Ei olisi haitannut tietää

Edit: kaupallinen yhteistyö, Jyväskylän kesä

Sää ei sitten suosinut eilistäkään Jyväskylän Kesän päivää, eikä sen puoleen Suomi Pop-festariakaan. Olimme keskustassa iltapäivästä saakka ja kastelin jalkani perusteelllisesti muutamaan otteeseen. Nyt lauantaiaamunakin vettä sataa huolellisesti, olisi oikein hyvä sää testata vaikka mitä vaellusvarusteita, mutta jostain syystä ei nyt kiinnosta. 

Olimme illalla katsomassa riekkumisen päätteeksi Wusheng Co: Musashi - Miekan tie- nimistä esitystä. Paikka oli jo meille kolmatta kertaa tälle viikolla Jyväskylän kaupunginteatteri. Esityksestä tuli myös korvaava tilaisuus teltassa peruuttamaan joudutulle Kileman konsertille. Artistin soittimet eivät olleet ehtineet Jyväskylään logististen ongelmien vuoksi. Mahdollista lisäväkeä ei varsinaisesti erottunut salissa, siellä oli edelleen tilaa klo 21. Voisin kuvitella, että vesisade oli saanut ihmisiä jäämään kotiin.

Usein on hauska mennä katsomaan ja kuuntelemaan sellaista taidetta, mistä ei tiedä mitään etukäteen. Toisinaan voisi olla viisasta ottaa selkoa edes hieman. Eilen taisi olla sellainen päivä ainakin minulle. Nyt en tiennyt yhtikäs mitään, en tullut esityksen katsottuanikaan tietämään mitään. Eikä mielenkiintonikaan varsinaisesti herännyt. Olin ilmeisen väärää kohderyhmää tai en ainakaan oikeaa. Mutta sen huomasin ilokseni, että taidan sittenkin osata hieman ruotsia. Osa esityksen puheesta oli toiseksi kotimaiseksi eikä se mennyt ohitse täysin vailla ymmärrystä. Voisin kuvitella, että tämänkaltaisessa taiteessa yhdenaikaisuus olisi arvo, nyt se ei ollut kovinkaan täsmällistä ja kun en varsinaisesti tiennyt, mitä miehet puuhaavat, muuten kuin hissuttelevat pitkin lavaa, leikkimiekkailevat (luojan kiitos, eivät oikeilla miekoilla) ja heilauttelevat pitkiä peruukkejaan, ei esitys avautunut minulle. Oma vikani epäilemättä. Musiikista pidin, vaikken rankemmasta soitannosta yleensä välitäkään. Tunnustan jopa tiirailleeni kelloa. Kiitos Jyväskylän Kesälle lipuista, nyt tulin nähneeksi jotakin aivan uutta minulle. Ja tiedän menenkö seuraavalla kerralla, mikäli tilaisuus ilmenee.

Kuva: Teemu Ullgrèn, julkaisu Jyväskylän Kesän luvalla

Taiteellisen iltatuokion päätteeksi oli siirtyminen kotiin. Satoi sanonko mistä, bussipysäkit ovat jonkun tieremontin vuoksi poikkeuksellisesti teatterin kohdalla, eikä väliaikaiskatoksia ole viritelty. Aikaa bussin lähtöön oli 40 minuuttia. Mitä tekee aikuinen nainen (siis muuta kuin menee Suomi Poppiin Kaija Koota kuuntelemaan)? Hän menee taksijonoon. Kammenpyörittäjä tuli mukaan. Toivon, etten tule kipeäksi kaikista moninkertaisista jalkojen kastelusta huolimatta. Samoin toivon, ettei nuorisokaan tule kipeäksi oltuaan illalla Lutakon Aukiolla Apulantaa kuuntelemassa. Ei musiikista tietenkään, vaan sateesta. 

Tänään menemme vielä kerran teatteriin, silloin on vuorossa lisää mimiikkaa, kun jo Circo Aereosta tuttu Marc Gassot esiintyy. Sitten riittää kulturointi, tässähän vielä vahingossa sivistyy. 

Stand-up sanoi kaupunginjohtaja!

Kuva julkaistu Jyväskylän Kesän luvalla

Edit: kaupallinen yhteistyö, Jyväskylän kesä

Jyväskylän Kesän tapahtumat käynnistyivät eilen todenteolla, ikävä kyllä vesisade siirsi ainakin osan ulkotapahtumista väistötiloihin sisälle. Illan kohokohta oli tietysti avajaiskonsertti Kaupunginteatterissa. Tapahtuma oli loppuunmyyty ja alkoi pienillä toiminnanjohtajan ja kaupunginjohtajan puheilla, jotka eivät onneksi olleet liian pitkiä. Arvostin kaupunginjohtajan osuutta stand-upista. Samoin konsertin aloittanut Nokia-tunen leipominen esitykseen oli hupaisa.

Harvoin tiedän mennessäni noin vähän artisteista, joita olen menossa katsomaan. Olin ostanut liput jo helmikuussa, kun olimme Vaasassa ja kävimme siellä vakiolipputoimistossamme. Meillä oli kulttuurikorteillamme rahaa emmekä olleet silloin varmoja koska rahat tulisi viimeistään käyttää ja saanko vuorotteluvapaan aikana uutta korttia pian umpeutuvan tilalle. Katselin Jyväskylän kesän ohjelmiston siinä vaiheessa tiedossa olevia osia ja tuumin, että kun emme ole juuri tapahtumaan koskaan osallistuneet, niin ostanpa meille liput tuohon avajaiskonserttiin. Kerrankin ostamani sika säkissä oli oikein laatupossua!

Igudesman & Joo muodostuu kahdesta musiikin superammattilaisesta, Neuvostoliitossa vuonna 1973 syntyneestä Aleksay Igudesmanista ja  brittiläis-korealaisesta Hyuang-Ki Joosta (jonka ikä lienee samoja kuin kumppaninsa). He tapasivat pikkupoikina Yehudi Menuhin Schoolissa Lontoossa ja ovat siitä asti olleet ystäviä. Toistakymmentä vuotta he ovat muitten projektiensa ohella kiertäneet maailmaa yhdistäen klassista musiikkia ja populaarikulttuuria erikoisella tavalla, joka saa katsomot mylvimään naurusta. 

Oli oikein hyvä juttu, etten katsonut mitään etukäteen Youtubesta enkä muutenkaan ottanut asioista selkoa, vaan menin hyvin tietämättömänä avajaiskonserttiin. Ei ollut yhtään ennalta tuttua esitystä, melkeinpä niitä voisi sanoa sketseiksi, vaan kaikki lavalla tapahtunut hämmästytti ja riemastutti. 

Jos kohdallenne osuu tämä kaksikko, niin menkää ihmeessä katsomaan! Niin paljon en ole koskaan konsertissa nauranut ja taputtanut! Kiitos itselleni, että ostin nuo liput! Riekkumassa emme varsinaisesti ehtineet käydä, sillä Kammenpyörittäjällä oli tiedossa aamuvuoro. 

Kun ei kutsuttu, tultiin sitten ominpäin!

Muutama viikko sitten saimme kutsun osallistua Jyväskylän Kesän tapahtumiin ja kirjoitella niistä sen mukaan, mitä tapahtumista tykkäisimme. Minulla kun tuota aikaa on, otin kutsun vastaan ja Kammenpyörittäjälläkin sattui olemaan päivävuoroviikko, joten iltaisin olisi hyvää aikaa kulttuurille. Olihan meillä tietysti menossa juuri Ranska-viikot Tour de Francen merkeissä, mutta suostuin puolestamme silti. Ainahan sitä muutaman päivän ehtisi viipottaa pää kolmantena jalkana!

Jyväskylän Kesä alkaa tänään, näköjään samana päivänä säänmuutoksen kanssa. Eilen oli niin ihana kesäsää, nyt sataa vettä. Minä olen siihen kyllä näin aamun suhteen oikein tyytyväinen, pääsen jatkamaan varustetestiäni ja kävelemään sateessa uusilla kengilläni. 

Me aloitimme kulttuuriviikon jo eilen eräänlaisella varjotapahtumalla, josta ei naurua ja positiivista energiaa puuttunut. Tasan 50 vuotta sitten, 11.7.1966, tuolloinkin maanantaina Jyväskylän Kesässä esiintyi M A Numminen ja esitti lauluja, joista nousi silloisessa Suomessa mehevä skandaali. Nyt tämä kaunisääninen karismaatikko nousi Lutakon lavalle "palaten rikospaikalle" tismalleen puoli vuosisataa myöhemmin. Hänen kanssaan esiintyi Pedro Hietanen. "Koska meitä ei kutsuttu Jyväskylän Kesään, tulimme sitten väkisin" aloitti Numminen konsertin. On kyllä vaikea uskoa, että tämä hopeahapsinen herrasmies tekisi yhtään mitään väkisin. 

Olimme jo maaliskuussa kuuntelemassa Nummista, kun hän esiintyi Ilmavoimien Soittokunnan Big Bandin kanssa ja pidimme silloinkin konsertista todella paljon. Nyt kuulimme joitakin samoja kappaleita ja muutama juttukin oli sama, mutta viis siitä, puolentoista tunnin keikka oli aivan loistava. Numminen kertoili kesän -66 tapahtumista, siitä miten nuo Yleisradion soittolistalle joutuneet laulut olivat syntyneet ja mitä niiden esittämisestä seurasi. Numminen pitää hallussaan kyseenalaista ennätystä siitä, miten paljon levytyksiä hänellä on ollut soittokiellossa, mikä tuntuu huvittavan häntä edelleen kovasti. Pedro Hietanen taituroi koskettimissa, tangona alkanut kappale saattoikin olla yhtäkkiä puhdasveristä jazzia. Numminen itse soitti rumpuja, jotka tällä kertaa olivat Mercantile-kansio, sillä hän oli unohtanut tavanomaiset rumpunsa, puhelinluettelon kotiin. 

Yleisöä oli mukavasti, saliin oli järjestetty pöydät ja penkit, mikä teki tilasta hieman ahtaan. Yleisön keski-ikä oli varmaankin Lutakon tavallisesta yleisöstä poikkeavan korkea, mutta oli paikalla nuoria ihmisiäkin. Kielletyt laulut oli mainio kulttuuriviikon aloitus, Jenkka ulkosynnyttimistä sopi maanantai-iltaan mitä parhaiten. Allaoleva pätkä on parin vuoden takaa. 

Tänään siirrymme varsinaisen Jyväskylän Kesän ohjelmiston pariin avajaiskonsertin merkeissä. Nämäkin liput olemme itse hankkineet, itse asiassa jo helmikuussa kuukausia ennen ehdotettua yhteistyötä. Kyseessä on kummalliselta kuulosta kombinaatio klassista musiikkia ja stand-up-komiikkaa. Minä en ollut kuullutkaan Igudesman & Joosta, kunhan etsin jotain kiinnostavaa tapahtumaa kesälle Jyväskylässä, sellaista mihin voisimme käyttää kulttuurikorttiemme saldoa. Tänä iltana tiedän enemmän, kun olemme käyneet katsomassa mistä on kyse. Tapahtuma alkaa Jyväskylän Kaupunginteatterissa klo 18,  se on loppuunmyyty, joten siihen ei ikävä kyllä enää voi saada lippuja. 

Riekkumista tiedossa Jyväskylän Kesässä ja GT syreenimehulla

Edit: kaupallinen yhteistyö, Jyväskylän kesä

Saimme ennen juhannusta yhteydenoton Jyväskylän Kesästä, meille ja muutamille muille jyväskyläläisille blogeille tehtiin ehdotus osallistua tähän oman kaupunkimme kesäiseen tapahtumaan. Saisimme liput muutamaan tapahtumaan ja kirjoittaisimme niistä sen minkä kirjoittaisimme, kehuautomaateiksi meitä ei oltu virittämässä. Avajaiskonserttiin ei kuulema olisi ilmaislippuja enää todennäköisesti saatavilla, mutta meillä sattuivat juuri sinne liput olemaan jo valmiina, ostimme ne jo helmikuussa Vaasasta. Indujesman & Joo esittää klassisen musiikin ja stand up-komiikan yhdistelmää, tämä kuulostaa kiinnostavalta! Muuta ohjelmaa tutkailemme tänään ja esitämme lipputoiveemme, sitten jää nähtäväksi toteutuvatko toiveemme. Jyväskylän Kesässä on myös ilmaistapahtumia, joissa voi käydä lompakkoa rasittamatta. 

Jim Bachorin taidetta Jyväskylän kaduissa

Meillä tehtiin tänään erittäin hyvä iltapäivädrinkki, uusi suosikkini GT. Pienen maku- ja värivivahteen sille toi syreenimehu, jollaista valmistin juhannuksen aikana. Ehdin juuri ja juuri kerätä tarpeeksi kukkia ennen kuin niiden aika oli kokonaan ohitse. Toivoin hieman lilampaa sävyä, mehusta tuli melkoisen punaista, mutta hyvää se on! Vinkit mehuun on koottu Kivistössä- ja sauvajyvänen-blogeista.

Syreenimehu

• iso kattilallinen syreeninkukkia
• 500 g sokeria
• 1 l vettä
• 1 sitruuna
• 15 g sitruunahappoa

Kerää kukkia suureen vatiin ja pese ne kylmällä vedellä, että mahdolliset ötökät ja siitepölyt lähtevät pois. Riivi kukat varsista ja jätä ne valumaan. Mittaa vesi ja sokeri kattilaan, lisää sinne sitruuna ohuiksi viipaleiksi leikattuna. Kiehauta vesi niin, että sokeri liukenee veteen kokonaan. Kumoa riivityt kukat kattilaan, painele niitä veteen ja sekoita mukaan sitruunahappo. Jäähdytä ja pidä peitettynä jääkaapissa kaksi vuorokautta. Siivilöi kukat pois ja valuta mehu vielä kahvisuodattimen läpi, että kaikki hitulit jäävät haaviin. Pullota steriiliin pulloon tai puhtaaseen purkkiin, jos haluat pakastaa mehun. Käytä 1:6 tiivistettä veteen tai kuten me, pikkuinen dash mehua gin toniciin. Tosi hyvää mehua, tuoksuu ihanalta, vaikken saanutkaan toivomaani väriä aikaan.

Jaksaa, jaksaa!

Nyt voi virallisesti ilmoittaa, että ihmeiden aika ei ole ohitse, sillä olen ollut kahtena iltana peräkkäin hereillä kymmenen jälkeen! On ollut varsinainen riekkumisviikonloppu, vaikka kotiin on sentään tultu saman vuorokauden puolella kuin kotoa on lähdettykin. Perjantain henkeäsalpaavista seikkailuista voi lukea täältä.

Eilisen ohjelma oli vieläkin perusteellisempaa riekuntaa, sillä aloitimme kotoisalla kuohuviinibrunssilla, josta tuli melkein huono omatunto. Rauhoitin omaatuntoani paahtamalla edellispäiväistä patonkia sen sijaan, että olisin hakenut tuoretta leipää lähikaupasta. Joku luterilaisuus sentään täytyy pitää, hävikistä  herkuksi, you know.

Katsoimme pikakelauksella perjantain pyöräilyjen (Paris-Nizza ja Tirreno Adriatico) etapit ja sitten pitikin jo tälläytyä kylillelähtöä varten. Käsilaukkuun (jälleen ihmeet puhuvat, minulla käsilaukku mukana toista päivää peräkkäin) vain uudet pääsyliput, bussikortit taskuun ja menoksi. Emme seisoneet nyt varttiakaan pysäkillä, kehityn kerta kerralta. Oli muuten aivan järkyttävän hieno sää, ei pilven hattaraa, pari astetta lämmintä eikä tuullut lainkaan. Täydellinen päivä mennä messuille sisätiloihin tungeksimaan!

Sain viime viikolla kutsun viinimessuille Soleralta ja koska olimme muutenkin menossa messuille, liput kyllä olivat tervetulleet. Muutamana edellisvuonna viinimessut olivat olleet Jyväskylässä hieman alavireiset, niin näytteilleasettajien kuin väkimääränkin suhteen, mutta nyt oli toisin. Kun menimme paikalle vähän ennen kahta, oli Paviljonki niin täynnä väkeä, ettei koskaan. Kävimme pikaisesti katsomassa kirja- ja ruokaosastot, mutta olimme viisaasti jättäneet kaikki ostoskassit kotiin, jotemme kertakaikkiaan voisi ostaa mitään. 

Viiniosasto oli myös aivan tupaten täynnä, juuri kun menimme Club For Five antoi pienen ääninäytteen ja houkutteli väkeä illan konserttiin Wilhelm-saliin. Meitä ei tarvinut houkutella, liput olivat muutenkin jo mainitussa käsilaukussa. Emme ehtineet kuin sisälle halliin, kun tapasimme ensimmäiset tutut, jotka olemme muuten tainneet joka kerta tavata viinimessuilla käydessämme, muttemme viime vuosina muuten niiden välissä. Seuraaviin tuttaviin törmäsimme heti kolmen askeleen päässä ja olimme vielä kuivin suin lasit kyllä ojossa. Halli oli kyllä uskomattoman täynnä ja siellä oli kuuma, muttei onneksi liian huono ilma. Aika meni vähintään puolitoistakertaista kyytiä, tuntui. 

Tällä kertaa emme ehtineet kovin paljon maistella viinejä, kävimme kiittämässä Tiiaa kutsusta Soleran tiskillä, maistelimme pari kolme kiinnostavaa viiniä ja vaihdoimme muutaman sanan ennen kuin meidän täytyikin jo viilettää riekkumispäivän seuraavalle etapille. Olin varannut meille pöydän keskustasta Stefan's Steakhousesta, jonka joka kerta kirjoitan ensin Steakhousu, mutta korjaan kyllä. 

Emme olleet aikaisemmin käyneet tämän ketjun paikoissa, kyseisen liikepaikan olimme tainneet kumpikin testata sen ollessa jonkunlainen texmex-mesta jokunen vuosi sitten. Pihvipaikka oli todella tumma sisustukseltaan, suurempi kuin odotin ja ainakin siihen aikaan lauantai-iltapäivänä lähes tyhjä. Olimme kurkkineet menua netissä ja meillä oli aavistus mitä haluaisimme syödä. 

Minä otin menun numero 3 ja Kammenpyörittäjä numeron 4. Kummassakin oli kolme ruokalajia ja niihin saattoi tilata viinipaketit ja vaikka päässä hieman tuntui vielä viinimessujen siemaukset, otimme kuitenkin viinipaketitkin. Minulla ei ollut oikein minkäänlaista tietoa Stefan's Steakhousesta, joten oli oikein mielenkiintoista kokeilla tätäkin kaupunkimme ravintoloista. 

Pöydästämme näki hyvin keittiöön ja välillä paistokärytkin kertoivat, että jotain olisi pian valmista. Se oli vain omiaan kasvattamaan ruokahalua. Ensimmäisen ruokalaji saapui pöytään noin vartin kuluttua tilauksesta, sitä ennen saimme leipää ja viinit tuotiin pöytään niiden nimet mainiten. Minun alkuruokani oli rapukakku ja Kammenpyörittäjä söi metsäsienikeittoa. Vaihdoimme lautasia välillä, kumpikin piti kummastakin annoksesta, mutta enemmän omastaan. Kuinka kätevää? 

Pääruokina meillä oli kuvepihviä ja sisäfilettä erilaisin lisukkein. Pidin paljon ravintolan tukevista pihviveitsistä, niillä olisi kyllä saanut palasen sitkeämmästäkin lihasta, mutta kummankin pihvi oli todella murea ja oikeaan kypsyyteen paistettu. Mieluisuutta tiedusteltiin sopivasti muutaman suupalan jälkeen. Minun pihvini oli toisesta reunasta aavistuksen topakasti suolattu, mutta koska näin oli vain ensimmäisen suupalan osalta, en tuntenut tarvetta huomauttaa. Olinhan syönyt jo senkin palan hyvällä ruokahalulla. Minun annokseni persiljasuolatut perunat olivat ihania, Kammenpyörittäjän uuniperuna siinä rajalla, oliko se riittävän kuuma, kypsä se kyllä oli. 

Jälkiruoat olivat aterian kauneimmat, ei se nyt tietenkään ole kauhean vaikeaa juustokakun ollakaan kauniimpi kuin uuniperuna, kun asiaa hieman ajattelee. Kammenpyörittäjän suklaafondant oli oikeaoppisen valuva sisältä ja molempien jälkiruokien kylmät osuudet, sorbetti ja jäätelö olivat erinomaiset. Jälkiruoat olivat aika suuret kooltaan, mutta kokonaisuus oli todella balanssissa, alkuruoan ja pihviannoksen jälkeen jälkiruoalle oli aivan mainiosti tilaa. Mieliimme muistui sadan metrin päässä Kissanviiksissä syömämme ateria, jonka pääruoan jälkeen emme olisi jaksaneet edes katsoa jälkiruoan kuvia. Nyt tilanne oli tasapainossa. Kahvia emme ottaneet, sillä emme toivoneet minkäänlaista notkahdusta ateriaan. 

Stefan's Steakhouse oli todella positiivinen kokemus, ainakin näin hiljaisena hetkenä, jolloin ateria sujui enemmän meidän tahtiimme kuin keittiön tahtiin, mikä on kiirehetkenä täysin ymmärrettävää. Minua hieman huolestuttaa, voiko näin asiakaspaikoiltaan suuri ravintola menestyä Jyväskylän kokoisessa kaupungissa, pitäisi palata katsomaan tilannetta vaikka lauantai-iltana muutamaa tuntia myöhemmin. Ateriamme maksoi 161 euroa ja olimme yhtä mieltä siitä, että pihvipaikkana Stefan's Steakhouse on tällä tietoamme Jyväskylän ykkönen, eikä ateriakokonaisuuden sommittelussakaan ollut moitteen sijaa. Arvelemme palaavamme syömään jonkun paikan kolmesta maistelumenusta sitten, kun olen palannut kävelyltä. 

Hienojen pihviveisten lisäksi mieleeni jäi Steafan's Steahousen naistenhuoneen kosmetiikkatarjonta. Sitä oli enemmän kuin omassa kaapissani. Siellä oli ladyjen käytettävissä lakat ja tuuhennussuihkeet, oli monenlaista saippuaa ja sen sellaista. Onhan se hienoa, kun voi lähteä ravintolasta nätimpänä kuin sinne tuli. 

Olimme kiltisti syöneet ateriamme reippaassa tunnissa ja kello oli vasta vähän yli viisi. Minulle olisi ollut luontaisinta kiivetä ensimmäiseen kotiinpäin menevään bussiin, mutta mitä vielä! Mehän menimme takaisin viinimessuille keltaisten rannekkeittemme kanssa. Ei kun taas takit Paviljongin narikkaan ja uudet viinilasit tiskiltä, meillä oli vielä muutama viinilipuke jäljellä, Soleran tiskillä meiltä kutsuvierailta niitä ei oltu huolittu, mutta muilla tietysti kyllä. Tuolloin viiden jälkeen viinimessuhalli oli, jos mahdollista, vieläkin täydempi kuin päivemmällä. Ehdimme kävellä muutaman tiskin ohitse, kun huomasimme samat tuttavat, jotka olivat päivällä olleet jo takki päällä menossa kotiin. Nyt he olivat suuren ostoskassimäärän kanssa edelleen takit päällä kiinni suustaan tuttujen kanssa. Jatkoimme juttelua siitä mihin päivällä jäimme. Soleran tiski oli kokoajan niin täynnä, ettemme menneet enää sinne, vaan käytimme viimeiset viinilipukkeet siten, että Kammenpyörittäjä tinki meille pikkuiset kahden lipukkeen kaadot samppanjaa, kun päivällä samaan juomaan käytimme kolme lipuketta/kaato. 

Oli se luojan lykky, että illan konsertti lähestyi, niin saattoi lopettaa tuon ylenpalttisen viininjuomisen. Vatsat sopivan täynnä ja päässä vain pieni hilpeyden vivahde siirryimme Wilhelm-saliin, jossa Club For Five esiintyi seitsemältä.  Jo vuoden 2004 esikoislevystä Ensi-ilta asti suosikkini ollut yhtye on käynyt Jyväskylässä usein ja monta kertaa olen ollut sitä katsomassa. Nyt kun yhtyeellä on jo takanaan merkittävä levytyshistoria, on konserttiohjelmiston luominen varmasti vaikeaa, kun ihmiset haluaisivat aina kuulla Tummat silmät, ruskea tukka, mutta uuttakin materiaalia pitäisi saada tutuksi. Konsertin ensimmäinen puolisko koostui pääosin uudesta materiaalista, viime syksynä julkailtulta Ennen tätä hetkeä-levyltä. Minä en ollut countrypäissäni kuullut tältä levyltä yhtään kappaletta, eikä kertakuulema jättänyt mieleeni muita kuin Äitien äidit-kappaleen. 

Lainakuva Yleltä

Väliajan jälkeen toinen puolisko koostui vanhemmasta tuotannosta ja osin levyttämättömistä covereista ja täytyy sanoa, että pidin tästä osasta enemmän, vaikka se onkin vähän epäreilua upeaa yhtyettä kohtaan. Joskus  taannoin yhtyeen välispiikit olivat paljon kosiskelevampia ja pitempiä, nyt niitä oli sopivasti. Oli muuten vähän ikävää, ettei Paviljongin suuri katsomo ollut edes puolillaan, vaikka messutarjouksena myytiin eilen vielä kahta lippua yhden hinnalla. 

Yhdeksän jälkeen kävimme taas hakemassa takkimme Paviljongin narikasta, jossa ne raukat (takit siis) luulevat varmaan asuvansa ja kävelimme iloisin mielin kävelysiltaa keskustaan. Aivan niin hurmioituneissa tunnelmissa emme olleet konsertin jälkeen kuin edellisillan M. A. Nummisen jälkeen, mutta päivä kokonaisuutena oli ollut niin mukava, että oksat pois. 

Seuraavaan bussiin oli (älkää nyt helsinkiläiset järkyttykö) aikaa tunti ja olimme päivällä tuumineet, että mitähän jo olisimme oikein rebeleitä, emmekä menisikään Figaron Winebistroon loppulasillisille, vaan menisimme jonnekin toisaalle. Kuinka uskaliasta se olisi? Niinpä taapersimme Väinönkatua ylämäkeen, minä melkein heitin kohtalokkaat lipat jäätyneellä suojatiellä (mutta siis en) ja Kammenpyörittäjä psyykkasi minua kanssaan Harry'siin yksille ennen bussia. 

Kymmenen minuutin kuluttua istuimme Figaron Winebistrossa. Ei siitä sen enempää. En ole vielä eronnut enkä karannut, enkä toivoakseni tule olemaankaan. Saa sanoa nirppanokaksi, niin Kammenpyörittäjäkin saattoi hieman sanoa, mutta en ihan kuunnellut kuullut. Tarkennan, ettei minulla ole mitään Harry's-pubia vastaan sinänsä. Kotimatka Linkillä sujui leppoisasti ja olin taas onnistunut tekemään tuhkimot ja ehdin nukkumaan ennen puolta yötä.

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. 

arvatenkin lainakuva

Tarpeeksi karismaa

Kammenpyörittäjäkin pääsi eilen hieman vapaalle ja illaksi meillä oli tiedossa sielun ja ruumiin ravintoa. Oikeastaan koko viikonlopuksi oli tiedossa menoa. Loikkasimme bussiin jo ennen viittä ja aloitimme perinteisesti käymällä kahvilla. Kun sen puolen hoitaa heti alkuun, ei jää ilman hyvää espressoa, kuten Jyväskylän ravintoloissa useimmiten käy. No offence. Coffeassa asiallinen shotti on saatavissa. Sitten kävimme saippuaostoksilla, sillä olen tehnyt yhden elämäni tärkeimmistä päätöksista. Nyt tiedän millä pesen itseni ja vaatteeni caminon aikana ja Ekolosta hankin uuden palan Oliva-saippuaa. Hankkikaa tekin, jos tahdotte tuoksua vihreältä oliivilta. Voi aiheuttaa myös mielitekoa pieneen palaan voimakasta juustoa.

Ennen illan varsinaista päätapahtumaa kävimme syömässä sushia. Muutama kuukausi sitten avattu Hanko Sushi on mukava paikka piipahtaa ja tällä toisellakin kerralla sushi oli oikein pätevää Suomen mittakaavassa ja ottaen huomioon, että kyse on ketjupaikasta. Arvelin, että täytyy muistaa käyttää naistenhuonetta lopuksi kaiken sen juotavan jälkeen. Miso oli aika suolaista, mutta ihanan juomalämpöistä, samoin tee, ei palanut kieli odotellessa. Otimme jaettavan lautasen, jossa oli 24 palaa ja se oli juuri sopiva annos.

Joskus helmikuun alussa satuin huomaamaan, että Jyväskylässä olisi tässä kuulla kuultavissa jotain todella kiinnostavaa. Nimittäin 50-vuotistaiteilijajuhlaansa tämä vuonna viettävä M. A. Numminen olisi Ilmavoimien Big Bandin solistina. Se kuulosti niin erikoiselta, että liputhan siihen oli hankittava. Mutta eipä se varsinaisesti erikoista ollutkaan, se oli loistavaa. Konsertti järjestettiin Jyväskylän Paviljongissa Ravintola Faneerissa, joka ei nyt ole mitenkään viihtyisin paikka enkä tiedä kehua sen akustiikkaakaan kaikkien kattopalkkien ja muiden rakennelmien tähden, mutta kun esiintyjät ovat tätä luokkaa, eivät paljon kattopalkit häiritse.

Ilmavoimien Soittokunnan Big Band esitti konsertin ensimmäisellä puoliskolla niin kiemuraista jazzia, että muistin taas, etten kauheasti pidä jazzista. Mutta hienoa se silti oli, aloin melkein ajatella, että pitäisikö minun seuraava viisivuotiskauteni kuunnellakin vain jazzia, kuten kuuntelin klassista ja sitten countrya. Jäin vielä miettimään.

Konsertin jälkimmäisellä puoliskolla näimme ja kuulimme sitten heittämällä Suomen karismaattisimman henkilön shown. Olimme hieman verestäneet muistojamme jo kotona kuuntelemalla muutamia Nummisen taideteoksia, mutta livenä hän vasta sykähdytti. Pienikokoinen, tuuheahiuksinen herrasmies Ilmavoimien Big Bandin edessä näytti ensin hieman naurettavalta, mutta avattuaan suunsa tämä monitaiteilija ja erikoisen äänenkäytön mies otti yleisön haltuunsa. Harvoin ei osaa päättää toivooko spiikkien olevan pitempiä kuin kappaleiden, toivoin niiden molempien olevan mahdollisimman pitkiä ja runsaita. Tänään 12.3. 76-vuotissyntymäpäiviään viettävä maestro oli enemmän kuin hyvässä vedossa.

Saimme kuulla sekalaisen sikermän Nummisen kappaleita, hän kertoikin aina rassaavansa yleisönsä kuulohermoja esittämällä täysin sikinsokin tuotantonsa erilaisia helmiä. En ollut aikaisemmin saanutkaan dadaistista pakkoruotsiannosta ja livenä kuultu Jenkka hevosen hoitamisesta oli mitä riemukkain. Jotkut kappaleista ovat erittäin nopeatahtisia, niiden laulamisessa oli todella tekemistä ja kapellimestari oli oivana tukena artistille.

Ymmärrän täysin, että Nummisesta joko pitää, tai sitten todellakaan ei. Rohkenen silti arvata, että moni ei-tykkääjä muuttaisi mielensä, jos kokisi livekonsertin, ainakin näin miehen vanhemmalla iällä, jolloin mahdollinen nuoruuden poikkitaiteellisuuden korostuminen on pehmentynyt lempeäksi itseironiaksi ja kasvanut valtavaksi karismaksi. Vaikka mistä minä tiedän onko hän ollut tuollainen kullanmuru aina? Aivan loistavan hyvänolontunteen vallassa jatkoimme biletystä pitkälle aamuyöhön Jyväskylän menomestoissa menimme yksien lasillisten jälkeen kotiin nukkumaan hyvissä ajoin ennen puoltayötä.

Tänään riekkuminen kylillä jatkuu viinimessujen, päivällisen ja konsertin merkeissä. Tämähän käy ihan työstä! 

Päivällistä ja teatteria

Viime lauantaina olin työkavereitten kanssa päivällisellä ja teatterissa. Olin varannut Karmiinalle, The Cakebossille ja minulle pöydän Harmoonista, sillä se on kaupunkimme ravintoloista se, jossa varmasti ehtii syödä sekä hyvin, että riittävän ripeästi, mikäli on ajastettua menoa ruokailun jälkeen. Olimme Harmoonin ovella pikkuisen liian aikaisin, se vasta aukesi kello 16, joten poikkesimme lasillisille hieman ylemmäs katua Hemingways-bar&cafeeseen. 

kuvallinen todiste juomastani kuohuviinilasillisesta

Niinpä olimme myöhässä noin 12 minuuttia Harmooniin saapuessamme. Meni vielä toleransseihin, mutta minä sitten kyllä inhoan olla myöhässä. Se ei sovi luonnolleni lainkaan. Valitsimme melko ripeästi vielä tämän kuukauden listalla olevan venäläisen menun. Söimme viime vuonnakin paikan venäläisen menun Kammenpyörittäjän kanssa ja muistan sen olleen oikein hyvä. Tilasimme myös menuun sovitetut viinipaketit. Muistin sanoa, että meillä on menoa ruokailun jälkeen, sillä ravintola alkoi täyttyä ja kello seitsemän lähestyi hyvää vauhtia. Tarjoilija lupasi pitää ripeää tahtia yllä ja me lupasimme haarukoida myös reippaasti.

Aivan alkuun saimme pienet keittiöntervehdykset. En nyt kyllä millään muista, mikä tuo pieni sievä palanen tarkalleenottaen oli, mutta jonkunlainen pâté ehkä. Talon leivän kanssa se sopi hyvin. Alkuruokana oli borssikeittoa, joka tuotiin pöytään erikseen kannussa, josta sitä kaadettiin kauniisti aseteltujen lisukkeiden ympärille. Lautasella oli valmiina jo todella mureaa naudanrintaa, vuolukermaa ja juustokeksiä. Väliruokana oli mitä maistuvimmat perunablinit perinteisine kumppaneineen, mädin, sipulin ja hunajasmetanan kanssa. Pääruokana oli lammassaslik, jonka söin sellaisella ruokahalulla (ja hieman kiirehtien koska kello oli jo melkein sata), että unohdin ottaa annoksesta kuvan. Ennenkuulumatonta! Mutta vakuutan, että harvoin lammas on lautasellani ollut noin mureaa. Jälkiruokana oli vatruska ja sen kanssa kirsikkajäätelöä ja rahkaa. Tytöt ottivat myös kahvia. 

Meille tuli kun tulikin hieman kiire, vaikka olin varannut kolme tuntia aikaa ruokailun aloittamisen ja teatteriesityksen alkamisen väliin. Saimme laskun nopeasti, kun pyysin sen heti jälkiruokien tullessa pöytään. Minun osuuteni päivällisestä oli 79 euroa. Jälkiruoka oli minusta hieman rauhaton kokonaisuus, mutta muut aterian osat olivat hyviä. Viinit olivat miellyttäviä ja sopivat hyvin venäläisiin makuihin. Oli todella mukava nähdä, että ravintola oli lähes täysi ja ihmiset näyttivät viihtyvän. Olen syönyt nyt Harmoonissa aika monta kertaa niin lounasta kuin päivällistäkin, enkä ole kertaakaan lähtenyt pois pettyneenä. Tarjoilu on juuri sellaista mistä pidän, ystävällistä, pönötysvapaata, eikä pikkuiset erehdykset tai unohdukset vie maata merelle. 

Teatteriesitys, jonka olimme valinneet katsottavaksi oli Jyväskylän Kaupunginteatterin Juhlista Jaloin. Minun osuuteni valintaan oli sanoa, että mikä esitys ja aika vain käy minulle, joten en tiennyt mennessäni muuta kuin, että kyseessä on komedia. Oli oikeastaan aika hauska mennä teatteriin niin, ettei tiedä lainkaan mitä tulee näkemään. 

Esitys sai ensi-iltansa viime vuoden lopulla ja nyt salissa oli varmasti yli puolet tyhjää. Sellainen aina hieman latistaa tunnelmaa jostain syystä. Nyt kun esirippu nousi, huokaisin ihastuksesta. En ole käynyt Jyväskylän Kaupunginteatterissa kovinkaan monta kertaa, varmaankin alle 10 ja olin tottunut siihen, että lavasteet ovat olleet erittäin minimalistiset jokaisella kerralla (ooppera Don Giovannin lavasteet olivat poikkeus tässä, nekin olivat melko näyttävät).

Juhlista jaloin oli lavastettu upeasti, aivan lavan täydeltä englantilaista kotia juhla-asussaan. Koska en tiennyt näytelmästä mitään, minulla meni noin vartti päästä kärryille tapahtumista. Näytelmä oli sijoitettu 1970-luvulle, mikä näkyi lystikkäästi asuissa ja kampauksissa. Ne toivat mieleen lapsuuden liiankin hyvin. Henkilöhahmot toistivat toistensa nimiä ahkerasti, että katsojat pääsisivät selville kuka kukin on, mutten nyt enää muista kuin Cliven nimeltä. Vaikka esitys on ollut ohjelmistossa jo kolmisen kuukautta jotkut näyttelijöistä hieman kompuroivat vuorosanoissaan, verbaalitykitys vähän kärsii, kun sanat puuroutuvat. 

Näytelmässä tapahtui verraten vähän, siinä enimmäkseen puhuapälpätettiin taukoamatta, välillä kahta keskustelua eripuolilla lavastusta, mutta meille simultaanikapasiteetin kuningattarille se ei tuottanut mitään tuskaa. Tavanomaiset ihmiselämän vaikeudet parisuhteissa, alkoholinkäytössä, perhejuhlissa ja sukulaisuussuhteissa olivat esillä ja paikoin oikein herkullisestikin. Ihmiset kiipesivät yläkertaan ja ravasivat alas, huusivat toisilleen rappusissa ja komentelivat toisiaan kuin vain pitkään toisensa tunteneet ihmiset, jotka eivät välttämättä lainkaan pidä toisistaan, mutta joihin ovat tottuneet ja pitävät itsestään selvänä, että joulu vietetään yhdessä. 

Pidin siitä, että perheeseen kuuluneita lapsia ei varsinaisesti nähty lainkaan ja siitä, miten kohtaukset muutamaan otteeseen päättyivät lavan pimenemiseen ja siihen, että näyttelijät ja tarpeistonhoitajat siirsivät rekvisiittaa pois ja paikalleen silmiemme edessä rauhoittavan musiikin soidessa. Ensimmäisen näytöksen loppu oli riemastuttava ja sai yleisön taputtamaan.

Kuva lainattu luvan kanssa Jyväskylän Kaupunginteatterin kuvapankista

Toinen näytös oli sitten hieman väsähtänyt alusta asti, alun nousuvoittoinen tunnelma jollain tapaa lässähti, eikä tarina varsinaisesti enää edennyt. Pitkä kohtaus, jossa lapseton sukulaissetä valmisteli nukketeatteriesitystä lapsille oli minun silmääni suorastaan kiusallisen pitkä, mutta toisaalta se korosti miten kiusallisia tuollaiset esitykset oikeastikin ovat. 

Seurueen ainoan varsinaisen vieraan, nuoren kirjalija Cliven osuus näytelmässä oli hauskin. Hän joutui lähes kaikkien naisten ahdistelemaksi ja pyöritettäväksi, mikä ei aivan koko aikaa kyllä pysynyt hauskana, vaan kääntyi noloksikin, varmaankin tarkoituksellisesti. Näytelmän kieli oli melko rehevää, siinä kiroiltiin ja puhuttiin ronskisti panemista, mitä ei sentään ihan tehty lavalla. 

Näytelmän loppu oli hieman merkillinen, en minä eikä oikein muukaan yleisö tainnut tietää, että nyt se loppui. Näyttelijät kävelivät viimeisten vuorosanojen (joita en muista, enkä oikein edes sitä mitä tapahtui) jälkeen lavasteisiin ja sitten juoksivat takaisin ottamaan vastaan taputuksia. Siitä nyt sentään minäkin tajusin, että esitys oli ohitse. Suosionosoitukset olivat vähintäänkin laimeita ja jatkuivat vain kahden kumarruskierroksen verran.

Ennen kotiinpaluuta kävimme vielä Figaron viinibaarissa lasillisilla juttelemassa esityksestä, päivällisestä, työasioista, matkustamisesta ja vaikka mistä. Tällaiset illat työkavereitten kanssa ovat mukavia, vaikka olisikin vuorotteluvapaalla.

Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. 

Kulttuuriperjantai

Eilen iltapäivällä loikkasimme julkiseen kulkuvälineeseen ja menimme keskustaan. Kammenpyörittäjä oli sommitellut meille kulttuuriperjantain. Kävimme ensin kahvilla Coffeassa ja ostamassa lippuja tuleville keikoille ja teatteriesityksiin. Meillä on työpaikan tarjoaman sivistyskortin rahoissa parasta ennen päivämäärä likellä. Aikaisemmin valittelin, ettei Jyväskylässä ole paikkaa, missä Mind&Body-korttia (tuttavallisemmin sielu&ruumis-kortti) voi juurikaan käyttää lippujen ostamiseen, mutta onnistuuhan se hyvin, kun varaa liput netissä ja käy ostamassa ne R-kioskilta. 

Lippuostosten jälkeen oli aika siirtyä taiteen pariin. Ensin poikkesimme katsomaan Jyväskylän Taidemuseossa olevia Sampo Malinin ja Tommi Toijan näyttelyitä. Toijan pissaava poika on tuttu näky Helsingin Jätkäsaaresta. Nyt pissaava poika on pimeällä heijastettuna rakennuksen seinäänkin olemattoman musiikkitalon tontilla. Perjantaisin Jyväskylän Taidemuseoon pääsee ilmaiseksi sisään, joten Museokorttimme ei saanut käyttöä.

Keski-Suomen museossa avautui eilen Riitta Uusitalon näyttely diip! uusia maalauksia.  Kauniissa talvi-illassa oli mukava tallustella museolle ja käydä katsomassa Riitan taidetta. Suosittelen! Näyttely on nähtävillä aina 13.3.2016 asti. 

Kuukausi sitten yritimme spontaanisti mennä syömään simpukoita aakkosketjun ruokehtimoon, mutta sehän meni ihan pieleen. Emme ymmärtäneet, että simpukat täytyy varata etukäteen. Nyt olimme varustautuneet paremmin. Kammenpyörittäjä varasi meille pöydän ja simpukat. Kuukausi sitten olivat ilmeisesti menossa ne viikot, jolloin suomalaiset eivät käyneet ihmisten ilmoilla, ravintola oli tuolloin melkein tyhjä, mutta nyt ovat takana niin tipattomat kuin ei osteta mitään eikä käydä missään-viikot. Ravintola oli täynnä, mikä on aina mukava nähdä. 

Simpukoittemme valmistaminen otti aikansa, odotellessamme saimme mutusteltavaksi leipää ja kun pata viimein tuotiin pöytään, se oli kyllä odottamisen arvoinen. Otimme jaettavaksi kahden hengen annoksen ja se oli enemmän kuin riittävä. Simpukat olivat dijon-valkosipuliliemessä ja ne ovat isoja ja maukkaita. Valkosipulia oli ainakin tarpeeksi. Lisäkkeenä tarjotut ranskanperunoiksi kuvaillut ihanuudet olivat tosiaankin jotain muuta kuin jokunen vuosi sitten Belgessä simpukoiden kanssa tarjotut einespotut. Näissä oli suloinen pehmeä sisus ja rapea, persiljainen kuori. Perunoita oli nautinto tökkäistä aioliin ja haukata. Minulle kävi tavanomaiset, eli ensimmäisen lautasellisen jälkeen simpukkakiintiöni oli täynnä. En tajua mikä siinä on. Kotonakin olen yleensä aivan innolla laittamassa simpukoita, ne ovat onnistuessaan aivan mahtavia, mutta muutaman syötyäni alan jo kallistua leivän ja muiden lisukkeiden puoleen. Kammenpyörittäjä oli reipas poika ja söi kunnon annoksen.

Valkoviinilasillisten ja ylimääräisten leipäannosten kanssa ateria kahdelle maksoi 78. Laskun saaminenkin täydessä ravintolassa onnistui myös nopeasti, joten meille jäi Fransmannin simpukkaperjantaista oikein hyvä mieli. Pyydän siis koko S-ryhmältä ja suurelta omistaja-asiakaskunnalta (siten myös itseltäni) anteeksi sitä, että mussutin aiheesta tammikuussa.

Meidän oli tarkoitus mennä vielä illan lopuksi elokuviin, mutta olihan kello jo hyvänen aika yli seitsemän ja minua alkoi väsyttää, joten tulimme bussilla kotiin. Joku raja riekkumisellakin. Rankan biletyksen päätteeksi katsoin yhden jakson Simpsoneita ja menin nukkumaan. Siksi olenkin ollut hereillä lauantaiaamuna jo kuudesta alkaen. 

Työkavereiden kustannuksella

Tammikuun alun pikkujouluissa sain iloisen yllätyslahjan työkavereilta, he varmistelivat vuorotteluvapaalle lähtemistäni antamalla minulle lahjakortin Jyväskylän parhaisiin kuuluvaan Ravintola Pöllöwaariin. Minua höpläytettiin hienosti kohteen valinnan yhteydessä, luultavasti en voi enää koskaan luottaa Jekkutyttöön minkään vertaa. Toisaalta voin myös ihmetellä hyväuskoisuuttanikin. Heti lahjansaamisen jälkeen tein pöytävarauksen Pöllöwaariin viimeisen työvuoron illalle. Kammenpyörittäjä lupautui auttamaan lahjakortin käyttämisessä, oikeastaan se nyt oli itsestäänselvyys. 

Olemme syöneet Pöllöwaarissa muutamia kertoja blogaaniaikoinamme ja etenkin viime kevättalvinen kalavoittoinen ateria on vieläkin mielessämme aivan ihastuttavana muistona, siitä ei jäänyt niin mitään kaivelemaan. Odotukset olivat nytkin korkealla. Ravintolan listat olivat juuri vaihtuneet kuluvan viikon maanantaina ja se lisäsi illan yllätyksellisyyttä. Instagramista huomasin, että waarin keittiössä oli päivällä madekeitto tekeillä, joten sitä kyllä osasin odottaa. 

Emme vitkastelleet tilauksemme kanssa, vaan muitta mutkitta otimme 6 ruokalajin Makumatkan viinipaketilla, sekä alkuun lasilliset samppanjaa. Eihän sitä ihminen jää vuorotteluvapaalle kuin kerran elämässään (kiitos Sipilän)! Toista kertaa en enää ehdi.

Aterian kulku oli aiemmilta kerroilta tutun rauhallinen ja miellyttävä aina keittiöntervehdyksestä jälkiruokaan. Lopuksi saimme mukaamme kuoren, jossa oli printattuna koko Makumatka viineineen. Se oli mukava lisä, sillä olen surkea muistamaan viinejä, ruokalajeja tulosteessa ei lueteltu kovin yksityiskohtaisesti. Erityisesti pidimme menun aloittaneesta blinistä, se oli suloisen voinen ja rapea. Miellyttävä kokemus oli  myös tartar, jossa oli hauskaa punajuuripleksiä koristeena.

Madekeitto saapui kuin saapuikin pöytään savuisen tuoksuisena ja kannusta kaadettavana. Madepalaset maistuivat todella hyviltä, enkä pahastunut parista pikkuruodosta, joita yhdessä paloistani oli.

Lihapääruokana saimme ankkaa, jonka kanssa tarjolla oli belugalinssipyrettä, mikäli oikein ymmärsin. Sen rakenne oli mielenkiintoisen savinen, en ollut aivan varma pidinkö siitä. Samoin lämmin rypälelisäke oli vähintäänkin yllättävä.

Jälkiruokana saimme suklaista kakkua ja mascarponejäätelöä, joista minä pidin valtavasti.

Menulle valitut viinit olivat laadukkaita ja saimme niistä runsaasti tietoa, mikä on aina ilahduttavaa. Talon leipää söisi enemmän kuin jaksaisi ja rauhallinen, sujuva tarjoilu tekee Pöllöwaarissa syömisestä aina miellyttävän kokemuksen. Koska söimme työkavereiden piikkiin, meille jäi laskusta maksettavaksi juomien osuus. Makumatkan hinta on 79 euroa/asiakas ja sille tehty viinipaketti maksaa 45 euroa. Sen lisäksi tulivat 13,5 euroa maksaneet samppanjalasilliset, mikäli viinilistaa oikein tulkitsen. Maksamamme osuus teki näin ollen 117 euroa. Aivan niin hykerryttävälle tasolle tämä ateria ei päässyt kuin viime maaliskuinen, mutta tunnelman puolesta ja illan erityisyyden vuoksi Pöllöwaari kyllä toimitti sitä mitä lupasi.

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.

Ei tullut bonuksia

Eilen meillä päivä lipsahti vähän luksukseksi, mutta kyllä se tästä arkiintuu, ei epäilystäkään. Aloitimme aamun tryffelimunakkaalla ja avasimme iltapäivän Better Call Saul-maratonille pullon samppanjaa, sen joka on ollut kylmässä synttärin, isänpäivän, joulun ja uuden vuoden. Kammenpyörittäjän loma vetelee viimeisiään ja halusimme juhlistaa vielä vapaata hieman. 

Illan pimetessä pukeuduimme lämpimästi ja lähdimme bussipysäkille suuntana keskusta. Olimme menossa illalla oopperaan (se on Jyväskylässäkin toisinaan mahdollista) ja joukkoliikennettä on hyvä suosia pakkasilla ja samppanjalla kilistelyn jälkeen välttämätöntäkin. Minä en voisi koskaan myöhästyä bussista, niin aikaisin lähden pysäkille. Ei olisi ihme vaikka ehtisin edelliseenkin bussiin. Nytkin seisoimme siellä monta pitkää minuuttia ja lopulta loikkasimme Saarijärven pitkän matkan bussiin, sillä se tuli juuri ennen paikallisbussiamme.

Meillä oli tarkoitus suosia paikallista osuuskauppaa pitkästä aikaa. Keskimaa (ei se hobittien) on Jyväskylän ravintoloiden ykkösjyrä, mitä määrään tulee. Ketjupaikkoja on tiuhassa kaupungin hämmästyttävän pienessä keskustassa. Olimme huomanneet joku kerta ohiajaessamme, että Fransmanni mainostaa Simpukkaperjantaita. Eilen tuli mieleemme, että mehän menemme syömään simpukoita ennen oopperaa, se on mukavaa näpertelyä ja eikö simpukoita nyt osaa jokainen kypsentää? Tarkistin vielä ketjun verkkosivulta, että Simpukkaperjantai on edelleen olemassa oleva kampanja ja olihan se. Bonustakin oli luvassa. Sivulla mainittiin, että simpukoita on tarjolla niin kauan kuin niitä riittää. Se on kyllä ihan hyvä lisämaininta. 

Kävellessämme Harmoonin ohitse naurahdimme, että mennään sitten tuonne, jollei niitä simpukoita sitten olekaan ja sisimmässäni halusin sanoa, että mennään heti, eikä kävellä pitemmälle. Mutta kävelimme. Ravintola Fransmannin ulkopuolella kyltti ja ikkunaan teipattu mainos kehottivat tulemaan simpukoille. Istuimme pöytäänkin asti, mutta siihenpä se sitten lopahtikin. Ei ollut simpukoita, ei yhden yhtä elävää simpukkaa, eivät olleet saaneet ensimmäistäkään koko päiväksi. Mutta pakastettuja olisi ollut. Emme ole usein tehneet ravintolasta poistumista tässä vaiheessa, mutta eilen teimme. Jäi enää arvoitukseksi, että olisiko pakastettuja simpukoita myyty samalla hinnalla kuin tuoreita. Ymmärrän oikein hyvin, ettei ravintola aina onnistu saamaan tuotetta, jota se mainostaa olevan tarjolla, eihän tämä keskimaa todellakaan ihan meren äärellä ole. Mutta olihan se jokseenkin hassua. Olisin kyllä ravintolan henkilökuntana ottanut ainakin sen pihamainoksen lämmittelemään sisälle, jollen olisi viitsinyt raapia ikkunamainosta siksi päiväksi pois.

Menimme siis kysymään, että mahtuuko Harmooniin perjantain alkuillasta ilman varausta ja onneksemme mahtui. Viidessä minuutissa meillä oli edessämme alkujuomat ja keittiöntervehdys, pyysimme nopeutettua tahtia, mikäli se keittiölle sopisi. Näin ehtisimme syödä kolme ruokalajia ennen kulttuurinokosia oopperaa.

Harmoonin menu on suppea, mikä on hyvä juttu niin keittiölle kuin asiakkaallekin. Eikä se varmaan haittaa tarjoilijoitakaan. Kammenpyörittäjä valitsi kalaisan linjan, minä aloitin kasvisvaihtoehdolla ja otin pääruoaksi lihaa. 

Minun maa-artisokkakeittoni oli niin silkkaa samettia, että aivan kateellisena sitä lusikoin, en ikinä ole saanut itse keitosta noin sileää. Mutta kuumempaa se olisi voinut olla, ulkona oli niin kylmä, että vieläkin sormia nipisteli. Kammenpyörittäjän kylmä ahvenannos sen sijaan oli niin viileä, kuin sen pitikin olla.

Pääruoaksi Kammenpyörittäjä otti siikaa ja minulle tuotiin messevä poronpotka, jonka liha irtosi luusta haarukkalla uhaten. Lisäkkeet olivat kummassakin annoksessa kohdallaan, eikä meillä muutenkaan ollut mitään valittamista.

Jälkiruoaksi valitsin vikkelästi annoksen, jossa oli salmiakkia, lakritsia ja valkosuklaata. Kammenpyörittäjän myöhästyttyä tässä kohtaa oli otettava sitten porkkanakakku. Vaihdoimme annoksia puolivälissä, sillä en ole julma ihminen. Pidin myös porkkanakakusta kovasti.

Reiluun tuntiin söimme hyvän kolmen ruokalajin päivällisen viineineen. Annokset olivat kauniita, eikä jäljiltämme komposti huoannut kuin potkan luun ostalta. Lasku teki 150 euroa kahdelta, jossa juomien osuus oli melko tarkalleen puolet. 

Vastikään työkaveri kyseli suositusta minne mennä syömään tuttujen kanssa, kun pitäisi illastaa hieman fiinimmin. Minun pitää tänään tavatessamme korjata hieman suositustani Harmoonin suuntaan, niin hyvillä mielin lähdimme sieltä eilen kohti teatteria. Pakkanen oli kääntynyt laskuun ja ilmassa oli teräviä lumijyväsiä. Ne herättivät uneliaasta tyytyväisyyden tilasta sopivasti ennen illan kulttuuriannosta. 

Don Giovannia katsoessa ja kuunnellessa saattoi kyllä kiittää teatterin mukavia tuoleja verrattuna Savonlinnan piinapenkkeihin. Pidin iloittelevasta oopperasta, mutta myönnän auliisti, että kello kymmenen jälkeen silmäni jo luppasi, eikä ooppera olisi voinut loppua liian pian. En ollut juuri lukenut mistään tästä produktiosta, ainoastaan sen, että puvustus oli tehty vuodevaatteista. Lavastus oli aika tylsä, eikä se miksi pyörille rakennettuja  hökötyksiä koko ajan siirreltiin oikein auennut. Sitä en voinut olla myöskään ihmettelemättä  miten niin pienestä, teinitytön näköisestä Zerlinaa esittävästä Ena Pongracista tuli niin suuri lauluääni.

Nyt minun on siirryttävä keittiöön, sillä tänään on tiedossa työpaikan pikkujoulut ja minä olen lupautunut tekemään sinne jouluruokaa. Koska muut syövät, tai itkevät ja syövät mitä minä kokkaan, olen päättänyt, että tällä kertaa jouluruokana on butter chickeniä ja riisiä mangolassi kyytipoikana. Naania en rupea leipomaan 16-18 hengelle, vaan teen pari suurta aurinkoleipää. Jekkutyttö huolehtii iltapalaosuudesta ja Ms Cake Boss jälkiruoasta.

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne keräämme ravintola-aiheisia postauksiamme.

EDIT: Lisäys 10.1.2016. Minua oli huijattu, menin lankaan aivan täysin. Jekkutyttö kyselikin mielipidettäni Jyväskylän ravintoloista sen tähden, että minulle haluttiin antaa lahjakortti ravintolaan. Pikkujouluissa eilen illalla sain työkavereilta kortin Pöllöwaariin ja toivotuksen viettää hyvä vuorotteluvapaa, takaisinkin toivottiin sitten talvella 2017. Pöytävaraus on vetämässä viimeisen työvuoron illaksi, sitä on mukava odotella.