Tilasimme aterian alkuun lasilliset samppanjaa ja niitä maistellessamme teimme valintamme listalta. Samaan aikaan eteemme tuotiin jo ensimmäinen keittiöntervehdys. Pöydässä ei ollut valmiina mitään ruokailuvälineitä, vaan ne tuotiin samaan aikaan ruokalajien kanssa. Tämä on minusta mukavaa, ei ole erehtymisen vaaraa.

Olimme katsoneet listaa jo valmiiksi netissä ja päädyimme valitsemaan Prestige Menun viidellä ruokalajilla. Tähän menuun saattoi itse valita joko neljä, viisi tai kaikki kuusi ruokalajia ja me jätimme täydestä menusta pois Demeter Onsen eggin. En ole ihan selvillä, millainen on onsen egg, ymmärsin sen liittyvän japanilaiseen keittiöön.

Heti ravintolan avautumisen jälkeen muutamiin pöytiin tuli asiakkaita, enimmäkseen ulkomaalaisia, mikä on ymmärrettävää hotellin ravintolassa. Muut asiakkaat olivat pukeutuneet melko samankaltaisesti kuin mekin, jokunen t-paita pikkutakin alla näkyi.

Ravintolan sommelier valitsi puolestamme viinit ateriaan ja hän kävi maistattamassa jokaisen viinin meillä molemmilla. Ikävä kyllä hänen tietojaan en löytänyt ravintolan sivuilta, uusiseelantilaisen head sommelierin kylläkin. Tarjotut viinit olivat sopivia ruokiin, hyvänen aika, niin tietysti piti ollakin. Talon leipäkori oli kaunis ja monipuolinen.

En tälläkään kertaa ala analysoida ruokalajeja, enkä kuvailla niitä kovin tarkkaan, sillä minulla ei ole siihen kompetenssia. Ruoka oli kuitenkin mielestämme hyvällä tapaa yksinkertaisempaa kuin toisessa Michelin-ravintolakokemuksessamme, Francescanassa. Hauskimmassa annoksessa oli sammakonreisiä. Niiden kanssa tuotiin pöytään kuumat pyyhkeet ja saimme kehotuksen syödä ruoka sormin, mikäli vain haluaisimme, luille tuotiin pieni oma lautasensa. Sammakonreidet olivat todella hyviä.

Ruokalajit tulivat tasaista tahtia eteemme, ei ollut kiireentuntua, eikä myöskään liian pitkiä taukoja. Tarjoilu oli huomaamatonta, todella ystävällistä, muttei imelää. Toiveitamme kyseltiin sopivissa määrin ja kaikki sujui kuin tanssi. Sali oli noin puoliksi täynnä ateriamme ajan, enimmäkseen pariskuntia, mutta myös yksi suurempi seurue, jossa ilmeisesti juhlittiin nuoren miehen syntymäpäivää. Pianisti soitti hillittyä musiikkia salin reunalla ainakin osan aikaa, mutta hän oli minun suunnastani suuren kukka-asetelman takana, joten en ensin huomannut, että kuuntelimme elävää musiikkia.

Erääseen pöytään tilattiin Homard à la Presse, joka tarkoitti pöydän äärellä viimeisteltyä hummeriateriaa kahdelle. Siinä tarjoilija sai oikein keitellä ja paistella pöydän ääressä, hän maistatti kastiketta asiakkailla ja puristi rutisevia hummerin kuoria lientä varten näyttävällä prässillä. Meidän pienet keisarihummeriannoksemme olivat myös kauniit, vaikkei niiden vuoksi häärittykään pöydän ääressä.

Aterian lopulla saimme valita ylellisen juustovaunun antimista muutamia makupaloja. Vaunun kannen avaaminen toi ympäristöön mitä aromikkaimman juustontuoksujen vyöryn, olisinpa voinut väittää usemmankin juuston olevan ilmiselvää ulkojuustoa. Asiantunteva tarjoilija kyseli mieltymyksistämme ja teki valinnat puolestamme. Hän työnsi tuoksuvan ajopelinsä hieman kauemmas ja leikkasi juustot ja asetteli ne kauniisti lautasille yhdessä pähkinöiden ja siementen kanssa, hilloja lautaselle ei tullut. Yhtä Kammenpyörittäjän juustoa en uskaltanut maistaa, mutta kaikki muut olivat todella minunkin makuuni.

Viiden ruokalajin lisäksi saimme kolme keittiönterveydystä eri kohdissa ateriaa. Ne olivat mukava lisä ateriaan, sopivan pieniä, mutta kuitenkin täydellisiä pieniä annoksia. Upein niistä oli ennen jälkiruokaa tarjoiltu pienten makeitten suupalojen kimara.

Käytimme ateriaan kaikkiaan noin kolme ja puoli tuntia, mikä meni kuin hujauksessa. Missään kohtaa ei tullut tunnetta, että kumpa tämä jo loppuisi, ei tullut minkäänlaista ähkyn tunnetta, vaan lopussa olo oli sopivan kylläinen ja mieli rauhallinen.

Olen epäröinyt kertoa blogissa näiden kalliimpien aterioiden hintoja, vaikka ne ovatkin luettavissa ravintoloiden sivuillakin menuissa. Olen miettinyt, että onko pröystäilevää mainita hinta, onhan se ilmiselvää, että tällainen ruokailu on kallista. Toisaalta se ei ole mikään salaisuuskaan, joten tällä kertaa puhun myös rahasta.

Tämä kahden Michelin-tähden ravintolan ateria meiltä kahdelta maksoi 475 euroa. Sillä rahalla eteemme kannettiin siis lasilliset samppanjaa, viisi ruokalajia, kolme keittiöntervehdystä ja lasilliset erikseen valittuja viinejä ruokalajia kohden ja kaksi pulloa vettä. Kahvia emme tilanneet. Ateria Francescanassa  kaksi vuotta sitten maksoi hieman enemmän.

Kun olen miettinyt asiaa nyt muutamia päiviä, olen sitä mieltä, että Fischers Fritzin ateria oli parempi ja koko kokemus oli miellyttävämpi. En sitten tiedä kuinka tarpeen kokemuksia on vertailla tähän tapaan, mutta mielestäni saimme rahallemme vastinetta enemmän tällä kertaa. En tahdo verrata tällaista ravintolakokemusta vaikkapa suomalaisiin lempiravintoloihimme, sillä resurssit ovat aivan toista luokkaa näissä tähtipaikoissa. Ja silti ruoka voi olla aivan yhtä hyvältä maistuvaa ilman, että ravintolalla on yhtäkään tähteä, tai ravintola on suorastaan vaatimaton. Tätä ravintolakokemusta vertaan siksi vain toiseen kokemukseemme, jossa resurssit ovat samalla tasolla.

Juttelimme myöhemmin siitä, että hienompien ravintoloiden ujostelu on aivan turhaa (meistä siis vain minä olen se ujostelija). Jos meistä tuntuu, että ravintolan hintataso on meille mahdollinen ja onnistumme varauksen tekemään, meillä on yhtälainen "oikeus" syödä siellä kuin kenellä tahansa ihmisellä. En ole muuten koskaan vielä kokenut missään ravintolassa sellaista palvelua, joka olisi saanut minut tuntemaan, ettei minun olisi pitänyt mennä sinne, etten olisi tarpeeksi hieno asiakas. Muissa suhteissa olen joskus ollut hieman tyytymätön palveluun, muttei koskaan tässä mielessä. Luin paljon arvosteluja Fischers Fritzistä ja monissa niissä moitittiin palvelua jäykäksi ja jopa ylimieliseksi. Mitään sellaista tunnetta meille ei tullut, joten ehkäpä kyse on joskus myös asiakkaan asenteesta, hän voi olla halukas tulkitsemaan saamaansa kohtelua negatiiviseksi.

Kävelimme kauniissa illassa pientä kiertoreittiä hotelliimme ja tuumimme, ettemme varmaankaan mene koskaan uudelleen Fischers Fritziin. Ei siksi, ettemme olisi pitäneet siitä, vaan juuri siksi, että pidimme niin paljon. En usko, että voisimme kokea sen suurempaa aterianautintoa menemällä uudelleen syömään samanlaista hienoa ruokaa. Seuraavalla kerralla Berliinissä menemme johonkin toiseen upeaan paikkaan syömään, tai käymme läheisessä oluttuvassa ja todellakin otamme sen kilon palan possua, ehkä kuitenkin jaettuna meille molemmille. Ei sentään omaa kummallekin.

Liitän tämän postauksen Campasimpukan yläreunasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne olemme keränneet ravintola-aiheisia postauksiamme.

Tähtiä!

Vuotuinen Italian-matkamme alkaa olla jo perinne. Tämä on kolmas peräkkäinen lokakuinen matka, johon kuuluu L'Eroicaan osallistuminen. Tällä kertaa minullakin on vakaa aikomus osallistua tapahtumaan ajamalla lyhin mahdollinen matka. Siihen on vielä muutama päivä, mutta eilen koimme jo matkan luultavasti suurimman elämyksemme. 

Emme kumpikaan olleet aikaisemmin pistäneet neniämme yhteenkään ravintolaan, jolla olisi Michelin-tähtiä, saati syöneet sellaisessa. Eilen aloitimme ja komeasti aloitimmekin Modenassa sijaitsevassa Osteria Francescanassa, jolla on peräti kolme tähteä. Olin varannut pöydän elokuussa, vaihtanut sähköposteja tulevasta illasta ravintolan henkilökunnan kanssa ja soittanut vielä ravintolaan tämän viikon alussa varmistaakseni, että olemme todella tulossa. Ravintolassa on vain 28 asiakaspaikkaa ja pitkät odotusajat, joten on ymmärrettävää, että he haluavat varmistua varausten aitoudesta. Olimme etukäteen lukeneet ravintolan menua netissä ja vilkuilleet kuvia ja arvosteluja. Pieni keittiö Kontulassa vieraili kesällä Francescanassa, sieltä saimme arvokasta informaatiota. 

Ennen illallista majoituimme ravintolasta vain noin puolen kilometrin päässä olevaan Hotel Canalgrandeen. Hotelli oli makuumme aavistuksen fiini, ensimmäistä kertaa olimme paikassa (Las Vegasia lukuunottamatta), jossa auto paikoitettiin puolestamme, eikä matkalaukkuja ollut soveliasta itse kantaa huoneeseen. Mutta ystävällistä oli, ei voinut valittaa. Ainoastaan hienoinen ujous vaivasi niin muodollisessa paikassa. Olen joskus miettinyt olisiko minusta luksuselämään, luultavasti ei. Ainakin minun pitäisi saada kunnollista opastusta hienompiin tapoihin. 

Kävimme alkuillasta katsomassa ulkopuolelta Francescanaa ja tarkistamassa kävelyreittiä. Viime vuoden Modenan piipahdus antoi kaupungista aivan erilaisen kuvan, mutta tällä kertaa tuntui kuin olisimme tyystin eri kaupungissa, mielikuva kohentui roimasti. Ehkä kyse oli siitäkin, että sattui kaunis, kesäisen lämmin ilta, mieli oli sopivan jännittynyt ja aistit terävinä. 

Pöytävarauksemme oli yhdeksältä illalla. Arvatkaa monestiko tarkistin, että kellomme ovat varmasti Italian ajassa! Ainakin kerran. Pynttäsimme niin paljon, kuin meiltä luonnistui ja lähdimme noin puolta tuntia ennen H-hetkeä kävelemään kohti ravintolaa. Tarkoituksemme oli tehdä pieni mutka kaupungin keskusaukiolle, jos aikaa olisi liiaksi. Matka kuitenkin katkesi korttelin päässä, sillä Kammenpyörittäjän kengät sanoivat yhteistuumin sopimuksen irti. En ole koskaan nähnyt kenkiä, jotka hajoaisivat sillä tavalla, niin täydellisesti ja yhtäkkiä. Tästä voi tietysti joku ilkeämielinen sanoa yhtä ja toista kyseisten kenkien käyttötieheydestä. Oli miten oli, kipaisimme äkkiä takaisin hotelliin ja Kammenpyörittäjä vaihtoi jalkoihinsa toiset kengät. Aamulla katsastimme kenkiä, emmekä vieläkään käsitä, mitä niille oikein tapahtui. Avokas sai aivan uuden merkityksen. 

Kenkäepisodista huolimatta olimme ravintolassa oikeaan aikaan ja vastaanotto oli muodollinen, mutta ystävällinen. Meidät saatettiin samantien pöytäämme, joka sijaitsi pienessä, kolmen pöydän salissa, jossa oli 10 asiakaspaikkaa. Milman kuvailema käsilaukkutuoli ilmaantui minunkin käsilaukkuni alle tuossa tuokiossa (piirtäkää iso risti seinään, minulla on ollut käsilaukku mukanani!) ja siitä lähti liikkeelle kaksi ja puolituntinen spektaakkeli, jonka tulen muistamaan epäilemättä niin kauan kuin leukani jauhavat ruokaa. 

Samassa huoneessa kanssamme aterioi kaksi amerikkalaisseuruetta, joilla oli koko ajan järjestelmäkameransa kuvausvalmiudessa. He käyttivätkin niitä tunnollisesti, jopa ennen kuin tarjoilijat ehtivät laskea lautasia pöydälle. Minäkin rohkaistuin ottamaan muutaman häveliään kuvan annoksista, kun huoneessa ei ollut yhtään tarjoilijaa. Arvelin, etten mitenkään voi häiritä muita asiakkaita kuvaamisellani. Eikä meitä kyllä häirinnyt heidän huomattavasti avoimempi kuvaamisensa. Käytin matkapuhelimen kameraa, joten kuvanlaatu on sen mukaisesti tietysti aivan loistava. Sommitelukaan ei voisi parempi olla! 

Valitsimme Classics-maistelumenut yhteensopivin viinein. Tämä paketti oli kolmesta maistelumenusta keskimmäinen, niin ruokalajien määrän kuin kokonaisuuden hinnankin puolesta. Olin hyvilläni siitä, ettei pöytä ollut aterian aluksi täynnään ruokailuvälineitä ja laseja, vaan kutakin annosta varten tuotiin omat välineensä. Juomat kaadettiin ja esiteltiin muutamin sanoin ja ruoka-annosten saavuttua meille kuvailtiin, mitä lautasillamme oli ja annettiin vinkit syömiseen. Oli mukava tietää, mitkä annokset oli tarkoitettu sormin syötäväksi ja milloin pieni kaato viiniä oli tarkoitettu yhdelle tai kahdelle ruokalajille. Samoin tapahtui muiden seurueiden kohdalla, joten saatoin olla lähes varma, ettei  kilometrin päähän paistava käänteiskokeneisuuteni ollut yksin syynä näihin ystävällisiin neuvoihin. 

En yritäkään kuvailla kaikkia ruoka-annoksia, en myöskään ylistää niitä maasta taivaaseen. Pidimme suurimmasta osasta todella paljon ja olimme ihastuneita erilaisiin tekstuureihin ja ruokien lämpötiloihin. Saimme eteemme myös annoksen, jonka kohdalla olin oikein tyytyväinen, ettei se ollut yhtään lusikallista suurempi. Keikun edelleen kahdenvaiheilla siitä, oliko se hyvää, erittäin hyvää vai vastenmielistä. Osaan kuitenkin tunnistaa siihen käytettyjen tekniikoiden nerokkuudet, mutten sittenkään osaa sanoa pidinkö siitä vai en. Aterian huipuksi nousi rikottu sitruunapiiras. Sen yksi ainoa tippa chiliä teki lähtemättömän vaikutuksen. Emme epäröineet tilata espressoja aivan aterian päätteeksi ja ilahduin makeisista, jotka säestivät kahvia. Olin unohtanut ne Milman postauksesta. Samoin ovella saamamme balsamico-pullo sai sydämen hyrräämään. 

Kävelimme pimentyneessä Modenan illassa takaisin hotelliimme niin tyytyväisinä kuin ihmislapset vain voivat olla. Juttelimme siitä, mikä kaikki teki illasta niin onnistuneen, mietimme mitä kaikkea tapahtui meidän asiakkaiden näköpiirin ulkopuolella, miten tarjoilu onnistui olemaan niin kertakaikkisen sujuvaa, täysin vailla pokkurointia. Tuumimme miten italialaiset asiakkaat mahtoivat nähdä meidät ulkomaalaiset, mahtoivatko he itse olla kanta-asiakkaita, vai oliko ilta heillekin yhtä ainutkertainen elämys. Illan aikana ravintolan omistaja ja keittiömestari Massimo Bottura kävi kierroksen jokaisen pöydän äärellä, se tuntui luontevalta ja täysin pakottomalta. 

Paluumatkalla hotelliin huomasimme kauniiden porttien takana olevan kauppahallin, Mercato Albinellin, jonne päätimme tehdä aamulla ennen aamiaista pienen kurkkauksen. Aamulla seitsemän aikaan siellä oli jo täysi kuhina päällä, kauppiaat asettelivat esille tuotteitaan ja muutamia aamunvirkkuja asiakkaitakin oli jo paikalla. Haaveilin siitä, miten muutamien vuosien kuluttua voisimme olla jonkun tällaisen kauppahallin asiakkaina, valitsemassa hedelmiä, makkaroita ja juustoja päiviemme aterioille.