Tämän päivän italialaiskokkaukseni on ilmeisesti Nigella Lewsonin kirjasta, en pöhkösti muistanut ottaa sellaisia kuvia Italia-ruokakirjoistani, joista varmaksi tietäisin mikä on mistäkin kirjasta, kun valitsin ohjeita tämän kevään ensimmäiseen ruokahaasteeseen. Monista kuvista tiedänkin ja tällä kertaa arvaan, että kyse on Nigellan kirjasta otetusta ohjeesta, sillä tekstissä puhutaan tiskin säästämisestä, se on hyvin nigellamaista.
En nyt ihan varmaksi tiedä, mikä tässä on varsinaisesti italialaista, mutta onhan siinä parmesaania! Close enough! Nigella-oletettu käytti broccolinia ainakin kuvan perusteella, mutta käännöksessä puhuttiin parsakaalista. Kumpaakin on näin toukokuussa melkoisen hankala saada ostettua ranskalaisista marketeista, sesonki ei taida juuri nyt olla, mutta espanjalaista parsakaalia nyt sain tänään ostettua.
Parmesaaniparsakaalia kahdelle
- 500 g parsakaalia
- vettä keittämiseen
- suolaa ja pippuria
- 1 rkl sitruunamehua (+ kuorta, meillä ei ollut nyt kuin mehua purkista)
- 1 rkl voita (ohjeessa käytettiin öljyä)
- raastettua parmesaania
Tämä nyt ei ole mitenkään vaativa ruokalaji, kunhan kiehautetaan parsakaalipalasia suolalla maustetussa vedessä sen aikaa, että pistettäessä puutikku menee sutjakasti varresta läpi. Vesi kaadetaan pois ja parsakaalit kaadetaan takaisin kattilaan. Jos olisi sitruunankuorta saatavilla, niin sitä raastettaisiin parsakaalien päälle. Minä sekoitin mukaan mehun lisäksi lusikallisen voita ja maustoin vielä parsakaalia (varon sitä että kutsuisin parsakaalia parsaksi) ripauksella suolaa, pippurilla ja paljolla parmesaanilla. Juustoa oli melko paljon, sillä sain kotoa asti tuodun juustopalikan viimein loppumaan. Tämä üderyksinkertainen sivuke oli maistuva ja sopi yhteen ranskalaisten raakamakkaroiden kanssa.
Giro d'Italian 11. etappi oli hilly-tyyppinen, mäkiä riitti, mutta vuoristosta ei vielä puhuttu. Saimme katsottua etappia 90 viimeistä kilometriä, sillä leirialueella, jolle tänään saavuimme on erinomainen wifi. Olen yleensä aika anteeksiantavainen, mitä tulee pyöräilijöihin. Jos en joskus jostakin pyöräilijästä tykkää, sille on yleensä hyvä syy. Kunhan menee aikaa, yleensä lepyn ja niin on käynyt kaikille jossain aikamäärässä. Luulenpa, että nyt niin on käynyt Richard Carapazillekin. Hän nimittäin voitti tänään etapin hienolla ajolla, hän iski juuri oikeaan aikaan ja hänellä oli jalat, joilla voitto varmistettiin.
En muista tarkalleen kuinka kauan Richard oli suosioni koirankopissa, mutta muistan kyllä syyn miksi hän sinne joutui. Eräällä etapilla hän oli hatkassa mukana ja kieltäytyi vetämästä vedoten siihen, että on ihan loppu. Mutta juuri ennen maalia hän lähtikin hurjaan vetoon ja voitti etapin. Se oli minusta silloin niin törkeää, että olin ainakin 8 vuotta, ellei 10 sitä mieltä, että Carapaz on ihan piip. Tuollaista tapahtuu kyllä kaikenaikaa eikä siinä ole mitään ihmeellistä, minä vain närkästyin siitä sillä hetkellä moneksi vuodeksi.
Kokonaiskilpailun kärsi pysyi samana, eivätkä aikaerot ole kympin kärjen osalta niin suuria, etteikö tässä voisi vielä tapahtua vaikka mitä, esimerkiksi sitä että suosikkini voittaisi.
