Vaihtelu virkistää - eli kuinka olla välittämättä kaatosateesta

lähtökarsinassa

Mieleni alkaa olla tasaantunut eilisestä pyöräilytapahtumasta. En ole aivan varma haluanko koskaan enää kivuta Toscanan valkoisia hiekkateitä jalan tai pyörällä, sillä ne olivat aikamoisia. Onneksi kauniit maisemat, alamäet ja harvat tasaiset osuudet olivat mukavia. Reittini viimeiset viisi kilometriä olivat pääosin loivaa nousua, jota pelkäsin etukäteen, sillä arvelin olevani siinä vaiheessa väsynyt. En vieläkään käsitä, kuinka kevyesti se osuus meni. Kun palasimme autolla Sienaan, näin todella kyseessä olevan ylämäki. Ehkä pelkkä tunne matkan loppumisesta vei minua kohti maalia, vaikka muutoin en koskaan, ikinä, milloinkaan nauti ylämäestä, kuten tiedän joidenkin (ilmiselvästi masokististen) ihmisten nauttivan. 

Kokonaisuutena noin 5000 pyöräilijän L'Eroica oli ehdottomasti kokemisen arvoinen (hyvä nyt sanoa, kun en jänistänyt). Ehkäpä otankin tavakseni kokeilla erilaisia pyöräilytapahtumia kerran, ei sen enempää!

Tällä matkalla on ollut riittävän vaihtelevat säät, vettä on satanut noin joka toinen päivä ja tänään on taas se joka toinen päivä. Aamu valkeni kauniina Sienassa, mutta sinnehän emme jääneet notkumaan, sillä vuokra-Ford oikein hinkui päästä tien päälle. Oli muuten mukava päästä ylös vuoteesta ilman erityisiä rasitusvammoja, alan tosissani uskoa siihen, että paras tulos kuntoilutapahtumissa saavutetaan täysin harjoittelematta. Söimme huolellisesti kaksinkertaisen aamiaisen, sillä pitihän edellisaamun syömätön aamupala jotenkin kompensoida. No, ei oikeasti.

Matkalla Sienasta Parmaan poikkesimme tutuissa kaupoissa, Decathlonissa ja Mercatone Unossa. Ensimmäisestä ostimme pyöräilyvaatteita ja avantouintiin sopivia käsineitä, jälkimmäinen on vakiokauppamme, mitä tulee puulusikoiden ja raviolimuottien ostamiseen. Jossain vaiheessa osuimme liikennehilloon, seisoimme noin kolme varttia moottoritiellä täysin pysähdyksissä, sen verran aikaa kuin kesti kuunnella Eläkeläisten CD alusta loppuun, kyseessä oli vuokra-autoon "unohdettava" levy. Jätämme joka reissulla auton soittimeen suomalaista musiikkia sisältävän levyn. Olisi hauska, jollei ainakaan joka kerta autoja tarkistettaisi niin tarkkaan, etteikö musiikki päätyisi jonkun seuraavan asiakkaan korviin.

Toiseksi viimeisen yön majoitus oli varattu Parmasta, meille aiemmin vieraasta kaupungista. Olemme joskus pyrkineet tänne sinnikkäästi, mutta olleet tuolloin liikkeellä isolla ajoneuvolla ja ilmeisen vilkkaana aikana, emmekä saaneet autoa minnekään pysäköityä. Sellaisessa tilanteessa yleensä käännämme nokan poispäin ja jatkamme matkaa. Nyt meillä oli majoitus valmiiksi varattuna ja olin tehnyt valinnan sen mukaan, että hotellilla olisi tarjota oma pysäköintipaikka (polkupyörät autossa). 

Vaihtelevassa vesisateessa saavuimme Parmaan iltapäivällä. Hotelli on mukava ja hienonpuoleinen, täälläkin laukkuja olisi tarvittaessa oltu kantamassa puolestamme.  Hätäpäissäni kiitin, mutta kieltäydyin palvelusta. Tulin sitten ajatelleeksi, että toivottavasti nuoren pojan palkka ei riipu siitä, kuinka moni keski-ikäinen täti kantaa itse laukkunsa. Huone on suuri ja vuode todella king size, ihan kuin Amerikassa. Kylpyhuone ja kaikki ovet kiiltävät niin, ettei peilejä tarvita ja tulee koko ajan tunne, että pitää hinkata sormenjälkiänsä pois. En selvästikään ole ylellisyysihminen. 

kiiltää

Harmi, että meiltä meni tämä hieno tapahtuma ohitse, mutta niin kai se on, ettei ihan kaikkea ehdi kukaan kokea?

Vaikkei ollut kyse kisasta, olen silti voittaja!

tässä kaikki kura ja rapa

Ensimmäinen L'Eroicani on nyt ajettu ja koettu, myös talutettu, sen auliisti myönnän. Kammenpyörittäjälle kokemus oli jo kolmas. Eilinen roima vesisade sai minut jo ajattelemaan jänistämistä, mutta aamu valkeni hyvässä säässä. Minä otin osaa 38 km matkalle, Kammenpyörittäjä 75 km:n. Loppujen lopuksi pyöräni mittari näytti 36,8 km, kun ajoin maalikarsinaan. En ollut pahoillani kilometrin puuttumisesta.

Nyt oloni on jotenkin epätodellinen, olen kyllä väsynyt, mutta ennen kaikkea iloinen. Vaikka minut ohitti ylämäissä monta sataa ajajaa, olivat alamäkitaitoni avuksi, kun sai lasketella myötämäkeä. Ajon jälkeen palasimme hotelliin, jossa Kammenpyörittäjä purki ja pakkasi pyörät lentokuntoon. Illan hämärtyessä tallustimme käytetyin jaloin keskustaan pasta-aterian toivossa. Valitsimme helpoimman tavan ja astuimme yhteen keskusaukion reunalla olevista ravintoloista, jossa söimme kelvot pasta-ateriat. Annokset olivat onneksi kohtuukokoiset, sillä nälkä olikin luulemaani pienempi. 

Ihan kohta nukkumatilla on asiaa arvatenkin meille kummallekin. On mukavaa, että edessä on vielä kaksi päivää ennen lentoa kotiin. Huomenna menemme ensimmäistä kertaa Parmaan. Olemme joskus pyrkineet sinne innokkaasti, mutta muistelemme, ettei auton paikoitus onnistunut sitten millään ilveellä.

Tre Cristi ennen vesisadetta

sateinen aamu,  päivä ja ilta

Olemme olleet sään puolesta hyvin onnekkaita näillä syksyisillä Italian matkoillamme. Joskus on hieman ripsauttanut vettä, muttei sen enempää. Eilen menimme sanomaan ääneen, että jos joskus pitää sataa niin, lauantaina se sopii. On se ilmoja sitten pidellytkin. Yöllä alkoi melkoinen ukonilma, heräsimme salamointiin ja jyrinään. Satoi niin, että arvelimme hotellin kattotiilien piakkoin valuvan maahan. Niin ei kuitenkaan käynyt. 

sademuotia

Kävimme aamiaisen jälkeen Gaiolessa hakemassa L'Eroican osallistumispakettimme. Pikkukaupungin väkiluku moninkertaistuu tapahtuman aikaan ja tungeksimmekin urakalla päästäksemme vuorollamme hakemaan osallistumisnumeromme. Sain pariin kertaan mojovan osuman nenääni itseäni puoli metriä pidemmän hollantilaisen kyynärpäästä. Ei verta, ei tarvittu ambulanssia. Tapasimme suomalaisia tuttavia lyhyesti, mutta jatkuva vesisade ei houkutellut enempiä vaeltelemaan mukavan pikkukaupungin katuja. Palasimme Sienaan huomista ajoreittiä vilkaisten. Minua hieman hirvittää, sillä kovan sateen jälkeen soratiet ovat aika pahassa kunnossa ja ylämäkiä näyttäisi riittävän. Alamäetkin näyttivät melko hurjilta kuoppaisilla pätkillä. Kammenpyörittäjä otti pyynnöstäni jo kotona varvaskoukut polkimistani, sillä arvelisin jalkautuvani lukemattomia kertoja ja silloin on hyvä, että tarvitse mallailla kenkää polkimiin. 

tuo mäki on jyrkkä, vaikkei se kuvasta oikein ilmene

Eilen illalla, kun sää oli vielä kaunis, kävelimme illalliselle Tre Cristi-ravintolaan, jonne oli varannut meille pöydän jo pari kuukautta sitten.

Otimme kumpikin viiden ruokalajin maistelumenut, toinen kalaisan ja toinen lihaisan. Pyysimme myös ruokalajeihin sopivat viinit ja se järjestyi, vaikkei varsinaista viinipakettia ollutkaan suoraan tarjolla. Koska meillä oli yhtä monta ruokalajia menuissamme, saimme ne yhtämatkaa, mikä oli mukavaa. Naapuripöydissä näytti olevan useita hetkiä, jolloin osalla seurueesta ei ollut edessään mitään pitkään aikaan toisten syödessä. Aloittelimme ateriamme kahdeksan aikaan ja ruokalajeja tuli pöytään mukavaa tahtia, vain yksi väleistä venähti melko pitkäksi. Otimme muutamia kuvia ruoka-annoksista, vaikka pöytämme oli melko hämärässä kohtaa vanhaa holvia. 

Tre Cristin ruoka on italialaisiin traditioihin perustuvaa. Olikin miellyttävää syödä niin konstailematonta ruokaa. Kehitimme uuden ravintolatermin, "vaahtovapaa ravintola". Myöskään muodikkaita pyreitä ei nähty. Minä söin merellisen menun, Kammenpyörittäjä lihaisan, mutta maistelimme ruokia ristiin. Annokset olivat sopivan pieniä aina pastaan asti. Kummankin pasta oli erinomaista, mutta meidän oli pakko himmata, että jaksaisimme varsinaisen pääruoankin. Aterian päättivät sorbetto ja sen jälkeinen espresso, jotka yhdessä tasoittivat kylläisyyden tunnetta sille mallille, että jaksoimme kieriä (onneksi alamäkeen) takaisin hotelliimme. 

Tänään emme lähteneet keskustaan syömään, vaikka nyt kahdeksan aikaan sade taitaakin jo viimein tauota. Ostimme tutusta Icoopista eväitä hotelliin ja olemme nauttineet niitä pitkin päivää ja samalla varanneet aamupalaa, sillä meidän pitää lähteä liikkeelle ennen kuin aamiaista tarjotaan hotellissa. 

söimme melkein kaiken

Vuosikymmeniä palvellut viinipullon avaaja, jo aikoja sitten yhdestä kohtaa jesarilla korjattu, sanoi sopimuksen irti yhtä äkkinäisesti kuin Kammenpyörittäjän kengät, mutta onneksi hätä ei ollut sen näköinen, pyöränkorjausvälineistä löytyi ensiapua tuota pikaa.

nou hätä

Ajokkimme on nyt aseteltu vuokra-auton tavaratilaan, ajovaatteet ovat valmiina, vain paitavalinta täytyy tehdä aamulla. Minua jännittää, eniten sää, sitten teiden kunto ja kolmanneksi se, miten suuren osan tulen taluttamaan. 

ennen sadetta

Herkusta hävikiksi

Mukavia lauantaiaamuja voisi olla useammin, vaikka kaksi kappaletta viikossa, toinen voisi olla keskiviikon paikalla. Nyt mentiin viikko ihan normijärjestyksessä ja torstain kohdalla alkoi tuntua väsymystä, jota ei enää päivänokosilla kuitata. Menin nukkumaan kello 19. Nukuin tyytyväisenä, kunnes heräsin johonkin ja huomasin, että eteisessä on vielä valo. Se tarkoittaa yöaikaan sitä, että teinit ovat vielä hereillä ja tietokoneillaan. Paukkasin otsa rypyssä posmittamaan, että miten täällä vielä notkutaan valveilla ja nukkumaan siitä. Jälkeläinen sanoi rauhallisesti, että äiti kello on vasta puoli kymmenen, mene takaisin nukkumaan. Menin.

Viikon iloisin juttu on ollut se, että saatoin peruuttaa  poikaystävän etsimiseni. Sellainen projekti on leijunut ilmassa siitä asti, kun Kammenpyörittäjä sai minut ilmoitettua L'Eroicaan, mutta jäi itse vielä ilman paikkaa arvontaa odottamaan. Hän tiedusteli, mahdanko minä tarvita iäkkäämmän poikaystävän, sillä yli 60-vuotiaat miehet saivat tänä vuonna samanlaisen "sukkana läpi"-ilmoittautumisen kuin naisetkin. Onneksi en kauhean aktiivisesti vielä etsinyt seuralaista, sillä nyt olisin joutunut kanseloimaan koko homman. Torstaina Kammenpyörittäjä sai selville L'Eroican sivuilta, että häntä arpaonni suosi ja hänelläkin on ajoissa nyt paikka! Varasimme oitis lentoliput ja seuraavana ohjelmassa on toisen pyörälaukun metsästys. Pyöräni on yhä palasina, mutta onhan tässä aikaa vielä melko tarkalleen puoli vuotta.

Tällä viikolla olen toteuttanut kyseenalaisella menestyksellä herkusta hävikiksi-teemaa. Jääkaapista löytyi eilen kuutta erilaista tähdenlentoa, jotka valmistushetkellä olivat vallan mainiota ruokaa, mutta nyt ainoa paikka jämille oli komposti. Miksi välillä kiinnostus ruoanlaittoon ja ruokatarvikkeiden järkevään käyttämiseen on näin pakkasen puolella? Olin itseeni melko pettynyt, etenkin kun Campasimpukka osallistuu UN Womenin Nälkä voidaan voittaa-keräyskampanjaan. Lupaan yrittää parempaani tulevalla viikolla ja aloittaa jo tänään.

Italiaista tasa-arvoa

Eilen illalla Kammenpyörittäjä odotteli Super Bowlin alkua ja aikansa kuluksi kurkisti L'Eroican sivuille. Ilmoittautuminen tämän vuoden tapahtumaan piti olla käsillä noin kuukauden kuluttua, eikä mitään turhia tilattuja newslettereitä ollut italialaiseen tapaan näkynyt. Nyt kuitenkin oli avattu uudenlainen ilmoittautumissivusto, jolla Kammenpyörittäjä aikansa seikkaili ja lopputulos oli se, että minulla on jo varma paikka tapahtumaan 38 kilometrin matkalle ja hän itse osallistuu paikan arvontaan tuonnempana keväällä. Naiset ja yli 60-vuotiaat miehet pääsivät tänä vuonna ilmoittautumisverkosta sukkana läpi, mitä minä pidän aivan loistavana tasa-arvon ilmentymänä italialaiseen tapaan. Joskus, kerrankin on sukupuolesta tai korkeammasta iästä hyötyä! Nyt sitten odotamme maaliskuun alkua, jolloin osa ulkomaalaisista (Italian vinkkelistä) miehistä osallistuu omaan arvontaansa, italialaiset miehet omaansa. Jos tässä kohtaa ei arpaonni suosi, on kalliimmalla mahdollista päästä varaamaan paikkaa niin toukokuussa kuin kesäkuussakin, viimeisellä kerralla hinta on jo kolminkertainen siihen nähden mitä minun paikkani maksoi. 

Hieman harmistuneen oloinen Kammenpyörittäjä jo mietti, että niinköhän jää minulle huoltojoukoksi ja kannustajaksi, mutta emme vielä menetä toivoamme. Eläköön italialainen ilmoittautumisjärjestelmä! Minun pitänee olla melkoisen kiltti tulevina kuukausina, että Kammenpyörittäjän kiinnostus pyöräni kasaamiseen pysyy yllä, etenkin jos hänen oman paikkansa saaminen takkuilee. 

Alkupaloja ja valkoisia teitä

Kammenpyörittäjän toinen L´Eroica on takana, tänä vuonna hän ajoi toiseksi pisimmän matkan, 135 km. Sunnuntaiaamuna kello soi neljältä, mutta minun sisäinen kelloni herätti meidät jo puolta tuntia aiemmin. Kammenpyörittäjä pakottautui syömään vähän aamupalaa, olimme saaneet hotellista eväspaketin, koska emme olisi ihmisten aikaan aamiaisella. Neljältä lähdimme pimeässä ajamaan Gaiolea kohti ja tuli kyllä mieleen, että onko tämä nyt aivan täysjärkisten hommaa. Joillekin hurjapäille ei riittänyt lähteä ajamaan Gaiolesta, vaan he menivät pyörillä sinnekin, kuka mistäkin. 

Kello viisi ensimmäiset ajajat päästettiin matkaan kahdelle pisimmälle matkalle ja sinne joukkoon Kammenpyörittäjäkin sujahti. Pimeällä lähtijöillä täytyi olla pyörässään valot ja erilaisia virityksiä näkyikin monenlaisia. Minä kömmin autoon jatkamaan aamu-unia, vuokrafarmarimme takaosaan mahtui hyvin oikaisemaan vielä pariksi tunniksi unten maille. 

Gaiolessa oli koko päivän melkoinen markkinahumu, tuhansia pyöräilijöitä lähti aamupäivän kuluessa kukin valitsemalleen matkalle ja minunlaisiani odottajia oli varmasti toinen mokoma, ellei enemmänkin. Kammenpyörittäjä viestitti matkalta ajettuaan 80 km ja ollessaan syömätauolla ja toisen kerran, kun matkaa oli vielä parin tunnin verran. 

matkanvarren eväspisteellä

Gios-pyörä toimi hyvin ja sää oli juuri sopiva, puolipilvinen ja lämmintä parikymmentä astetta. Kahden aikaan näin sankaripyöräilijäni kurvaavan maaliin takanaan noin 135 kilometriä Toscanan kippuraisilla teillä.  

Isot pojatkin talutti, joten ei liene häpee, jos minäkin ensi vuonna?

Maaliintulon jälkeen Kammenpyörittäjä sai käteensä pullon punaviiniä ja samanlaisen paikallisen leivonnaisen, kuin viime vuonna. Viinipullon sisällön tuhosimme tänään, sillä viinin kuljettaminen lentokoneen ruumassa on riskihommaa. 

Siena  on  muodostunut lempikaupungiksemme Italiassa, eikä vähiten sen kauniiden maisemien vuoksi. Eilen Kammenpyörittäjän kohtuullisen pyöräilypäivän jälkeen emme lähteneet enää päivälliselle kaupunkiin, vaan söimme hotellihuoneen jääkaapista eväittemme rippeitä. Mutta lauantai-iltana olimme Sienan kuuluisimman aukion reunalla syömässä ravintolassa. Valitsimme paikan, koska sen pöydät olivat suhteellisen suorassa kaltevalla aukiolla ja toisekseen sen listalla oli sen kuuloisia pastoja, joita halusimme. Pöytä oli sitten kuitenkin hieman vinossa, emmekä syöneet sitä pastaakaan. Tilasimme kyllä annokset pastaa, mutta tilasimme myös antipastoja kahdelle. Tarjoilija otti tilauksemme vastaan mukisematta, mutta hovi tuli hetken kuluttua kysymään, että olemmeko aivan varmoja, sillä alkupaloissa on 6 lautasellista ruokaa, voisimme ne syötyämme päättää tilaisimmeko lisää. Gringoa ei siis aina kuspissiteta, vaikka hän olisikin ihan itse tyhmä, arvostan sellaista kovasti.  

Pidimme kovasti näistä alkupaloista, joissa oli  täytettyä latva-artisokkaa, maksamoussea, possua joka maistui aika samalle kuin meikäläinen joulukinkku, erilaisia leikkeleitä, kanapateeta ja pieniä timbaaleja, joista toisen tunnistin pinaatilla maustetuksi. Leivän ja Brolion linnan (L´Eroican reitti kulkee linnan vieritse) chiantin kanssa kaikki maistui enemmän kuin hyvälle, emmekä tosiaankaan olisi jaksaneet enää syödä pastaa, vaikka olisimme halunneet.

Strömsön kautta L'Eroicaan

Viime syksynä Kammenpyörittäjä osallistui Italiassa L'Eroicaan, suureen vanhoilla pyörillä ajettavaan tapahtumaan. Minä en suurin surminkaan olisi halunnut osallistua hikisenä päivänä kymmenien kilometrien ajoon pölyisiä, mutkaisia ja mäkisiä Toscanan teitä pitkin. Olin mieluusti hengailemassa tapahtuman lähtö- ja maalipaikalla ja kiitin järkeäni, etten moisiin hullutuksiin ollut hurahtanut. Olihan se nyt mukavampaa istuksia varjossa puun alla ja siemailla viiniä. Mutta nyt olen tullut toteamaan, ettei ihmeiden aika ole ohitse. Olen vakaasti päättänyt, että ensi vuonna minäkin osallistun L'Eroicaan. 

Miten tässä näin on päässyt käymään? Sitä voi kyllä hyvällä syyllä kysyä. Monen vuoden aikana ainoa pyöräilyni on ollut se "kerran kesässä töihin ja ehkä kyydillä kotiin" ja ainakin kahtena edellisenä vuotena sekin on jäänyt väliin. Nyt olen kuitenkin innostunut taas ajelemaan ja olemmekin lomani aikana pyöräilleet melkein joka päivä. Olen opetellut ajamista lukkopolkimin, kuten kerroin jo aikaisemmin ja olen myös ottanut jo kontaktia maahan kyljelläni. Se olikin vain ajan kysymys, milloin joko unohdan, että kenkäni on kiinni polkimessa tai en ehdi sitä irrottaa, kun maan vetovoima puuttuu peliin. Ainoa mikä kärsi lievää vahinkoa, oli ylpeyteni eikä sekään ollut vaarallista. 

Eräänä iltana sanoin, että minua pitää toppuutella, mikäli alan puhua uuden pyörän ostamisesta. Onhan innostukseni sen verran tuoretta, että vanha pyöräni saa välttää ainakin ensi vuoteen. Kammenpyörittäjä alkoi katsella varpaitaan jotenkin vaivaantuneen näköisenä, kunnes sai kakistettua, että hänellä on jotain kerrottavaa minulle. En ehtinyt kuin loivasti hätääntyä, eihän tuollaisen fraasin jälkeen ole yleensä muuta kuin hankaluuksia tiedossa, mutta ei syytä huoleen, sillä hän kertoi ostaneensa minulle  pyörän. 

Keväällä Vaasassa Retrokilpurit-tapahtuman yhteydessä Kammenpyörittäjä tutustui henkilöön, jolla oli myynnissä useita ajamattomia kasaripolkupyöriä. 1980-luvun lopulla maastopyörät tekivät invaasion Suomeenkin ja siinä kohden pyöräliikkeisiin jäi käsiin sen aikaisia retkipyöriä, jotka eivät enää kelvanneet kenellekään. Tällaisen varaston tämä tuttava oli jossain vaiheessa hankkinut myydäkseen eteenpäin.

Kammenpyörittäjä oli tuuminut, että tuollaisen ajokin hän hankkii antaakseen sen minulle syntymäpäivälahjaksi, kun monien monituisten vuosien kuluttua täytän 50 (lue:4 vuoden kuluttua). Kun nyt olin juuri innostunut uudelleen pyöräilystä ja aloin puhua siitä, miten en saa ostaa uutta pyörää, kävi salaisuuden pitäminen liian vaikeaksi. Niin tulin tietämään, että minulle on Vaasassa jo ostettuna ja tuttavan tiloissa varastoituna vintagepyörä. Muutaman lauseen perästä olinkin jo yllytetty osallistumaan L´Eroicaan minäkin, en sentään vielä tänä vuonna, mutta ensi vuonna!

Tällä viikolla otimme t@b:n auton perään ja lähdimme kesän toiselle pienelle vaunureissulle. Maanantaina jätimme talouden nuoret kasvihuoneen vahdeiksi ja suuntasimme Vaasaan. Olimmehan kumpikin olleet siellä omin nokkinemme toukokuussa, joten oli nyt hauska yhdistää tietoutemme kaupungista. Pystytimme leirin Top Camping Vaasaan, jolla on oivallinen sijainti kaupungin keskustaan nähden. Kävimme ensin hakemassa pyöräpakettini kyytiin ja sitten tutustuimme Strömsön pihapiiriin ja nyt minäkin uskon, että se ihmemaa on olemassa. Illalla ajelimme pyörillä Strampen-ravintolaan syömään. En vieläkään tohdi ottaa kuvia ravintoloissa syömistämme ruoka-annoksista, mutta ilomielin kerron, että nauttimamme Strampen- ja Kvarken-menut olivat kumpikin oikein oivallisia! Seuraavana aamuna kävimme parin tunnin pyöräajelulla Vaasan keskustassa ja haimme Lidlin paistopisteestä maistuvat aamucroissantit.

Ota huikka!

Minikaravaanireissumme toinen kohde oli isäni kotiseutu, Merikarvia. En ollut käynyt siellä melkein kymmeneen vuoteen ja täytyy tunnustaa, ettei naismuisti ole kovin pitkä. Olin lähes varma, että tuolloin vuonna 2003 olisin käynyt sisareni kanssa isovanhempiemme haudalla ja olin muistavinani haudan sijainninkin Merikarvian kirkon juurella olevalla hautausmaalla.  Kävelimme kahteen kertaan hautausmaan läpi, muttemme löytäneet sukuhautaa. Kyselin iltasella muistikuvia sisareltani, muttei hänenkään naismuistinsa ollut sen kummempi. Merikarvian seurakunnan sivuilta löysin tiedon, että lähellä on toinenkin hautausmaa, vaikka olinkin ihan varma, etten ole siellä kyllä koskaan käynyt. Mutta olinpa vain, sillä sieltähän isovanhempien hauta löytyi, ja muutakin sukua.

Mericamping-leirialue oli aivan erinomainen, uudet siistit saniteettitilat, hyvä keittiö ja ystävällinen henkilökunta yhdessä upean sijainnin ja kohtuullisen  hinnoittelun kanssa saavat meidät kyllä vielä palaamaan tuonne toistekin. Vaikka olen ollut sitä mieltä, ettei kotimaassa pääse ihan  oikeaan reissuelämään, alan ottaa sanojani takaisin. Pitää vain lähteä tarpeeksi kauas omilta kulmilta, niin ihmisten murre on erilaista ja maito myydään erilaisissa purkeissa. Teimme ruokaa vaunun pienessä keittiössä, nautimme kesäillasta ja hintaan kuuluvasta nopeasta netistä.

Aamulla ennen kotiinpaluuta päätimme tutustua Reposaareen ja sen painolastikasvillisuuteen. Saaren satamamenneisyys vaikutti kiinnostavalta ja pyöräilimme parisen tuntia kauniissa pikkukaupungissa katsellen puutaloja, reheviä niittyjä ja kuohuvaa merta. Tuollaisessa paikassa olisi mukava asua, mitä rankempi sää, sen parempi! 

klikkaa kuvaa isommaksi

tämäkin suuremmaksi klikkauksella

Tänään oli sitten askartelupäivä Strömsön hengessä, eli Peugeot-pyöräni saattaminen ajokuntoon. Pyörä oli ollut pahvilaatikossa uudesta saakka, joten mitään vahinkoja siinä ei ollut pientä lokasuojan vekkiä lukuunottamatta. Osallistuin puuhaan lähinnä  kannustavasti jutustellen. Oli kyllä hauska nähdä, miten pyörästä sukeutui sähäkkä menopeli. Painoa pyörästä lähti monen kilon verran, kun lamppu, lokasuojat, tavarateline, lukko ja erinäinen määrä  turhiksi jääneitä kiinnikkeitä oli poistettu. Punnitsimme lukon, se painoi 560 g, se piti oikein tarkistaa, melkoisen painavalta sen tuntuikin. 

vaihe 1

vaihe 2

vaihe 3

Iltapäivällä pääsin kokeilemaan pyörää. Sain melkoisen flashbackin, sillä pyörä muistutti kovasti sitä 80-luvun puolivälin mintunvihreää Crescentiä, jonka ostin ylioppilaslahjarahoillani.

Retrokilpureita ja raparperikompottia

Pidän sanasta kompotti, siinä on jotain kilttiä ja lohduttavaa. Raparperikausi on kiivaimmillaan Suomea etelämpänä ja meilläkin tuontiraparperia on jo kaupoissa laajalti. Olin ostanut nipun jokunen päivä sitten ja unohtanut sen sitten viileälaatikkoon.  Nyt ehdin vielä ajoissa käyttää raparperit, ei tullut tehtyä hävikkiä vaan herkkua. 

Pilkoin raparperit muutaman sentin pätkiksi ja nakkasin ne paksupohjaiseen kattilaan. Otin pakastimesta pienen rasian viipaloituja mansikoita ja lisäsin jäisen kalikan kattilaan. Ripottelin sekaan noin desilitran sokeria ja lorautin noin ruokalusikallisen vaniljauutetta. Keittelin seosta miedolla lämmöllä noin 15 minuuttia. Sulava mansikka luovutti niin paljon kosteutta, ettei vettä tarvinut lisätä. Seoksesta kiehui kokoon mehevää kompottia,  jonka annoin jäähtyä kattilassa. Jäähtyessään seos vielä vähän jämäköityi lähes hillomaiseksi. 

Kompotin kaveriksi tein mascarponevaahdon. Vatkasin noin 1,5 dl kermaa löysäksi vaahdoksi ja maustoin sen ruokalusikallisella lemon curdia. Sekoitin mukaan purkillisen mascarponea ja puoli desilitraa siivilöityä tomusokeria. Annostelin lasikuppien pohjalle pari ruokalusikallista kompottia ja päälle mascarponevaahtoa. Ripottelin pinnalle vähän raastettua valkosuklaata. Tämä on sisarjälkkäri monille  pikkuherkuille, joita olen tehnyt useita viime aikoina, maistuvaa, nopeaa ja helppoa! Aineksista riitti kuuteen annokseen.

Kammenpyörittäjä odottaa innolla syksyä ja  L'Eroicaa eikä minuakaan närästä ajatus lokakuisesta Toscana-kierroksesta. Toukokuun lopulla Vaasassa ajettava Retrokilpurit-tapahtuma on omiaan helpottamaan odottamisen tuskaa. Toivon ennakolta mukavalta kuulostavalle uudelle tapahtumalle hyvää säätä ja paljon osanottajia!

Toscanan mäkisiä teitä

Viikon mittaisen Italian matkamme turhimmat varusteet olivat takit ja sateenvarjo, niitä ei tarvittu kertaakaan. Pieni lisäkesä kyllä teki hyvää, eikä ruokapuolenkaan suhteen ollut valittamista, mutta siitä myöhemmin lisää.

Matkan puoliväliin sijoittuivat kammenpyörittäjän kokemukset L'Eroica-tapahtumassa, joka on italialainen vintage-pyörillä ajatettava ajo. Siinä ainoat vastustajat ovat toscanalaiset ylä- ja alamäet. Nyt oli viidestoista vuosi, kun tapahtuma järjestettiin. Pyörän tulee olla vuodelta 1987 tai vanhempi, siinä ei saa olla lukkopolkimia ja muutamia muitakin vaatimuksia pitää täyttää. Matkaseurani polkupyörä on 1970-luvun italialainen Gios. Pyörä kulki melko vähin purkamisin lentokoneessa näppärästi sitä varten hankitussa laukussa. Ajanmukaiset kengät ja nakkikypärä kuuluivat sonnusteisiin ja paikanpäältä sai ostettua ajan hengen mukaisen nykymateriaalia olevan ajopaidan. Moni osallistuja ajoi perinteisissä villavaatteissa ja luulenpa, ettei 30 asteen lämpötiloissa kenenkään tullut kylmä. 

Ajossa oli valittavissa eri matkoja,  38 kilometrin ja pisimmän 205  kilometrin väliin sijoittuivat 75 km ja 135 km. Kammenpyörittäjä polki 75 km, joka italialaiseen suurpiirteiseen tapaan oli tänä vuonna 79,7 km, joista noin 31 km oli hiekkatieosuuksia. Pisimmälle matkalle lähteneet starttasivat jo ennen aamunkoittoa ja suurin osa lähti matkaan kahdeksan jälkeen aamulla. Noin 4000 pyöräilijää kampesi itseään ylös ja alas toscanalaisia teitä kukin omanlaisellaan näkemyksellä vintage-ajokista. 

Matkan pituudesta riippuen sen aikana leimattiin osallistujakortti muutamaan kertaan ja oli mahdollista nauttia virvokkeita vanhanaikaisiin asuihin pukeutuneiden työntekijöiden tarjoilemana. Tarjolla oli mm. pieniä rypäleterttuja, suupaloiksi leikattuja piirakkapaloja, leipää ja viiniä. Kammenpyörittäjän valitsemalla matkalla oli kaksi tankkauspistettä ja samoin mahdollisuuksia huollattaa ajokkiaan pienehköjen ongelmien sattuessa. Moni pyöräili vararenkaat olan yli kierrettynä ja erilaisia viini- ja patonkivirityksiä ohjaustangossa ja makkaraketjuja kauloilla nähtiin. Iloisia porukoita yhteensopivine asuineen näkyi myös, samoin vakavina yksinään matkaa taittavia pyöräilijöitä. Tienvarsilla oli varjoon hengähtämään pysähtyneitä matkaajia ja rengasrikkoja kohdanneita sisäkumin vaihtajia.

Kammenpyörittäjän kiertäessä reittiään minä kuljeskelin lähtö- ja maalipaikkana olevassa Gaiolen kylässä aikaa kuluttaen. Siellä oli monenlaista pyöräilyyn liittyvää markkinakojua, kaikenlainen vanha ja uudempikin pyöränosa saattoi olla löydettävissä, etenkin saksalaisia kauppiaita näytti pystyttäneen kojunsa, niin pyörien runkoja kuin vaatetustakin oli myytävänä. Kylä itsessään on pieni, muutaman tuhannen ihmisen idyllinen asuinpaikka Toscanan sydämessä, paikka jonne muutoin tuskin tulisi menneeksi. En tiedä kuinka hiljainen paikka Gaiole tavallisesti on, mutta tämän tapahtuman aikaan siellä oli jokainen firman piha ja kadun varsi valjastettu tapahtuman käyttöön, oli improvisoituja camper-alueita ja telttakylä pystytettynä urheilukentälle. Kukaan ei kulkenut sakottamassa jalkakäytäville pysäköityjä autoja eikä kiellettyjä ajosuuntia tunnettu. 

Muutamien tuntien kuluttua pyöräilijöitä alkoi saapua maaliin eri mittaisilta matkoiltaan, minunkin kammenpyörittäjäni saapui lievän huolto-ongelman jälkeen onnellisesti perille ja sai osallistumistodistuksena jonkunlaisen paikallisen kovan leipomuksen, joka nimesimme heti pumpernikkeliksi. Reitti oli ollut vaativa, ottaen huomioon iäkkään pyörän jarrut ja teiden vaihtelevuuden, pölyä oli nieltäväksi asti ja lämpötila oli vähintäänkin hikeä erittävä. Suurinpiirtein ensimmäinen lause maaliintulleen suusta alkoi sanoilla: "Ensi kerralla pitää sitten...."