Itsekurin puutosta Virossa

Huhtikuisen Tallinnan matkan keskiössä eivät olleet kartanot, meidän ei varsinaisesti pitänyt mennä lainkaan katsomaan niitä. Onhan se nyt kuitenkin selvää, että me menimme. Mutta ainoastaan parina päivänä ja ihan vähän vain. Niin vähän, että sitä tuskin lasketaan. Puolustukseksi voinee sanoa, että lähinnä paikkasimme kartan aukkopaikkoja. 

Kadriorgin keisarillinen kesäpalatsi on vähän siinä ja siinä kuuluuko se lainkaan kartanolistallemme. Sitä ei aiemmista muistikuvistani huolimatta mainita sen enempää Ivar Sakkin Estonian Manors-pokkarissamme kuin Estonian Manors-portaalissakaan, sillä se taitaa olla liian posh. Luulen, että olemme alunperin aivan kartanonoviiseina ottaneet sen listallemme Visit Estonia-sivuston kartanolistauksesta. Koska me nyt kumminkin olemme palatsia katsoneet edestä ja takaa, niin kelpuutan sen meidän luetteloommekin, sehän tässä tärkeintä on!

Tämä nykyisin hyvässä kuosissa oleva palatsi on peräisin 1700-luvun alkupuolelta ja se on barokkityyliä. Se oli tarkoitettu keisarilliseksi kesäasunnoksi ja kylläpä siitä vain melkoinen möksä tulikin. Ilmeisesti sitä ei käytetty kuitenkaan juurikaan alkuperäiseen tarkoitukseensa, sillä tilaaja ehti kuolla ennen kuin palatsin viimeistely saatiin loppuun. 1800-luvun vaiheista en saanut selkoa, mutta Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana siellä jo toimi taidemuseo ja neuvostoaikaankin siellä oli taidekokoelmia, mutta rakennus itsessään sai rapistua aikalailla. Uuden itsenäistymisen jälkeen palatsi koki suuren restauroinnin, joka valmistui vuosituhannen vaihteessa ja sen jälkeen siellä on pitänyt majaa Viron taidemuseon ulkomaisen taiteen kokoelma, kun taas kotimainen, moderni ja nykytaide asustavat KUMUssa. Olemme käyneet Kadriorgin palatsissa jollain ensimmäisistä Tallinnan matkoistamme ja katselleet sen puistoja monilla kerroilla. 

Maarjamäe (Marienberg, Harjumaa) oli päivän toinen kohde, olimme koko päivän kävelyretkellä kauniissa aurinkoisessa säässä. Muuten tuosta päivästä kertoo postaus tämän linkin takana. Maarjamäe Piritantien varressa on todella mielenkiintoinen kohde, siellä on useampikin museo, asiallinen ravintola, lasten leikkipaikka ja jopa neuvostopatsaiden varasto takapihalla. Kartanosta, tai oikeammin linnasta sai paljon tietoa sisääntuloaulan seinien kuvanäyttelystä ja museon audiovisuaalisesta esityksestä suuressa salissa. Alunperin kartanon rakennutti sokeritehtailija Clemenz ja nimen Marienberg se sai 1800-luvun lopulla silloisen omistajan vaimon mukaan. Sittemmin paikka toimi hotellina, ravintolana, armeijan lentokoulun tiloina ja neuvostoaikaan historiallisena museona, jona se toimii myös nykyisin. Kyseinen rouva näytti tältä. 

Seuraavana päivänä lähdimme autoillen liikkeelle ja aloitimme kartanoiden keräilyn Cederhielm Höfchen-nimisestä paikasta. Mikäli oikein muistan saksan opinnoistani, on sana Höfchen diminutiivi sanasta Hof, eli pikkuhovi tai hovinen. Ei se kovin suuri rakennus olekaan ja vaikka olemme ajaneet sen ohi lukuisia kertoja, emme ole aikaisemmin sitä noteeranneet. Tästä puisesta kartanosta en saanut aluksi selville oikeastaan mitään muuta kuin, että se on rakennettu 1800-luvun lopulla. Kun hieman pengoin, osuin kuvahaun perusteella Booking.com:n sivulle ja siellähän se on varattavana kohteena, remontoituna alakerran asuntona. Tosin nimessä ei ole yhtä e-kirjainta, vaan paikan nimi kirjoitetaan Cederhilm. Joku arvioijista mainitsee, ettei kannata antaa pihapiirin hämätä, asunto on hyvä ja siisti. Eipä olisi arvannut, kun rakennusta katsoimme etäämmältä, se näytti siltä, että ihan justiinsa vihainen koira pamahtaa silmille, emmekä menneet lähemmäs. 

Seuraava paikka, Sprinkthal tai Sprinckthali on kuulunut Dunten suvulle ja kartanon nimi juontaa läheisestä purosta. Rakennus on peräisin 1700-luvulta ja nykyisin siellä toimii Espanja-keskus, joka on ymmärtääkseni kielikoulu. Talon seinässä olisi ollut nähtävillä vanha aurinkokello, mutta me emme sitä hoksanneet mennä lähempää katsomaan. 

Löwenruhin kesäkartanosta ei ole jäljellä kuin puistoa. Meillä on laaja Viron puistoista kertova hieno ensyklopedia, joka on tosin vain viroksi. En anna sen hidastaa, vaan luen viroa oikein sujuvasti ja luulen toisinaan ymmärtäväni myös jotain. Tai sitten katson vain kuvia, niin tein Löwenruhin kohdallakin. 

Löwenruhin kartanosta en löytänyt kuvia, mutta tästä kirjan aukeamasta saa kyllä käsitystä siitä, millainen ympäristö paikalla on ollut. Nykyinen leijonapatsas puistossa on myöhempää tekoa. En kauheasti löytänyt tietoa paikasta, ainakaan sellaista, mistä olisin voinut olla kovin varma. 

Kuva kirjan Eesti parkid 1 aukeamasta

Seuraavaksi yritimme etsiä Liberty-nimistä paikkaa Rocca al Maren alueella olevasta  Viron ulkomuseosta. Sen löytäminen ei kuitenkaan onnistunut, sillä kukaan puiston työntekijöistä ei ollut siitä kuullutkaan, emmekä juuri sillä hetkellä tunteneet vetoa ajatukseen lähteä etsimään melko vaatimattoman näköistä  taloa suuren puiston alueelta ja maksaa siitä 8 euroa/naama. Tämmöinen se talo ilmeisesti on, mutten museon sivuilta saanut selville, missä päin puistoa se on. Kuva lainattu yllättäen ja pyytämättä. Laitan sen tähän ihan pikkuruisena, niin tuhmuuskaan ei ole kovin suuri, eihän?

Hüürun (Hüer, Harjumaa) kartanon me sitten löysimme ihan hyvin ja helposti. Olimme toisella kartanokiertueellamme menneet aivan sen läheltä käydessämme katsomassa Harkun kartanoa, mutta nyt menimme ihan pihaan asti. Hüüru onkin ollut Harkun apukartano. 

Alexander von Weymarn oli Hüürun viimeinen omistaja ennen maareformia, hän kuoli jo vuonna 1914, enkä tiedä kuka kartanon sen jälkeen omisti. Alexanderista ei löytynyt kuvaa, vain kuva hautakivestä ja olisi vähän irvokasta laittaa se tähän, mutta hänen vaimonsa Julie Jacobine näytti tältä, hieman surumieliseltä kenties. Hän eli elämänsä lopun Saksassa aina vuoteen 1942.

Jälgimäe (Jelgimeggi, Harjumaa) ei kuulunut kovin kiinnostavien paikkojen joukkoon, mutta saimmepa senkin nimen ympyröityä kartastamme. Se on balttilaiseen 1700-luvun tyyliin rakennettu kartano. Sen omistajuuteen liittyivät samat henkilöt kuin vaikka Glehnin linnan, jota kävimme toisella kartanokierroksellamme katsomassa. Nykyisin kartanon ympäristö näytti hieman (lue:paljon) ryysyrantaiselta. Jälgimäen kartanoa ei tarvinne tulla uudelleen katsomaan. 

Voore (Forby, Harjumaa) oli seuraava kartano ja sinne päästäksemme ajelimme melkoisen pieniä teitä, osa oli ilmeisesti ikäänkuin suljettukin, mutta kyllä me siitä menimme. Paljon pienemmälle tielle emme olisi menneet. Tai jos olisi ollut vaikka puomi. Näin vahvasti epäilen tai ainakin aavistelen. Olen huomattavasti rohkeampi menemään paikkoihin, kun istun autossa pelkääjän paikalla, mutta annapa kun astun ulos autossa, minusta tulee välittömästi kauhea jänishousu. Voore on ilmeisesti ollut liityksissä Sakun kartanoon ja sen soma barokkipäärakennus on rakennettu vuosina 1730-1740. Tosin on sitä taidettu muunnella myöhemmin useaan otteeseen, sen arvioimiseen minun arkkitehtooninen tietämykseni ei riitä.

Sen viimeinen omistaja ennen tiedätte kai mitä oli nimeltään Alfred Eduard von zur Mühlen, josta en saanut selville mitään varmaa. Kartanopokkarimme mukaan vuosituhannen alussa Yhdysvalloissa asuva perillinen olisi yrittänyt saada kartano palautetuksi suvulle (tai ehkä lähinnä itselleen), mutta onko niin tapahtunut, sitä en saanut selville. Pihapiirissä oli aivan uudet sorapäällysteiset kulkuväylät ja rakennuskin näytti siltä, ettei se ole oman onnensa nojassa. Ehkäpä A S Kovak tosiaan on saanut kartanon itselleen. 

Sutlema (Sutlem, Harjumaa) oli päivän toiseksi viimeinen kartano. Sen viimeinen omistajasuku ennen maareformia oli nimeltään von Stackelberg. Eduard Otto von Stackelberg perheineen päätyi kahteen kertaan Siperiaan, ensin tsaarin joukkojen toimesta, toisella kertaa bolsevikkien toimittamina. Reissut olivat verraten lyhyitä ja vuoden 1918 lopulla hän pääsi muuttamaan Saksaan perheensä kanssa. Siellä hänen rouvallaan oli perittyä omaisuutta. Eduard oli merkittävä tiedemies. Sutlemassa näyttää tehdyn jonkunlaisia korjauksia joitakin vuosia sitten, katto näyttää olevan kunnossa, mutta asutulta se ei tällä erää näyttänyt. 

Yksi torni (ilmeisesti tiluksia ympäröineestä muurista) on olemassa, se on korjattu kuntoon vuosituhannen alussa. Sutleman naapurissa asui ärhäkkä koira, pelästyin oikein kunnolla tämän Baskervillen koiran serkun singahtaessa ketjunsa päähän meidän kulkiessa sen makuun liian likeltä. 

Viimsin (Wiems, Harjumaa) kartano oli viimeinen kartano sille päivälle. Se sijaitsee Viimsin kaupunginosassa, itse asiassa melko lähellä Restoran NOAa, jossa kävimme syömässä joitakin vuosia sitten. Viimsi oli alkujaan nunnaluostari, mutta sittemmin usean aatelissuvun omistama ennen kuin se siirtyi Viron sotamuseon omistukseen. Emme käyneet museossa, mutta kävimme katsomassa rakennusta molemmilta puolilta. 

Vaikka heti päivän kierroksen jälkeen ei tuntunut siltä, että olisimme nähneet mitään kovin erityistä, jälkitonginta toi kyllä monta kiinnostavaa seikkaa esille. Liitän tämän postauksen kartanot CampaSimpukan ylälaidan Mõishulluutta-välilehdelle, jonne keräämme kaikki kartanot, joita olemme käyneet katsomassa. Lisään postauksen myös Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksia maittain aakkostettuina. 

Kivi paperi sakset

Eipä ollut tarvetta sateenvarjoille eikä pipoille tällä matkalla. Keskiviikosta kotiinlähtöön asti aurinko paistoi, mitä nyt kävi lyhyellä lepotauolla öisin. Valoisaa aikaa on jo niin paljon, ettei sen puute enää rajoita mitenkään matkalaisten suunnitelmia. Aivan vielä kevät ei ollut ryöpsähtänyt käyntiin Tallinnassa, mutta kaukana se hetki ei ollut. Eilen, lauantaina vietimme suurimman osan päivästä ulkosalla kävellen ja nenänpää sai selvästi päivetystä.

Lähdimme liikkeelle niin, että olisimme sopivasti kymmeneltä Lennusadam-museossa sen auetessa. Kävelimme rauhalliseen tahtiin ja katsastimme paikan, jonne Umami on tehnyt uuden pesänsä ainakin kesän ajaksi. Ravintola aukeaa uudessa paikassa Kalasadamassa ensi viikolla, toisessa salissa oli jo kattauksetkin valmiina, toisessa vielä tehtiin viimeistelytöitä.

Kävelimme aamuhiljaisia katuja kohti lentosatamaa ja huomioimme kuinka paljon kerroksellisuutta Tallinnan rakennuskannassa on, vierivieressä on vanhoja puutaloja eri kunnoissaan, on uusia taloja, on neuvostoaikaisia rakennuksia ja rakennusbisneksessä varmasti riittää töitä loputtomiin.

Lennusadam-museo on avattu vuonna 2012 ja me olemme käyneet siellä vain kerran aikaisemmin, ensimmäisellä Viron-matkalla campa-ajanlaskun mukaan vuonna 2014. Silloin museossa oli vetonaulana suurta suosiota nauttinut monia maita kiertänyt Titanic-näyttely. Tietysti myös vakiokohde, Lembit-sukellusvene oli näytteillä tuolloinkin. Eilen olimme ovenkahvassa kiinni tarkalleen aukeamisaikaan ja saimme vierailla paikassa melkein omassa seurassamme, montaa muuta museovierasta ei ehtinyt tulla käyntimme aikana. Sukellusveneen sisälläkään ei ollut ketään muita.

Kävimme katsomassa myös vaihtuvan näyttelyn Sex and the Sea. Sama näyttely oli Suomen Merimuseossa Kotkassa ennen tätä Tallinnan pysäkkiään. Näyttely kertoo runollisella tavalla merenkulun historiaa yksityisillä, ihmisenkokoisilla tasoilla karuja puolia unohtamatta. Ilmeisesti Virossa näyttelyn alaikäraja on asetettu kahteentoista vuoteen, kun Suomessa sitä ei suositeltu alle 15-vuotiaille.

Lipunhinta oli korkeahko, 15 €, siihen sai pienen alennuksen Siljan kanta-asiakaskortilla. Samalla lipulla pääsi katsomaan laiturissa olevaa museolaivaa, Suur Tölliä, joka on upeasti entisöity jäänmurtaja. Sielläkin kiertelimme hyvän tovin kahdestaan, vain pari henkilökuntaan kuulunutta oli toimissaan. Laivalla on mielenkiintoinen historia ja kaikki oli helposti luettavissa englanniksi viron ja venäjän lisäksi. Niin myös varsinaisen museon puolella.

Seuraavaksi kävelimme Telliskiven alueelle, jossa emme ole aikaisemmin tulleet käyneeksi, vaikka siitä olemme kuulleetkin monet kerrat. Rosoisella entisellä teollisuusalueella tuntuu olevan elämää vaikka kuinka paljon, on ravintoloita, taidegallerioita, pieniä kauppoja, kahviloita ja baareja. Katsoimme valmiiksi missä sijaitsee päivällispaikkamme ja minne se Fotografiska oikein tuleekaan. Samalla huomioimme missä pitää majaa uudehko ginitislaamo Junimperium, jonka baarissa tahdoimme myös piipahtaa, kunhan se illalla aukeaisi.

Pienen iltapäivän lepotauon jälkeen jalat kulkivat taas iloisesti kevyemmissä kengissä ja alle puolessa tunnissa olimme taas Telliskivessä. Meillä oli päivällisvaraus jo aikaisin, kello 17. Se ei ollut lainkaan liioittelua, Kivi Paber Käärid-ravintolassa oli päällä täysi vilske, kun menimme paikalle. Moni istui lasillisella, mutta ruokaakin kulkeutui moniin pöytiin, joten mitenkään väärään aikaan emme olleet ateriaa vailla. Olin lukenut, että ravintola on kokonaan gluteeniton, mikä on hyvä uutinen niille, joille gluteeni ei passaa.

Olimme melko nälkäisiä, joten tilasimme heti alkuruoan ja pääruoan, jälkiruoan jätimme vielä myöhemmin päätettäväksi. Alussa kävi pieni kömmähdys, Antti sai väärän alkuruoan, mutta asia korjattiin noin kymmenessä minuutissa. Onneksi minunkin alkuruokani oli kylmä annos, joten odotin sen aikaa, että Anttikin sai oikean annoksensa. Hän söi muhkean tartarin ja minä vodka-punajuurigraavatun lohen. Kumpikin annos oli todella hyvä.

Olisimmepa vain tienneet, miten suuret alkuruoka-annokset olivat, olisimme saattaneet jättää pääruoan väliin ja siirtyä suoraan jälkkäreihin. Pääruokina meillä oli pastaa ja risottoa. Antin pastassa oli kanaa, sieniä ja kurpitsaa, minun risotossani lohta ja katkarapuja. Olipa risottoni erinomainen, rakenne juuri oikeanlainen ja annos kookas. Onneksi Antti auttoi sen kanssa hieman. Hänen pastansakin oli hyvää, mutta risotto oli kyllä kokonaisuuden paras annos. Emme jaksaneet enää jälkiruokaa. Annosten hinnat vaihtelivat kympin molemmin puolin ja viinin kanssa koko ateria maksoi 61 euroa. Välillä ravintolassa oli aivan täyttä, sitten taas pöydät tyhjenivät nopeaan tahtiin. Taustalla soi musiikki aika kovalla, myöhemmin hieman rauhallisemmin.

Kyseessä ei ollut mikään valkoisten liinojen paikka, se oli rosoinen entiseen teollisuusrakennukseen kyhätty mesta, jonka viehätys ei ollut kauniissa kattauksissa, vaan rennossa tunnelmassa. Ravintolassa on myös livemusiikkia tarjolla toisinaan, näin ymmärsin seinillä olevista mainoksista. Kivi Paber Käärid sijaitsee muuten sitten aivan vierekkäin kesäkuussa avattavan Forografiskan kanssa, uusi valokuvamuseo on vielä rakennustyömaana muovien alla, mutta tuttu logo on jo nähtävillä. Sinne pitää päästä heti tulevana kesänä.

Vatsat gluteenittomasta ruoasta täynnä kävelimme pienen matkan Junimperiumiin. Se on uusi paikka ja sijaitsee sekin vanhan teollisuuskiinteistön kulmassa, sitä en tiedä kuinka pitkälle tuon suurimmaksi osaksi rähjäisen tiilirakennuksen sisälle ginitislaamo ylettyy. Julkisivu on maalattu vastikään ja ovesta astutaan pieneen viihtyisän näköiseen baariin. Me osuimme paikalle sopivasti kahden suuren seureen välissä, ensimmäinen teki juuri lähtöään ja toinen tuli pian meidän jälkeemme. Saimme istuinpaikoiksi mukavat upottavat nojatuolit, joista oli hyvä näköala tiskin taakse. Oli  ilo katsella miten kaksi miestä teki töitä saumattomasti baarissa tehden drinkkejä rivakkaan tahtiin. Minuutinkin tauko tiskillä käytettiin lasien tiskaamiseen ja välineiden palauttamiseen takaisin paikoilleen.

Maistoimme kahta talon giniä, jaoimme lasilliset. Välillä joku henkilökunnasta piipahti tuotantolaitoksen puolella, joten saimme pienet kurkkaukset oven avautuessa sinnekin puolelle. Yleisövierailunkin voi varata, mutta niitä tehdään vähintään neljän hengen seurueille. Kierroksen voi varata paikan nettisivulta.

Tänään ehdimme vielä käydä ostamassa vähän ruokaa ja sitten laiva jo lähtikin kotimaata kohti. Tämä mukava minilomanen mahtavine säineen jää mieleen etenkin siitä, että kävellen näkee niin paljon enemmän ja että Tallinna ei ole vieläkään millään muotoa taputeltu.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan välilehdille Poissa kotoa ja Valmiissa pöydissä. 

Mix liika on liikaa

Eilen oli perjantai, aamusta asti. Minilomanen Tallinnassa tuntui menevän niin nopeasti, että taas se loppuisi kesken. Eilen emme kävelleet jalkojamme muusiksi, vaan lähdimme sittenkin autoillen liikkeelle. Olisihan auto pihassa muuten jo luullut, ettemme tykkää siitä enää. Meidän oli tarkoitus käydä joka tapauksessa suuressa marketissa ruokaostoksilla ja samantien voisi käydä tsekkaamassa muutaman kartanon. Tehdä sellainen pieni paikkuureissu. Kerätä muutamia lähellä olevia paikkoja, jotka jostain syystä eivät ole aikaisempien kartanoreissujen verkkoon tarttuneet. Sää oli taas mitä mainioin, jopa edellispäivää lämpimämpi, hieman ohutta yläpilveä ja niin pois päin.

Nyt minulla ei ole aikaa kirjoittaa kartanoista tarkemmin, etsiä niistä minua kiinnostavia anekdootteja, mutta laitan kuitenkin kuvia käymistämme paikoista muistin tueksi ja editoin myöhemmin postausta niiltä osin kuin tietoa löydän. Liitän kartanot vasta siinä vaiheessa Mõishulluutta-välilehden luetteloon. Nyt siellä on jo yli 200 kohdetta, mikäli jotakuta kiinnostaa. EDIT: teinkin näistä kartanoista oman postauksensa, jonka voi lukea tästä. 

Kävimme paikoissa nimeltä Cederhielm Höfchen, Sprinkthal, Löwenruh, Hüüru, Jälgimäe, Voore, Sutlema ja Viimsi. Lisätietoa tulee piakkoin. Libertyä ja Maidlaa emme lopulta löytäneet. 

Viimsin oltua viimeinen kohteemme olimmekin jo lähellä Piritaa ja kävimme lempparikaupassamme, suuressa Selverissä. Meillä oli taas hupsulta kuulostava ostoslista, joka alkoi Rimin kirsikkahillo, jota sentään älysimme olla etsimättä Selveristä. Ehdimme mukavasti pois alta ennen perjantain ostosruuhkaa ja pääsimme keskustaankin, jossa liikenne jymähti D-terminaalin kulmalle, sillä paatti tai kaksi oli juuri saapunut. Puolen tunnin liikennehillolla siitäkin selvittiin. Saimme asunnon sisäpihalta saman hyvän parkkipaikankin. Oli kyllä onnistunut päivä, vaikkei yhtään aivan mahtavaa kartanoa osunut reitille. Kävelyä tuli noin viisi kilometriä ja takkia oli puettu ja riisuttu ahkerasti. Muutamalla kartanolla oli niin lämmintä, ettei takkia tarvittu lainkaan. Oli kiva, että sillä yhdellä kartanolla Baskervillen koira oli lopulta kettingin päässä, sitä säikähdin ihan kunnolla, kun kävelimme sen makuun liian läheltä sen omaa tonttia. 

Meillä oli päivällisvaraus puoli kahdeksalta, joten oli hyvä aika hieman lepuuttaa ennen kävelyä vanhaankaupunkiin. Tsekkasimme taas kukkakioskit ja nyt pioneja oli jo useammassa kojussa kuin edellispäivinä. 

Sää oli edelleen mitä parhain, kun kävelimme Viru-keskuksen ohitse vanhaankaupunkiin. Kävimme jo perinteeksi muodostuneilla ostereilla Restoran Lusikasissa, Antti söi ja minä katsoin. Tällä kertaa hän otti vain kaksi osteria ja minä katsoin kuinka hän söi ne kaksi osteriaan. 

Olin aamulla nopeasti etsinyt meille päivällispaikkaa ja olisin tahtonut meidän pääsevän paikkaan nimeltä Moon. Se oli kuitenkin illalla jo täynnä, joten eksyin sellaisen ravintolan kuin Mix sivuille. Sen kerrottiin olevan fuusioravintola, mutta minulta meni ohitse, että se on hotellin ravintola. Se ei ole meille yleensä se parhain suositus. Kuvat näyttivät kivoilta ja varauksen saattoi tehdä netissä, joten siinä minulle riittävästi kannustusta. Varaus meni nopsasti läpi ja niin meillä ei ollut päivällishuolia koko päivänä, perjantai-iltana ei olisi ollut kiva kysellä minne mahtuu ja minne ei. 

Ostereiden jälkeen olikin jo melkein aika kävellä Mixiin. Se löytyi helposti läheltä Oopperaa ja menimme kellarikerroksessa olevaan ravintolaan muutaman minuutin etuajassa. Olimme jo valmiiksi tuumineet tilata neljän ruokalajin yllätysmenun, joista saattoi valita joko kalaisen tai lihaisan vaihtoehdon. Ymmärsimme ensin hieman väärin, luulimme, että valinta tarkoittaa vain pääruokaa, mutta se koskikin jälkiruokaa lukuunottamatta kaikkia ruokalajeja. 

Alkuun saimme aivan tulikuumaa tummaa leipää miniatyyrikoon limppuina ja alkujuoman, jonka kerrottiin olevan talon tarjoama lisä juomapaketissa. 

Ensimmäisinä ruokina oli carpaccio kummallekin. Minun annokseni oli siitä harvinainen, että minun oli mahdotonta syödä sitä. En osaa sanoa mikä siinä oli. Tai osaan vähän. Se oli ilmeisesti jonkunlainen prässätty rapumassa, joka oli siivutettu carpaccion tapaan, oikein ohuita viipaleita. Sen rakenne oli erikoinen poksuva ja mieleen tuli huonolaatuinen kalkkunaleikkele, jossa on liikaa syömäkelvotonta jännettä ja sinkaletta. Minun oli taisteltava, että saisin syötyä ensimmäisen suupalan. Antti otti lautasen puolelleen ja ihmetteli, että mikä tässä muka mättää. Hänestä se oli ihan hyvää. Ei minunkaan mielestäni maku ollut paha, mutta raaka-aineen rakenne oli suutuntumaltaan sellainen, etten vain kyennyt sitä syömään. Sain sitten syödä Antin lihacarpacciota. Oli vähän kumma olo, sillä en yleensä ole mikään sihtikurkku tai ylen epäluuloinen syöjä. 

Toisena ruokana olivat keitot. Minulla oli vahvaan hummeriliemeen tehty rapukeitto. Lautasella oli pieni keko rapua ja tarjoilija kaatoi mukaan sankkaa lientä. Ai että oli makua vaikka myydä alkaisi! Antin keitossa oli peuraa ja keitto-osana sileää maa-artisokkaa. Nämä olivat kumpikin kummankin mieleen. 

Pääruoat olivat sitten jo hyvinkin arvattavasti lihaa ja kalaa. Minulla oli taimenta ja Antilla lammasta. Kumpikin annos oli liian suuri. Etenkin Antilla oli lihaa sen verran lautasella, että siitä olisi kaksi syönyt aivan mainiosti. Enkä minäkään jaksanut oikein mainiosti paistettua kalaani syödä. Lautasella oli myös pikkulusikallinen oikeaa kaviaaria ja kaksi pikkuista jonkun kasvin lehdestä tehtyä laatikkoa. Toinen niistä oli täynnä kasvispaistosta, ikään kuin minikokoisena paistoastiana, toinen rasia oli tyhjä. Sen funktiota en ymmärtänyt, mutta sen kyllä, että tarjoilija sanoi, etteivät ne laatikot ole syötäväksi tarkoitettuja. Annokset olivat vähän pikkunättejä, sellaisia kuin minäkin pipertäisin keittiössäni osaamatta ihan osua naulankantaan. 

Pääruoka se usein vain on hieman kompastus pitemmissä menuissa, se on melkein aina liian suuri (ei koskaan vaikuttaisi olevan liian pieni) ja jos menun alkupäässä on ollut rohkeita makuja tai nokkeluutta, se usein hiipuu pääruoan kohdalla. Tekisi mieli joskus pyytää, että saisiko pääruoan pienempänä (kokonaisuuden hintaan puuttumatta). Monen annoksen voi aivan hyvin tehdä pienempänä, minunkin kalapalani olisi voinut puolittaa. Tietysti sitten tulee se ongelma, että onko samana iltana ketään muuta, joka tahtookin pienemmän annoksen. On vaan jotenkin noloa, kun aivan asiallista ruokaa jää lautaselle, kun ei vaan jaksa syödä. Tarjoilija kysyi huolestuneena oliko ruoassa jotain vikaa, mutta siitä ei ollut kyse. 

Jälkiruoka oli sitten taas kiva, mutta sekin liian suuri. Ihan varmasti puolta pienempi viipale raikasta mangokakkua olisi piisannut. Aterian päätös oli kuitenkin mukava. 

Jäi hieman ristiriitainen tunne paikasta. Söimme siellä minilomasen kalleimman aterian, mutta paremmuusasteikolla se on tällä hetkellä peränpitäjä. En usko, että  menemme uudelleen Mixiin syömään tällaisessa kaupungissa, joka on väärällään hauskoja ja jänniä ravintoloita. Etukäteisurkinta on tehtävä paremmin jatkossa, ettei tule tällaisia puolihuteja. Tarjoilu täälläkin oli asiallista ja hyvää.

Ilta oli eilen rauhallinen Tallinnan kaduilla, sää viilentynyt niin, että oli ihan mukava vetää hansikkaat käteen ja vetää takin vetoketju ihan ylös asti. Kävelimme asunnollemme noin vartissa ja päivän kävelysaldoksi tuli lopulta noin 8 km. 

Tänään on viimeinen kokonainen päivä Tallinnassa. Auto saa taas olla pihalla parkissa ja kunhan kevyt aamiainen on syöty, suuntaamme Lennusadam-museoon ja katsomaan muutenkin seutuja siellä päin. Päivällispaikaksi olemme varanneet pöydän Kivi Paber Käärid-ravintolasta jo aikaisin, jotta ehdimme sen jälkeen käydä Junimperium-ginipaikassa. Näistä kahdesta löysin suositukset Sooloiluja-blogista. 

Liitän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa- ja Valmiissa pöydissä-välilehdille. Mõishulluutta saa täydennystä vasta myöhemmin.