Opetellaan uutta - maidotonta leipomista

valmiina blogaanimiittiin

En ole tottunut diettikokkaaja, sen olen ennenkin sanonut. Meillä ei ole omassa perheessä mitään ruokarajoituksia, joten en ole joutunut juurikaan niiden kanssa tekemisiin (rajoitusten siis, perheen kanssa kylläkin). Teemme töissä ruokaa yhdessä, mikäli sattuu hiljaisempia päiviä, kuten tällä viikolla. Vastikään yksi työkavereistamme on alkanut toteuttaa maidotonta ruokavaliota terveyssyistä ja se mielessäni menin aamulla ennen työvuoroa kauppaan piirakka-aineksia hakemaan. 

Katsastin ensiksi piirakkataikinavalikoimaa pakastekaapista. Sunnuntai-merkkinen taikina lupasi kääreessään olla laktoositon. Aineluettelossa ei ollut mitään maitoon viittaavaa, mutta lisäkommentissa sanottiin olevan mahdollisia maitoperäisiä jäämiä. Ei kelpaa. Rainbow-taikina lupasi aivan identtisellä aineluettelolla olla sekä laktoositon että maidoton, joten se pakkaus pääsi ostoskoriini. Ostin myös mustikoita ja vadelmia. Minun oli tarkoitus ostaa myös kananmunia, mutta unohdin ne, koska en juuri asioi ääsmarketissa, enkä koskaan muista missä kananmunat siellä ovat. 

Seuraavaksi menin maito-osastolle. En tietenkään kuvitellut, että olisi olemassa maidotonta rahkaa tai kermaviiliä. Tutkailin erilaisia tuotteita, joita en ole koskaan käyttänyt. Päädyin ostamaan kookoskermaa, jonka arvelin käyvän täytteeseen ja vaahtoutuvan soijavalmisteen, joka kävisi kermavaahdosta. Oli kyllä hieman orpo olo hyllyllä, sillä nämä kaikki kaurakermat ja muut sellaiset ovat minulle aivan outoja. 

Töissä tauollani aloin sommitella piirakkaa, joka olisi maidotonta. Rainbow-taikina oli sulanut sopivaksi ja se oli helppo kaulita hieman pyöreää vuokaa suuremmaksi. Käytin varuilta leivinpaperia, sillä pelkäsin pohjan tarttuvan vuokaan. Asettelin taikinan vuokaan ja leikkasin ylimenevät reunat talteen. 

Kaadoin pohjan päälle rasiallisen pensasmustikoita ja puutarhavadelmia ja niiden päälle purkillisen kookoskermaa, se oli aika paksua ja toivoin, että se hyytyisi ilman kananmunaakin. Ripottelin hieman sokeria piirakan päälle ja sommittelin sille todella käänteiskauniisti loput taikinasta suikaleina. Piirakka näytti 200 asteiseen uuniin laitettaessa todella säälittävältä. Neuvoin työkavereitani, että tuotostani saa moittia vain selkäni takana. 

Paistoin piirakkaa uunin alaosassa kaikkiaan 40 minuuttia, puolen tunnin jälkeen pohjan reunat alkoivat näyttää kypsiltä ja täyte hyytyneeltä. Otin piirakan pois uunista kymmenen minuutin kuluttua, jätin sen jäähtymään ja toivoin parasta. 

Vatkasin toisen purkin, Alprosoya-vaahtoutuvan vaahdoksi. Se vaahtoutuikin kiltisti, makukin oli ihan mukava, en laittanut yhtään sokeria siihen. Söimme yhteislounaaksi viikonlopun palaverireissulta jääneitä ruoanloppuja ja viimein koitti hetki maistaa tätä minun kokeilupiirakkaani. 

Ensimmäinen rohkea sai leikattua aivan siistin palasen ja makukin oli kuulema ihan hyvä. Otin itsekin slaissin ja pari lusikallista "kermavaahtoa". Pohja oli paistunut kypsäksi, kookostäyte marjoineen oli hyytynyt aivan kohtuullisesti, soijavaahto oli kuohkeaa. Mutta maku oli minusta kyllä jotenkin outo suuhuni, kun en varsinaisesti pidä kookoksesta ja soija on minusta hieman epäilyttävää. Työkaverit kehuivat kuorossa, olinhan ohjeistanut heidät asiallisesti. Maidotonta ruokavaliota noudattava työkaveri sanoi kyllä lämpimästi, että olipa kiva syödä marjapiirakkaa, kun ei ole sellaista saanut pitkään aikaan. Hän sanoi tottuneensa jo näihin korvaaviin tuotteisiin, joten hänen suussaan soija ja kookos maistuvat jo aivan hyviltä. 

Olin iloinen, että onnistuin saamaan aikaan jälkiruoan, joka ei hajonnut lautasella tai ollut suutuntumalta epämiellyttävää, vaikken ollutkaan tuttu näiden tuotteiden kanssa. En sitten tiedä haluaisinko vaikka juhlissa tarjota tällaista piirakkaa, kun en tiedä tällä yhdellä kokeilulla olisiko parempi lopputulos mahdollinen. Suurella todennäköisyydellä olisi. 

Voi olla, että vastikään ruokarajoitteita elämäänsä hyväksymään joutunut tyytyy kaikenlaisiin korvaaviin tarjoomuksiin, vaikkeivat ne olisi kovin hyvin valmistettuja (kuten minun taidoillani, kun en tiedä mitä parhaiten korvaisi milläkin) tai olisi erityisen herkullisia. Ehkä he ovat kiitollisia siitä, että saavat illanistujaisissa tai juhlissa jotain syödäkseen. Ei sen kyllä niin pitäisi olla. Minun ainakin pitää kovasti petrata tietämystäni tällaisissa asioissa, sillä minusta olisi tärkeää, että kaikki tarjoamani on sekä hyvää, että sopii vieraani ruokavalioon. 

Söihän tätä

EDIT: lisäsin suosikkilistani Muuta kiinnostavaa-listaan nuoren naisen blogin. Kurkatkaa, hän kirjoittaa hyvin!

Banaaniset mokkapalat

Nyt kun on taas ihanien banaanikärpästen aika (kai muillakin on?) tuli mieleeni, ettei kypsiä banaaneja kannattane hautoa keittiönpöydällä ylen pitkään. Muistin, että luimupupussa oli tehty aiemmin tänä vuonna banaanisia mokkapaloja, joiden idea oli löydetty niinikään suosikeistani löytyvästä masutoaitemu-blogista. 

Luin sekä Riitan, että luimupupun ohjeet. Riitta oli käyttänyt taikinan nesteenä maitoa ja luimupupu kahvia. Pitihän minun siihenkin sitten oma sormenjälkeni laittaa ja otin pantrysta kookoskermaa. Tein myös tuplashotin espressoa, josta osan käytin taikinaan ja osan kuorrutteeseen. 

Banaani-kookosmokkapalat

Taikina:

• 150 g voita
• 2 banaania
• 3 kananmunaa
• 2,5 dl valkoista sokeria
• 0,5 dl tummaa muscovado-sokeria
• 1 tl vaniljatahnaa
• 150 g tavallisia vehnäjauhoja
• 100 g 00-jauhoja
• 200 g täysjyvävehnäjauhoja
• 40 g kaakaota
• 2,5 tl leivinjauhetta
• 2,5 dl kookoskermaa
• 0,5 dl espressoa

1. Kuumenna uuni 225 asteeseen ja vuoraa uunipannu leivinpaperilla. (minulla noin 25x 35 cm vuoka)
2. Ruskista voi kattilassa, sekoittele koko ajan, kunnes voi muuttuu kullanruskeaksi ja saa pähkinäisen tuoksun. Varo polttamasta voita. Jätä jäähtymään.
3. Muusaa banaanit lautaselle haarukalla.
4. Vatkaa sokerit, vaniljatahna ja kananmunat vaahdoksi.
5. Mittaa astiaan jauhot, leivinjauhe ja kaakao ja sekoita kunnolla. 
6. Lisää sokeri-kananmunavaahtoon jauhoseos siivilöiden, ruskistettu voi, kookoskerma, espresso ja muusatut banaanit. Sekoita taikia tasaiseksi, kääntele nuolijalla.
7. Kaavi taikina kulhosta valmisteltuun vuokaan ja tasoittele pinta.
8. Paista uunin keskitasolla noin 17-20 minuuttia. Kakku tosiaan kypsyy nopeasti, siitä ei tule kovin korkeaa. 
9. Jäähdytä kakku.

Kuorrute:

• 75 g voita
• 1 espressoshotti
• 1,5 tl kaakaota
• n 250 g tomusokeria
• koristeluun nonparelleja

1. Sulata voi ja lisää kahvi ja kaakao sekä tomusokeri muutamassa erässä, että saat kuorrutteesta sopivan paksua levitettäväksi kakun pinnalle. Jos siitä meinaa tulla liian tönkköä, lisää vettä teelusikallinen kerrallaan.
2. Levitä heti lämmin kuorrute kakun pinnalle ohueksi kerrokseksi ja ripota päälle lapsellisen paljon nonparelleja. Älä yhtään ujostele niiden kanssa. 

Vaikka kokosin kakun vähän siitä sun tästä, siitä tuli oikein hyvä. Syvästi kahvinmakuinen, mehevän banaaninen, eikä täysjyväjauhotkaan olleet liian kummallisia, kun asiaa ei ajatellut. 

Muistutan vielä, että edellisessä postauksessa on vielä muutamia kirjoja tarjolla. Ota yhteyttä huomisiltaan mennessä, jos joku niistä kiinnostaa sinua!.

Sitruunaiset kookos-mustikkapannukakut

Pannukakkuohjeita ei voi olla varastossa liikaa. Blogin yläreunassa olevasta Pannukakut-välilehdeltä löytyvät kaikki Campasimpukassa kokeillut pannukakkuohjeet ja sieltä tämänpäiväinenkin ohje  tulee löytymään, kunhan ehdin sen sinne liittää. Olin ajatellut, että olisi mukava löytää uusi ohje, joka sopii laktoosittomalla ruokavaliolla olevalle ja mieleeni tuli kookosmaito. Laitoin foodgawkerin hakuun pancakes ja löysinkin kokeilemiseen houkuttelevan ohjeen House of Thrift-nimisestä blogista. Tuplasin ohjeen, mutta se oli liioittelua, vähempikin olisi riittänyt neljälle. Laitan tähän alkuperäisen ohjeen määrät, siitä tulee noin 8-10 kymmensenttistä pannukakkua.

Sitruunaisia kookos-mustikkapannukakkuja

• 3,5 dl vehnäjauhoja
• 3,5 tl leivinjauhetta
• 1 tl suolaa
• 1 rkl sokeria
• 1 kananmuna
• 3 dl kookosmaitoa
• 3 rkl sulatettua voita + vähän paistamiseen
• yhden ison luomusitruunan kuori raastettuna
• mustikoita (1 rkl/pannukakku)

Sekoita kuivat aineet kulhossa ja teen niiden keskelle kuoppa. Kaada kuoppaan kookosmaito, sulatettu voi ja kananmunat. Sekoita taikina tasaiseksi ja anna sen asettua sen aikaa, että valmistelet muuten aamiaispöydän tai luet vaikka lehden.

Kuumenna paistinpannu keskilämpimäksi ja sulata nokare voita pannulla. Lusikoi pannulle 3-4 annosta taikinaa pannun koosta riippuen, yhteen menee noin puoli desiä taikinaa. Paistan omat pannukakkuni crêpe-levyllä, siihen mahtuu neljä yhtä aikaa. Ripottele ruokalusikallinen mustikoita pannukakun vielä taikinaiselle pinnalle. Kun pannukakun pinta alkaa hyytyä ja siihen ilmestyy pieni ilmareikiä, käännä pannukakku ja paista toinenkin puoli kypsäksi. Tarjoa vaahterasiirapin ja tuoreiden marjojen kanssa. Kookos ja sitruuna maistuvat näissä pannukakuissa mukavasti ja sopivat laktoosia välttävälle, kunhan voikin on laktoositonta.

Lamingtoneja ja butterstickejä

Vaikka maailma on pullollaan asioita, joita en tiedä, niin tiedän sentään, ettei Martha Stewart ole australialainen. Hänen sivuiltaan kuitenkin löysin sellaisen Lamington-ohjeen, jota halusin kokeilla. Aussiperäisissä blogeissa  ja ruokaohjesivuilla oli tietysti useita Lamington-ohjeita ja -versioita, mutta niissä oli aina jotain, johon en heti tykästynyt. Tai sitten joku ainesosa, jota minulla ei ole kaapeissani. Niinpä Yhdysvaltojen lahja maailmalle neuvoi minua, miten valmistetaan Australian perinneleivonnainen, ohje Marthan tapaan täällä. Suurin, oikeastaan ainoa, vaikeus tämän leivonnaisen äärellä on kookos. Riemastuin nähdessäni jossain blogissa nonparelleissa pyöriteltyjä kakkupaloja, mutta eivät ne ole sitä, mitä tässä haetaan. Tässä pitää olla kookoshiutaleissa pyöriteltyjä kakkupaloja.

Amerikkalaiset ilmaisevat ohjeissaan määriä joskus erikoiselta kuulostavilla tavoilla, esimerkiksi voita mitataan usein stickeissä. Ellen olisi itse nähnyt näitä voitankoja kaupoissa, olisin ollut ihmeissäni ensimmäisiä kertoja mittayksikköön törmätessäni. Täällä on käyttökelpoinen konvertteri näissä voiasioissa, ettei tarvitse tuumia miksi ihmeessä ohjeessa on juuri 113 g voita. Yksi stick on 1/4 pound, eli 113g. Rukkaskurssilla 1 pound on noin puoli kiloa, joten siitäkin kalkuloimalla päästään sinne seutuville, että yksi voipötkylä on vähän päälle 100 grammaa. Saman linkin takaa löytyy muitakin muunnostaulukoita ruoanlaittotarkoituksiin.  Leipomisessa pidän enemmän aineiden punnitsemisesta, mutta käytän tarvittaessa desimittoja ja cup-mittoja, jälkimmäisiä varten minulla on sopiva setti kupposia.  Bloggaamissani ohjeissa mittayksiköitä käytetään kyllä aika hulvattomasti sikinsokin, sillä jäljestän ohjeita hyvin erilaisista lähteistä. Yritän pitää mielessäni, että muuntaisin ne parhaani mukaan niin, että ohjeet ovat muidenkin helposti kokeiltavissa. Ei ole mahdottomuus, että blondiinin laskupää pettää ja postaukseen päätyy väärin muunnettu mitta, kiitollisena otan vastaan korjaukset!

Lamingtonien pohja on sponge cake. Googlailujen perusteella kyse ei ole samasta asiasta kuin meikäläinen sienikakku. Ymmärtääkseni sienikakun nesteenä käytetään kiehuvaa vettä, jota taas sponge cake-ohjeissa ei näytetä käytettävän. Jos joku tietää tästä enemmän, olisin iloinen kommentista. Näin Martha ohjeistaa (puolitin ohjeen, määrät sen mukaiset, alkuperäiset siis täällä):

• 115 g voita (113g nyt on vaan kuulostaa hölmöltä)
• 3,3 dl vehnäjauhoja
• 2,3 dl sokeria
• 1 tl vaniljauutetta
• 2 suurta kananmunaa
• 1 tl leivinjauhetta
• ripaus suolaa
• 1,2 dl maitoa
• 1 dl mansikkahilloa täytteeksi

Kuumensin uunin 160 asteeseen. Sivumennen sanoen: Fahrenheitit Celsiuksiksi saa nopsasti täällä. Alan kyllä jo muistaa yleisimmät lämpötilat muutenkin.

Martha näyttää olevan tarkka ehkäisyssä, hän käytti leivinpaperia, voitelua ja jauhottamista vuokaansa, minä en ollut ihan niin tarkka,  tyydyin vain laittamaan vuokaan leivinpaperia. Käytin irtopohjaista 18 x 18 cm neliömuotoista vuokaa.

Martha kirjoitti vaahdottavansa sokeria ja voita, kunnes niitä tulee  kevyttä ja  ilmavaa (vaahtoa?). En kyllä ikinä kuuna päivänä ole saanut aikaan mitään erityistä kevyttä ja ilmavaa (jotain?) näistä kahdesta aineksesta, lähinnä sellaista rakeista massaa, mutta tällä on menty tähän asti ja taas mentiin.  Lisäsin vaniljauutteen (sitä omatekemää!) ja kananmunan kerrallaan. Sekoitin tasaiseksi. Sitten oli jauhojen vuoro, niihin oli sekoitettu jo valmiiksi leivinjauhe ja suola. Lisäsin taikinaan vuorotellen jauhoja ja maitoa, niin että viimeiseksi jäi jauhoja (näin Martha neuvoi, joku taika siinä lienee).

Koska Martha teki tolkun kokoisen annoksen, hän jakoi taikinan kahteen vuokaan. Tunnettuna kohtuuden puolestapuhujana olin siis puolittanut ohjeen ja yksi vuoka piisasi hyvin. Paistoin kakkua noin 45 minuuttia. Kokeilin tikulla kypsyyttä ja kun tikku oli tökkäyksen jäljiltä puhdas, päättelin kakun olevan kypsää. Annoin kakun jäähtyä hetkosen ennen seuraavaa vaihetta. Marthan kakkupohjat ovat varmaan ohuemmat, joten paistoaika on alkuperäisohjeessa siksi lyhyempi.

Lamingtoneissa näkyy useimmiten olevan jotain täytettä. Joku käyttää hilloa, toinen laittaa kakkuun kuorrutetta välikerrokseksikin. Koska olin Marthan matkaan lähtenyt,  käytin myös hilloa. Jotten kuitenkaan olisi ihan lammas, poikkesin Marthan viitoittamalta polulta sen verran, että halkaisin ainokaisen kakkupohjani ja tälläsin mansikkahillon tähän väliin. Marthahan levitti marjaherkun yhden pohjan päälle ja nosti toisen sen päälle.  Leikkasin kakkupohjan sitten suupalan kokoisiksi neliöiksi.

Seuraavaksi oli ohjelmassa kuorrutuksen, längvitsiksi icingin valmistaminen.

• 1,2 dl maitoa
• 25 g suolatonta voita
• 0,5 rkl vaniljauutetta
• 7-8 dl tomusokeria 
• 1,2 dl kaakaojauhetta

Tomusokerin määrä kuulostaa hurjalta, mutta sitä voikin säätää kuorrutusta sekoittaessa. Kuorrutteen tulee olla sopivan juoksevaa, että kakkupalojen kastaminen onnistuu vaivatta. Mittasin voin ja maidon kattilaan ja kuumensin seosta sen verran, että voi suli. Kaadoin seoksen sellaiseen kulhoon, joka istuu mukavasti vesikattilan päälle. Sekoitin tomusokerin, kaakaon ja vaniljauutteen nesteeseen, niin että sain aikaan tasaisen kuorrutetaikinan, joustava nuolija on tässä hyvä vekotin, sillä saa ainekset kulhon reunoja myöten sekoittumaan tasaisesti. Jotta kuorrute pysyisi sopivan juoksevana, asetin kuorrutekulhon vesikattilan päälle, kattilassa muutama sentti vettä kiehui hyvin lempeästi ja piti kuorrutteen lämpimänä.

Toiseen kuppiin olin kaatanut kookoshiutaleita. Olin saanut blogikaveriltani luimupupulta vinkin, että esimerkiksi Ekolossa myytävät kookoslastut (joista voi jauhaa itse hiutaleita) ovat paljon paremman makuisia, kun markettien hiutaleet. Ikävä kyllä minulla ei ollut aikaa käydä tuotetta kyselemässä, joten käytin aiemmin ostamiani hiutaleita.

Haarukan avulla kastoin kakkupalasen kuorrutteeseen, annoin sitten ylimääräisen kuorrutteen valua pois. Nostin kakkupalan kookoshiutalekuppiin ja nostelin puhtaalla haarukalla hituleita kakkupalan päälle ja pyörittelin sitä varovasti saadakseni tasaisen kookoshiutalepinnan palaseen. Nostelin valmiit palat ritilälle jähmettymään. Kuorrutetta tuli ainakin kaksi kertaa niin paljon, kuin tarvitsin. Jos joskus tekisin uudelleen Lamingtoneja, puolittaisin vielä kuorruteohjeen. Luultavasti laittaisin suhteessa vielä vähän enemmän tomusokeria ja voita, jolloin kuorrute olisi vähän tanakampaa, nyt kakkupalat imaisivat kuorrutetta melko reippaasti.

Tämmöisen näköisiä ovat siis Lamingtonit! Eivätkä ne kookoksesta huolimatta hassummilta maistuneetkaan. Nyt tosin kookoskiintiö on täynnä vähäksi aikaan!

Tour Down Under on loppusuoralla. Ilman kuvallista materiaalia on ollut lähes mahdotonta virittäytyä sohvaurheilun hypnoottiseen tunnelmaan. Tulospalvelun nimilistat eivät vain kertakaikkiaan sytytä minunlaiseni pyöräilyfanin intoa. Mutta kevättä kohden tässä mennään ja lähetyksiä alkaa tulla kevään klassikoista, jolloin oikeasti pääsee näkemään kuinka miehet taas sonnustautuvat spandexiin ja Peter Seliniä lainatakseni, tälläävät revanderinsa pyöränpenkkiin!

ANZAC-keksit

Huomenna alkaa Tour Down Under ja ammattipyöräilijöiden kausi pyörähtää käyntiin. Ikävä kyllä emme taida nähdä lähetyksiä pallon alapuolelta, mutta netin kautta pääsemme kurkkimaan ketkä ovat mukana ja miten heillä menee. 

Ilmeisesti australialaisilla on sweet tooth, kuten meillä muillakin, sillä löysin monien paikallisten leivonnaisten ohjeita. Todella monissa leivonnaisissa näytetään käytettävän kookoshiutaleita, joista meidän Bounty-kammoinen perheemme ei innostu. Mutta mitäpä sitä ei tekisi blogin vuoksi? Jopa syöttäisi perheelle kookoshiutaleita!

Prologina kokeilin tänään ANZAC-keksien valmistamista. Linkistä pääsee lukemaan keksien tarinan. Ohjeen otin täältä. Tein kookoksen vuoksi puolikkaan annoksen ja muutin cup-mitat deseiksi. Alkuperäisen ohjeen lämpötila on ilmeisen väärin,  siinä puhutaan 150 asteesta Fahrenheiteissa.

• 1,2 dl kaurahiutaleita
• 1,2 dl kookoshiutaleita
• 1,2 dl vehnäjauhoja
• 1,2 dl sokeria
  
• 65 g voita
• 1 rkl vaahterasiirappia
• 0,5 tl soodaa
• 1 tl kuumaa vettä

Lämmitä uuni 150° asteeseen. Laita voi ja siirappi kattilaan ja sulata voi. Mittaa kuivat ainekset kulhoon soodaa lukuunottamatta. Sekoita sooda kuumaan veteen ja lisää se voi-siirappiseokseen ja anna sen hieman kuohahtaa ennen kuin sekoitat nesteen kuiviin aineisiin. Muotoile taikinasta käsin pieniä pallosia leivinpaperille, jätä väliä useita senttejä, koska pikkuleivät leviävät paistuessaan. Litistä hieman pallosia ennen uuniin laittamista. Paista pikkuleipiä 13-15 minuuttia, kunnes ne ovat kauniin ruskeita. Siirrä ritilän päälle jäähtymään. 

Koska leipominen on niin kivaa, tein pikkuleivät kahteen kertaan. Suomeksi: sössin ensimmäisen erän unohtamalla sokerin ja lisäämällä soodan kuiviin aineisiin. En edes nähnyt sokeria alkuperäisessä ainesluettelossa enkä lukenut ohjetta riittävän hyvin, tuumin vain että onpa terveellisiä pikkuleipiä. Ensimmäinen erä jäi kuivaksi ja mauttomaksi, murenevaksi hötöksi. Olin kuitenkin hyvilläni, että olin puolittanut ohjeen, aineita meni vain vähän hukkaan. Toisella kertaa muistin sokerin ja laitoin soodankin oikealla tavalla taikinaan nesteen seassa. Uunista tuli pellillinen hyväntuoksuisia lähes nättejä keksejä. Varmaan juuri kookoksesta johtuen näistä ei kyllä tule lempipikkuleipiämme, pidän enemmän tarinasta niiden takana kuin itse ANZAC-kekseistä.